maanantai 8. elokuuta 2016

Miksi oikeistolla meni pieleen?

E.J. Dionne Jr. on julkaissut erinomaisesti Yhdysvaltain konservatiivien kipupisteitä valaisevan teoksen ”Why the right went wrong: American conservatism – from Goldwater to the Tea Party and beyond” (Simon & Schuster, 2016). Kirjassa käydään läpi republikaanipuolueen historiaa 1960-luvulta lähtien aina meneillään olevaan presidentinvaalikampanjaan saakka.

Kirjoittaja on itse ideologisesti liikkunut konservatiiveista maltillisiin vasemmistolaisiin kritisoiden varsin armottomasti republikaanien tekoja ja filosofiaa viime vuosikymmeniltä.

Ensimmäinen mielenkiintoinen havainto on, että kun Dwight D. Eisenhoweria ei ole pidetty minään erikoisena presidenttinä, nostaa Dionne hänen arvostustaan reippaasti. Syy on se, että Dionne hyökkää ankarasti republikaanien radikalisoitumista vastaan ja ottaa rinnalle Eisenhowerin maltilliset presidenttikaudet ikään kuin esimerkkinä paremmasta tulevaisuuden suunnasta. Totta on, että heti sodan jälkeisinä vuosikymmeninä konsensus Yhdysvaltain politiikassa oli kouriin tuntuvaa.

Kun itse aikoinani tutkin 1950-luvun tapahtumia, jäi minulle vaikutelma ”Ikestä” mukavuudenhaluisena valtionpäämiehenä, joka erään arvion mukaan ei halunnut ”työllistää älyllisiä voimavarojaan”. Kysymys on tavallaan siitä oliko Yhdysvaltain ylivoimainen menestys toisen maailmansodan jälkeisen ajan dynaamisuuden ansiota vai voidaanko kehityksestä ja edistyksestä kiittää myös Eisenhoweria. Syytä on muistaa Eisenhowerin panos muun muassa mantereen halki risteilevien valtateiden rakentajana (Interstate Highway System).

Olipa asia miten tahansa, Eisenhower liittyy joka tapauksessa New Deal -presidenttien kompromissihaluiseen ketjuun. Dionnen arvio Eisenhowerin jälkeisestä konservatismista on tyly: se on tuottanut pettymyksen ja petoksen! On annettu epärealistisia lupauksia, joista ei ole pystytty pitämään kiinni. Ja ovatko lupauksetkaan olleet järkeviä (pyrkimys pieneen valtioon, paluu kulttuurisesti 1950-luvulle, paluu etnisesti 1940-luvulle….), koska ihmiset – erityisesti nuoret - eivät ole halunneet palata menneisiin aikoihin?

Itse asiassa tulkitsen niin, että Dionnen turhautuminen kohdistuu kehitykseen varsinkin 2000-luvulta lähtien (teekutsuliikkeen käynnistymisestä alkaen). Miten esimerkiksi tökerö Trump-ilmiö on syntynyt? Eikö sen taustalla ole nimenomaan republikaanien epäonnistuminen vastakkainasettelupolitiikallaan parin vuosikymmenen aikana, jolloin tapahtui konservatiivien radikalisoituminen? Dionne tulkitsee teekutsuliikkeen nousun johtuvan yhtä paljon George Bushin politiikasta kuin Barack Obaman vastaisuudesta (terveydenhoitouudistus keskeisimpänä). Tämän ajattelun mukaan Bush nuoremmalla olisi ollut mahdollisuus toteuttaa maltillista konservatismia, mutta sen sijaan hän antautui äärioikean reunan vietäväksi. Radikalisoitumisessa 11.9.2001 tapahtumilla oli oma merkityksensä.

Radikalisoituminen näkyy mielipidetiedusteluissa. Vuoden 1995 ja 2015 välisenä aikana ”hyvin konservatiivisina” itseään pitävien republikaanien määrä melkein kaksinkertaistui 19 prosentista 33 prosenttiin. Kaiken lisäksi on todettava, että ”maltilliset” tänä päivänä ovat maltillisia vain teekutsuliikkeeseen verrattuna. Hekin ovat objektiivisesti katsottuna hyvin konservatiivisia. Obaman tultua presidentiksi radikaalien raivo yltyi. Lopulta Obaman presidenttiyden viimeisinä (meneillään olevina) aikoina Obama ei ole saanut mitään tukea republikaaneilta useille ajamilleen uudistuksille.

Vuoden 1964 vaalien presidenttiehdokkaalla Barry Goldwaterilla oli merkittävä osuus liberaalien ja moderaattien ulosajamisessa puolueesta. Goldwater ”demonisoi maltilliset”, kuten Dionne sanoo. Hän syytti puolueen establishmenttia konservatiivisten arvojen pettämisestä ja voitti monien yllätykseksi puolueensa ehdokkuuden. Kansakunta ei ollut kuitenkaan valmis vastaanottamaan Goldwateria, joka hävisi Lyndon B. Johnsonille veret seisauttavalla tavalla. Myöhemmin Goldwaterin arvomaailma muodosti pohjan Reaganin politiikalle, teekutsuliikkeelle – ja osin myös Donald Trumpille!

Dionne palaa teoksessaan useasti Eisenhowerin maltilliseen konservatismiin ja 50 kestäneeseen loitontumiseen siitä. Itse asiassa hän omistautuu teoksessa tavoitteelleen saada käännös aikaiseksi puolueen sisällä.

Nyt puolue on ajautunut vanhempien valkoisten (varakkaiden) ikäluokkien puolueeksi. Vuonna 1987 vain 39 prosenttia konservatiiveista oli yli 50 vuotiaita. Vuonna 2013 heitä oli 53 prosenttia! Samaan aikaan kansakunta muuttuu nopeasti ei-valkoiseksi ja värillisiä nuoria äänestäjiä tulee lisää.

Vuonna 2015 31 prosenttia amerikkalaisista luonnehti itseään sosiaalisilta näkemyksiltään liberaaleiksi. Se oli ensimmäinen kerta kun liberaali asennoituminen pääsi tasoihin konservatiivien kanssa. Muutos on dramaattinen, kun vielä vuonna 2009 ”sosiaalisiksi konservatiiveiksi” luonnehti itseään 42 prosenttia amerikkalaisista (ja liberaaleiksi vain 25 prosenttia).

Samaan aikaan republikaanipuolue on loitontunut moniarvoisesta kannattajakunnasta, mikä sillä aikaisemmin oli. Puolue on ajautunut edistyksellisten ajatusten kampittajaksi.

Latinojen ja mustien määrän kasvaessa nousi republikaanien ”backlash” eli vastaisku vuosien 1964 ja 1988 välillä. Kaikki tämä oli synnyttämässä Movement Conservatismia, vahvaa konservatiiviliikettä . Aluksi menestys oli tuntuvaa, mutta olemme lähestymässä käännettä. Asettuminen vähemmistöryhmiä vastaan on nyttemmin heikentänyt republikaanista puoluetta. Vastaavasti hyökkäykset LGBT-yhteisöä (lesbian, gay, bisexual, transgender) vastaan hyödytti aluksi konservatiiveja, mutta on nyt kääntynyt kaksiteräiseksi miekaksi.

Meillä Suomessa moni haikailee kaksipuoluejärjestelmän perään. Dionne taas näkee kaksipuoluejärjestelmän politiikan rappeutumisen ilmiönä. Yhdysvalloissa ihmiset ”pakotetaan” vaalimatematiikan takia kuulumaan kahteen pääpuolueeseen, vaikka todellinen jakauma on paljon moniulotteisempi. Synkein ero on molempien puolueiden maltillisten ja radikaalien välillä. Jos koko puoluekentän oikea reuna olisi irrallaan maltillisista, mahdollistaisi se konsensushenkisen yhteistyön keskitienkulkijoiden kanssa. Nyt oikean reunan radikaalit pitävät maltillisia panttivankeina ja estävät jokaisen potentiaalisen kompromissin. Dionne vaatii amerikkalaisen konservatismin reformia.

Teekutsuliike on päässyt asemaan, jota jotkut kutsuvat jo ”Establishment Teaksi”. Mutta jos republikaanien enemmistö on ajautunut äärioikealle, miksi republikaanit onnistuivat menestymään vuosien 2010 ja 2014 välivaaleissa? Dionne selittää, että demokraattien menestys on keskittynyt ja rajoittunut kaupunkialueille, joilla puolue saavutti maanvyörymävoittoja. Maaseudulla jylläsivät republikaanit. Mutta vielä selvemmin tuloksiin vaikutti se, että välivaaleissa äänesti 40 miljoonaa amerikkalaista vähemmän kuin presidentinvaaleissa, ja suurin osa kotiin jääneistä oli demokraatteja.

p>Dionne tuo esille asetelman, jossa republikaanien äänestäjäkunta vanhenee ja demokraattien nuorenee ja ”värillistyy”. Demografiassa republikaanit ovat häviäjiä tulevissa vaaleissa.

Vielä tällä hetkellä on kuitenkin toisin.

Republikaanit ovat hyötyneet varsinkin senaatin vaaleissa, koska paikkamäärä on sama kaikissa osavaltioissa (2 senaattoria per osavaltio). Jättimäisestä Kaliforniasta valitaan samat kaksi edustajaa kuin vähäväkisestä Wyomingista. ”Maaseutuosavaltioista” suuri osa on republikaanisia. Saadakseen etua taistelussa (demokraattisia) väkirikkaita osavaltioita vastaan yrittävät konservatiivit saada mahdollisimman monta pientä osavaltiota haltuunsa. Saamaansa etua republikaanit vahvistavat ideologisilla painotuksilla: mielipidetiedustelun mukaan (2014) 2/3 republikaaneista ilmoittaa olevansa konservatiiveja ja vain 1/3 maltillisia tai liberaaleja. Demokraateilla on päinvastoin 2/3 maltillisia tai konservatiiveja ja vain 1/3 liberaaleja. Republikaanit ovat siis ideologisempia. Edelleen mielipidetiedustelut osoittavat, että demokraateista 59 prosenttia on kompromissisuuntautuneita, kun taas republikaaneista näin luokittelee itsensä vain 36 prosenttia. Ei ihme, että polarisaatio jyllää ja nimenomaan konservatiivit ovat joustamattomia. Dionnen teoksen arviot ulottuvat vuodenvaihteeseen 2015/2016, joten viime vaiheet presidentinvaalikampanjassa eivät näy kirjassa.

Näyttää siltä, että jähmettynyt polarisaatio on rikkoutunut näissä vaaleissa Sandersin ja Trumpin ansiosta. Johtopäätöksen ovat vetäneet nimenomaan äänestäjät, jotka ovat kyllästyneet voimakkaan asenteellisiin jakaumiin. Haluttiin muutosta ja muutos tuli Trumpin ja Sandersin muodossa. Vaikutus tulee ulottumaan presidentinvaalien loppuun saakka, sillä Trump on toisen pääpuolueen ehdokas ja Sanders on voimakkaasti vaikuttanut Clintonin vaalilupauksiin.

On aiheutunut tilanne, jossa lukkiutuneesta poliittisesta asetelmasta on jouduttu epätasapainoisen Trumpin myötä suuren improvisoidun epävarmuuden tilaan, jonka loppumisesta presidentinvaaleihin ei ole mitään varmuutta.

4 kommenttia:

  1. Yhdysvaltalaisen oikeiston,libertaristien,uusliberaalien, paleokonservatiivien ynnämuiden kuppikuntien ja ajatushautomoiden luoma bublikaanipuolue on täydellisen sekasorron tilassa.
    Tilanne on vain osoitus, valtarakenteiden jämähtämisestä menneisyyteen, yleensä tuollaisia sekasotkuja ei selvitetä muten kuin aateveljes sodalla.
    Olen seuraillut myös, uhkarohkeasti myös magnettimedia julkaisua, siellä oli yhdysvaltalais oikeistolaisen kirjoitus maan nykyisen väestöpolitiikan kehityksestä, varsinkin sen muutoksesta kuusikymmen luvulla, kehumasi presidentti L B Jiin johdolla, hän näet avasi maahanmuutto portit myös muille, kuin europpalaisperäiselle maahanmuutolle, kirjoituksen sisältö oli vähintäänkin kriittinen.

    Jos Yhdysvallat,ei pysty muuttamaan polittista edustavuutta ja vallankäyttöä väestön todellisia voimasuhteita vastaavaksi,pollittisin uudistuksin, voi edessä olla koko sikäläistä yhteiskuntaa horjuttavat kehityskulut.

    Helpompi meidän on ymmärtää kieroutuneisuutta jos kuvittelisimme vaikkapa meillä jokaisen maakunnan saavan perustettavaan senaatiin kaksi edustajaa riippumatta maakunnan koosta, meillä silloin keskusta olisi politikkamme ehdoton tiennäyttäjä.

    VastaaPoista
  2. Blogissa on meneillään "konservatiivitrilogia". Tämä oli sen ensimmäinen osa. Muut jo valmiina olevat osat ovat nimeltään "Konservatiivin omatunto" ja "Ovatko thatcherismi ja reaganismi tulleet tiensä päähän?" Tavoitteena on nimenomaan kuvata konservatiivien vaikeutta sovittautua tapahtuneeseen kehitykseen. Kehitystä itseään pidän väistämättömänä. Sitä paitsi Yhdysvallat pystyi sopeuttamaan myös 1900-luvun vaihteen siirtolaisuuden.

    VastaaPoista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Thatserismi ja Reaganismi.ovat ilmiönä siirtyneet muiden maiden riesoiksi, meilläkin koko valtiokoneistomme on nykyään mieitänyt Thatserin seurailiat.

    VastaaPoista