sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Väinö Linna yhteiskunnallisena vaikuttajana

 

 

Väinö Linnan syntymästä on tänä vuonna tullut kuluneeksi 100 vuotta. Tämä vuosi on siis juhlavuosi. On jälleen aika muistella Urjalan suurta poikaa. 

Kun Linnasta tuli kuuluisa kirjailija, kaikki halusivat kuulla hänen mielipiteitään. Hänestä oli tulossa nykymallin mukaisesti kaikkien alojen asiantuntija. Tähän rooliin hän ei kuitenkaan suostunut,  vaan piti punnittuja puheenvuoroja itselleen tärkeistä asioista.

Oheinen teksti perustuu vaikutelmiin Yrjö Varpion ”Väinö Linnan elämä” -teoksen (WSOY, 2006) synnyttämistä ajatuksista  sekä omiin muistikuviini Väinö Linnan elämästä. Demokratia, työ ja sen muuttuminen, sota ja rauha sekä elintasokilpailu ja elinympäristö olivat Linnalle tärkeitä aiheita, joista hän piti esitelmiä tai kirjoitti esseitään.

Linnan mielipideympäristössä erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla korostui ajan yhteiskunnallinen murros. Murtauduttiin ulos 1950-luvun suhteellisesta niukkuudesta ja yhteiskunta avautui aivan uudella tavalla. Vaikka Linna suhtautui kriittisesti äärivasemmiston nousun synnyttämiin ilmiöihin, ei hän ollut konservatiivinen, vaan pikemminkin yhteiskunnallisten uudistusvoimien airut. Linna ei  hyväksynyt ”militanttia julkilausumapolitiikkaa”, vaan säilytti taiteilijan vapauden.

Koko Linnan kirjallinen tuotanto oli asettumista vanhojen luutuneiden ajatustottumusten kriitikoksi. Samalla linjalla hän jatkoi lopetettuaan kirjailijan uransa.

Oli suuri vaara antautua ajan virran vietäväksi ja sitoutua ajankohdan poliittisiin ja ideologisiin virtauksiin. Linna vältti vaaran asettumalla  yhteiskunnallisia sisältöjä tavoittelevan taiteen puolelle pientä ihmistä puolustaen.

Lähimmäksi itseään hän koki työväenluokkaisen ajatusmaailman. Siinäkin hän näki ensisijaisena vanhan työväenluokkaisen tietopainotteisuuden: työväenluokalla oli kunnioittava suhde tietoon. Hän varoitti viihteellistymisen voittavan alaa ihmisten mielissä.

Varpion sanoin Linnan määritti kirjallisuuden funktion seuraavasti: ”Kirjallisuus oli tärkeä elementti, koska ihmisen suhde maailmaan tarkentuu,  kun hän voi kirjallisuuden välityksellä saada toisten kokemuksista vertailukohtia omille kokemuksilleen elämästä”. 

Ulkopolitiikassa hän tunnusti väriä ja oli painotetusti paasikiveläinen, mutta tunnusti silloisista vaihtoehdoista  Kekkosen omakseen.

Aikakauden ”yhteiskunnallistuminen”  näkyi siinä,  että Linnan isänmaallisuus oli yhtä kuin arkitodellisuus. Sanalla sanoen Linna koki isänmaallistumisen arkipäiväistyneen. Hän piti pelkästään hyvänä,  että isänmaallisuus oli menettänyt hohdettaan.

Linna ei ollut kokemassa sittemmin tapahtuneen ”vanhan” isänmaallisuuden uutta nousua.

Seitsemänkymmentälukua symboloi Linnan ajatuksissa ETYKin myötä rauhan teema. Myös ympäristökysymykset silloin,  kun puhuttiin vanhan rakennuskannan purkamisesta tai säilyttämisestä olivat Linnalle ykköskategorian asioita. Hän oli vanhan säilyttämisen puolella, vaikka ymmärsikin uuden ajan vääjäämättömyyden.

Linnan tunteet työväenliikettä kohtaan vaihtelivat, mutta lämpenivät Pohjantähden jälkeen muuttumatta kuitenkaan läheisiksi. Lähestyttäessä 1980-luvun vaihdetta yleiset yhteiskunnalliset asenteet kiristyivät - ja kuten Varpio sen näki -  solidaarisuus ”oli häipymässä  juhlapuheistakin”. Linna suhtautui  kuitenkin maltillisesti kovenevaan yhteiskunnalliseen ajatteluun rakentaen optimisminsa tieteellisen ja teknologisen kehityksen varaan.

Paljon odotuksia sisältäneen kuusikymmentäluvun kauhuskenaario oli ydinsodan puhkeamisen mahdollisuus. Turvallisuus ja rauha nousivat kattaviksi teemoiksi 1970-luvulla. Linna yhtyi niihin,  joiden mukaan ydinsota oli ”kaiken loppu”. Väinö Linna oivalsi,  että rauha perustui sodan pelkoon. Linna suhtautui oman sotakokemuksensa perusteella ironisesti joulun merkitykseen rauhan juhlana, olihan hänellä takana viisi sodan joulua.

Uskonnolliselta kannaltaan hän lukeutui agnostikkoihin ja toi sen myös julkisuudessa esille.

Linna torjui 1980-luvun vaihteessa esillä olleen Samuel T. Cohenin teesin,  jonka mukaan ”sotiminen kuuluu ihmisluontoon”.  Kirjailijan mielestä sodan hirviömäisyys ei sisältynyt ihmisen sisimpään mitenkään kohtalonomaisesti. Linna viittasi  tässä ensimmäisen maailmansodan alla vallinneeseen nuorison sotakiihkoon, joka katosi,  kun sodan julmuus pääsi tekemään tuhojaan ihmisen sisimmässä. Sodan julma logiikka toimii  vain  siten,  että tappamista on vaikea lopettaa ennen kuin koko sota oli sodittu loppuun.

Kaiken sodan lietsonnan keskellä Linnan pohdinnan synteesinä oli kuitenkin perustyytymättömyyden ja toivottomuuden torjuminen. Mieluimmin myönteinen, elämänuskoinen asenne kuin pessimismiin taipuvainen kohtalonusko!  Huomaan omaksuneeni jotain Linnan ajattelusta. Ehkä Väinö Linnan ajattelu tuli lähelle Mauno Koiviston ajattelua: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”.

Linnan maine näytti kasvavan hänen elämänsä loppuun saakka muuttuen joiltakin osin palvonnaksi. Kirjailija sinänsä ei omaksunut etäisen Ukko-ylijumalan roolia vaan oli  hyvinkin sosiaalinen ja otti vieraita vastaan kotiinsa säilyttäen näin intensiivisen kosketuksen ihailijoihinsa. Ajan kulttuuriseminaareissa Linnalla oli oma sijansa ja se ei ollut ihan vähäinen. Perustettiin Väinö Linnan seura ja käynnistettiin Pentinkulman päivät Linnan elämäntyön säilyttämiseksi ja elävöittämiseksi. Vuosi 2018 oli  ajankohtaisen kansalaissotateeman vuoksi valtava menestys useine aiheineen ja asiantuntijavieraineen. Linna on yhtä ajankohtainen kuin kirjailijan aktiivivuosina.

 

torstai 26. marraskuuta 2020

Kuka yrittikään varastaa presidentinvaalit?

 

 

Donald Trump keksi, että  presidentinvaalit on varastettu häneltä.  Tästä hän on liioitellun katkera seuraaviin vaaleihin saakka. Anna-Sofia Berner totesi  aivan oikein HS:n Näkökulma-palstalla, että ”jos joku yrittää varastaa vaalit , se on Trump”. Ei tarvitse olla edes epäkohtelias todetakseen tämän. Minä niin kuin monet muutkin on seurannut enemmän kuin hämmentyneenä, mitä oikein on tapahtumassa.

Jokin aika sitten Trumpin lakimiehet Rudy Giulianin johdolla pitivät eriskummallisimman lehdistötilaisuuden, minkä olen koskaan nähnyt. Tuntui siltä, että järjen häiväkin on hävinnyt Trumpin ja hänen avustajiensa toimista. Rahalla voi näköjään ostaa, miten makaaberin pressinäytöksen tahansa. Lehdistötilaisuus oli sekoitus salaliittoteorioita, vainoharhaisia väitteitä ja  törkeitä valheita. Vanha kunnon kommunismikin sai ”vaalien junailijana” nostetta pitkästä aikaa: kommunistisen ideologian rippeet koottiin maailmalta sillä ajatuksella, että kaikki vieraat tahot saatiin paljastettua. Epäilen kyllä, että nyt alkaa olla vaikeaa pitää mukana enää muita kuin kaikkein uskollisimpia Trumpin kannattajia. Mikään Reality Show ei vedä vertoja nähdylle mediaeliksiirille.

Kaiken jälkeen, eikö tämä pressiperformanssi ollut kuitenkin ”vain” johdonmukainen jatke Trumpin ja hänen avustajiensa aiemmille toilailuille? Kyllä, paitsi,  että nyt mopo on karannut kokonaan Trumpin poppoolta.

Donald Trump aloitti vaalien jälkeisen elämän kanteiden nostamisella äänestysten organisoijia ja äänten laskijoita vastaan väitteellä, että vaalien tulos erottaa todellisesta sadoilla tuhansilla, ellei peräti miljoonilla äänillä. Avainsanaksi nousi ”vaalivilppi” osoituksena siitä, että mukana oli tahallisuutta.  Silmämääräisestikin saattoi vetää johtopäätöksen, että väitetyt heitot äänissä olivat epärealistisen suuria. Ääntenlaskun organisoineet vaalivirkailijat pystyivät helposti torjumaan esitetyt valheelliset väitteet vilpistä. Juridisesti väitteiltä puuttui pohja eikä mikään oikeusistuin ole ottanut syytöksiä käsittelyyn.

Seuraavassa vaiheessa Trump ryhtyi painostamaan ääntenlaskijoita ja valitsijamiehiä: annettuja ääniä piti tulkita tahallaan väärin ja valitsijamiehiltä vaadittiin poikkeamista siitä säädöksestä,  että osavaltiossa eniten ääniä saanut saa hyväkseen kaikkien valitsijamiesten äänet. Painostuksen törkeyttä lisää se,  että Trump oli itse yhteydessä vaalivirkailijoihin.

Kun välittömät vaikutuskeinot kärsivät haaksirikon, on väitetty, että Trump ryhtyi valmistelemaan tulevaisuuden operaatioita: jospa nyt tapahtuneita ”epäselvyyksiä” voitaisiin hyväksikäyttää tulevissa vaaleissa kostonhimoisessa ”kyllä kansa muistaa” -hengessä. Jos Trumpin maineesta jotain on jäljellä neljän vuoden päästä, hän voi pyrkiä keräämään vaalivilpin avulla huijatuiksi itsensä kokeneiden republikaanien äänet puolelleen (tai osoittamansa henkilön puolelle) seuraavissa presidentinvaaleissa.

Kaikki edellä esitelty on aiheuttanut pahoja murtumia demokratian uskottavuuteen, josta raskaan vastuun Trump saa kantaa. Sekavassa tilanteessa, jossa  mielipiteet sinkoilevat ja sotkevat ihmisten  ajatukset, voi  seurauksena olla koko kansanvaltaisen järjestelmän valumurtumat pitkälle tulevaisuuteen.

Demokratiaa kovertavat voimat kuten identiteetti-  ja arvokysymykset, jotka toimivat demokratiaa haurastuttavina elementteinä aiheuttavat lisäongelmia. Näitä lähestymistapoja Trump ja muut populistit ovat tehokkaasti käyttäneet hyväksi kansanvaltaa horjuttavalla tavalla.

Trump laskee väärin, jos hän kuvittelee,  että ”omille” kelpaavat sadut toimivat myös muiden kohdalla. Eivät toimi, sen verran on vielä häpyä jäljellä kansan syvissä riveissä.

Vihdoin myös Hillary Clinton,  jolla saattaisi olla eniten sanottavaa Trumpin ökysupliikeista, avasi suunsa ja syytti presidenttiä  kannattajiensa kietomisesta oman egonsa ympärille. Siitähän on kysymys, ”Kiero-Hillary” sen sanoi.

Tästä tullaankin vallansiirron kipupisteeseen: Trump suuttui niin perusteellisesti  häviöstään, ettei ole sulattanut vieläkään tappiotaan. Presidentin  lapsellinen ja edesvastuuton käytös on nyt koko kansakunnan ongelma.

Jättimäinen vaiva ja vastus Joe Bidenin hallinnolle on koronapandemia, johon Trump on suhtautunut välinpitämättömästi. Joidenkin tietojen mukaan nyt on koronan kolmas aalto päällä Yhdysvalloissa. Tilanne uhkaa karata käsistä, ellei rokote pelasta tilannetta.

Kontrasti on melkoinen,  kun vertaa Trumpin käytöstä George W. Bushin kattavaan siirtymäpalveluun Barack Obamalle ja Obamalta edelleen Trumpille.

Paitsi, että Trump on muodostanut oman valtakeskittymän  republikaanien sisälle,  on – Barack Obaman tulkinnan mukaan -  poliittisen ilmapiirin äärilaita sijoittunut republikaanipuolueen keskelle, ei enää laidalle.

:::::::::::::::::::::::::::::

On mielenkiintoista verrata aiemmissa kirjoituksissani luotua kuvaa Trumpista tähän päivään. Mikä on muuttunut, mikä ei? Entä onko oma asenteeni Trumpia kohtaan muuttunut muutaman vuoden aikana.

Vertailuun  tarvitaan lainauksia jostakin vanhemmasta kirjoituksestani. Seuraavassa esitetyt katkelmat ovat blogikirjoituksesta ”Populismin tuolla puolen”, joka on julkaistu Trumpin ensimmäisen presidenttiehdokkuuden aikaan 30.9.2015.

Kas näin:

Mitä on populismin tuolla puolen? Siellä on republikaanien presidenttiehdokkuudesta taisteleva Donald Trump! Katsoin CBS-kanavan ”60-minuuttia” -ohjelman haastattelun Trumpista. Hänen gallup-kannatuksensa on hieman notkahtanut, mutta vauhti on edelleen kova, kuten TV-show osoitti.

On mielenkiintoista pohtia, mihin Trumpin vastaukset perustuvat. Ne tuntuvat siltä, että hänen päässään on muutama ranskalainen viiva, joiden pohjalta hän silmänräpäyksessä laukoo viisauksiaan. Jos hänen puheensa asetetaan kyseenalaiseksi, hän keksii perustelut extempore ”päästään”.

::::::::::::::::::::::::::::::

Tänä päivänä on muotia tehdä asiat eri tavalla kuin ennen. Tuntuu, että politiikan pyörä on keksitty uudelleen, mutta totta kai uusi pyörä on aivan erilainen ja parempi kuin vanha pyörä. Siis vaikka se ei olisikaan.

Donald Trump on ohittanut jo kauan aikaa sitten sen vaiheen, jossa keskustellaan asioista asiallisesti. Koko presidenttiehdokaskamppailu on suurta showta. Kun CBS:n haastattelija Scott Pelley yritti kytkeä Trumpin todellisuuteen, hän viittasi kintaalla moiselle. Hän on varustaututunut siihen, että puheet ovat viihdettä ja presidentiksi pääsyn jälkeen tehdään asiat omalla tavallaan: ei oteta tätä niin vakavasti!

Pelley yritti pitää Trumpin aisoissa, mutta vaikutelmaksi jäi, että haastattelija ja haastateltava puhuivat eri kieltä.

:::::::::::::::::::::::::::::

Ei voi välttyä ajatukselta, että tässä liikemiesvetoisuudessa on kysymys epäluottamuksesta demokratiaa kohtaan. Liikemiehen yksinkertaistukset ja pelkistykset tehoavat ainakin jonkin aikaa – mutta vain jonkin aikaa. Puheisiin tulee ylimääräistä bisneskuorrutusta, joka saa ihmiset kokemaan valheellisin perustein, että tässä on jotain uutta ja luovaa.

Trumpin kampanjan myötä olemme siirtyneet vahvasti viihteen puolelle. Vertauskohteita voitaneen etsiä nimenomaan TV:n show-ohjelmista. Otsaryppyiset älkööt vaivautuko! Silti on syytä vaivautua. Miksi? Koska kysymys on kuitenkin kansakunnan menestyksen kannalta tärkeistä valinnoista.

Miljardööri voi aina sanoa jälkeenpäin, että kokeilin presidenttibisnestä, mutta ”ei se ollut minun lajini”. Miljardööri voi vielä todeta omahyväisesti, että valitettavaa tässä on vain se, että ”minun johdollani Yhdysvalloista olisi tullut jälleen suurenmoisin kansakunta maan päällä”.

maanantai 23. marraskuuta 2020

Minne menet Amerikka?

 

 

Yksi jos toinenkin on ymmällä Yhdysvaltojen presidentinvaalien jälkeen. Minkä suunnan liittovaltio ottaa? Onko  Trumpin  epävakaa varjo vaikuttamassa tulevaisuudennäkymiin vai voidaanko lähteä jotensakin puhtaalta pöydältä? Mihin suuntaan demokraatit haluavat kehitystä luotsata, entä republikaanit?

Helsingin Sanomissa pohdittiin artikkelissa ”Trumpin jälkeen” (12.11.2020), miten valtasuhteet järjestyvät raastavan presidenttitaistelun jälkeen. Artikkelin on laatinut Anna-Sofia Berner. Hän lainaa Columbian yliopiston professori Nicholas Lemannia, joka käsittelee New York Timesin artikkelissa republikaanipuolueen tulevaisuudennäkymiä. Lemann näkee kolme vaihtoehtoista tulevaisuuskuvaa (omat kommenttini Lemannin otsikon jälkeen):

1)      Republikaanit jatkavat Trumpin viholliskuvia korostavalla linjalla ilman Trumpia

Tämä epäterve vaihtoehto on houkutteleva, koska republikaanit menestyivät loppujen lopuksi hyvin kongressivaaleissa eikä kauaksi jääty presidentinvaaleissakaan. Kuitenkin Trump toimi vaalien yhteydessä käsittääkseni tehokkaana varoittavana esimerkkinä eikä puolueen enemmistö  lähde kulkemaan Trumpin jalanjäljillä. Trump sen sijaan taistelee luonteelleen ominaisesti asemastaan puolueessa loppuun saakka. Tiedotusvälineet ovat täynnä spekulointia siitä,  mikä on Donald Trumpin  rooli tulevaisuudessa. Oman puolueen/TV-kanavan perustaminen on teoriassa mahdollista.  Onko hänellä ote puolueesta vai keskittyykö hän  vaikuttamiseen omien itsekkäiden poliittisten ambitioidensa toteuttamiseksi?

Jatkumoon perustuen puolue säilyy ohjelmiensa takana: maahanmuuttokielteisyys, maailmankaupan rajoittaminen, muusta maailmasta eristäytyminen, eliitin omaksuman maailmankatsomuksen hylkääminen.

Yllä kuvattu vaihtoehto yksi on riski, mutta vielä vaalien aikaan sillä oli kannatusta varteenotettavassa määrin. Onko suosio kuitenkin taantumassa Trumpin vaalien jälkeisten toilailujen takia?  

2)      Puolue palaa takaisin perinteiseksi pientä valtionvelkaa kannattavaksi konservatiivioikeistoksi

Tämä on toiseksi todennäköisin vaihtoehto, sillä puolueiden kannatusjakauma suosii edelleen vanhaa jakoa perinteisiin konservatiiveihin ja liberaaleihin. Republikaanien kannatuspohja tukeutuu varsin vahvasti maaseudun vanhoilliseen väestöön ja etnisten väestönosien työväenluokkaisiin äänestäjiin. Puolue pohtii keinoja saada vastakaikua vähemmistöjen parista. Tämä on välttämätöntä, koska vähemmistöt muuttuvat ajan kanssa enemmistöiksi.  Puolueen agendalla pysyvät alhaiset verot, abortin vastustus ja aseenkanto-oikeuden puolustus.

3)      Puolueet vaihtavat paikkoja ja republikaaneista tulee aito työväenpuolue, joka kerää ääniä myös työväenluokkaisilta latinoilta ja muilta etnisiltä ryhmiltä.

Houkutteleva ajatusleikki, koska puolueet ovat aiemminkin ”vaihtaneet paikkaa”. Historiallisena lähtökohtana 1800-luvun puolessa välissä demokraatit kannattivat orjuutta ja republikaanit Lincolnin johdolla orjuuden lakkauttamista. Republikaanit nousivat pohjoisen suurimmaksi puolueeksi  vuoteen 1860 mennessä. Orjuuden  lakkauttaminen sinetöitiin sisällissodassa 1860-65,  mutta rotusorto ei päättynyt.  Tilanne muuttui  sata vuotta myöhemmin 1960-luvun puolessa välissä,  kun demokraatti Lyndon B. Johnson ajoi läpi oman Great Society -ohjelman kansalaisoikeuslakeineen.  Johnson: ”Taidettiin menettää etelä”. Ja niinhän siinä kävi: demokraatit voittivat taistelun rotusortoa vastaan, mutta menettivät etelävaltioiden väestön kannatuksen. Republikaanit ovat säilyttäneet vanhoillisten  etelävaltioiden ja keskilännen enemmistöjen kannatuksen.

”Vaihda paikkaa” -malli 1800-luvun ja 1960-luvun puolenvälin tapaan ei ehkä ole luonteva lopputulos näinä aikoina ja lähitulevaisuudessa. Pikemminkin etnisten  väestönosien äänestyskäyttäytymiset sekoittuvat  toisiinsa  ja puolueille annettu kannatus jakautuu esimerkiksi eri ryhmien saavuttaman taloudellisen menestyksen perusteella.  Ei ole nähtävissä tilannetta,  jossa republikaanit saavat merkittävää jalansijaa vasemmalla, vaikka siitä saatetaan republikaanien edistyksellisten joukossa haaveilla.

Vastaavasti demokraattien suuntavaihtoehdot lähitulevaisuudessa voisivat olla seuraavat (oma näkemykseni):

1)      Puolue jatkaa nyt menestysreseptiksi muodostuneella (amerikkalaisittain) vasemmistoon kallellaan olevalla linjalla

Kannatusta haetaan koulutetuista sukupuoleen katsomatta, naisista, opiskelijoista, vähemmistöistä, kaupunkien keskustoissa ja  esikaupunkialueilla asuvista ja ammattiyhdistysten jäsenistä.

Kannatus jakautuu nyt siis hyvin moniin eri ryhmiin.

Vaarana on,  että hajautuminen ei suosi yhden ja saman puolueen (demokraatit)  kannattamista. Kannatuspohja voi pirstaloitua ja heterogenisoitua. Toisaalta demokraatit eivät hevillä luovu ripeästi  kasvavista vähemmistöväestönosien kannatuksesta.

Demokraatit säilyvät liberaalidemokratian kannattajina,  joiden periaatteena  pysyy tiedepohjainen  maailmankuva.

2)      Puolue pyrkii palaamaan juurilleen tavoittelemalla työväestön ääniä em. kohdassa yksi esitettyjen kannatusryhmien lisäksi.

Työväestön vaikutusvalta ja määrä pienevät, työväestö on vanhoillistunut. Demokraatit hakevat kannatuksen lisäystä ensi sijaisesti uusista  liberaaleista amerikkalaisittain vasemmistoa edustavista piireistä.

Demokraatit eivät voi kuitenkaan hylätä konservatiivista työväestöä vuoden 2016 malliin, vaan joutuvat taistelemaan siitä perusaatteen (liberaalin demokratian) kannalta vähemmän otollisissa  olosuhteissa.

Pikemminkin kuin pyrkimyksestä työntyä pysyvästi kilpailijan alueelle, näen yhtenä mahdollisuutena strategiset ja taktiset interventiot kilpailijan  herkästi haavoittuville kannatusalueille.

 

 

 

perjantai 20. marraskuuta 2020

Luvattu maa, jakautunut maa

 

 

Barack Obama näytti tuoreessa omaelämäkerrassaan (”Luvattu maa”) pohtivan, mikä rooli hänellä oli polarisaation, kansakunnan kahtiajakautumisen  synnyttämisessä. Osalle  (republikaanisista ) amerikkalaisista oli mahdotonta hyväksyä, että heitä johtaa musta mies.  Jo valmiiksi muotoutunut oikeistosuuntaus ja rasismiin taipuvainen yhteiskunnallinen trendi kasvoivat kerroksittain toistensa päälle. Niin kuin monet ilmiöt,  tämäkään ei syntynyt yhtäkkiä. On mentävä useita presidenttikausia taaksepäin,  että päädytään nykykehityksen alkulähteille, ehkä aina Lyndon B. Johnsoniin ja kansalaisoikeusliikkeen maineen päiviin saakka. ltse olen hahmottanut lähtökohdaksi Bill Clintonin moraalittomiksi katsotut elämäntavat. Varmaankaan nekään eivät olleet todellinen syy Clintonin vainoon,  vaan republikaanien joukossa muhinut henki käryttää suosittu Clinton hinnalla millä hyvänsä. Kaksi kehityskulkua tapahtui taustalla samaan aikaan,  sillä 1990-luvulla rinnan hyvin liberaalin politiikan kanssa myöskin ”Movement Conservatism”, konservatiiviliike  saavutti kliimaksin.  Liberaali Clinton pelastautui kahden kauden presidentiksi ryhtymällä noudattamaan hyvin pitkälle vietyjä kompromisseja ja konsensuspolitiikkaa republikaanien kanssa. Niinpä pari viime vuotta Clintonin kauden lopulla oli kohtalaisen seesteistä aikaa, mutta vain sillä varauksella, että demokraatit tinkivät omista tavoitteistaan.

Se oli tyyntä myrskyn edellä. Obaman kaudella – George Bushin kauden jälkeen - syntyi teekutsuliike, joka asettui raivokkaasti puolustamaan konservatiivista Amerikkaa liberaalien tavoitteita vastaan. Se asetti jopa kyseenalaiseksi Obaman kiistattoman amerikkalaisen syntyperän. Teekutsuliike vaikutti ulospäin moukkamaiselta, suorastaan sivistymättömältä eikä vähiten sen takia, että johdossa oli Sarah Palinin kaltaisia anti-intellektuelleja. Ristiriita demokraattien kanssa syveni entisestään teekutsuliikkeen aikana.

Niin,  mikä (tahaton) rooli Obamalla oli syntyneessä haaksirikossa? Hän aiheutti ristiriitoja pelkällä ihonvärillään? Republikaanit selvästi yliarvioijat Obaman mahdollisuuksia muuttaa Amerikkaa ja siksi pelkäsivät häntä. Obama tunsi puukot selässään. Obama kuitenkin kahlasi läpi finanssikriisin jonka selvittelyn  hän sai raskaana perintönä edeltäjältään George W. Bushilta.  Myös vuosikymmenien ajan yritetty terveydenhoidon uudistus oli yksi briljantti onnistuminen Obaman menestyksien joukossa. Senkin Trump on yrittänyt eliminoida presidenttikaudellaan.

Kun sitten Donald Trump löi obamalaisen Hillary Clintonin vuonna 2016, otti uusi presidentti tavoitteekseen kaataa kaikki Obaman uudistukset.  Obaman pyrkimys löytää yhteinen sävel republikaanien kanssa omalla presidenttikaudellaan valuivat hukkaan.  Trump presidenttinä  kuittasi edeltäjänsä  yhteistyöhalun  päättäen mitätöidä kaikki merkittävät Obaman päätökset!

Tässä ympäristössä republikaanien presidenttiehdokas (ja Obaman vastaehdokas) John McCain tuntui virkistävältä poikkeukselta: hän todella pyrki löytämään yhteisen juonen pääpuolueiden kesken.  Mutta muu republikaanien johto ei halunnut minkäänlaista yhteistyötä. McCain ajautui sivuraiteelle.

Donald Trumpin presidenttikaudella polarisoituminen kiihtyi pitkälti presidentin toimenpiteiden johdosta. Tästä on lukemattomia esimerkkejä.  Sama jatkuu nyt,  kun presidentti on jälleen vaihtumassa: perinne, jossa seuraajaa opastetaan presidentin tehtävässä  näyttää katkeavan. Suunta  on huono ja huononeva. Donald Trump on jatkanut siitä, mihin teekutsuliike päätyi. Kaikki vastakkainasettelu on vain lisääntynyt ja kahtiajakautuneisuus kiihtynyt. Obaman sanoin: ”Demokratiamme vaikuttaa horjuvan kriisin partaalla”.

Mitä rivirepublikaanit ajattelevat tuoreen vaalin tuloksesta? Suuri osa heistä on hiljaa ja odottaa mihin suuntaan tuuli kääntyy. Näin he eivät kompromettoidu, jos (kun)Trump häviää vaalit virallisestikin, kuten rehellisyyden nimissä tulisi tapahtua. Tällä ei näytä olevan yhteyttä siihen, että jopa 80 prosenttia republikaaneista hyväksyy väitteen, että Joe Biden avustajineen ”varasti presidentinvaalit”.

Koko tämän tarinan ytimessä ovat pinttyneet Trumpin kannattajat.  Heidän uskollisuutensa on uskonnollisen kultin luokkaa. Siksi Trump voi laskea kannattajien tuen varaan esittämilleen usein päättömille aloitteille. Jos ja kun Trump joutuu muuttamaan sanomisiaan (mikä tapahtuu usein), hänen ei tarvitse pelätä ikävää vastareaktioita  -  uskolliset pysyvät mukana melkein missä tahansa viritelmässä.

Voisiko Trump kaapata vallan? Jos hän tähän sortuisi, hän kehittelisi esimerkiksi jonkin sellaisen keinon, jolla osavaltion valitsijamiehet, sen sijaan, että äänestävät vaaleissa presidenttiä saamansa mandaatin mukaisesti,  poikkeaisivat siitä Trumpin hyväksi.

Epäilemättä Trump voisi aiheuttaa paljon päänvaivaa tulevalle presidentille, jos hänelle ei löydy ”kunnollista tekemistä”.  Eikä Trumpilla ole näköjään mitään motivaatiota vaihtaa töitä.

Trump sai vaaleissa 73 miljoonaa ääntä Bidenin 79 miljoonaa ääntä vastaan: ne antavat hänen puheilleen kaikupohjaa, vaikka tappio tulikin. Suuri osa kannattajista  tekee,  mitä herransa käskee. Tällainen joukko painostusvoimana voi tehdä paljon hallaa tulevalle presidentille. Kuvaavaa on,  että yli 80 prosenttia republikaaneista katsoo Trumpin hoitaneen koronapandemiaa hyvin! Trump muodostaa tavallaan oman syvästi uskovaisen seurakunnan, jossa kukin tulee onnelliseksi oman autuutensa varassa. Pappi avustajiensa kanssa pitää huolta sielunhoidollisista asioista.

Tarkemmin mieleen palautettuna Trump on asettanut kyseenalaiseksi lähes kaikkien 2010-luvun vaalien tulokset. Kysymys on ollut Trumpin mielestä huijauksesta, vilpistä tai ääniryöstöstä.  Siis ainakin 10 vuoden ajalta!

Mikä on suurin ongelma,  minkä Trump voisi aiheuttaa? Mielestäni se,  että häneen luottavat miehet ja naiset syrjäyttävät tieteelliseen maailmankatsomukseen perustuvat  tulokset ja sitoutuvat Trumpin luomaan  kvasitodellisuuteen. Silloin valitaan mieluisia totuuksia vaihtoehtoisten totuuksien joukosta, mitä Trump on itsekin harrastanut.

Toiseksi suurin ongelma voisi olla  Trumpin kääntyminen äärioikeiston puoleen, jolta hän nytkin saa suuren kannatuksen mielenosoituksissa. Yhdysvaltain yhteiskunnallinen rauha on hauras ja jonkin ääriryhmän   ottaessa etäisyyttä lailliseen hallitukseen syntyy riskitilanteita. Itsenäisesti ääriryhmät eivät pärjää. Ne tarvitsevat tuekseen Trumpin kaltaisen johdattelijan.

Kolmanneksi suuri ongelma  voisi olla se, että Trump joukkoineen saa aikaiseksi niin suuren hässäkän, että äänten uudelleen laskenta venyttää vaalien tulosten saamista kohtuuttomasti. Toistaiseksi tämä taktiikka ei ole menestynyt, joka antaa toivoa amerikkalaisen demokratian sisäisestä voimasta.

Olisiko mahdollista, että trumpilainen totuuskäsitys leviäisi Eurooppaan?  Mikä  ettei, jos populismi  esimerkiksi koronan aiheuttamien ongelmien vaikutuksesta saisi nykyistä enemmän jalansijaa. Toisaalta trumpilaisuus on nimensä mukaisesti sidoksissa päähenkilön persoonaan. Saattaa olla, että Europasta ei löydy tarpeeksi valovoimaista tähteä, vaan tasapäinen porukka kilpailee repivästi johtavista asemista.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Tätä kirjoittaessani Trumpin ykkösavustaja Rudy Giuliani ja avustavat lakimiehet pitivät tiedotustilaisuuden (19.11.2020) vaalien tuloksesta. Siinä he Trumpin puolesta maalasivat pirun seinälle. Piru oli kansainvälinen kommunismi eli Venezuela, Kuuba ja kaikki muut maailman kommunistimaat. Tämä kommunistien salaliitto, jonka kumppaneina toimivat ”Amerikan omat kommunistit” (eli demokraatit) oli muka äänestyslaitteen avulla manipuloinut valtakunnallisesti satojen tuhansien virheelliset äänet presidentinvaalien ääntenlaskentaan, jolloin koko vaalitoimitus menettää  merkityksensä. Katselin näytelmää silmät pyöreinä epäuskosta. Nämä demokratian haudankaivajat sen sijaan olivat aurinkoisia kuin muropaketin mainostajat.

On esitetty spekulaatio,  että tarkoituksena on luoda kuva vaaliryöstöstä 2020, jotta löytyisi perusteluja kostolle vuonna 2024. Demokratian alennustilan korjaamiseen tarvittava todistustaakka sen kun kasvaa!

Koko tiedotusshow oli makaaberi näytelmä demokratian rappiosta. Kaikkialta Trumpin lähipiiristä heijastuu suunnaton vallanhimo, jonka tyydyttämiseksi kaikki keinot ovat käytössä. Joku kysyi tiedotustilaisuudessa ,  missä on FBI,  jos kerran kyseessä on ääntenlaskentaan liittyvä rikos. Hiestä märkä Giuliani oli kyllin tyhmä yrittäessään muka etsiä FBI:ta nurkan takaa tai pöydän alta, antaen ymmärtää pilkallisesti,  että ei tässä lainvalvojia tarvita!

Trump tuskin koskaan on ollut demokraatti muutoin kuin muodollisesti. Hän on pikemminkin spontaanisti tarjonnut demokratialle itseriittoista ja itsevaltaista vastavoimaa (itseään). Hän on manipuloinut suuria ihmisryhmiä kannattajikseen kehua retostelemalla  vaalilupauksillaan ja kumoamalla edeltäjiensä aikaansaannoksia. Valitettavasti kukaan ei ole perusteellisesti analysoinut Trumpin  vaalilupausten kokonaisvaltaista vaikutusta esimerkiksi kauppapolitiikkaa koskien, ehkei se ole vielä mahdollistakaan. Minulla on hytinä, että Trumpin strategia perustuu rusinat pullasta -metodiin. Hinta lupauksista maksetaan myöhemmin.

::::::::::::::::::::::::::

Joe Bidenin tärkeäksi tehtäväksi jää presidentin viran normalisoiminen Trumpin sekoilujen jäljiltä.  Viimeiset neljä vuotta ovatkin olleet presidentin itsevaltaisuuden korostamista interventioilla, joiden jatkamisessa ei ole mieltä.

Iso haaste on kääntää Trumpin harrastama arvo- ja identiteettipohjainen poliittinen ajattelu taas mahdollisimman pelkistetyksi demokratiapohjaiseksi tavoiteasetannaksi,  jos se enää on mahdollista.

 

 

tiistai 17. marraskuuta 2020

Let´s Make Democracy Great Again!

 

Yhdysvalloissa on meneillään valtakunnallisella tasolla omituinen tapahtumasarja, jossa näytetään loukattavan kansanvaltaisia arvoja  ja niiden ohessa vakiintuneita hyviä tapoja. Kysymys on tietenkin Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkiseuraamuksista, jossa istuva presidentti ei myönnä tappiotaan. Sen sijaan hän on nostanut huonosti menestyneitä kanteita vaalien ja tuloslaskennan organisoijia vastaan.

Ei muistu mieleen, että läntisissä liberaaleissa demokratioissa olisi koettu vastaavaa: istuva presidentti ei suostu siirtymään syrjään vastavalitun uuden presidentin tieltä.

Marraskuun puolessa välissä järjestettiin MAGA-mielenosoitusmarssi/joukkokokoontuminen Washingtonissa, johon osallistui ilmeisesti kymmeniä tuhansia ihmisiä, jotka julistivat, että  vaalitulos ”varastettiin” Donald Trumpilta Joe Bidenin hyväksi. Tällä he tarkoittavat,  että voitto on viety vilpillä Donald Trumpilta. Kapuloita rattaisiin heittävät mielenosoittajat aiheuttavat tarkoituksella sekaannusta ja  vaikeuttavat uuden presidentin tehtäviinsä valmistautumista. Kerta kaikkiaan viheliäinen tilanne!

Perimmältään kysymys on siitä, että Donald Trump on huono häviäjä. Tappioita kestämätön luonteenlaatu yhdistyneenä räikeään narsismiin täydentää luonnekuvan miehestä. Konkreettisina syinä vaikeuteen irtautua presidentin tehtävistä voivat olla esimerkiksi vaara menettää syytesuoja veroepäselvyyksien tai muiden rikkomusten takia.

Tosiasiaksi jää, että Joe Biden keräsi 5,4 miljoonaa ääntä (oman  laskelmani mukaan) enemmän kuin Donald Trump. Eroa voidaan pitää merkittävänä.

Trumpin kannattajat ovat oma lukunsa. Osaan heistä ei tehoa mikään järjellä perusteltavissa oleva fakta, ei sekään, että väitteet vaalivilpeistä osoitetaan kerta toisensa jälkeen tekaistuiksi. Väitettyjen vaalivilppien omaksuminen totena on panssaroitu sellaisten iskulauseiden taakse, kuten ”Stop the Steal”. Epäilemättä ainakin osa mieltään osoittavista trumpilaisista uskoo itse kylteissä esitettyhiin valheisiin. Itsepintainen usko  syötettyihin epätotuuksiin tekee näistä aikuisista hyväuskoisten keskenkasvuisten  kaltaisia.

Mitä tekee Donald Trump? Houkutteleeko hän kannattajansa barrikadeille, jolloin yhteenottojen vaara kasvaa ennakoimattomasti?  lhan tähän vaihtoehtoon en usko. Ennen kaikkea  on kysymys siitä, mitä hän on suunnitellut itsensä varalle. On spekuloitu, että hän perustaa  oman TV-kanavan tai oman puolueen.  Ja on spekuloitu, että hän armahtaa itsensä häntä vastaan suunnattujen oikeudellisten toimien varalta.

Trump tulee lopulta vääjäämättä hyväksymään faktat, vaikka toista väittääkin. Sitä ennen hän yrittää suojata selustansa syytöksiltä ja virkavirheiltä. Tosiasia on, että siirtymäprosessi vanhasta hallinnosta uuteen ei  etene normaalilla tavalla johtuen Trumpin kiusaamishalusta.

Aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi haastetta, niin koronapandemian vastainen taistelu vaatii kohtuuttomasti aikaa uuden hallinnon käynnistämisajankohtana. Donald Trump ei todellakaan ole tehnyt uuden hallinnon valmistautumista koronan vastaiseen taisteluun edes siedettäväksi. Joe Biden saa maksaa kalliisti edeltäjänsä koronalaiminlyöntien takia.

::::::::::::::::::::::::::

Demokratian kyky vastustaa itsevaltaisia  ilmiöitä ei Yhdysvaltain esimerkin valossa näytä  todellakaan kaksiselta. Siltä puuttuu rakentavaa voimaa. Läntinen maailma on enemmän kuin polarisoitunut, se  on pirstoutunut pieniin voimakkaasti reagoiviin ryhmiin, joilla on usein korkeintaan yksi yhteinen nimittäjä.

Demokratian näkökulmasta tarkasteltuna kansanvallalla itsellään on päivittämisen paikka. Se kohtaa maailmalla mm. digitalisaation, teknologisen murroksen, ilmastonmuutoksen  ja globalisaation läpäistävinä vastuksina. Tämä kaikki haurastuttaa demokratiaa (jos toki saattaa joiltakin osin vahvistaakin). Globaalia demokratiaa pirstovan muutoksen vääjäämättömyyteen verrattuna Trumpin itsekäs demokratian halveksunta näyttää pieneltä vaivalta, mutta on kaikkea muuta. Toki samanlaisia autoritaarisuuden ihailun ja demokratian halveksunnan ilmentymiä on nähtävissä eri puolilla maailmaa.

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 17.11.2020 analysoidaan,  että toisiin ihmisiin kohdistuva viha piileskelee demokratiaa heikentävän kehityksen kätköissä. Sieltä se pulpahtelee näkyviin säännöllisin välein  kansallismielisyyden, salaliittoteorioiden ja rasististen vastakkainasettelujen kaavussa. Donald Trump on ollut elementissään tässä demokratiaa vääristävässä kehyksessä.

Eikö kuitenkin Yhdysvaltain presidentinvaalien suuri äänestysvilkkaus ollut osoitus demokratian toimivuudesta? Kyllä, voittopuolisesti. Pieneltä osin se heijasti myös demokratian kriisiä: tuli tunne, että monen oli pakko äänestää saadakseen sanotuksi sen, mitä halusi sanoa. Sinetti demokratian työläälle voitolle voidaan julistaa,  kun uusi presidentti astuu tehtäväänsä.

Hesari nostaa aivan aiheesta esille oikeusvaltioperiaatteen. Siirtymävaiheen vitkuttelullaan Trump nolaa  Yhdysvaltojen perinteitä täynnä olevan  demokratian. Jostakin syystä mieleeni muistuu 1970-luku,  jolloin – mielikuvani mukaan - oikeusvaltioperiaatteista pidettiin kiinni viimeiseen saakka Yhdysvaltojen näyttäessä esimerkkiä. Tuumaakaan ei annettu periksi.

Entäpä demokratian päivittämisen paikka?  Eikö se ole juuri nyt? Voitaneen aloittaa uusi aika Trumpin liehittelyn lopettamisella ja jatkaa asettamalla tavoitteeksi polarisaation lopettaminen molempien suurpuolueiden johdolla.

lauantai 14. marraskuuta 2020

USA:n vaalit 2020 - täpärä ratkaisu

 

 

Numerot lopulta ratkaisevat kaiken kalabaliikin jälkeen vaalien tuloksen, niin tapahtuu Yhdysvaltain presidentinvaalienkin  osalta. Vaikka vaalien tulosta ei ole vahvistettu ja republikaanit pyrkivät parhaansa mukaan asettamaan kyseenalaiseksi tuloksen, tarkahko kuva on jo nähtävissä. Se paljastaa, että jälleen,  kuten vuoden 2016 vaaleissakin,  tulos meni täpärälle. Ei siksi, etteikö valitsijamiesten ylivoima ollut Joe Bidenin puolella, vaan amerikkalaisen vaalijärjestelmän sokkeloisuuden takia.

Periaatteessa  vaalin lopputulos ratkeaa helposti: se presidenttiehdokas, joka on saanut osavaltiossa eniten ääniä,  saa laskea hyväkseen kaikki osavaltiolle määrätyt valitsijamiehet. Kaikkien osavaltioiden yhteistulos sitten ratkaisee koko vaalin. Joissakin tapauksissa  vaalin tulos voi jäädä roikkumaan pitkäksikin aikaan riippuen tarkistusten onnistumisesta.

Presidentinvaaleissa on jaossa 538 valitsijamiestä, joista voittajan tulee saada kokoon 270 valitsijamiestä. Vaalit olivat tiukat. Vuoden 2020 tulosta arvioitaessa vaalin tiukkuus ei johtunut voittajan, Joe  Bidenin valitsijamiesten riittämättömästä määrästä, hänhän sai taakseen 306  valitsijamiestä Donald Trumpin 232 valitsijamiestä vastaan, vaan syyt ovat hienosyisemmät.  Trump käytti vastaavan suuruisesta voitostaan vuoden 2016 vaaleissa nimeä ”maanvyörymävoitto” (landslide victory).

Vaaleissa annettiin peräti 151 miljoonaa ääntä (vuoden 2016 120 miljoonaa vastaan), jotka jakautuivat seuraavasti:  Biden: 78  miljoonaa ääntä, Trump 72 miljoonaa ääntä. Eroksi muodostui selkeät 5,42 miljoonaa ääntä. Ehdokkaiden eron niukkuus tuli esille osavaltiokohtaisissa äänissä,  joissa erot paikka paikoin jäivät todella pieniksi (ns. vaa´ankieliosavaltioissa ehkä keskimäärin 0,3 prosenttia). Koska voittaja nappaa osavaltiokohtaisesti kaikkien äänestäjien äänet,  saattaa ero kasvaa huomattavaksi valtakunnallisesti. Juuri niin kävi nyt. Ns. vaa´ankieliosavaltioiden äänet jakautuvat voittajan hyväksi niukasti, mutta juuri sopivassa suhteessa voiton varmistamiseksi.

Valtakunnallisen äänieron kasvaminen peräti 5,4 miljoonaan Bidenin hyväksi ei ole läheskään ratkaisevaa. Saihan Hillary Clinton peräti 2,9 miljoonaa ääntä enemmän kuin Trump vuoden 2016 vaaleissa ja hävisi silti niukasti vaa´ankieliosavaltioiden äänillä. Ero Clintonin hyväksi vaa´ankieliosavaltioiden äänissä oli mitättömät 79 000 ääntä (vrt. annettuun kokonaisäänimäärään eli 120 miljoonaan ääneen).

Vuoden 2020 vaaleissa kolmen Bidenin voittaman vaa´ankieliosavaltion, Pennsylvanian (20 valitsijamiestä), Arizonan (11 valitsijamiestä) ja Georgian (16 valitsijamiestä) yhteenlaskettu ero Bidenin ja Trumpin välillä oli  47 valitsijamiestä ja 93 000 ääntä Bidenin hyväksi. Juuri tuo oli se äänimäärä,  joka kuromalla umpeen tulos olisi kääntynyt  ympäri. Trump olisi saanut nyt toteutuneeseen verrattuna plus 47 valitsijamiestä eli yhteensä 279 valitsijamiestä ja Biden miinus 47 valitsijamiestä eli 259 valitsijamiestä. Ja raja valinnallehan oli 270 valitsijamiestä. Kuulisin tappion myöntämisen lisukkeena mieluusti Trumpin selityksen niukalle häviölleen.  Symmetrisesti ajatellen Trump kärsi nyt ”maanvyörymätappion”. Onko hänessä miestä myöntämään tämä?

Tietenkin asia on hieman monimutkaisempi kuin edellä esitetystä käy ilmi, sillä äänten olisi pitänyt asettua ehdokkaille juuri oikeissa suhteissa, jotta tulos olisi muuttunut. Ei siis olisi riittänyt,  jos Trump olisi  voittanut jonkun noista osavaltioista vaikkapa 200 000 äänellä,  jos hän olisi hävinnyt kaksi muuta.

Mikä oli 93 000 Trumpin vaa´ankieliosavaltioiden tappioäänen suhde annettuun kokonaisäänimäärään eli 151 miljoonaan ääneen? Osuudeksi  tulee 0,6 promillea. Hiukan keinotekoinen vertaus, mutta kuvatkoon vaalin luonnetta edes jollakin tavalla.

   

PS

Äänimäärissä Bidenia ja Trumpia erottavat 93 000 ääntä vaa´ankieliosavaltioissa jakautuivat seuraavasti: Pennsylvania 63 000 ääntä, Arizona 10 000 ääntä, Georgia (tarkistuslaskenta seuraa) 14 000 ääntä.

Kirjoituksessani vaalien hiukan keskeneräistä ja vahvistamatonta tulosta on käsitelty valmiina lopputuloksena.

Aika vähän uutisoitu äänestysprosentti käydyissä vaaleissa oli amerikkalaisittain korkea, 66,4 prosenttia. Korkein yksittäisen osavaltion äänestysprosentti oli Minnesotassa 79,9 prosenttia. 

Donald Trumpin tappio oli niukka, mutta aivan selvä. Silti maailman huonoin häviäjä ei voi sietää nöyryytystä, niinpä hän yrittää voittaa veläkin keinolla millä hyvänsä, vaikka kadulta käsin. 

 

torstai 12. marraskuuta 2020

Republikaani ja trumpilainen

 

 

Helsingin ja Tampereen yliopiston dosentti Markku Ruotsila on herättänyt Yhdysvaltojen presidentinvaaleja koskevilla kommenteillaan huomiota  sekä TV:n kommentaattorina että tiedotusvälineiden asiantuntijatehtävissä yleensä. TV:n asiantuntijakohtaamisissa hän on vetänyt omaa liberaaleista suuntaviivoista poikkeavaa konservatiivista linjaansa, jota käyn seuraavassa läpi verraten sitä omaan ajatteluuni.  

ltse olen kiinnittänyt Ruotsilaan huomiota jo ainakin parinkymmenen vuoden ajan. Hän on yliopisto-opettajana ja tutkijana  erikoinen hahmo siinä mielessä,  että katsoo aiheekseen puolustaa opettamansa  erikoisalan (Yhdysvaltain historia) kehyksessä konservatiiviselle Yhdysvalloille tunnusomaisia piirteitä. Hän siis tunnustaa selvästi väriä, hän on republikaani. Suomessa ei ole totuttu näin voimakkaaseen ideologiseen kannanottoon mediassa, eikä varsinkaan yliopiston tehtävissä,  jossa edellytetään käsittääkseni objektiivisuuteen pyrkimistä. Mutta ehkä minäkään en ole arvioinut häntä puolueettomasti!

Käsittelen seuraavassa Ruotsilan mediassa (erityisesti lltalehden haastattelu 9.11.2020)  antamia lausuntoja yhteenvedonomaisesti kommentoiden niitä saman tien.  Teemoina ovat Yhdysvaltain presidentinvaalit sekä suhtautuminen trumpismiin  ja republikaanien politiikkaan yleensä.

Kuten tunnettua Trump ei ole tunnustanut Bidenin voittaneen vaalit. Hän on jopa riitauttanut vaalituloksen, tosin vain spekulatiivisella tasolla. Trump syyttää vaalikoneistoa vilpistä ilman minkäänlaisia todisteita ja on samalla vetänyt vaalituloksen epäilijöiksi muuta republikaanijohtoa. Kysymys on hyvin suurella todennäköisyydellä kiusanteosta ja epäilyn varjon heittämisestä tapahtuneen ylle, jotta kannatus ”omien” keskuudessa nousisi.  Suuri osa Trumpin pinttyneistä kannattajista on johdateltavissa. Ruotsila pyrkii selittämään republikaanien tavoitteita ja Trumpin tavoitteita näennäisen neutraalisti, mutta samalla tulee paljastaneeksi omat sympatiansa kohteet. Ne ovat epäilemättä Donald Trumpin ja republikaanisen puolueen puolella.

TV:n ajankohtaisohjelmissa Ruotsila osallistuu keskusteluun kutsutun asiantuntijan roolissa niin kuin muutkin osanottajat. Uskoisin,  että TV1:n käyttämät asiantuntijat (esim. Charly Salonius-Pasternak ja  Mika Aaltola) ovat pääosin liberaaleja ”demokraatteja”, mutta ero Ruotsilaan on siinä,  että he eivät leimaudu jompaan kumpaan osapuoleen ja säilyttävät siten liikkumavaran arvioissaan. Ruotsila on taas sitoutunut konservatiiviseen/republikaani-ideologiaan. Hän pystyy toistamaan Trumpin keksimän vaalituloksen varastamisväitteen  ilman kommentointia.

Ruotsila toteaa, että katulevottomuudet ja perustuslaillinen kriisi ovat ”väistämättömiä”,  jos Trump käyttää vielä lisää hänellä olevia keinoja  vaikeuttaa vaalin lopullisen tuloksen selville saamista. Jälleen Ruotsila jättää arvioinnin Trumpin toiminnan vilpittömyydestä muille.

Ylen uutisissa oli varsin kylmäävä arvio Trumpin ja  republikaanien laskelmoinnista vaalin tuloksella. Tarkoitus on ottaa erilaisin viivytyskeinoin kaikki hyöty irti ”vaalitulosten varastamisesta”. Samalla republikaanit käyttävät tilannetta hyväkseen pysyäkseen Trumpin ”siivellä” niin kauan kuin sitä on heille hyötyä.

Ruotsila arvioi, että  sekä Trump itse että hänen äänestäjäänsä uskovan Trumpin kuvitelmiin äänestysrikkomuksista. Sallin itselleni epäilyn tällaisen väitteen paikkansa pitävyydestä.

Ruotsila pitää yllä narratiivia,  että vaalit eivät ole ohi. Hän uumoilee, että osavaltioiden jo valitut valitsijamiehet voivat vaihtaa presidenttiehdokasta vielä ennen tuloksen vahvistamista äänestämällä toisin kuin mihin ovat sitoutuneet vaalin tuloksena.  Toki Ruotsilakin arvioi tällaisen menettelyn  epätodennäköiseksi.

Ruotsila spekuloi vaaliväärinkäytöksillä uskoen ihmisten yhä vahvemmin uskovan Trumpin puheisiin ”vaalien varastamisesta”. Hän spekuloi presidentinvaaleilla luoden odotuksia/epäilyjä vaalitulosten muuttumisesta Trumpin hyväksi yksittäisissä osavaltioissa. Jälleen Ruotsila välttää ottamasta kantaa eettisiin tai moraalisiin kysymyksiin (joita Trumpin käyttäytyminen herättää) ja ainoastaan mekaanisesti tulkitsee,  mitä on hänen mielestään tapahtumassa.

Mielenkiintoista on jyrkkyys ja vaihtoehdottomuus, millä Ruotsila arvioi republikaanien suhtautuvan Bidenin poliittisten ohjelmien toteuttamiseen. Syntyy kuva , että republikaanit eivät hyväksy mitään Bidenin esittämistä ohjelmista. Ainoa minkä he hyväksyvät on, että Biden pysyy ”mukavana miehenä”. Ihan tällaista asenteellisuutta en odottanut.  Bidenille itselleen Ruotsila lausuu tuomion: hän menestyy toistaiseksi, koska peittelee demokraattien ohjelmia. Heti kun ne tulevat julki,  ne ammutaan alas. Kaikesta käy ilmi,  että Ruotsilan mielestä Bidenin pyrkimykset normalisoida Yhdysvaltojen politiikka Trumpin jäljiltä on tuhoon tuomittu.

Kyynisesti Ruotsila arvioi äärioikeiston aktivoituvan yhä selvemmin ottamatta kuitenkaan mitään kantaa  ilmiön vahingollisuuteen. Väkivalta kuulemma kasvaa  aina demokraattipresidenttien (entä esimerkiksi Trumpin aikaiset mellakat?) aikana. Pitäisiköhän säilyttää republikaanipresidentit virassa niin säästytään väkivallalta? Ruotsila ilmoittaa jo valmiiksi Iltalehden haastattelussa: ”Kyllä sieltä (äärioikealta) tulee väkivaltaa”. Tuomiopäivän ennusteet ovat valmiina  vedettäväksi esiin.

Ruotsila erehtyy siinä kuin muutkin: hän ehti jo hyvissä ajoin vaalien ääntenlaskennan ollessa pahasti kesken nimetä Trumpin vaalien voittajaksi tilanteessa,  jossa maallikkokin näki,  ettei hätiköinti ennustuksissa ole nyt paikallaan! Se kuvasi Ruotsilan toiveajattelua!

Ruotsila luettelee pitkät pätkät erilaisia pahoja enteitä,  joita ääriainekset  levittelevät (liittovaltio on päätynyt vihollisen käsiin, vallitsee eksistentiaalinen uhka, täytyy tarttua aseisiin jne.). Jälleen Ruotsila jättää avoimeksi oikeiston pahojen aikeiden realistisuuden arvioinnin.

Ruotsila haluaa pitää yllä vaikutelmaa, että politiikka muodostuu Bidenin  myötä tylsemmäksi. Tylsää se ei siis ollut silloin,  kun Trump valehteli kansalaisille ristiin rastiin!

Ruotsilan mukaan uusia trumpeja on jo nousussa. Yksi tällainen on Trumpin poika Donald Trump Jr, joka tulee jatkamaan isänsä perinteitä. Muitakin on tulossa. Ruotsila on myöskin varma, että Donald Trumpin tyyli ei katoa: hän ja hänen seuraajansa vastustavat eliittejä niin kuin ovat  vastustaneet  tähänkin saakka. Kaikki perustuu uskollisten seuraajien kiveen hakattuun luottamukseen herraansa kohtaan.

Entä Ruotsilan arvio tulevasta presidentistä?  Oikeastaan ainoan synninpäästön Bidenille Ruotsila antaa, kun hän arvioi Bidenin mukavaksi jokamieheksi, jolla on hyvä maine sopuisana kompromisseja tuottavana kaverina.

:::::::::::::::::::::::

Ruotsilan kritiikitön spekulointi ja yksioikoiset arviot Trumpin myötäilystä herättävät huomiota. Hän tuntuu jatkavan Trumpin uskollisimpien  kannattajien linjoilla:  arvostelu ei ulotu Trumpiin.

Juuri nyt voidaan kuitenkin aiheellisesti kysyä, onko populistinen liike menettänyt johtajan. Onko Trumpille tunnusomainen räikeä ja epäjohdonmukainen twitter-viestintä päättymässä? Tuskinpa.  Todennäköisesti Trumpin brändi hieman heikkenee, mutta hän voi säilyttää esikuvan  asemansa populistien keskuudessa vuosia eteenpäin. Varsinainen populistijohtaja hän ei ole koskaan ollutkaan. Siihen hän on liian itserakas. Ehkä aikojen muutosta heijastelee parhaiten Trumpin iskulauseen ”Let´s Make America Great Again” muuttuminen  Yhdysvaltain uudessa hallinnossa muotoon ”Let´s Make America Respected Again”.

PS

Tämän kirjoituksen piiriin ei kuulunut liberaalin demokratian tilan arviointi. Muutama sana kuitenkin siitäkin. Trumpismin kaltaisen ilmiön murtautuminen läpi sivistyneen poliittisen kerroksen  kertoo liberaalin demokratian hauraudesta, sen oirehtimisestä ja pahoinvoinnista. Trump ei ole kehitystä kuitenkaan käynnistänyt, vaan käyttänyt hyväkseen demokratiaa kyseenalaistavaa vallitsevaa ilmapiiriä. Markku Ruotsilan kaltaiset ihmiset mahdollistavat taustatuen trumpilaiselle tyylille.

 

tiistai 10. marraskuuta 2020

Suomen keskusta: kansanliikkeen krapula

 

 

Kirjoitin blogikirjoituksen keskustapuolueen tilanteesta elokuussa 2019 nimellä ”Ei mitään uutta poliittisesta keskustasta”. Sen katalysaattorina toimi Seppo Kääriäisen, Olli Martikaisen ja Pekka Perttulan  (tästä eteenpäin KMP) Kanava-lehden artikkeli ”Keskustan romahdus ei ole paha uni” (Kanava-lehti 5/2019).

KMP:n tuolloinen kirjoitus ei tyydyttänyt selityksenä keskustan  tilasta  ja totesinkin siitä em. blogissani seuraavaa:  Täytyy sanoa, että Kanava-lehden artikkeli on melkoista pyörittelyä asian ympäriltä. Keskustalaisten kirjoittajien on vaikeaa raportoida asiasta selkeästi, koska hävittyjen äänien syy-seuraussuhteen tunnustaminen (ja tunnistaminen) on vaikeaa. Artikkelissa haetaan `tasapuolisesti´ punaista lankaa hyvin monista eri lähtökohdista”. Selvää on, että puolue poti tuolloin ja potee nyt  melkoista krapulaa viime aikojen kannatuslukujen takapakeista.

Nyt kirjoittajakolmikko on ”päivittänyt”  keskustan aatteellista ja toiminnallista suuntaa Kanava-lehteen kirjoittamansa uuden artikkelin avulla. Kirjoitus ”Keskustan suunnan on muututtava” (Kanava-lehti  7/2020)  ei yllättäen sisällä viittauksia edelliseen samassa lehdessä ja samalla kokoonpanolla julkaistuun artikkeliin. Näin ei synny jatkumoa. Pyrin seuraavassa huomioimaan molemmat kirjoitukset ja löytämään jonkinlaisen punaisen langan.  Uudessa kirjoituksessa sävy on muuttunut hieman epätoivoisemmaksi: nyt vaatimalla vaaditaan muutosta!

Yksi mahdollinen syy viime aikojen menetyksiin on puolueen omaksuma liberaali talous- ja yhteiskuntapolitiikka, jota Taloustutkimuksen Juha Rahkonen kutsui  jo viime vuonna harharetkeksi. Harhautumiselle voisi antaa nimen ”oikeistoliberaali suunnantarkistus”. Tämän ajattelun mukaan keskustan olisi tärkeää nostaa vastapainona uudelleen esille ”alkiolaisuus ja alueet”. Ilmeisesti suunnanmääritys on vaikeaa, koska  keskusta jakautuu useaan fraktioon,  joista osa on perintöä menneiltä ajoilta (”punamultakonservatiivit”)  ja osa on uusia omaksuttuja suuntauksia, kun on pyritty ajantasaistamaan puolueen kuvaa. Tuo ”ajantasaistus” voi kertoa siitä kuinka ahdasta poliittisessa keskustassa on ja siksi on haettu vauhtia oikealta.

Millaiselta tilanne vaikuttaa nyt?

Keskustan päävastustajat politiikan kentällä ovat vihreät ja perussuomalaiset. Kun edellisen Kanava-lehden kirjoituksen aikaan keskeiseltä vastustajalta tuntui vihreät, on perussuomalaiset nyt selvä ykkösvastustaja. Se on tunkeutunut keskustan ydinkannatusalueille.

Perussuomalaiset on puolueista populistisen oikeiston  kellokas tämän päivän Suomessa,  ja on onnistunut houkuttelemaan turhautuneita keskustan kannattajia riveihinsä. Kysymys ei ensi sijassa ole siitä, että perussuomalaisten ohjelma olisi erityisesti keskustalaisten  mieleen vaan enneminkin kysymys on vaihtoehdosta keskustan tuottamille pettymyksille. Taustalla on tapahtunut kuitenkin ainakin yksi merkittävä muutos: perussuomalaiset ovat tätä nykyä uskollisimpia puolueensa kannattajia. Siksikin kannatusvuodon tukkiminen on osoittautunut vaikeaksi.

Mihin keskusta voisi iskeä perussuomalaisten kannatusta heikentääkseen? Tilanne on ongelmallinen tällä hetkellä, koska perussuomalaiset ovat oikealta käsin metsästämässä kannatusta puoluekentän keskiosista ja vastaavasti vihreät  vasemmalta käsin. Poliittinen asetelma keskustassa on tukkoinen.

”Kepua” vierastetaan toisaalta nurkkakuntaisuuden takia, toisaalta ”vanhan puolueen” loputtoman taktikoivan luonteen takia. Tarvittaisiin  linnarauha kehittyvien alueiden ja etelän rintamaiden välillä. Kääriäinen, Martikainen ja Perttula panostaisivat paikallisuuteen, kotimaisuuteen ja omavaraisuuteen. Näitä koskeville aloitteille on avautunut sosiaalinen tilaus koronakriisin takia. Etätöistä puhutaan jo pysyväksi arvioituna muutoksena. Ilmeisesti ajatuksena on,  että ihminen muuttuu tavallaan ”hybridiksi”, jolla on kaupunkiminä (tai asutuskeskusminä) ja maaseutuminä, jos ei muuten niin vapaa-ajan asunnon kautta. Vasta aika näyttää muodostuuko maaseudusta niin houkutteleva kuin mitä siitä kuvitellaan nyt ja sataako tämä trendi keskustan laariin.

KMP:n mukana keskusta ei tee alueidenkaan osalta tarpeeksi. Annika Saarikko vesittää ”alueviestin” toteamalla, että ”keskustoja” on monta. Aluepoliittinen ajattelu on kapenemassa ”monipaikkaisuudeksi” ja ”kotiseuturakkaudeksi”. KPM hakee ideologisempaa otetta.

Keskustan vanha vahvuus, järjestö- ja kenttäorganisaatio on myös KMP:n huolenaihe: se on päässyt rapautumaan, tai ainakaan ei toimi entisillä tehoilla. KMP kuuluttaa kentän, johdon ja väliportaiden vuorovaikutuksen lisäämistä. Yhtenä ongelmana tässä on väestön väheneminen – harveneminen - keskustan vanhoilla kannatusalueilla, vaikka KMP ei sitä nostakaan esille. Niin meillä kuin muuallakin kehittyneessä maailmassa väestö haja-asutusalueella tuntee itsensä laiminlyödyksi.  On kehkeytynyt KMP:nkin mielestä eräänlainen ”alueiden kosto”.

KMP toteaa, että puolueen johto – varsinkin Sipilän aikana – supistui  puolue-eliitin muodostamaksi pieneksi ”johtoryhmäksi”. Kentän ääni on jäänyt huomioimatta. Missään vaiheessa kirjoittajat eivät tuo esille, että em. kehitys tapahtui Sipilän aikana, mutta sitä he asiayhteydestä päätellen tarkoittavat. (Sipilän) taloudellinen liberalismi nähdään keskustan perusluonteen ja identiteetin vastaisena. Ollaan siis huolestuneista puolueen sisäisen demokratian toteutumisesta.

Jokaisen puolueen tavoitteena on ajaa omia tavoitteita läpi, mutta samalla harjoittaa yhteistyötä. Kuitenkin, kun katsoo nykyistä keskustaa, se puhuu hallituksessakin siitä,  miten puolue sai tämän ja tämän asian läpi runnomalla.  Uskon, että äänestäjät sisimmässään vierastavat itsekästä ja itsekeskeistä politikointia. Niinpä keskusta on valinnut väärät keinot oman kannatuksensa nostamiseen. Suosioon voi vaikuttaa parhaiten olemalla hyvä yhteistyöpartneri muiden hallituspuolueiden kanssa. KMP ei juuri kiinnitä huomiota tähän ”vaikutelmaan”, vaan itse asiassa -  KMP:n mukaan -  keskusta leimautuu ikävästi  yhteistyökumppaniensa kautta. Irtiotoillako asia paranee?

KMP epäilee, että nyt on meneillään vahva ideologisoinnin aika kaikilla puoluekentän vaikuttajilla, kaikilla muilla paitsi ei keskustalla!  Kääriäinen ja knit ovat jopa sitä mieltä, että keskustassa on meneillään ”deideologisoituminen”. Tämä hämärtää poliittisten tavoitteiden selkeyttä. KMP:n mukaan ”keskustaa ei tunnisteta siitä politiikasta,  mitä se tekee”. Mutta lyökö tällainen omaan maailmaan keskittyvä asenne korville edellisessä kappaleessa esitettyjä yhteistyöpyrkimyksiä?

KMP jopa vetää johtopäätöksen, että kannatuksen hupenemisen pelossa aateperusteista linjanvetoa on puoluejohdon taholta ruvettu varomaan. Kuitenkin keskustan menestymisen edellytys on, että laaja-alainen alueiden käsite yhdistetään alkiolaiseen ”itseauttamiseen”, uuden oppimiseen.

 

lauantai 7. marraskuuta 2020

Vallankaappausyritys?

 

 

Mietin tovin tarvitaanko otsakkeessa kysymysmerkkiä. Tarkoitan tietenkin meneillään olevia Yhdysvaltain presidentinvaaleja, joita hyväksikäyttäen – ja joiden tulokseen tyytymättömänä – Donald Trump yrittää antaa kuvan,  että hänelle kuuluva vaalivoitto on varastettu. Tekaistujakaan varastamissyytteitä  ei ole syytä aliarvioida. Ovat ne sen verran vakavia syytöksiä.

Käsittelen tässä kirjoituksessa vaalikamppailua preesensissä (tulevassa ajassa), eihän ole tietoa,  kuinka kauan vaalien tekninen tuloslaskenta jatkuu.

Hämmentävää on,  kuinka moni ihan järkevänä pidettävä taho antaa hyväksyntänsä ja  vaaleissa äänensä Trumpille  kaiken sen jälkeen,  mitä on tapahtunut suuren veden takana viimeisten neljän vuoden aikana. Yhdeksi syyksi on esitetty Trumpin läpiajamia verohelpotuksia, jotka ovat sataneet mannaa myös keskituloisille. Raha ratkaisee! Kyllä tähän voidaan osatotuutena uskoa. Konkreettinen toimeentulo ja siihen liittyvät asiat voittavat liberaaleja vapauksia, tasa-arvoa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta koskevat asiat. Ja harva ajattelee, että Yhdysvaltain liittovaltion velka huitelee 27 000 miljardin dollarin tienoilla johtuen osin verohelpotuksista ja elvytyksestä. Se on paljon rahaa,  mutta on aivan liian abstrakti luku,  jotta herättäisi ahdistavaa huolta.

Tietenkin on aineettomampiakin arvoja,  joiden takia äänestetään Donald Trumpia. Oli liikuttavaa kuunnella ja katsoa,  kun viehättävä, Kuubasta Floridaan siirtynyt nuori nainen toteaa TV:n haastattelussa vakavana,  että ”minä tiedän,  mitä sosialismi on. Olen elänyt Fidel Castron Kuubassa. Kommunisti Joe Biden ei  voi tulla kysymykseenkään”. Rupea siinä sitten selittämään,  kuinka kysymys on aivan eri asiasta…….  Kyynisyys valtaa mielen, mutta meillehän on opetettu,  että liberaalissa demokratiassa sallitaan myös tietämättömyys….. Tämän kiertoajelun ideologioiden ihmeellisessä maailmassa voisi päättää vaikkapa Donald Trumpiin,  joka on väittänyt,  että hänen elämänsä on pyhitetty Joe Bidenin kaltaisten ”sosialistien” vastaiselle taistelulle.

Juuri noiden edellä esitettyjen esimerkkien avulla voidaan ymmärtää – tai olla ymmärtämättä - miksi Trumpin epämiellyttäviksi koettuja  henkilökohtaisia ominaisuuksia siedetään. Hänelle antaa vaaleissa äänensä puolet Yhdysvaltain kansalaisista.

Elämme aikakautta,  jossa valikoiva totuus viettää riemujuhliaan. Trumpin opastamana ja hänen kuuluisien aseenkantajiensa innostamana totuus ei muodosta mitään johdonmukaista kokonaisuutta. Kukin voi itse valita oman totuutensa. Jos tämä ajattelu saa populistisia sävyjä,  niin mikäpä sen parempi!

Ongelma on,  että vaihtoehtoinen totuus ei enää riitä. On vain yksi totuus, jolle ei ole vaihtoehtoa. Tämä ”totuus”  ryhtyy oikaisemaan liberaalin demokratian mukaista vaalin tulosta vaatimalla annettujen äänien mitätöimistä eli  pyrkimällä suorittamaan käytännössä ”vallankaappaus”. ltse asiassa hän ei kärsimättömänä jaksa odottaa edes äänien antamista. Niiden antaminen pitää estää sillä varjolla,  että ne ovat muodollisesti myöhässä.

Armoton totuus on kuitenkin, että Joe Biden sai yli 4 miljoonaa ääntä enemmän kuin Donald Trump.

Kysymys on monen muun seikan ohella sivistyksestä tai sen puutteesta. Trumpia äänestävät runsaasti vähäisesti koulutetut. Kannattajia ovat myös ne älyköt,  jotka ovat varhaisessa vaiheessa haistaneet yläkierteisen urapolun. Moni innokas on lähtenyt etsimään väylää eteen- ja ylöspäin tällä menetelmällä. Heidän Herransa on kuitenkin kriittinen: impulsiivisena hän heittää ulos toisinajattelevat ”vähän käytetyt  ajattelijat”. Valkoiseen taloon sopii ”vain yksi tosiajattelija”.

::::::::::::::::::::::

Trumpismi ei ole syntynyt tyhjästä, vaikka se kuulostaakin yhden miehen showlta. Sille on luotu edellytykset muutaman viime vuosikymmenen aikana. Pieni historian kertaus lienee paikallaan.

Konservatiiviliikettä, joka nousi valtaan Ronald Reaganin kaudella on totuttu nimittämään Movement Conservatismiksi. Movement Conservatism muhi pitkän aikaa 1960-luvulta 1980-luvulle ennen kuin puhkesi kukkaan. Movement Conservatism ei ole kuitenkaan yhtenäinen aate. Se koostuu lukuisista alateemoista, jotka tänäkin päivänä ovat voimissaan. 1990-luku toimi siltana nykykehitykselle. Liikkeelle olivat tunnusmerkillisiä piirteitä mm. radikaali konservatismi, kyllästyminen rotuintegraatioon ja White Backlash (valkoinen vastaisku). Demokraattisen radikalismin (New Deal) vastaiskuna syntyi radikaali konservatismi.

Margaret Thatcher toimi suunnannäyttäjänä, Ronald Reagan seurasi.  Movement Conservatismille ominaisia piirteitä olivat vielä paranoidi kommunismin vastaisuus, kompromissittomuus  hyvinvointiyhteiskunnan suuntaan, Christian Conservatism, Religious Right, Christian Nation, perhearvot…..

Barack Obaman pääsy valtaan oli iso isku uuskonservatiiveille. Kehitys Movement Conservatismin suuntaan jatkui kuitenkin Obamankin aikana. Koko republikaaninen puolue siirtyi oikealle radikaalin johdon myötä. Vaikka johto ajautui kauas oikealle poliittisesta valtavirrasta, säilytti radikaali oikeisto kuitenkin  otteensa konservatiivisista äänestäjistä.

Oikeisto säilytti teekutsuliikkeen avulla vireensä Barack Obaman kaudella ja sai teapartysta elinvoimaa.  Trumpismi on ollut enemmän kuin pelkkä virtaus konservatiiviliikkeessä. Siitä on tullut käenpoikanen, joka on ottanut olemassa olevasta oikeistolaisesta ideologiasta tarvittavan energian ja kasvanut sitten itsenäiseksi voimaksi, trumpismiksi.  Samalla yhteiskunnallinen jako on syventynyt demokraattisen puolueen vasemmistosuuntauksen ottaessa vastaavasti  etäisyyttä keskilinjalaisiin. Yhdysvaltain sisäpolitiikassa on siis muutaman viime vuosikymmenen aikana tapahtunut iso muutos, joka näkyy repivänä  kahtiajakautuneisuutena. Oikeastaan ainoa uusi asia 1990-lukuun verrattuna on maahanmuuttokriittisyys, josta on tullut tänä päivänä trumpismin myötä valtavirtaa.

Tähän yhteiskunnalliseen ympäristöön  ilmestyi Donald Trump, osin ulkopuolisena, osin elimellisenä osana niitä prosesseja,  jotka muodostivat Movement Conservatismin perusrakenteen. Edustan siis kantaa, että Donald Trump ei ilmestynyt tyhjästä,  vaan hänellä oli omat profeetat,  jotka valmistelivat tien olematta kutenkaan selvillä henkilön nimestä.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Epäilemättä presidentti Trump on onnistunut toteuttamaan ohjelmaansa: sääntelyn vähentäminen, veroleikkaukset, tuomarinimitykset ja  vetäytyminen kansanvälisestä sopimusjärjestelmästä (Pariisin ilmastosopimus) ovat  miellyttäneet kannattajia. Tosin monet uudistukset ja uudet avaukset ovat saaneet ristiriitaisen vastaanoton (esim. Pohjois-Korea-neuvottelut,  muurin rakentaminen Meksikon vastaiselle rajalle tai sopimus Israelin kanssa palestiinalaisten pään yli).

Washingtonin eliitin vastustaminen on ollut sopivan populistinen teema Trumpin käsikassaraksi. Muutoin Trumpin käytöstä ovat leimanneet suureellinen itserakkaus,   äkilliset mielenmuutokset, hetken mielenjohteet  ja kyllästyminen vähän päästä alaisensa henkilökunnan toimiin.  Kai voisi sanoa, että käytöstä on ohjannut arvaamattomuus.

Trumpin viimeisin pakkomielteenomainen  intohimo on ollut  ripustautuminen presidentin tehtäviin niin perusteellisesti, että kaikki keinot ovat  käytössä tavoitteen saavuttamiseksi. Trumpissa on runsaasti itsevaltaisia piirteitä ja ajan kuluessa ne ovat voimistuneet.  Erehtymättömyyden sisäistämisestä on tullut  käytöspiirre samalla,  kun muiden syyttelystä on tullut Trumpin tavaramerkki.

Vaalikampanjassa Trump onnistui hyvin ja pystyi aktivoimaan kannattajansa jatkuvalla kentän kiertämisellä, joka vielä tiivistyi loppua kohden. Trump onnistui jälleen kerran yllättämään gallupit.

lhmistyyppinä hän helposti kerää kannattajia samanmielisistä, mutta myös aiheuttaa poikkeuksellisen vastenmielisiä tunteita vastustajissa.  Presidentinvaalien ääntenlaskennassa hän sitten alentui pelaamaan kaikkien arveluttavimpia pelejään syyttäessään demokraatteja vaalivoiton ryöstöstä (äänestystulosten vääristelystä) ilman mitään todisteita. Trump jälleen osoitti,  ettei hän ole presidentin tehtävien arvoinen.

Yhdysvaltain uusilla presidenteillä on ollut tapana julistaa yhdistävänsä kansakunnan. Rehellisempää olisi tavoitella tilaa,  jossa mahdollisimman suuri osa kansakuntaa sietää toisia ihmisiä. Kun kaikki keinot kansakunnan yhdistämiseksi  on käytetty ja niissä on epäonnistuttu,  kannattaa viimeisenä keinoa yrittää selvitä rehellisyydellä.

 

 

keskiviikko 4. marraskuuta 2020

Yhdysvaltain vaalit esimerkkinä demokratian alennustilasta

 

 

Tuli herättyä Yhdysvaltain presidentinvaalien vaalivalvojaisiin. Seuraavassa osin henkilökohtaisia tuntemuksia vaaleihin liittyen. Koko vaalipäivä päättyi sekasortoiseen tilanteeseen, kun Donald Trump astui puhujapönttöön ja alkoi todistella, että ennakkoääniä – saapuneita,  muttei laskettuja -  ei tarvitse eikä saa enää laskea. Lupasi vielä, että tavataan oikeudessa. Selvää on, että Trump pelkää kärsivänsä tappion  ja valmistelee ”varotoimia”, joihin kuuluvat oikeustoimet.

Näinhän se menee yksinkertaistettuna, mutta kysymys oli paljon suuremmasta asiasta: onko Yhdysvallat enää aidosti demokraattisesti hallittu valtio? Tätä ovat monet joutuneet pohtimaan seuratessaan Trumpin epävakaata toilailua.

Yleisradio oli raahannut melkoisen arsenaalin asiantuntijoita ja muita silmää tekeviä eri puolilla maailmaa sijaitseville haastattelupaikoille analysoimaan tapahtumien kulkua. Lopun tapahtumien valossa koko näytelmästä jäi vain hämmentävä tyrmistys jäljelle.

Mietin vaalien televisiointia. Kaikki ei täsmännyt. Yle päätti kertoa taustoineen laajennetun tarinan äänten laskennasta, mutta kävi niin, että itse ääntenlaskenta tuntui olevan sivuseikka, niin vähän sille uhrattiin aikaa. Olisin todella halunnut lukujen syvällisepää avaamista tai analyysiä.  Kun tähän lisätään vaalien aidosti hankala seurattavauus johtuen laajan maan eri osien ääntenlaskennan etenemisestä eri tahtiin, ollaan ongelman ytimessä. Tuntuu siltä, että tähän haasteeseen ei kiinnitetty riittävää huomiota. Olisi tarvittu numeronmurskaaja asiantuntijaksi.

Vaalitulosten intohimoiselle seuraajalle Ylen asiantuntijavierailut ja samojen asioiden loputon toisto edustivat tyhjäkäyntiä. Mutta ehkäpä meikäläinen oli vain kärsimätön. Muutamia mielenkiintoisia asiantuntijoita yöllisessä ohjelmassa tuli esille: Ulkopoliittisen instituutin Maria Annala oli pirteä vieras, joka pystyi argumentoimaan hyvin näkemyksensä. Jyväskylän yliopiston Jani Kokko oli myös hyvä melko uusi tulokas  asiantuntijamarkkinoille. Dosentti Markku Ruotsila oli oma subjektiivinen itsensä: kenellekään ei jäänyt varmaan epäselväksi,  että hän on kommentoijanakin konservatiivi ja republikaani!  Ruotsilan ja Annalan välähdyksenomainen ”asiantuntijadebatti” jäi mieleen vaaliohjelman  tähtihetkenä tämän kirjoittajalle. Aika hyvin onnistuivat myös Risto E.J. Penttilä ja Nordean Tuuli Koivu.

Ylen toimittajan Mika Hentusen rauhallisia ja asiantuntevia  kommentteja on miellyttävää kuunnella.

Ruotsilaa ei kannata tuomita: hän toi esille,  miten selkeästi amerikkalainen media on liberaalien hallussa ja rapakontakaiset konservatiiviset mielipiteet eivät välttämättä pääse näkyviin ainakaan eurooppalaisessa mediassa. Siksikin vaalitulokset näyttävät muodostuvan yllätyksellisiksi.  Suurimmaksi osaksi on kuitenkin kysymys siitä,  että Donald Trump antaa omasta takaa aiheet itseensä kohdistuvalle arvostelulle.

::::::::::::::::::::::::::

Itse ääntenlaskenta sujui päältä päin katsottaessa moitteitta. Myös ennustetut levottomuudet ovat olleet – ainakin toistaiseksi – kohtuullisesti hallittavissa. Mikään muu ei juurikaan ole ollut hallittavissa. Tietojeni mukaan Trump on lähettänyt rahanpyyntökirjeitä kannattajilleen, joka merkitsee varautumista oikeustaisteluun.  Ollaan siis pahassa sotkussa, josta ei selvitä ihan tuosta vain. Pahimmat skenaariot toteutuvat!

Eniten ole suruissani liberaalin demokratian puolesta, sillä Trump käyttäytyy tavalla, mikä oli odotettavissa, jos hän joutuu vaikeuksiin:  hän pyrkii ottamaan oikeudet omin käsiinsä. Trump on huono häviäjä ilman,  että kukaan on häntä tätä kirjoitettaessa leimannut häviäjäksi.

Suurin pettymys ainakin minulle oli se, että Joe Biden joutui näin tiukoille. Edes sellaiset ”näytöt” kelvottomasta käytöksestä,  joita Trump antoi pitkin presidenttikauttaan eivät johtaneet rökäletappioon. Olen ymmällä.

Itse vaalin piti ratketa tiukassa paikassa ns.  ruostevyöhykkeellä,  ja osin niin tapahtuikin, mutta ehkäpä työväestö ei sittenkään ollut niin ratkaiseva tekijä kuin arveltiin. Tapahtuneen syvemmät juuret saattavat löytyä kaupunkien esikaupunkialueiden äänestyskäyttäytymisestä.

Oma lukunsa ovat mielipidetiedustelujen epäonnistumiset jo toisissa peräkkäisissä presidentinvaaleissa. Maallikko epäilee, että 1000 hengen suuruinen otos on liian pieni mittaamaan poliittista kannatusta osavaltion tai liittovaltion tasolla. Ongelma lienee mutkikkaampi. Todennäköisesti nykyiset mielipidetiedustelut eivät pysty mittaamaan ihmisten käyttäytymistä nykyaikaisessa poliittisessa tilanteessa. Yhdeksi syyksi on esitetty Trumpin kannattajien puolueuskollisuuden horjuvuutta. Ei kuulosta hyvältä selitykseltä. Joka tapauksessa koko mielipidemittausinstituutio on asetettu kyseenalaiseksi. Tutkimuksen paikka!

Nyt käytyjen useiden vaalien yhteistulos oli suotuisa (!) republikaanien kannalta. He todennäköisesti menettävät räyhäpresidentin, mutta säilyttivät senaatin, jonka kautta pystyvät ohjaamaan päätöksentekoa. Kaikesta skeptisyydestä huolimatta rohkenen ennustaa, että monissa asioissa on mahdollisuus sopuun puolueiden kesken. Paljolti riippuu kongressin johdon henkilövalinnoista ja uuden presidentin neuvottelukyvystä.

:::::::::::::::::::::::::::::

Vaaleista tai niiden ympärillä velloneesta somekeskustelusta riittäisi paljonkin jutun juurta. Muutamat asiat haluan nostaa esille.

Näyttää siltä, että Trumpin aloittama twitter-kulttuuri on tullut jäädäkseen, vai onko? Jos näin on,  se on valitettavaa,  sillä monimutkaisia yhteiskunnallisia asioita yksinkertaistetaan nyt muutaman rivin iskulauseiksi. Joku sanoikin, että some on pilannut demokratian. Facebook on yrittänyt kaitsea viestintää  kontrolloimalla kirjoittelua ehkä huonon omantunnon vaivaamana.

Totuuden alennusmyynti on toinen ilmiselvä haaksirikko nykyaikaisessa poliittisessa vuoropuhelussa. Paraneeko tilanne,  jos Trumpia ei valita, jää nähtäväksi?

Kolmanneksi nostaisin hyperpolarisaation,  joka on levinnyt eri elämänalueille. On kysyttävä,  mikä on somejättien rooli tapahtuneessa kehityksessä.

::::::::::::::::::::::::::::::

Kaikesta huolimatta demokratia on selvinnyt pääpiirteittäin hyvin niistä testeistä,  joihin se on alistettu. Parempaakaan ei ole tarjolla.

 

 

maanantai 2. marraskuuta 2020

Väinö Linna yhteiskunnallisena vaikuttajana

 


Väinö Linnan syntymästä on tänä vuonna tullut kuluneeksi 100 vuotta. Tämä vuosi on siis juhlavuosi. On jälleen aika muistella Urjalan suurta poikaa. 

Kun Linnasta tuli kuuluisa kirjailija, kaikki halusivat kuulla hänen mielipiteitään. Hänestä oli tulossa nykymallin mukaisesti kaikkien alojen asiantuntija. Tähän rooliin hän ei kuitenkaan suostunut,  vaan piti punnittuja puheenvuoroja itselleen tärkeistä asioista.

Oheinen teksti perustuu vaikutelmiin Yrjö Varpion ”Väinö Linnan elämä” -teoksen (WSOY, 2006) synnyttämistä ajatuksista  sekä omiin muistikuviini Väinö Linnan elämästä. Demokratia, työ ja sen muuttuminen, sota ja rauha sekä elintasokilpailu ja elinympäristö olivat Linnalle tärkeitä aiheita, joista hän piti esitelmiä tai kirjoitti esseitään.

Linnan mielipideympäristössä erityisesti 1960- ja 1970-luvuilla korostui ajan yhteiskunnallinen murros. Murtauduttiin ulos 1950-luvun suhteellisesta niukkuudesta ja yhteiskunta avautui aivan uudella tavalla. Vaikka Linna suhtautui kriittisesti äärivasemmiston nousun synnyttämiin ilmiöihin, ei hän ollut konservatiivinen, vaan pikemminkin yhteiskunnallisten uudistusvoimien airut. Linna ei  hyväksynyt ”militanttia julkilausumapolitiikkaa”, vaan säilytti taiteilijan vapauden.

Koko Linnan kirjallinen tuotanto oli asettumista vanhojen luutuneiden ajatustottumusten kriitikoksi. Samalla linjalla hän jatkoi lopetettuaan kirjailijan uransa.

Oli suuri vaara antautua ajan virran vietäväksi ja sitoutua ajankohdan poliittisiin ja ideologisiin virtauksiin. Linna vältti vaaran asettumalla  yhteiskunnallisia sisältöjä tavoittelevan taiteen puolelle pientä ihmistä puolustaen.

Lähimmäksi itseään hän koki työväenluokkaisen ajatusmaailman. Siinäkin hän näki ensisijaisena vanhan työväenluokkaisen tietopainotteisuuden: työväenluokalla oli kunnioittava suhde tietoon. Hän varoitti viihteellistymisen voittavan alaa ihmisten mielissä.

Varpion sanoin Linnan määritti kirjallisuuden funktion seuraavasti: ”Kirjallisuus oli tärkeä elementti, koska ihmisen suhde maailmaan tarkentuu,  kun hän voi kirjallisuuden välityksellä saada toisten kokemuksista vertailukohtia omille kokemuksilleen elämästä”. 

Ulkopolitiikassa hän tunnusti väriä ja oli painotetusti paasikiveläinen, mutta tunnusti silloisista vaihtoehdoista  Kekkosen omakseen.

Aikakauden ”yhteiskunnallistuminen”  näkyi siinä,  että Linnan isänmaallisuus oli yhtä kuin arkitodellisuus. Sanalla sanoen Linna koki isänmaallistumisen arkipäiväistyneen. Hän piti pelkästään hyvänä,  että isänmaallisuus oli menettänyt hohdettaan.

Linna ei ollut kokemassa sittemmin tapahtuneen ”vanhan” isänmaallisuuden uutta nousua.

Seitsemänkymmentälukua symboloi Linnan ajatuksissa ETYKin myötä rauhan teema. Myös ympäristökysymykset silloin,  kun puhuttiin vanhan rakennuskannan purkamisesta tai säilyttämisestä olivat Linnalle ykköskategorian asioita. Hän oli vanhan säilyttämisen puolella, vaikka ymmärsikin uuden ajan vääjäämättömyyden.

Linnan tunteet työväenliikettä kohtaan vaihtelivat, mutta lämpenivät Pohjantähden jälkeen muuttumatta kuitenkaan läheisiksi. Lähestyttäessä 1980-luvun vaihdetta yleiset yhteiskunnalliset asenteet kiristyivät - ja kuten Varpio sen näki -  solidaarisuus ”oli häipymässä  juhlapuheistakin”. Linna suhtautui  kuitenkin maltillisesti kovenevaan yhteiskunnalliseen ajatteluun rakentaen optimisminsa tieteellisen ja teknologisen kehityksen varaan.

Paljon odotuksia sisältäneen kuusikymmentäluvun kauhuskenaario oli ydinsodan puhkeamisen mahdollisuus. Turvallisuus ja rauha nousivat kattaviksi teemoiksi 1970-luvulla. Linna yhtyi niihin,  joiden mukaan ydinsota oli ”kaiken loppu”. Väinö Linna oivalsi,  että rauha perustui sodan pelkoon. Linna suhtautui oman sotakokemuksensa perusteella ironisesti joulun merkitykseen rauhan juhlana, olihan hänellä takana viisi sodan joulua.

Uskonnolliselta kannaltaan hän lukeutui agnostikkoihin ja toi sen myös julkisuudessa esille.

Linna torjui 1980-luvun vaihteessa esillä olleen Samuel T. Cohenin teesin,  jonka mukaan ”sotiminen kuuluu ihmisluontoon”.  Kirjailijan mielestä sodan hirviömäisyys ei sisältynyt ihmisen sisimpään mitenkään kohtalonomaisesti. Linna viittasi  tässä ensimmäisen maailmansodan alla vallinneeseen nuorison sotakiihkoon, joka katosi,  kun sodan julmuus pääsi tekemään tuhojaan ihmisen sisimmässä. Sodan julma logiikka toimii  vain  siten,  että tappamista on vaikea lopettaa ennen kuin koko sota oli sodittu loppuun.

Kaiken sodan lietsonnan keskellä Linnan pohdinnan synteesinä oli kuitenkin perustyytymättömyyden ja toivottomuuden torjuminen. Mieluimmin myönteinen, elämänuskoinen asenne kuin pessimismiin taipuvainen kohtalonusko!  Huomaan omaksuneeni jotain Linnan ajattelusta. Ehkä Väinö Linnan ajattelu tuli lähelle Mauno Koiviston ajattelua: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”.

Linnan maine näytti kasvavan hänen elämänsä loppuun saakka muuttuen joiltakin osin palvonnaksi. Kirjailija sinänsä ei omaksunut etäisen Ukko-ylijumalan roolia vaan oli  hyvinkin sosiaalinen ja otti vieraita vastaan kotiinsa säilyttäen näin intensiivisen kosketuksen ihailijoihinsa. Ajan kulttuuriseminaareissa Linnalla oli oma sijansa ja se ei ollut ihan vähäinen. Perustettiin Väinö Linnan seura ja käynnistettiin Pentinkulman päivät Linnan elämäntyön säilyttämiseksi ja elävöittämiseksi. Vuosi 2018 oli  ajankohtaisen kansalaissotateeman vuoksi valtava menestys useine aiheineen ja asiantuntijavieraineen. Linna on yhtä ajankohtainen kuin kirjailijan aktiivivuosina.