Lännettymisen vastavoima

Taisi olla Juha Sipilä, joka sanoi, ettei ulkopolitiikka ole mitään rakettitiedettä. En tiedä olivatko Suomen ja Neuvostoliiton suhteet ja YYA-sopimus Kekkosen ja Koiviston aikaan rakettitiedettä, mutta ainakin ne Juhani Suomen kertomana olivat pikkutarkkaa sanamuotojen syynäämistä, jossa Venäjä liturgisiin muotoiluihin takertuen yritti hallita suhteita ja Suomi vastaavasti omilla sanamuodoillaan suojeli asemaansa.

Juhani Suomi ottaa eräänlaisen saivartelevan tuomarin roolin ja tuomitsee ja päästää ajan toimijat sen mukaan kuin hän alan auktoriteettina arvioi.

Minua on kiinnostanut Juhani Suomen kanta YYA-sopimuksen jälkeiseen aikaan. Yhdessä Paavo Väyrysen kanssa hän on ollut jyrkimpiä Suomen lännettymisen historian kriitikoita. Ja vastaavasti hänestä on muodostunut kuva Suomen ja Neuvostoliiton YYA-suhteiden eräänlaisena symbolina. Vastustajat leimaavat hänet suomettuneista suomettuneimmaksi.

Olen lukenut Suomen teoksia kursorisesti, olenpa jonkun teoksen jättänyt keskenkin hänen asenteellisuutensa takia. Erityisesti Mauno Koivisto on joutunut hänen painamakseen syistä, joita en pidä perusteltuina.

Taisi olla Erkki Tuomioja, joka sanoi, että Juhani Suomen tutkimustyyli on perinpohjainen (mitä se todellakin on), mutta lukija saattaa vetää Suomen kirjoissa esitetyistä faktoista täysin erilaiset johtopäätökset kuin Suomi itse.

Juhani Suomen suuri sankari on Urho Kekkonen. Hän ei jätä käyttämättä mitään tilaisuutta, jossa hän saa korottaa Kekkosta ja painaa alas muita Kekkoseen verrattavia Paasikiveä ehkä lukuun ottamatta.

Juhani Suomen Venäjä-analyysin seikkaperäisyyttä ei voida kieltää. Samaan tarkkuuteen hän pystyy analysoidessaan Suomen ja Venäjän suhteita YYA-sopimuksen päättymisen jälkeen. Mutta tämä ei tarkoita, että hänellä olisi  runsaasti samanmielisiä kannattajia vaan ainoastaan sitä, että asiat kirjataan pilkun tarkkuudella.  Kaiken kaikkiaan Suomi on ollut tärkeä Nato-intoilijoiden vastavoima.

::::::::::::::::::::::::::

Ikääntymisen myötä Suomen kommentit maailmanmenosta ovat harventuneet, mutta eivät missään tapauksessa loppuneet. Itse seuraan mm. Kanava-lehdestä  hänen kriittisiä puheenvuorojaan, ja kas, Juhani Suomi on lähentynyt meikäläisen analyysiä maamme lännettymisestä.

Suomen tuorein kirjoitus Kanava-lehden numerossa 3/2025 ”Uuden suvereniteetin poluilla” on ehtaa Juhani Suomea. Hän käsittelee siinä maamme liukumista - Natoon liittymisen myötä - yhä syvemmälle läntiseen vaikutuspiiriin. Kylmän sodan aikojen Venäjä  muuntui 2000-luvulla yhä vihamielisempään - mutta samalla monikerroksisempaan suuntaan. Venäjä ei tahdo millään sopeutua nahkoihinsa ja hinku ennen kylmän sodan päätymistä vallinneisiin suurvaltojen voimasuhteisin etupiireineen on kaikenkattavaa ja esim. Ukrainan osalta säälimätöntä valtion raiskausta - puhumattakaan taivaita hipovasta pyrkimyksestä uuteen ”maailmanjärjestykseen”.

Kanava-lehden kirjoituksen eräänlainen motto on sanottu sen johdannossa: Juhani Suomi: ”Miltei hyveeksi kohotettu kaiken Venäjään kohdistuvan kiinnostuksen paheksuminen ei palvele Suomen etua.”

Itse kirjoitus alkaa Suomen ärhäkällä kommentilla presidentti Stubbin suhteellisen tuoreeseen kannanottoon, jossa Stubb totesi Suomen menettäneen talvi- ja jatkosodassa ”de facto suvereniteettinsa” (johtuen siitä, että Neuvostoliitto pystyi sotien jälkeen painostamaan Suomea vapaaehtoisesti suvereniteettinsa rajaamiseen). Nyt, toteaa Stubb ylpeänä, että  Suomi ei ole (enää) suomettunut maa”. Juhani Suomi  suuttuu  Stubbia edeltäneiden presidenttien puolesta ja  katsoo Stubbin edeltäjien turvallisuuspolitiikan tulleen aiheettomasti leimatuksi taitamattomaksi.                                                                                                                                                                                                                                                         

Puuttumatta tässä tarkemmin  Stubbin aika ajoin suorasukaisen yksinkertaistaviin puheenvuoroihin Suomen asemasta ja aikojen muuttumisesta, kiinnittäisin huomiota Juhani Suomen herkkähipiäisen sensitiiviseen reagointiin. Määriteltyään ensin suvereniteetin käsitteen, hän oikaisee Stubbin käsityksiä. Hän väittää kiivaasti  Suomen suvereniteetin olleen kiistaton aiempien  presidenttien aikana eli Suomen valtiovalta on hallinnut  täydellisesti omaa aluettaan. Todisteeksi Suomi esittää seuraavia argumentteja: sodan jälkeen maata hallitsivat omat viranomaiset, Suomessa ei ole Pariisin rauhansopimuksen jälkeen ollut vieraita joukkoja, Suomella oli oma rahayksikkö, ja budjettivalta, vallitsi uskonnonvapaus…..

No, kaikki historiaa kevyestikin seuraavat tietävät, että  Neuvostoliito pelkällä ominaispainollaan sai tahtonsa läpi monissa asioissa Suomessakin.  Suomettuneen Suomen yksi piirre oli kuitenkin juuri se, että menettämättä suvereniteettiaan ja itsekunnioitustaan Suomi pystyi torjumaan välillä aggressiivisenkin retoriikan naapurin puolelta.

Suomi kysyy provosoivan haastavasti, että minkälainen asema Suomella mahtaa olla nyt, kun ”Suomi ei enää ole suomettunut maa”. Juhani Suomi vyöryttää vailla suvereenisuutta toimivasta Suomesta pitkän litanian hänen mielestään ikäviä faktoja: Suomessa on lähes pysyvästi vieraiden valtojen yksiköitä, Suomi toimii ulkovaltojen tiedustelun alustana, vieraat lentokoneet  operoivat ilmatilassamme, lainsäädäntöä sopeutetaan yhteistyöympäristöön ja oma rahayksikkö on hävinnyt jo kauan sitten….

Sen Suomi jättää kertomatta, että 2020-luvulla vieraita elementtejä (mm. läntistä aseistusta ja joukko-osatoja) on kutsuttu tänne sopimuksenvaraisesti. Toisaalta ne voivat myös kriisin sattuessa jäädä tänne toistaiseksi tai pysyvästi. Tietenkin Juhani Suomi tietää tämän, mutta hän tarkoittaneekin, että jokainen merkittävä ulkomainen siviili- tai sotilasyksikkö maassamme tai puumerkin jättäminen suomalaiseen päätöksentekoon  kaventaa suvereniteettiamme.

Stubb harrastaa rentoja heittoja välillä huolimattomastikin. Hän on tähdentänyt kaikissa yhteyksissä transatlanttista yhteistyötä. Stubb jopa sanoi vaalikampanjansa yhteydessä, että Suomen tasavallan presidentti on ”kansainvälinen Nato-presidentti”, joka ei ole enää samalla tavalla riippuvainen Venäjä-suhteestaan kuin edeltäjänsä ovat joskus olleet”.

Millaisen vaikutuksen Juhani Suomi on jättänyt ja jättää Suomen ulkopolitiikkaan ja idänsuhteisiin ?

Juhani Suomi on yksiselitteisesti Suomen nykyisen turvallisuuspolitiikan johtavia kriitikkoja. Lännelle annetaan hänen mielestään aivan liian suuri jalansija Suomen kokonaispuolustuksesta

Puolueettomuus suurvaltojen etupiirien välisissä kamppailuissa

 

Tarkoitukseni on käsitellä puolueettomuuden (sitoutumattomuuden) ristiriitaista asemaa valtioiden välisissä suhteissa lähinnä Suezin kriisistä (1956) johdettuna tapahtumaketjuna. Tässä kirjoituksessa en juurikaan käsittele aikoinaan hyvinkin merkittävää puolueettomuuden ja sitoutumattomuuden (sitoutumattomien maiden yhteisö) keskinäistä globaalin tason suhdetta, jossa olisi aihetta kokonaan erilliselle käsittelylle.

Lähihistoriassa, johon lasken mukaan koko 1900-luvun sekä 2000-luvun puolueettomuuteen on kohdistunut ankaria paineita, koska siihen on suhtauduttu karsaasti johtuen suurvaltojen pyrkimyksestä, jossa leimallista on iskulause ”jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan”. On aiheutunut mustasukkaisuutta, mikä suurvalta saa omia puolueettomien valtioiden tuen omien tarkoitusperiensä välikappaleeksi. Osa viimeisten 100 vuoden aikaisista suurvaltajohtajista ei ole ymmärtänyt koko käsitteen olemassaoloa ja suhtautuu siihen vähättelevästi. Pahimmillaan puolueettomuus edustaa ”moraalittomuutta”.

Suomi sai osuutensa tästä ”puolueettomuuden moraalittomuudesta” kamppailtuaan  Neuvostoliiton kanssa riippumattomuudesta, mutta menestyi kuitenkin oivasti olosuhteet huomioiden, vaikkei huomioitaisi ilmiselvää suomettumistakaan.

::::::::::::::::::::::::::::

Suezin kriisin aattona syntyi länsimaiden kesken erimielisyyttä puolueettomuuden oikeutuksesta maailmanpolitiikassa ja alueellisesti. Yhdysvaltain ulkoministeri John Foster Dulles pyrki kieltämään puolueettomuuden arvon, jota useat valtiot, kuten Suomi ja Ruotsi pitivät statuksena. Dullesin ajattelu oli lähellä Stalinin kaksijakoista maailmankuvaa.

Konkreettisesti kiistely juonsi juurensa erimielisyydestä koskien Assuanin padon rahoittamista. Yhdysvallat kieltäytyi tukemasta hanketta vuonna 1956 sen ilmoitetun kalleuden vuoksi, jolloin Neuvostoliitto ilmoitti,  ettei se myöskään ollut valmis ottamaan rahoitusvastuuta.

 Asian kummallisuuksiin kuuluu,  että Yhdysvallat alkuperin pyrki saamaan hankkeen estääkseen Egyptin kääntymisen Neuvostoliiton puoleen. Paljastui, että kiistan keskiössä oli Egyptin puolueettomuuspyrkimys, johon presidentti Eisenhower suhtautui myönteisesti ja Dulles hyvin kielteisesti.  Eisenhower totesi olevan ilmeistä, että ”on tiettyjä ideologisia, maantieteellisiä tai muita syitä, jotka tekevät sotilasliitot epäkäytännöllisiksi”.  USA:n liittolaiset hermostuivat Eisenhowerin puheista ja ulkoministeriön pitikin oikaista Eisenhowerin ottamia kantoja länsiliittoutuneiden merkitystä korostavaksi. 

Mielenkiintoista on, että Richard Nixon omalla kannallaan myötäili  Eisenhoweria.                                                                                                                                                                                                             :::::::::::::::::::::::::::::::                                                                                                                                                                                                                                                                                                                            

 Lopulta kävi niin, että Egypti hankki Assuanin padon rahoituksen Neuvostoliitolta, mutta vasta vuonna 1958. Ideologit totesivat tällöin, että Yhdysvaltain periksi antaminen merkitsi samalla luopumista saada Egyptin presidentti Gamal Abdel Nasser lännen puolelle.

Yhteenvetona voitaisiin todeta, että näytti siltä, että Eisenhowerin ( Nixonin) ja Dullesin  välillä vallitsi jyrkkä erimielisyys suhtautumisessa puolueettomuuteen.  Kaiken kaikkiaan Asssuan ja Suez edustivat tyylipuhdasta kylmän sodan ”jos et ole meidän puolella, olet meitä vastaan” -ajattelua.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Kuten tunnettua Egypti kansallisti Suezin kanavan vielä vuoden 1956 aikana.  Englanti ja Ranska ryhtyivät vastatoimiin kanavan palauttamiseksi sitä hallinnoineelle yhtiölle. Syttyi sota, jossa Englanti,  Ranska ja Israel yhteen pelaten pyrkivät pakottamaan Egyptin sopimukseen, jossa kanava palautuisi entisille omistajilleen.

Kun sotatoimenpiteet  olivat käynnistymässä,  ilmoitti Yhdysvallat yllättäen, että  ei hyväksy interventiota kanavalle. Se merkitsi Yhdysvaltain asettumista liittolaisiaan vastaan. Englannin ja Ranskan oli pakko v etäytyä kanavalta.

Noihin aikoihin suurvaltojen kilpailu puolueettomien valtioiden suosiosta kiihtyi äärimmilleen. Yhtenä seuraamuksena Neuvostoliitto kiristi otettaan etupiiriinsä lukemastaan Suomesta                                    yöpakkasten aikaan vuoden 1958 syksyllä ja noottikriisin yhteydessä vuonna 1961.

Eisenhowerilla oli toki monia syitä kääntyä liittolaisiaan vastaan ainakin väliaikaisesti. Yhdysvalloilla olivat presidentinvaalit edessä, jotka loivat lisäjännitteitä ja estivät tehokkaasti riskipitoisten hankkeiden tukemisen.

::::::::::::::::::::::

Edellä on kuvattu puolueettomuutta väliin tulevana muuttujana. Puolueettomuuden komein instituaalinen manifesti on ”Sitoutumattomien maiden liike” (per.1961 Belgradissa).  Se on 120 valtion järjestö, johon kuuluu pääosin kehittyviä (kehitys-)maita. Se perustettiin mahtipontisesti kylmän sodan aikana vastineeksi Natolle ja Varsovan liitolle. Kuuluisia perustajajäseniä olivat mm. Gamal Abdel Nasser, Josip Broz Tito ja Jawaharlal Nehru. Käsitteitä sitoutumattomuus ja puolueettomuus käytetään nykyään yleensä erillisinä niiden luonteesta johtuen. Sen verran erilaisia ovat niiden  tavoitteet ja olomuoto.

Sitoutumattomien maiden yhteisö on jossain määrin menettänyt asemiaan, mutta niin on myös puolueettomien valtioiden yhteisö. Suomessakin liittoutumisen ”pakko” tai ajan henki koettiin  positiivisena asiana pari vuotta sitten. Puolueettomat maat koettiin synonyymiksi käsitteelle ”harmaa vyöhyke”. Koen itse käsitteen halventavana, jopa loukkaavana. Se vain kuvaa kuinka muodikasta oli ja on olla sitoutunut (so. liittoutunut). Tässä määrittelyssä tullaan lähelle John Foster Dullesin  monien vastenmieliseksi kokemaa valtion tilaa, jota Dulles luonnehti moraalittomaksi.

Nykyisin tilanne liittoutumisen/liittoutumattomuuden ja  niistä saatavan hyödyn tai haitan välillä vaihtelee. Grönlannin, Panaman ja Kanadan osalta voitaneen sanoa, että liittoutuneisuus ei ole mikään suoja tai turva niiden itsemääräämisoikeuden olemassaololle. Näyttää siltä, että liittoutuneisuus on yhtä vaarallinen ympäristö  jollei vaarallisempi kuin liittoutumattomuus.

Onko nyt niin, että ”omasta kuormasta saa syödä”, eli että omia liittolaisia kohdellaan kaltoin. Ainakin joissakin tapauksissa, uuskolonialismi on saanut uutta suosiota nykymaailmassa luoden epävarmuutta kansainväliseen yhteisöön. Uusia maailmanjärjestyksiä  pystytetään ja hegemoniset ”suuralueet”  ovat niiden keskiössä. Samaan aikaan tehokkaisiin kauppasuhteisiin ja työnjakoon perustunut  globalisaatio on kärsinyt vaurioita.

Puolueettomien ja liittoutuneiden maiden toimintalogiikkaa sivuaa globalisaatiokauden ”yhtiövaltaa ”, jota räikeimmin ovat edustaneet jättimäiset ohjelmisto- ja elektroniikkayhtiöt. Ne ovat globalisaation kaudella asettaneet ääritapauksissa kyseenalaiseksi valtioiden suvereniteetin tai ainakin horjuttaneet sitä.

Entinen Moskovan suurlähettiläs,  ja nyttemmin Nokian johtotehtäviin siirtynyt Mikko Hautala nostaa HS:n kolumnissaan  ”Paasikiven painajainen tuli takaisin ”15.4. 2025 historian hämystä esille Paasikiven kauhisteleman ”Staatsräsonin” (valtioedun), jota nyt niin häikäilemättä edustaa Donald Trumpin Yhdysvallat, joskaan Venäjä ja Kiina eivät jää paljoa jälkeen. Melkeinpä tulee mieleen toista maailmansotaa edeltänyt ja pikkuvaltioihin kohdistunut kuristusote (Baltia, Suomi ym.). Yhdysvallat on aloitteentekijänä  nostanut valtioedun kaiken yläpuolelle ja heikentänyt aiemmin niin mahtavan globalisaation kaupankäyntiverkostoja niin, että ne vain häthätää pystyvät säilyttämään asemansa. Jostakin syystä yhtiövallan ylilyöntien aiheuttama haaste ei vaivaa Mikko Hautalaa, ainakaan hän ei kolumnissaan viittaa siihen (syynä ehkä nykyinen asema Nokian korkeassa tehtävässä).

Tässä kirjoituksessa olen yrittänyt kerätä yhteen palapeliin maailmanpolitiikan ja  kaupan keskeisimmät palaset, jolloin avainkäsitteiksi muodostuvat seuraavat: sitoutumattomuus/puolueettomuus, liittoutuminen/ liittoutumattomuus, säännönmukaisuus, globalisaatio, yhtiövalta, Staatsräson (valtioetu) ja geopoliittiset suuralueet.

 

 

 

Risto Ryti vallankäyttäjänä

 

Henrik Meinander koosti muutama vuosi sitten esseeteoksen aiemmin julkaisemistaan kirjoituksista. Teoksen nimi on ”kaleidoskooppi” (Siltala, 2020), johon nyt palaan. Kirjassa julkaistuista 15 kirjoituksesta käsittelen ja arvioin tarkemmin esseetä ”Risto Ryti”.

Risto Ryti  (1889-1956) oli varhaiskypsä lahjakkuus, joka eteni opintojen kautta ja työuralla nopeasti kansakunnan merkittävimpiin tehtäviin. Hän toimi Suomen pankin pääjohtajana  19 vuotta, vuosina  1924-1943 ja pääministerinä ja presidenttinä 1939-1944.

Kriisin hetkillä päätöksenteko kapenee. Näin tapahtui jatkosodan aikana Suomessakin. Mahdollisia erimielisyyksiä pienennetään supistamalla keskeisten päättäjien määrä muutaman hengen suuruiseksi. Risto Ryti kuului tähän yhden käden sormin laskettavaan  joukkoon jatkosodan aikana. Presidenttinä hän käytti suurinta valtaa yhdessä marsalkka Mannerheimin kanssa.

Meinander vertaa  Rytiä muihin Suomen presidentteihin käyttämällä kolmea mittapuuta, joista ensimmäisen  muodostaa kokonaisuus  yksilön perimä, kasvuympäristö,  koulutus ja aiempi työura. Toisen muodostaa yhteiskunnallinen ympäristö,  jossa eletään ja  kolmas on sattuman vaikutus.

Meinander avaa teesejään seuraavassa esitettävien perusteiden kautta:

Ryti pystyi osin kodin perintönä  hyödyntämään sen aikaista koulutusjärjestelmää täysimääräisesti. Toki keskeistä oli Rytin oma kyvykkyys, joka avasi hänelle reitit eteenpäin elämässä. Terävä äly muodosti kapasiteetin,  jonka avulla Ryti  sai parhaat arvosanat opinnoissaan ja työssään. Meinander korostaa Rytin kyvykkyyttä ehkä turhankin toistuvasti, vähemmälläkin lukija uskoo.

Rytille oli ominaista laskelmoivuus ja tunnekylmyys, jotka aiheuttivat hänelle haasteita työuralla: vaikeuksiin ajautuneet kanssaihmiset eivät pitäneet hädän hetkellä kylmäkiskoisesta suhtautumisesta, josta puuttui myötäelämiskyky (siirtoväen asuttamisen korvaukset, 1930-luvun talouspolitiikan tervehdyttämistoimenpiteet).  Ehkä osin näiden luonteenpiirteiden takia Ryti ei lähtenyt mukaan politiikkaan vuoden 1925 jälkeen, myöhemmin kyllä,  mutta silloin hänet vedettiin tai painostettiin mukaan. Jotenkin Rytistä saa kuvan hyvin teknokraattisena ihmisenä, johon poliittiset vaikutustavat ja  tunneperäisyyden korostuminen eivät tehonneet.

Risto Ryti liittyy Suomen talousvaikuttajien pitkään perinteeseen Snellmanista lähtien, jossa rahahanat väännettiin tiukalle taantumissa ja lamoissa, vaikka siitä seuraisi inhimillisiä kärsimyksiä.

:::::::::::::::::::::::::::

Kun Ryti lopulta vastahakoisesti lähti mukaan poliittisiin tehtäviin,  vastuuntunto ja toimintakyky olivat leimaa antavia  piirteitä hänen toiminnalleen. Nyt tarvittiin kylmäpäistä laskelmointia.

Miltei ylikehittynyt vastuuntunto johti hänet uhrauksiin, josta nousi Rytin jälkimaine - osin sotasyyllisyysoikeudenkäynnin seurauksena – isänmaan sijaiskärsijänä.

Ryti ei eroa muista presidenteistä koulutuksensa takia: pankkitausta ja juristitutkinto ovat monellakin presidentillä. Tunnemaailmaltaan Ryti lähestyy K.J. Ståhlbergia ja poikkeaa helposti syttyvistä Urho Kekkosesta ja J.K. Paasikivestä.

Vaikka Ryti olikin pidättyvä, hän samalla oli sosiaalinen ja seurallinen, maailmanmies.

Rytin kylmäpäisyyttä ja riskinsietokykyä tarvittiin, kun hän Väinö Tannerin tuella vei Suomen maaliskuussa 1940 talvisodan rauhanneuvotteluihin vastarinnasta huolimatta.

Entä erillissotateema? Ryti korosti sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Suomen käyneen omaa puolustussotaansa. Tilanteesta johtuen mielipide ei olisi voinut olla toisenlainen. Useissa eri yhteyksissä, mm. saksalaisten joukkojen kauttakulkuluvissa,  Rytin  myönteisellä kannalla oli ratkaiseva merkitys. Saksalaisiin päin Ryti ei  esittänyt Suomen taistelujen olleen erillisiä Saksaan nähden. Sopimukselliseen yhteistyöhön Saksan kanssa Suomi sitoutui kuitenkin vasta ns. Ribbentrop-sopimuksessa  ennen kesää 1944.

Rytin suhde Mannerheimiin oli suurissa asioissa toimiva.   Molemmat kannattivat yhteistoiminnan käynnistämistä Saksan kanssa  ja molemmat kannattivat siitä irtautumista.

Miksi sodassa kävi niin kuin kävi? Meinander  spekuloi monilla sodan vaihtoehtoisilla lopputuloksilla ja toteaa, että Suomelle olisi voinut käydä paljon hullumminkin. Meinander kuvaa Rytiä sodan vaihtoehtoja lakkaamatta pohdiskelevaksi. Rytille ykkösasia oli kansakunnan selviytyminen vaihtuvien voimasuhteiden maailmassa.

Lopuksi Meinander ihmettelee,  miksi Ryti etsi vastauksia moniin ratkaisemattomiin kysymyksin mystiikasta. Tämä on ristiriidassa Rytin realistisen, vakaan ja rauhallisen pohdiskelun kanssa. Ehkä mystiikka toimi vastapainona kylmälle järkeilylle, kuten Martti Turtola on aprikoinut.

Ryti arvioidaan kuuluvan kansalaisten keskuudessa kolmen merkittävimmän presidenttimme joukkoon. Hän oli oikea mies kovimmassa paikassa. Rytin arvostuksessa oli ehkä notkahdus sodan jälkeisinä vuosina, joka nyttemmin on korjaantunut.

::::::::::::::::::

Meinander ylistää Rytiä ihailun näkyessä riveiltä ja rivien välistä. Ryti on toki arvonannon ansainnut, mutta olen itse yllä omaksunut hieman kriittisemmän otteen.

Latinorockin mestariteos, Santanan Abraxas

 

 Joskus jokin taideteos kolahtaa sisimpään sillä tavoin, että siitä tulee koko elämänajan vaikuttaja. Tällainen on minun kohdallani soitinyhtye Santanan kakkosalbumi Abraxas, joka ilmestyi vuonna 1970. Aloitetaan vaikka vinyylin kansikuvataiteesta, joka nuoremmilta ikäpolvilta jää kokematta, ellei sitten retkahda vinyylien kerääjien maailmaan. Onneksi vinyylien uustuotanto on kokenut läpimurron. Niille,  jotka eivät ole vielä kokeneet tuota maagista hetkeä eli levykannen pyörittelyä kädessä musiikin soidessa taustalla,  voin kertoa, että aikanaan älppäreiden kansikuvataide oli  useissa tapauksissa kovan luokan osaajien asia.

Ensisilmäyksellä Abraxas kuulosti olevan viidakon syvyyksistä pintaan ponnistava mysteeri. Levykannen taide houkutteli tunkeutumaan viidakon jännittäviin salaisuuksiin. Kannen taideteoksesta vastaa salaperäinen ”MATI”, jonka takaa paljastuu saksalainen psykedelinen taitelija Mati Klarwein (1932-2002). Hänet muistetaan yleensäkin surrealistista, hallusinatiivisista  levykansitöistään, joista tunnetuimmat ovat  Miles Davisin ”Bitches Brew” ja ”Abraxas”.  Yllätyksellisesti ”MATI” teki Abraxasin levykannessa olevan Annunication-maalauksen jo vuonna 1961.

Kansi on niin kuusikymmentälukulainen kuin voi vain olla. Kaikki hippiehenkiset,  psykedelian keinot ovat käytössä aina Hermann Hessen Demian-lainausta myöten: ”We stood before it and began to freeze inside …” 

:::::::::::::::::::::::::::::

Abraxas yhdisti omaperäisellä tavalla rockia latinorytmiin tai ainakin musiikki mukaili latinorytmejä. Ei  Abraxas ole silti mikään latinomusiikin tyyliesimerkki, se on latinorockia. Santana yhdellä tavalla ajateltuna jatkoi siitä,  mihin 1960-luvun latinorytmeillä päästiin:  Sergio Mendes  yhtyeineen menestyi hienosti bossa nova -kappaleillaan ja sovituksillaan (mm.  ”Mas que Nada” ja Beatles-cover ”The Fool on the Hill”).  Herb Albert saavutti Tijuana Brass  -yhtyeensä kanssa suuren sukseen latinovaikutteisilla kappaleillaan ”The Lonely Bull”, ”Spanish  Flea”, ”A Taste of Honey”, ”This Guy´s in Love with You” (Albert yksin), vain muutaman mainitakseni. En kuitenkaan väitä,  että Santana oli suora seuraus kuusikymmentäluvun aiemmista musiikin suunnista, pikemminkin Santanan lyömäsoitinten rytmi oli irtiotto pehmeän hyväilevistä bossa nova -rytmeistä rosoisen rockin suuntaan. Sergio Mendes ja Herb Albert olivat selvästi viihteen puolella musiikin luokittelussa.

Santanan kolmella ensimmäisellä albumilla (”Santana”, ”Abraxas” ja ”III”) oli mukana peruskokoonpano Carlos Santana, soolokitara, laulu, Gregg Rolie, kosketinsoittimet, laulu, Dave Brown, bassokitara, Mike Shrieve, rummut, Jose Areas, timbaalit, congarummut, Mike Carabello, congarummut. Jokainen heistä on osa rock-musiikin historiaa. Sen jälkeen kymmenet soittajat ovat virranneet yhtyeen läpi. Vain johtotähti Carlos Santana on pysynyt kuin kiveen hakattuna kokoonpanossa. Alkuperäinen kokoonpano oli monikulttuurinen ja -rodullinen, mikä varmaan lisäsi musiikin varioimisen mahdollisuuksia.

Santanan läpimurto tapahtui Woodstockin festivaaleilla kesällä 1969.  Melko tuntematon  bändi murtautui esiintyjien sankkaan joukkoon paljolti promoottori Billy Grahamin ansiosta. Erityisesti päälle vyöryvä ”Soul Sacrifice” toimi tajunnanräjäyttäjänä (kts. youtube-video!) ja eräänlaisena yhtyeen tunnuskappaleena.

Muutamaa viikkoa myöhemmin ilmestyi ensimmäinen albumi, jolta voidaan poimia Soul Sacrificen ohella singlehitti ”Evil Ways”, joka on mielestäni saanut vahvasti vaikutteita englantilaiselta Zombies-yhtyeeltä, mikä on pelkästään hyvä asia. Yhtyeen ensimmäinen LP oli kestomenestyjä nousten parhaimmillaan Billboardin listoilla sijalle neljä ja pysytellen listoilla kahden vuoden ajan. Soul Sacrificesta tuli yhtyeen konserttien bravuurinumero. Sillä yhtye aloitti myös Hartwall-areenan konserttinsa, kun olin paikalla vuonna  2006.

Abraxas ilmestyi syyskuussa 1970 (nauhoitettiin jo keväällä 1970) ja oli välitön menestys. Se poikkesi kaikesta aiemmin koetusta.  Jo heti ykköspuolen avausraita Singing Winds, Crying Beasts (Carabello) saa meikäläisen täysin vastustuskyvyttömään kuntoon, se  johdattelee albumin jännittävään tunnelmaan koukuttavalla tavalla. Sitä seuraava ”Black Magic Woman/Gypsy Queen” on mielestäni kaikkien aikojen parhaita cover-versioista yhdessä Jimi Hendrixin Dylan-kappaleen ”All Along the Watchtowerin” kanssa. Santanan versio poikkeaa perusteellisesti Peter Greenin  alkuperäisestä perinteisestä blueskappaleesta luoden aivan omaperäisen, alakuloisen, ”crying sound” -tunnelman. Gregg Rolien hieman hengästynyt laulutyyli sopii kappaleeseen erinomaisesti. Piisi on yksi Santanan uran kivijaloista latino/rock/blues -fuusioineen.

Myös Tito Puenten ”Oye Como Va” (”Mitä tapahtuu?”) on Santanan perusrepertuaarissa ja yksi Abraxasin menestyksen avaimista.

Incident at Neshabur on taas aivan erilainen kappale (Alberto Gianquinto & Carlos Santana). Kappale on kunnianhimoinen sekoitus progressiivista rockia ja jazzia.

Gregg Rolien ”Mother´s Daughter” on albumin rokkaavin kappale ja yksi suosikeistani.  Pehmeästi hyväilevä Carlos Santana -sävellys Samba Pa Ti (”Samba sinulle”) taas on koko Santanan legendan kulmakiviä. Konserttiyleisö odottaa sitä kiihkeästi esitettiinpä se tai ei. Hartwall-areenalla 2006 sitä ei harmikseni esitetty.

Abraxas levytettiin Wally Heiderin studiolla San Franciscossa Fred Cateron tuottamana. Levyn menestyksellä oli hintansa. Santanalta katosi ote pitkäksi aikaa Abraxasin jälkeen,  eikä yhtye – minun mielestäni -  enää palannut musiikin uudisraivaajan tielle, vaikka menestys  jatkuikin III-albumilla.

::::::::::::::::::::::::::::::

Carlos Santana on yksi rockin puolijumalista paitsi kitaristina,  niin myös koko ajan vellovien kokoonpanojen yhteennitojana ja menestyksen takuumiehenä. Yhtye on pystynyt riittävässä määrin uusiutumaan ja siksi pysynyt parrasvaloissa yli 50 vuotta. Santana on kymmenkertainen Grammy-voittaja ja Rock and Roll Hall of Fame -kitaristi.

Santana menestyi loistavasti läpimurtonsa aikaan 1970-luvun vaihteessa. Hiipumisen vuosia on ollut välissä, mutta myöhemmin 2000-luvun vaihteessa yhtyeestä tuli uudelleen aivan säkenöivä megaluokan tähti (Supernatural-pitkäsoittolevy). ”Maria Maria”,  ”Smooth” ja ”Corazon Espinado” ovat loistavia kappaleita, mutta itse olen  - niin kuin olen monissa aiemmissa kirjoituksissani todennut -   ensisijaisesti kiinnostunut historiallisten ilmiöiden synty- ja kehitysvaiheista.

Maailma muuttuu: globalisaatiosta suuraluekilpailuun

 

Ukrainan sotaan liittyvä rauhanprosessi on käynnistynyt katkonaisesti etenevinä -  mahdollisesti aselepokeskusteluihin johtavina – polkuina. Tavoitteena on varmaankin välttää  rikkonainen prosessi, joka tämän typpisissä neuvotelluissa on valitettavan yleistä. Selvää kuitenkin on, että eteneminen tapahtuu vaiheittain, välillä lupaavana etenemisenä, välillä takaiskuina.

Länsieurooppalaisten valtiomiesten ajatuksena on ilmeisesti ottaa yhteyttä Venäjään koordinoidusti hyläten eri valtioiden sooloilutaipumukset. Tähän liittyen presidentti Stubb on osoittanut aktiivisuutta luodaten tiekarttaa  jo katkenneiden suhteiden uudelleen solmimiseksi. Ääneen lausuttuna tämä on johtanut  sananvaihtoon, jossa Stubb on toiminut aloitteentekijänä ja Venäjä reagoijana. Stubbin aloitteen ensimmäiset lauseet ovat lupaavat: ”Suomessa pitää valmistautua henkisesti siihen, että jossain vaiheessa poliittiset suhteet Venäjälle avautuvat, vaikka tarkka ajankohta ei olekaan tiedossa.”

Tämä on jotain poikkeavaa siihen militarismihenkiseen ajatusten tai sananvaihtoon verrattuna, jota on viime aikoina harrastettu. Tälläkin kertaa prosessi on syytä pitää viime kädessä poliittisena ja diplomaattisena eikä antaa sitä innokkaimpien  sotilaiden (tai poliitikkojen)  johdettavaksi.

Stubb toistaa lukemattomia kertoja todetun paasikiveläisen tosiasian: ”Mikään ei poista sitä tosiasiaa, että Venäjä tulee olemaan nyt ja tulevaisuudessa meidän naapurimme”. Välillä tämä on pääsyt unohtumaan kahden kansakunnan toisiinsa kohdistamien vihanpurkausten päästyä vallalle. Silti ei ole syytä tietenkään painaa villaisella esimerkiksi Venäjän raakalaismaisia toimia Ukrainan sodassa. Tunteet nousevat vähemmästäkin pintaan.    

Meneillään olevan konfliktin  yhteydessä olen kuullut lausahduksen, jonka mukaan Suomen ja Venäjän suhteet eivät ikinä palaa entiselleen. Kai se kuitenkin on niin, että on ”aika sotia, aika sopia”. Nykyisen umpisolmun avaaminen edellyttää Ukrainan sodan  lopettamista tavalla tai toisella.

:::::::::::::::::::::::::::::

Kaikkien asianosaisten huomio on kiinnittynyt Venäjän vastineeseen koskien Stubbin ääneenajattelua. Selvimmin ja laajimmin on vastannut Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Maria Zaharova.

Zaharova on kriittinen ja toteaa, että puheet eivät riitä, tarvitaan sopimisen konkretiaa eli lihaa luiden ympärille pyrittäessä ystävällisiin suhteisiin. Zaharova antaa ymmärtää, että Suomen täytyy korjata mennyt käytöksensä. Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Venäjän puolelta on kiinnitetty huomiota niihin julmuuksiin, joita Suomi kiistämättä harjoitti sodan aikana. Tähän voisi vastata, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan: Neuvostoliiton tekemät vääryydet sodan aikana eivät voi jäädä huomiotta.

Vanha tuttu  venäläisvastaisuus median työvälineenä noteerataan kärkipäähän Zaharovan puheissa korjausta vaativien toimenpiteiden listalla.

Ja vielä: rajan väitetty esterakenteiden laiton pystyttäminen on lopetettava.

 Lisäksi, Venäjän kannan mukaan, on saatava estetyksi niiden suomalaisten vaino, jotka kannattavat järkeviä suhteita maiden välillä.

Sotilaallinen suunnittelu, joka kohdistuu Venäjään, on myös lopetettava, jatkuu Zaharovan luettelo uutistoimisto Tassin mukaan.

Vielä kaikkein merkityksellisimpien asioiden listalle nousee ”(Suomen) toimiminen lännen levittämän kollektiivisen toivottomuuden jatkeena”.

Venäjä pysyy melko yleisellä tasolla  väitteissään  ja moitteissan. Minulle jää tunne ,että kaikkein kovimmat  ratkaisuihin tähtäävistä toimenpiteistä jäävät Zaharovalta esittämättä. Venäjä esiintyy suopeana taktisista ja strategisista syistä. Se pyrkii maltillisuudellaan suhteellisen suopean ilmapiiriin luomiseen.

Suomen  kannalta ykkösprioriteetti on kyberhyökkäysten lopettaminen välittömästi. Lisäksi Suomi on monta kertaa välittänyt vastenmielisyyteensä ja inhonsa siviiliuhrien raakalaismaisesta ja välinpitämättömästä kohtelusta Ukrainan sodan aikana.

Miten siis pyrkiä rauhanomaisiin ratkaisuihin piittaamattoman väkivallan keskellä? Luottamuksen saavuttaminen eri osapuolien kesken jollakin aikavälillä lienee ylivoimaisen tärkeä askel teenpäin pääsemiseksi.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Suomen kaltainen pieni valtio on kuitenkin kohtaamassa uusia haasteita toimintaympäristössään.

Olemme jo pitkään eläneet globalisaation synnyttämässä taloudellisten riippuvuuksien maailmassa. Nyt kuitenkin olemme muutoksen äärellä, sillä suurvallat keskinäisellä ”suuraluekilpailullaan” ovat ainakin osaksi ottaneet sitä roolia, jota aiemmin hallitsivat suuryritykset. Valtioiden runsastunut tukipolitiikka (investoinnit, tutkimus ja tuotekehitys jne.) tukevat valtiokeskeistä (valtiokapitalismi!) kehitystä. Näin tapahtuu riippumatta siitä, ovatko kysymyksessä liberaalit demokratiat vai autoritäärisesti johdetut valtiot. Suomi on joutunut vaikean paikan eteen, koska se on  ollut kriittinen valtion tukiin nähden jo pidemmän aikaa, vaikkei ole itsekään niistä luopunut.

Miten Suomi sopeutuu suuralueiden muodostumiseen?  Miten sen paikka määrittyy? Suuralueiden ytimessä voisivat olla Yhdysvallat, Kiina ja EU. Tässä ajattelussa Venäjä on osa Kiinan suuraluetta. Mutta suostuuko se siihen uudessa maailmanjärjestyksessään.

Edellä kuvattua kehitystä mutkistavat esimerkiksi Yhdysvaltain uudelleen herännyt kolonialismi ja Venäjän aggressiivisuus naapurivaltiota kohtaan. Myös Kiina on tarkka etupiiristään Tyynen valtameren reuna-alueella. EU taas yrittää luopua neuvottomuudestaan säilyttääkseen itsekunnioituksensa ja jäljelle jääneen valta-asemansa.

Maailmanpolitikan uusina napoina näyttäytyvät Kiinan ja USA:n johtamat suuralueet.

Koska suurvaltioiden roolit ovat muuttuneet ja muuttumassa,  joutuu Suomi pienenä valtiona pohtimaan asioita EU:n osana, suvereenina valtiona sekä suhteessa suuralueisiin ml. suurvaltojen uudet etupiirit. Myös Venäjän aggressiivinen vahvistuminen pitää Suomen oman edun valvonnan hereillä.

Oma apu paras apu

 

 Ylen ykkösaamussa 30.3. 2025 oli vieraana kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Martti Koskenniemi. Hyvin mielenkiintoisessa haastattelussa käsiteltiin kansainvälispoliittista tilannetta nyt, kun suuri epävarmuus on vallannut ihmisten mielen. Referoin ohessa Koskenniemen ajatuksia, jotka ovat lähellä omiani, mutta samalla kohdistan joihinkin niistä kriittisiä huomioita.

Lähtökohtana länsimaissa katsotaan , että liberaalidemokraattisella vallankäytöllä on ideologinen ylivalta. Tähän on tavallaan totuttu, mutta samalla Donald Trumpin johdattelemana ollaan murtamassa vallinnutta  hegemoniaa.

Hegemonialla tarkoitetaan yleensä, että yhdellä taholla on ylivalta, mutta  nykyisin hegemonialla tarkoitetaan liberaalia maailmanvaltaa. Liberaali järjestelmä ei ole ollut monenkeskisenä järjestelmänä kuitenkaan sitä, mitä siltä on odotettu. Niinpä Donald Trump on pyrkinyt murtamaan liberaalin hegemonian ja luomaan omannäköisensä järjestelmän.

Kansainvälisen hegemonian murtumisella tarkoitetaan sitä, että jokin aikojen  myötä syntynyt  keskipiste levittää  vaikutustaan kaikkialle  maailmaan. Sellaista keskusta ei kuitenkaan ole ollut ehkä Yhdysvaltoja lukuun ottamatta. Ehkä nyt on syntymäsä uudet etupiirit Yhdysvaltain ja Venäjän ympärille. Ja minkä roolin Kiina valitsee?

Trump ei niinkään aja sotilaallista voimannäyttöä vaan taloudellisia (tullit, ym.) kilpailurajoitteita. Trump on ollut huolestunut Yhdysvaltain sotilaallisen voiman hajauttamisisesta ja nyt hän pyrkii keskittämään ja rajaamaan sotilaallista voimaa oman mantereen suojaksi. Mitään lopullista tästä suunasta ei voida kirjata, sillä joskus Trump ja hänen hengenheimolaisensa voivat palata sotilaalliseen voimankäyttöön. Trumpilainen katsantokanta on, että Yhdysvallat on muiden hyväksikäyttämä valtio. Tämä ei pidä paikkaansa. Yhdysvallat on Marshall-avusta lähtien hakenut markkinoita omille tuotteilleen ainakin osin itsekkäistä syistä.

Amerikkalaisten mielestä hegemonioiden  kamppailussa Yhdysvallat on tietenkin valtio ylitse muiden.

Tähän strategiaan kuuluu synkkä viholliskuva, Koskenniemen mukaan ”vaaran tunteen ylläpito”. Ehkä tässä viholliskuvassa on sukulaisuutta Venäjän tuntemiin aiheettomiin pelkoihin (joita George F. Kennan aikoinaan niin oivallisesti analysoi). Miksi kaksi voimakeskusta pelkää? Ehkä siksi, että sillä pyritään perustelemaan ylivertaisen sotilasmahdin pystyttämistä.

Koskenniemen mukaan Trumpin Yhdysvallat pyrkii hajottamaan Euroopan. Osaa Euroopan valtioista tuetaan, osaa työnnetään sivurooleihin. Sivurooleihin työnnetyt ovat isompien, esimerkiksi Venäjän, saalistuksen kohteina. Amerikka ajaa  maailmanjärjestystä , jossa se muodostaa itselleen alisteisen etupiirin.

Koskenniemi vapauttaa optimistisesti Suomen ”vapaasti liikkuvaan roolin” maailmanjärjestyksessä.  Puolueettomuus ei ole vaihtoehtojen joukossa, jos ei sitten valita vanhasta muistista suurvaltoja  myötäilevää rajoittunutta ”kevytpuolueettomuutta”.

Yhdysvaltain perustuslaki sallii monenlaista vallan määrittelyn tulkintaa. Nyt näyttää siltä, että presidentin valtaa pyritään maksimoimaan. Trump ja hänen käsikassaranaan toimivat pyrkivät edelleen presidentin toimivaltuuksien laajentamiseen. Oikeusjärjestelmään pyritään tekemään pysyviä muutoksia. Ollaan lähellä perustuslaillista kriisiä, itsevaltiutta.

Puhutaan kulttuurisodasta. Perinteiset kristillisen arvot sivuutetaan. Tullit merkitsevät talouspolitiikassa yhtä suurta muutosta kuin kulttuuriset muutokset toisaalla. Kaikessa MAGA-ajattelu on lyönyt läpi.

Ulkopolitiikkaan muutokset tietenkin myös ulottuvat.  Liittolaisuus on muutoksen kourissa. Valtiot varaavat itselleen liikkumatilaa. Oli totuttu ulkopoliittiseen tekopyhyyteen jo suomettumisen aikana. Kuinka lähellä ollaankaan samojen oppien soveltamisessa Yhdysvaltoihin!  Koskenniemi on sitä mieltä, että tekopyhyyttä (esimerkiksi suhtautumisessa USA:han) tarvitaan tässäkin ajassa. Entä miten menetellään, kun tarvitaan apua Yhdysvalloilta? Yhdysvallat Trumpin sanoin ajattelee vain itseään. Merkitseekö tämä sitä, että Suomi vain kuvittelee saavansa apua suuresta lännestä? Liittolaissuhteet eivät merkitse enää samaa kuin kylmän sodan aikana. Trump on asettanut Euroopan uuden tilanteen eteen. Eurooppa on sen arvoinen kuin mihin saakka se pystyy puolustamaan itseään. Suomi saa kaikessa rauhassa liittyä Yhdysvaltain etupiiriin, kunhan kantaa siihen kuuluvat vastuut esimerkiksi puolustautumisen osalta.

Liittolaissuhteiden rapautuessa tulee tunne, että ne eivät sittenkään olleet niin tärkeitä kuin kylmän sodan aikana kuviteltiin. Nyt yhtäkkiä eletäänkin toisissa olosuhteissa ja vanha suhde saa väistyä olkoon miten uskollisuudenvalainen tahansa. Tärkeintä on hegemoni (Yhdysvallat ) ja sen tarkemmin määräytyvä etupiiri.

Kun ykkösaamun haastattelija Seija Vaaherkumpu  kysyi Martti Koskennimeltä, luottaako hän Naton artikla viiden mukaiseen apuun, oli vastaus yksiselitteinen: professori ei luota. Yhdysvaltain ja Suomen keskinäinen DCA-sopimus on tärkeämpi. Se on järeämpi ase, mutta silti mielessä kytee epäily…. DCA:lla on kuitenkin vankempi konkreettinen sotilaspoliittinen funktio, jonka varaan luottamuksen voi rakentaa. Oma kantani on hyvin lähellä Koskenniemen kantaa, kuten näistä blogikirjoituksista käy ilmi.

Ollaan siis luisuttu hyvin kyyniseen maailmaan. Yksi  pelkistetty lähtökohta on, että olet yhtä tärkeä kuin on puolustusvoimien vallitseva kapasiteetti ja oman valtiosi strateginen merkitys. Ei enempää eikä vähempää. Jos kriisin kohdatessa tarvitaan apua, ratkaistaan se käytännöllisellä tasolla, eikä millään vanhoilla suhteilla.

Onko tässä jotain uutta? No, ei aivan. Yhdysvaltain  kongressi on tähänkin saakka pitänyt huolen siitä, että se ei pistä blanco-paperiin nimeä auttaakseen jotain ulkopuolista  valtiota, kuten esimerkiksi Suomea. Tarve on pystyttävä todistamaan. Kysytään ratkaisevat kysymykset: mitä hyötyä tästä on meille ja mitkä ovat teidän kyvykkyytenne?

Mihin sitten Suomi voi nojautua kriisin tai sodan kohdatessaan? Ensinnäkin aina ensin merkittäviin diplomaattisiin suhteisiin, toiseksi omaan apuun (oma hyvinharjoitettu armeija). Ruotsiin, joka kokee yhteisen puolustuksen merkityksen tärkeäksi, Yhdysvaltain luottamukseen Suomeen (DCA edellä mainituin varauksin), Nato suurin varauksin + muut vapaasti muodostuvat koalitiot.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::.

Hyvin monet asiat ovat liikkeessä toisiinsa nähden. Edellä on muodostettu kantaa maailman menoon professori Koskenniemen ”johdolla”, omilla mielipiteilläni täydennettynä. Viime kädessä johdan uuden maailmanjärjestyksen vanhan imperialismin pohjalle rakennetuksi alistussuhteeksi. Viime kädessä imperialismi modernisoituna on avainasemassa uutta maailmanjärjestystä muodostettaessa.

 

 

Maailmanmenon ihmettely on enää pelkkää rutiinia

 

 Kirjoitin jokin aika sitten, kuinka kansainvälisen politiikan arkipäivässä maailmankirjat ovat sekaisin. Ainakaan parempaan suuntaan ei ole menty.  Tuntuu jopa hämmentävältä ajatella, että USA:n ja Venäjän välillä on ollut vastakkainasettelua (eli hyvinhän nuo pärjäävät keskenään). USA ja Eurooppa ovat hikeentyneet toisiinsa, jota ei aivan äsken olisi noteerannut lainkaan. Nyt kaikki on toisin, ikään kuin uusi ja vanha mantere eivät olisi koskaan harjoittaneet yhteistyötä. Kiina hakee jotain haurasta yhteyttä Eurooppaan luodakseen oman rinnakkaisen vastinparin Venäjän ja Kiinan yhteistyölle. Mutta samaan aikaan Kiina ja Eurooppa vihoittelevat toisilleen kauppapolitiikassa.

Kaukana takana päin on kylmän sodan – nyt selkeältä tuntuva - bipolaarinen maailmankäsitys. Silloin asioita ei sotkettu toisiinsa: etupiirien ja ideologioiden rajat oli paljolti jaettu  ja niitä kunnioitettiin.

Kaikkialla haetaan uutta maailmanjärjestystä tietämättä oikein miksi. Ehkä kysymys on vain voimasuhteiden uusjaosta pitkän staattisen kauden jälkeen. Näyttää siltä, että syntymässä on kolme toisistaan erillistä  maailmanjärjestystä, mutta samalla myös yhteistyötä harjoittavaa tahoa. Tästä kaikesta voidaan käyttää nimeä uusi kylmä sota, mitä nyt sitoutumattomien maiden liike sotkee kokonaisuutta.

Suurin muutos on tapahtunut USA:n kohdalla: se näyttää kääntäneen kurssia 180 astetta sekoittaen eri toimijoiden pasmat perusteellisesti. Jos jätetään suhdemarkkinat  sivuun, jää jäljelle eri osapuolien eriaikainen toimenpiteiden tahdistus, jota on vaikeaa saada yhteismitalliseksi. Tahdistuksesta voisi todeta, että näyttää siltä, että amerikkalaiset pitävät muutoksessa niin kovaa vauhtia, että muut eivät tahdo pysyä mukana. Erikseen on huomioitava Putinin Venäjän etä- tai käsiohjaus, jota sovelletaan amerikkalaisiin. Venäjä pelaa omaa viivyttelevää peliään ja Eurooppa on kykenemätön pitkäjänteisiin yhteisiin toimiin Euroopan etujen ajamiseksi.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Viimeisin vaihe tässä saagassa on sisäisten  suunnitelmien vuotaminen julkisuuteen koskien hyökkäystä Jemeniin. Ja tietenkin vuotaja on Yhdysvallat. Asiaa selviteltäessä paljastui kiusallisia asioita amerikkalaisten suhtautumisesta  eurooppalaisiin. Amerikkalaisten keskinäisessä viestinnässä kävi nimittäin ilmi,  mitä mieltä he olivat Euroopan  valmiudesta transatlanttiseen yhteistyöhön. Amerikkalaisten suhtautuminen saamattomina pidettyihin eurooppalaisiin on niin kitkerä, ettei ole odotettavissa vanhan ja uuden mantereen yhteistyön selkeää paranemista. Amerikkalaisten näkemys on, että he joutuvat hoitamaan likaisen työn eurooppalaisten puolesta. Eurooppalaisten ”vapaamatkustamista” pidetään ”säälittävänä”, ja koko porukkaa ”vätyksinä”. Tietenkin kysymys on myös rahasta. Amerikkalaiset ajattelevat ensinnä kuluja ja sitä kuka maksaa, ja kun maksaja on Eurooppa, riittää siinä haasteetta. Yhdysvallat ei ole enää se yhteistyökumppani, johon toisen maailmansodan jälkeen totuttiin.

Suuressa kuvassa amerikkalaiset haluaisivat Euroopan hoitavan itse itsensä. Oma lukunsa on Donald Trump,  johon luotto on suurelta osin mennyt. Esimerkiksi koskien Ukrainan tulitauko- tai aselepopyrkimyksiä on miltei sääntö, että jos tulitauko saadaankin tilapäisesti aikaiseksi, se rikotaan pian. Silti amerikkalaiset luovat ylioptimistisen kuvan aselevon kestävyydestä kerta toisensa jälkeen.

Aselevon suhteen ollaan sekä Ukrainassa että Venäjällä realistisia, so. epäileviä. Ollaan pitkän taipaleen päässä tulitauon tai aselevon varmasta pitävyydestä. Paljon melua ja vähän villoja sopii tapahtuneen kuvaukseksi.

Entä niiden lupausten pitävyys, joita on annettu Nato-sopimuksen solmimista ennen ja sen jälkeen ja joiden perusteella Natoon liittymisen  kannatus  nousi Suomessa muutamassa päivässä liittymisen torjujia suuremmaksi. Myös muissa Pohjoismaissa epäilevät äänet ovat heränneet.

Annetut sitoumukset (esim. Naton viides artikla) herättävät monen epäilyn, mikä on avun määrä ja laatu. Yhdysvaltojen apu (DCA-sopimus) on Trumpin presidentiksi valinnan jälkeen sekin kysymysmerkkien takana vaikka hyvää uskoa olisikin.