Vasen oikea, vasen oikea, oikea, oikea…

 

EVA on tehnyt vastikään kannatuskyselyn koskien  suomalaisten arvoja ja asenteita. Näyttää siltä, että muutamassa vuodessa on tapahtunut muutamia merkittäviä muutoksia, joita ohessa referoin tutkimuksen pohjalta. Mielenkiintoista on, että moni määrittelee itsensä sekä poliittisesti oikeistolaiseksi että  liberaaliksi.

Liberaaliksi?

Enpä usko, että haaveksitaan liberaalin puolueen perään. Kysymyksessä täytyy olla kaipuu liberaaliin ajatteluun vapaamielisyyden nimissä. Tähänkin on jätettävä  varaus: hyvin moni tuntee vierautta käsitettä ”liberaali demokratia” kohtaan. On ikään kuin helppo olla liberaali, koska se on  niin yleisesti hyväksytty – siis hajuton ja mauton. Siksi EVAn tutkimuksessa peräti 53 prosenttia suomalaisista määrittele itsensä liberaaleiksi. Konservatiivisesti ajattelevia on selvästi vähemmän eli 24 prosenttia.

Suuri muutos on tapahtunut perussuomalaisissa, joka on  muuntunut Timo Soinin työväenpuolueesta ilman sosialismia selvästi oikealle suuntautuneeksi puolueeksi. Turvallisuuspoliittisten teemojen noustua politiikan keskiöön on suunta vain vahvistunut.

Käsittelen seuraavassa tutkimusta referoiden poliittisen ilmapiirin muutoksia painottaen tärkeimmiksi kokemieni  asioiden merkitystä.

EVAN arvo- ja asennetutkimuksen tuloksen mukana 49 prosenttia suomalaisista sijoittaa itsensä poliittiseen oikeistoon. Vasemmalle sijoittaa itsensä 31 prosenttia vastaajista ja keskustaan vain 19 prosenttia. Viime mainittu on kutistumaan päin. Suurin muutos oikealle on tapahtunut yhden puolueen eli perussuomalaisten sisällä.

Oikeistolaistuminen saa mittaushistorian korkeimman prosenttiluvun. Mielipiteet ovat saman aikaan jyrkentyneet (muuttuneet radikaalisti tiedostavimmiksi), josta ainakin osa on luettavissa netin vaikutukseksi. Poliittisen keskustan kutistumisen voidaan osin laskea johtuvaksi vastakkainasettelun jyrkentymisestä.

Äärioikeistolaisuuden kasvun taas voidaan arvioida johtuvan yleisestä oikeistolaistumisen ja tunnustuksellisuuden voimistumisesta.

Tuloksia tarkasteltaessa voidaan nähdä arvo-asetelmat omana ylätasonaan, joka on irrallaan konkreettisesta puoluekannatuksesta. Mm. siksi perussuomalaisten oikeistopainotteinen kannatuksen lisäys  ei näy puoluekannatuksessa, ei vaikka maassa vallitsee oikeistosuuntaus.

EVAN tutkimuksen mukaan suomalaiset jakautuvat aatteellisesti neljään ryhmään: vasemmistoliberaalit (24 prosenttia), oikeistoliberaalit (22 prosenttia), oikeistokonservatiivit (18 prosenttia), sekä välityypit (32 prosenttia) ja vasemmistokonservatiivit (5 prosenttia). Tässäkin näkyy monisävyinen oikeistopainotteisuus, mutta toisaalta 24 prosenttia vasemmistoliberaaleja on vahva lukema eikä ennusta mitään romahdusta näin ajatteleville. Vasemmiston puolella jyrkän linjan  kommunistit (lähinnä vasemmistokonservatiivit) ovat menettäneet vanhasta kannatuksestaan suurimman osan.

Oikeistokonservatiivit ja oikeistoliberaalit edustavat siis yhdessä 40 prosentin kannatusta kansalaisten keskuudessa, joka on vaikuttava lukema ja kuvaa mm. markkinatalouden vahvaa asemaa.

Kuvastaako liberaalien vahva asema sitä, että suvaitsevaisuudella on edelleen tuntuva painoarvo Suomen kansan keskuudessa? Ennustettu polarisaation kasvu ei ehkä olekaan niin selvää kuin on odotettu. 

EVAn tutkimusta arvioineet ovat pitäneet matalaa äänestysprosenttia                                                      suurempana ongelmana kuin politiikan epäonnistumista. Politiikan suurimpana ongelmana on ehkä  sen merkityksen vähättely ja tai suorastaan arvon mitätöinti.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Hesarissa oli11.7.2025 vieraskynäpalstalla professori Maciej Kisilowskin kolumni ”Länsimaisen demokratian umpikujasta on vaikea löytää ulospääsyä”, jossa hän avaa kompromissihengessä liberaalien ja konservatiivien (radikaalien liberaalien ja oikeistopopulistien)  välistä problematiikkaa. Ensin hän erittelee liberaalien ja konservatiivien vastakkainasettelua konservatiivisestä näkökulmasta: Puola, Unkari, Serbia, Slovakia.… vain muutaman mainitakseni.

Liberaalit väittävät tilanteen lukkiutuneen, kun oikeistopopulistit ovat päässeet valtaan niin monissa maissa. Kisilowski tyrmää liberaalien maalaamat kauhukuvat ja toteaa, että historian kaari ei ole taipumassa mihinkään, vaan pikemminkin kahden vahvan suuntauksen välillä on jumiuduttu paikalleen.

Kisilowski: tarvitaan kompromisseja. Selkävoitoista ei kannata haaveilla.

Kisilowskia täydentäen: emmekö me Skandinaviassa ole kehittäneet aikojen kuluessa mallin (malleja), jossa liberaalit ja konservatiivit hallitsevat pääsääntöisesti vuoron perään? Sitä paitsi EVAn tutkimus osoittaa, että raja kahden pääsuuntauksen välillä on liikkuva ja hallitusvaihdos on usein melko kivuton. Tätä täydentää veteen piirretty viiva ihmisten liberaalien ja konservatiivisten ajatusten välillä. Ihmiset ajatteluineen liikkuvat ajan saatossa helposti rajojen ja kuviteltujen rajojen yli. Perussuomalaiset on järisyttävin esimerkki tästä, sanottakoon sen politiikan muutoksista mitä tahansa.

Skandinaviassa on kokeiltu liki kaikkia variaatioita hallitusvaihtoehdoissa. Tietenkin joku voi lisätä tähän faktan, että Skandinavian maissa yhteiskunnallisella  kompromissilla on pitkä historia takanaan ja kansandemokratioilla historian jäljet ovat vastaavasti myös pitkät, mutta ohentuneet  vuosikymmenien kuluessa.

Tällä hetkellä varsinkin Skandinaviassa kaksi todellisuutta etenee rinta rinnan: toisaalta mielipiteiden radikalisoitumista on ilmassa, mutta samaan aikaan vanha suvaitsevaisuuden politiikka nostaa päätään.

Kompromissin lähtökohdaksi Kisilowski tarjoaa laitaoikeistolle ”kevytversiota” sen jyrkistä tavoitteista. Ehkä ääriliberaalien tulisi vastaavasti hyväksyä kritiikki, jonka mukaan identiteettipolitiikassa on menty liian pitkälle. Käsittääkseni tämän suuntainen kehitys on muhinut pitkään.

 

Sota, jota käydään viimeiseen kerrostaloon saakka

 

Olen viime aikoina pohtinut mykyaikaisen sodan seuraamuksia. Asevelvollisuuden suorittaneena minua pidetään varmaankin jonkinmoisena sodan alkeiden asiantuntijana. Ainakin kuvittelen tietäväni, mitä sota on. Objektiivisesti tarkasteltuna asia tuskin on näin yksinkertainen. Sodan luonteen voi tietä vain sodan käyneenä - siviilinä tai sotilaana.

Kun katselen Kiovan tai Harkovan romahtaneita kerrostaloja tai mustunutta  reikää kerrostalon seinässä, mietin minkälaisen kohtalon ovat ohjuksen tai droonin tielle sattuneet kohtaamaan. Tapahtuu vieläkin pahempaa. Katsoessani uutisia saatan todeta, että oikeastaan mitään rakennetta ei ole jäljellä, vain  toistensa päälle kaatuneita elementtejä pölysotkun keskellä.

Niin voittajat kuin häviäjätkin ovat vastaavan tyyppisen hävityksen kohteena. Monesti tulee mieleen, että sotaa käydään viimeiseen kerrostaloon saakka.

Kyynikko voi sanoa, että pian ovat rakennusalan yritysten apajat valmiina, mutta eihän sitä voi näin härskisti ajatella. On pureuduttava niihin kuuluisiin ”juurisyihin”: ideologiset, uskonnolliset tai etniset ryhmät taistelevat toisiaan vastaan, ja naiset, miehet ja vanhukset vuodattavat kyyneleitä lohduttomasti etsiessään lähiomaisiaan raunioiden keskeltä. Missä on terve järki (sanity)?

Mikä lopulta on muuttunut vuosikymmenien ja  vuosisatojen saatossa? Käytän mahdollisuutta hyväkseni laajentaa näkymää aiheeseen:

Sotaa käydään aina jostain syystä, mutta tiedetäänkö, mikä se syy on? Robert McNamara, Yhdysvaltain Vietnamin sodan aikainen puolustusministeri, tunnusti, että Vietnamissa ei ensisijaisesti taisteltu suurvaltakeskittymien johtamien ideologioiden välillä.  McNamara päätyi arvioissaan siihen, että kysymys oli sisällissodasta. On vain ikään kuin pakko pitää yllä käsitystä alkuperäisestä sodan tarkoitusperästä. Vietnamin sisällissodassa, kyseenalaistettiin  amerikkalaisten kommunismin vastainen taistelu, jonka seurauksena 58 000 amerikkalaista ja miljoonia vietnamilaisia sai surmansa.

Vietnamin sodan aikana drooneja vastaavana pelon kohteena oli napalmin räjähtävä hyytelö, joka levitessään nylki pommitusten kohteiksi joutuneilta ihmisiltä ihon pois lihan ja luiden ympäriltä. Yhtä lailla alkukantaisten asumusten täyttämien kylien hävittäminen polttamalla - oli sisällä ihmisiä tai ei - oli yksi sodan julmuuksista. Raakuuksiin sorruttiin molemmin puolin. Vietkongin sissit valtasivat kylät yöllä, amerikkalaiset nuo samat kylät päivällä takaisin.

Näistä ajoista on pitkä matka Da Nangiin Vietnamin sodan aikuiseen USA:n tukikohtaan, josta amerikkalaiset turistit nyt varaavat huoneita käyttöönsä. Airbnb-mainokset suorastaan viskataan silmille. Sota on kaukainen muisto vain.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Robert McNamara on pohdiskellut lukemattomissa yhteyksissä omia ja amerikkalaisten vaikuttimia: miksi Vietnamissa kävi niin kuin kävi ? Pohdinnan tulos kiehtoo uteliaisuuttamme.

Yksi tapa avata Vietnamin sota on tehdä se Robert McNamaran muistumien kautta. Näin sota näkyi  minulle TV:n kautta: McNamara perehtyi puolustusministerinä sodan käynnin strategioihin ja ylemmyydentuntoisesti ja besserwissermäisesti opasti kenraaleitaan, jotka eivät tästä lainkaan pitäneet. Sodan saldo oli murheellinen: lähes 60 000 kaatunutta amerikkalaista. Vasta ehkä 1990-luvulla McNamara ymmärsi sodan todellisen luonteen: kysymyksessä oli ensisijaisesti sisällissota ja vasta toissijaisesti yksi kylmän sodan bipolaarisista (länsi vastaan itä) näyttämöistä. Tavatessaan parikymmentä vuotta sodan jälkeen Vietnamin johtajia hänelle valkeni, että Vietnam ja Kiina olivat olleet 1000 vuotta verivihollisia. Kuitenkin kylmän sodan tulkinnassa kaikki sosialistisen leirin valtiot (Kiina, Neuvostoliitto, Pohjois-Vietnam) niputettiin yhdeksi ja samaksi vihollispaketiksi. Entä jos McNamara olisi ymmärtänyt tämän aikaisemmin ? On vaikeaa silti uskoa, että amerikkalaisten enemmistö olisi hyväksynyt tulkinnan. Tärkeintä tässä on kuitenkin se, että jälkikäteen McNamara ilmeisen avoimesti pyrki erittelemään oman politiikkansa (ja presidentti Lyndon B. Johnsonin politiikan) virheitä. Hän myönsi, että Vietnam oli iso virhe. Tällainen oman historian kriittinen tarkastelu on jo sinällään harvinaista.

Tällainen pohdinta herättää lähinnä joko säälinsekaisia tai myötätuntoisia tunteita. On helppo olla katuvainen, kun kaikki on ohi, mutta eihän aihe päästä niin helposti otteestaan.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Errol Morrisin kuuluisassa Vietnamin sotaa käsittelevässä dokumenttisarjassa ”Fog of Warissa” on loistava loppujakso, joka paljastaa jotakin hyvin syvää McNamarasta ja sodan problematiikasta. Tämä jakso on kuvattu autossa, kamera on takapenkillä ja ohjaaja Morris haastattelee McNamaraa. McNamara itse ajaa autoa sateen hakatessa tuulilasia. Morris kysyy häneltä ratkaisevan kysymyksen: otatteko vastuun Vietnamin sodasta? Maallikko voisi ajatella, että jos Vietnam kerran oli virhe (jonka McNamara vanhoilla päivillään tunnusti), niin miksei hän samalla voi tunnustaa omaa ratkaisevaa osuuttaan siinä. Mutta McNamara oli tarkkana: hän kieltää vastuun ja sanoo, että sen myöntäessään hän olisi ”son of the bitch”, piruparka. Hän toimi presidentin avustajana, ei enempää. On myönnettävä, että jos hän olisi ottanut kokonaisvastuun, hän olisi ollut epäreilu itseään kohtaan. Hänen yläpuolellaan oli vielä mahtavampi mies: Yhdysvaltain presidentti. Silti hän ei syyttänyt presidenttiä. Hän oli lojaali loppuun saakka.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Entä tavalliset sotilaat eri maissa, miten he suhtautuvat sotaan joutumiseen/pääsemiseen? Toimittaja Anna-Stina Nykänen käsittelee asiaa kolumnissaan Hesarissa 7.7.2025: Kuka Espanjassa osaa käyttää aseita? Hyvä kysymys. Espanjahan nuukailee jo nyt Ukrainan tukemisen kanssa: Yhteinen puolustus ryyditettynä puolustuksen 5 prosentin budjettiosuudella ei todellakaan ole suosiossa. Ruotsissa varusmiespalvelun suorittaneiden osuus on 10 prosentin paikkeilla ikäluokasta. Eipä tuotakaan mainostettu, kun puhuttiin Ruotsin liittymisestä Natoon ja sama niukkuus vallitsee muidenkin  Natoon liittyneiden panostuksissa.

Saksalainen hyvinvointia korostava yhteiskunnallinen malli sotaan varustautumisen sijasta on kova sana Euroopassa. Hyvinvoinnin pumpulinpehmeyteen on jo ehditty tottua.

Suomen tilasta Nykänen antaa kovin ruusuisen kuvan: suomalaisille on selvää, että kaikki osallistuvat, jos sota uhkaa (?)  Sotatutkija Ilmari Käihkö, esittää relevantin ja oleellisen kysymyksen: keitä lähetetään rintamalle?

 

Urheilu vallankäytön välineenä

 

Hannu Pelttari on kirjoittanut aiempien urheiluaiheisten kirjojen jatkeeksi teoksen, jonka nimi on ”Diktaattori katsomossa” (Kirjapaja, 2020), jolla hän viittaa paitsi yhteen  kirjaan sisältyvään Berliinin olympiakisoja ja Hitleriä käsittelevään esseeseen, niin myös perusteeseen,  jolla hän on valinnut kirjaan mukaan tulevat aiheet. Niitähän piisaa Pelttarin valitsemalla metodilla. Hän on käyttänyt ”diktaattorin valtuuksia” ja valinnut juuri nämä kirjan sivuille taltioidut tarinat.

Kirjan alaotsake vastaa mielestäni pääotsaketta paremmin kirjan sisältöä ja kuuluu seuraavasti: ”Tositarinoita urheilusta vallan varjossa”. Tämän otsakkeen mukaisesti hän on valinnut teoksen kahdeksaan lukuun tarinoita,  joissa urheilua on käytetty jonkin vallankäytön välikappaleena urheilun historiassa. Olen itse valinnut tarkastelun ja arvioinnin kohteiksi kaksi esseetä: ”Media kaappasi urheilun  - tukahduttaako myös?” ja ”Urheilijat aktivisteina – mustat nyrkit Mexicossa”, joka kiertyy kahden pikajuoksijan Tommie Smithin ja John Carlosin elämäntarinan  ja urheilija-aktivismin ympärille.

Molemmat esseet ovat tuiki ajankohtaisia: media todella vyöryttää harmaan eminenssin tavoin urheilun  taustalla ja tarvittaessa syrjäyttää itse urheilutapahtuman  edun tieltään. Tommie Smith ja John Carlos toimivat varhaisina muurinmurtajina rodullista tasa-arvoa tavoittelevassa  rintamassa, kuten tämän päivän urheilija-aktivistit taistellessaan rodullisen tasa-arvon puolesta.

::::::::::::::::::::::::

Media kiinnostui urheilusta Suomessa  varsin myöhään 1800-luvun lopulla ja silloinkin vain pienin  uutisin. Niinpä vuosisadan vaihteen olympiakisat menivät miltei ohimenevällä maininnalla  Suomen lehdistössä. Vuoden 1912 olympiakisat  olivat varsinainen median seurannan lähtölaukaus, joskin Hannu Pelttari kiistää lähteisiinsä viitaten , että niissä olisi juostu Suomi maailmankartalle (”Urheiluhistoriamme suurin huijaus”). Pikemminkin Suomi tuli tietoiseksi olemassaolostaan ja kansallisesta itsetunnosta. Suomen lehdistössä kisoille saatettiin uhrata jopa sivu päivittäin.  Sekä porvaristo että työväestö pyrkivät omimaan kisojen suuren sankarin Hannes Kolehmaisen  ennen kuin hänestä tuli koko kansan hymyilevä Hannes.

Kaksikymmentäluvulla media sai yhä vaikuttavamman aseman. Helsingissä jopa kuulutettiin kovaäänisten kautta suurkilpailujen tapahtumia. Radio teki myös läpimurron kaksikymmentäluvun lopulla tullen vuosikymmeniksi merkittävimmäksi sähköisen tiedonvälityksen kanavaksi.

Berliinin olympiakisat olivat varsinaiset radiokisat, mutta muutakin mullistavaa tapahtui. Saksassa nimittäin aloitettiin  TV:n koelähetykset jo Berliinin kisojen yhteydessä ja Yhdysvalloissa 1950-luku muodostui TV:n vuosikymmeneksi vastaanottimien määrän lisääntyessä räjähdysmäisesti.  Radion valtakausi urheilussa ulottui silti pitkälle 1960-luvulle saakka. Itsekin seurasin tuolloin Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostuksia suurella innolla.

Vuoden 1960 olympiakisat seurasin isoisäni maatilalla. Maalaistalon tupaan olivat TV:n äärelle kokoontuneet naapuritkin. Isäntä oletti, että vieraat sammuttavat TV:n lähtiessään.  Koulussa biologian opettajani antoi mahdollisuuden seurata ”yksityisesti” Oslon hiihdon maailmanmestaruuskisoja kesken  oppitunnin vuonna 1966. Televisio yleistyi 1960-luvulla ja ohitti radion selkeästi seuraavalla vuosikymmenellä. Seitsemänkymmentäluvulla tulivat sitten väri-TV:t  Itse näin ensimmäiset väri-TV-lähetykset vuonna 1974.

Satelliittilähetykset astuivat kuvaan mukaan Tokion vuoden 1964 olympiakisojen yhteydessä. Tosin lähetykset tulivat Suomeen pienellä viiveellä. Englannissa vuonna 1966 pidetyt jalkapallon MM-kisat olivat todellinen läpimurto televisiolle. Minäkin seurasin intensiivisesti  Eusebiota  ja muita virtuooseja.

Medianäkyvyyden lisääntyessä raha rupesi näyttelemään yhä merkittävämpää osaa suurkilpailujen  järjestämisessä ja televisioinnissa. Vähitellen TV:llä oli mahdollisuus vaikuttaa urheilulähetysten  sisältöön ohi järjestäjien tavoitteiden. Raha ratkaisi. Aluksi liikkuivat miljoonat, sitten kymmenet miljoonat ja lopulta miljardit.

Suosiotaan nostivat erityisen hyvin TV:hen sopivat lajit, kuten snooker. Omaksi suosikikseni on noussut jousiammunta,  joka hyötyy TV-näkyvyydestä.

Median määrätessä osin myös kilpailujen sisällöistä on käynyt niin,  että esimerkiksi yleisurheilun Timanttiliigassa ei nähdä pitkiä juoksumatkoja. Kaupallinen media jopa pyrkii puuttumaan yksittäisten lajien sääntöihin,  joilla urheilulajia harjoitetaan. Paroni Pierre de Coubertinia voisi soveltaa seuraavasti:  tehokkaammin, tiivistetymmin,  kaupallisemmin. Lajivalikoimassa on tapahtunut mullistus. Uusia lajeja työntyy media- ja urheilumarkkinoille ja osa vanhoista lajeista kärsii aneemisuudesta. Aiemmin hyvin keskeinen ”Nykyaikainen viisiottelu” sopii esimerkiksi: se ei enää ole erityisen nykyaikainen eikä merkitykseltään keskeinen, mutta toisaalta juuri viisiottelun sääntöjä on urheilulajien keskinäisen kilpailun paineessa muutettu ehtimiseen.

Vielä suurempia mullistuksia on tulossa.

Tietokonepelaaminen  on kehittymässä  kovaa vauhtia uudeksi mahtilajiksi. Internet luo yhä uusia mahdollisuuksia pelaamiseen. Samaan aikaan tiedonvälityksen kirjo kasvaa eikä yksikään vanhoista ”kanavista” ole putoamassa pois. Media määrää tahdin, siitä tulee yhä suurempi vallankäyttäjä. Lajikohtaiset kanavat muun muassa yleistyvät.

Näyttää siltä,  että seuraava suuri asia on juuri e-urheilu. Herää paljon kysymyksiä. Käydäänkö taistelua osanottajien välillä enää eri maita edustaen vai ovatko urheilijat taustayhtiöidensä edustajia?

Jopa korona on muuttamassa urheilun sääntöjä. Vaikuttaahan epidemia tiloihin, yleisöön, suorituspaikkoihin ja moniin muihin asioihin. Siirrytäänkö urheilussa etäurheiluun? Jääkö henkilökohtainen kontakti pois? Vain taivas on rajana muutoksille: muuttuvatko olympiakisat aidosti suorituspaikkojen osalta koko maailman kisoiksi?

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Tommie Smith ja John Carlos ovat kotoisin laajan Amerikan mantereen eri puolilta, mutta yhteinen kokemus oli köyhyyden kurimus. Silti molemmat raivasivat tien yleisurheilun huipulle.   Se oli toimiva sosiaalisen nousun väylä mustille. Carlosia ja Smithiä voi verrata vain Muhammad Aliin, joka samalla tavalla taisteli rotunsa oikeuksien puolesta. Ensimmäisenä sai kyytiä  Alin ”orjanimi” Cassius Clay.

Vietnamin sodan vastustaminen ja kieltäytyminen palvelusta veivät Alilta maailmamestaruuden ja työmahdollisuudet. Silti Ali taisteli itsensä mustan yhteisön sankariksi, joka  uransan loppupuolella nousi myös valkoisen rodun ylpeydeksi. Viimeinen todiste tästä saatiin,  kun Ali sytytti olympiatulen Atlantassa 1996.

Toki urheilussa eteneminen huipulle saakka oli mahdollista vain harvoille ja valituille,  joiden lahjakkuusrakenne antoi siihen mahdollisuuden. Carlos ja Smith olivat tiedostavia mustien oikeuksien puolustajia, jotka käyttivät tilaisuuden hyväkseen asiansa puolesta.

Smith sen enempää kuin Carloskaan eivät olleet militantteja, vaan Martin  Luther Kingin liikkeen kannattajia.  Molemmat lahjakkuudet valmistautuivat Mexico Cityn vuoden 1968 olympiakisoihin. Kumpikin onnistui pääsemään loppukilpailuun 200 metrin juoksussa. Sekä Smith (kulta) että Carlos (pronssi) nousivat palkintopallille käsi ojennettuna ylös, toisella vasen käsi, toisella oikea.

Smithin ja Carlosin vastoinkäymiset Meksikon jälkeen olivat  aivan omaa luokkaansa. Heillä oli suuria vaikeuksia sopeutua siviiliin johtuen tekojensa seuraamuksista Meksikossa. Työmahdollisuuksia ei kerta kaikkiaan annettu.

Tommie Smithin voittoaika oli maailmanennätys,  19,83, mutta se hukkui protestin hälinään. Smithin ja Carlosin vierellä palkintopallilla seisonut Australia Peter Norman tuki protestia omalla henkilökohtaisella panoksella  joutuen hänkin vaikeuksiin tapahtuneen  johdosta. Myös 400 metrin voittaja ja ME-mies  Lee Evans oli osa protestia vahvistaen siten taistelurintamaa. Koko 400 metrin juoksun kolmoisvoiton tuonut amerikkalaistrio oli palkintojen jaossa mustat baskerit päässä.

Kuten sanottu kisojen jälkeen vuosikausien ajan Smithillä ja Carlosilla oli vaikeaa. Mutta kaikki voi muuttua ja kaikki muuttui. Aivan kuten Alin kohdalla niin myös Smithin ja Carlosin teon hyväksyttävyys kasvoi 2000-luvulle tultaessa. Heidät hyväksyttiin ja heille jopa pystytettiin patsas.

Yksi asia on selvä: Smith ja Carlos toimivat rotuerottelun vastaisen taistelun airuena. He olivat suunnannäyttäjiä niille,  jotka nyt jatkavat aktiiveina pikajuoksukaksikon työtä.

Smith ja Carlos osoittivat,  että uhraamalla oman hyvinvointinsa voi saavuttaa jotain suurta, jotain koko kansakuntaa koskevaa…. ei, vaan koko maailmaa koskevaa.

:::::::::::::::::::::::::

Hannu Pelttarin kirja muodostuu löyhästi toisiinsa sidoksissa olevista tarinoista,  joita yhdistää kilpaurheiluun liittyvä vallankäyttö.  Vallankäyttö on usein epävirallista ja välillistä, mutta monella tapaa vaikuttavaa. Monesti kertomuksissa on vahva yhteys suuriin yhteiskunnallisiin mullistuksiin.  Esseiden keskushenkilöt ovat poikkeusyksilöitä, joita ohjaa järki tai tunne niin kuin ihmiselämää yleensäkin. Helppolukuiset tarinat voi lukea satunnaisjärjestyksessä  kiinnostuksen mukaan.

 

Entä jos Venäjä voittaa sodan?

 

 

Julkaisin blogikirjotukseni ”Natoon liittyminen – jälkiviisauden analyysit” 10.6.2023, jota lainaan ohessa soveltuvin osin. Pohdin siinä monista näkökulmista Natoon liittymisen merkitystä mahdollisesti syttyvän sodan näkökulmasta.

Yksi lähestymistapa johtaa juurensa johtamisen filosofiaan. Usein todetaan, että suuri johtaja  (millä elämän alueella tahansa) johtaa joukkojaan edestä. Hän siis omalla esimerkillään johtaa joukkojaan kohti päämäärää. Sotilasliittoon päin kallellaan olevien odotus oli,  että presidentti (Niinistö) raivaa tien auktoriteetillaan Natoon. Monen mielestä asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Kenraalin ei esimerkiksi kannata johtaa joukkojaan  edestä vaan vähän taaempaa,  jotta näkee kokonaiskuvan ellei sitten tarkoiteta edestä johtamista pelkästään vertauskuvallisessa mielessä. Hyvä johtaja ei ole pelkästään esimerkillä johtaja vaan myös strateginen johtaja.

Mielestäni presidentti Niinistö menetteli juuri niin kuin presidentin pitää menetellä haettaessa Natoon. Hän halusi johtaa kansaansa hieman varovaisemmin kuin monet muut eikä rynnätä kärkeen hulmuavien lippujen etujoukoissa. Minulle - Nato-kriitikolle - presidentti edustii tarpeellista vastuuntuntoa ja perehtyneisyyttä.  Pelkäsikö presidentti? En tiedä, mutta siitä olen varma, että hän tunsi valtavaa vastuuta siitä, tehdäänkö akuutissa tilanteessa oikein.

Lopulta päätökseen johtanut argumentti tuli hiukan yllättävältä taholta: Venäjän hyökkäys Ukrainaan 22.2 2023 laukaisi enemmistön kannan. Kollektiiviselle pohdiskelulle pantiin piste: liityimme Natoon. Päätös syntyi ”yhdessä yössä”.

Entä nyt, kun ajattelemme - liityttyämme Natoon - tehneemme kaiken oikein? Risto E.J. Penttilän mukaan ”Suomi on turvasatamassa”. Minusta se ei ole.  Asia on kesken, eikä Nato tarjoa meille turvasatamaa esimerkiksi kyber- ja hybridiuhkia vastaan. Hyppäsimme liikkuvaan junaan. Olemme mukana jatkokertomuksessa, jonka suunnan olemme kuvitelleet hahmottavamme. Historia ei kuitenkaan ole loppunut, niin kovasti kuin sitä toivommekin. Siksi valitsin aikanaan - runsaat 2000 blogikirjoitusta sitten - tämän kirjoitussarjani nimeksi ”Historia jatkuu”.

Tuntuu kauhuskenaariolta luottaa tosiasialähteenä Donald Trumpiin, joka on kuuluisa siitä, että panee päätöksensä uusiksi ennen kuin yö vaihtuu päiväksi.  Soveltaako hän logiikkaansa Naton viidenteen artiklaan. Johdetaanko tulevia aikoja hetken mielijohteesta?

Kun toimittaja kysyi Trumpilta, onko oletettavaa, että Putin jatkaa  valloituksiaan Ukrainan jälkeen, oli vastaus ”on se  mahdollista”. Jonain toisena hetkenä hän voi vannoa viidennen artiklan nimiin.

:::::::::::::::::::::::::::::::

HS:n (3.7.2025) Suvi Turtiainen on haastatellut saksalaista professoria ja sotatutkijaa Carlo Masalaa, joka esittää yhtenä tulevaisuuden skenaariona, että Venäjä onnistuu tavoitteessaan hajottaa Nato. Se merkitsisi Venäjälle sodan voittoa tai ainakin osittaisvoittoa. Masala on kirjoittanut kirjan ”Venäjä voittaa – skenaario” (Siltala), jonka Tommi Uschanov on kääntänyt suomeksi. Referoin ohessa Turtiaisen Masala-haastattelua ja lisään omia kommenttejani.

Masala haluaa eurooppalaisten ainakin tiedostavan vaarat. Tähän asti Venäjä on pyrkinyt testaamaan puolustajan uskottavuutta erilaisilla ja kiusaamishärnäämisillä. Masalan tyylistä antaa kuvan mainittu Turtiaisen haastattelu, jossa professori luo kuvitellun tilanteen, jossa Venäjä yllätyshyökkäyksellä valtaa pienen osan Suomen pinta-alasta. Ottaisiko Venäjä tällaisen riskin? Entä ottaisiko Yhdysvallat riskin, että puolustaisi Suomea silläkin uhalla, että Venäjä hyökkäisi vastareaktiona suomalaista suurkaupunkia vastaan? Melko rohkeaa aprikointia.

Masalan noin satasivuisessa skenaariokirjassa eletään vuotta 2028. Ollaan edetty vaiheeseen, jossa eurooppalaiset ovat kyllästyneet tukemaan Ukrainaa ja Ukraina itse on joutunut antautumaan Venäjälle. Samaan aikaan populistit ovat nousseet valtaan Ranskassa ja lännessä toiveikkaasti odotetaan vapaamielisemmän hallituksen nousua valtaan Venäjällä. Venäjä miehittää osaa Viroa ja Natomaat eivät pääse yksimielisyyteen yhteistyöstä keskenään. Naton viides artikla osoittautuu hyödyttömäksi.

Masalan uhkaskenaarion kohteena on hänen kirjassaan itse asiassa Viro eikä Suomi. Sama se. Itselläni on vaikeuksia sulattaa teoriassa tällaista vaihtoehtoista skenaariota yhtenä mahdollisena toteutumana. Siinä on liian paljon spekulatiivisuutta. Mahdoton ajatus se ei kuitenkaan ole. Jotain tämän suuntaista voi oikeastikin tapahtua elävässä elämässä ja vain yhdeksi mahdollisuudeksi se lienee tarkoitettukin.

HS:n Suvi Turtiainen asettaa kyseenalaiseksi länsimaiden ajautumisen näin helppoon Venäjän virittämään ansaan. Voin yhtyä hänen kantaansa. Tämä ei kutenkaan ole oleellista vaan kansainvälisen politiikan Pandoran lippaan avaaminen. Kuka sen avaa, joutuu ennalta arvaamattomiin ikävyyksiin. Yrittäjiä voi olla montakin, mutta vaara koskenee kaikkia, jotka rohkenevat Pandoran lippaan avauspuuhiin, so. pyrkivät konfliktissa paljastamaan ratkaisun, jonka kuvittelevat olevan kaikkien hyväksymä.

Konfliktissa on helppo nähdä toiveajattelusta johtuvia virhepäätelmiä. Näitä kuvitelmia ovat: 1) sopimukseen perustuvat asioita kunnioitetaan (viidennen artiklan kaikkivoipaisuus), 2) yhteistyön ja yksimielisyyden edut ovat voimassa, 3) luottamukseen nojaaminen yleensä kansainvälisissä suhteissa kannattaa, 4) oman edun tavoittelun välttäminen on pääsääntö , 5) heikompien auttaminen ja vahvemman oikeuden käytön kieltäminen ovat yleisesti hyväksyttyjä päämääriä.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Suurvaltojen luonne on osin muuttunut. Venäjä jatkaa vanhalla imperialistisella linjalla, joka kohdistuu pääasiassa sen rajanaapureihin, Yhdysvallat sen sijaan on muuttanut strategiaansa. Tänä päivänä sillä on ”tukikohtaimperialismin” lisäksi vanhatyyppisiä kolonialistisia pyrkimyksiä (Panama, Grönlanti). Kun Yhdysvalloilta haetaan tukea, on huomattava, että sen toimintatavat ja strategiat ovat muuttuneet. Pahimmillaan USA ja Venäjä voivat kannustaa toisiaan imperialismin tiellä.

Yhdysvaltain presidentti on perinteisesti seisonut länsivaltojentukena, mutta Donald Trumpin aikana asetelma on horjunut, sillä Trump on pelannut osin Vladimir Putinin pussiin ja käyttäytyy muutoinkin arvaamattomasti ja arveluttavasti. Trump tulkitsee muiden asioita ja omia asioitaankin omalla tempoilevalla tavallaan

Yhdysvalloilla on pyrkimys ainakin pidemmällä aikavälillä vetää joukkojaan pois Euroopasta. Mitä vähemmän joukkoja on, sitä epävarmemmaksi käy Euroopan valtioiden tukemisen mahdollisuus. Myös pelotevaikutus heikkenisi. Euroopan riittävän omatoimisen puolustuksen rakentaminen on jättimäinen kestohaaste. Viime aikoina  Saksa – esimerkkinä - onkin tiivistänyt puolustustaan  ja lisännyt asevarusteluaan. Tämä on poikkeus aikaisempaan, sillä Saksa on perinteisesti pelännyt ydinsotaa, jos se lisää omaa varusteluaan. Putin on käyttänyt tätä saksalaisten  pelkoasennetta hyväkseen uhkailunsa tehostamisessa. Tilanne on nyt kuitenkin muuttumassa: Saksa ymmärtää tänä päivänä, että pohjoisessa ovat etulinjan maat, joita pitää tukea.

Masala toteaa, että Suoimikin tarvitsee apua muilta. Kun haastattelun lopuksi Suvi Turtiainen reaktionomaisesti toteaa hänelle, että Suomen puolustus on kunnossa, ja että jo ennen nykyistä kriisiäkin Suomella oli uskottava puolustus, Masala on  vähän aikaa hiljaa, mutta toteaa sitten, että lopulta ”tekin tarvitsette liittolaisia”.

Melko yleisen asiantuntijoiden konsensuksen mukaan Venäjä kohdistaa aggression Ukrainan ulkopuolisiin tahoihin, jos se pääsee niskan päälle Ukrainassa.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Historiankirjoitus joutuu lujille yrittäessään luoda edes joltisenkin tasapainoista  kuvaa Lähi-idän nykyvaiheesta historian muodostamaa näyttämöä vasten. Donald Trump - jos ei muuta - toimii kaiken kakofonisen sekasoinnun symbolina. Voittajat ja tappion kärsineet ovat vielä hämärän peitossa, mutta riitaisat äänet ulottuvat  vuosien ja taas vuosien päähän.

Masala pyrkii olemaan tietoisesti inhorealisti, jolla hän uskoo torjuvansa liiallisen luottavaisuuden, että kaikki järjestyy. Toisinkin voi käydä ja Masala on ottanut tehtäväkseen valmistella meitä vaihtoehtoiseen lopputulokseen.

Tappavampi Nato?

 

 Samaan aikaan, kun maailmalla raivoaviin kriiseihin ja sotiin yritetään löytää rauhanomaisia ratkaisuja, kovenee  avainhenkilöiden kielenkäyttö. Naton pääsihteeri Mark Rutte, jyrkkä oikeistolainen, maalaa pirun seinälle puhuen tappavammasta Natosta kiveen hakattuna päämääränä.

Varustautuminen ja vastavarustautuminen viettävät riemujuhlaa kansalaisien hämmästellessä isojen herrojen intoa käynnistää pahaenteisesti jotain suurta. Tällä verukkeella sitä ei tietenkään markkinoida vaan puhutaan puolustukseen käytettävistä kertaluokkaa suuremmista määrärahoista.

Eetteri on täynnä arvailuja siitä, kuinka kauan menee ennen kuin Venäjä on valmis hyökkäämään Naton kimppuun - Suomi mukaan lukien. Nyt siis ei enää uskota ”pelotteen” laimentavan vastapuolen sotaintoilua. Tilanne muistuttaa ensimmäistä maailmansotaa edeltäviä kuukausia: marssittiin kaduilla miehisen kunnon korostamisen merkiksi. Nyt tosin en tiedä tavallisten ihmisten sotainnosta, mutta johto ja spekulantit ovat  valmiina. Puhutaan kolmesta, viidestä tai seitsemästä vuodesta Venäjän hyökkäyksen alkamiseen ikään kuin konkreettiset numerot lisäisivät uskottavuutta.

Rutte aivan silmissä mielistelee presidentti Trumpia tarttuen hänen puheidensa mahtipontisiin yksityiskohtiin myönteisessä mielessä tai suorastaan palvovassa  hengessä. Vastenmielistä! Makeilu tuntuu yltävän diktatuurien johtomiesten puheiden tasolle.

Mitä isot edellä sitä pienet perässä. Presidentti Stubb on ottanut roolin Rutten (ja välillä Trumpin) aisankannattajana niin, että meinaan punehtua. Vähempikin itsekorostus riittäisi.

Nato-maiden kaitsemisessa sitä työtä onkin. Kukin 32 jäsenmaasta on keskittynyt omien turvallisuusetujensa vaalimiseen. Turvallisuusyhteistyössä odotukset ovat samaan aikaan korkealla tasolla.  Euroopan valtioita koskevien yhteisten tavoitteiden onnistumisesta on aivan liian optimistinen kuva. Omalta osaltani olen varoittanut jo 2010-luvulta lähtien ylioptimistisuudesta Nato-liittoutuneiden tavoiteasetannassa, joka voi johtaa törmäyskurssille erimielisten osallistujatahojen kesken.

Puolustusmäärärahojen tavoitetaso on asetettu viiteen prosenttiin bkt:sta (helpotukseksi on laadittu 3,5  + 1,5 prosentin asteikko) varsinaisen aseistuksen  lisäämiseksi sekä sotilasliittoa voimistaviksi agendoiksi ja niitä vastaaviksi resursseiksi. Espanjan ja muiden Etelä-Euroopan valtioiden peli omaksi hyödyksi on vastenmielistä ja kertoo huonosta moraalista. Siihen tuskin koskaan totutaan muissa jäsenvaltioissa. Mutta eipä asiaa auta yhtään Donald Trumpin häilyvät kannat. Epäilen, että Trump haluaa kevennystä omiin prosentteihinsa. Säännöt ovat niin kuin niitä luetaan.

Ennen suuria kokouksia puhutaan paljon yksimielisyydestä, mutta sillä vain tehdään karhunpalvelus faktoille. Eripura on silmin nähtävää ja korvin kuultavaa.

Entä Naton viidennen artiklan tuoma turva? Itse artikla on väljä ja sillä lähinnä katetaan monia sodan esille tuomia huoltohaasteita. Aseellinen tuki ratkaistaan jäsenvaltioiden parlamenteissa, kussakin erikseen ja itsenäisesti. Tapansa mukana Trump on antanut horjuvia ”mielialamielipiteitä” viidennen artiklan tulkinnoista. Mihin esimerkiksi Suomi voi tosiasiassa luottaa?

Entä sitten  tarkempi jakoesitys puolustusmäärärahojen osalta (pehmeät ja kovat toimenpiteet)? Mihin luetaan esimerkiksi   pitkäaikainen tarve laajentaa vaikkapa rataverkkoa? Se voidaan sisällyttää sekä koviin että pehmeisiin keinovalikoimiin tarkoitusperän mukaan, josta käydään vääntöä.

Viimekätisenä tavoitteena on eurooppalaisen sotilasmahdin luominen. Potentiaalia on, mutta miten lienee tahdon laita?  Länsi-Euroopassa on totuttu niin laajaan hyvinvointiin, että sodan mahdollisuudesta puhumisesta on pitkin matkaa suorastaan laistettu.

Edellä esitettyyn viitaten 150 miljardin yhteisvelkaratkaisu on kaikkea muuta kuin lukkoon lyöty.

Miinusta ei ole tarpeeksi keskusteltu Yhdysvaltain omaksumasta ”trumpilaisesta marttyyriudesta”. Sen mukaan Yhdysvaltain joukot taistelevat Euroopan puolesta. Aivan varmasti Yhdysvallat sijoittaa joukkoja Eurooppaan ja aseistaa Eurooppaa myös siksi, että se haluaa siirtää etulinjansa Eurooppaan eikä omille rajoilleen tai lähialueille. Natsi-Saksa pystyi Amerikan mantereella toisessa maailmansodassa vain tihutöihin satamissa.  Taistelut käytiin Euroopassa ja Kauko-idässä. Kiitoksen taistelutahdosta ansaitsevat sekä eurooppalaisten vastarinta että Yhdysvaltain massiivinen tuki.

::::::::::::::::::::::::::

Kaikkialla Euroopassa lisätään sotilaallista valmiutta, mutta silti useista aselajeista lasketaan puuttuvan merkittäviä osia. Ollaan  rajalla, jossa pitää tehdä dramaattisia päätöksiä. Niinpä esimerkiksi Saksassa suunnitellaan asevelvollisuusarmeijaan siirtymistä. Jo viime vuonna paljastui hävettäviä puutteita, joiden  takia  ei pystytty aseistamaan joitakin joukko-osastoja joko puutteellisten  asemäärien tai sitten aseistuksen huonokuntoisuuden takia. Myös miehistöpula on ilmeinen.  

Tappavampi Nato? Tuntuu siltä, että eurooppalaisten monimutkaisten  ongelmien ytimessä on pikemminkin armeijoiden  varustuksen, tehokkuuden, yhteisen tahtotilan, diplomaattisen kyvykkyyden ja sen kuuluisan ”pelotteen” puute kuin Mark Rutten kiirehtimä armeijoiden parempi valmius  tappaa.

Kun tietokone kannettiin työpaikalleni…

 

Joskus vuoden 1984 vaiheilla mikrotietokoneet tekivät läpimurron ja monissa yrityksissä ryhdyttiin pohtimaan tietotekniikan hyväksikäyttöä työn tehokkuutta lisäävänä apuvälineenä. Silloin puhuttiin automaattisesta tietojenkäsittelystä, ATK:sta.

It tuli  oppilaitosympäristössämme  neitseelliseen maaperään. Muistan hyvin tavattoman innostukseni ja kuinka yritin parhaani mukaan saada muutkin henkilöstööni kuuluvat motivoitumaan uuteen it:n ihmeelliseen maailmaan.

Oleellisin asia luki tietokoneen kuorissa: PC, personal computer eli henkilökohtainen tietokone.  Kaikkien huulilla oli ”IBM-yhteensopiva mikrotietokone”. Tuli tunne, että pystyttiin hallitsemaan ympäristöä ikioman tietokoneen avulla.  Irtauduttiin ainakin  osaksi  keskuskone - tyhmä pääte  -ympäristöstä. Ikään kuin kaksi maailmaa olisivat kohdanneet toisena.  Molemmat oppivat toisiltaan – usein kantapään kautta.

Mäntsälän kansalaisopiston ensimmäinen PC oli varsinainen tehopakkaus Olivetti M 24 SP, jonka avulla oli tarkoitus rakentaa kurssihallinto-ohjelmisto kansalaisopistoille. Sen verran ummikkoja oltiin kunnanhallinnossa, että lupa hankintaan piti pyytää kunnanjohtajalta.

Itse mikrotietokoneen ominaisuuksia kehuin kaikille, jotka jaksoivat kuunnella…..

Tuumasta toimeen: voitiin käynnistää kokeilu johdollani ja koodaajakin löytyi läheltä: vaimoni Tuula oli atk-alan ammattilainen, josta myöhemmin tuli hankkeen pitkäaikainen johtaja.

Ohjelmalle tarvittiin nimi ja sellaiseksi sovittiin ”Halli”. Siinä oli vähän hallintoa ja annos kodin lemmikkiä.

Ei kulunut kauaakaan, kun naapuriopistot  alkoivat kysellä ohjelmiston perään ja siinä vaiheessa kypsyimme itsekin ajatukseen, että ohjelmisto – joka aluksi oli tarkoitettu vain omaan käyttöön  -  voisi olla kaikkiin kansalaisopistoihin sopiva. Kilpailevia ohjelmatuotteitakin alkoi ilmestyä. Yksi oli suuren saksalaisyhtiön tarjoama ohjelma, jota myytiinkin 25 kappaletta, mutta heitti sittemmin pyyhkeen kehään.

Koska ohjelmalla oli noin 300 kansalaisopiston markkina, johti tämä yhtiön perustamiseen. Yrityksen  nimeksi tuli Mäntsälän ATK-palvelu Oy. Yhtiö oli alusta asti perheyritys. Kun ohjelma alkoi myydä itse itseään periaatteella hyvä kello kauas kuuluu, muuttui yhtiön  nimi Wildfrost Oy:ksi.  Myös ohjelmiston nimi muuttui: uudeksi nimeksi tuli  HelleWi. Toimitusjohtaja oli alusta lähtien Tuula Tikka.

Teknisesti ohjelma on kehittynyt asteittain toimien aluksi Dos-käyttöjärjestelmällä, sitten Windowsilla ja nyt lopuksi pilvipohjalta. Samalla ohjelmiston avulla hallittava tietosisältö on laajentunut kurssihallinnosta kymmeniä eri piirteitä käsittäväksi ohjelmistokokonaisuudeksi, toiminnanohjausjärjestelmäksi.

Henkilökunta on kasvanut ohjelman laajenemisen myötä ja oli loppuvaiheessa noin seitsemän henkilön suuruinen. Joukossa on myös kotipaikkauntamme Mäntsälän koodaajia ja toimiston hyviä henkiä .

Kaikki loppuu aikanaan, oli syytä tehdä sukupolvenvaihdos, joka kävikin poikkeuksellisen sujuvasti. Hankkeen alullepanijat ovat  aika päiviä  sitten siirtyneet eläkkeelle, mutta seuraavat aktiivisesti opistomaailman  kuulumisia. Monissa yrityksissä eläkkeelle siirtyvät vievät arvokkaan tiedon mennessään, mutta eivät tässä yrityksessä: vanha suola janottaa niin paljon, että apu löytyy ajan haasteisiin – näin uskallan sanoa - vieläkin opiston hyviltä hengiltä.

Olemme olleet onnekkaita – ja uskallan sanoa ylpeitäkin -  saadessamme osallistua monien oppilatomuotojen ja muiden asiakkaiden tietojärjestelmien  kehittämiseen. Toivotamme onnea ja menestytä ohjelmiston  uusille omistajille.

 

 

Demokratia vahvistuu uudelleen - autoritaarisuuden voittokulku jatkuu

 

 

Otsake on laadittu tietoisesti ristiriitaisesti, mutta toiveita herättävästi. Tuntuu, että on pakko aloittaa lähtökohdista, jotta pystytään haastamaan demokratian vastavoimat. Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka  on ”paatunut” demokraatti eikä ajatus ole loitontunut kauaksi meikäläisestäkään. Mukka kirjoittaa15.6.2025  alakuloisesti maailmanmenosta kolumnissaan ”Tyranni tarraa valtaan lietsomalla uhkia”. Pitää paikkansa. Joskus tekee mieli kuitenkin  kurkistaa autoritäärisyyden  puolelle, mitä sinne kuuluu. Tunnustan heti kantani: sieltä ei löydy vaihtoehtoa, mutta sen sijaan kyllä pyrkimystä rikkoa toimivan demokratian panssari.

Hesarin linja on oikeansuuntainen, mutta parannettavaa siitäkin löytyy. Hesarikin tietoisesti tai tahtomattaan myötäilee ajan virtauksia ja koputtelee demokratian vaihtoehdon ovia.  Mieleen tulee edellisessä blogikirjoituksessani esittämäni  Hesari-kritiikki. Lehti asettui pääkirjoituksessa ”Raja aukeaa railona Suomessa” (8.6.2025) kannalle, joka on tulkittavissa vähintään ambivalentisti pyrkimykseksi luopua maamme itäosien voimaperäisestä kehittämistä ja sitä kautta myös puolustamisesta.  Osa itäosien ”kehittäjätahoista” aiheellisesti protestoi lehden ”linjaa”.

Tuleepa mieleen jakomielinen taistelu demokratiasta 1930-luvun Suomessa. Aluksi näytti siltä, että Hesari ymmärsi  johonkin pisteeseen saakka Lapuan liikkeen toimintaa, mutta kääntyi sitten kiireesti kansanvaltaisten tahojen tueksi tajuttuaan tyrannian kokelaiden vallanhimoisen luonteen - ja hyvä niin.

Tänä päivänä demokratian puolustus säröilee. Julkisuudessa kehiin heitetään välillä  arveluttavia ja vanhoillisia interventioiksi tulkittavia lausumia. Otan tästä suuntauksesta  esimerkiksi Riikka Purran ja Paavo Väyrysen mielipideilmaston. Molemmat haluaisivat olla konservatiivisesti ajattelevan kansanosan puolella ja kansan syvien rivien tulkkina pahaa maailmaa vastaan. Molemmat kosiskelevat pinnan alla kytevien mielipiteiden esittäjätahoja, jotka eivät tohdi tuoda itseään esille selkeästi. Kumpikin haikailee menneiden perään, jolloin asioista vedettiin heidän mielestään parempia so. oikeampia  johtopäätöksiä.

Purra kaipaisi markkaa takaisin kansallisomaisuuden pelastamiseksi ja Väyrynen – Purraa myötäillen -   väärin perustein valmisteltujen integroitumisten haastamista. Väyrynen vetää kannattajien näkökulmasta  oikeasta narusta: muut Skandinavian maat eivät menneet valuuttaliittoon eivätkä liittyneet EU:hun, joista pois jääminen -  kuten muut Pohjoismaat olivat tehneet – olisi taannut Purran ja Väyrysen mielestä skandinaavisen  hyvinvointiyhteiskunnan kukoistuksen jatkumisen myös meillä Suomessa.

 Hämmentävällä tavalla Yhdysvallat  alkaa muistuttaa joiltakin oleellisilta osin Kiinaa ja Venäjää. Kalifornian demokraattikuvernööri Gavin Newsom  syyttää Trumpia parhaillaan meneillään olevien levottomuuksien projisoimisesta ulkopoliittisiksi turvallisuusongelmiksi, josta tietenkään ei ole kyse.

Trumpin autoritaarisuus saavuttaa uusia voittoja  demokratian kärsiessä kirveleviä tappioita. Samaan aikaan riehuu sota Ukrainassa ilman, että on näkyvissä minkäänlaista rauhaan vievää polkua. Putin ei halua rauhaa, jota hän pitää tappion myöntämisenä. Venäjällä vallitsee sotatalous. Läntiset arviot leimaavat Venäjän talouden katastrofiksi, mutta kumma kyllä se sinnittelee onnettomissa olosuhteissa pään pysyessä pinnalla. Inflaatio ja  työvoimapula kurittavat taloutta  keskuspankin koron huidellessa  älyttömissä korkeuksissa. Antero Mukka pitää rintamalta palaavia henkisesti ja fyysisesti kärsimysnäytelmän kokeneita sotilaita sinällään ”eksistentiaalisena uhkana” venäläiselle yhteiskunnalle.

Yleinen  paatuneisuus käy yli sotarikosten: tottuminen väkivaltaan tekee kyyniseksi.  Putin kehittelee sijaissotia tai kriisejä selvitäkseen kiirastulen läpi ja peitelläkseen meneillään  olevan sodan kauheuksia.

Nykyaikainen sota tappajadrooneineen muovaa sotaa aiemmasta jopa dramaattisesti poikkeavaksi.  Sekä Ukrainassa että Gazassa infrastruktuurin tuhoutuminen ja asuintalojen raunioituminen ovat nykysodankäynnin  muistomerkkejä.