Liberalismin umpikuja

Matti Hyyryläinen käyttää Helsingin Sanomissa puheenvuoron ”oikean” liberalismin puolesta: ”Aidon liberalismin olisi aika herätä” (HS 12.9.2012). Ilmeisesti keskusteluun liberalismista on tarvetta, koska käsitettä on pidetty viime aikoina esillä. Olen useassa yhteydessä tässä blogissa tuonut esille vieroksunnan uusliberalismia kohtaan. Näytän jakavan tämän kannan Hyyryläisen kanssa. Mutta uusliberalismi on vain liberalismin yksi muoto, äärimuoto.

Liberalismi käsitetään nykyisin monilla tahoilla puoluepolitiikan antiteesiksi. Kun ollaan liberaaleja ei tarvitse liata itseään käytännön (puolue)poliittisilla tavoitteilla. Liberalismi on siis tässä ajattelussa puoluepolitiikan yläpuolella. Joskus 1960-luvulta minulle jäi kuva tietynlaisesta ylemmyydentunteesta ikään kuin olisi haluttu sanoa, että ”me teemme ylevämpää politiikkaa kuin muut ”. Tällä ajatuksella ei korkealle liidellä poliittisessa kentässä.

Liberalismin tulisi siis olla nöyrää, jos sille halutaan kannatusta.

Liberalismi houkuttelee hyvin erilaisia ihmisiä puoleensa. Riittää, kun ajattelee oikeistoliberalismia (tästä voidaan käyttää myös nimeä libertarismi) ja vasemmistoliberalismia niin tajuaa, miten kaukana ne ovat toisistaan.

Oikeistoliberalismi edustaa usein uusoikeistoa ja lähenee uusliberalismia. Erikseen on sitten liberaalien vasen reuna. Jos ajatellaan amerikkalaista keskustelua niin vasemmistoliberaali Paul Krugman on monien oikean laidan ihmisten mielestä sosialisti. Professori Robert Reichin monet lukevat vasemmistoliberaaliksi, mutta kun kerran eräällä luennolla tilaisuuden avaaja erehtyi sanomaan, että hänen vieraansa on vasemmistolainen, hermostui Reich silmin nähden: ”minä olen ollut 50 vuotta keskellä, yhteiskunta on siirtynyt oikealle !” Miksi vasemmistoliberaaliutta pitää peitellä ? Finanssikriisin yhteydessä monilla heistä on ollut aihetta paukuttaa rintaansa oikeassa olemisen merkiksi.

Liberalismin avainsana on vapaus. Se on mielestäni irrationaalinen käsite. Sitä voidaan riepotella miten vaan. Amerikkalainen freedom -käsite on yksi historian väärinkäytetyimmistä käsitteistä. Sen nimissä voidaan tehdä mitä tahansa julmuuksia.

Vapaus ei ole käytännössä universaalia. Se on aina jonkun tahon vapautta. Sanon näin, vaikka tämä voidaankin leimata kyynisyydeksi. Jäämme siis niin kauas absoluuttisesta vapaudesta, että ehdotan, että siitä puhutaan hyvin varovasti. Entä suhteellinen vapaus (tai suhteellisen suuri vapaus) ? Mielestäni kohtuullinen säätely tuo vapautta. Vapaus on silloin suhteellista, mitä se minun mielestäni pitääkin olla. Säädelty vapaus takaa onnistuessaan hyvin suuren määrän vapautta hyvin monelle ihmiselle. Tietenkin se rajaa joidenkin täyttä vapautta hamuavien onnea, mutta se hinta suhteellisesta vapaudesta on maksettava. Säätely tuo vapauteen välttämättömästi siihen kuuluvan käsitteen, joka on vastuu. Rahamarkkinoilla haluttiin suunnattomassa vapauden himossa väljä lainsäädäntö (joka saatiin) ja kun sitten lähes kaikki meni pieleen syytettiin valtiota liiallisesta puuttumisesta rahamarkkinoihin ! Kun vapaus kasvaa pitäisi moraalin korjata syntyneet aukot. Sitä ei tapahtunut, päinvastoin sorruttiin moraalikatoon.

Voimme tietenkin puhua utooppisesta vapaudesta em. HS-artikkelin tapaan. Silloin joudutaan myöntämään tosiasia, että siihen ei voida päästä. Kysymys onkin suuresta - sinänsä kunnioitettavasta - periaatteesta. Vapaudella on itseisarvo. Tällöin puhutaan mielestäni perinteisestä suuresta kertomuk-sesta, mikä tietenkin on kaihoisaa. Postmoderni maailma raunioitti suuret kertomukset kaiken suhteellistamisella. Tämä kaukokaipuu utopialiberalismiin on etäistä sukua utopiasosialismille. Maailmaan haluttiin utopiasosialistien avulla saada kollektiivista hyvää. Owenin , Proudhonin ja kumppanien käytännön sovelluksissa jouduttiin umpikujaan.

Epäilen, että liberaaleiksi itsensä mieltävät haluaivat suuret kertomukset takaisin. Silloin suosittelen, että he tarkastelevat maailmaa riittävän korkealta. Kun ollaan riittävän korkealla, maan pinnanmuodot häviävät ja voidaan luoda filosofinen perusta vapauden periaatteille. Sitten alkaa ajatusten hivuttaminen hiljalleen pragmatismiksi. Tältä prosessilta ei kannata odottaa nopeita tuloksia. Vaarana on sitä paitsi, että liberalismi käsitetään niin kliinisesti, ettei jää mitään tartuntapintaa. Ehkä on niin kuin Matti Hyyryläinen sanoo: ”Totta on, että aito liberalismi on unessa”. Voidaanko siitä herätä ? Säikäyttääkö uusliberalismin pakkovapaus aidon liberalismin heräämään unesta ?

Matti Hyyryläinen määrittää liberalismin tavoitteeksi vapaan ja tasa-arvoisen ihmisen. Hän moittii nykyajan vasemmisto- ja oikeistoälyköitä vanhanaikaisen sosialismi-kapitalismi asetelman sotureiksi. Mielestäni kaikki kolme (siis ml. liberalismi) ovat vanhanmallisia suuria kertomuksia. Mitä tilalle ?

Miten lähestyä tämän päivän nettisukupolvea liberalismin aatteilla aatteettomassa ympäristössä ? Internet on luonut valtavan määrän vapautta, samoin facebook. Tiedonkulku on vapautunut ja romahduttanut sosialismin. Eikö se riitä ? Tämän päivän ihmisen on vaikea edes kuvitella millaisessa umpioituneessa maailmassa elettiin 1950-luvulla. Silti vapaa tiedonvälitys länsimaissa ei ole luonut onnelaa. Päinvastoin tiedotusvälineet ovat täynnä tiedonvälitystä koskevia ongelmia. Liberalismin monet suunnat sotkevat käsitteen ymmmärtämistä. Pelkäänpä, että yhtenäistä tulkintaa ei saadakaan. Libertarismista sosiaaliliberalismiin on pitkä matka. Voitaneen suurin piirtein sanoa, että liberalismi ulottuu konservatismista maltilliseen sosialismiin.

Liberalismin umpikuja ? Ehkä toimivinta liberalismia on ajatuksen vapauden puolesta taistelu ilman konkreettisia päämääriä.

Wau-efektin anatomia

Nyt se sitten on ilmestynyt, uusi iPhone 5. Puhelin on erinomainen, ei epäilystäkään. Kuitenkin kilpalijat voivat nyt olla levollisin mielin: ei tullut mitään wau-efektiä. Edellisen kerran wau jäi puuttumaan iPhone 4S-puhelimen kohdalla . Yleensäkin epäilen, että matkapuhelimien kehitystyö vetää juuri tällä hetkellä henkeä. Mikä olisi se uusi innovaatio, joka saisi maan järisemään ? Sellaista ei taida olla nyt tulossa ellei sitten taipuva näyttö...

Kilpailijoiden kannalta tilanne on mielenkiintoinen. Erityisesti Nokialle avautuu nyt mahdollisuus tasoittaa peli. Samsungilla on jo ollut teknisesti yhtä hyviä puhelimia kuin Applella, kamppailua on käyty ohjelmatarjonnan ja brändin puolella. Nokian osalta tilanne on ollut erilainen. Niin hyviä kuin Lumia-puhelimet ovat olleetkin, eivät ne ole olleet teknisesti yhtä monipuolisia kuin mainitut kilpalijat. Kun vertaa Lumia 920-puhelinta ja Applen uutuuspuhelinta ja miksei myös Samsungin ensimmäistä windows 8 -puhelinta, voi ilolla todeta, että teknisesti Lumia on nyt kilpailukykyinen. Nokian täytyy optimoida vielä Lumian ominaisuudet muutaman viikon kuluessa iskukuntoon niin hyvä tulee.

Erikseen on tietenkin sitten vielä erillisohjelmatarjonta, joka Applella on tietenkin ylivoimaisen suurta. Kysymys ei kuitenkaan ole enää ratkaisevasta asiasta, kun ohjelmatarjonta on niin korkealla tasolla kaikilla valmistajilla.

Hypetys on se, joka vaikuttaa. Applella se on aina ollut kunnossa. Moni Apple-fani ostaa uutukaisen vaikka silmät ummessa, pelkästään periaatteesta. Nokialla on tässä opittavaa. Markkinoinnissakin täytyisi löytää yhtä omaperäiset ratkaisut kuin mitä on toteutettu itse puhelimessa. Oli helppoa nähdä kuinka Lumia-julkistus matki viikko sitten amerikkalaistapaa. Matkimalla ei saada mitään uutta etua aikaiseksi. Myönnän, että vuodot ovat tätä päivää. Uusia laitteita on pakko testata isolla määrällä ihmisiä ja testaajat eivät ole lojaaleja. Mutta kyllä Nokian johdon omatkin vuodot tulisi harkita tarkemmin.

Seuraavat viikot ovat Nokian kannalta kiduttavia. Sen pitää vain sietää tilannetta, jossa sen nykyisin markkinoilla olevat älypuhelimet eivät ole kilpailukykyisiä. Tappioneljännes on varma. Ongelmalliseksi tilanne kääntyy kuitenkin vasta sitten, jos käyttöjärjestelmäviiveiden takia Lumia-uutuudet viivästyvät. Tämähän on vanha Nokian ongelma. Puhelimet tahtovat aina myöhästyä suunnitellusta aikataulusta. Näen kyllä tilanteessa muutoksen oireet. Nyt uusi käyttöjärjestelmä on saatu kilpailijoiden tasolle ja voidaan kasvattaa ekosysteemiä (mikä kauhea nimi) uuden käyttiksen ympärille. Seuraava huippupuhelin on jo varmoissa lähtöasemissa. Nokian on pakko tuottaa uutuuksia hieman nopeammin kuin Apple - ainakin toistaiseksi.

Minulla on sellainen tunne, että Nokialla on selkeät suunnitelmat tulevaisuuden varalle. Pallo on Nokialla. Sen on tuotava uudet puhelimet ajoissa markkinoille ja pohdittava markkinointikuviot uusiksi. Kärsityt imagotappiot on käännettävä miljoonamyynniksi. Kehittyville markkinoille on saatava pikaisesti Windows 8 –puhelin. Android-maailma on sitten erikseen. Monet näkevät nämä puhelimet Nokian todellisina kilpailijoina. Jos suurin hehkutus onkin ohi Applen osalta, niin muut valmistajat tuovat markkinoille sekä Windows-puhelimia että Android-puhelimia. Uskon kuitenkin, että tästä eteenpäin Nokian kilpailukyky säilyy. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että eri puhelinvalmistajat kilpailevat erilaisilla vahvuuksilla. Kullakin on omat hittiominaisuutensa.

Minusta näyttää, että juuri puhelimet ovat ultrahypetetty kaikkien tuotteiden joukossa. Tässä kisassa on oltava hyvä sekä tekniikan osalta että mielikuvissa. Suuri ongelma tuntuu olevan se, että juuri kun ollaan päästy huipulle pitäisikin miettiä, mitä uutta pitäisi luoda. Tyytyväisyyteen ei ole varaa. Juuri tähän ”vanha Nokia” sortui.

Eräs seikka harmittaa ja se on suomalaisten ”itseinho”, jolla omaa brändiä lyödään. Toivoisin ”proudly made in USA” - asennetta. Keskustelukanavat ovat täynnä oman pesän likaajia. Jos puhuu Nokian ensi kevään näköaloista niin kommentit ovat luokkaa ”Nokia on silloin jo paloiteltu ja myyty”.

Onko Microsoft lojaali Nokialle ? Valitettavasti sen puolesta ei kannata lyödä vetoa. Amerikkalaiset osaavat olla myös häikäilemättömiä. Paras ase Nokialle on suuri itseluottamus ja omat huipputuotteet.

Mielestäni olemme tällä hetkellä tilanteessa jossa ostaja voi avoimesti pohtia vaihtoehtoja useiden valmistajien välillä. Kisa on hyvin tasaväkinen.

Carl Enckellin linjalla

Kanava-lehden 5/2012 artikkelissa ”Carl Enckell piti Venäjän uhkaa itseaiheutettuna” Henrik Impola perehdyttää lukijat Carl Enckellin (1876-1959) ajatteluun. Enckell toimi ulkoministerinä useita kertoja. Hän toimi myös upseerina, diplomaattina ja yritysjohtajana. Enckellin Venäjän tuntemus on tämänkin päivän näkökulmasta ylivertainen.

Kommentoin lähinnä kahta Enckellin ajattelutapaa, joita voidaan soveltaa myös hänen kuolemansa jälkeiseen Suomen historiaan. Enckell totesi, että erityisesti suomalaisella eliitillä on ollut taipumus hakeutua liioiteltuun ja jopa maanpetokselliseen yhteistyöhön Venäjän kanssa ainakin 1700-luvulta lähtien. Ei ehkä ole sattuma, että juuri tuolloin Venäjä nousi suurvallaksi. Toinen Enckellin lähestymistapa oli, että hän vieroksui suomalaiseen mielenmaisemaan kuulunutta nöyristelyä jonkun suuremman edessä. Usein tuo suuri on ollut Venäjä. Ehkä Venäjän tapauksessa nämä kaksi ajattelua yhdistyvät. Myöhemmin palaan nykyhistorian sovelluksiin tästä samasta aiheesta.

Enckell näki aivan oikein Suomen vain yhtenä Venäjän luoteiskulmassa sijainneena naapurina. Asia, jonka monet poliitikot ja tutkijatkin sivuuttavat rajasokeudessaan. Myös luoteiskulmaa Enckell erittelee tarkemmin. Minua on monesti kiusannut sama asia kuin Enckelliäkin nimittäin se, että Suomi rinnastetaan Baltian maihin. Enckell näki, että Suomen geopoliittinen asema poikkesi Baltian maista.

Enckell näkee selvän kontrastin Suomalaisen eliitin Venäjäsuhteiden ja toisaalta venäläisten Suomi-kiinnostuksen välillä. Kontrasti syntyy siitä, että samaan aikaan, kun suomalainen eliitti on liehitellyt Venäjän johtajia arveluttavalla tavalla ovat venäläiset suhtautuneet Suomeen pidättyvästi länteen kuuluvana alueena, johon ei ole haluttu tuhlata ruutia. Lähes kaikki vastakkainasettelu Suomen ja Venäjän välillä on johtunut suurvaltakonflikteista ehkä sortovuosia lukuunottamatta; Suomi yksin ei ole ollut Venäjälle uhka (ehkä 1920-luvun vaihteen suursuomihaihattelijoita lukuunottamatta), jota vastaan sen olisi pitänyt käyttäytyä agressiivisesti.

Enckellin ajattelussa Venäjän liehittelyä edustaa selkeimmin Y.M. Sprengtporten, joka vehkeili Ruotsia vastaan ja kosiskeli Venäjää liittolaiseksi. Sprengtportenia on pidetty legendan mukaan ”itsenäisyysmiehenä”, joka Venäjän avulla yritti irtauttaa Suomen Ruotsista. Enckell menee arvioissaan paljon pidemmälle väittäessään, että nimenomaan Sprengtporten taivutteli Venäjän miehittämään Suomen 1808-1809, kun Aleksanteri I olisi halunnut miehittää Suomen vain hetkeksi painostaakseen Ruotsin mannermaasulkemukseen. Englannin kauppasaarto sinällään oli vastenmielistä Aleksanterille, mutta siihen hänet painosti puolestaan Napoleon. Sprengtportenin menettely edustaa Enckellin mielestä juuri itsekästä liehittelynhalua, joka on ollut usein tyypillistä suomalaiselle eliitille.

Fennomaanien menettely sortokausien yhteydessä on sukua Sprengtportenin toiminnalle. Osa fennomaaneista pelasi yhteen venäläisten kanssa. Juuri 1800-luvun lopulla Venäjällä nousi vastustus raja-alueiden autonomisuutta vastaan. Venäläiset kansallismieliset käynnistivät sortotoimet Suomen autonomiaa vastaan. Mutta juuri tässä Enckellin mukaan he saivat apua suomalaisilta fennomaaneilta, jotka päästäkseen valtaan käyttivät kaikkia keinoja hyväkseen.

Enckell kuoli 1959, joten hän ei nähnyt seuraavaa alennustilaa, joka tuli Kekkosen aikana. Jo vuoden 1958 yöpakkaskriisi (samoin kuin noottikriisi 1961) antoi ymmärtää, mistä oli kysymys, mutta vasta 1970-luvulla Neuvostoliittoon tukeutuminen sai tunnetut suomettumispiirteet. Jälleen valtaan pääsyä ja vallassa pysymistä rakennettiin Suomessa Neuvostoliiton suosiota tavoittelemalla. Juuri 1970-luku oli vastenmielistä aikaa enckelliläisen liehittelyn näkökulmasta.

Enckellin toinen ajatus eli nöyristely itseään suuremman vallan edessä sulautuu lähes yhdeksi suomettumisen ajan kanssa silloin, kun puhutaan Venäjästä. Tietenkin on muitakin esimerkkejä: otetaan esille vaikkapa vain suhtautuminen natsi-Saksaan 1930-luvulla. Monien ihailu oli kritiikitöntä.

Selkeästi nähtävissä tämä ilmiö oli 2000-luvun alussa, jolloin George Bushin suosiosta käytiin armotonta kamppailua. Mies, joka ei olisi ansainnut juuri minkäänlaista arvostusta nousi suorastaan vedenjakajaksi poliittisessa pelissä: oli niitä, jotka syyttivät osaa poliitikoista Yhdysvaltain vastaisiksi ja samalla itse nöyristelivät USA:n edessä kritiikittömästi. Vallitsi suorastaan kilpailu siitä, kuka oli saanut kätellä Bushia ja kuka ei. Mitähän mieltä Enckell - peruskonservatiivi ja länsimielinen poliitikko - olisi ollut tästä ?

EU olisi ollut Enckellillekin paha ruutu. Oma ”enckelliläinen” tulkintani on, että suomalainen eliitti on muistakin kuin taloudellista syistä sitonut itsensä mieluisaan länteen. Tämä lännettymisenä tunnettu ilmiö on saanut poliittisen ja liike-elämän eliitin sulamaan nöyränä EU:n edessä. Enkä tässä tarkoita sitä, että pitäisi irtautua EU:sta. Itä tai länsi – samat paheet.

Enckelin ajattelu peilautuu hänen aikalaisensa Paasikiven ajatteluun. Paasikiven perusnäkemys ainakin vanhoilla päivillä oli, että Venäjä oli itsessään agressiivinen, siihen ei suomalaisia tarvittu yhteistoimintamiehiksi. On kuitenkin sanottava, että kyllä Paasikivikin osasi vaihtaa puolta ketterästi, kuten jatkosodan aika osoitti. Viisikymmentäluvulla Paasikiven ajattelu kiteytyi: hän olisi halunnut sitoa Suomen Ruotsiin ja sitä kautta länteen. Ja kaikki tämä tietenkin idän vastavoimana. Paasikivi ei nähnyt suomalaisten toimintaa niin tuomittavana kuin Enckell.

Olen näissä blogikirjoituksissa etsinyt luontevaa tapaa suhtautua Venäjään. Mitä se on ? Tai pikemmikin, mitä se ei ole. Otetaanpa esimerkki. EU- ja Natouskovaisella Aleksander Stubbilla on suuria vaikeuksia suhtautua luontevasti Venäjään. Viimeksi muutama päivä sitten hän puhui WTO-sovun jälkeisistä kaupankäynnin parantamismahdollisuuksista ”niiden” kanssa.

Sivuutan tässä avoimen vihamielisen suhtautumisen Venäjään kokonaan. On tärkeää tuoda esille rehellisesti mielipide Venäjän demokratian vääristymistä. On eri asia kailottaa asiasta kovaäänisesti mieltään osoittaen. Miten säilyttää kriittiinen suhtautuminen Venäjän sananvapauden puutteisiin ja autoritääriseen johtoon ja samalla etsiä luontevia yhteistyöväyliä naapurusten välillä ?

Venäjän integroituminen globaaliin talouteen on tärkeä askel eteenpäin. Venäjän korruptioherkkyys kaupankäynnissä on rasite, jonka kanssa on opittava elämään toistaiseksi. Uskon sen vähitellen väistyvän, kun Venäjä nopean talouskehityksen seurauksena saa lisää itseluottamusta.

Venäjä on sekä taloudellisesti että sotilaallisesti suurvalta. Suomen omaa puolustusta on rakennettava objektiivisesti mistä päin tahansa tulevaa uhkaa vastaan. Oman puolustuksen on oltava uskottava; silloin ei tarvita 1970-luvun alun ns. Andruskevitshin tapausta uusintana. Kysymys kuuluu: miten hallita Venäjää kohtaan tunnettuja pelkoja ja samalla torjua rautaa rajalle (jos ei omaa rautaa niin sitten Naton rautaa) -ajattelu ?

Miksi Carl Enckell on tärkeä ? Siksi, että hänen persoonansa ja ajattelunsa kautta voidaan ehkä löytää luonteva tapa suhtautua venäläisiin.

Jos puhutaan Paasikiven linjasta ja Kekkosen linjasta niin miltä kuullostaisi Enckellin linja ? Enckellillä on mahtava tausta varsinkin Venäjä-suhteiden näkijänä (hän oli syntynyt Pietarissa ja puhui sujuvaa venäjää) ja toki liikemiehenä hän tutustui läntiseen kapitalismiin perinpohjaisesti. On houkuttelevaa puhua Enckellin linjasta tai ”opista”. Siinä nähdään suomalaisten oma osuus ongelmien aiheuttajana paljon paremmin kuin mitä Kekkonen ja Paasikivi asian ymmärsivät. Oliko Enckellin linja uhkarohkea ? Olisiko hän presidenttinä uhitellut Neuvostoliitolle ? Sanoisin, että pikemminkin päinvastoin: hän olisi hakenut tasapainoa pakkoystävyyden ja vilpittömän ystävyyden välillä. Hän oli patriootti, joka olisi tasapainoillut - ei nöyristellen, vaan tinkimättömästi - Suomen itsenäisenä säilymisen puolesta.

Miten kunta vaurastuu ?

Helsingin Sanomissa (8.9.2012) oli juttu yksityisen sektorin työntekijöiden merkityksestä kuntatalouteen ”Kunta tarvitsee yksityistä rahaa”. Juttu on oikeansuuntainen, mutta tarkennettavaakin jää.

Esimerkkeinä suurista yksityisen sektorin työvoimaosuuksista mainitaan Urjala ja Kärkölä. Kummankin kunnan yksityisen sektorin työvoimaosuus suhteessa julkiseen on noin 40:n suhde 10:een, kun esimerkiksi Vantaalla luku on 33/10 ja Oulussa 19/10. Etlan Hannu Kaseva, samoin kuin kuntaministeri Henna Virkkunen toteavat suuren yksityisten osuuden tukevan kunnan elinvoimaisuutta. Tämä pitää osin paikkansa. On kuitenkin todettava, että Urjalan ( 21 %) ja Kärkölän (20,75 %) veroprosentit ovat korkeita. Kunnat, joissa on pieni yrityskanta kuten Muhos (16/10) pystyvät alempaan veroprosenttiin kuin nuo mainitut kaksi ”yrittäjyyskuntaa”. Tarvittaisiin enemmän tietoa kunnista ennenkuin voidaan tehdä johtopäätöksiä. Olisi hyvä tietää esimerkiksi kuntien valtionosuuden määrä ja velkataso.

Kunnat saavat yrityksiltä kiinteistöveroa, tuloveroa henkilöstön kautta ja yhteisöveroa. Näistä kiinteistövero on selkeä tulolähde. Jos yrityksellä on hyvin iso kiinteistö, voi kiinteistövero nousta satoihin tuhansiin euroihin vuodessa. Yhteisöverotuotto on jo spekulatiivisempi. Kysymys on siitä millaista tulosta yritys haluaa näyttää. Lisäksi yhteisövero maksetaan valtiolle, joka ”palauttaa” osan siitä kuntaan, monikuntaisissa yrityksissä moneen kuntaan jako-osuuksina. Tuloverotuotto on tietenkin tärkeä tulolähde kunnalle. Huomioitava on, että jos kuntaan tulee uusi yritys tuo palkattava henkilökunta tullessaan myös menoja (koulut, päiväkodit ym.).

Sekä kiinteistövero- että yhteisöverotuotto ovat kunnan kannalta pienehkö tuloerä verrattuna koko tuloverotuottoon. Kuntien välillä on tässä kuitenkin suuria eroja.

Kunnan menestymiseen ja dynaamisuuteen on monia syitä. Aivan ratkaisevaa on tulotaso. Sen merkitys on suurempi kuin yksityisen ja julkisen sektorin työpaikkojen suhde. Jos tulotasoa eritellään tarkemmin nousee merkitseväksi seikaksi nykyisen tulotason ja tulevan tulotason suhde. Kunnat jotka menettävät elinvoimaa eli hyvätuloisia veronmaksajia ovat heikoilla jatkossa. Kunnat, joihin muuttaa parempituloisia asukkaita kuin mitä on kantaväestön ja poismuuttaneiden tulotaso voittavat jatkossa. Useiden kuntien kohdalla on tapahtunut jo niin, että aktiivit kuntalaiset ovat jättäneet kunnan ja hakeutuneet rintamaille. Maailmanlopun kuntia ei pelasta edes yksityisen sektorin suuri työntekijämäärä. HS:n jutussa Reijo Vuorento toteaa oikein, että varsinkin yksityiseen sektoriin kuuluvan maatalouden suurehko suhteellinen osuus ei tuo nettotuottoa. Maatalous on pitkälti yhteiskunnan tukemaa tuotantoa.

Menestyviä kuntia ovat usein suurkaupunkien kehyskunnat. Niissä on positiivinen kierto opiskelun, asumisen ja työn välillä. Lapsiperheitä on runsaasti, koska vanhemmat muuttavat lastensa kanssa mieluusti suurkaupungista väljempiin (ja edullisempiin) asumisolosuhteisiin kehyskuntiin. Lapset muuttavat aikanaan opiskelemaan suurkaupunkeihin ja valmistuessaan (ja kun heidän lapsensa ovat syntyneet) muuttavat takaisin kehyskuntiin. Tämä positiivinen kierto luo menestyskunnat. Juuri nämä suurkaupungissa jalostuneet tulomuuttajat ovat kehyskuntien menestysresepti. Tulomuuttajat hyvine tutkintoineen vaurastuttavat kuntaa. Näin tapahtuu siinäkin tapauksessa, että työpaikka jää (kuten useimmiten tapahtuukin) suurkaupunkiin. Asuminen ratkaisee verotulojen kohdistumisen.

Itse olen kiinnittänyt huomiota työpaikkojen vaihtosuhteeseen eli kuinka paljon työntekijöitä tulee kunnan ulkopuolelta töihin kuntaan ja kuinka paljon lähtee töihin ulos kunnasta. Tästä suhteesta käytän nimitystä dynaamisuusluku. Jos dynaamisuusluku on tasan 1 on lähtijöiden ja tulijoiden määrä yhtä suuri. Useimmissa Helsingin kehyskunnissa lukema on 3.0-3.5. Jos suhde on tuon suuruinen tai suurempi on kysymys voittopuolisesti asumiskunnasta. Jos suhdeluku lähenee 1.0:aa on kysymys merkittävästä työssäkäyntikunnasta. Helsingissä lukema on 0,7 (se on siis dynaaminen työssäkäyntikunta). Helsingin kehyskunnista työpaikkakuntaa parhaiten edustaa Tuusula, jossa lukema on 1,5:n paikkeilla. Menestyksen merkki on siis se, kun kunnassa on hyviä, tunnettuja ja suuria työnantajia, jotka houkuttelevat naapurikunnistakin työntekijöitä. Tietenkin verotulot viime manitussa tapauksessa menevät naapurikuntaan, mutta se on vain yksi totuus asiassa. Parhaassa tapauksessa - kuten Tuusulassa - kunta on sekä asumis- että työssäkäyntikunta.

Työpaikkaomavaraisuus on usein esillä ollut termi. Ns. teoreettinen työpaikkaomavaraisuus sisältää sekä omassa kunnassa asuvien omaan kuntaan sijoittuvat työpaikat että muualta kuntaan tulevien työpaikat. Se on siis työpaikkojen vaihtosuhdetta täydentävä mittari. Työpaikkaomavaraisuuden ollessa korkea (esim. lähestyy 100 prosenttia tai ylittää sen) kunta on kiistämättömästi menestyjä. Esimerkiksi erikoiskauppa on tällaisessa kunnassa riittävän vahva ja ehkäisee tehokkaasti ostovuotoja suurkaupunkeihin.

Ns. todellinen työpaikkaomavaraisuus tarkoittaa kunnan omien asukkaiden työssäkäyntiä omassa kunnassa. Luku on monitulkintainen. Suuri maatalousväestö johtaa korkeaan todelliseen työpaikkaomavaraisuuteen. Se ei taas välttämättä merkitse kunnalle menestystä.

Korkea yksityisen sektorin työpaikkaosuus kunnassa saattaa koostua pääosin yhdestä suuresta työantajasta. Tämä on riski. Niinpä tässäkin mielessä pelkästään yksityisen sektorin työpaikkojen korostaminen ei ole riittävä menestyksen ehto.

Tietenkin työllisten määrä ja työllisyystilanne samoinkuin ns. huoltosuhde ovat tärkeitä menestysmittareita. On tärkeää, että omassa kunnassa on työpaikkoja, mutta lähes yhtä tärkeää on, että töihin pääsee naapuriin tai joka tapauksessa lähialueelle ja mieluiten hyvillä julkisilla kulkuvälineillä. Tämä mahdollistaa korkean työssäkäyntiasteen ja toimivan huoltosuhteen.

Viime aikoina on menestyksen mittarina korostunut pk-yritysten mahdollisimman suuri määrä. Kun vienti tökkii ja globalisaatio kuristaa suuria yrityksiä on tärkeää, että sijalle nousevat pienet ketterät työllistäjät.

Kuten tästä huomataan kokonaismenestystä voidaan kuvata vain erilaisten mittareiden yhdistelmällä. Yksityisen ja julkisen sektorin asettaminen toisiaan vastaan ei ole hedelmällistä ajattelua. Juuri julkisen sektorin hyvien työpaikkojen tuottamilla palveluilla (koulut, päiväkodit) luodaan edellytykset menestyville yrityksille. Kunnan taloudenhoito vaatii tehokkaiden ja lahjomattomien virkamiesten panoksen. Elinkeinotoiminnan edistäminen on yksi kunnan tärkeistä tehtävistä. Meillä on kaikesta kohinasta huolimatta kokonaisuudessaan erinomaiset julkiset palvelut.

Velkaa niin että hirvittää ?

RKP:n puheenjohtaja Haglund on ottanut esille vaatimuksen velkakatosta (julkinen velka/BKT). Perusteena hän pitää sitä, että velka lähenee 100 miljardia euroa. Haglundia pidetään talousmiehenä. Velkakattoa ei pidä ottaa käyttöön. Ensinnäkin on vaikeaa arvioida kummasta on enemmän haittaa lisävelanotosta vai velkakatosta. Molemmista on vahinkoa. Toiseksi Yhdysvallat on esimerkki valtiosta, jossa on käytössä velkatto. Siellä asia ”hoidetaan” niin, että velkattoa korotetaan sitä mukaa kuin velka kasvaa.

Suomessa vuosien 2008-2009 taantuma oli niin syvä, että sen vaikutuksia ei voi huitaista sivuun parissa kolmessa vuodessa. Kysymys on ennenkaikkea suomalaisen kansantalouden kilpailukyvystä. Jos pystymme huolehtimaan kansantalouden kasvusta ei meillä ole välitöntä ongelmaa. En myöskään näe tarvetta etukäteistoimiin mahdollisesti huononevan tilanteen johdosta sen lisäksi, mitä nyt on tehty. Juuri nyt näyttää siltä, että BKT ei kasva, vaan saattaa jopa lievästi taantua. Lievän taantuman takia ei kannata panikoida. Jos taas eurotalous ajautuu pahaan taantumaan on tilannetta arvioitava uudelleen. Silloinkin voidaan valita useiden keinojen välillä.

Kun Suomen bruttokansantuote on lähes 200 miljardia euroa jää velkasuhteeksi tällä hetkellä noin 47-48 %. Pari vuotta sitten Ruotsissa käytiin keskustelua siitä pitäisikö valtion velkaantua enemmän (!), koska prosenttiosuus oli valunut 25 ja 30 prosentin väliin. Vuonna 2008 Suomen velkasuhde eri tietolähteiden mukaan on vaihdellut 30 ja 35 prosentin välissä. En ymmärrä, miksi paniikkinappia pitäisi painaa juuri nyt.

Meillä on huomattavan suuri määrä valtioita, joissa tilanne on huolestuttavan heikko. En sano tätä sillä, että jos meillä menee hiukan huonosti niin ollaan tyytyväisiä, kunhan menee paremmin kuin muilla ! Meillä velkaluvut ovat suhteellisesti ja absoluuttisesti kohtuullisia.

Ongelma on pitkävaikutteisessa talouden alavireessä. Jos talous taantuu pitkällä aikavälillä ovat hyvät neuvot kalliit. Mitä silloin pitäisi tehdä ? Velkaan ei pidä suhtautua välinpitämättömästi. Ylivoimaisena ykköskeinona pidän sitä, että talouden kasvuedellytykset paranevat tai niitä parannetaan hallituksen toimin. Toiseksi parhaana keinona pidän tehokkaiden tietoteknisten välineiden käyttöönottoa, joka on välttämätöntä senkin takia, että väkeä jää eläkkeelle työmarkkinoilta. Tämä tarkoittaa työn tuottavuuden kasvua. Kolmanneksi luotan suomalaiseen sopimusyhteiskuntaan, että se pystyy ennakoimaan tulevat vaaratilanteet. Neljänneksi panostaisin tulonjakokysymyksiin. Talouden teho laskee, kun tuloerot revähtävät käsistä. Ei riitä, että keskiarvot paranevat, myös pieni- ja keskituloisten on voitava hyvin. Vasta näiden jälkeen miettisin tuntuvia menoleikkauksia (sopeutusta joudutaan joka tapauksessa tekemään)tai meno/velkakattoja.

Ja markkinat pettyivät….

Nokia on sitten julkaissut uudet windows 8 -puhelimet, ne kauan odotetut. Mitkä olivat ennakko-odotukset ? Nokian piti julkaista puhelin, jolla se pyyhältää ominaisuuksissa Samsungin ja Applen tasolle ja ehkä hiukan ohikin. Välitön pörssikurssiseuraamus oli, että odotuksissa oli jotain aivan utooppista, joka ei toteutunut. Ainakaan itse en ymmärrä tätä logiikkaa. Kurssinousuun olisi tarvittu ilmeisesti tabletti. Sitä ei tähän hätään saatu eikä sitä totta puhuen kukaan vakavasti odottanutkaan. Tietenkin rasitteena ovat vanhan Lumian myyntimäärät. Kujanjuoksu jatkuu niin kauan kunnes uutuudet tulevat markkinoille….

Mutta ne puhelimet. Minusta 920-malli vaikuttaa paperilla paremmalta kuin Samsungin ensimmäinen, viikko sitten julkaistu windows 8 -puhelin, jonka piti ”varastaa show”. Ei varastanut, sillä Nokia kestää hyvin vertailun myös teknisten ominaisuuksien osalta.

Joku sanoi mielestäni kommenteissaan oikein, kun tähdensi, että nyt näiden hienojen laitteiden ominaisuudet pitää myydä suurelle yleisölle. Lehdet ovat täynnä teknisiä selvityksiä, mutta kuinka moni todellisuudessa ymmärtää ne paperilta luettuna. Tarvitaan siis ostajan oma oivallus (lue: hypistely), jotta havaitaan, että tämä on loistava puhelin - mitä se varmasti on. Tietenkin tarvitaan myös myyjien valveutuneisuus, että eivät sokeudu esimerkiksi uudelle Applelle.

Nokian akilleen kantapäät ovat julkaisuajankohta ja osittain myös hinta. Kun sanotaan, että tuotteen pitää ilmaantua joulumarkkinoille ei se voi tarkoittaa joulukuun alkua, vaan viimeistään marraskuun alkua. Tietenkin ihanne olisi ollut, jos se olisi voitu julkaista jo kuukauden päästä. Nokia on tunnetusti ollut hieman myöhässä tuotejulkistuksissaan. Toivottavasti ei tule viestiä, jossa ilmoitetaan, että ilmestyy ”valikoiduille markkinoille” silloin ja silloin. Mitä tulee hintaan niin Nokia tekee oikein, kun ei ilmoita sitä. Sen on seurattava uusien kilpailijoiden hinnoittelua. Tässä mielessä myöhempi myyntiintuloajankohta on jopa etu.

Mikä on Microsoftin rooli ? On ihmisiä, jotka pitävät sitä jopa rasitteena Nokialle. Ilman muuta Microsoftissa on jonkin verran dinosauruksen vikaa. Kun se on niin loistavasti menestynyt tietokoneiden käyttöjärjestelmäkilpailussa niin osa ihmistä kokee tai haluaa kokea sen luotaantyöntäväksi ajatellen modernia mobiilitietokonetta - älypuhelinta. Tietenkin Microsoft on joutunut maksamaan myös kallit oppirahat puhelinmarkkinoilla. Itse en ole menettänyt missään tapauksessa toivoa. Tietenkin tällaisssa instant kommenteissa on vaaransa, koska New Yorkissa on vielä toinen päivä jäljellä….

Jos Lumia 920 onkin parempi laite kuin Samsungin Windows-uutuus niin sitten on vielä kantona kaskessa Applen tulevan viikon uutuus. Sen maailmaa järisyttävästä vaikutuksesta on moni Applen kannattaja tehnyt jo etukäteispäätöksen. En edes viitsi puuttua tähän hypetykseen. Minusta maine ansaitaan oikealla tuotteella ja Nokialla on nyt sellainen.

Mitä voisi toivoa vielä ennen vuoden vaihdetta ? Toivoisin sitä halpaa Windows 8 puhelinta (taitaa mennä ensi vuoden puolelle) ja sitten tietenkin tablettia. Tätä kirjoitettaeessa en tiedä, miten hyvin ”melkein älypuhelimet” eli Ashat ovat menestyneet kehittyvissä maissa, mutta nyt tarvittaisiin Ashojen yläpuolelle vähän niitä kallimpi, mutta silti halpa älypuhelin.

Tabletin ja kännykän yhteiskäyttö olisi se kova juttu. Nyt windows 8:n avulla se voisi onnistua. Jäämme odottamaan.

Vaikka Lumia 820 onkin varmaan kovempi volyyymituote, niin 920 on se malli, jolla vertailut suoritetaan puhelimallien kärjessä. Puhelin kestää mielestäni minkä vertailun tahansa. On osoitettava, että kamera on niin hyvä kuin siitä on luvattu (kuvan laatu, vakaaja ja hämäräkuvaus ym.). Tällä hetkellä uskon testimenestykseen. Puhelimen muotoilu on Nokian vahvuus (vaikka itselleni sillä ei ole kovinkaan suurta merkitystä). Akku ja sen latausmahdollisuudet tuntuvat todellisilta vahvuuksilta. Olen myös sitä mieltä, että karttoihin ja navigointiin liittyvät ominaisuudet ovat parempia kuin kilpailijoilla. Helppokäyttöisyys ? Se on monen mielestä kaikkein tärkein ominaisuus. En epäile, ettekö siinä olisi onnistuttu. Varmaan on paljon sellaisia ominaisuuksia, mitä ei vielä tunnisteta selkeästi. Minusta tuntuu, että karttoihin ja kameraan liittyvä kokonaisuus on se, millä Nokia voisi rakentaa ylivoimaisuuden.

Voisinko ostaa laitteen ? Kyllä. Itse asiassa pidän sitä jopa todennäköisenä. Eikä tässä ole isänmaallisuutta kuin aivan hiukan.

Jälkikirjoitus 6.9.2012 aamulla.

Olen entistä hämmentyneempi siitä hypetyksen hyökyaallosta joka älypuhelinmarkkinoilla vallitsee. Tuntuu siltä, että suomalaisperäinen yhtiö haluaa olla amerikkalaisempi kuin amerikkalaiset itse. Vanhaan hyvään aikaan erinomaisuus haluttiin tuoda esille pikemminkin yllättäen kuin valtavalla etukäteisrummutuksella. Nyt markkinaodotuksissa jäivät kierrokset päälle ja tuotejulkistus oli "pettymys". Koko puhelinmarkkinaa vaivaa sama "applekoohotus". Hypetys on edennyt eräänlaiseksi voodoo-vauhkoiluksi, jossa kokonainen armeija spekuloijia, markkina-analyytikkoja ja jopa alan tutkimuslaitoksia elää samassa taikauskoisessa euforiassa. Tämä infernaalinen meno tarttuu sitten tavalliseen tallaajaan. Ei tässä myllytyksessä kestä mikään, ei edes pörssikurssit !

Jottei totuus kaiken jälkeen (yksi yö !) unohtuisi totean vielä, että Lumia -uutuudet ovat erinomaisia !

Tietämättömyyden tuska

Kimmo Pietiläinen on tehnyt uraa uurtavaa työtä kääntämällä ulkomaisia tieteellisiä teoksia suomeksi. Pamfletissaan ”Väärin oikein” hän tilittää hieman katkerana osaansa käännöstöiden yksinäisenä sutena. Ihan näin huonosti asiat eivät toki ole, mutta on syytä yhtyä hänen huoleensa, mikä on uusimman tiedon saatavuus Suomessa - ja suomenkielisenä.

Kustantamonsa Terra Cognitan avulla hän on tehnyt merkittävän työn kaventaakseen aukkoa eturivin tieteen ja tavallisen kansan välillä. Olen itsekin lukenut hänen suomennoksiaan (mm. Dawkinsin Jumalharha ja Talebin Musta joutsen).

Kaiken viihteellistyminen on ehkä suurin uhka, joka loitontaa ihmisiä vaativista teoksista. Niin moni asiaa kohtaa meidät valmiiksi pureskeltuna. Helppous on ehkä avainkäsite tässä. Kun ilmestyy lukematon määrä ajanvietekirjallisuutta (musiikkia, mitä tahansa) ihmiset totuttautuvat ajatukseen, että vaikeampaa ei kannata edes yrittää nieleskellä.

Liikuntaharrastuksessani olen törmännyt muutamaan henkilöön, jotka oman ilmoituksensa mukaan eivät ole lukeneet kuin lapsena. Ovatko siis ruumiinkulttuuri ja hengenkulttuuri loittonemassa toisistaan? Pahoin pelkään, että on tapahtunut - tässäkin asiassa - polarisoitumista. Jotkut haluavat panostaa tietoon ja tiedonhankintaan ja loput osaavat muutenkin ! Mitä vähemmän tietää sitä jyrkempiä tuntuvat mielipiteet olevan. Tietenkin otantani on pieni. Tottakai myös liikunnanharrastajissa on intohimoisia tiedonhankkijoita.

Kun kulkee Helsingin kahviloissa voi huomata, miten kansainvälinen kaupunki pääkaupungista on tullut. Englannin kieltä puhutaan – siltä se tuntuu – joka toisessa pöydässä. Ilahduttavaa on, että hyvin monet näistä keskustelijoista ovat suomalaisia. Kielitaitoon onkin syytä panostaa, sillä suomeksi ilmestyy niin vähäinen määrä ulkomaisia huipputeoksia, että hirvittää. Tietenkin kirjoja pitäisi kääntää huomattavasti enemmän, sillä esimerkiksi minua lähellä olevat kansantalouden kirjat ovat jo kieleltään sen verran vaativia, että tarvitaan terminologiaan perehtymistä.

Ehkä ongelma kulminoituu tähän yhdistelmään: kirjoja käännetään liian vähän, ihmiset suuntautuvat keveämpiin harrasteisiin ja suhtautuminen tietoon on muuttunut välinpitämättömämmäksi. On toisaalta ymmärrettävää, että tietovyöryn alle jäävä ihminen haluaa vapautua tietämisen tuskasta. Englanniksikin on mukava jutella niitä näitä ja jättää tieteellisemmät lähestymistavat joillekin harvoille. Mikä auttaisi ? Akateemisessa kirjakaupassa on hyvä valikoima englanninkielisiä tietokirjoja ja jos ei ole niin tilaamalla saa. Suomen hieno kirjastojärjestelmää tuo kaikki kirjastot lukijan lähelle tietoverkkojen avulla. Ja pian ehkä digitaaliaika lyö läpi kirjojen lukemisessa myös meillä.

Kaisa-kirjaston avaaminen Helsingissä on loistava kädenojennus oikeaan suuntaan. Oppiminen ja uuden tiedon hankinta myydään siellä ihmisille viihtymisen avulla. Ainakin avajaispäivänä toivo heräsi jälleen, että olemme lukijakansaa. Mutta käännösongelmaan ! Mikä taho voisi olla herättäjänä käännöstyössä ? Voitaisiin vaikka aloittaa bestseller-listojen kärkiteosten systemaattisella suomentamisella. Onnistuisiko tämä julkisen sektorin ja yksityisten mesenaattien yhteistyön avulla ? Tarvitaan myös keskusteluun innoittavia persoonia. Kirja on parhaimmillaan silloin, kun siitä keskustellaan.

Monet kirja-arvostelut ovat luvattoman heikkotasoisia. Tuntuu siltä, että kirjaa, joka arvostellaan on luettu vain sieltä täältä. Entä jos meillä olisi referaattipalvelu, jolla esiteltäisin tietoteoksia tiivistetysti ?

Kirjamessut ovat ilmiö, joka kannustaa avaamaan tietokirjoja tavallisille ihmisille. Esittelyillä, haastatteluilla ja keskusteluilla kylvetään siemen uuden tiedon hankintaan.

Pisa-voittaja Suomen koulutusjärjestelmä on jatkossa lujilla. Meillä ei enää näytetä pidettävän niin suurta huolta koulutuksen tasa-arvoisuudesta kuin aiemmin. Merkitseekö tämä yleissivistyksen heikkenemistä ? Tieteeseen suntautunut lähestymistapa vaatii suuria ponnisteluja. Jos siis vaatimustasoa lasketaan heikkenevätkö valmiutemme yleensäkin lukea vaativampaa tietokirjallisuutta ? Yhdysvalloissa on edetty pisteeseen, jossa nyt työmarkkinoille siirtyvä ikäluokka on ensimmäistä kertaa historiassa vähemmän koulutettu kuin edellinen sukupolvi.

Olisiko se liikaa vaadittu, jos kuntosalin ähellyksen keskeltä kuuluisi väittely Teemu Keskisarjan Raatteentie – myytti ja todellisuus -kirjan objektiivisuudesta ?