Teekutsuilta kahvikutsuille

Voisiko Suomeen perustaa kahvikutsuliikkeen ? Tämä ajatus tuli mieleen, kun katsoin loistavaa dokumenttia ”Köyhyys miksi ?: unelmien umpikuja”, joka tuli TV:stä myöhäisillan tunteina 29.11.2012.

Dokumentin lähtökohta on New Yorkin Manhattanin osoite Park Avenue 740, jossa asuvat maailman rikkaimmat ihmiset, sellaiset kuin John Thain (taustalla Merrill Lynchin toimitusjohtajuus), David Koch (useiden suuryritysten omistaja), Steve Schwarzman (taustalla Lehman Brothersin toimitusjohtajuus).

Dokumentissa pohditaan rikastumisen salaisuutta kriittisessä sävyssä. Miten päästä käsiksi 5 miljardin tai 25 miljardin varallisuuteen ? Yhdysvalloissa ei ole ollut aina näin; vasta 1970-luvun lopulta alkanut kehitys on vienyt tähän pisteeseen. Ollaan päädytty tilanteeseen, jossa 400 rikkainta omistaa 50 prosenttia koko kansan varallisuudesta.

Tarkoitukseni ei ole referoida dokumenttia, vaan kertoa niistä tuntemuksista, joita ohjelma minussa herätti.

Tällaisia dokumentteja uhkaa populismin vaara: ne käyvät rikkaiden kimppuun kateushengessä ilman riittävän erittelevää argumentointia. ”Köyhyys miksi ?” onnistuu välttämään tämän vaaran. Osittain se johtuu siitä, että ohjelmassa kuvatut rikkaat käyttäytyvät niin vastenmielisellä tavalla, että heille ei heru mitään sympatiaa.

Dokumentti on tarina lobbauksen (Robert Reich: congressional complex !) valtavasta merkityksestä. Kun lobbaus laajamittaisesti alkoi 1980-luvun vaihteessa liikuteltiin vielä ”maltillisia” summia, puhuttiin 400 miljoonasta dollarista, nyt puhutaan 4 000 miljoonasta dollarista. Edunvalvojat vastustavat isoa hallitusta, sääntelyn uudelleen kiristämistä ja ympäristölakeja kaikin mahdollisin keinoin. Miljardöörit perustivat Cato-instituutin ikiomaksi thinktankikseen antamaan ”tieteellistä” pohjaa väitteilleen. Yhdysvaltain kongressiin kohdistuva lobbaus on karmea esimerkki kaikille muille kansakunnille, miten normaalidemokratia syrjäytetään. Dokumentti todistaa vastaansanomattomasti, että molemmat johtavat puolueet ovat lobbareiden talutusnuorassa. Päätöksiä ostetaan rahalla.

Lobbareiden ei tarvitse tyrkyttää rahaa, sillä Yhdysvalloissa ei pääse kongressiin kuin suurella rahalla. On pakko kerjätä rahaa rahamarkkinoiden tai puolustusteollisuuden edunvalvojilta, muutoin ei voi rahoittaa kallista vaalikampanjaa. Samalla syntyy vuorovaikutteinen riippuvuus. Edustajien yhteys amerikkalaiseen arkeen heikentyy samassa suhteessa.

Tähän kannattaa ottaa muutama luku, joka todistaa nurinkurisesta kehityksestä: vuonna 2000 liittovaltion menot olivat 2325 mrd US $, vuonna 2010 ne olivat 3590 mrd. Tulot olivat vastaavasti 2632 mrd (v. 2000) ja 2247 mrd (vuonna 2010). Menopuolen lisäystä ei oikeastaan kannata ihmetellä. Afganistanin ja Irakin sotineen se on ymmärrettävää. Tulopuolen kehitystä on sen sijaan liki mahdotonta tajuta. Vaikuttaa siltä, että lobbareiden, teekutsuliikkeen ja yleisen oikeistolaistuneen poliittisen ilmapiirin vallitessa realismi on kokonaan kadonnut verotuksesta. Yleisesti kauhisteltu velkataso (yli 100 prosenttia BKT:stä) saa näin ymmärrettävän selityksen.

Kovimpia lobbareita ovat rikkaat. He käynnistävät välittömästi vastakampanjan, jos kongressissa herää ajatus lisätä liittovaltion tuloja. Kun verotulokehitys on ollut aneemista jo taantumasta johtuen, on se vielä heikompaa lobbauksesta johtuen. Veroja lisäävät lakialoitteet kerta kaikkiaan estetään.

Dokumentissa selitetään hiukan onnahdellen rikkaiden lobbausliittouman käynnistyneen aktivisti Ralph Naderin toimenpiteiden johdosta. Nader paljasti rahalla vaikuttamisen keinoja laajamittaisesti. Epäilen, että samaan aikaan koko politiikan kulttuuri muuttui. Verojen vastustus leimahti verokapinoina. Samaan aikaan astui valtaan Ronald Reagan, joka vauhditti Big Governmentin vastaisuutta retoriikallaan.

Itse asiassa Yhdysvalloissa on päästy siihen, mihin Friedrich Hayek ja Milton Friedman halusivatkin sen menevän: kohti pidäkkeetöntä kapitalismia. Vai onko näin ? Verrattuna tämän päivän oikeistokoheltajiin Hayek ja Friedman vaikuttavat pyhäkoululaisilta. Reaganin aikana pääomavero oli sentään noin 30 prosenttia, kun se Bush nuoremman aikana pudotettiin 15 prosenttiin. Epäilenpä, että Hayekin ja Friedmanin sosiaalinen omatunto heräisi nyt, jos he eläisivät. Liika on liikaa. Otaksun, että Hayek ja kumppanit olisivat puuttuneet nykyisen kehityksen vinoumiin järkisyistä: tällä tulonjaolla ei päästä kansakunnan tehokkuuden kannalta läheskään optimaaliseen tulokseen.

Kun Romney ylväästi vaalikampanjassaan totesi, ettei hän tarvitse niiden 47 prosentin kannatusta, jotka eivät pysty pitämään huolta itsestään, vaan ovat liittovaltion tuen varassa, hän poltti siltoja takanaan. On totta, että lähes puolet amerikkalaisista ei maksa liittovaltion tuloveroa, mutta kyllä he muita veroja (esimerkiksi välillisiä veroja) maksavat. Tässä tullaan amerikkalaisen yhteiskunnan isoon dilemmaan. Viimeisen 30 vuoden aikana nimittäin tulokehitys on ollut keski- ja pienituloisilla dramaattisen heikkoa. Ruokajonoissa on keskituloisia yliopistotutkinnon suorittaneita. On selvää, että veroja ei pienituloisten palkoista paljoa (jos yhtään) makseta. Tässä on koko tuloerokysymyksen keskeinen pointti. Liittovaltion toiminnan rahoitus on vaarantunut. Paradoksaalista on, että verokäyrä nousee dramaattisen jyrkästi siirryttäessä isoihin tuloihin. Syntyy näennäisesti kuva jyrkästä progressiosta (jonka takia rikkaiden lobbaus tulee ikään kuin hyväksyttävämmäksi), mutta kuva on vain näennäinen. Koko veronmaksukäyrä kulkee liian alhaalla. Mistä se johtuu ? Avain on juuri tuossa lobbaustoiminnassa, joka estää veronkorotukset rikkailta. Toisaalta monet hyvät teollisuustyöpaikat ovat muuttuneet heikosti palkatuiksi palvelualan työpaikoiksi, joilla monasti ei pysty elättämään itseään saati, että siitä pitäisi vielä maksaa veroja. Tästä yhteiskunnallisesta kehityksestä dokumentti ei puhu sanaakaan.

Edellä kuvattu on vaarallinen esimerkki siitä, mihin isot tuloerot johtavat. Tästä syystä kavahdan Suomessakin kaikkia ehdotuksia, joilla tulojen pitäisi muodostua vapaasti markkinoilla, osa-aikaisuudesta pitäisi tehdä hyve jne. On pakko pitää yhteiskunta iskussa (innovaatioiden korkea taso, hyvä teknologinen kilpailukyky ja suhteellisen korkeaa ammattitaitoa vaativat työt), siis pystyä maksamaan kohtuullisia tai hyviä palkkoja, muutoin hyvinvointiyhteiskunnalle voidaan sanoa hyvästi.

Mitt Romneyn varapresidenttiehdokas Paul Ryan kynäili vaalikampanjan alla henkisen olemuksensa mukaisen menestysreseptin ”The Path to Prosperity”, jossa hän esittää mahdottoman yhtälön tulevaksi talouden suunnaksi. Ekstremistiset ehdotukset matemaattisine mahdottomuuksineen, joissa on valtavia veroleikkauksia, julkisen sektorin alasajoa jne., eivät ole toteuttamiskelpoisia muutoin kuin retoriikassa.

Dokumentissa viitataan äärikonservatiivien epäpyhään ylipapittareen, edesmenneeseen Ayn Randiin, jonka opit uppoavat rikkaisiin kuin veitsi sulaan voihin. Dokumentissa vedetään johtopäätös, johon itsekin olen päätynyt: Rand tarjoaa ulospääsyn rikkaiden tuntemasta syyllisyydestä. Rand ikään kuin hoitaa likaisen työn: Atlas Shruggedin lukemisen jälkeen ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa omasta ahneudesta.

Omalla – ehkä naivilla - tavallani olen ihmetellyt, miksi rikas ihminen, miljardööri haluaa edelleen rikastua. Paitsi että hän on lukenut Randinsa: ”välittäminen (toisesta ihmisestä) on paha asia”, hän ei voi antaa periksi, koska naapuri Park Avenue 740:ssä voi ruveta katsomaan pitkin nenänvartta. Olisiko vedettävä johtopäätös, että kukaan ei ole niin kateellinen kuin rikas ihminen toiselle rikkaalle ! On siis rikastumisen pakko.

Dokumentin yksi oivalluksista liittyy teekutsuliikkeen syntyyn. Rikkaat lobbarit onnistuivat luomaan kuvan, että ”teekutsuliike on ruohonjuuritason liike” ja että se syntyi spontaanisti. Tosiasiassa katalysaattorina toimivat libertaarit miljardöörit. Huijaus onnistuu varmaankin niin kauan, kunnes ihmiset havaitsevat, että valtio ei ole vain ongelma, vaan se saattaa olla myös ratkaisu (Obaman versio Reaganin kuuluisasta heitosta).

Kun modernissa yhteiskunnassa on päästetty köyhyys irti, on sitä erittäin vaikea torjua. Sosiaalisesta koheesiosta on ilmat pois. Työpaikkakaan ei välttämättä vapauta köyhyydestä. Sosiaalisen koheesion toimivuus edellyttää hyvässä kunnossa olevaa koulutusjärjestelmää, jota maksullisuus heikentää jopa dramaattisesti. Työpaikoista ei voi kilpailla, jos ei ole millä kilpailla ! Rags to riches on vain unelma.

Dokumentissa kuvataan oivasti siltaa, joka vie Manhattanin Park Avenuelta Bronxin Park Avenuelle. Matka on fyysisesti lyhyt, mutta henkisesti toivottoman pitkä. The winner takes it all -politiikka viettää riemujuhliaan. Jottei totuus unohtuisi niin Bronxin ruokajonot tulevat mielessäni kiusallisen lähelle Helsingin ruokajonoja.

Niin, tarvitseeko suomalainen ideologinen eliitti oman kahvikutsuliikkeensä ? Meillä siihen kuuluisi raharikkaiden lisäksi myös hyvinvointiyhteiskunnan rapauttajat ja demokratiaa tyranniana pitävät tahot. Taitaa olla niin, että demokraattista establismenttia tuuppivat eivät vielä vähään aikaan saa järjestelmää epätasapainoon.

Vaurauteen korkealla verotuksen tasolla ?

Tilannetta ennen nykyistä finanssikriisiä on monasti verrattu vuoteen 1929. Yhdysvalloissa tuloerot kasvoivat jyrkästi, pörssikurssit nousivat taivaisiin, kulutusluotot räjähtivät käsiin, luotiin käsite ”pysyvä kasvu” ja jouduttiin lopulta ylituotannon ja alikulutuksen kierteeseen.

Paul Krugman vertaa New York Timesin tuoreessa kolumnissa 1950-lukua tähän päivään. Hän toteaa sen hämmentävän tosiasian, että huippuveroprosentit ylsivät kaikkein rikkaimmilla 91 prosenttiin. Itse asiassa tämän tasoisia veroja perittiin noin vuodesta 1950 vuoteen 1963 saakka, kuten olen useissa blogikirjoituksissani todennut. Käytin ihan ensimmäisessä blogikirjoituksessani esimerkkinä Cassius Clayta (kirjoituksen nimi: ”Kun Ingemar kertoi Cassiukselle tämän todelliset ansiot”) kuvatakseni minkälaiseksi verotus käytännössä muodostui.

Tietenkään todelliset verot eivät nousseet yli 90 prosenttiin johtuen verovähennyksistä. Krugman arvioi että 0,01 prosenttia amerikkalaisista maksoi oikeastikin veroja 70 prosentin verokannan mukaan vuonna 1960. Se on täsmälleen puolet enemmän kuin korkein marginaaliveroprosentti on tänään (Bushin hallinnon väkisin väliaikaisena läpi runnoma korkein marginaalivero on 35 prosenttia).

Väliaikaisuus päättyy juuri tähän vuoteen, joten taistelu verosta riehuu parhaillaan Yhdysvalloissa. Jotta syntyisi jonkinlainen suhteellisuus menneiden aikojen ja nykyisyyden väliin muistutettakoon, että Barack Obama tavoittelee 39,6 prosenttia korkeimmaksi marginaaliveroksi, jolla päädyttäisiin samaan, jossa oltiin Clintonin aikaan, mutta selvästi korkeampaan, mihin Reaganin voodoo-taloudessa päädyttiin (28 prosenttia).

Ei tarvitse olla mikään veroekspertti todetakseen, että 70 prosenttia on tämän päivän katsannossa liikaa. Vielä Eisenhowerin ja Kennedyn aikaan protestit korkeista veroista eivät olleet räikeitä. Yhdysvallat oli ikään kuin tottunut verotuksen tiettyyn tasoon. Valitusta toki oli, mutta ei verokapinoita.

Ajat olivat toiset tietenkin monessa muussakin suhteessa. Ammattiyhdistyksiin kuului reilu kolmannes työntekijöistä (nykyisin niukasti yli 10 prosenttia). Tämä siedettiin samoin kuin korkeat yhtiöverot. Yhtiöverojen osuus oli kaksinkertainen BKT:hen suhteutettuna kuin mikä tilanne on tänään.

Yritysjohtajat olivat köyhtyneet 1920-luvun lopun tasoon verrattuna huomattavasti. Johtajat elivät suorastaan vaatimattomasti. Kolmekymmentäluvulta seitsemänkymmentäluvulle ulottuvaa aikaa on joskus kutsuttu suuren kokoonpuristumisen ajaksi (The Great Compression). Tuloerot pienenivät, säätely oli tiukkaa ja keskiluokka kasvoi ennenkuulumattomiin mittoihin.

Juuri tähän kauteen (1930/1940 – 1970/1980) ajoittuu taloustieteilijöiden räikeä erimielisyys, mitä oikeasti tapahtui: uusliberaalit ovat sitä mieltä, että 40 vuoden väliajanjakso oli ”pimeyden aikaa” (jota minun on vaikea ymmärtää) ja liberaalit demokraatit sitä mieltä, että amerikkalaiset olivat onnellisimmillaan ja laajasti ottaen vauraimmillaan tuohon aikaan. Olen joskus itse – edellä olevaan viitaten - jakanut laissez faire -kauden kahtia: ennen 1930-lukua vallinneeseen laissez faire -ykköseen ja 1980-luvulta alkaneeseen laissez faire -kakkoseen. Ennen vuotta 2008 oli palattu 1920-luvun tuntuiseen olotilaan.

Entä mikä suunta otetaan nyt ? Mitt Romneyn vaalikampanjassa peloteltiin paluusta sosialismiin, jonka osana rikkaiden tuloihin käydään käsiksi (jokainen voi todeta edellä esitetyistä luvuista, että väitteet menivät vainoharhaisuuden puolelle).

Krugman valaisee mainiosti tosiasiaa, että Eisenhowerin ajan toimitusjohtajat eivät suunnitelleet pakoa demokratiasta Ayn Randin Atlas Shruggedissa (julk. 1957) esitetyn mallin mukaisesti. He tyytyivät suhteelliseen vaurauteen. Köyhiä lukuun ottamatta suurin osa amerikkalaisista voi hyvin. ”Pimeänä aikana” (vuodesta 1947 vuoteen 1973) keskituloisen perheen tulot kaksinkertaistuivat, kun vuodesta 1980 vuoteen 2010 tulot nousivat minimaalisesti, osalla jopa reaalisesti taantuen.

Tietenkin on rehellistä myöntää, että monet asiat ovat nyt paremmin: naisten asema, rotujen välinen tasa-arvo, vähemmistöjen poliittiset oikeudet….

Voisiko kansakunnan suuri enemmistö vaurastua uudelleen kokonaisuudessaan ? Juuri sitä on syytä tällä hetkellä pohtia. Sitä ennen on kuitenkin päästävä eroon kansakuntaa jäytävästä polarisoitumisesta.

Korkmanin balanssi

Sixten Korkman on osallistunut aktiivisesti talouspoliittiseen keskusteluun ainakin kolmen vuosikymmenen ajan. Ollessaan ETLAN ja EVAn toimitusjohtajana hän vielä kiihdytti puheenvuorojensa määrää. Eläkkeelle siirryttyään hän on toiminut Aalto-yliopiston professorina. Nyt hän on tarjonnut uuden keskustelupuheenvuoron Talous ja utopia -kirjan muodossa.

Korkman ei ole perinteinen elinkeinoelämän edunvalvoja, vaan hänellä on ollut silmää myös julkisen sektorin vahvalle merkitykselle. Katsoisin, että hän on aktiivisesti etsinyt tasapainoa julkisen ja yksityisen välille. Korkman aloittaa tarkastelemalla erilaisia utopioita, jotka ihminen on maan päälle rakentanut. Niille kaikille on käynyt huonosti. Ehkä juuri tästä syystä hän on jalat maassa -ajattelun apostoli.

Korkman ilmaisee selkeästi kantansa markkinoiden kaikkivoipaisuudesta. Markkinat eivät ratkaise talouden ongelmia, tarvitaan julkisen sektorin selkeä tasapainottava rooli. Tässä mielessä hän on melko puhdaslinjainen keynesiläinen. Kirjaa tehdessään Korkman on ottanut ajoittain opettajan roolin. Lähestymistapa muistuttaa – varsinkin alkuosaltaan - kansantaloustieteen peruskurssia sovellettuna käytäntöön.

Korkman on yllätyksetön. Hän ei pyri hätkähdyttämään. Realistinen ote luo luotettavan vaikutelman, samoin kuin se, että hän ei lähde esittämään yksinkertaisia parannusehdotuksia talouspolitiikkaan. Niitähän olemme saaneet kuulla liiaksikin. Jostakin syystä Korkman sivuuttaa lyhyillä maininnoilla kansanvaltaisen järjestelmän tarkastelun ilmeisesti itsestäänselvyytenä ? Demokratia kuitenkin luo pohjan noudatetulle talouspolitiikalle ja sosiaaliturvalle ja niiden kansanvaltaiselle kehittämiselle.

Luvussa ”Hyvinvointivaltiontavoitteet ja ongelmat” Korkman paljastuu odotetusti hyvinvointivaltion (hän ei käytä nimeä hyvinvointiyhteiskunta) syvälliseksi pohtijaksi. Ydinsanoma on, että oikeistokin meillä hyväksyy hyvinvointiyhteiskunnan perusteet ja vasemmisto markkinatalouden.

Korkman allekirjoittaa ranskalaisperäisen ajatuksen ”kultaisista vuosikymmenistä” 1945-1975. Itse lähtisin muodostamaan perusteita sodanjälkeiselle kehitykselle 1930-luvun kokemuksista. Jo kolmekymmentäluvun lopulla edettiin nykyisentyyppistä hyvinvointivaltiota kohden. Sota vain katkaisi etenemisen väliaikaisesti.

Korkman tuo oikeutetusti esille, että panostus hyvinvointivaltioon kasvoi varsin myöhäsyntyisesti. Kustannusten osalta loppujen lopuksi 1980- ja 1990-luku olivat nopean kasvun vaihe, vaikka 1960-1970-lukuja pidetään ideologisesti hyvinvointivaltion keskeisinä vuosikymmeninä.

Korkman liittää aivan oikein hyvinvointivaltion kehittymisen teollistumiseen. Isien ja äitien kädet sidottiin teolliseen työhön ja tarvittiin yhteiskunnan osallistumista huolenpitotyöhön.

Korkman myös kumoaa ”yksioikoisena” ajatuksen, että hyvinvointivaltio perustuisi vain altruismiin. Hän siis myöntää, että hyvinvointivaltiolla on vahvasti taloudellista menestystä luova vaikutus. Korkman tekee selvän pesäeron esimerkiksi Björn Wahlroosiin todetessaan, että ”ei ole syytä olettaa, että markkinatalous johtaisi eettisesti tai poliittisesti hyväksyttävään tulonjakoon”.

Hyvinvointivaltion ongelmiksi Korkman on kiteyttänyt aika yleisesti tiedostetut haasteet: teknologia ja globalisaatio (esim. verokilpailu: ”race to the bottom”), työnteon ja yrittäjyyden kannusteongelmat (verorasitus), lähimmäisvastuun ulkoistaminen kunnalle (”paras omainen on viranomainen”) ja byrokratia (virkavaltaisuudella on taipumus kasvaa).

Toisaalta Korkman listaa vaikuttavan luettelon hyvinvointivaltion saavutuksia: yksilönvapaus, talouden tehokkuus (Pohjoismaat ovat menestyneet hyvin kansainvälissä vertailuissa) ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus (sosiaalinen liikkuvuus on korkealla tasolla).

Korkmanin mielestä hyvinvointivaltion plussat ylittävät esim. korkeahkon verotuksen tuomat miinukset. Tähän on helppo yhtyä. Erikseen kannattaa korostaa pohjoismaisen luottamusyhteiskunnan merkitystä menestyksessä.

Luvussa ”Julkisen talouden kestävyys” tulevat sitten tutut madonluvun monista eri yhteyksistä. Korkman ei tuo niinkään uusia piirteitä keskusteluun, vaan kiteyttää jo olemassa olevat haasteet: tulevien sukupolvien huomioonottamattomuus taloudellisissa ratkaisuissa, päätösten lyhytjänteisyys, suhdannepolitiikan vajavuudet (taipumus korostaa elvytystä kiristämisten sijaan), taipumus velkaantumiseen ja etujärjestöjen lobbaus. Korkman aivan oikein toteaa, että näissäkin asioissa Suomessa on käyttäydytty enimmäkseen vastuullisesti.

Ikärakenteen muutokset ovat tietenkin esillä. Huoltosuhde (sekä vanhuushuoltosuhde että vähemmässä määrin lapsihuoltosuhde) tuottavat suuria ongelmia. Vaikkei Korkman tätä tuo esille, niin työttömyyden hidas kasvu juuri nyt - taantumasta huolimatta -johtunee osittain eläkkeellesiirtymisistä. Työmarkkinoille ei yksinkertaisesti tule väkeä entiseen malliin. Pidemmällä aikavälillä tämä on tietenkin huolestuttavaa, koska Suomen saavutukset viime vuosikymmeninä ovat osin johtuneet sodanjälkeisten babyboomereiden työpanoksesta. Nyt ei ole käytössä reserviä, joka otetaan töihin tulevissa noususuhdanteissa.

Korkman näkee aivan oikein perusongelman sukupolvien välisenä vastuukysymyksenä. Nykyinen sukupolvi ei voi syödä tulevien eväitä. Hän hakee ratkaisuja rahoituksellisesti kestävään hyvinvointivaltioon kolmesta aihekokonaisuudesta: 1) Palvelutuotannon tuottavuuden lisääminen, 2) Osallistumisasteen nostaminen (työurien pidentäminen), 3) Universaalisuusperiaatteen tarkistaminen. Kaikki ovat kovia haasteita ja herättävät keskustelua puolesta ja vastaan.

Korkman on EU-politiikan ykkösasiantuntijoita. Analyysi EU:sta on vahvalla pohjalla. Korkman jatkaa eri TV-kanaville antamiaan lausuntoja nyt kirjan muodossa. Taso säilyy korkeana. Hän tarjoaa meneillään olevan kriisin ratkaisuksi pankkiunionia (ei poliittista unionia). Helppoa ei ole tämäkään ajatellen vaikkapa yhteistä talletustakuujärjestelmää. Korkmanin loppupäätelmä koskien EU-kriisin ratkaisumahdollisuuksia on pessimistinen. Mutta niin on monen muunkin.

Kirjansa loppupuolella Korkman tarkastelee taloustieteen kilpailevia näkemyksiä todeten kaksi pääsuuntaa, klassisen taloustieteen ja keynesiläisyyden. Koulukunnat eroavat toisistaan varsinkin suhtautumisessa rationaaliseen/epärationaaliseen käyttäytymiseen, talouden sopeutumiskykyyn ja tasapaino/epätasapaino-hakuisuuteen. Keynesiläisyys korostaa rationaalisuuden puutteita, talouden jäykkyyksiä ja epätasapainoherkkyyttä. Korkman ei jostain syystä – varovainen kun on – halua ottaa selkeää kantaa koulukuntien käsityksiin, joskin arvelen hänen olevan kallellaan keynesiläisyyteen.

Ydinkohtia Korkmanin kirjassa on kuvaus klassisen (uusklassisen) ja keynesiläisen (uuskeynesiläisen) taloustieteellisen koulukunnan välisestä kilpailusta. Eroavuudet kulminoituvat väittelyyn rahapolitiikan ja finanssipolitiikan ensisijaisuudesta. Itse asiassa klassinen koulukunta hylkää finanssipolitiikan talouspoliittisesta keinovalikoimasta ja korostaa rahapolitiikan merkitystä. Keynesiläiset eivät myöskään aliarvioi rahapolitiikan merkitystä, mutta syvän laman oloissa se ei näytä riittävän. Tarvitaan siis myös finanssipoliittisia toimia. Klassinen koulukunta ylikorostaa järjen (ihmisten järkiperäisten päätösten) merkitystä talousajattelun ohjenuorana. Tämä ajattelu on kokenut dramaattisen haaksirikon nykykriisissä. Nykyinen finanssikriisi on tuonut keynesiläisyyden uudelleen esille. Olen blogikirjoituksissa useita kertoja tuonut esille, miten ”uusklassikot” yllätettiin housut kintuissa finanssikriisin iskiessä. Itse asiassa finanssikriisin ei klassisen koulukunnan mukaan pitänyt olla mahdollinen (kts. blogikirjoitukseni ”Taloustieteilijät ovat osa ongelmaa, eivät sen ratkaisu”). Korkman onnistuu ärsyttämään ainakin minut pitämällä etäisyyttä koulukuntiin. Onko tällainen varovaisuus enää perusteltavissa ?

Talous ja utopia on hyvä kansantalouden kertauskirja. Kirjan alkupuolen havainnolliset piirrokset ohjaavat taloustieteen saloihin niitä, jotka vasta perehtyvät asioihin. Kirjan loppuosa on kriisitaloustieteen syventävä kurssi. Sellaisenaan erittäin analyyttinen katsaus nykyiseen kriisiin ja tulevaisuuden näkymiin.

Korkman edustaa aitoa tasapainon hakua julkisen ja yksityisen sektorin välillä. Analyysin syvyys tekee vaikutuksen. Korkmanille ominainen herrasmiesmäinen tasapuolisuuden haku finanssikriisin karkeisiin epäonnistumisiin taas tuottaa ainakin minulle lievän pettymyksen.

Muistikuvissa taistolaisuus

Opiskelin aikanaan 1970-luvun alussa. Elettiin voimakasta opiskelijaliikehdinnän aikaa. Opiskelijat olivat rynnänneet yliopistoihin suurten ikäluokkien tuomalla voimalla. En osaa sanoa, kuinka suunniteltua se oli, mutta lopputulos oli kuitenkin mainio. Kansanvaltainen sivistysyhteiskunta näytti voimansa. Sosiaalinen kierto oli vaikuttavaa.

Oli selvää, että kun vanhakantainen professorimaailma ja intoa täynnä olevat opiskelijat kohtasivat syntyi yhteentörmäys. Kaikkein vahvimmin opiskelijoiden etujen ajamiseen ottivat kantaa ns. taistolaiset. He halusivat olla uuden ajan airueena.

Kohtasin itse taistolaisuuden opiskelijatoverieni kautta: minulla oli opiskeluaikana kolme taistolaista kämppäkaveria (kaksi matemaatikkoa ja yksi kemisti). Ns. opiskelijaelämä vapaamuotoisessa opiskelussa (ei nykyistä opintopistejärjestelmää) sopi monille mm. minulle hyvin. Toisille se ei taas sopinut. Politiikka vei mennessään - tai sitten ”opiskelijaelämä”, miten vaan. Vapaus ja vastuu, siinäpä tämänkin blogin teema!

Vapaa opintotahti vapautti ryppyotsaisesta etenemisestä opiskelussa. Sen sijaan ryppyotsaisuus tuli politiikan myötä. Keskustelu oli hyvin politisoitunutta. Nuoren mielen ehdottomuudella parannettiin maailmaa. Asiassa oli kiehtova puoli: oli tunne, että mikä tahansa oli mahdollista. Uskon, että monelle nuorelle aikakausi oli suden hetki, vihdoinkin maailma pannaan raiteilleen. Niin, kenen raiteille? Into käännyttää ylitti joskus kohtuuden rajat. Kämppäkaverini antoi 8 neliömetrin kämpässä (jossa oli vuoteet molemmin puolin huonetta) ymmärtää, että oli oikeita mielipiteitä ja vääriä mielipiteitä. Vähän siinä huojutimme toisiamme. Eihän siitä nujuamisesta tullut mitään. Tilaakin oli liian vähän ! Omalla hiljaisuudellani olin viestinyt, että taistolaisuus ei ollut minun linjani.

Olinko jotenkin vihainen kämppäkaverilleni tästä ? Enpä usko. Illalla saatettiin ottaa mukit samassa pöydässä. Taistolaiset taisivat järjestää parhaat bileet.

Mitä ajattelen tänään taistolaisuudesta ? Minulle se on yksi historian vaihe, joka tuli ja meni. En silti suhtaudu siihen yliolkaisesti. Oli tärkeää, että opiskelua pyrittiin uudistamaan. Eri asia on, miten paljon saatiin aikaan. Ehkä pitäisi sanoa bernsteinilaisittain, että tärkeää ei ollut päämäärä, vaan liike.

Koko maailma oli silloin astetta vasemmalla. Yhteiskunnallinen osallistuminen tuotti paljon mielenilmaisuja. Joskus on väitetty, että taistolaisuus oli muutaman kymmenen opiskelijafanaatikon käsissä. Se ei pidä paikkaansa. Kaikissa liikkeissä tarvitaan massoja, myötäeläjiä. Myötäeläjissä oli kuitenkin se piirre, että he saattoivat myös irtaantua nopeasti antamastaan tuesta.

On muistettava, että kiihkein vaihe - ei ainoastaan taistolaisuudessa, vaan ylipäänsä poliittisessa radikalismissa - oli varsin lyhyt. Ehkä pari kolme vuotta. Hiljeneminen tapahtui yhtäkkiä. Ylioppilasvaalien alla juhlasali oli ääriään myöten täynnä innokkaita opiskelijoita vuosina 1971-72. Muistan, kuinka kämppäkaverini tuli ylioppilastalon portaita alas ja julisti vaalien tuloksen: ”saatiin viisi, demarit sai kolme, revarit kaksi ja täysin pimeet sai neljä !” Ja sitten pari vuotta myöhemmin sali vaalien alla oli enää puolillaan.

Partaradikaalien ja nykyisten oikeistosuuntautuneiden välillä saattaa nähdä karkean kuilun. Vai onko siinä ? Akateeminen Karjala-Seura vei mukanaan nuoria oikeistoaallossa. Nimenomaan ylioppilaat olivat aktiivisia. Nyt vain kävi niin, että – monista olosuhdemuutoksista johtuen – virta kävi vasemmalle. Olisivatko 1970-luvun alun opiskelijat nyt Occupy Wall Streetissä vai olisivatko he tänään rahoitusmarkkinoiden nuoria leijonia ? Kysymys tuntuu aluksi absurdilta, mutta ei ehkä kuitenkaan sitä ole. Björn Wahlroosin loikka taistolaisista uusliberaaliksi kävi suhteellisen nopeasti. Taistolaisissa oli paljon silloisen opiskelijamaailman lahjakkainta ainesta.

Vaikka opiskelijaliikehdintä saavutti laajat opiskelijamassat, on syytä muistaa, että taistolaisuuden kova ydin oli varsin pieni, muutamia prosentteja koko opiskelijamäärästä. Tässä mielessä heihin nyt jälkikäteen kohdistunut viha on täysin yliampuvaa. Moni taistolaisista on saanut katua nuoruuden hurjuudessa esitettyjä mielipiteitä.

En tekisi kovin suurta numeroa paljon puhutuista takinkääntämisistä. Monet ovat kääntäneet takkia ja toiset taas eivät. Taistolaisten toimintaa voidaan paheksua, mutta onko se sen kummempaa kuin nykyisten oikeistotahojen äärimielipiteet?

Opiskelijoiden ja työläisten piti yhdessä muuttaa maan suunta. Tässä tullaan astetta vakavammalle pohjalle mietittäessä, mitä siitä toteutuessaan olisi tullut. En koskaan päässyt jyvälle, mitä konkreettisia tuloksia yhteistoiminnasta saatiin – retoriikkaa lukuunottamatta. Opiskelijoiden haihattelu ei kuitenkaan saanut tehtaiden työntekijöiden massoja liikkeelle. Sen esti jo työväenliikkeen jakautuneisuus.

Sitä olen monesti miettinyt, mistä taistolaiset saivat rahoituksen toiminnalleen. Mistään suurista summista ei ollut nähdäkseni kysymys, mutta akateemisesti asia voi kiinnostaa. Idän suunta on todennäköinen. Kannattaa kuitenkin muistaa, että Neuvostoliitto suhtautui varsin pidättyvästi eurooppalaisiin opiskelijaliikeisiin. Niitä pidettiin lähinnä kapitalistisen maailman mahanpuruina. Dogmaattinen sosialismi oli liian tosikkomaista tarttuakseen tilaisuuteen. Tietenkään itäsaksalaisten solutusta ei kannata unohtaa ja se ulottui opiskelijaliikkeeseenkin.

Entä sitten yhteys valtakunnanpolitiikkaan ? Seitsemäkymmentäluvun alku oli kiivaan poliittisen taistelun aikaa. Neuvostoliiton Helsingin suurlähettiläs Aleksei Beljakov kuvitteli, että Suomi on vallankumouksellisessa tilassa. Hän oli NKP-linjan miehiä. Kyllä hänellä lupa toiminnalleen oli korkealta taholta, mutta realiteetit lopettivat hänen pyrintönsä lyhyeen.

En oikeastaan usko, että elettiin uusia vaaran vuosia. Retoriikassa niin saatettiin kuvitella, mutta että oikeasti ? En usko ! Todellinen tilanne selittyy sillä, että KGB, jolla oli tuntosarvet syvällä suomalaisessa yhteiskunnassa, ei lähtenyt Beljakovin sekoiluihin mukaan. Näytti siltä, että suurlähetystön KGBläiset, tiedustelupalvelukenraali Viktor Vladimirov etunenässä, vetivät johtopäätökset vallankumouksellisen tilan todellisista mahdollisuuksista. Kyllä tiedustelupalvelu tietää ! Mutta tietenkin voi aina kokeilla kepillä jäätä, sitähän Neuvostoliitto harjoitti.Mikä oli opiskelijoiden yhteys isoon politiikkaan. Minulle se ei ole koskaan selvinnyt. Varmaan osa taistolaisista oli kaadereissa mukana, jotkut ovat saaneet varmaan rahaakin, mutta mihinkään laaja-alaiseen solutukseen en usko. En siis vetäisi kovin suoria johtopäätöksiä opiskelijaradikalismista isojen poikien taistelevaan sosialismiin.

Moni sanoo ehkä, että taistolaiset ovat tässä blogikirjoituksessa saaneet pehmokäsittelyn. Ja että jälkiviisaus on paras viisaus. Kun ei käynyt mitenkään, on helppo vähätellä opiskelijaradikalismin merkitystä. Pysyn väitteessäni: todelliset muskelit yhteiskuntajärjestelmän muuttamiseen (tai edes yritykseen) puuttuivat.

Se käsittelykategoria, johon haluaisin alistaa 1970-luvun dogmaattisen taistolaisuuden on oikeistobolsevismi - vasemmistobolsevismi -akseli (1920-luvun ilmaisua käyttääkseni). Pitkässä historian saatossa molemmille on ilmestynyt kannatusta, jonka kuitenkin ståhlbergilainen kansanvaltainen yhteiskunta on pystynyt sulauttamaan itseensä.

Historian oikeista ja vääristä opetuksista

Historia voi parhaimmillaan opettaa ja huonoimmillaan se voi opettaa väärin. Olen tavannut sanoa, että historia muodostaa osan kokemuksesta ja kokemus voi opettaa. Historian tarkastelua on syytä laajentaa nykypäivään ja osin tulevaisuuteen, jotta saadaan kokonaiskuva.

Tällaisia ajatuksia tuli mieleen, kun mietin erityisesti oikeistonuorten esilletuloa erilaisissa sosiaalipoliittisissa kysymyksissä. Olen entistä vakuuttuneempi Suomen 1900-luvun historian kertauksen tarpeesta. Hakisin sieltä nimenomaan meidän omaa elämisen mallia. Soveltaisin sitä tulevaisuuteen – unohtamatta toki parhaita käytäntöjä muualla - ja jättäisin maailman harhavirtausten matkimisen omaan arvoonsa.

Lehtori Matti Rautianen kirjoittaa HS:n Vieraskynässä 18.11.2012 (”Kahtiajako on palaamassa politiikkaan”) sosiaalidarwinismin paluusta. Olen itsekin kajonnut vastakkainasettelun paluuseen blogikirjoituksessa ”Onko Suomeen syntymässä uusoikeisto?”.

On eri asia puhua 1800-luvun sosiaalidarwinismista Herbert Spencerin suulla ja puhua tästä päivästä samoilla perusteilla. Spencerin luonnonvalinnan kautta päädytään vahvojen eloonjäämisoppiin. Spencer ratsasti Darwin menestyksellä soveltaen oppeja ihmisyhteisöön. Valtion vastaisuuden nimissä ei edes infrastruktuurin rakentamista olisi jätetty valtiolle.

On vaikea kuvitella, miten tänään voitaisiin hakea vauhtia kehitykseen Spenceristä. Tietenkin jonkinlainen pehmospenceriys voi löytää jalansijaa. Otaksuisin, että se voisi pitää sisällään sosiaaliturvan asteittaisen alasajon ja nyt ja julkisesti hoidettujen palvelujen maksullistamista. Samalla verotusta alennettaisiin.

Todennäköisesti realiteetit palauttaisivat tällaisten aatosten ajajat maan pinnalle varsin nopeasti. Suuresta osasta sosiaaliturvaa ei käytännössä voitaisi luopua ja verotus jäisi edelleen korkealle tasolle. Puhuisin tässä Ronald Reaganin syndroomasta. Reaganhan yritti sekä sosiaaliturvan heikentämistä että verotuksen alasajoa. Käteen jäi suurituloisten veroalennukset, jotka johtivat pysyviin budjettialijäämiin, kun sosiaaliturvaa ei pystytty purkamaan. Jäljelle jäi lähinnä suurieleinen retoriikka. Suurin osa ihmisistä ei edes muista, miten Reaganin toimissa oikeasti kävi. Vain retoriikka on jäänyt elämään.

Yksilöllisyyden ajaminen on toinen merkittävä lähestymistapa uusoikeistolla. On totta, että pirstova globaalisuus toimii yhteisöllisyyden vastustajien puolella. Maailma on menossa suuntaan, jossa yksilön omat valinnat nousevat keskiöön ja yhteisön tarpeet joutuvat paineen alle.

Tässä lähtisin ajatuksesta, että kun yksilöllistymistrendi kerran on päällä ei sitä tulisi ehdoin tahdoin omalla vaikuttamisella edistää. Tulee tuplavahinko. Onhan se tietenkin muodikasta ratsastaa aallonharjalla, mutta itse valaisin öljyä laineille.

Uusliberaalit ovat levittäneet yksilöllistymissanomaa jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Olen pannut merkille, että ajatusten tuhoisuus ei ole pysäyttänyt ideologeja. Päinvastoin seinään törmäämisen jälkeen ollaan uudelleen virkoamassa ja syntipukkien – toisten tekemien virheiden - etsiminen finanssisotkuihin on meneillään.

Suuri osa näistä yksilön etuja korostavista ei tajua, että juuri 100 vuoden aikana kehitetty yhteisvastuu on mahdollistanut heidän yksilöllistymisensä. Nyt heillä on varaa siihen.

Hämmästyttävää on havaita kerta toisensa jälkeen, miten Suomessa uudet opit tulevat suosioon viiveellä. Juuri tässä tarvittaisiin perehtymistä muutamien viime vuosikymmenien historiaan. Miksi samat virheet, mitkä maailmalla on tehty, pitää erikseen lähteä toistamaan Suomessa muka muodikkaina.

Suomen menestystä ei voi rakentaa entisen purulle, vaan vanhan uudistamistyölle. Hyvinvointiyhteiskunta on liian hyvä säilytettäväksi, siksi sitä pitää kehittää.

Yksilöllistyminen on teesi. Nyt tarvitaan yhteisöllisyyden vastateesiä.

Työhyvinvointia kaikille – mutta mikä unohtui?

Media on täynnä opastuksia, miten työpaikan menestys voidaan taata. Työhyvinvointi on päivän sana. Kysymys ei ole vain ulkoistettuun työhyvinvointipäivään panostamisesta, vaan yrityksen sisäisen dynamiikan vahvistamisesta. Vuorovaikutteisuuden johtajan ja henkilökunnan kesken tulisi toimia moitteetta. Palautetta pitäisi pystyä antamaan heti, kun ongelmia ilmenee. Työntekijöiden pitää itse saada muokata työnkuvaansa jne.

Tuohon viime mainittuun voin erityisesti yhtyä. Omakin käsitykseni on - tietenkin yksilölliset vaihtelut huomioiden - että itsenäinen päätöksenteko omaan työhön liittyen on selkeä työantajan työntekijälle tarjoama valttikortti.

Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Työolosuhteita pitää pystyä parantamaan, se on selvä. Suomalaisen työyhteisön työviihtyvyydessä on paljon parantamisen varaa. Kokonainen konsulttiarmeija on suunnittelemassa ja järjestelemässä asiaa.

Monesti ongelmien tultua esille, muutetaan strategiaa kuuntelematta henkilökuntaa. Vielä todennäköisempää on, että kun tehdään organisaatiomuutoksia ei henkilökuntaa kuunnella.

Tässä myllerryksessä kovimmalle joutuu usein lähijohto. Se on alttiina jatkuville syytöksille, jos työ ei suju ja viihtyvyys työssä ei ole kunnossa. Joskus tuntuu kohtuuttomalta, että johdolta vaaditaan sirkustemppumaista osaamista, jotta se selviää liemestä.

Erityisesti suurissa yrityksissä – kipailutilanteen ollessa tiukka - johdon päälle mielestäni kaatuu kohtuuttomasti lokaa. Useissa konsulttipuheenvuoroissa, joissa keskitytään yrityksen sisäisiin henkilö- ym suhteisiin, ei oteta riittävästi kantaa ulkoisiin paineisiin.

Usein johdon stressi tulee yrityksen oman kilpailukyvyn heikkenemisestä. Moni vastaa tähän, että miksi siis ei korjata asiaa johdon ja henkilökunnan sisäistä dynamiikkaa parantaen. Epäilen, että tämä - niin hyvä ratkaisu kuin se onkin – on riittämätön keino ongelmien ratkaisuun.

Globaalisti on tapahtumassa valtava muutos, jossa erityisesti teollinen tuotanto on joutunut puun ja kuoren väliin. On selvää, että kilpailukykyä on menetetty erityisesti kehittyville maille. Näiden maiden kustannustaso on matala ja osaminen kehittyy koko ajan. Paine tästä heijastuu kehittyneissä maissa, vaikkapa Suomessa, toimiviin yrityksiin. Olemme olleet tässä uudessa tilanteessa parikymmentä vuotta. Nyt on aika herätä muutokseen.

Väitän, että suuri osa paineista yrityksissämme kanavoituu kovan kansainvälisen kilpailun kautta. Stressiä voidaan helpottaa työhyvinvointiteemoilla, mutta jos niiden varaan rakennetaan saattaa lopputulos muodostua pahaksi pettymykseksi. Syytetään väärää puuta, jos koetaan, että kysymys on vain johdon osaamattomuudesta.

Kilpailukyvyttömyys johtuu monista seikoista, jotka heikentävät mahdollisuuksia selvitä kansainvälisillä markkinoilla. Olisin siis sitä mieltä, että kilpailun kovuus on suurempi syy työpaikkaviihtyvyyden alenemiseen kuin pottumoiset pomot. Kaikki joutuvat lujille, kaikkien stressitaso nousee.

Mutta kuka pitää kilpailuedellytyksistä huolta ? Valtio vai yritykset itse? Yleensä sanotaan, että verotuksen, työvoiman osaamisen, työvoiman palkkatason ja toiminnan rahoituksen yhdistelmästä löytyvät avainteemat päästä eteenpäin. Innovoinnin nimiin on vannottu ja minäkin olen vannonut. Jos ollaan kilpailijoita hiukan edellä, on se menestyksen yksi merkittävimmistä takeista. Mutta riittääkö tämäkään ? Vai ollaanko peräti harhateillä?

Hesarissa oli (17.11.2012) loistava artikkeli ”Hallitus ei ratkaise yritysten menestystä”. Siinä kansantaloustieteen professorit Pertti Haaparanta ja Matti Pohjola puhuvat asiaa. Joitakin varauksia on kuitenkin pakko esittää.

Haaparanta sanoo EI palkkakustannusten pienentämiselle. Palkkakilpailulla (alaspäin) ei saavuteta tuloksia ainakaan positiivisessa mielessä. Haaparannan mielestä olisi tärkeintä pitää kiinni toimialoista, joissa palkkataso on verraten hyvä. Tutkimusten mukaan palkkataso korreloi vahvasti työn tuottavuuden kanssa. Kansantalouden kilpailukyvyn kannalta tämä on verisen totta.

Makrotalouden kannalta - pidemmällä aikajänteellä - tätä ajattelua on helppo ymmärtää, mutta miten palkkojen kanssa pärjää tavallinen kansainvälisessä kilpailussa juuri nyt kamppaileva yritys? Kilpailukyvyn on todella oltava kunnossa. Yritysten ongelmat ovat tässä ja nyt!

Haaparanta sanoo EI yhteisöveron keventämiselle. Tämä johtaisi pahenevaan velkaantumiseen ja vaaralliseen verokilpailuun. Tässäkin ollaan oikeilla jäljillä, mutta edellytys on jälleen, että olemassa oleva kilpailukyky on kunnossa. Professoreiden kannanotoista tulee ristiriitainen tunne. Niistä ei valitettavasti ole lääkkeiksi akuuttiin kilpailukykyhätään. Olen itse monissa blogikirjoituksissani liputtanut professoreiden esittämien ajatusten puolesta, mutta nyt tarvittaisiin nopeasti vaikuttavia keinoja.

Molemmat professorit suosittavat euroalueen elvytystä. Moni kauhistuu nyt lopullisesti. Tämähän on pahinta krugmanilaisuutta, mitä maa päällään kantaa. Siis entisten velkojen päälle lisää velkaa!

Hallitukselta odotetaan taivaan lahjaa. Se ei ole realistista. Pohjolan mukaan lähes ainoa keino, jolla hallitus voi vaikuttaa, on työn tarjonnan lisääminen (!) Yhteenvetona voi sanoa, että professorien lääkkeet ovat pahanmakuisia ainakin yritystasolla, mutta makrotalouden tasolla erittäin järkeviä.

Todelliseksi keinoksi jää pitkäjänteinen innovaatiotyö, jolla työn tuottavuutta voidaan parantaa. Se taas on riipuvainen meidän koulutus- ja innovaatiojärjestelmämme nopealiikkeisyydestä sekä tietenkin yrityksissä tehtävästä työstä. Ja taas lisääntyvät yrityksen johtoon kohdistuvat paineet.

Työhyvinvoinnin ylläpito on siis monimutkainen asia. Työpaikan akuutteihin haasteisiin vastaaminen on tärkeää, mutta jos syyllisiä haetaan työviihtyvyyden ongelmiin asioista, jotka ovat työviihtyvyyden keinojen ulkopuollella, ollaan hakoteillä. Juuri tämä ponnistelu kilpailukykyisten tavararoiden ja palvelujen tuottamiseksi on paljon ratkaisevampaa kuin työviihtyvyyden lisääminen – sitä lainkaan väheksymättä !

Mistä kumpuavat perussuomalaisten arvot ?

Tämä on 100. blogikirjoitukseni tänä vuonna.

Pilvi Torstin tutkimusta "Suomalaiset ja historia" olen jo aiemmin tarkastellut blogikirjoituksessa ”Kyllä kansa tietää” (3.10.2012).

Suomen puoluekentän uusi tulokas Perussuomalaiset (PS) kiinnostaa heidän historianäkemyksensä takia. Miten he sijoittuvat eri mittareilla ? Torstin tutkimus antaa tähän hyvät mahdollisuudet, koska ihmisten käsityksiä on arvioitu myös puolueittain. Tarkastelen perussuomalaisia lähinnä heidän arvojensa näkökulmasta.

Silmiinpistävää on suhtautuminen uskontoon. Perussuomalaisten mielestä uskonto on tärkeydeltään vähäinen, kun esimerkiksi Suomen Keskustalle merkitys on tutkimuksen mukaan varsin tärkeä.

Arvioni: Wikipedian mukaan puolue tukeutuu kristillissosiaaliseen arvopohjaan. Mitenkähän on ? Perussuomalaisissa on paljon työväentaustaisia ihmisiä , joille uskonto ei kuulu keskeisimpiin elämänarvoihin. Ehkä uskonto liitetään osaksi itselle vierasta establishmenttia. Perussuomalaisille kohtalonusko on ehkä vallitsevampaa kuin uskonnollisuus perinteisessä mielessä?

Suhtautuminen vähäosaisista huolehtimiseen omassa maassamme on toki myönteinen, mutta kaikista mitatuista ryhmistä kriittisin. Köyhien auttaminen muualla maailmassa saa odotetun tuomion. Perussuomalaiset olivat ainoa ryhmä, joiden vastaukset menivät tärkeydessä miinusmerkkisiksi.

Arvioni: Maailman köyhiin suhtautuminen saa odotetun vastauksen, mutta että myös oman maan köyhiin suhtaudutaan vähiten empaattisesti on tietyllä tavalla yllättävää. Tulee mieleen ajatus, että tärkeintä on oman hyvinvoinnin takaaminen. Niukkatuloisuusko saa ihmiset ajattelemaan, että myötätunnon on tultava parempituloisilta? Perussuomalaiset itse olisivat siis tästä näkökulmasta - heidän omasta mielestään - myötätunnon kohde. Ehkä tässä suhtautumisessa näkyy myös kova konservativismi: ollaan kaikkea ”hyysäämistä” vastaan.

EU ja eurooppalainen yhteistyö saa odotetusti kaikkein kriittisimmän arvion perussuomalaisilta.

Arvioni: EU (ja etenkin Etelä-Eurooppa) on perussuomalaisten mielestä lähinnä resurssien syöjä. EU:lle menevät rahat ovat pois suomalaisilta itseltään ja ehkä eniten juuri perussuomalaisten kannattajilta.

Suhtautumisessa Suomen itsenäisyyteen perussuomalaisten mielipiteet eivät poikkea muiden suurten puolueiden kannoista.

Arvioni: Odotetusti muukaisviha näkyy kääntäen Suomen itsenäisyyden merkityksen korostamisena, vaikka tässä suhteessa ero muihin ryhmiin on pieni.

Historia ja menneisyys kiinnostivat perussuomalaisia jopa kaikista puolueista eniten.

Arvioni: Kiinnostus kohdistuu nimeomaan oman maan historiaan. Kiinnostus on patrioottista, nationalistista, Suomen omaa kansallista ominaislaatua korostavaa.

Kaikista ryhmistä kaikkein myönteisimmin perussuomalaiset suhtautuvat väitteeseen ”Suomalaiset ovat kautta aikojen olleet ahkeria ja työteliäitä” ja kaikkein negatiivisimmin (yhdessä vasemmistoliiton kanssa) väitteeseen ”Tavalliset ihmiset pystyvät vaikuttamaan Suomen tulevaan kehitykseen”

Arvioni: Jälleen oman suomalaisen heimon ainutlaatuisuuden korostamista. Toisaalta hyvä kansa - pahat johtajat on silmiinpistävä näkymä. Kysymys on ikäänkuin uskonpuutteesta: demokratian toimivuuteen ei luoteta.

Väitteeseen ”Suomalaiset voivat suhtautua luottavaisesti maansa tulevaisuuteen” perussuomalaiset suhtautuvat kaikkein kriittisimmin.

Arvioni: Usko päättäjiin ja päättäjien kyky luotsata Suomi eteenpäin ja ylöspäin on perussuomalaisten mielestä hyvin rajallinen. Vallitsee ikäänkuin pessimistinen kohtalonusko, että omasta hyvyydestä huolimatta maailma heittelee Suomea kuin lastu laineilla ilman, että omat päättäjämme pääsevät vaikuttamaan asioihin.

Yhteenvetona toteaisin seuraavaa:

Perussuomalaisia on mahdotonta sijoittaa oikeisto-vasemmisto akselille. Työväenpuolue ilman sosialismia toimii hyvänä iskulauseena.

Tietääkö puolue itsekään, mikä se on, mikä on sen arvopohja? Jos sanotaan että "tukeudumme kristillissosiaaliseen arvopohjaan" ja sitten tutkimus osoittaa, että perussuomalaiset ovat kaikkein vähiten uskonnollisia, ollaan melkoisessa arvotyhjiössä.

Puolueessa ollaan mukana hyvin eri syistä ja voi olla, että yhteisen arvopohjan löytäminen on mahdotonta.

Puolueelta puuttuu selkeärajainen myönteinen tavoite. Sen ohjelma muodostuu "vastustusprojekteista" (maahanmuuttajat, EU-vastaisuus, vanhojen puolueiden vastaisuus....). Johtolanka puolueen olemukseen on eräänlainen syntipukkiajattelu: yhteiskunnassa on paljon mätää ja kritiikki ohjautuu useaan erilliseen kohteeseen, joille ei löydy hevin yhteistä nimittäjää. Mutta syyllinen on jossakin, ja jos sitä ei ole, se täytyy löytyä.

Perussuomalaiset on hyvin konservatiivinen puolue. Hyvinvointiyhteiskunta on mahdollistanut kannattajille kohtuullisen elintason. Siteet halutaan katkaista sosiaalidemokraattien ideologissävytteiseen suureen kertomukseen. Kiitollisuuden velkaa ei tunneta. Toisaalta "työväenpuolue" kokoomus koetaan liian herraskaisena.

Konservatiivisuuskytkentä vahvistuu, kun ajatellaan suhtautumista patriotismiin. Puolueessa patriotismi ulottuu aina suvaitsemattomaan nationalismiin saakka.

Vertaisin perussuomalaisia Yhdysvaltain republikaanien punaniskasiipeen. Paradoksaalisesti he - köyhimmät amerikkalaiset - ovat eniten sosiaaliturvan laajentamista vastaan. Perussuomalaisten tavoin he pyrkívät pelkistämään maailman äärimmilleen. Tästä ajattelusta syntyy rasismi ja sosialismin vainoharhainen pelko.

On tyypillistä, että tällaisiin "kansanliikkeisiin" liittyy älypäitä (vrt. Lapuan liike), jotka vielä tuovat oman ulottuvuutensa puolueeseen yrittäessään älyllistää puolueen sekavat tavoitteet.

Tietenkin puolue on myös "suuri johtaja" -puolue. Sen yhteensitova lenkki on puheenjohtaja Soini. Hän on saanut puolueen pysymään vaivoin kasassa. Jos Soini irrotettaisiin puolueesta, sen eri fraktiot joutuisivat keskinäiseen, radikalisoituvaan taisteluun.