lauantai 29. joulukuuta 2012

Outsider avarsi suomalaisten maailmankuvaa

Viime kesänä tuli kuluneeksi viisikymmentä vuotta siitä, kun aloitin Outsiderin Pekka Lipposten keräämisen. Viisikymmenvuotissyntymäpäivillä sain viimeiset puuttuvat kirjaset lahjaksi. Kiitokset vielä kerran vaimolle ja kollegoille! Samalla tuli kerätyksi kaikki Kalle-Kustaa Korkit. Lipposia on 96 ja Korkkeja 73 (jo neljäkymmentä luvulla ilmestynyt lyhyt erillinen Lippossarja ei mielestäni ole tässä vertailukelpoinen, eivät myöskään muutamat väljähtyneesti ilmestyneet Pekka Lipponen & Kalle-Kustaa Korkki -kirjaset varsinaisen sarjan ilmestymisen jälkeen). Pekka Lipposen seikkailut ilmestyivät vuosina 1956-1964. Korkki alkoi ilmestyä vuonna 1958. Kuusikymmentäluvun puolivälissä näiden herrojen aika oli jo ohi.

En ole koskaan ymmärtänyt aikanaan hyvin suositun radiosarjan luonnetta: Lipposesta tehtiin siinä lähinnä tahaton pelle. Toista on kirjasarja. Vaikka sielläkin joissakin jaksoissa alitettiin rima, syntyi myös pieniä helmiä.

Lipponen oli reipashenkistä luettavaa sekä isille että pojille. Seksiä ei ollut. Jos Pekka näki vetävän näköisen naisen hän nielaisi kerran. Kun hän näki vielä seksikkäämmän naisen, hän nielaisi kahdesti. Siinä oli seksit. Väkivalta oli veretöntä, vaikka ammuskelua olikin. Ehkä koviten väkivalta kohdistui Pekkaan itseensä, joka lyötiin tainnoksiin keskimäärin pari-kolme kertaa jokaisessa 90-96-sivuisessa kirjassa.

Keräily alkoi vuonna 1962 isovanhempieni luona. Oltiin heinätöissä. Päärakennuksen vintillä oli pikku boksi, jossa nukuttiin. Huoneen päädyssä oli pieni ikkuna. Siellä hämyisessä tunnelmassa luin ensimmäisen kerran kirjan numero 68 ”Turkkilaista lunta”. Vieläkin kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä, kun Outsider kuvaa tapahtumien ympäristöä: ”Iltataivas Istanbulin yllä oli muuttumassa nopeasti syvän koboltinsiniseksi…..”

Outsider alias Aarne Haapakoski oli itse maailmanmatkaaja. Se toi uskottavuutta seikkailujen ympäristökuvaukseen. Jossain vaiheessa Outsiderin tunnelmointi oli koko kiinnostukseni avainasia.

Seppo Tuisku kirjoitti kirjoja käsittääkseni jo 1950-luvun lopulla Outsiderin haamukirjoittajana ja jatkoi sitten yksin, kun Haapakoski kuoli vuonna 1961. Kun kirjoittaa kaksi lähes satasivuista kirjaa kuukaudessa vuosien ajan, ei voi ajatella, että syntyy mestariteoksia. Syntyy käyttöviihdettä.

Tilasin kustantajalta varhaisia Lipposkirjoja 10 kappaleen erissä. Postiljooni kantoi ne kotiin saakka. Hyvin suuri osa kirjoista on kerätty antikvariaateista. Jotkut numerot ovat jääneet erityisesti mieleen varsin kiehtovina. Mainittakoon tässä Lippossarjan numero 38 ”Myrkytetty tikari” ja numero 54 ”Kohtaus Nubian pikajunassa”.

Tällaisissa sarjoissa mielenkiintoisinta jälkikäteen on se, miten ne heijastavat ilmestymisaikojensa ajan henkeä. Lipposen menestys varmaan osin perustui siihen, että Lipponen oli Jaakko Selinin varhainen versio maailmanmatkaajasta. Lipponen kävi mitä eksoottisimmissa paikoissa kaikilla mantereilla. Siihen aikaan, 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa, matkustelu ulkomailla oli harvojen herkkua. Eksoottiset olosuhteet vangitsivat ihmisten mielet. Ainakin saattoi kuvitella, miltä tuntui olla kaukaisilla mailla.

Lipponen oli umpisuomalainen mailla vierahilla. Hänen kommenttinsa toisrotuisista olivat karkeita, rasistisia. Tietysti tulee verranneeksi Lipposen kielenkäyttöä nykyisten muukalaisvihamielisten ihmisten puheisiin ja saattaa yllättäen löytää yhtymäkohtia: ovatko mutakuonot palanneet kielenkäyttöön lipposlaisessa mielessä? Outsiderin lähestymistapa on paradoksaalinen: toisaalta hän avarsi suomalaisten maailmankuvaa, toisaalta hän suodatti näkemykset savolaislähtöisen Lipposen kautta. Ehkä tässä oli yhdistelmä, joka tehosi.

Helsingin Sanomien haastatellessa kerran sarjan johdosta, toimittajat ihmettelivät, miksi pidän kirjoja kauhtuneessa matkalaukussa enkä esimerkiksi vitriinissä. Se nyt vain osoittaa arkista suhtautumista asiaan. Ehkä Lipponen on matkalaukussa aina valmiina lähtöön kohti uusia seikkailuja! Kerran sarjan keräyksen varhaisessa vaiheessa unohdin Lipposia täynnä olevan salkun junaan ja Lipposet lähtivätkin seikkailemaan. Salkku ja Lipposet löytyivät Joensuusta. Luoja varjelkoon VR:ää.

Mitä Lipposella tai Korkilla on annettava tälle päivälle? Kun kirjat lakkasivat ilmestymästä 1960-luvun puolivälissä, olivat toisenlaiset sankarit korvanneet heidät. Jerry Cotton tarjosi kovaksikeitetympää ja väkivaltaisempaa toimintaa kuin varsinkin Lipposet. Suomen Cottoneissa oli myös omaperäistä huumoria (saksalaiset alkuperäiset kertomukset olivat kyllä tosikkomaisia). Tietenkin TV:n sarjafilmit (Pyhimys, Nimeni on Cox, Bat Masterson jne. ) 1960-luvun vaihteessa ja heti sen jälkeen veivät suosiota Lipposen kaltaisilta tarinoilta.

Ehkä Korkki oli kohtalaisen lähellä kovapintaisia kilpailevia sankareita, mutta ei Korkinkaan vetovoima riittänyt. Ymmärrän varsin hyvin sarjan hiipumisen. Jotenkin Lipposet ja Korkit sopivat välittömästi sodan jälkeiseen aikaan. Ihmisillä oli suunnaton kevyen viihteen tarve. Kilpailijoitakin oli vähänlaisesti. Tietenkin radion kuunnelmien suunnaton suosio selittää paljon menestyksestä. Lipposen kohdalla se merkitsi 5 minuutin kuunnelmapätkiä keskipäivällä.

Mikä on tällaisen sarjan rahallinen arvo tällä hetkellä? Kirjamessuilla käydessäni olen vertaillut antikvariaattien ulosmyyntihintoja. Olen päätynyt arvioon, jossa kumpikin sarja on muutaman tuhannen euron arvoinen. Näillä hinnoilla Lipposia ja Korkkeja ei kannata realisoida. Enkä oikeastaan halua tehdä sitä mistään summasta.

Jäljelle jäävät muistot tarinoista. Korkkisarjan numerossa 2 ”Hopeinen pistoolinluoti” Outsider aloittaa kertomuksensa sankarinsa tapaamisesta seuraavasti: ”Tapasin Kalle-Kustaa Korkin Rosemarissa Caprilla ja istuimme monta iltaa hotellin muskatelliviiniköynnösten kattamalla terassilla, katsellen kuinka auringon lasku kimaloi Sorenton lahdelle ja valo sammui ja tähdet syttyivät ….”

perjantai 28. joulukuuta 2012

The winner takes it all

Viime vuosisatojen historia voidaan jakaa teknisten edistysaskeleiden mukaan ehkä kolmeen hyppäykselliseen vaiheeseen: ensimmäinen on höyrykoneiden myötä tapahtunut teollinen vallankumous 1700-luvun lopulta lähtien, toinen on sähkön läpimurtoon perustuva vallankumous 1800-luvun lopulta alkaen ja kolmas on informaatioteknologian paradigman muutos 1900-luvun lopulla. Tietenkin jako voidaan perustaa muihinkin edistysaskeliin, esim. polttoaineisiin, lääketieteeseen tms.

Kolmen teknisen edistysaskeleen keskinäistä suhdetta voidaan myös miettiä. Ei ole mitenkään varmaa, että informaatioteknologia olisi näistä vaikuttavin (se rakentuu sitä paitsi sähkön muodostamalle kivijalalle). Sen suuri merkitys on maailman pienentymisessä. Meillä on vihdoinkin Marshall McLuhanin maailmankylä täällä. Vai onko?

Toisaalta on syytä muistaa, että tämä viimeisin vallankumous on vielä kesken. Emme varmasti ole nähneet kaikkia niitä ihmeitä, mitä IT:n varaan voidaan rakentaa. Paul Krugman tuo esille erään mielenkiintoisen piirteen viime aikojen teknisestä kehityksestä nimittäin sen, että monet kehitysaskeleet ovat olleet hitaita, kestäneet vuosia. Tekstin tunnistus, puheentunnistus, hahmon tunnistus, kaikki ovat vieneet tavattomasti aikaa, eivätkä ne vieläkään ole läheskään valmiit, pikemminkin päinvastoin. Meidän on vaikea hahmottaa eri edistysaskeleita. Ainakin minulla on ollut kuvitelma, että monet asiat etenevät nopeammin kuin mitä on tapahtunut.

Onko erilaisen automaatiokehityksen seurauksena työpaikat katoamassa? On selvää, että työpaikat katoavat jatkossa kiihkeämmässä tahdissa kuin tähän saakka. Liikennepoliisit hävisivät kymmeniä vuosia sitten ja korvattiin vilkkaimmissa paikoissa automaattisesti toimivilla liikennevaloilla. Toisaalta informaatioteknologia on luonut uusia työpaikkoja. Johtopäätöksenä voitaneen esittää, että muutoksia työpaikkojen sisältöön ja luonteeseen tulee jatkuvasti. Tilanteen hallittavuus tulee päähaasteeksi.

Mielekkäämpi pohdinnan aihe on se, kuka saa rahat IT:n siivittämästä kehityksestä ? On todettu monissa yhteyksissä, että globalisaatio ja teknologinen kehitys suurentavat tuloeroja: tarvitaan yhä spesifimpiä taitoja ja ihmisten osaamiserot kasvavat. Osa töistä putoaa rutiinitehtäviksi, ei tarvita enää juurikaan esimerkiksi puhtaaksikirjoittajia. Työtehtävien hierarkia vähenee, kun väliportaita ei enää tarvita ja koneet hoitavat yksinkertaisimmat tehtävät.

Globalisaatio vie töitä kehittyviin maihin. Länsimaissa aiemmat osaamisintensiiviset hyväpalkkaiset työt, esim. autojen valmistus ”vaihtuvat” heikosti palkattuihin palvelualan työpaikkoihin. Esimerkiksi Wallmartilla on 1 600 000 työpaikkaa nyt, kun vuonna 1962 sillä ei ollut yhtään (keskipalkka Wallmartissa on noin 10 dollaria tunnissa). Palkkatyö ikäänkuin kokee eroosion.

Yhdysvaltalaistyöntekijöiden keskimääräinen tuntipalkka nousi 18,90 dollarista 21,34 dollariin (inflaatiotarkistetut luvut) vuosina 1973-2006. Kehitys on ollut dramaattisen heikkoa. Seuraukset ovat tutut: perheen äidit ovat menneet töihin, työpäiviä on pidennetty (ja lomia lyhennetty) ja on otettu vastaan useita töitä. Viimeinen vaihe – mutta vasta viimeinen vaihe - kehityksessä on ollut velanotto. Se on ollut monille amerikkalaisille ainoa vaihtoehto elintason laajentamiseksi.

Kehitystä on vahvistanut ammattiyhdistysliikkeen heikkous monissa maissa. Erityisesti Britanniassa ja Yhdysvalloissa ammattiyhdistys on tietoisesti ajettu alas. Entiset valkoisen enemmistön tekemät työt on korvattu värillisten tekemillä töillä. Näin on saatu halpaa työvoimaa, jonka seurauksena tietyt palvelut ovat edullisia kuluttajille. Korkean järjestäytymisasteen maissa sinnitellään vielä ”korkeilla” palvelualan palkoilla ja se näkyy palvelun hinnoissa. Toisaalta palvelualan köyhälistöä ei ole päässyt syntymään. Ruotsissa ja Saksassa on kuitenkin liuuttu jo tähän suuntaan halpa- ja osa-aikatyön lisääntyessä.

Osaamiskuilu on yksi seuraus globaalista ja teknologisesta kehityksestä. Tästä on seurannut palkkakuilu. On erittäin tärkeää huomioida kehityksen suunta: kuilu on edelleen kasvamassa informaatioyhteiskunnan laajetessa. Kun kulutus vähenee heikkojen tulojen seurauksena, pitäisi se tajuta sekä rikkaiden että köyhien ongelmaksi. Velkataloudella ei pitkälle pötkitä.

Olen monesti kiinnittänyt huomiota siihen, että kun trendi on päällä, halutaan lisätä vauhtia trendiin. Niinpä kun tuloerot ovat kasvaneet ja kuvittelisi edes myötätunnosta tunnettavan armeliaisuutta köyhien elintason nostamiseen, niin samaan aikaan eliitti rupeaa kapinoimaan muka enemmistön tyranniaa vastaan. Samaan syssyyn tuomitaan altruismi mitä viheliäisimpänä suhtautumistapana.

Mitä tarvitaan kehityksen kääntämiseksi? Kehityksen kääntämiseksi tarvitaan erittäin kova panostus koulutukseen ja ennen kaikkea monipuoliseen ammatilliseen koulutukseen. Tarvitaan myös kovaa edunvalvontaa: tuloerojen repeäminen on kertakaikkiaan estettävä. Keinot ovat vähissä. Kun olen itse playoffs -menetelmällä pudotellut eri vaihtoehtoja pois, päästäkseni todennäköisimpään lopputulokseen, on jäljelle jäänyt oikeastaan vain yksi keino: innovatiivista ajanhermoon soveltuvaa työtä tarvitaan lisää. Valtiolla ei tulevaisuusperspektiivistä katsottuna ole mitään tärkeämpää roolia kuin tukea uutta tekemistä. Työaikojen pidentäminen on tässä vain sivujuonne.

Kahmivatko siis voittajat kaikki tulot tulevaisuudessa? Ei mielestäni , jos toimeen ryhdytään edellä mainituin keinoin . Viimeistään siinä vaiheessa, kun tulonjakotaistelun voittajat tajuavat, että kysymyksessä on Pyrrhoksen voitto, suunta kääntyy.

Hitaamman rahan puolesta

Useimmat talouden asiantuntijat ovat sitä mieltä, että tavallinen tuotannollinen ja palvelutoiminta muodostuivat sijoittajan kannalta muutamien viime vuosikymmenien aikana liian hidastuottoisiksi. Teollisuuteen sijoittaminen koettiin epämuodikkaaksi, tuotot jäivät liian pieniksi. Toki oli hyviäkin perinteisiä sijoituskohteita, mutta trendi ohjasi muualle. Tarkoitan nyt tapahtunutta finansialisaatiokehitystä (jotkut – kuten uusmarxilaiset - puhuvat kapitalismin rahallistumisesta). Finansialisaation ja finanssikriisin keskiössä olivat erilaiset rahamarkkinainnovaatiot. Ne kehiteltiin pääosin 1980- ja 1990-luvulla.

Mitä tapahtui 1930-luvulla? Yhdysvalloissa perustettiin Fanny Mae -niminen puolijulkinen asuntorahoittaja. Se osti pankkien asuntolainoja, arvopaperisti ne ja myi markkinoilla sijoittajille. Tällä mahdollistettiin valtava esikaupunkialueiden omakotirakentaminen Frank Lloyd Wrightin viitoittamalla tavalla. Asuntorahoittajien hartioita ikään kuin levennettiin.

Mikä ero 1930-luvun asuntorahoitusmekanismilla on 2000-luvulla tapahtuneeseen asuntorakentamiseen ja asuntolainojen arvopaperistamiseen? Ne vaikuttavat päällepäin identtisiltä, mutta eivät sitä kuitenkaan ole.

Avainkäsitteeksi nostan rahan kiertonopeuden. Rahan reaalinen kiertonopeus on liian hidas useimmille tahoille. Reaalista kiertonopeutta kuvatkoon esimerkki, jossa asiakas menee pankkiin ja nostaa lainan. Laina pysyy pankin taseessa kunnes se on maksettu kokonaisuudessaan pois. Selkeää ja yksinkertaista!

Rahan kiertonopeutta voidaan kiihdyttää esimerkiksi arvopaperistamisella, kuten tehtiin 1930-luvulla. Tuolloin tapahtui varsin järkevä kiertonopeuden kiihdytys. Sille oli selkeä tarve. Kymmenien vuosien ajan kiihdytys onnistui, koska luottotappioiden määrä oli pysyvän oloisesti noin 5 % lainoituksen määrästä. Se oli helppoa (helppoa ja helppoa!) leipoa sisään asuntolainarahoituksen mekanismeihin.

Kahdeksankymmenluvulta alkanut kehitys saavutti täyden voimansa 2000-luvun alussa. Näytti siltä, että rahan kiertonopeutta kiihdytettiin äärimmilleen, haluttiin isompia tuottoja sijoitetulle pääomalle. Tapahtui valtavia ylilyöntejä, joita olen kuvannut esimerkiksi tämän blogikirjoitussarjan kuviossa ”Rahamarkkinakriisin synty”. Kolmekirjaiminen aakkosmössö (CDO:t, CDS:t jne.) vietti riemujuhliaan. To make money out of money saavutti täyttymyksen.

Kiertonopeuden kiihdyttämistä ”harjoiteltiin” esimerkiksi Yhdysvaltain säästöpankkikriisissä, IT-kuplassa 1998-2000 sekä Suomen ja Ruotsin 1980-luvun lopun kuplissa. Edelleen samoja piirteitä on Argentiinan, Espanjan, Thaimaan, Etelä-Korean, Venäjän ja monien muiden maiden rahamarkkinakuplissa 1990- ja 2000-luvulla. Vauhti kuitenkin kiihtyi oleellisesti 2000-luvulle tultaessa. Rahan kiertonopeus irtaantui yhä enemmän reaalisesta kiertonopeudesta. On mahdotonta sanoa, missä kohtaa tilanne karkasi käsistä; joka tapauksessa paljon aikaisemmin kuin akuutti kriisi puhkesi.

Avainasioita oli, että pankkien, varjopankkien ja luottoluokittajien tietokoneohjelmissa käytettiin 5 % luottotappio-olettamaa toteutuneen historian mukaisesti. Tuottovaatimusten vanavedessa riskit kasvoivat suunnattomasti: AAA-paperit liudentuivat riskipitoisempiin arvopapereihin salakavalasti. Luottotappiot kasvoivat 5 prosentista ennenkuulumattomiin mittoihin. Luottoluokittajien olisi pitänyt toimia unilukkareina, eräänlaisina sijoittajille tarkoitettuina peruutuspeileinä, jotka olisivat reaalisesti kertoneet lainahistoriasta. Sitä ne eivät tehneet osin varjopankkien ja luottoluokittajien moraalikadosta johtuen. Moraalikadon ohella sijoittajan ja alkuperäisen asuntolainanottajan välille muodostui sakea, läpitunkematon rahankierron formularata (kts. ”Rahamarkkinakriisin synty” -kuvio), jonka liikkeiden seurantaan ihmisen näkökyky ja ajatus ei riittänyt.

Tällä hetkellä ja vielä vuosien ajan maksamme rahan kiertonopeuden kiihdytyksestä maltaita. Vieläkään tuo vaihe ei ole ohi, sillä rahan kiertonopeuden hillitsemispyrkimykset ovat vastatuulessa. Pankkien ja muiden rahalaitosten lobbarit ovat olleet aktiivisesti liikkeellä ja pyrkineet minimoimaan itselleen aiheutuvan ”vahingon”. Rahan kiertonopeuden hillitsemisessä on tietenkin kysymys sääntelystä.

Tietenkin tekninen kehitys on ollut kuvatunlaisen kehityksen mahdollistaja. Globaalisti käytetyt tietokonepohjaiset rahansiirrot ovat kehittyneet ajatusta nopeammiksi. Sääntelyn tulisi vastata samoin keinoin. Sääntelijät tahtovat vain olla koko ajan kierroksen myöhässä. Rahamarkkinadoping toimii tieteellisellä pohjalla.

Tulevat taloushistorioitsijat joutuvat pohtimaan, mistä yllä oleva oikeasti kertoo. On selvää, että ainakin osittain taustalla on länsimaiden ”häviö” (toistaiseksi) teollisuustuotannon volyymeissä. Tuotanto ja osaaminen ovat paenneet itäisille maille. Kun pääoma on etsinyt heikosti tuottavien teollisuus- ja palvelutuotannon osakkeiden sijalle vauhdikkaampia kohteita on päädytty eksoottisempiin finansialisaatioratkaisuihin. Kärsimätön raha ei ole jaksanut odotella reaalitalouden kierron hitaissa mutkissa, vaan on etsinyt leveämpiä ja nopeampia suoria, joilla paahtaa.

Onnettomuudeksi rahamarkkinoiden sääntelyn purku toteutui pahimmassa kohdassa. Juuri 1980-2000-luvulla olisi tarvittu teho- ja nopeusrajoituksia sääntelyn purun sijaan. Tämä ei kuitenkaan riitä: olisi tarvittu myös tuotannon vielä suurempaa rationalisointia, vielä suurempaa työn tuottavuuden lisäystä, jotta olisi pystytty kilpailemaan halpatuotannon kanssa. Moni sanoo, ettei se olisi ollut mahdollista, oli vain siedettävä tapahtunut kehitys.

Eteläkorealainen taloustieteilijä Ha-Joon Chang sanoo, että ”markkinat ovat liian tehokkaat”. Liiallisen tehokkuuden seurauksena raha pakeni tuotannosta rahoitusbusinekseen. Käytännössä tämä merkitsi, että monet Yhdysvaltain teollisuusyritykset muuttuivat rahoitusyhtiöiksi 1980-luvulta alkaen. Jättimäisten GM:n ja GE:n liikevoitoista suurin osa tuli rahoitusliiketoiminnasta eikä tuotannosta.

Kun bruttokansantuote on useissa johtavissa länsimaissa kehittynyt 1980-luvun jälkeen hitaammin kuin sitä ennen, on tälle jokin syy. Yksi syy on, että kärsimätön raha ei jaksa odottaa teollisuusinvestoinnin valmistumista, vaan hakeutuu nopeampirytmisille markkinoille. Tämä johtaa helposti siihen, että pitkäkestoisempi yritysten talouden suunnittelu kärsii, tarvittavia investointeja ei pystytä rahoituksen puutteen takia toteuttamaan jne. Kaikella tällä on välillinen vaikutus BKT:n kehitykseen – negatiivisella tavalla.

Ainoa keino hidastaa rahan kiertonopeutta lienee sääntely. Rahamarkkinasääntely voisi ohjata rahaa takaisin tuotannollisen toiminnan ja siitä johdettujen palvelujen kehittämiseen. Samaan aikaan kannattaisi kiihdyttää teollisuuden investointeja valtion tuella. Olisiko tässä tapa hidastaa rahan kiertoa tuotannolliselle toiminnalle sopivaksi?

torstai 27. joulukuuta 2012

Ja uusi Nokia on…. Nokia!

Uusi vuosi lähestyy ja on Uudenvuoden lupausten aika. Mitään henkilökohtaista en blogissa aio luvata, mutta lupaan Nokian puolesta joitakin asioita.

Nokian ennakkoluuloton hittipuhelin Lumia 920 on ollut markkinoilla reilun kuukauden. Ainoa syy miksi se ei ole menestynyt vieläkin paremmin on puhelimen toimitusvaikeudet (komponenttipula?). Puhelimena se on erittäin kilpailukykyinen (omistan kyseisen puhelimen). Lumia 820 on huokeampi vaihtoehto, joka puree ensi vuonna. Nokia täydentää sarjaa alaspäin, jolloin saadaan kehittyville markkinoille tarkoitettujen Asha-puhelimien yläpuolelle halpa Windows 8 Lumia, useampiakin. Melkein älypuhelimet, Ashat jatkavat maailmanvalloitustaan ja saavuttavat myös länsimarkkinoilla vahvan aseman taantumassa kärvistelevien kuluttajien keskuudessa. Nokialle muodostuu ”värisuora” erikaliiberisia puhelimia asiakkaiden iloksi. Kiinan markkinoilta kuuluu kummia. Nokia 920T-malli muodostuu hitiksi. Hyvä operaattorituki vie Nokian läpi harmaan kiven.

Helmi-maaliskuussa ilmestynee Lumia 920i-malli tai sitten sen korvaa aivan uusi huippupuhelin loppukeväästä. Samalla 920-malli hinnoitellaan houkuttelevasti. Sarjaa täydentää Nokian uusi tabletti, joka synkronoidaan puhelimen ja muun merkkisten Windows 8 -tietokoneiden kanssa yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Nokian kamerateknologia saavuttaa uuden huipun yhdessä Carl Zeissin ja kumppanien kanssa. Synkronoituna entistä paremmin karttapalveluihin muodostuu uuden hitin ainekset.

Yritykset innostuvat uudesta Windows 8 -kokonaisuudesta. Nokiaa moittineet tahot saavat nenilleen. Tosin ne eivät lopeta urputusta, vaan keksivät yhä uusia keinoja mollata ”Mokiaa”. Pääosin valittajat ovat suomalaisia.

Samalla muuttuvat puheet Suomen alasajosta. Toivo herää ja Nokian alihankkijat, ohjelmistoyhtiöt saavat uutta uskoa. Yhdessä muiden toimien kanssa Suomeen alkaa muodostua IT-klusteri 2, joka keskittyy ohjelmistotuotteiden ympärille. Suomen karhu voimaantuu uudelleen.

EK:n viisaat tuovat näkyvästi ilmi, että ilman heidän herättelyviestejään näkösällä oleva positiivinen kehitys ei olisi voinut olla mahdollista.

Valtio tukee omien kanaviensa kautta tulevaa kehitystä. Typerät puheet valtion roolin vähentämisestä IT-yritystuissa lopetetetaan hyödyttöminä. Tajutaan eteläkorealaisten oppien kautta, että valtio ei ole este menestykselle, vaan osa menestystä.

Nokian osake kohoaa kohti 10 euroa, aletaan puhua Stephen Elopin Nightmare Teamistä, joka muodostuu painajaiseksi kilpailijoille.

Elopille aletaan loppuvuodesta suunnitella patsasta. Hanke siirtyy, koska syntyy valtava kina siitä pitääkö patsaan olla näköispatsas vai symboloida Nokian Connecting people -slogania.

Hyvää Uuttavuotta!

tiistai 25. joulukuuta 2012

Tiedonvälitystä Päivi Istalan tapaan

Ei ollut mitenkään itsestään selvää, että lukisin Päivi Istalan muistelmateoksen Ristivetoa. Ajattelin lukea kiinnostavimmat kohdat ja palauttaa sitten kirjan kirjastoon. Toisin kävi. Luin lopulta kirjan kokonaan. Pitkä lainausjono kertoo kirjan kysynnästä.

Istalan teos on ikkuna erään aikakauden historiaan kokonaisuudessaan, mutta erityisen ansiokas se on valottaessaan - yleisradion erikseen ja mediamaailman yleensä - lähihistoriaa. Tämä on paljon sanottu, sillä Istala kirjoittaa rajulla naisenergialla yltyen välillä apinaraivoon. Intensiivisestä tyylistä seuraa moni hyvä asia, joskin näkökulma saattaa olla hyvinkin subjektiivinen. Sitä Istala ei hevillä myönnä, sillä hän pitää armotonta rehellisyyttä yhtenä elämänsä johtolankana.

Kun Istala kostaa kokemansa vääryyden hän tekee sen pohjiaan myöten. Tyypillinen tilanne on, että joku esimiestason henkilö on arvioinut Istalaa (tai koko toimittajakuntaa) jollakin luonnehdinnalla, joka ulkopuolisenkin näkökulmasta on vähemmän sopivaa tai ainakin kyseenalaista. Istala menee ”tukkoon” eikä tyrmistykseltään löydä puolustautumiskeinoja. Asia ei kuitenkaan jää tähän, vaan Istala kaivaa sotakirveen ja suunnittelee vastaiskun, jolla loukattu itsetunto saa hyvityksen. En halua varsinaisesti moittia Istalan näkemystä, vaikka monesti tulee mieleen huudahtaa ”anna nyt jo olla”. Ei, sitä Istala ei tee. Hän järjestää itsensä ja loukkaavasti häntä kohdelleen tapaamisen ja antaa sanan säilällä takaisin. Siinä ei kuvia kumarrella, vaan ansionsa saavat niin lähiesimiehet kuin yleisradion pääjohtajat.

Istalan suhtautumisessa muihin ihmisiin musta ja valkoinen vuorottelevat, harmaan sävyt ovat vähissä (joskaan eivät kokonaan pois). Hän ylistää ymmärtäjiään, mutta haukkuu pahanpäiväisesti henkilöt, jotka ovat häntä kaltoin kohdelleet. Usein tulee mieleen, että eikö vähempikin riitä. Miksi hän ei anna jonkin (vähäisen) asian mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos?

Istala pysyi aina toimittajana eikä toiminut koskaan esimiehenä yleisradiossa. Hän ei objektiivisesti katsoen ollut mikään helppo alainen (nyt hän on eläkkeellä), vaan kyseenalaisti tyhmät tai ”tyhmät” päätökset. Kun itse olen toiminut esimiehenä voin joissakin yhteyksissä tuntea sielujen sympatiaa joitakin Istalan esimiehiä kohtaan.

Päivi Istala on lähes malliesimerkki ihmisestä, joka ei hevillä hellitä: työ tehdään valtavalla intensiteetillä. Jos jossakin on tehtävää, ”puuhaa”, on Istala sitä tekemässä. Aivan ihailtavaa on se valikoimattomuus, jolla hän teki mitä tahansa hanttihommaa, vaikkapa välipalan hankkiminen koko porukalle.

Osin sukurasitteena, osin omasta luonteenlaadustaan johtuen Istala liukui alkoholismiin. Siitäkin hän kertoo itseään ja muita säälimättä. Miten uskomattoman ehdoton luonteenlaatu hänellä onkaan! Hän oli arkkialkoholisti, veti lärvit, mutta vastapainoksi oli työssään tunnollisuuden perikuva. Hänet on palkittu pitkäaikaisella raittiudella.

Ihmissuhteet ovat kautta kirjan koetteilla. Hän ei tunnu missään kohdassa valitsevat helpointa tietää. Aina edetään vaikeimman kautta. Avioliitto (samoin kuin muut miessuhteet) kuvataan niin raadollisesti, että puistattaa.

Sitten asia, joka on herättänyt huomiota joissakin arvioinneissa: hän kertoo nimellä arvostelun/ylistyksen kohteistaan. Monet näistä ovat edelleen työelämässä mukana, elävät ja hengittävät. Sitä voi vain miettiä, mitä hänen henkilöarviointinsa kohteiksi joutuneet miettivät.

Yksi rankimmista repäisyistä on kuvaus Suomen Teatterikoulun korkeakouluosaston 30-vuotisluokkakokouksesta. Luokka ei ole suuri, alle 10 henkeä, mutta tapaaminen on myrskyisä: Istala katsoo joutuneensa koulukiusauksen kohteeksi aikuisten kollegojensa taholta. Istala antaa ymmärtää, että hän alkoholihuuruisessa tapaamisessa saa muilta tunnustuksen todella tapahtuneesta kiusaamisesta. Hän tuntuu olevan ympäristölleen kaikkea liikaa: liian temperamenttinen, liian aktiivinen, liian innokas, ”entusiasti-Istala”. Jossain arvostelussa sanottiin, että luokkakokouksesta saisi näytelmän. Ihan varmasti.

Lähihistorian kirjaamisen tarkkuus on edellyttänyt tarkkoja muistiinpanoja tapahtumahetkellä. Muutoin näin yksityiskohtaiset kuvaukset eivät ole selitettävissä. Hänellä täytyy olla huippuluokan muisti, joka on sekä helpotus että rasite. Silti lainausmerkeissä esitetyt pitkät lainaukset eivät voi olla aivan tarkkoja. Tämän Istala varmaankin on ottanut huomioon, kun historian todistusvoimaa joskus arvioidaan.

Yksi kirjan mahtavista historian dokumentaatioista on ns. reporadion ajan kuvaus. Sitähän on ruodittu yleensä äärimmäisen kriittisesti. Sosialistina Istala paljastaa sen toisen puolen ja hyvä näin. Tässä on aivan mahdotonta analysoida Istalan katsontokantoja edes sinnepäin. Hän heittäytyy koko kapasiteetillaan tuon ajan puolustajaksi. Menettelytavoissa saattoi olla jotain, mutta itse asia, TV:n ja radion toimitustyön muuttuminen saa Istalasta kärjekkään puolustajan. En muistanutkaan tällä tarkkuudella, miten Ristivetoa-ohjelma ikään kuin symboloi ajassa käytyä henkien taistelua. Persian shaahin vierailu on eräänlainen kulminaatiopiste: Kekkonen esti Istalan shaahikritiikin etukäteen, mutta kiitti sitten, kun ohjelma vierailun jälkeen esitettiin!

Lukija on monesti ymmällä: onko tässä kysymys pikkutarkasta – mutta raadollisesta - juorukirjasta (täytyyhän kirjalle saada menekkiä) vai onko kysymyksessä kliinisen tarkka yhteiskunnallisen ilmapiirin kuvaus. Ehkä kirja on sekoitus näistä.

Koin itselleni tärkeäksi Istalan kirjan loppuosassa esittämän arvion nykyajan (toimittaja)ihmisten yleissivistyksen tasosta. Istala antaa tulla jälleen tuutin täydeltä. Häntä harmittaa vietävästi esitettyjen asioiden epätarkka ilmaiseminen. Hän katsoo edustavansa suurten ikäluokkien - pilkun tarkkaa -”vanhanaikaista” objektiivisuuden tavoittelua. Hän ärsyyntyy nykytoimittajien puolihuolimattomasta esitystavasta. Olen itse kiinnittänyt huomioni - Istalan tapaan - ajankohtaisohjelmien, esseiden, haastattelujen eräänlaiseen ”historiattomuuteen”: ei eroteta suuria asioita pienistä, ei nähdä historiaa jatkumona, ei nähdä syy-seuraussuhteita, esitetään juuri tapahtuneita asioita ennenkuulumattomina, vaikka vähäinenkin perehtyminen olisi osoittanut ”ainutlaatuisuuden” himphampuksi. Istala antaa yleissivistykselle sille kuuluvan arvon! Tästä analyysista kiitokset hänelle.

Toisaalta pikkutarkka luonteenlaatu tulee esille, kun Istala kohdistaa kaiken raivonsa puhetavan virheisiin, kirjoitusvirheisiin, väärin lausuttuihin vieraskieliin sanoihin. Näitä tapaa mediamaailmassa niin tuhkatiheään, että rupeaa pelkäämään Istalan hermojen kestävyyttä hänen purkaessaan alleviivasti virhesumaa. Oikeassahan hän tässä asiassa kuitenkin on. Kai jonkun tämäkin oli sanottava!

Istalalla on vaikuttava kielitaito, hän kehittää ”koko kirjan ajan” itseään, pitää huolta kansainvälisistä yhteyksistä, ei pelkää työtä missään vaiheessa. Tyypillinen työnarkomaani? Ehkä, tunnistan monissa kohtaa itseni.

Päivi Istala on maailmanparantaja, hellittämätön itsensä ja ympäristönsä kehittäjä. Yksi hänen ongelmiensa ytimessä oleva asia on varmaan, ettei hän päästä läheisiään helpolla: jos esimies ei osaa johtaa tulee palaute usein karkeimman kautta. Perheelle ei jää sen ansaitsemaa aikaa ja jäljet näkyvät. Onko hän valinnut itse tämän tien vai kohtaloko sen valinnan on tehnyt?

Monet inhosivat Istalaa ja inhoavat varmaan vielä varmemmin tämän kirjan kirjoittamisen jälkeen. Istala ei säästä ketään, ei myöskään itseään. Mitä arkipsykologia sanoisi? Istala kuvaa itseään jännittäjäksi, joka haasteiden keskellä on hermona, jännittää aivan tuhottomasti. Hän pelkää itse, mutta puolustautuessaan aggressiivisesti, pelottaa muita.

Kirja kannattaa lukea ennakkoluulottomasti myös niiden, jotka eivät ole Istalan kanssa samaa mieltä. Historia on täynnä näkökulmia, tämä on yksi niistä. Jossain kaukana häämöttää totuus kuin taivaanranta, sitä voi lähestyä, mutta ei koskaan saavuttaa.

torstai 20. joulukuuta 2012

Valittujen Palojen medialinjaukset

Reader`s Digestin eli Valittujen Palojen kansainvälisten painosten päätoimittaja Raimo Möysä esittää Helsingin Sanomien haastattelussa 20.12 2012, että lehdissä objektiivisuus on vanhanaikainen tavoite. En ole samaa mieltä.

Meillä on jo netti, joka tarjoaa mielipiteitä joka lähtöön. Netin yleisöpalstat ovat täynnä nimimerkkien takaa lauottuja mielipiteitä. Ns. laatulehdistö – sikäli kun sillä tarkoitetaan objektiivisuuteen pyrkimistä – on siis pois muodista.

Möysän käsitys on hyvin amerikkalainen. Hänen linjansa johtaa ongelmaan, mikä Yhdysvalloissa on jo pitkään havaittu: median kenttä on polarisoitunut: konservatiivit ja liberaalit ovat jakaneet mediakentän. Tästä on seurannut ilmiö nimeltä fact check-tiedotusvälineet. On siis syntynyt ”kanavia”, jotka vahtivat esitettyjen asioiden oikeellisuutta. Tämänhän pitäisi olla hyvä asia! Näennäisesti se onkin, mutta on muistettava, että sen taustalla on täysin subjektiiviseen tietoon perustuva uutisointi. Tämän tyyppinen asenteellinen uutisointi pakottaa tarkistamaan tiedot.

Möysä listaa lehdistössä nousussa ja laskussa olevia trendejä: nousussa ovat mm. luotettavuus ja laskussa objektiivisuus! Eivätkö nämä liity kiinteästi toisiinsa? Jos eivät, niin silloin Möysän täytyy tarkoittaa, että kukin uutisoinnin/keskustelun osapuoli tuo esille omaa kantaa puolustavat (luotettavat?) mielipiteet ja vain ne, ja muut keskustelun osapuolet huolehtikoon, että heidän kantansa tulee esille samalla tavalla yksipuolisen luotettavasti! Vaikeaksi menee.

Yhdysvalloissa on edetty pitkälle polarisoituneessa ajattelussa: on konservatiivien

TV-kanavia ja liberaalien TV-kanavia. Seurasin kerran hyvin tunnetun radioäänen äärikonservatiivisen Rush Limbaughin radio-ohjelmaa, jossa ohjelman kuuntelijat saivat esittää mielipiteensä esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunnasta. Ohjelmaan soittanut naishenkilö puolusti eurooppalaistyyppistä hyvinvointimallia. Limbaughin raivo kasvoi sitä mukaa kun nainen argumentoi mielipiteitään. Väittely päättyi häkellyttävällä tavalla, kun Limbaugh täysin malttinsa menettäneenä huusi eläimellisellä äänellä: ”pois akka puhelinlinjoiltani!”. Möysän ajattelun eräs seuraus on mielipideilmaisun polarisoitumisen kiihdyttäminen: keltään ei oikeastaan vaadita pyrkimystä tasapuolisuuteen.

Laskussa on Möysän mukaan luottamus hallitukseen. Perin amerikkalainen ilmiö tämäkin. Mielestäni se ei ole edes tuore trendi, vaan jo iät ja ajat vaikuttanut. Jos käsitystä laajennetaan, niin silloin tarkoitetaan – paitsi poliitikkoja – niin koko viranomaistoimintaa. Viranomaisten ajatellaan tämän filosofian mukaan peittelevän omia laiminlyöntejään esim. onnettomuustapauksissa. En usko, että skandinavian maissa tämä olisi yleinen trendi, vaikka virkavalta koville erilaissa paineissa joutuukin.

Valitut Palat ei ole koskaan pyrkinytkään objektiivisuuteen, vaan levittämään amerikkalaisuuden ilosanomaa pidäkkeettömästi. Lehden tarinat on tehty saman kaavan mukaan: ensin on vähän vaikeaa, sitten seuraa pyristely ulos vaikeuksista ja lopputuloksena on onnellinen loppu. Jutut päättyvät samalla tavalla kuin Prinsessa Ruusunen -sadussa: elämä ei ole jatkumo, vaan sillä on onnellinen päätepiste. Tietysti monet ihmiset pitävät tällaisista yksinkertaisista kaavanmukaista tarinoista, aikuisten saduista.

Vastenmielisintä on, kun tällainen guru tulee Suomeen kertomaan, että tämä mediatouhu on meillä vanhanaikaista. Edellisen kerran amerikkalaiset tulivat meille kertomaan vanhanaikaisuudestamme rahamarkkinakriisin alla: meillä ei oikein osattu näitä uusia rahoitusinstrumentteja.

Näin puhuu mies jonka ainoa tarkoitus on löytää yleisön mieltymysten yhteinen nimittäjä. Eli siis myydä lehteä niin paljon kuin ikinä mahdollista. Tämä on yksipuolinen lähtökohta. Laatulehdistöä tarvitaan jatkossakin. Toivottavasti sille, ja digitaalisille versioille siitä, löytyy jatkossakin tarvetta. Valitettavasti näen yleisön pilkkoutuvan erilaisiin pienryhmiin, joilla jokaisella on suosikkinsa. Eikö tämä ole demokratiaa ? Kyllä on, mutta toivoisin silti, että yleissivistyksen tarjonta pitäisi pintansa. Pidän tämän aatteen kohtalaisina esitaistelijoina esimerkiksi Helsingin Sanomia ja New York Timesia.

Mikään uusi trendi ei ole myöskään ”tavallisten ihmisten tarinat”, vaikka Möysä yrittää näin väittää, onkohan Möysä hieman vanhanaikainen? Jos Valitut Palat taistelee tupakanpolttoa, huumeiden käyttöä ja liikalihavuutta vastaan, ei minulla ole mitään tällaista yksipuolista propagandaa vastaan.

Paul Krugman kiinnitti huomiota joitakin aikoja sitten käsitteeseen, jolle hän antoi nimen balance cult (käännös voisi olla ”tasapuolisuuskultti). Hän tarkoitti, että jos TV:stä tulisi dokumentti maapallon muodosta, niin siinä haastateltaisiin ihmisiä, jotka pitävät maapalloa joko litteänä tai pallona. Dokumentin loppuyhteenvetona sitten todetaan ”puolueettomasti”, että ”maapallon muodosta on erilaisia käsityksiä”. Kenenkään tunteita ei haluta loukata, muodostavathan he suuren yleisön. Tällä esimerkillä voitaneen viitata Möysän ajatteluun jakautuneesta totuudesta. Erilaisten totuuksien salliminen ylittää kirkaasti tieteen järkevyydelle asettamat rajat. Tällainen ”poikkitieteellisyys ” meitä siis uhkaa.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Newtownin tragedia - mielenterveyskysymys vai kulttuurin tuote?

Kaikki me olemme olleet järkyttyneitä Newtownin surmista. Oikeastaan on turha yrittää löytää sanoja, miltä tragedia tuntui. Lukemattomat ihmiset ovat pohtineet, mitä tapahtui ja miksi. Tiedotusvälineet ovat myös analysoineet tapahtuman syitä. Virheitäkin on tehty ”nopeat syövät hitaat” -hengessä, sillä jotkin median edustajat aiheuttivat vahinkoa liian aikaisella vahvistamattomien tietojen julkaisulla.

Olen itse pyrkinyt pohtimaan vastaavia väkivallantekoja blogikirjoituksessa ”Kahden tulen välissä”. Ohessa pieni lainaus tuosta kirjoituksesta: ”Moni konservatiivi kokee siis olevansa kahden tulen välissä: häntä uhkaavat ulkoiset viholliset (terroristit, kommunistit) ja kotikonnuilla, sisäisesti myös ”iso valtiovalta”, joka rajaa hänen toiminta-aluettaan. Jossain ääripäässä aseellinen varustautuminen voi tapahtua poliisin, yhteiskuntakoneen aiheuttaman uhan nimissä.”

Asejärjestöillä on usein konservatiivinen tausta. Se ei kuitenkaan ole ydinasia: monet demokraatit yhtälailla kannattavat laajaa aseenkanto-oikeutta. Viholliskäsite on käsittämättömän laaja. Itsepuolustuksen voi kohdistaa kuviteltua vihollista vastaan. Viholliseksi saatetaan mieltää yhteiskunta, jota edustaa esimerkiksi koululaitos. Sairas mieli tai pakkomielle ohjaavat ihmisen käytöstä, vaikka ympäristö ei ole havainnut etukäteen väkivaltaisia piirteitä tulevassa joukkosurmaajassa.

Newtownin yhteydessä on esitetty, että rehtorit pitäisi varustaa rynnäkkökivääreillä. Teknisestikin olisi ollut mahdotonta estää tragedian syntyä, niin pienessä ajassa surmatyöt tehtiin. Se ei kuitenkaan ole ainoa syy hylätä rehtorien aseistaminen. Halutaanko todella koulujen käytäville tulitaisteluja ? Useimmat rehtorit vastustavat jo periaatteessa tällaisia järjettömiä ehdotuksia. Monille koko ehdotus on loukkaava. Aselakien kannattajille saattaa riittää, kun veritekojen yhteydessä sankarirehtori tappaa väkivallantekijän. Oikeutettu kosto lännen malliin!

Suomen vastaavan tyyppisten (jos näin voidaan sanoa) väkivallantekojen yhteydessä on keskusteltu aseiden hallussapidon rajoituksista ja tiukennuksia aseiden hallussapitoon ja säilytykseen on tehty. Näillä toimilla pelkästään ei estetä tappamista tai tappamisen aikomusta. Ase voidaan ottaa lukitusta asekaapista, kun avain on annettu läheiselle, esimerkiksi oman perheen jäsenelle. Kuitenkin tämä tie on oikea. Aseen käyttöä muussa kuin ampumaurheilun yhteydessä pitää rajoittaa, vaikka itse urheilulaji kärsisikin. Metsästysaseet lienee pakko hyväksyä. Kysymys aseenkäytön rajoituksista tarkoittaa aseeseen tarttumisen tilaisuuksien vähentämistä. Se on ehkä enintä, mitä voidaan sanoa. Erikseen on sitten sarjatuliaseet. Niiden käyttöä on vaikea perustella mitenkään sodan tai sodanluonteisen tilanteen ulkopuolella. Clintonin aikana jo kerran aikaansaatu automaattiaseiden käytön kielto olisi palautettava.

Kulttuuriset tekijät ovat vaikeasti hahmotettava kokonaisuus. Yksilön suoja – oman käden kautta - on viety Yhdysvalloissa pitkälle yhteiskunnan tarjoaman suojan sijasta. On valtava paine pienentää valtiota edelleen. Pyrkimys yövartijavaltioon merkitsee sitä, että vain armeija, poliisi, palokunnat ja eräät muut instituutiot voisivat olla valtiovallan kustantamia, jos nekään. Vastuu itsensä puolustamisesta jätetään yksilölle itselleen

Pehmeistä keinoista tingitään kustannussäästöjen nimissä. Sosiaaliturvan säästöt kohdistuvat usein niihin tahoihin, jotka eniten tarvitsevat apua.

Aseiden käyttöä suosiva kulttuuri toisaalta ja sosiaalinen työ yhdistettynä aseiden käytön rajoituksiin toisaalta ovat kuin tuli ja vesi. Mielenterveysongelmien osalta ennaltaehkäisy (tai varhainen puuttuminen) on kaikkein tärkeintä työtä. Tämä kuulostaa melkein kliseeltä. Ennalta ehkäisevä työ on hankalaa sen takia, että läheisen mielenterveyden ongelmat pyritään torjumaan omassa mielessä. Yhteiskunta ja yksityiset tahot kehittävät monia ratkaisuja, joilla fyysinen vaara pystytään torjumaan ennalta, mutta mielen terveyden vaarojen ennalta ehkäisy on paljon vaikeampi haaste.

Sairauden varhainen tunnistaminen on avainasia. Aivan liian usein mielenterveyden ongelmat leimataan masennukseksi. Masennus on sosiaalisesti hyväksyttävää. Kenellä tahansa voi olla ”depis”. Väitän, että depressio on usein eräänlainen peitetarina, joka kehitetään potilaan suojaksi. Peitetarinassa ovat mukana sairaan omaiset, ystävät ja sairas itse. Siinä sivussa lääkärikin tulee sumutetuksi. Ammattihenkilöstöllä on tavaton vastuu sairauden tunnistamisessa.

Barack Obaman viivyttely koskien esitystä aselakien kiristämisestä on ärsyttänyt monia. Fiscal Clift on liittovaltion suuri haaste tällä hetkellä ja Obama ei haluaisi itsensä ja republikaanien väliin lisäongelmia. Silti tuntuu vieraalta, että Obama lupaa vain yleisellä tasolla puuttua murhenäytelmän syihin. Veikkaukseni on, että hänen on pakko tulla ulos kuoresta ja tehdä selkeä esitys ainakin konetuliaseiden käyttökiellon osalta. Kysymys silloinkin on vain paluusta ennen vuotta 2004 vallinneeseen tilaan.