Oleskelevat työttömät

Aamuteeveessä käynnisteltiin jälleen keskustelua työttömien haluttomuudesta hakea töitä. Jari Sarasvuo yritti määrittää työttömän velttoilijan (yhteiskunnan varoilla eläjän). Hän joutui melkoisiin vaikeuksiin. Se onkin epäkiitollinen tehtävä, koska määrittelijän keinot loppuvat helposti kesken. Onko työhaluton se, joka on ollut 3 vuotta työttömänä, mutta hakenut sinä aikana 300 työpaikkaa. Entä sellainen, joka on ollut kolme vuotta työttömänä, mutta hakenut 40 työpaikkaa?

Useilla pitkäaikaistyöttömillä on fyysinen tai henkinen vamma. Työnantajat ovat varsin haluttomia ottamaan riskejä tällaisissa tapauksissa. Jokaisen vaikeasti työllistettävän työttömän kohdalla työnantajan pitäisi kysyä itseltään ottaisinko juuri minä tämän kyseisen henkilön töihin?

Entä sitten vaatimukset ottaa vastaan mitä työtä tahansa? En lähtisi tässäkään tuomaroimaan kovin voimakkaasti. Minulla oli kerran pirteä työharjoittelija, joka harjoittelun loputtua haki työpaikkaa. Yksi vaihtoehdoista oli toimiminen ovelta ovelle pölynimurikauppiaana. Laskimme että hänen oli pitänyt myydä pölynimuri joka 15. minuutti, jotta työstä olisi jäänyt edes vaatimaton korvaus. Ilmoitin suoralta kädeltä, ettei tällaisiin kannata sortua. Puhutaan paskatöistä. Paskatyö ei mielestäni ole työ, joka on likainen. Paskatyö on työ, josta ei saa edes minimiehdot täyttävää korvausta. Tällaisiin työnantajiin pitää kohdistaa mitä ankarin kritiikki. Työ pitää jättää tekemättä, jos siitä ei palkan kautta saa edes minimaalista elantoa.

Olen monesti tuonut esille, että hyvinvointiyhteiskunta on erittäin vaativa yhteiskuntajärjestelmien malli. Se vaatii kehdosta hautaan mukana oloa yhteiskunnan kehityksessä. Se ei päästä ketään helpolla. Itse asiassa se juuri on hyvinvointiyhteiskunnan tehtäväkin: olla vaativa ja pyrkiä välttämään ihmisten pahoinvointia. Verrattaessa kansainvälisesti työn välttelyä, en tiedä yhtään valtiota, jossa työstä laistaminen olisi hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Ääripäässä on joku Meksiko, jossa työttömät henkensä pitimiksi joutuvat toimimaan rikollisjoukkioiden juoksupoikina.

Jossain Yhdysvalloissa taas on otettu vankilat sosiaalipolitiikan välineeksi: rikollisuus on saattanut laskea, mutta vankimäärä lisääntyä. Työttömän sortuessa pieneen rikkeeseen hänet voidaan ylikovilla rangaistuksilla sulkea siviiliyhteiskunnan - ja työttömyyskorvausten - ulkopuolelle. Vain Neuvostoliitto väitti aikoinaan kaikkien ihmisten olevan töissä samanaikaisesti. Mutta silloin työpaikka saattoi olla lossi, jonka kuljettaja kuljetti lossia vuosia ilman asiakkaita.

Useimmat hyvinvointiyhteiskunnan pelastamiseen pyrkivät vaativat työn tuottavuuden kasvua. Tämä on kovin kaukana vaatimuksista työllistää vajaatyökykyinen. Alkoholiongelmaisen työntekijän avulla voi olla vaikeaa lisätä tuottavuutta. Usein kohtuuttomia vaatimuksia työttömille esittävät ne, jotka tekevät itse pitkää päivää. He kokevat epäoikeudenmukaisena sen, että jotkut jäävät alle normin. Kun olen itsekin vääntänyt töitä melko yleisesti 10 tuntia päivässä, ei minulle ole tullut mieleen vaatia läheskään samaa kaikilta. Suvaitsevaisuutta! Meitä on joka lähtöön.

Olisin huolestunut niistä ihmisistä, jotka aktiivisesti hakevat töitä, mutta eivät saa kuukausiin ehkä vuosiin työpaikkaa. Ja heitä on paljon. Tämä jos mikä turhauttaa ja ahdistaa. Kysymys on yhteiskunnallisesta tuhlauksesta. Juuri tästä ryhmästä työttömiä pitäisi puhua. Sitten on yli 55 vuotiaat, joista monet työnantajat haluaisivat päästä eroon. Uudelleen työllistyminen on äärimmäisen vaikeaa. Eläkeikää lähestyville ja sen rajapyykin ohittaneille tulisi tarjota eriasteista osa-aikatyötä. Uskon, että hyvin suuri osa ikäihmisistä haluaa olla hyödyksi yrityksille ja yhteiskunnalle.

Jos katsotaan työttömyyslukuja, niin on syytä pitää mielessä, että kolmessa kuukaudessa 30 prosenttia työttömistä on vaihtunut. Absoluuttisesti luvut näyttävät lohduttomammilta. Tosiasiassa ”kortistossa” käy koko ajan voimakas liikehdintä. Suuri osa työttömistä on työvoimatoimiston kirjoilla vain hetkisen elinikäiseen työssä oloon suhteutettuna. Kun vielä luvuista pudotetaan pois vaikeasti työllistettävät pitkäaikaistyöttömät, jää väliin työttömien – mutta työhaluisten - kova ydin. Olen joskus laskenut, että 5 % työttömyyden tasolla tämä ydin voisi olla noin 1 prosentin suuruinen.

Juhana Vartiaisen ”uusi” yhteiskunta

VATTin Juhana Vartiainen esittelee aktiivisesti omia näkemyksiään yhteiskunnasta, johon hän haluaisi Suomea ohjattavan. Tarkoitus on osin tehdä konkreettisia ehdotuksia, osin herättää keskustelua. Joissakin tapauksissa, kuten ehdottaessaan eläkeikää lähestyville matalampaa palkkaa, hän on niin harhateillä, että uskottavuuden puute on lähellä.

Vartiaisen näkökulma edustaa tyypillistä kapea-alaista taloustieteellistä näkökulmaa. Tällainen ajattelu tuottaa todennäköisesti joitakin lyhyen aikavälin etuja, mutta johtaa pidemmällä aikavälillä nykyistä huonompaan tulokseen.

Suomessa hyvin monet matalapalkkatyöt hoidetaan nyt itsepalveluna ja itsepalvelukehitys jatkuu edelleen (esim. kaupan kassat). Näistä ei enää ole matalapalkka-alan laajentajiksi. Ainoa selkeä mahdollisuus lisätä matalapalkkatyötä on muodostaa nykyisten palkkatöiden palkka vapaasti ts. heikentää nyt töissä olevien palkkaa pidemmällä aikavälillä.

Mielestäni sellaista yhteiskuntaa ei ole, johon Vartianen pyrkii. Mikä olisi uusi yhteiskunta? Sellainen on jo. Mitt Romney päästi suustaan sen mallin ytimen kuuluisassa sammakossaan, kun hän Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjan yhteydessä tokaisi, että hän ei ole kiinnostunut niiden 47 % amerikkalaisista äänistä (47 % amerikkalaisista ei maksa liittovaltion tuloveroa), jotka elävät toisten varoilla. Juhana Vartiaisen malli johtaa juuri tähän matalapalkka-yhteiskuntaan, jossa ”oikeat” tuottavat työt erottuvat ja muut ovat sitten ruputöitä. Yhdysvalloissa on käynyt juuri niin, että matalista palkoista ei kyetä maksamaan veroja, vaan päinvastoin yhteiskunta joutuu maksamaan ”negatiivisen tuloveron” (Yhdysvalloissa ei ole negatiivisen tuloveron järjestelmää) kautta hengissä pysymistä vaativan korvauksen.

Nämä ovat niitä työministeri Ihalaisen mainitsemia silpputöitä, joilla ei pysty elättämään itseään. Silpputyöyhteiskunta ei Yhdysvaloissa tuo riittävästi verotuloja liittovaltiolle ja koska parempituloiset pitävät kiinni eduistaan, on seurauksena pysyväluontoiset budjettialijäämät.

Syntyy hyvinvointiyhteiskunnan irvikuva, kun puolet ihmisistä ei maksa veroja ja veroprogressio nousee jyrkästi suurituloisilla. Todellista jyrkkyyttä ei kuitenkaan ole, koska keskituloisten verotusta ei voi pitää kireällä. Siksi progression jyrkkyys on näennäistä. Veroprogressiota kuvaava käyrä näyttää pystyjyrkältä, mutta lähtee niin matalalta verotasolta, että jyrkkyys on pelkkää silmänlumetta: miltään tulotasolta ei kerry riittävästi verotuloja.

Vartiaisen hyvää tarkoittavat mielipiteet kääntyvät itseään vastaan. Se on harmi, sillä hyvinvointiyhteiskunnan etuja joudutaan joka tapauksessa tarkistamaan, mutta ei näin järeällä tavalla eikä tällaisilla keinoilla kuin Vartiainen esittää. Vartiainen ottaa siivun nykyisestä järjestelmästä ja rupeaa kääntelemään sitä uuteen asentoon kokonaisuutta huomioimatta.

Hyvinvointiyhteiskunta on erittäin vaativa yhteiskuntamallien laji. Se ei päästä ketään helpolla. Se on kaukana oleskeluyhteiskunnasta. Rahaa puuttuu aina ja osa kansalaisista pyrkii vapautumaan työn ikeestä ennenaikaisesti.

Palaan vanhaan teemaani hyvinvointiyhteiskunnan rahoittamisessa. Tarvitaan joitakin tarkkaan harkittuja verotuksellisia täsmäratkaisuja, mutta ensisijaisesti tarvitaan uutta innovatiivista työtä, työn tulosten parempaa markkinointia ja hyvää palkkatasoa. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta tästä on kysymys.

Umpioitumisen sijaan on oltava avoimia ulkomaiselle työvoimalle. Omat lahjakkuusreservit eivät riitä. Tarvitaan koulutusjärjestelmän uudistamista, koulutuksen käytännönläheistämistä ja työharjoittelujärjestelmän kehittämistä. Tarvitaan korkeaa verotuksen tasoa (muu on haihattelua). Yhtään helppoa keinoa ei ole, ja jos on, niin ne ovat jo käytössä.

”Vaihtoehtoista” mallia olen esitellyt blogikirjoituksessa ”Natsi-Saksan hyvinvointiyhteiskunta”.

Natsi-Saksan hyvinvointiyhteiskunta

Edvard Radzinskin Stalinin laajassa elämäkerrassa todetaan ikään kuin ohimennen, että ”vuonna 1939 toisen maailmansodan uhatessa Neuvostoliitossa siirryttiin takaisin kuusipäiväiseen työviikkoon”. Siis mistä siirryttiin? Lopulta pitkien selvitysten jälkeen minulle selvisi, että Neuvostoliitossa oli todellakin viisipäiväinen työviikko 1930-luvun alkupuolelta lähtien, kun esimerkiksi Suomessa siirryttiin viisipäiväiseen vasta 1960-luvun lopulla.

Hyvinvointipalvelujen varustelukilpaan Neuvostoliitto vastasi omille kansalaisilleen tarjotuilla laajoilla sosiaalisilla palveluilla. Puheet työväestön ihanneyhteiskunnasta eivät siis olleetkaan ihan pötyä. No kyllä Neuvostoliitossa tapahtui muitakin asioita….

Tämä tuli mieleeni, kun perehdyin natsi-Saksan aikaisiin hyvinvointiyhteiskuntapyrintöihin. Meillehän on luotu kuva – sinänsä aivan todellinen kuva – raakalaismaisesta diktatuurista, joka tappoi oman maan kansalaisia ja sytytti toisen maailmansodan. Mutta minkälainen oli natsisaksalainen hyvinvointivaltio?

Jotkut ovat sanoneet, että jos Hitler olisi kuollut vuonna 1938, hän olisi yksi Saksan loistavista suurmiehistä. Ehkei ihan näin. Hitlerin varhaishistoria kertoo vallankaappausyrityksestä vuonna 1923, väkivaltaisesta valtaanpääsystä 1930-luvun alussa, kun parlamentaarinen valtaanpääsy oli epäonnistunut tai eteni liian hitaasti. Tällainen ei kuulune suurmiehen kuvaan. Puolisotilaallisen SA:n tekemät tihutyöt ja raakalaismaiset tapot tulisi myös sivuuttaa, kuten myös Hitlerin vastaterrori, jolla hän tuhosi SA:n Ernst Röhmin ja hänen kannattajiensa liian kunnianhimoiset pyrkimykset ottaa valta käsiin. Ja taas veri virtasi.

Natsi-Saksan oli löydettävä kannatus epäselvälle ideologialleen saadakseen kansan tuen. Keskiviivan vasemmalle puolelle jäivät kommunistit (lue: kansainvälinen kommunismi), jotka piti tuhota ja myös tuhottiin samalla periaatteella kuin juutalaiset. Sosiaalidemokraatit edustivat vaarallista demokraattista (lue: kansanvaltaista) sosialismia. Vaarallinen sana ei ollut sosialismi, vaan sana ”demokraattinen”. Niinpä heitä alettiin vainota. Natsit hyväksyivät vain NSDAP:n ainoana poliittisena voimana. Keskiviivan oikealla puolella olevat konservatiivit ja aristokraattiset piirit sopivat yhteistyökumppaneiksi, kunhan vain hyväksyivät natsipuolueen yksinvallan.

Näin natsit tekivät ideologialleen tilaa. Tila oli poliittisesti ahdas, mutta sitä laajennettiin väkivallalla. Natsien pahin vihollinen oli suvaitsevainen länsimainen demokratia. Epäonninen tai epäonnistunut Weimarin tasavalta sopi esimerkiksi epäonnistuneesta demokraattisesta kokeilusta.

Millä natsit ostivat suosionsa ja valta-asemansa pelottelujen, uhkailujen ja väkivallantekojen lisäksi ? Hyvinvointipalveluillapa tietenkin. Natsit lupasivat töitä kaikille. Usein on esitetty lääkkeenä moottoriteiden rakentaminen. Parhaimmillaan se oli kohtalainen työllistäjä, mutta tärkeämpi oli avioituville pareille tarjotut lainat, joiden ehtona oli vaimon kotiin jääminen ja työpaikasta luopuminen. Naisen paikka oli kotona. Miehille vapautui näin valtavasti työpaikkoja. Juutalaisten ja poliittisten vastustajien menettäessä työpaikkansa saatiin lisää työtilaisuuksia.

Eikä tässä kaikki. Natsit avasivat uusia koulutusmahdollisuuksia, antoivat verohelpotuksia työläisille ja lapsilisiä perheille. Naisia palkittiin lasten synnyttämisestä (palkkiot alkoivat juosta neljästä lapsesta). Eläkkeitä korotettiin ja maanviljelijöitä tuettiin. Saksalaisten lomat kaksinkertaistettiin. Lomanviettomahdollisuuksia järjestettiin saksalaisella perusteellisuudella valtion toimesta.

Erikseen ovat sitten erilaiset ”pakolliset” keräykset, joilla autettiin köyhiä. Kaikkien piti osallistua talkoisiin. Hyvinvointiyhteiskunnan lisäksi Saksasta piti kehittää hyväntekeväisyysyhteiskunta. Tietenkin taustalla oli halu säästää valtion menoissa.

Natsit järjestivät laajoja mielipidetutkimuksia, joilla he pystyivät ennakoimaan kulloinkin vallitsevan ilmapiirin ja kansan toiveet. Samalla saatiin selville kansalaisten mahdolliset vastarintapesäkkeet.

Natsi-Saksan versio hyvinvointivaltiosta muodostui tähän tapaan. Syntyperällä ei ollut merkitystä, eikä sillä oliko ihminen köyhä vai rikas. Mutta rodulla ja poliittisella kannalla oli merkitystä. Kaikkien toimien takana oli natsipuolueen yksinvaltaiset toimet. Oppositio oli lakkautettu jo vuonna 1933.

Tietenkin oli myös niitä, joita viehätti sotaisat laajentumispyrkimykset. Aggressiivisen suurvallan kannatus kasvoi sitä mukaa kun natsihallinto saavutti menestystä kansalaisten keskuudessa. Hyvinvointivaltion kustantamisen lisäksi aseistamiseen tarvittiin valtavia rahasummia.

Miten hyvinvointivaltio ja varustautuminen sotaan rahoitettiin? On selvää, että kustannukset kaikesta edellä esitetystä muodostuivat valtaviksi. Tavallisille kansalaisille järjestettiin veronkevennyksiä. Yrityksiä ei sosialisoitu, mutta niiden voitoista perittiin valtavat verot sekä suhteellisesti että absoluuttisesti.

Heti 1930-luvun alussa talouden tilastotietoja alettiin vääristellä. Vuodesta 1935 valtion budjettitiedot julistettiin salaisiksi. Talouden tila ei kestänyt läpinäkyvyyttä. Rahan hankintakeinot olivat mielikuvituksellisia: aseteollisuudelta lainattiin rahaa, juutalaiset joutuivat maksamaan maastapoistumisestaan ja myöhemmin juutalaisilta otettiin pois kaikki rahaksi muutettava.

Valtio oli kaikesta huolimatta kassakriisissä vuosina 1937, 1938 ja 1939. Näytti siltä, että lebensraumin perimmäisenä pontimena oli naapurimaiden ryöstäminen. Muutoin vararikolta ei olisi voitu välttyä. Näin Saksan valtaan joutuivat Reininmaa (1936), Itävalta keväällä 1938 ja Tsekkoslovakia syksyllä 1938. Puolan valtaus 1939 johti Englannin ja Ranskan sodanjulistukseen. Siitä eteenpäin Saksan valtaukset muistuttivat yhä enemmän ryöstöretkiä.

Näytti siltä, että 1940-luvun alussa hyvinvointivaltion rahoittamisen korvasi sodan rahoittaminen. Natsi-Saksan 5-6 vuotta kestäneen hyvinvointivaltion tarina oli lopussa.

Mitä tästä opimme?

Myöhemmän kehityksen valossa - toisen maailmansodan jälkeen - on ollut tärkeää, että Saksa on pystynyt myös demokratiana tarjoamaan hyvinvointiyhteiskunnan palvelut . Punainen armeijakunta ja uusnatsit eivät ole pystyneet horjuttamaan demokraattista kehitystä. Kylmän sodan hyvinvoinnista käyty bipolaarinen kilpavarustelu hyödytti hyvinvointiyhteiskunnan demokraattista kehittymistä.

Euroopan kansallismielisissä liikkeissä – kuten Lapuan liikkeessä – verovaroilla tuotetut palvelut haluttiin suunnata kansallisesti ”puhtaille” tahoille. Näin on suoraan haluttu matkia natseja.

Euroopassa demokraattisen kehityksen yksi tunnusmerkeistä on ollut, että suvaitsevaisuus on ylittänyt rotujen välisen rajan. Hyvinvointipalvelut on tarjottu universaalisti. Jos kansanvaltaisen järjestelmän valppaus herpaantuu, voidaan jatkossakin odottaa populististen liikkeiden käyttävän joitakin natsi-Saksan kehittelemistä houkuttelevista keinoista.

Miksi finanssikriisiä ei pystytty ennakoimaan ?

Tilastokeskuksen julkaisussa Tieto ja Trendit 12/2012 eritellään ansiokkaasti finanssikriisin syitä syviä. Miksi finanssikriisiä ei pystytty ennakoimaan? Lehdessä Suomen OECD-suurlähettiläs Antti Kuosmanen esittelee artikkelissa ”Sopuleita äidin oomme kaikki…” tulkintoja kyvyttömyydestä ennakoida kriisi.

Lähteisiinsä (Michael Shermer) viitaten Kuosmanen erottaa kolme kategoriaa, joilla hän kuvaa sitä, miksi finanssikriisin tuloa ei nähty: 1) Intellectual Capture. Pelättiin auktoriteettien reaktioita (auktoriteetteja edusti esim. Yhdysvaltain keskuspankki), jos totutusta poikkeavia näkemyksiä esitetään. Sorruttiin lauma-ajatteluun (groupthink) ja ajateltiin, ettei suurta kriisiä tule, koska viimeisestä oli niin kauan aikaa (1930-luku). Viimemainitusta käytetään nimeä jatkuvuusolettama. 2) Mukauduttiin vallalla oleviin näkemyksiin. Ylemmille tahoille ei puhuttu negatiivisia totuuksia. Riittävä vuorovaikutus puuttui eri tahojen välillä. 3) Vallitseva makrotaloustiede (markkinat hakeutuvat itse tasapainoon, sääntely tulee purkaa) esti kritiikin.

Kaikki edellä mainitut ovat tärkeitä palasia kriisin näkemisen esteiden analysoimisessa. Luultavasti useimmat kriisin syitä analysoivat käyttäisivät samantyyppisiä faktoja.

Olen itse jaotellut kolme kategoriaa, jotka ovat lähellä edellä esitettyjä, mutta kuitenkin saattavat tuoda uusia ulottuvuuksia kriisin arviointiin. Kolme kategoriaa ovat 1) Ideologia, 2) Asenteet ja tunteet sekä 3) Tieto. Oleellinen lähtökohta on, että syvällisimmin ihmisen käyttäytymiseen vaikuttava tekijä on ideologia, toiseksi tärkein on asenne ja vasta kolmantena on tieto.

Tieto

Riskien kartoitus puutteellista. Riskitietoisuus laski dramaattisen alas. Talouden lakien toistuvuus unohdettiin. This time is different -ilmiö. Ei nähty tai haluttu nähdä 1980-luvulta alkanutta jatkuvien kuplien ja rahamarkkinakriisien vaihetta oireellisena ilmiönä.

Tuloeroja kasvatettiin tietoisesti. Tuloerojen kasvun vahingollisuutta ei huomioitu.

Uusien rahoitusinstrumenttien aiheuttama sokeus (niitä kehiteltiin ”tieteellisesti”, kaikkea ei kuitenkaan pystytty huomioimaan), rahoitusalan ylikoulutus oli silmiinpistävä ilmiö.

Ylikoulutus johti rahoitusalan ylisuureen kasvuun. Rahan kiertonopeus nostettiin äärimmilleen velkavivun ja uusien rahoitusinstrumenttien avulla. Näitä ei nähty vaaratekijöinä. Rahamarkkinatoimijoiden ylisuuriin palkkioihin herättiin liian myöhään.

Velkavivun vaarallisuus sivuutettiin, koska kasvun kuviteltiin olevan teknologiavetoisesti ”ikuista”.

Teknologista kehitystä yliarvioitiin (ajateltiin, että muutti talouden lait). Suhdannevaihteluiden kuviteltiin väistyneen.

Investoinnit pakenivat teollisuudesta rahamarkkinatuotteisiin.

Keskuspankin rooli. Keskuspankin johto erityisesti Yhdysvalloissa omaksui uusliberaalit, vapaiden markkinoiden periaatteet. Tehokkaiden markkinoiden ajateltiin itse huolehtivan tasapainon saavuttamisesta.

Epänormaalia alettiin pitää normaalina. Totuttiin meneillään olevaan kehitykseen, vaikka monet tunnistivatkin tuhon oireet.

Liian moni sai hyötyä kriisin kehittymisvaiheessa.

Globaalisaation aiheuttamien muutosten huomiotta jättäminen. Kehittyneet maat velkaantuivat kehittyville maille.

Todellisesta asioiden kulusta ei oltu selvillä. Tapahtui Fog of War -ilmiö, jossa heikko rahamarkkinanäkyvyys esti objektiivisen analyysin.

Asenteet ja tunteet

Auktoriteettien pelko, ei uskallettu asettua valtavirtaa vastaan. Esim. IMF:n analyyseissa ei asetettu ylempien näkemyksiä kyseenalaiseksi. Alemmat portaat toteuttivat ylempien ajattelua.

Laumasieluisuus. Mielipidejohtajia ei kyseenalaistettu. Vakavaraisina pidetyt vanhat pankit yrittivät taistella uusien innovaatioiden tuomia riskejä vastaan, mutta antoivat lopulta periksi , kun joidenkin muiden alkumenestys oli vaikuttavaa. Halu irtautua sääntelyn kahleista (”jospa vain saisin mahdollisuuden itseni toteuttamiseen”).

Moraalittomuus, ei haluttu asettua tavallisen ihmisen asemaan. Moraalikato. Väärä optimismi (=toiveajattelu). Arvostelijat leimattiin pahanilmanlinnuiksi. Yhteiskunnallisten asenteiden koveneminen (rasismi, uskonnon korostuminen, uskonnollinen suvaitsemattomuus). Yhteiskunnallinen vastakkainasettelu korostui.

Ideologia

Uusliberalismin läpimurto (1930-luvulla alkaneen sääntelyn vastaisuus, joka jatkui sodan jälkeen).

Tehokkaiden markkinoiden teoria. Markkinat hakeutuvat automaattisesti tasapainotilaan (antiteesi: markkinat pyrkivät koko ajan pois tasapainosta).

”Kun jokainen tekee parhaansa, aiheutuu kaikkien hyvä”.

Uusliberaali omistajuusyhteiskunta muodostui ideologian ytimeksi.

Trickle-down teorian mukaan ylhäälle ohjatut veronkevennykset valuvat kaikkien hyväksi.

(Markkinoiden) vapaus muodostui itseisarvoksi. Kuplaa ei voi tunnistaa ennenkuin se puhkeaa.

Tavoitteeksi asetettiin pieni valtio. Yhteiskunnan piti puuttua mahdollisimman vähän kansalaisten elämään. Unohdettiin, että yksityinen ja julkinen voivat toimia parhaiten yhdessä.

Johtopäätöksiä….

Arkiajattelun mukaan rakennamme sivistysvaltiossa ymmärryksemme tiedon varaan tai niin me sen ainakin kuvittelemme. Jokaisella ihmisellä on ideologia (maailmankuva tai ajatuskehikko), jonka varassa toimitaan. Tässä erittelyssä viedään ideologia pidemmälle. Se muodostuu dogmiksi. Kun ideologia jyrää tiedon (tunteet ja asenteet toimivat välikäsinä) on kysymys dogmaattisesta ideologiasta. Tässä ajattelussa sekä sosialismi että uusliberalismi edustavat dogmaattisia ideologioita (oppiin perustuva ideologinen ajattelu). Dogmaattiseen ideologiaan joko lähdetään mukaan tai siitä sanoudutaan irti.

Ideologisesti voidaan uusliberalismin ja sosialismin väliin muodostaa akseli, jonka ytimessä on omistajuuden käsite. Sosialismissa omistajuus on kollektiivista aina pakkokollektivismiin saakka. Uusliberalismissa taas yksityisomistus on viety äärimmäisen pitkälle. Yhdysvalloissa uusliberalistinen ns. omistajuusyhteiskunnan (ownership society) kehittely oli käsittääkseni yksi finanssikriisin keskeisiä syitä. Omistajuusideologia sumensi tietoon perustuvan argumentoinnin ja kritiikin. Cato-instituutti määritteli 2000-luvun alussa omistajuusyhteiskunnan seuraavasti: jokainen isi ja äiti omistaa lastensa koulutuksen (koulu ei siis ole yhteiskunnan verovaroilla ylläpitämä instituutio), jokainen omistaa oman terveydenhuoltonsa (ei ole yhteisesti kustannettua terveydenhuoltojärjestelmää) ja jokainen omistaa oman eläkkeensä (ei ole meidän tuntemaamme eläkejärjestelmää). Omistajuusyhteiskunta-ajattelu ei koskaan levinnyt sosiaaliturvaan saakka, vaikka George Bush nuorempi pyrkikin viimetöinään yksityistämään 4 % sosiaaliturvasta.

Finanssikriisin kehittymisen kannalta oli kuitenkin ratkaisevaa, että yksi osa omistajuusyhteiskuntaa eteni, nimittäin kodinomistajuus (home ownership). Tavoitteena oli sitoa amerikkalaiset ”amerikkalaiseen unelmaan” kodinomistajuuden kautta. Dogmaattisesti toteutettu ”pakonomainen” köyhille suunnattu kodinomistajuuden ohjelma (johon köyhillä eikä vähän parempituloisillakaan ollut varaa) asuntokuplineen oli finanssikriisin välitön syy.

Finanssikriisi näyttäytyy eräänlaisena omistajuuden kiihdytysprosessina, johon liittyi oleellisesti rahankierron kiihdytysprosessi (jota olen käsitellyt blogikirjoituksessa ”Hitaamman rahan puolesta”). Nämä prosessit edellyttivät rankkaa velkavivun käyttöä, joka johti akuuttiin kriisiin. Teknologiaa ja ikuista kasvua korostava ideologia ei mahdollistanut analyyttistä kritiikkiä.

Ideologisen omistajuusakselin avulla voidaan ymmärtää, miksi jotkut uusmarksilaiset ovat siirtyneet uusliberaaleiksi (esimerkiksi Irving Kristol Yhdysvalloissa ja Björn Wahlroos Suomessa).

Mahdollisimman objektiiviseen tietoon perustuvan (toki henkilökohtaisen ideologian hyväksyvän) ajattelun edistäminen olisi siis yhteinen tehtävämme, jotta dogmaattisten ideologioiden painajaisilta voitaisiin välttyä. Tietenkin on myönnettävä, että kaikki oppiin perustuvat ideologiat tai ideologialuontoiset aatteet eivät ole tuhoisia (esimerkiksi osuustoimintaliike, alkiolaisuus jne.). Mutta tässä olikin tarkoitus avata sitä, miksi finanssikriisin syntyä ei havaittu.

Moniarvoinen yhteiskunta syvällisemmin ymmärrettynä ei antaudu mielipidejohtajien vietäväksi kritiikittömästi. Vaivihkaa tapahtuva mielipidejohtajien suorittama manipulointi tuhoaa tehokkaasti aivan tavallisen ja hyödyllisen arkikriittisen näkemyksen. Ideologisista paineista huolimatta on jaksettava taistella tiedon, tiedon levittämisen ja tiedon saannin puolesta.

Palkkoja alentamaan?

Hallitus ja presidentti ovat alentaneet tai alentamassa palkkoja. Eduskunta saattaa seurata. Yrityselämän johdossa harkitaan palkanalennuksia. Pitäisikö tavallisen palkansaajan suostua alentamaan palkkaansa?

Vastaus on ei. Ostovoimaa ei pidä lähteä tuhoamaan tieten tahtoen. Elintasoa ei pidä lähteä alentamaan kaikkien osalta, johon kategorinen palkanalennuslinja johtaa. Ratkaisu olisi lähinnä hölmö.

Luultavasti hyvätuloisten esimerkillä pyritään siihen, että tulevat palkankorotukset ovat maltillisia, esim. luokkaa 0-1 %. Siihen olisin valmis suostumaan. Sekin on ostovoiman kannalta arveluttavaa, jos kokonaisratkaisuun ei kuulu veronalennuksia.

Tilastojen mukaan 1/3 ihmisistä kuluttaa arjen menoihin sen minkä tienaa. Tällaisen ihmisen on mahdotonta säästää ilman kulutuksen vähentämistä ja sehän tuhoaa kasvun edellytyksiä.

Kun ensin on nostettu yksityisen sektorin huippupalkkioita vuosien ajan aivan erilaisilla prosenteilla kuin tavallisen palkansaajan osalta on tehty, niin tuntuu lähes irvokkaalta, että nyt sitten palkkoja alennetaan ”malliksi”. Ei ole järkeä.

Mielestäni on sinänsä oikein että esimerkiksi pääomaveroa isoista tuloista maksavat luopuvat jostakin osasta palkkiota. Sanoisin kuitenkin niin, että se osa johtoa, joka on saanut hyviä (mutta ei kohtuuttomia) palkkioita, on palkkansa ansainnut edellyttäen, että yrityksen tulos on ollut hyvä.

Korkeita palkkaveroja maksavia en ryhtyisi patistamaan palkanalennuksiin. He maksavat jo nyt kohtuullisesti veroja.

Palkkioiden alennuksen ei pidä perustua ”vastakateuteen”, vaan järjen käyttöön. Vaikutta vähän siltä, että palkkojenalennussirkuksesta on tullut uusi populismin ilmentymä.

Johtajien ja kansanedustajien palkka-alella ei panna kansantaloutta kuntoon, mutta tavallisten palkansaajien palkka-alella kansantalous saadaan epäkuntoon.

Suomalaisten on luotettava omaan innovaatiokykyyn, kehitettävä vientiin uusia tuotteita ja palveluita. Eduskunta taas voisi keskittyä vähäksi aikaa olemassa olevien lakien paikkailuun ja harkita uusien menoja lisäävien uudistusten jäädyttämistä.

Obaman voitto = järjen voitto dogmaattisesta ideologiasta

Ronald Reagan alensi korkeimpia marginaaliveroja lähes kertaratkaisulla 70 prosentista 28 prosenttiin 1980-luvun alussa. Päätös tehtiin hurjassa ideologisessa kiihkossa. Suurille tuloille annettujen verohelpotusten piti sataa mannaa kaikille kansalaisille. Kehiteltiin ”Lafferin käyrää” ja ” valumataloutta” sen tueksi, että Yhdysvaltain talous oli saanut piristysruiskeen, joka kestää. Kaikesta touhusta ainakin minulle syntyi käsitys, että ensinnäkin a) edettiin uusliberaalien teorioiden mukaan ja toisaalta b) keksittiin jälkikäteen selitykset, joilla talouden hoidolle löytyi ”tieteellinen” peruste. Lopputulos oli joka tapauksessa, että kun ensihuumasta selvittiin, painui valtiontalous alijäämäiseksi pysyvänoloisesti. Verotulot eivät kerta kaikkiaan riittäneet menojen peittämiseen. Asiaa selitettiin siten, että kansantalouden onni (talouden tasapaino) koittaa ”myöhemmin”.

Asia korjautuikin myöhemmin, mutta toisella tavalla kuin uusliberaalit kuvittelivat. Ylhäältä alaspäin tapahtuvien valumien sijasta Bill Clinton korotti ylimmän marginaaliveron 39 prosenttiin. Verojen korotukset kokonaisuudessaan purivat: Yhdysvaltain liittovaltion budjetti oli hetken aikaa jopa ylijäämäinen 1990-luvun lopulla.

Sitten seurasi George Bushin aika. Sen sijaan, että hän olisi jatkanut Clintonin tulovero-ohjelmia, hän siirsi painopisteen omistajuuden edistämiseen. Tämä oli tulevan talouskehityksen kannalta ratkaiseva virhe. Omistajuutta Bush edisti ns. omistajuusyhteiskuntaideologian mukaan. Ajatuksen taakse valjastettiin mm. ”miljonäärien thinktank”, Cato-instituutti. Tavoitteena oli sitoa amerikkalaiset - myös köyhät – asunnonomistajuuden kautta ”amerikkalaiseen unelmaan”. Tarkoitus oli edistää kapitalismia myöntämällä käsirahatukia asunnon hankintaan eli siis houkutella myös köyhät hankkimaan asunto. Näin todella tapahtui. Taka-ajatuksena oli saada omistajuusunelma siirtymään myös seuraavalle sukupolvelle perintöjen kautta. Koko ajatus oli täysin epärealistinen ja toteutettiin suuren ideologisen pakkomielteen sokaisemana. Ihmisillä ei kerta kaikkiaan ollut varaa asuntoihin. Bush ja hänen taustavoimansa eivät tajunneet, mitä on todellinen köyhyys. Seurasi dramaattinen asuntojen kysyntäbuumi, valtava asuntokupla hintojen noustessa pilviin, jättimäinen velkakupla ja lopulta katastrofi, josta me kaikki olemme vaivoin toipumassa.

Olisi siis tarvittu tuloerojen tasausohjelma tuloerojen leventämisohjelman sijaan. Asiat tehtiin väärinpäin. Ensin olisi pitänyt pitkäjänteisesti luoda tulokertymä tuloerojen tasaamisen kautta ja siten luoda pohja omistajuudelle. Omistajuuden edistäminen ensin saattoi tapahtua vain velkaantumisen avulla.

Takaisin tulo- tuloveropuolelle! Bush ajoi läpi korkeimman marginaaliveron alennuksen 35 prosenttiin heti 2000-luvun alussa. Pysyvää ratkaisua ei saatu aikaan, koska demokraatit vastustivat veroalennusta, niinpä alennus toteutettiin tilapäisratkaisuna vuoteen 2010 saakka. Vuonna 2010 taisteltiin taas ja jälleen tilapäisratkaisuna vuoteen 2013 saakka pidettiin ylin marginaalivero 35 prosentissa. Seurauksena alijäämät ovat taantuman ym. syiden takia paisuneet jättimäisiksi.

Juuri nyt ratkaistaan tulevaisuuden kannalta tärkeitä asioita: Barack Obama pyrkii nostamaan ylimmän marginaaliveron 39,6 prosenttiin eli samalle tasolle kuin mitä se oli Clintonin aikaan.

Toki mukana on myös kiinteistöveroratkaisuja ja muita toimenpiteitä. Tässä onkin tavoitteena selvittää ajatuksellista pohjaa, miksi kehitys on kehittynyt edellä kuvattuun malliin.

On tehty lukemattomia kompromisseja. Nykyinen ylin marginaalivero 35 % menee tulojen 370 000 dollaria ylittävältä osalta. Tavoitteena Obamalla oli nostaa veroprosentti 39:ään tulojen 250 000 dollaria ylittävältä osalta. Tähän olisi ehdottomasti pitänyt päästä. Nyt kompromissien kompromissina vero nousee ehkä mainittuun 39,6 prosenttiin tulojen 450 000 dollaria ylittävältä osalta (tätä kirjoitettaessa kongressi ei ole vielä hyväksynyt ratkaisuehdotusta). Sekin alentaa käsittämättömäksi laajentunutta budjettialijäämää merkittävästi.

Budjettialijäämä on niin suuri, että sen kokonaan poistaminen on lähinnä haave. Viimeisellä toteutuneella budjettikaudella alijäämä oli 1100 miljardia dollaria (menojen olleessa karkeasti 4000 miljardin tasolla). Muutos on kuitenkin lupaava ja antaa mahdollisuuden talouden pitkäjänteiselle hoitamiselle nykyisen tempoilun sijaan.

Mikä merkitys mahdollisilla päätöksillä on Euroopan talouteen? Voitaneen sanoa, että kaikki edistysaskeleet ovat tässä ankeudessa plussaa. Periaatteellisemmalla tasolla kysymys on Yhdysvaltojen taloutta vaivanneen ideologisen vaiheen taittumisesta. Vai onko? Voisiko lähes sosialismiin rinnastettavissa oleva dogmaattisen ideologian vyörytys olla heikkenemässä. Republikaanit varmaan hautovat jotain vastaiskua Obamalle.

Kun pöly on laskeutunut – taitaa olla toiveajattelua – voitaneen käynnistää keskustelu uusliberalismin, omistajuusideologian ja muiden järkevää taloudenpitoa vaivanneiden aatosten nurinkurisuudesta. Ainakin toivon niin. Mutta se on toisen pohdinnan aihe.

PS

Kongressi siis hyväksyi kompromissiesitykset. Paljon jäi tekemättä. Valtiontalouden säästöt ovat seuraava riitelykohde. Kun republikaanit vastustavat säästöjä puolustusmenoissa, jää varsinaisia säästökohteita aivan liian vähän. Ongelmat ovat edelleen liittovaltion budjetin tulopuolella. Nyt lukkoonlyödyt tulopuolen lisäykset (veronkorotukset) ovat liian vaatimattomia.

Mitkä olivatkaan taloustieteilijän kuuluisat viimeiset sanat?

Vuosi 1937 = vuosi 2013. Mitä tämä kaava kertoo? Katsotaanpa. Vuoden 1929 pörssiromahduksen seurauksena Yhdysvallat ja lähes koko läntinen maailma syöksyi lamaan. Laman syvin kohta osui vuoteen 1933 (sitä edelsi aaltomaisesti pahoja notkahduksia vuosien 1930 ja 1932 välillä). Vuonna 1934 Yhdysvaltain talous alkoi toipua. Toipuminen jatkui vuosina 1935-1936.

Rooseveltin käynnistämän elvytyspolitiikan arvostelu kiihtyi sitä mukaan kuin vuosi 1933 loitontui. Kongressi hermostui velkaantumisesta ja kun talous muutoinkin näkyi toipuvan saivat arvostelijat tuulta purjeisiin. Lopulta presidentti antoi periksi ja ohjasi taloutta kiristävään suuntaan sillä seurauksella, että maa syöksyi uudelleen lamaan vuonna 1937. Työttömyys nousi lähelle 20 prosenttia.

Muodostui tunnettu kaksoisveekuvio eli tuplalama (double dip). Talous toipui sen jälkeen tunnetulla tavalla. Maailmansodan aiheuttama uhka kiihdytti tavaran tuotantoa ja 1940-luvun alussa työttömyys painui kahteen prosenttiin. Sekä miehille että naisille löytyi töitä….

Nykyisen finanssikriisin syvin vaihe osui vuodelle 2009. Siitä neljä vuotta eteenpäin ja ollaan vuodessa 2013. Ennakoin eräässä blogikirjoituksessani, että vuosi 2013 voisi sopia uuden taantuman ajankohdaksi. Silloin oltaisiin kolmekymmentäluvun ”rytmissä”. Myönnän, että tämä rytmin ennustus on lievästi ”poikkitieteellinen”. Kukaan tuskin tietää, mihin alavireen syvin kohta osuu.

Taantumasta ei useimpien mielestä tule syvää. Kaksoisvee näyttää muodostuvan siten, että sen oikeanpuoleinen sakara on ”heikosti kehittynyt” (eli tuplataantuman toinen osa jää lieväksi). Tilanne on kuitenkin herkkä talouspoliittisille erheille.

Miksi tapahtui sama kuin 1933/1937? Monet syyttävät leikkauspolitiikan asettamista elvytyksen (=velkaantuminen) edelle. Kiistämättä näin on tapahtunutkin. Etelä Euroopan valtiot ovat tästä eniten kärsineet. Onko siis kasvun edellytykset syöty leikkauspolitiikalla, joka on heikentänyt kallisarvoista kulutusta? Väitteelle löytyy paljon perää.

Yksi iso ongelma jää, vaikka talouteen pumpataan velkarahaa. Velkaelvytyksen on ollut vaikea suostua johtuen jo aiemmin korkeasuhdanteessa tapahtuneesta velkaantumisesta. Naula arkkuun olivat tuplaveen ensimmäisen osan aikana tehdyt budjettialijäämät, jotka lisäsivät velkaa. Nyt sitten pitäisi käynnistää velkaelvytys entisen velan päälle tilanteessa, jossa velan BKT-osuus heiluu monissa maissa pitkälti yli sadan prosentin. Tätä eivät monien (IMF, EU) hermot kestä.

Ainakin Kreikan osalta on valittu toinen tie: annetaan velkoja anteeksi. Pian ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa elvytystä täytyy jatkaa. Kasvua on pakko saada aikaan.

Monet tahot ovat innokkaasti olleet liittämässä myös Suomea katastrofaaliseen kehitykseen. Tähän ei ole aihetta. Suomen julkisen velan osuus BKT:stä on 50 prosentin paikkeilla. Nyt ei ole kysymys liiallisesta velkaantumisesta, vaan kilpailukyvyn palauttamisesta.

En ole erityisen varma siitä opettaako historia (jos opettaa, se voi opettaa myös väärin). Kokemuksesta pitää kuitenkin nyhtää kaikki oppi, mikä on saatavissa. Talouden lainalaisuudet eivät ole muuttuneet viimeisen 150 vuoden aikana merkittävästi. Jostakin syystä oppeja on vaikea siirtää sukupolvelta toiselle. Pentti Vartia ja Jaakko Kiander totesivat tämän selkeästi kirjassaan ”Suuri lama” (1998), kun he vertasivat 1920-lukua ja 1980-lukua keskenään. He päätyivät tulokseen, jossa samat puolen tusinaa eri vaihetta edelsivät kriisin puhkeamista kummankin laman aattona.

Vartian ja Kianderin opit liittyivät korkeasuhdanteen hallintaan sekä 1920-luvulla että 1980-luvulla. Kriisien välinen 60 vuoden jakso oli aivan liian pitkä aikamatka, jotta olisi muistettu, mitä edellisellä kerralla tehtiin väärin. Tietenkin on niitä, jotka arvelivat, että talouden mekanismit olivat muuttuneet niin paljon, ettei menneitä kannata muistella. Mutta tässä juuri on suuri viisaus: pitää palata menneisiin kokemuksiin.

Yhdysvalloissa sekä Paul Krugman että Ben Bernake ovat lamataloustieteen (mukaan lukien 1930-luku) asiantuntijoita. Krugman on ollut turhautunut, kun liittovaltion hallitus ei ole riittävästi huomioinut 1930-luvun tuplaveekokemuksia. Ben Bernanken kokemuksella on ollut merkitystä, kun Yhdysvallat on pyrkinyt selviytymään nykyisestä suuresta taantumasta (Great Recession). Sitä ennen hän kyllä hairahtui pahasti uusliberaaleihin oppeihin ollen yhdessä Alan Greenspanin kanssa aiheuttamassa talouden ongelmia (usko tehokkaiden markkinoiden teoriaan, usko teknologisen kehityksen taantumia tainnuttavaan vaikutukseen jne.).

Nykykriisin kova koettelemus Euroopassa on, että elvytettäessä (siis jos velkaelvytetään) pitää uskoa vuorenvarmasti, että elvytyksen jälkeen seuraa korkeasuhdanne, joka vähintäänkin katkaisee lisävelkaantumisen. Kysymys on siis siitä pystytäänkö koko euroalueen kilpailukyky palauttamaan.

Ainakaan 1970-luvun alussa kansantaloustieteen opinnoissa ei juuri kajottu historiaan. En tiedä miten on nyt, mutta tutkintoon täytyisi sisällyttää aimo annos taloushistoriaa. Muussa tapauksessa liike-elämään tulevat nuoret leijonat tekevät jälleen oharit jonkin ajan päästä.

Kuulemani mukaan kauppiaan viimeiset sanat olivat: ”Kyllä tätä pitäisi vielä voida syödä”. Niin, mitkä olivatkaan taloustieteilijän viimeiset sanat? Ne lausui Robert Lucas, Yhdysvaltain kansantaloustieteen seuran puheenjohtaja (ja taloustieteen Nobelin voittaja 1995) vuonna 2003. Hän nimittäin sanoi, että ”lamantorjunnan muodostama keskeinen ongelma on käytännöllisesti katsoen lopullisesti ratkaistu”. Kaikki huomio piti kiinnittää teknologiseen kehitykseen.

Ei (vanha) oppi ojaan kaada, ei edes professoria. Miten helppoa onkaan keksiä uusi totuus vanha kuluneen sijalle.