Ajat, ne muuttuvat - mutta sodat jäävät

 

Yksi nuoruuteni suosikkibändeistä oli Ten Years After. Heidän alun perin vain kohtuulliselle huomiolle jäänyt kappaleensa I’d love to change the world” on tänään aikaansa seuraavan  mainiota kuuntelumusiikkia. Paljastuu, miksi maailman muuttaminen on niin vaikeaa: väestö jatkaa kasvuaan, väkivalta synnyttää väkivaltaa, veren vuodattaminen yltyy, saasteiden leviämistä ei pysäytä mikään…  Kappale on ikään kuin jälkiwoodstockilaisen aikakauden muistomerkki, jolloin maailmaa yritettiin parantaa nuorisovallankumouksella, mutta tulos ei ansaitse ylistystä. Pikemminkin menneiden aikojen perintönä sotien uhka ja itse sodat toistuvat vääjäämättä toistuvin, mutta epätasaisin väliajoin.

Mitä juuri nyt tarvittaisiin tähdellisimmin? Laulussa peräänkuulutetaan tervettä järkeä: where is sanity?

Ja tuon kaiken jälkeen on tapahtunut vielä paljon hullumpia asioita. Olemme jälleen tilanteessa, jossa suursodan uhka leijuu yllämme, mutta mitään peruuttamatonta ei onneksi ole vielä tapahtunut. Alakulo on kuitenkin vallitseva mielentila, koska mitään tosiasiallista edistystä rauhan tavoittelussa ei ole saatu aikaan. Pikemminkin uusia maailman)palon alkuja on nähtävissä siellä täällä: Gaza edelleen, Thaimaa, Venezuela….

Niin, terveen järjen puute tuntuu rasittavan kaikkia, poliittisen johdon korkeinta tasoa myöten. En ole ihan vähään aikaan nähnyt kansainvälisessä politiikassa näin sumuista aikaa, jolloin tulevaisuus olisi ollut nykyistä näköalattomampi.

Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi tarkastelee kolumnissaan 22.12.2025 ”Suomen tuki ja turva ajaa valkoisten valtaa” maailman menoa kolmen eri ulottuvuuden kautta. Ne ovat: rasismi, turvallisuuspoliittinen strategiatyö ja maahanmuutto. Mikä tuki ja turva? No, Trumpin  Yhdysvaltojen tarjoama tietenkin. Jos joku kuvitteli, että Trump ei kaikkien viisastelujensa jälkeen ehdi paneutua keskeneräiseen Grönlannin kaappaukseen, niin erehtyi. Erikoissuurlähettiläs on jo palkattu likaisen työn tekijäksi.

Ehtivä tuo Trump! Hän on nimennyt  Somalian ”shitholeksi” ja kertonut iloitsemisen aiheena   Eurooppaan syntymässä oleva patrioottisten äärioikeistotahojen akselista. Jos Trumpille lankeaisi kolmas kausi presidenttinä, ties vaikka Eurooppa ja Yhdysvallat ajautuisivat  sodan partaalle.

Vaikka Trump onkin hyvin eksentrinen, tuskin kukaan odotti koko läntisen maailman  liittoutumisjärjestelmän horjuvan ja Trumpin hakeutuvan taktiseen  yhteistyöhön Venäjän kanssa. Nykyiset kumppanuusjärjestelmät näytetään rakennettavan lyhytkestoisiksi tai joka tapauksessa määrämittaisiksi. Suurvaltojen yhteistyö jossakin teemassa  vaihtuu samojen suurvaltojen kilpailutilanteeksi jossakin toisessa teemassa. Esimerkiksi Kiina ja USA harjoittavat tosiasiallista aihekohtaista talousyhteistyötä, mutta tuskinpa Kiina suhtautuu myönteisesti USA:n puuhiin Venezuelassa.

USA:n käyttäytyminen Trumpin törkeyksien johdolla poikkeaa vahvasti Joe Bidenin vastaavasta. Mihin on kadonnut normaalidiplomatia? Eurooppa on nyt monikulttuurisuudessaan monessakin suhteessa vastenmielinen kumppani Yhdysvalloille. Ja Suomelle USA tarjosi ylitsevuotavan ystävällisen kumppanuuden ja liittolaisuuden Nato-neuvottelujen yhteydessä, jonka tarjoama lämpimäksi koettu suhde suomalaisten silmissä on tuntuvasti viilentynyt. Trumpin sumean Venäjä-ystävyyden ja Suomelle DCA-liittolaisuuden myötä tarjottavan sotilaallisen tuen välille saattaa avautua ammottava kuilu. Onko luokan kiltein oppilas myös naiivein ja herkkäuskoisin? Puuttuuko selustan varmistus Venäjä-suhteista? Entä missä kulkee Suomen nyky-Yhdysvaltoihin kohdistaman  myötäilyn raja?

Naureskeluille koskien Venäjä-suhteiden ystävyysklausuuleja saattaa tulla vielä tilaus, mutta missä kulkee asiallisten suhteiden palauttamisen raja, jota ei mahdollisesti pystytä enää ennallistamaan. Nyt raja-alueen maastossa seisoo esteaita symboloimassa nykysuhteiden tilaa.

Yhdysvaltain tuore kansallinen turvallisuusstrategia  (National Security Strategy) piirtää USA:n kokemat vaaranmomentit turvallisuudelleen. Oli odotettavissa, että tuloksena on järkyttävä paperi muun maailman kannalta. Ja sitä saatiin. Strategiaa on kriitikoiden taholta kuvattu mm. ylimieliseksi, vaaralliseksi Euroopalle, maailmanpolitiikan painopisteen siirtymäsuunnitelmaksi, maahanmuuttajien pelkoindeksin realisoijaksi, suurvaltojen pelikentän muuttajaksi…

Siihen on tahallisesti sisäänrakennettu hätkähdyttämiselementtejä mm. Euroopan päänmenoksi: ”eurooppalainen sivilisaatio tuhoutuu”.

Vähemmästäkin ymmärtää, että Trump aitoon rasistihenkeen haluaa kansakunnan kunnollisen valkopesun eikä mitään väestöllistä sulatusuunikakkosta. Eli hän sanoo EI etnisten väriläikkien täplittämälle kansakunnalle.  Eurooppalaiset ovat jo sotkeneet asiansa monikulttuurisuudella. Sitä samaa ei haluta Yhdysvalloille. Lääkkeeksi suositellaan ”epävakautta aiheuttavien” väestövirtojen pysäyttämistä. Yhdysvaltojen suurlähetystöille on annettu määräys ”opastavasta” raportoinnista, jos hallitukset ovat liian kannustavia maahanmuuttajia kohtaan. Kyllä Setä Samuli pitää huolen porukoistaan!

Suomi on kiilannut edellä kuvatun kaltaisen maaryppään kylkeen liittymällä ”läntiseen arvoyhteisöön” ja sen ytimeen, Natoon ja enemmänkin: se on käsistä ja jaloista sidottu liittoumien väliseen mahdolliseen konfliktiin. Miehemme maailmalla eli Alexander  Stubb on ryhtynyt paljon presidentin tehtäviään laajemmin ottamaan vastuuta maailman tapahtumista. Onko harkintakyky pettänyt?

Tapana on määrittää eri  aikakausia enemmän tai vähemmän sattuvin luonnehdinnoin. HS:n esseessä 10.1.2025 Suvi Turtiainen nimittää sattuvasti meneillään olevaa ajanjaksoa ”öykkärivallan” aikakaudeksi. Tätä voi perustella esimerkiksi sillä, että sekä länsi että itä hämmentävät omalla poliittisella, ideologisella ja militaristisella kilpailullaan maailman kaoottista tilaa.       

 

Eurooppa sodan jälkeen: kaksinapaisuuden kautta moninapaisuuteen

 

Euroopassa puhutaan jälleen sodasta. On aika palauttaa mieleen, kuinka tuskallisen kalliiksi sota – mikä tahansa sota - käy.

Toinen maailmansota koetteli Euroopan kansakuntien voimavaroja raskaimman kautta. Kovimman vastuu kantajat velkaantuivat pahasti ja joutuivat osin velkojiensa vangeiksi. Vain oikeastaan Yhdysvallat saattoi rakentaa teollisuustuotannon  ja asevarustelun varaan tukien jopa silloista liittolaistaan Neuvostoliittoa pahimpien aikojen yli.

Englanti joutui toteamaan, että sodan sankarikansakunta ja natsien pysäyttäjä joutui tilanteeseen, josta se ei selvinnyt yksin.

:::::::::::::::::::::::::

Historiaa tutkitaan ja luetaan aina kustakin ajankohdasta käsin. On hyvin tyypillistä että historian henkilön asema muuttuu kaiken sen perusteella, mitä on tapahtunut nykyhetken ja ko. henkilön elossa oloajan/aktiiviajan välillä. Teemaan liittyen otan esimerkiksi Clement Attleen. Attlee toimi Ison-Britannian pääministerinä vuodesta 1945 vuoteen 1951. Kun Attleeta on arvioitu hänen ominaisuuksiensa perusteella, oli aikalaisten arvio, että hän on epätodennäköistä (improbable) pääministeriainesta. Ulkonaisesti vaatimaton pikkumies (”vanha kunnon Clem”) ei ollut läheskään Churchillin kaltainen mahtihahmo.

Voi olla, että kansakunnan valiot valikoituvat sota-aikana johtoon, koska kansa tarvitsee heitä. Mutta entä sodasta toipuminen? Ehkä silloinkin on tarve valjastaa käyttöön kansakunnan parhaimmat inhimilliset voimavarat. Joka tapauksessa Attlee valittiin vielä vuonna 2010 Englannin sodanjälkeisistä pääministereistä parhaimmaksi mm. Churchillin ohi. Terve.

Winston Churchill aliarvioi Attleeta aikanaan, joskin syynä oli varmaan myös se, että sodan suuri sankari Churchill hävisi katkerasti ja yllätyksellisesti parlamenttivaalit 1945 Attleelle.

Attleen vallankäyttöä kuvataan monin ristiriitaisin sanoin. Hän oli ujo ja arvaamaton päätöksissään, mutta samalla rohkea riskinotossa. Johtamissaan kokouksissa hän oli pääosan ajasta hiljaa, mutta otti ohjat käsiinsä, kun oli yhteenvedon aika. Silloin hän ohjasi päätöksiä haluamaansa suuntaan.

Ensimmäinen koettelemus, mikä Attleeta pääministerinä koetteli vuonna 1945, ei ollut vähempää kuin Britanniaa uhkaava vararikon vaara. Britannian sankarillinen taistelu maailmansodassa oli käynyt kalliiksi saarivaltiolle. Silti Attlee ei luopunut kunnianhimoisista yhteiskunnallisista tavoitteista.

Attlee lähetti maineikkaan John Maynard Keynesin hakemaan taloudellista tukea Washingtonista. Rahaa tulikin, mutta pettymykseksi vain lainana. Entinen mahtivaluutta punta sidottiin dollarin arvoon vuonna 1945, kuten muutkin valuutat. Köyhtyneelle Britannialle tämä tiesi haastavia aikoja.

::::::::::::::::::::::

Britannia kelvannee verrokiksi sille, mitä monet muutkin kansakunnat joutuivat kestämään selvitäkseen vaikeuksien yli. Samaan aikaan USA -  silloin vielä suunnattomine voimavaroineen -käynnisti Marshall-avun nimellä tunnetun avustusohjelman Euroopan valtioille. Eikä sinä kaikki: rinnatusten avustusohjelman kanssa se käynnisti taistelun sodanaikaista kumppaniaan, Neuvostoliittoa  vastaan.  Se yhdisti nämä kaksi päämäärää: USA taisteli kommunismin leviämisen ehkäisemiseksi (Policy of Containment) ja rahoitti Euroopan jälleenrakennusohjelmaa. Suomi ei saanut Marshall-apua sekä Neuvostoliiton että USA:n kielteisen asenteen takia. Suomioli tuolloin oikeasti harmaalla vyöhykkeellä vähitellen vakiintuvan puolueettomuuden sijasta.

Marshall-ohjelma käynnistyi 3. huhtikuuta vuonna 1948, jolloin presidentti Harry Truman allekirjoitti The Economic Recovery Actin, ja kaikkiaan ohjelman kautta tuettiin neljän vuoden aikana 16:ta Euroopan maata noin 150 miljardia nykydollaria vastaavalla summalla. Rahat käytettiin kaupunkien, infrastruktuurin ja teollisuuden jälleenrakentamiseen ja nykyaikaistamiseen. Avustusohjelman nimi tulee USA:n ulkoministerin George C. Marshallin nimen mukaan.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Ajat muuttuvat. Nyt amerikkalaiset (tai Donald Trump) katsovat, että Euroopan  tukeminen on rasite ja siksi Euroopan pitäisi kasvattaa puolustusmenojaan. Tulkintani mukaan Yhdysvallat ei suinkaan toisen  maailmansodan jälkeen vastenmielisesti tukenut  Eurooppaa, vaan vanha mantere yhdessä Yhdysvaltain kanssa muodosti lännen etuvartion kommunismia ja Neuvostoliittoa vastaan. Kylmää sotaa ja kaupankäyntiä käytiin yhteisin voimavaroin. Yhdysvaltain pyyteettömyys on moderni illuusio.

Kyynisesti voisi ajatella, että mitä kauempana venäläiset ja kiinalaiset ovat Yhdysvaltain rannikosta  sitä suuremmassa turvassa amerikkalaiset ovat. Tulkintani mukaan Yhdysvaltojen pitäisi kiittää Länsi-Eurooppaa osallistumisesta kommunismin leviämisen ehkäisemiseen kuluneina vuosikymmeninä voimassa olleen ja nyt jo väistymässä olevan maailmanjärjestyksen puitteissa.  Donald Trumpin Euroopan syyllistäminen on siis vähintäänkin liioiteltua. Jälleen yksi ketunhäntä Trumpin kainalossa.

Marshall-apu on ollut omiaan synnyttämään Naton ja muita mantereiden  yhteistyöelimiä.

Eri asia on sitten, että vähitellen Euroopan valtiot, keskittyessään - mukavuudenhaluun tuudittautuen - hyvinvointivaltion rakentamiseen  heittäytyivät sotilaallisesti liiaksi USA:n varaan.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Geopoliittinen muutos on meneillään parhaillaan. Tulevan maailmanjärjestyksen palaset ovat loksahtamassa uuteen asentoon, vaikka lopputulos onkin hämärän peitossa. Tämä uusi maailmanjärjestys vaikuttaa liittosuhteisiin, joista selvimpänä esimerkkinä ovat  Naton sisäiset skismat ja Trumpin horjahteleva liehakointi Vladimir Putinin kanssa. Eurooppa on jälleen turbulenssin keskiössä.

Toinen maailmansota synnytti bipolaarisen maailmankäsityksen sosialismeineen ja kapitalismeineen, ja maapallon jakautumisen itään ja länteen. Väliin jäivät puolueettomat valtiot, joille joku hävytön keksi nimeksi ”harmaa vyöhyke” saadakseen sen kuulostamaan jotenkin  vastenmieliseltä tai päättämättömältä. Amerikoissa John Foster Dulles käytti puolueettomista maista (poislukien sitoutumattomien maiden ryhmä) yhtä vastenmielistä mielikuvaa ”moraaliton”. Oli valittava puolensa ollako vapaa ja sivistynyt vai tuhruinen tumman harmaa läiskä kartalla.

2000-luvulta lähtien moninapainen  maailmanjärjestys (vai pitäisikö käyttää nimeä oligopolinen maailmanjärjestys) voitti alaa kattaen USA:n ja Venäjän lisäksi Kiinan ja varauksin Intian sekä lisäksi heterogeenisen, mutta potentiaalia omaavan (Länsi-) Euroopan. Edellytyksenä on kuitenkin, että manner ottaa käyttöön  yhteen nivotut voimavaransa ja yhteen hiileen puhaltamisen. Yksittäisiä voimatekijöitä ovat Kaakkois-Aasian maat kollektiivina sekä Etelä-Korea. Afrikassa on potentiaalisia nousijoita, mutta ne realisoituvat myöhemmin. Arabimaissa ei näytä olevan uskonnon ulkopuolista idearikasta kasvupohjaa, vaan vain öljyyn perustuvia rikkauksia. On muistettava, että jokainen voimakeskus sisältää etupiirin isännän tukena.

Monroe-oppi ennen ja nyt

 

Nykyajan poliitikot ihailevat Yhdysvalloissa kansakunnan perustajaisien ponnisteluja nuoren valtion itsemääräämisoikeuksien puolesta. Annetaan ikään kuin kuva, että kansakunnan varhaiset presidentit muodostivat  ”kansakunnan isät”-nimisen yhteen hiileen puhaltavan ryhmän kansakunnan johdossa. Tosiasiassa ”Founding Fathersien” jäseniksi laskettavat poliitikot riitelivät kansakunnan asioista siinä kuin nykyiset poliitikot konsanaan. Tapahtumien näyttämönä olivat historialliset puitteet 1800-luvun vaihteen molemmin puolin.

Presidentit edustivatkin  nuoren kansakunnan terävintä päätä. Muun muassa Washington, Jefferson, Adams ja muodostivat uraa uurtavat pelisäännöt kansakunnan synnylle unohtamatta valtiovarainministerinä toiminutta modernin valtion peruspiirteitä hahmottanutta  Alexander Hamiltonia.

Ryhmään kuului viimeisimpänä myös James Monroe (1758-1831, presidenttinä 1817-1825). Monroe oli Yhdysvaltain viides presidentti. Hän julkaisi vuonna 1823 doktriinin, joka määritteli Yhdysvaltain ulkopolitiikan peruspiirteet kauaskantoisesti. Monroen oppi (jonka laati tosiasiassa Monroen ulkoministeri John Quincy Adams) antoi käsitteelle ”etupiiri” sisällön, jossa julistetiin läntisen pallonpuoliskon olevan Yhdysvaltain etupiiriä. Diktaatilla kiellettiin eurooppalaisia valtioita perustamasta uusia siirtokuntia Amerikkaan. Vastaavasti USA lupasi olla sekaantumatta Euroopan asioihin. Suuntautuminen merkitsi  konkreettisesti isolationismia, eristäytymistä.

Aluksi (jo ennen doktriinin julistamista) noudatettu politiikka merkitsi iskulausetta ”Amerikka Yhdysvalloille”, jolla torjuttiin eurooppalaisia valtiota saamasta käsiinsä uudelleen kerran jo menettämiään siirtokuntia.

Yhdysvallat osallistui Napoleonin sotiin, joka merkitsi nuoren valtion sotimista Englantia vastaan. USA:n saavuttamien menestysten kannustamana hankittiin Florida espanjalaisilta viidellä miljoonalla dollarilla. Kehitys johti vähitellen Latinalaisen Amerikan valtioiden itsenäistymiseen.

Tässä vaiheessa historiaa astuivat voimaan Monroe-opin kolme keskeistä kohtaa, jotka olivat hieman yksinkertaistettuna seuraavat:

1)      Eurooppalaisten valtioiden vallan patoaminen uudella mantereella ml. Latinalainen Amerikka.

2)      Vanhoja siirtokuntia vastaan ei toimita, mikäli ne eivät muodosta uhkaa Yhdysvaltoja kohtaan.

3)      Yhdysvallat ei sekaannu Euroopan asioihin.

 Monroen opissa maapallo jaetaan itäiseen ja läntiseen pallonpuoliskoon. Jako johdetaan ikiaikaisista  kartografioista. Yhdysvalloissa uskottiin molempien Amerikkojen päätyvän lopulta Yhdysvaltain haltuun.

Miksi Yhdysvallat piti kiinni puuttumattomuuden politiikasta?  Yksi pääsyistä oli Wienin kongressin (1814-15) sanelema patavanhoillinen politiikka, josta amerikkalaiset halusivat pysytellä erossa.

::::::::::::::::::::::::::::::

Monroe opin mukaisesti Yhdysvallat pidättäytyi pitkään sekaantumasta maailmansotiin Euroopassa.  Pallonpuoliskoajattelu pysyi voimassa. Lopulta kutenkin tästä tingittiin radikaalisti (Pearl Harbor, maihinnousu Eurooppaan). Monroen opista tingittiin selkeästi kylmän sodan aikana. Maailma kaksinapaistui Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton ympärille 1945 -1990 suurimmaksi osaksi  ideologisten periaatteiden mukaisesti. Sitoutumattomien maiden liike ei muodostunut mahtitekijäksi missään vaiheessa.

Monroe-opin siipien suojassa Yhdysvaltojen vaikutusvalta laajeni kylmän sodan aikana. Vanha oppi alkoi muuntua jähmeäksi etupiiripolitiikaksi ja sen avulla ryhdyttiin patoamaan kommunismin leviämistä. Kuin varkain Monroe oppi – se, mitä siitä oli jäljellä – muotoutui etupiiripolitiikan synonyymiksi -  kuten akatemiatutkija Timo Miettinen HS:n esseessään 1.2. 2026 toteaa.

Paradoksaalisesti Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry julisti vuonna 2013 Yhdysvaltain hylkäävän Monroe-opin, juuri kun Yhdysvallat oli sitoutumassa uudelleen oppiin Donald Trumpin presidenttikausien aattona.

Luopuminen opista tapahtui samaan aikaan, kun luultiin liberaalidemokratian voittavan alaa ideologioiden joukossa 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, mutta tosiasiassa uusi kylmä sota 2000-luvulla teki tyhjäksi muutospyrkimykset.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Monroe opista ”Donroe oppiin”

Tulevan historian kulkua on vaikea ennustaa etukäteen, mutta jos tänä päivänä ennakoidaan Monroe- opin paluuta, voidaan olla jossain määrin pitävällä pohjalla. Mutta onko kysymyksessä pitkän aikavälin paradigman muutos, vai vain lyhyt Trumpiin liittyvä pyrähdys, siitä en olisi kovin varma. Tosin ensikäden faktat koskien etupiirejä ja Monroe opin paluuta ovat ilmeisiä. Miten muuten on käsitettävä tapaukset Grönlanti, Venezuela, Panama, Kuuba, Iran……

Myös Putinin ”uusi” maailmanjärjestys perustuu menetetyn palauttamiseen.

Pohtiessaan alkaako nyt uusi aikakausi vai onko kysymys vanhaan palaamisesta, päätyy Miettinen siis perustellusti jälkimmäiseen eli vanhaan maailmaan imperialistisine etupiireineen. Trumpilla kierrokset vanhaan palaamisessa lisääntyvät myös, mutta kykeneekö Trump rakentamaan uutta? Johtopäätös on, että halutaan palata ”normaaliin” eli  aiemmin koettuun. Juuri tätä tendenssiä korostaa imperialistisen ajattelun  voimistuminen vanhojen maailmanjakojen mukaisesti. Mitä tulee Trumpiin, niin hänen paluunsa menneeseen, ”Amerikka  ensin” -politiikkaan ei saa kovinkaan hääppöistä tunnustusta asiantuntijatahoilta. Pikemminkin hänen politiikkansa voimistaa Kiinaa ja heikentää Yhdysvaltoja.

Uusia merkittäviä ideoita ei näytä syntyvän 1800-luvun suurten kertomusten (liberalismi, sosialismi, nationalismi) tapaan. Ehkä suuret kertomukset edustavat mennyttä maailmaa, postmodernille maailmalle vieraita filosofioita ja käytänteitä, joiden perään on turhaa haahuilla. Joka tapauksessa uusien aatteiden – jos niistä on läpimurron tekijöiksi -  tulee niveltyä ”yhteisöjen jatkuvuuteen yli sukupolvien”, kuten Miettinen toteaa. Niiden tulee kytkeytyä demografiaan, syntyvyyteen, muuttoliikkeeseen ja ikärakenteeseen”, jatkaa Miettinen.

Tulevien maailmanjärjestysten menestymisen edellytyksenä on niiden kiinnittyminen ongelmalähtöisesti ympäröivään maailmaan.

Ainakin yritän ymmärtää sitä aikaa, jota elämme

 

Annika Damström johti 15.1.2026  A-Talkissa keskustelua , jonka otsake oli : ”Mistä Trumpin imperialistinen maailmanpolitiikka kumpuaa ja mihin se johtaa?”  Asiantuntijoina olivat Veera Heinonen Sitrasta, Teuvo Teivainen Helsingin yliopistosta, Olli Ruohomäki UPIsta ja tietokirjailija Teppo Turkki. Referoin ohessa A-Talkin aihemaailmaa, mutta pääosin pyrin tuomaan oman tulkintani katsauksenomaisesti tapahtumien kulusta. Trumpin valloitusretket sivuutan vain maininnalla.

Keskustelu alkoi räväkästi, kun Turkki leimasi Trumpin hulluksi kuninkaaksi ja aikakauden hullun kuninkaan aikakaudeksi alkuperäisen englanninkielisen leimakirveen mukaisesti. Trumpin Yhdysvallat on julkisuudessa esiintynyt vahvana maailmanvaltana, mutta hyvin monet näkevät sen  heikkenevänä suurvaltana. Ylivoimaisimmillaan USA oli toisen maailmansodan jälkeen aina 1960-luvulle ja Vietnamin  sotaan saakka ulottuvana ajanjaksona. 

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Sodan jälkeen vallitsi tilanne, jossa sääntöperäinen järjestelmä löi läpi vahvojen instituutioiden avulla. Järjestelmä sai jalansijaa erityisesti länsimaissa. Sen jälkeen sääntöperäinen järjestelmä on vähitellen vuosikymmenien saatossa rapautunut ja jäljelle on jäänyt eräänlainen tyhjiö, jonka täyttymistä uudella korvaavalla järjestyksellä odotetaan.  Luultavasti tässä yksinkertaistetaan tapahtunut kehitystä, sillä sääntöperäisyys on osoittautunut sitkeäksi vastalääkkeeksi muutoin levottomassa maailmassa. Voidaan todeta varmuudella yhdestä ja samasta sääntöperäisyyden juuresta on kummunnut useita versioita ja vastaavasti erilaiset toimijat ovat muodostaneet lokerikon erilaisia vaihtoehtoja varten. Donald Trump spontaanine  ja improvisoituine ratkaisuineen muodostaa poikkeuksen. Trump on kunnostautunut sääntöperäisyyden purkajana ja Amerikan roolin korostajana yli kaiken. Nykyinen suuntaus painottaa erilaisten näkemysten ja ideologioiden esille tuontia. Trumpia ei voida lokeroida,  ja Trump ei kuulu lokeroista juuri mihinkään. On vain improvisoitu Trump-niminen lokero, jossa seinät ovat leveällä.

A-Talkin asiantuntijoista Teivo Teivainen korosti historian yhteyttä eniten . Niin polveilevalta kuin nyky-Amerikan lähimenneisyys ja nykyisyys tuntuukin, tarjoaa historia jatkumon 1800-luvulta nykypään. Yhdysvaltain nykyimperialismi kuulostaa historian valossa itsensä toistamiselta. Yhdysvallat ei ole,  eikä ole ollut kuitenkaan kolonialistinen Euroopan siirtomaavaltioiden tapaan vaan  enemmänkin ”tukikohtaimperialismiin” perustuva. Parhaimmillaan tai pahimmillaan USA:lla oli yli tuhat tukikohtaa ympäri maailman.

Asiat voidaan nähdä kuitenkin toisestakin näkökulmasta, varsinkin nyt kun Donald Trump kohkaa ”Let Us Made America Great Again”-slogania suureelliseen tyyliinsä. Yhdysvallat ja Kiina muodostavat ainoan megaluokan suurvaltaparin, ja siinäkin voidaan perustellusti nähdä Amerikan hegemoniapiirteiden vahvistumista, myös Kiina mukaan lukien. Toisaalta niitäkin on, jotka näkevät  Kiinan parhaillaan ohittavan Yhdysvaltoja. Olli Ruohomäki näki jopa viisi kategoriaa suurvaltojen kesken. Muodostuu keskinäisiä pooleja samoinajattelevien kesken Se näkee joka kokee.

Viime aikoina on paljon puhuttu transatlanttisen järjestelmän haastamisesta varsinkin Yhdysvaltojen taholta Venäjän tykätessä ja Kiinan pidättyessä,  johtuen vanhan mantereen markkina-asemasta suhteessa Kiinaan. On jouduttu erikoiseen tilanteeseen, kun Yhdysvallat Trumpin johdattelemana suosii – ainakin näennäisesti – Venäjää (Länsi-)Euroopan, sen vanhan liittolaisen sijasta.

Trumpista puhuttaessa on muistettava, että hän on erikoistapaus. Minä en voisi kuvitellakaan, että Obaman tai Clintonin kaltaiset presidentit sivuuttaisivat muut päätöksentekoelimet Trumpin tapaan. Trumpin itsekkyyshän näyttää tarkoittavan, että hänen ei tarvitse noudattaa pelisääntöjä melkeinpä missään asioissa. Eikö siis Trumpille mahdeta mitään? Yhdessä tapauksessa vastaan, ETTÄ KYLLÄ MAHDETAAN. Tarkoitan niitä tapauksia, jotka ovat ”kompromissista” kiinni. Trump pystyy neuvottelemaan melkein minkä tahansa asian kompromissin kautta, kunhan pelottelu, uhkailu ja taloudellinen kiristys sallitaan... Vielä yksi asia:  kunnianarkuudestahan tässä on viime kädessä kysymys.

Vanha Monroe-oppi tarkoitti, että USA salli itselleen eristäytymisen läntisen pallonpuoliskon konflikteista. Nyt ajatuksena on ollut, että ei vetäydytä, vaan toimitaan pikemminkin aggressiivisesti, valloitushenkisesti. Tuskin koskaan eristäytyminen on pitänyt täysimääräisesti paikkansa. Ja nyt ei varsinkaan.  Puhutaan milteipä eristäytymisen vastakohdasta. Suurvalloilla on toisistaan poikkeavia tavoitteita maailmanjärjestyksensä osina. Trumpille tähdellisiä ovat turvallisuus (aggressiivisesti toteutettuna) ja kauppapolitiikka (aggressiivisesti toteutettuna), mutta muilta osin tavoitteet peittyvät syvään usvaan. Putinille tärkeää on jättää alueellinen perintö, Kiinaa kiinnostavat satamat ja tukikohdat niiden yhteydessä. Grönlanti, Venezuela , Kolumbia, Meksiko ja Panama odottavat ”ottajaansa”. Hullu vuosi 1968 ei taida pärjätä tässä eliksiirissä!

Maailman johtajilla on toimivia henkisiä yhteyksiä. Esimerkiksi Trump ihailee autoritaarisia johtajia  maanosien  rajojen yli. Myös monilla liberaaleilla demokratioilla on perinteisesti ollut tiiviit yhteydet keskenään. Poikkeuksen muodostaa USA, joka on irtisanoutunut lähes kaikilta vuorovaikutusfoorumeilta.

Niin… riittääkö ymmärrys nykyisyyden käsittämiseen? Jälleen Trump joutuu huomion keskipisteeksi. Rahan tuominen näin paljaasti tullikiemuroiden kautta valtioiden välisten suhteiden hoitoon on jotain odottamatonta. Trumpmaisesti kiristys ja uhkailu tulevat osaksi kaupankäyntiä.