Quo vadis, Eurooppa?

 

Minä kuten monet muutkin ovat seuranneet maailmanmenoa huolen täyttämillä ajatuksilla. Yhdysvallat ei enää pelkästään uhkaile vaan on valmis ryhtymään suuria riskejä sisältäviin sotiin, viimeksi Irania vastaan, yhdessä Israelin kanssa. Tuntuu, että helposti innostuva Trump on Israelin johdateltavissa. Mitkä ovat Israelin päämäärät meneillään olevassa sodassa, sillä sodasta tässä on kysymys. Näyttää ilmeiseltä, että se pyrkii ehdottomaan hegemoniaan koko Lähi-Idän alueella. Siihen se tarvitsee yllytyshullun Trumpin avukseen.

Trumpin  silmissä  Yhdysvallat ei myöskään tarvitse liittolaisia avukseen. Ne päin vastoin edustavat Yhdysvaltojen liikkumavaraa kaventavia ja voimavaroja heikentäviä tahoja.

Eurooppalaisten valtioiden – mukaan lukien Naton jäsenvaltiot – alennustila on jatkunut vuositolkulla. Niinistö oli oikeassa, kun hän taannoin vaati voimakkaasti Euroopan (so. EU:n) yhteisen puolustuksen vahvistamista. Silloin hän tuntui jäävän yksin. Nyt muut Euroopan valtiot ovat lähestyneet Niinistön realismia.

:::::::::::::::::

Mutta missä on varsinainen pihvi erilaisten sekavien ongelmavyyhtien yksityiskohtien luettelemisen sijaan? Ei hyvältä näytä. On tullut riittävän selkeästi todistetuksi, että Yhdysvaltain  oikeistokonservatiivinen falangi Trumpin johdolla ja Putinin Venäjä ovat  ylätasolla löytäneet vaihtoehdottomasti toisensa.

 J.D. Vance on tämän ajattelun vakavasti otettava lipunkantaja ja ideologi Trumpin hataran ja hyppelehtivän ajattelun sijaan. Taustalla vaikuttaa todella merkittävä asia eli laajennettu etupiiriajattelu. Itse asiassa tullaan hyvin lähelle Putinin uutta maailmanjärjestystä, jossa pelissä ovat paljon suuremmat geopoliittiset argumentit kuin Ukraina. Tältä pohjalta löytyvät myös perustelut Venäjän ahneeseen ja ahdistelevaan suhtautumiseen koskien Euroopan maita riippumatta siitä kuuluvatko maat Natoon vai eivät. Kysymys on koko Euroopan kohtalosta.

Inhorealistisesti on pakko todeta, että ”maailmanrauhan” valttikortit ovat – Kiinan täydentäessä  kehikon - Yhdysvaltain ja Venäjän käsissä. Kysymys ei olekaan enää pelkästään Putinin maailmanjärjestyksestä vaan suurvaltojen keskenään sopimasta Pax Eurooppa tai Pax Euraasia -maailmanjärjestyksestä, jossa (suuri) osa vanhan maailman maista pyritään pakottamaan  vanhoillisten tahojen sopimaan ”rauhaan”. Voidaan hyvin nähdä suuren kehikon sisällä Venäjän pyrkimys sitä lähellä olevien maiden alistamisesta Valko-Venäjän kaltaiseen rajatun suvereniteetin tilaan.

Samaan aikaan, kun ponnistellaan epätoivoisesti Ukrainan itsenäisyyden puolesta, odotellaan, että venäläisiä joukkoja vapautuu Putinin suurisuuntaisten unelmien toteuttamiseen, vaikka maa itse on ahdingossa.

:::::::::::::::::::::::::

Lähestytäänkö nyt Wienin kongressin 1814-1815 henkeä, jossa Napoleonin sodista voittajina selvinneet taantumukselliset voimat ottivat tehtäväkseen vallan haltuunoton tyrkäten liberaalit voimat syrjään? Nytkin kirjoitetaan voittajavaltioiden historiaa.

Jo nyt on ilmennyt Yhdysvaltain pyrkimys keskeyttää  amerikkalaisten aseiden vienti Ukrainalle siihen asti, kunnes Ukraina suostuu amerikkalaisten  (yhdessä Venäjän kanssa?) - asettamiin rauhanehtoihin. Tämä on jo selvää kiristystä.

Kiihkeä yritys päästä eteenpäin rauhan tavoittelussa jatkuu. Pakko kysyä, kenen rauhasta on kysymys. Missä piilottelee Venäjä? Kiinnitin huomiota siihen, että Venäjästä ei paljoa ole puhuttu viime aikoina. Jää kuva, että Vladimir Putinille katetaan pöytää.

Edellä esitetty on toki vain yksi tulevaisuuden skenaario.

Ehkä tämän kaiken kakofoniamyrskyn silmässä on sittenkin tyyni kohta, johon kaikki puheissa hakeutuvat tai ainakin pyrkivät?

Voidaanko Venäjä-suhteet palauttaa?

 

Aika parantaa haavat vai parantaako? Kysymys on Suomen Venäjä-suhteiden palauttamisen mahdollisuuksista.

Oli arvattavissa, että kun aikaa kuluu, parantaa se osan Ukraina-lähtöisistä lähimenneisyyden haavoista ainakin joidenkin ihmisten osalta, kun taas joillekin Venäjä-suhteiden tuhoutumisessa on jotain lopullisen oloista – ainakin tunnetasolla. Sitten ovat ne, jotka haluavat ystävällisempien suhteiden palauttamista, jos ei muuten niin kauppasuhteiden takia. Onhan varsinkin Itä-Suomi kokenut kanssakäymisen mitätöitymisen synkeät vaikutukset.

On sanottu, että kun Venäjällä menee lujaa, menee Suomellakin. Suomi kokee saavansa osan suhdehyödyistä varsinkin kaupankäynnin hedelmistä.

Suhteiden rikkoutumisesta niiden elpymiseen on pitkä matka. Sotaan liittyy sekä fyysisten suhteiden että henkisten suhteiden tuhoutumista.  Tunnetilan voimakkuus koskee myös suhteisin reagoimista niiden joutuessa vaaranalaisiksi. Eikö olekin niin, että reagointi tapahtuu ex tempore, tässä ja nyt ilman suurempaa harkintaa. Se on tyypillistä ylireagointia: väitetään esimerkiksi, että suhteet eivät palaudu koskaan ennalleen.

Historiaa ei kannata harppoa kovin suurin askelin eikä myöskään siten, että näkymät ulottuvat vain huomiseen. Varovaisuus tulevaisuuden arvioinnissa on  viisautta.

Itse omaksuin varhain kriittisen tai ainakin varauksellisen asenteen Natoon. Tuntui, että olisi ollut syytä odottaa, kun ei välitöntä uhkaa ollut tiedossa. Ukrainan sodan helmikuussa 2002 tapahtunut sodan käynnistymisen  aiheuttama pelästys käänsi monen arvion Nato-kielteisyydestä Nato-myönteisyydeksi. Paine omaksua tämä ajattelu oli suuri. Sittemmin on ryhdytty DCA yhteistyöhön amerikkalaisten kanssa, joka käsittääkseni täydentää ”sujuvoittaa” (tai syventää) Nato-diiliä. Oma lukunsa on sitten näistä sopimuksista kiinni pitäminen  Trumpin aikakaudella,  jossa päätökset muodostuvat asianomaisen mielentilan ja mielialan mukaan. Muutos presidentti Bidenin kauteen verrattuna on järisyttävä, sillä Biden piti koko presidenttikautenansa ajan tavoitteensa vakaana, kuten presidentin pitääkin, olkoonkin, että hän edusti eri linjaa kuin minä.

::::::::::::::::::::::::::::

Entä tämän  hetken poliitikot? Ovatko he edenneet johonkin aiemmasta erottuvaan suuntaan suhteessa Venäjään? Ilta-Sanomien  haastattelussa kansanedustaja, entinen puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg lyö asian puolittain leikiksi todeten arvioinnin haasteeksi: ”arviointi on vaikea, ja jos joku kykenee tarkempaan arvioon, on hänellä ”merkittävästi isompi ja kirkkaampi kristallipallo kuin minulla”. Tämä on vähän sama kuin hän sanoisi, ettei ota kantaa. Hän vain koristelee vastauksensa arvoitukseksi.

Toinen kyselyyn vastaajista on ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Johannes Koskinen.

Avainkysymyksiksi nousevat 1) Mille tasolla suhteet pitäisi palauttaa ja 2) Venäjä-suhteiden palauttaminen on riippuvainen Ukrainan sodan kehittymisestä.

Kysymykseen voidaan siis vastata eksaktimmin vasta, kun sota on paljastanut luonteensa, ehkä myös vasta sitten, kun voimasuhteiden kehitys realisoituu. Sotahan voi jatkua määräämättömän ajan ja voi laajentua uusia valtioita tai alueita koskevaksi.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Yhteenvetona voisi todeta, että Venäjän voimavaroja on aliarvioitu, joskin toisaalta myös idässä on aliarvioitu Ukrainan ja liittolaisten voimavaroja. Ukrainalla  on myös painava sanansa sanotavanaan sodankäyntikeinojen kehittäjänä, joskin ero lienee Ukrainan ja Venäjän välillä kohtuullisen pieni.  Sota sinänsä toimii alustana uusille aseinnovaatioille, josta esimerkiksi droonit  muistuttavat meitä.

Suomen osalta jopa ratkaisevan tärkeää strategisesti on, milloin uusi ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko valmistuu.

Tilanne tulevien tapahtumien osalta on aidosti  haastava, koska liittolaissuhteet ovat olleet muutoksen kourissa useiden vuosien ajan. Kukapa olisi uskonut, että Natoa retuutetaan tällä tavoin.

Vallitseva tilanne olisi otollinen koko Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin pohdinnalle. Parasta olisi, että Venäjä olisi siinä mukana. Mutta jos niin ei käy, on Euroopalla vakava haaste lisätä yhteistyötä jäsnvaltioiden kesken.