Maailmanjärjestys sanellaan vahvimman oikeudella

 

 

Maailman geopoliittinen järjestelmä on koetteilla muutaman vuosikymmenen välein. Tarkoitus ei ole tässä kelata vuosisatoaja taaksepäin maailmanjärjestyksiä  selaten vaan keskittyä viimeisen vuosisadan aikajänteellä maailmanjärjestysteemaan ja Suomen asemaan siinä.

Toinen maailmansota jälkiseuraamuksineen hajotti brittiläisen imperiumin (tai kuten voidaan sanoa, brittiläisen maailmanjärjestyksen), mutta mitä tuli tilalle, kun brittien voimavarat loppuivat eikä se pystynyt enää ylläpitämään otettaan  maailmanlaajuisista siirtomaistaan kauneimpana  jalokivenään Intia?

Kun Saksa joutui luopumaan natsilaisen maailmanjärjestyksen pystyttämisestä toisen maailmansodan katastrofaalisena seurauksena, ryhtyivät  sodan voittajavaltiot Yhdysvallat, Neuvostoliitto ja Iso-Britannia taistelemaan oikeudesta julistaa  oman yhteiskuntajärjestelmän voitokkuutta, aluksi liittolaisina, mutta sittemmin tiet erkaantuivat.

Ehkä kaikkein merkittävimmässä maailmansodan loppua ennakoivista neuvotteluista, Teheranin konferenssissa,1943 kolmen johtavan maan triumviraatti sopi sotatoimien pääsisällöistä  vuonna 1944. Yhdysvallat sitoutui maihinnousuun lännessä ja  Neuvostoliitto siihen, että sen joukot sitovat Saksan joukkoja idässä. Tämä oli ensimmäinen kokoussarjassa, jossa kolme valtionjohtajaa tapasivat toisensa. Jaltassa 1945 sitten sovittiin yksityiskohtaisista toimenpiteistä koskien natsi-Saksaa ja sodan lopettamista.

Iso-Britannia velkaantui pahasti Yhdysvalloille sodan aikana ja heti sen jälkeen. Brittien voimavarojen osoittautuessa yksinkertaisesti riittämättömiksi, jäivät johtavasta maailmanjärjestyksestä  kamppailemaan Neuvostoliitto  ja Yhdysvallat.

Yhdysvalloilla oli selvä  etulyöntiasema, koska toisen maailmansodan sotatoimet - lukuun ottamatta satamissa  tapahtuneita tihutöitä - eivät yltäneet missään vaiheessa Amerikan mantereelle. Se myös varusti runsaskätisesti liittoutuneiden armeijaa. Sen voimavarat olivat verrattomasti suuremmat kuin Britannian. Yhdysvallat haki  tulevaisuuden kehityssuuntaa kongressin asettaman ns. Nitzen komiteatyön (1950) antamien osviittojen mukaisesti USA pyrki hallitsemaan globaalia ympäristöä ”tukikohtaimperialismin” (oma käsitteeni) ja taloudellisen ylivoimansa avulla. Sillä oli 1960-luvulle tultaessa yli tuhat sotilastukikohtaa ympäri maailmaa. Voimiensa tunnossa se kävi leppymätöntä taistelua sosialismia vastaan. Ja kaikkeen tähän sillä oli varaa: em. Paul Nitzen komitea (1950) totesi, että Yhdysvalloilla oli resursseja pitää  yllä korkeaa ja koko ajan paranevaa elintasoa ja silti luoda maailman mahtavin sodankäyntikoneisto Neuvostoliiton asettamaa haastetta vastaan. Amerikkalainen maailmanjärjestys nousi selväksi ykköseksi suurvaltojen keskinäisessä kamppailussa.

:::::::::::::::::::::::::::::

Suomi ei ollut kolmen suuren neuvottelujen asialistalla mukana kuin vasta Teheranissa 1943 ja silloinkin vasta  viimeisenä päivänä. Suomen osalta päätettiin ryhtyä toimenpiteisiin maan irrottamiseksi sodasta  ja Saksan vaikutusvallasta. Suomalaiset ilmoittivat, että Mannerheim ja Ryti olivat valmiit neuvotteluihin Moskovassa. Pohjaksi voitaisiin ottaa  vuoden1939 raja. Venäläiset taas olivat valmiit  ottamaan pohjaksi maaliskuun 1940 rajan. Molemmilla oli ymmärrettävät syynsä. Joka tapauksessa Suomen ehdotus ei käynyt neuvosto-osapuolelle. Stalin veti johtopäätöksen, että Suomi halusi jatkaa sotaa  Saksan rinnalla.

Mikä vaikutelma jäi Suomea koskevista mielipiteistä  Teheranissa  ? Churchill tunsi myötätuntoa suomalaisia kohtaan, joskin kritisoi voimakkaasti Saksan ja Suomen aseveljeyttä. Keskustelu aaltoili  Teheranissa ulottuen  useisiin teemoihin. Eri mieltä oltiin mm. Suomelta vaadittavista sotakorvauksista. Neuvostoliiton kantaa sellaisena kuin se Teheranissa ilmeni voidaan pitää de facto Suomen asemaa pitkällä aikavälillä säätelevänä järjestyksenä. Käytännössä Neuvostoliiton ”diktaatti” määräsi kehityksen suunnan eikä siihen sisältynyt maata uhkaavaa välitöntä miehityksen vaaraa. Stalin vahvisti tämän omalla kommentillaan. Asetelma kesti yöpakkaset 1958, Novosibirskin 1961 ja 1970-luvulla Neuvostoliiton pyrkimyksen kaventaa Suomen liikkumavaraa. Järjestys sinetöitiin YYA-sopimuksella vuonna 1948.

Teheranin konferenssia mm. ex-pääministeri Esko Aho pitää Suomen tulevaa asemaa ennakoivana ja suurvaltojen Suomen asemaa säätelevänä maailmanjärjestyksen osana. Suomen miehittämistä ei pidetty relevanttina vaan vain sen sitomista osaksi Neuvostoliiton etupiiriä ja vähitellen muodostunutta kaksinapaista maailmanjärjestystä.

Suomen asema säilyi 1990-luvun välivaiheen yksinapaisen USA-vetoinen maailmanjärjestyksen haasteissa Teheranin ja muiden sopimusten viitoittamalla tiellä lukuun ottamatta irtautumista tarpeettomaksi käyneestä YYA-sopimuksesta.

Vähitellen voimistui kotimainen kritiikki kohdistuen Suomen asemaan ”harmaalla vyöhykkeellä”. Tämä tarkoitti, että Suomi ei omasta tahdostaan käytä liikkumavaraansa täysimääräisesti hyväkseen ja irtaudu jäljellä olevista riippuvuuksista ja ”tasapuolisuuksista” Venäjää kohtaan. Liioin se ei sitoudu yksiselitteisesti ja konkreettisesti länteen.

Arvio Venäjän dramaattisesti vähenevästä ja vähenneestä omistushalusta Suomea kohtaan on osoittautumassa vääräksi. Se haluaa Jaltan 1945 etupiiriajattelun  ja Teheranin varhaisen maailmanjärjestyksen hengessä pitää Suomea otteessaan, vaikka Suomi liittyi Natoon.

Yhdeksänkymmentäluvun jälkeen Suomen  puolustus on ollut mahdollista järjestää useiden vaihtoehtojen välillä. Näitä ovat olleet esimerkiksi monipuolinen aselajiyhteistyö Ruotsin kanssa, painotetusti itsenäinen puolustus  (joka on ja olisi ollut ainoa todellinen ”turvatakuu”), sotilasliitto USA:n kanssa ja Natoon liittyminen. Puolueettomuus vaihtoehtona sinänsä putosi suurvaltojen väliin edellä mainitulle harmaalle vyöhykkeelle. Yhdysvaltain ulkoministeri 1950-luvulla John Foster Dulles leimasi puolueettomuuden ”moraalittomaksi”: piti siis   valita puolensa lännen ja idän välillä. Käsite ”moraaliton puolueettomuus” on rinnakkaiskäsite ”harmaalle vyöhykkeelle”. Niissä on vain vivahde-ero.

Kirjoituksen jatko-osa julkaistaan nimellä ”Suomi osana maailmanjärjestystä”.

 

Mafia järjestäytyneen yhteiskunnan painajaisena

 

 

Marraskuun 14. päivä vuonna 1957 massiivinen henkilöautokolonna  täynnä upeita keinuvia amerikanrautoja lähestyi rikollispomo Joseph  Barbaran maatilaa Appalakkien vuoristossa New Yorkin osavaltiossa. Tässä kirjoituksessa keskitytään siis amerikkalaisen mafian toimintaan. Arviolta 100 mafiosolla oli tarkoitus järjestää kokous, jolla hallittaisiin laitonta toimintaa koko Yhdysvaltain, Italian  ja Kuuban merkittävillä liiketoiminta-alueilla, kuten huumausainekaupassa, uhkapelissä ja lainamarkkinoilla toteutettavassa kiristyksessä (loan shark), mukaan lukien murhatun rikollisjohtaja  Albert Anastasian (murhattiin lokakuussa 1957)  jäljiltä jääneet  omistukset ja toiminta-alueet. Kokouksesta tulikin rikollisjärjestön mahtavuuden symboli ajankohtana, jolloin FBI:n päällikkö J. Edgar Hoover leimasi mafian epäuskottavaksi.

Huomattavin rikollispomo Appalakkien kokouksessa oli Vito Genovese, joka myöhemmin paljastui Anastasian murhan ja toisen huippujohtajan, Frank Costellon (huhtikuussa 1957) murhayrityksen takana olleeksi tahoksi. Genovesen kunnianhimo ulottui vielä paljon laajemmalle: hän pyrki koko Mafian johtajaksi, ”pomojen pomoksi”. Tarkoitus oli legitimoida Appalakeilla karkean, julman ja  epämiellyttävän Genovesen asema rikollismaailman huipulla tilanteessa, jossa liittovaltion poliisi  ei uskonut koko mafian olemassaoloon. Nolompi juttu J. Edgar Hooverin maineen kannalta! Tuossa vaiheessa jo vuosia ja osin vuosikymmeniä rikollismaailmaa hallittuaan mafian johtajat olivat vallanneet tuonti- ja vientimarkkinoilta suuren osan esimerkiksi vihannesten ja hedelmien ulkomaankaupasta, jota käytettiin peitetoimintana laittomille liiketoimille.

::::::::::::::::::::::::::::

Kun autokolonna lähestyi Barbaran maatilaa pysäköiden laajoille parkkialueille, paikallinen poliisi kiinnostui hulppeiden autojen omistajista. Väistämätön tapahtui: molemmat osapuolet näkivät toisensa.  Pystytettyään tiesulut poliisit iskivät itse maatilan alueelle aiheuttaen rikollispomojen keskuudessa pakoreaktion. Pomot olivat kotikaupungeissaan ja niiden ympäristössä tunnettuja henkilöitä, joten mainehäviö oli melkoinen. Osa pakeni läheiseen metsään liaten mittatilauspukunsa, ja osa palasi autoilleen poistuen paikalta. Poliisit keräsivät henkilö- ja rekisteröintitiedot puomilla, jolloin paljastui viimeistään, että huomattavat kokoustajat olivat kotoisin ympäri maata. Poliisit joutuivat hankalaan välikäteen, kun jouduttiin tekemään pikaisia päätöksiä, kenet täyteen ahdetuista autoista päästetään läpi juridisesti pätevillä syillä. Yksi ensimmäisistä poistujista oli Vito Genovese. Vastattuaan muutamiin kysymyksiin hän totesi, ”mutta minun ei kai tarvitse vastata tällaisiin kysymyksiin”.

Osanottajat tuomittiin eri pituisiin tuomioihin.  Syytökset koskivat eriasteisesti osallistumista alamaailman toimintaan. Osallistujat tuomittiin 10 000 dollarin sakkoihin ja 3-5 vuoden pituisiin vankeustuomioihin. Kaikki tuomiot kaatuivat vetoomustuomioistuimessa.

Näitä tärkeämpi oli sen ajatuksen vahvistuminen, että oli olemassa valtakunnan laajuinen rikollinen salaliitto liittovaltiota vastaan.

Vito Genevese ei päässyt tavoitteeseensa, vaikka säilyttikin asemansa oman perheensä päänä. Vuonna 1959 hänet tuomittiin 15 vuoden vankeusrangaistukseen. Hän pyrki johtamaan perhettään vankeudesta käsin. Genovese kuoli rangaistuksen aikana vuonna 1969.

Mafian menestyksen kausi ajoittuu 1930-luvulta 1970- luvulle. Vuoden 1970 vaiheilla mafia alkoi menettää otettaan rikollismaailmassa.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Mafia muodostuu ”perheistä” (crime family). Vaikutusvaltaisimmat perheet ovat olleet New Yorkin viisi perhettä.  Mafian organisoituminen juontaa juurensa 1900-luvun alkuun. Jäsentyneesti se aloitti toiminatansa  kuitenkin vasta 1930-lun alusta, jolloin perustettiin toimeenpanevaksi elimeksi ”komissio”. Mafian ylivoimaisesti vaikutusvaltaisin johtaja alusta lähtien on ollut Charles ”Lucky” Luciano.  Komissiolla on ollut useita kokouksia vuosikymmenien aikana , jolloin päätettiin toiminnan suuntaviivoista ja liiketoiminta-alueista. Sitä varten tarvittiin vielä yksi Luciano-johtoinen sota 1930-luvun alkuvuosina tekemään pesäero ”vanhan mafian” ja uuden mafian välillä. Yksi uuden mafian merkittävistä kokouksista oli kohtaaminen  Appalakeilla myöhäissyksyllä 1957.

Lucianon ja komission tarkoituksena  oli lopettaa mafian sisäiset ”sodat”, toimia sovittelijana perheiden välillä sekä vastata operatiivisesta toiminnasta, vaikka perheet toimivatkin itsenäisesti.

Mafian toiminta päätettiin tuhota ensimmäisen kerran erikoissyyttäjä Thomas E. Deweyn johdolla 1930-luvun puolessa välissä. Tuloksena Luciano tuomittiin 30-50 vuoden vankeusrangaistukseen. Yksi pääsyytteistä oli, että Luciano ei pystynyt uskottavasti selittämään runsaita tulolähteitään. Hänet karkotetiin vuonna 1946 Yhdysvalloista kotimaahansa Italiaan Deweyn vastustuksesta huolimatta. Vapauttaminen

elinkautisesta vankeudesta juontui Lucianon ja hänen kollegojensa tekemistä palveluista liittoutuneille sodan aikana. Sodassa kaikki on mahdollista.

Luciano menehtyi   sydänkohtaukseen Napolin lentokentällä vuonna 1962.

::::::::::::::::::::::::::::::

Mafia oli menestyksensä päivinä korostetusti aikansa tuote. Sittemmin sen historiaa on viihteellistetty unohtaen, että se toimi tavallisten kansalaisten etujen vastaisesti. Se kasvoi osin laillisen yhteiskunnan sisään loiseksi tai kasvannaiseksi, jota kuvaa tämän blogi-kirjoituksen tarina. Se painosti poliitikkoja toimimaan rikollisten etujen mukaisesti, joskin poliittisia yhteyksiä on myös liioiteltu.

Maailmat kohtaavat – kompromissit ovat välttämättömiä

 

 

Viime aikoina on asetettu  kyseenalaiseksi valtion rooli taloudellisen kasvun dynamona. Viimeisimmässä T&Y -lehdessä 3/2025 on tarkasteltu talouden isoa kuvaa ja siinä vaikuttavia voimia. Angloamerikkalaisessa maailmassa instituutiot (pysyviksi tarkoitetut organisaatiot) alkoivat kehittyä 1600-luvulla.  Ne mahdollistivat pitkäjänteisen talouskasvun edellytykset. Lähtökohtana on luottamus keskeisten (valtiollisten) toimijoiden kesken. Tältä pohjalta syntynyt talouskasvu vahvistaa innovointia ja investointeja. Pohjoismaissa em. rakenteen perusta on hyvin vahva. Se on taannut niiden menestyksen talouden kilpailussa.

Luottamuksen rakoilu toisaalta saattaa edistää talouden romahtamista. Kokemus on osoittanut, että romahduksen ja säällisen kehityksen ero ei ole suuri, joten talouden vakauden puolesta on kannattanut taistella.

 T&Y-lehdessä 3/2025 annetaan runsaasti palstatilaa taloustieteen nobelisti Daron Acemoglulle. Syystäkin. Hän lienee eniten lainattuja taloustieteen guruja maailmassa. Poimin hänen haastattelustaan avainkohtia tähän kirjotukseen ja yritän avata niitä. Toisaalta hän edustaa valtavirrasta osin poikkeavaa taloustieteellistä ajattelua ja tarjoaa siten haasteen valtavirta-ajattelulle.

Yhdysvaltain talouden luvut ovat pesseet Euroopan vastaavat vuoden 2008 jälkeen. Aiemmin tämä ero perustui siihen, että amerikkalaiset tekivät enemmän töitä, mutta nyt Yhdysvallat on kirinyt ohi myös työn tuottavuudessa. Maailman viisi arvokkainta yritystä ovat kaikki yhdysvaltalaisia. Euroopan paras (SAP) löytyy sijalta 33. Yhdysvaltain vahvuutta voidaan Acemoglunkin mielestä todistella useilla eri mittareilla. Näitä ovat suuri yhtenäinen markkina-alue, nopea reagointi kriiseihin, korkean teknologian saama vahva asema, yrittäjämyönteisyys, sääntelyn keveys erityisesti teknologia-alalla ja tekoälyn potentiaaliset kasvumahdollisuudet. Acemoglu kuitenkin haastaa tämän melko suoraviivaisen ajattelun. Hän väittää, että Yhdysvalloilla ei mene tosiasiassa niin hyvin kuin luvut osoittavat.

Esimerkiksi tekoälyn näkymät ovat Acemoglun mielestä  odotuksiin nähden ylimitoitetut. Toinen merkittävä epävarmuus liittyy instituutioiden tilaan. Ne ovat ennennäkemättömän heikkouden tilassa. Tästä kehityksestä Donald Trump on keskeisesti vastuussa leikkaus- ja alasajopolitiikallaan. Pääsyynä on presidentin halu keskittää valtaa itselleen. Kaiken tämän seurauksena, toteaa Acemoglu, hallinnon valvontajärjestelmät (esim. korruption valvonta) ovat heikossa kunnossa.

Acemoglun kokonaisarvio on hyytävä: ”Yhdysvallat on kokonaisuutena menossa perustavanlaatuisesti väärään suuntaan”.

Eritellessään tarkemmin Donald Trumpin kaudella tapahtunutta, on hän yhtä ymmällä kuin minäkin. Mikä Yhdysvaltoihin  (Trumpiin) on mennyt? Acemogly pelkistää: Trumpin toisella kaudella ennenkuulumattomista asioista on tehty normaaleja. Acemogly toteaa kuivasti, että 2000-luvun alussa ei olisi voinut kuvitella, että tapahtuisi mitään tällaista. Siis että - esimerkinomaisesti - presidentti lähettää isoihin kaupunkeihin kansalliskaartin joukkoja ilman, että siihen on mitään erityistä syytä. Minusta näyttää siltä, että tarkoitus on saada asiat näyttämään siltä, että demokraattijohtoisissa kaupungeissa vallitsee sekasorto ja poikkeusolosuhteet. Tarvitaan poikkeusolojen presidentti Donald Trump palauttamaan kuri ja järjestys. Kun muut valtiot taistelevat ulkoisia vihollisia vastaan, rakentaa Trump sodanomaisen tilanteen Yhdysvaltain sisälle.

Samasta syystä kuin oligarkit tukevat Vladimir Putinia, Yhdysvaltain omat oligarkit tukevat Trumpia. Kummassakaan maassa rikkailla yritysjohtajilla ei ole varaa olla pois Trumpin (Putinin) luomilta poliittisilta markkinoilta. Valta turmelee ja iso valta turmelee nopeasti. Tullipolitiikka, vasemmistolaisiksi tulkittujen yliopistojen heikentäminen, tutkimusrahojen leikkaukset, keskuspankin itsenäisyyden haastaminen ja lukemattomat muut asiat ovat kaikki samaa suuren johtajan vallan kasvattamisen logiikkaa. Acemoglun mielestä - taloustieteen näkökulmasta - Trumpin temput ovat ”älyvapaita”. Mutta eihän Trumpin tarkoituksena olekaan kasvattaa taloutta, vaan luoda ”uudenlainen keisarillisen presidenttiyden järjestelmä”, toteaa Acemoglu. Trumpin ailahteleva luonteenlaatu ja herkkähipiäisyys tukevat mielivaltaisia ja hetken kuluttua peruttavia päätöksiä kerta toisensa jälkeen.

Acemoglu näkee Euroopan tilanteen monia muita asiantuntijoita lupaavampana. Erityisesti Pohjoismaiden roolin hän näkee monessa suhteessa toimivana: tasapaino valtion ja yhteiskunnan välillä on vakaa, mikä lupaa hyviä edellytyksiä talouskasvulle. Yksityiskohtiin mentäessä eroja  toki syntyy Pohjoismaiden ja muiden maiden välille suuntaan jos  toiseenkin. Tällaisena Acemoglu mainitsee digitekniikan, jossa Pohjoismailla ja koko Euroopalla  - saavutusten ohella – on melkoisesti kirittävää. Euroopan vahvuuksina Acemoglu näkee viestintäteknologian, avaruusteknologian ja terveysteknologian. Erikseen on sitten huomioitava sääntely, jossa vallitsee tasapainoa hakeva tilanne Euroopan ja erityisesti Yhdysvaltain suuryritysten välillä. Juuri digitaaliteknologian sääntelyero, Euroopan tiukemman ja Yhdysvaltain väljemmän sääntelyn välillä, toimii Yhdysvaltain eduksi tuloksia mitattaessa. Tästä johtuen yksityisen suojan sääntely on Yhdysvalloissa paljon löysempää. Digitaalisen sektorin ulkopuolella Acemoglu ei näe oleellisia sääntelyeroja vanhan ja uuden mantereen välillä.

Acemoglu näkee keskeisenä kehittämiskohteina Euroopan oman teknologiakeskuksen (tai teknologiakeskusten) rakentamisen ja toisena asiana sosiaalisen median haittavaikutusten torjunnan tehokkaan säätelyn avulla. Esimerkkinä voisi olla valtioyhteistyön avulla luotu ”piilaakso”.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Otan vielä esille joitakin nostoja Acemoglun haastattelusta:

Acemoglu liputtaa yhtenäisemmän talouspolitiikan puolesta Euroopassa. Hän haikailee liittovaltion perään.

Eurooppa on reagoinut hitaammin kriiseihin (finanssikriisi, koronapandemia), jotka ovat olleet sille kriittinen haaste. Juurisyy tähän on Euroopan jakautuminen kahteenkymmeneenseitsemään  talousalueeseen, kun Yhdysvallat muodostaa yhden alueen. 

Acemoglu ihailee Pohjoismaita. Niiltä hän vaatii hyvää tarkoittaen suurempia investointeja it-sektoriin ja tutkimukseen, kuten moni taloustieteilijä on suositellut aiemmin. Sen sijaan korkeaa verotusta hän ei pidä ongelmana. Maahanmuuttoa Acemoglu  pitää kannatettavana, mutta huomioi kansalaisten vastareaktion mahdollisuuden. On pidettävä huolta, etteivät maahanmuuttajat perusta omia kupliaan, kuten Ruotsissa on tapahtunut.

Acemoglu ihmettelee, miksei Yhdysvallat ole jo romahtanut, mutta pitää romahdusta  ilmeisesti kiveen hakattuna. Kirjassaan ”Kapea käytävä” Acemoglu toivoo kompromissia eri tavoitteiden välillä. Kiinalle ei voi sanoa kategorisesti EI tai Kyllä. Täytyy löytyä tapa, jossa länsimaat yhtä aikaa tunnustavat Kiinan valtiollisen itsemääräämisoikeuden, mutta eivät kuitenkaan sen tapaa sortaa omia kansalaisiaan.                                                              

 

Retrospektio - Trump 2025 ja 2015

 

 

Joskus tekee mieli palata johonkin aiempaan kirjoitukseen ja tarkistaa menikö maailma siihen suuntaan kuin silloin joskus ajattelin. Mikäpä olisi otollisempi aihe kuin Donald Trump kaikkine päähänpälkähdyksineen. Onko Trumpin käytös muuttunut presidentillisemmäksi kuin silloin kun hän ensimmäistä kertaa pyrki presidentiksi 2015-2016? Olen valinnut vertauskohdaksi blogikirjoitukseni vuodelta 2015, siis 10 vuoden takaa: ”Trump ja Trumpin äänestäjät”.

Heti kärkeen tulee mieleen, että Trumpin ego on suurentunut entisestään kuluneiden 10 vuoden aikana. Tätä kirjoitettaessa hän kaavailee Trumpin kaarta, ”Arc de Trump” itselleen Pariisin riemukaaren malliin, mutta isompana, kuinkas muuten.

Kuuluisiksi ovat tulleet presidentin mielipiteiden muutokset /vaihdokset, joiden ”punainen lanka” on siinä, että hän muuttaa mielipiteensä aina sen mukaan, kenen kanssa on sattunut viimeksi juttelemaan. Hurja imperialistinen visio on sekin, että Yhdysvaltain pitäisi ottaa haltuunsa Tanskalle kuuluva Grönlanti ja Panaman kanava-alue, eikä Trumpia hävetä tunnustaa, että  hän  haluaisi Kanadan Yhdysvaltain  51. osavaltioksi ja Wayne Gretzkyn sen kuvernööriksi. Kaiken lisäksi Gretzky pilasi maineensa, kun kävi ilmi, että ex-kansallissankari oli tosissaan kuvernöörikuviossa. Entä sitten se, kun on ilmennyt, että Vladimir Putinilla on ote Yhdysvaltain  presidentistä sodan ja rauhan kysymyksissä? Ei ole mitään merkkiä, että Trumpin vauhti hidastuisi.

Trumpin tunnusomainen piirre on, että hän muuntelee  totuutta toistuvasti

Presidentti Niinistö kiinnitti uuden kirjajulkaisunsa yhteydessä huomiota kaikkein oleellisimpaan asiaan eli siihen, että Yhdysvallat ei täytä tällä hetkellä liberaalidemokratialle asetettuja vaatimuksia.

Presidentti keskittyy itsekeskeisesti oman maineensa kasvattamiseen demokratian vakauden kustannuksella

 

Ja seuraavassa on lupaamani verrokiksi asettamani kirjoitus vuodelta 2015:

 

 

”Trump ja Trumpin äänestäjät”

 

Donald Trump on demokraattisesti hallitun valtion presidenttiehdokkaaksi pyrkivä liikemies-poliitikko, jonkalaista ei ole koettu aiemmissa kampanjoissa. Aluksi näytti siltä, että pelle-ehdokas joutuu ennen pitkää epäsuosioon ja kannatus sulaa omaan mahdottomuuteensa. Nyt asia ei ole enää ihan niin varma.

Monet republikaanit ovat toivoneet, että epätasapainoinen Trump siirtyisi itsenäiseksi ehdokkaaksi, ja voitaisiin palata vanhaan kunnon kampanjaan. Trumpin kannattajat eivät anna tähän mahdollisuutta, ja tätä kirjoitettaessa Trump on ilmoittanut, ettei hän ikinä luovu ehdokkuudesta. No, se on yhtä paikkansa pitävä lause kuin mikä muu tahansa, mitä Trump on sanonut. Tällä pelillä Hillary Clinton on vahvoilla.

Aiemmissakin presidentinvaalikampanjoissa on ollut hölösuuehdokkaita, mutta he ovat pudonneet parin möläytyksen jälkeen. Mutta Donald Trump nousee yhä uudelleen - entistä ehompana - kuin kumiukko.

Tähän saakka on ihmetelty Trumpia, mutta olisiko syytä ruveta ihmettelemään myös Trumpin kannattajia, joita lienee hieman alle 10 prosenttia kaikista äänestyskelpoisista. Kun äänestysprosentti vaaleissa jää totutun alhaiseksi, saa populistimme joka tapauksessa muhkean äänisaaliin, jos itse presidentinvaalikampanjaan selviää.

::::::::::::::::::::::::::::::::::

Vanhan presidenttikaskun mukaan vuoden 1956 vaaleissa muuan Adlai Stevensonin kannattaja tarttui kiertueella ehdokasta hihasta ja sanoi, että varmaan teitä herra Stevenson äänestävät kaikki fiksut amerikkalaiset, johon presidenttiehdokas vastasi kuivasti: ”hyvä rouva, se ei riitä!” Nyt Trumpin kannattaja, joka haluaisi pysäyttää koko maailman Trumpin kohdalle, voisi sanoa, että varmaankin kaikki samaa mieltä liian kiihkeästä maailmanmenosta olevat äänestäjät antavat äänensä Trumpille. Ongelma on, että se ei tule riittämään. Meillä on vielä enemmistö amerikkalaisia, jotka ovat säilyttäneet järkensä.

Voi olla, että joku Hillary Clintonin kannattaja voisi toivoa viheliäisesti, että kansan voisi vaihtaa. Miksi? Siksi, että jos Hillary Clinton selviää presidentiksi, hänellä on vastassa tämä sama Trumpin kannattajajoukko sabotoimassa päätöksentekoa.

Onneksi nyt jo viimeisetkin tasapuolisuusintoilijat toteavat, ettei Clintonia ja Trumpia voi käsitellä ”tasapuolisesti” vakavina ehdokkaina. Järjen vaaka on pahasti kallellaan.

Mistä muusta Trumpin menestyksessä on kysymys kuin siitä, että populismi on noussut Trump-mittarilla mitattuna aivan uusiin sfääreihin?

Tietysti voidaan ottaa esille monet jo melkein kliseiksi muodostuneet perustelut, kuten monikulttuurisuuden ihanteen romahdus – Yhdysvallat ei ole monien amerikkalaisten mielestä enää mikään kansojen suulatusuuni. Tai argumentiksi voidaan ottaa fakta, että politiikka on viihdettä – naurattaja saa naurajat puolelleen - tärkeintä on, että on hauskaa.

Mutta vakavasti ottaen……

Äänestäjät tuntevat olonsa epämukavaksi, he ovat kyllästyneet niukasti tai ei lainkaan kasvavaan (tai jopa laskevaan) elintasoon. Näin tuntevat erityisesti potentiaaliset äänestäjät, keskiluokkaiset ihmiset. Kuin tilauksesta tuli juuri tieto, että keskituloisten määrä on ensimmäistä kertaa 40 vuoteen pienempi kuin suuri- ja pienituloisten määrä yhteensä. Ja keskiluokka, jos mikä on Yhdysvalloissa unelmien amerikkalaisuuden symboli.

Panevatko nämä ihmiset toiveensa Trumpiin? Osa heistä, kyllä! Mutta eikö Trump tarjoa heille tuulentupia? Rehvakkaasti hän ilmoittaa, että kiinalaiset palauttavat työpaikat takaisin Yhdysvaltoihin, kun hän sopii asiasta Kiinan johtajien kanssa. Kiinassa uskotaan häneen!

Monet vaalikamppailuissa normaalisti tärkeinä pidetyt asiat, kuten työttömyys (nyt 5 prosenttia) ja taloudellinen tilanne (nyt kohtuuhyvä) eivät näytä vaikuttavan mitään: ”It´s the economy, stupid” ei toimi.

Äänestäjät eivät tunnu löytävän mielenrauhaa, mutta sen sijaan, että etsisivät henkilöä, joka tuo turvallisuuden tunnetta perinteisellä tavalla, he hakevat rääväsuista demokraattisten arvojen pilkkaajaa ehdokkaakseen.

Sisimmässään monet amerikkalaiset ovat saaneet tarpeekseen lobbauskulttuurin tuotteista – normaaleista presidenttiehdokkaista. He haluavat miehen, joka on ”self made rich”, joka kustantaa kampanjansa omasta pussistaan. Köyhiin ja muihin ehdokkaisiin tämä uuden ajan kellokas suhtautuu alentuvasti, pyörikööt mukana.

Aivan oma lukunsa on amerikkalainen supliikkitaide. Se on kiepsahtanut monta kertaa yli kohtuuden rajojen. Kaikkeen on totuttu ja mikään verbaalinen käsite ei merkitse enää juuri mitään. Niinpä Trump on siirtynyt aivan uudelle verbaliikan tasolle, jossa kutitetaan äänestäjien pohjimmaisia tuntoja.

Ihailin joskus ”facta.org” -totuudenpaljastajia, joiden tarkoitus on kertoa, miten jokin ehdokas puhuu vastoin parempaa tietoa. Nyt meillä on ehdokas, jonka puheista joku faktakanava voisi kääntäen yrittää etsiä järjen ja totuuden hiveniä – kaiken roskan joukosta. Mikään ei ole enää Trumpin jäljiltä hätkähdyttävää. Totuus on alennusmyynnissä. Sitä voidaan käyttää paremman puutteessa vaalikampanjan osana.

Trumpia ei hänen puheisiinsa kohdistuva arvostelu haittaa, sillä puheitahan voi korjata jälkikäteen: ”puhettani tulkittiin väärin….”

Pahinta on kuitenkin, että Trumpiin vakavasti suhtautuvia on paljon. Se kielii äänestäjissä tapahtuneesta muutoksesta Olen joskus miettinyt Trumpin taktiikkaa siten, että haettuaan ensin riittävän kannatuksen sikamaisilla puheillaan, hän voisi kampanjan loppuvaiheessa ”järkiintyä ja valtiomiesmäistyä”, jolloin hän voisi vetää maton alta joiltakin järkeviä puhuvilta republikaaniehdokkailta. Tällä hetkellä tähän takinkääntöön on vaikea uskoa.

Huolestuttavaa on, jos ihmiset ovat kyllästyneet demokraattiseen päätöksentekoon. Amerikkalainen kaksipuoluejärjestelmä on jakanut kansalaiset kahtia, vieläpä niin, että vähemmistö pyrkii pitämään enemmistöä panttivankinaan.

Kongressissa järjestetyt arvottomat ”päätöksentekonäytelmät” ovat luoneet kuvan demokratian irvikuvasta, joka ei ole jäänyt kansalaisilta huomaamatta. Trump on yksinäisen tähden ratsastaja, joka on saanut luvan kostaa sekä demokraattien, että republikaanien pahat teot.

Eurooppalaisena näen ongelmat republikaanilähtöisinä. Grand Old Partyn nykyinen sukupolvi on ajautunut äärioikealle. Kehitys käynnistyi Barry Goldwaterin rökäletappiosta Lyndon B. Johnsonille. Se, mikä vuonna 1964 kuulosti naurettavalta vaihtoehdolta, sai kuitenkin kolmasosan äänistä. Yhtäkkiä häviäjät huomasivat, että meitähän on paljon. Suunta on nyttemmin kiteytynyt teekutsuliikkeen ympärille, joka on ottanut panttivangikseen republikaanisen maltillisen enemmistön.

Sivumennen sanottuna Goldwater vaikutti vanhoilla päivillään erittäin vastuulliselta evp-poliitikolta, joka kannatti monia liberaaleja uudistuksia. Mutta tätähän ei nyt huomioida!

Trump kaivelee amerikkalaisten sielunelämän pimeitä syövereitä. Se demokratia ja suvaitsevaisuus, joka on luotu muutamien viime vuosikymmenien aikana on monien mielestä ikään kuin teeskentelyä. Miksi teeskennellä olevansa latinojen, mustien tai muslimien ystävä, jos kerran nämä ryhmät ovat lievimmässä muodossaan vain kiusallisia välikappaleita ja pahimmassa tapauksessa uhka hengelle. Trump vain kertoo kannattajien mielestä todelliset tunnot, joita osa tavallisista kansalaisista pitää hampaidensa takana, nyrkki taskuun puristuen.

Mutta onko asia näinkään? Hypoteesina esitän, että - yksinkertaistaen – oikean reunan äänestäjissä on kaksi puolta: toisen puolen nimi olkoon ”Trump” (kaikkine vainoharhaisine lisukkeineen) ja toisen puolen nimi olkoon ”amerikkalaisen demokratian perinne”. Osa äänestäjistä ajattelee, että koetellaan demokratian kestokykyä, pannaan se kerta kaikkiaan ”Trumpin” kautta tulikokeeseen ja katsotaan, seuraako ”parannus”. Kun tämä koettelemus on viety riittävän pitkälle palataan hulluuden tieltä useita asteita demokraattisempaan suuntaan. Järjestelmälle halutaan antaa varoitus, joka sen pitäisi ottaa vakavasti.

Epäilen, että kuunneltuaan aikansa Trumpin epäuskottavia patenttiratkaisuja milloin mihinkin ongelmaan, hänen potentiaaliset äänestäjänsä rupeavat epäilemään mestarinsa ontoilta kuulostavia lausuntoja.

Pidän tätä todennäköisenä trendinä, mutta samalla esitän muista kirjoituksistani tutun epäilyn: itse demokratia on astunut suurten haasteiden eteen. On ilmestynyt ihmisiä, jotka haluaisivat lyödä nyrkin pöytään ja sanoa: nyt riitti! Tämä pääosin republikaaneista koostuva joukko kohdistaa arvostelunsa demokraatteihin, jotka saava kuulla olevansa ”kommunisteja”, tai ”viher-vasemmistolaisia”, tai ”kulttuurimarxilaisia”, tai ”liberaaleja” tai ”monikulttuurifanaatikkoja jne. He ovat ihmisiä, jotka - näin arvostelijat sanovat - kuvittelevat tietävänsä enemmän ja paremmin (ja usein he tietävätkin) kuin muut. Mitä enemmän he tietävät sitä enemmän heitä inhotaan. Mikä olisi vaihtoehto? Sitä ei haluta tarkkaan määrittää. Miksi? Koska kukaan ei tiedä, mikä se on. Voidaan puhua epämääräisesti ”vapaudesta” tai ”valkoisen miehen liian suureksi käyvästä taakasta” tai ”ison valtion” vastenmielisyydestä. Vaihtoehtoa itse asiassa pelätään. Aavistellaan, että voidaan joutua ojasta allikkoon, mutta sitä ei haluta sanoa ääneen.

:::::::::::::::::::::::::::::

Yhteenveto 10 vuotta sitten tapahtuneesta: odotin amerikkalaisten heräävän vaalien alla, mutta näin ei tapahtunut.