Itse asiassa Kennan kärsi oppinsa tulkinnoissa
tappion, sillä kun hän rakensi ajattelunsa Venäjän diplomaattisen patoamisen
varaan, niin hänen ystävänsä ja kilpailijansa Paul Nitze käänsi
ajatuksen sotilaalliseksi patoamiseksi, joka ärsytti suuresti
Kennania varsinkin, kun Nitze oli vahvoilla USA:n silloin
harjoittamassa politiikassa.
Tulevaisuuden kehityssuuntaa määritettiin ns.
Nitzen komiteassa (1950). Yhdysvallat pyrki hallitsemaan globaalia ympäristöä
”tukikohtaimperialismin” (oma käsitteeni) ja taloudellisen ylivoimansa avulla.
Sillä oli 1960-luvulle tultaessa yli tuhat sotilastukikohtaa ympäri maailmaa.
Voimansa tunnossa se kävi leppymätöntä taistelua sosialismia vastaan. Ja
kaikkeen tähän sillä oli varaa: kongressin asettama em. Paul Nitzen komitea
totesi, että Yhdysvalloilla oli varaa pitää yllä korkeaa ja koko
ajan paranevaa elintasoa ja silti luoda maailman mahtavin sodankäyntikoneisto
Neuvostoliiton asettamaa haastetta vastaan.
Yhdysvaltain edellä kuvattu panostus
sotilaallisen voiman lisäämiseen vapautti Länsi-Euroopan voimavarat
hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen turvaamiseen. Nyt on todettu, että
panostukset puolustukseen ovat olleet liian vähäiset ja Eurooppaa uhkaa
sotilaallisen voiman vuosia jatkuneen alimitoittamisen seuraukset.
Jo tuolloin siis ratkaistiin Länsi-Euroopan rooli
hyvinvoivien kansalaisten maanosana mm. Marshall-avun (so. amerikkalaisten)
ansiosta. Siitä myös käynnistyi Euroopan sotilaallinen
riippuvuus Yhdysvalloista, joka nyt on kovasti esillä USA:n halutessa
vähentää tukea ja Euroopan rimpuillessa puolustuksensa ”kahden/kolmen ja
puolen/viiden prosentin säännön” kanssa.
Vuosikymmenien kuluessa Yhdysvaltain
mahti on pikku hiljaa murentunut eikä maalla ole enää varaa
asetettuun nitzeläiseen tehtävään. Yhdysvallat on velkaantunut
kymmenien vuosien ajan. Se painostaa Natoa sisäisesti pitämään rahoituksen
vähintään kahdessa/ kolmessa ja puolessa, viidessä prosentissa vuosittaisesta talousarviosta.
Saman aikaan suurvaltojen voimasuhteiden muutokset ovat asettaneet uusia
haasteita. On edetty kaksinapaisesta maailmankuvasta yksinapaisuuden kautta
moninapaisuuteen.
:::::::::::::::::::::::::
Ovatko Yhdysvaltain suuruuden päiväät nyt
lopullisesti ohi? Mitä muuta Donald Trumpin MAGA-uho on kuin teennäistä pyrkimystä
kerta toisensa jälkeen tolkuttaa kuinka suurenmoinen Yhdysvallat on. Trumpin
sanat kaikuvat tyhjyyttään ikään kuin epätoivoisesti hakien voimaa menneisyyden
kultaisista päivistä.
Yhdysvallat on juuttunut menneeseen. Esimerkki: ”ruostevyöhykkeellä”
työntekijät halusivat vanhan tekniikan (sanottakoon sitä vaikkapa
kiviporatekniikaksi) jylläävän. Vaalien alla presidenttiehdokkaat kävivät tukemassa
heitä, vaikka kaikki tiesivät vesisärötyksen olevan paljon tehokkaampi kallion louhimistekniikka.
Ainoastaan Hillary Clinton epäkohteliaalla ja ylemmyyden tuntoisella tavalla
kävi kertomassa, mistä kiikastaa ja hävisi vaalit…..
::::::::::::::::::::::::::::::::
Alkuperäinen amerikkalainen unelma muodostui
mielestäni ainakin seuraavista osatekijöistä: rajaseutuideologiasta, Manifest
Destinystä (kohtalouskosta, että Jumalan valittu kansa oli saanut tehtävän
luoda suuri maa), ekseptionalismista (ainutlaatuisesta etevyydestä muihin
kansoihin nähden), sotilaallisesta voimasta, valtion voimallisesta
resursoinnista maan valtaamiseen sekä uudisraivaajahengestä.
Voi olla vaikeata myöntää, että vapauden
tyyssija, amerikkalainen unelma, on luotu toisia sortamalla tai peräti
tuhoamalla toisten vapaus. En tiedä juuri yhtään tapausta, jossa maan – minkä
tahansa maan - alkuperäinen väestö olisi selvinnyt voittajana ylivoimaisella
teknologialla varustetusta uudesta mahdista, uudesta isännästä.
:::::::::::::::::::::::::::::::::::::
Millaista mennyt amerikkalainen ihanuus sitten
oli perhe/yksilötasolla? Parhaiten se välittyi minulle kenties TV-filmisarjojen välityksellä.
Varhaisnuoruuden kuva Yhdysvalloista muokkasi mielikuviani Amerikan
Yhdysvalloista aina lukioon/yliopistoon menoon
saakka. Ajatteluni irtosi TV-filmisarjojen ”puolueettomasta”
maailmankäsityksestä, kun se törmäsi silloisen radikaalin, yhteiskuntakriittisen
vaiheen kanssa, jota väkevimmin ilmensi Vietnamin sotaan kohdistuneet tunnot.
Mutta millainen oli tuo TV-sarjojen houkutteleva
ideologinen viesti?
Meille kotiin televisio hankittiin vasta 1963-1964. Sekä
omat kokemukseni että tilastot sen vahvistavat: kuusikymmentäluku
oli sarjafilmien kulta-aikaa ja tietenkin
ne tulivat USA:sta.
Monet TV-ohjelmista olivat Yhdysvalloissa menestyneitä
sarjoja 1950-luvulta. Suomessa ne nähtiin vasta seuraavalla vuosikymmenellä.
TV- lähetykset aloitettiin Suomessa vasta vuonna 1957. Silloin
sarjafilmikulttuuri oli vakiintunut USA:ssa jo aika päiviä sitten.
Tuohon aikaan tällaisia historiallisia näkökohtia ei tietenkään mietitty.
Jälkikäteen olen herännyt pohtiman sitä, minkälaista maailmankuvaa TV-sarjat
toivat omaan elämääni. Tyypillisiä olivat 1950-luvun amerikkalaista perhettä
kuvaavat viattoman oloiset sarjat, kuten Kolme poikaani (My Three Sons),
pääosassa Fred McMurray, sama mies, joka näytteli mm. Cainen
kapinassa ja Poikamiesboksissa muistettavat roolit. McMurray oli
ansioitunut näyttelijä, jonka hajamielinen olemus sopi hyvin sarjaan. Sarjaa
esitettiin Yhdysvalloissa peräti 13 vuoden ajan (1960-1972). Normaalisti
menestyvätkin sarjat pysyivät ohjelmistossa vain 3-5 vuotta.
Isä tietää kaiken (Father Knows Best, pääosissa Jane
Wyatt ja Robert Young!)) oli sarja, jota seurattiin tosi hartaasti, samoin
Beaveria. Isä tietää kaiken pyöri Yhdysvalloissa vuosina 1954-1960. Sarjafilmit
muistuttivat toinen toisiaan. Ne kuvasivat yleensä amerikkalaisen
esikaupunkialueen onnellista elämää, jossa murheet olivat äärimmäisen pieniä,
kuitenkin niin isoja, että niistä saatiin kuvatuksi puolen tunnin pituinen
sarjan osa. Niin, tosiaankin useimmat noista sarjafilmeistä olivat puolen
tunnin pituisia. Tämä riitti hyvin siihen aikaan, vaikka kaikki oli hitaampaa
kuin nykyisin, elämänrytmi mukaan lukien. Muistan kuinka Yle Fem -kanavalta
tuli vanhoja Peter Gunn -jaksoja uusintoina (eivät olleet tuttuja vanhoilta
hyviltä ajoilta). Puolessa tunnissa ehdittiin hyvin käydä läpi konnat,
sankarit, kauniit naiset ja itse ohuehko juoni. Yes!
Oliko perhesarjojen kuvaama maailma
tuollainen, kuin miksi se kuvattiin ja näytettiin meille? On totta,
että monet näkevät amerikkalaisen elämänmuodon parhaimmillaan nostalgisesti
juuri 1950-luvulle sijoitettuna. Aivan sääntö oli, että isä kävi töissä ja äiti
hoiti kotia. Isän palkka riitti hyvin elatukseen, olihan amerikkalaisten
elintaso tuohon aikaan ylivertainen muihin länsimaihin verrattuna.
Yhdysvallat on liian iso kaatuakseen muiden aiheuttamaan
kilpailuun, mutta mikään imperiumi historiassa ei ole kestänyt loputtomiin ja
myös Yhdysvallat voidaan liittää tähän
hiipuvien imperiumien ketjuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti