Amerikkalaisen unelman nousu, uho ja tuhon enteet

 

 Tein aikoinaan sivulaudaturtyön ”Kylmän sodan tulkinnoista” tutkintooni (1976). Aikaa on kulunut paljon enkä rakentaisi enää maailmankäsitystäni tuon työn varaan, mutta jälkensä tutkimustyö minuun jätti. Voin nyt todeta, että Yhdysvaltain  ulkopolitiikan Grand Old Manin George Kennanin silloin (1940-luvun  lopulla) konservatiiviseksi tulkinnaksi arviomani näkemys kylmästä sodasta  kuulostaa tänään hyvinkin liberaalilta näkemykseltä. Kennanin pysyvä jälki historiaan jäi hänen oppinsa Policy of Containmentin kautta. Siitä on johdettu mm. Trumanin oppi. Kovapintaisuudestaan huolimatta Kennan oli kykenevä asettumaan vihollisen asemaan ja kritisoi kylmän sodan sotaintoa.

Itse asiassa Kennan kärsi oppinsa tulkinnoissa tappion, sillä kun hän rakensi ajattelunsa Venäjän diplomaattisen patoamisen varaan,  niin hänen ystävänsä ja kilpailijansa Paul Nitze käänsi ajatuksen sotilaalliseksi patoamiseksi, joka ärsytti suuresti Kennania  varsinkin, kun Nitze oli vahvoilla USA:n silloin harjoittamassa politiikassa.

Tulevaisuuden kehityssuuntaa määritettiin ns. Nitzen komiteassa (1950). Yhdysvallat pyrki hallitsemaan globaalia ympäristöä ”tukikohtaimperialismin” (oma käsitteeni) ja taloudellisen ylivoimansa avulla. Sillä oli 1960-luvulle tultaessa yli tuhat sotilastukikohtaa ympäri maailmaa. Voimansa tunnossa se kävi leppymätöntä taistelua sosialismia vastaan. Ja kaikkeen tähän sillä oli varaa: kongressin asettama em. Paul Nitzen komitea totesi, että Yhdysvalloilla oli varaa pitää  yllä korkeaa ja koko ajan paranevaa elintasoa ja silti luoda maailman mahtavin sodankäyntikoneisto Neuvostoliiton asettamaa haastetta vastaan.

Yhdysvaltain edellä kuvattu panostus sotilaallisen voiman lisäämiseen vapautti Länsi-Euroopan voimavarat hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen turvaamiseen. Nyt on todettu, että panostukset puolustukseen ovat olleet liian vähäiset ja Eurooppaa uhkaa sotilaallisen voiman vuosia jatkuneen alimitoittamisen seuraukset.

Jo tuolloin siis ratkaistiin Länsi-Euroopan rooli hyvinvoivien kansalaisten maanosana mm. Marshall-avun (so. amerikkalaisten) ansiosta. Siitä myös käynnistyi Euroopan sotilaallinen riippuvuus  Yhdysvalloista, joka nyt on kovasti esillä USA:n halutessa vähentää tukea ja Euroopan rimpuillessa puolustuksensa ”kahden/kolmen ja puolen/viiden prosentin säännön” kanssa.

Vuosikymmenien kuluessa  Yhdysvaltain mahti on pikku hiljaa murentunut  eikä  maalla ole enää varaa asetettuun  nitzeläiseen tehtävään. Yhdysvallat on velkaantunut kymmenien vuosien ajan. Se painostaa Natoa sisäisesti pitämään rahoituksen vähintään kahdessa/ kolmessa ja puolessa, viidessä  prosentissa vuosittaisesta talousarviosta. Saman aikaan suurvaltojen voimasuhteiden muutokset ovat asettaneet uusia haasteita. On edetty kaksinapaisesta maailmankuvasta yksinapaisuuden kautta moninapaisuuteen.

:::::::::::::::::::::::::

Ovatko Yhdysvaltain suuruuden päiväät nyt lopullisesti ohi? Mitä muuta Donald Trumpin MAGA-uho on kuin teennäistä pyrkimystä kerta toisensa jälkeen tolkuttaa kuinka suurenmoinen Yhdysvallat on. Trumpin sanat kaikuvat tyhjyyttään ikään kuin epätoivoisesti hakien voimaa menneisyyden kultaisista päivistä.

Yhdysvallat on juuttunut menneeseen. Esimerkki: ”ruostevyöhykkeellä” työntekijät halusivat vanhan tekniikan (sanottakoon sitä vaikkapa kiviporatekniikaksi) jylläävän. Vaalien alla presidenttiehdokkaat kävivät tukemassa heitä, vaikka kaikki tiesivät vesisärötyksen olevan paljon tehokkaampi kallion louhimistekniikka. Ainoastaan Hillary Clinton epäkohteliaalla ja ylemmyyden tuntoisella tavalla kävi kertomassa, mistä kiikastaa ja hävisi vaalit…..

::::::::::::::::::::::::::::::::

 Alkuperäinen amerikkalainen unelma muodostui mielestäni ainakin seuraavista osatekijöistä: rajaseutuideologiasta, Manifest Destinystä (kohtalouskosta, että Jumalan valittu kansa oli saanut tehtävän luoda suuri maa), ekseptionalismista (ainutlaatuisesta etevyydestä muihin kansoihin nähden), sotilaallisesta voimasta, valtion voimallisesta resursoinnista maan valtaamiseen sekä uudisraivaajahengestä.

Voi olla vaikeata myöntää, että vapauden tyyssija, amerikkalainen unelma, on luotu toisia sortamalla tai peräti tuhoamalla toisten vapaus. En tiedä juuri yhtään tapausta, jossa maan – minkä tahansa maan - alkuperäinen väestö olisi selvinnyt voittajana ylivoimaisella teknologialla varustetusta uudesta mahdista, uudesta isännästä.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Millaista mennyt amerikkalainen ihanuus sitten oli perhe/yksilötasolla? Parhaiten se välittyi minulle kenties  TV-filmisarjojen välityksellä. Varhaisnuoruuden kuva Yhdysvalloista muokkasi mielikuviani Amerikan Yhdysvalloista aina lukioon/yliopistoon menoon  saakka. Ajatteluni irtosi TV-filmisarjojen ”puolueettomasta” maailmankäsityksestä, kun se törmäsi silloisen radikaalin, yhteiskuntakriittisen vaiheen kanssa, jota väkevimmin ilmensi Vietnamin sotaan kohdistuneet tunnot.

Mutta millainen oli tuo TV-sarjojen houkutteleva ideologinen  viesti?

Meille kotiin televisio hankittiin vasta 1963-1964. Sekä omat kokemukseni että tilastot sen vahvistavat:  kuusikymmentäluku oli sarjafilmien kulta-aikaa ja tietenkin  ne tulivat USA:sta. 

Monet TV-ohjelmista olivat Yhdysvalloissa menestyneitä sarjoja 1950-luvulta. Suomessa ne nähtiin vasta seuraavalla vuosikymmenellä. TV- lähetykset aloitettiin Suomessa vasta vuonna 1957. Silloin sarjafilmikulttuuri oli  vakiintunut USA:ssa jo aika päiviä sitten. Tuohon aikaan tällaisia historiallisia näkökohtia ei tietenkään mietitty. Jälkikäteen olen herännyt pohtiman sitä, minkälaista maailmankuvaa TV-sarjat toivat omaan elämääni. Tyypillisiä olivat 1950-luvun amerikkalaista perhettä kuvaavat viattoman oloiset sarjat, kuten Kolme poikaani (My Three Sons), pääosassa Fred McMurray, sama mies,  joka näytteli mm. Cainen kapinassa ja Poikamiesboksissa muistettavat roolit.  McMurray oli ansioitunut näyttelijä, jonka hajamielinen olemus sopi hyvin sarjaan. Sarjaa esitettiin Yhdysvalloissa peräti 13 vuoden ajan (1960-1972). Normaalisti menestyvätkin sarjat pysyivät ohjelmistossa vain 3-5 vuotta.

Isä tietää kaiken (Father Knows Best, pääosissa Jane Wyatt ja Robert Young!)) oli sarja, jota seurattiin tosi hartaasti, samoin Beaveria. Isä tietää kaiken pyöri Yhdysvalloissa vuosina 1954-1960. Sarjafilmit muistuttivat toinen toisiaan. Ne kuvasivat yleensä amerikkalaisen esikaupunkialueen onnellista elämää, jossa murheet olivat äärimmäisen pieniä, kuitenkin niin isoja, että niistä saatiin kuvatuksi puolen tunnin pituinen sarjan osa. Niin, tosiaankin useimmat noista sarjafilmeistä olivat puolen tunnin pituisia. Tämä riitti hyvin siihen aikaan, vaikka kaikki oli hitaampaa kuin nykyisin, elämänrytmi mukaan lukien. Muistan kuinka Yle Fem -kanavalta tuli vanhoja Peter Gunn -jaksoja uusintoina (eivät olleet tuttuja vanhoilta hyviltä ajoilta). Puolessa tunnissa ehdittiin hyvin käydä läpi konnat, sankarit, kauniit naiset ja itse ohuehko juoni. Yes!

Oliko perhesarjojen kuvaama maailma tuollainen,  kuin miksi se kuvattiin ja näytettiin meille? On totta, että monet näkevät amerikkalaisen elämänmuodon parhaimmillaan nostalgisesti juuri 1950-luvulle sijoitettuna. Aivan sääntö oli, että isä kävi töissä ja äiti hoiti kotia. Isän palkka riitti hyvin elatukseen, olihan amerikkalaisten elintaso tuohon aikaan ylivertainen muihin länsimaihin verrattuna.

Yhdysvallat on liian iso kaatuakseen muiden aiheuttamaan kilpailuun, mutta mikään imperiumi historiassa ei ole kestänyt loputtomiin ja myös Yhdysvallat  voidaan liittää tähän hiipuvien imperiumien ketjuun.

Ukrainassa toistuu talvisodan historia?

 

 Turkissa ovat  päättyneet Ukrainan sotaan liittyvät aseleponeuvottelut ilman mainittavaa tulosta. Alunperin niiden piti olla puitteiltaan paljon mahtavammat ja onnistuneimmillaan mukana olisivat olleet Putin, Zelenski ja Trump. Kuten on käynyt ilmi neuvottelut supistuivat enintään kolmosketjujen keskinäiseksi väittelyksi.

Venäjän pääneuvottelija ”Ukrainan syöjä ”Vladimir Medinski on kommentoinut Rossija 1 -tv-kanavalla Istanbulissa 16.5.2025 päättyneitä tulitaukoneuvotteluja. Medinski oli esittänyt mahdottomia ehtoja vihamielisyyksien päättämiseksi. Hän mm. vaati, että aselevon aloittamiseksi Ukrainan oli vedettävä joukkoja pois suurilta alueilta Ukrainasta.

Medinski väitti historian toistavan itseään Ukrainassa Suomen talvisotaa ja eräitä muita sotia simuloiden. Medinski kuvasi sotien historian toistumista hämmästyttäväksi ilmiöksi. Hän oikoi historiaa toteamalla, että Stalin ehdotti aselepoa talvisodan päättämiseksi, mutta Ranska ja Iso-Britannia eivät suostuneet. Ne neuvoivat suomalaisia taistelemaan. Ranskaan ja Britanniaan Medinski viittasi ilmeisesti halutessaan verrata talvisodan loppuvaiheen tilannetta länsimaiden nykyiseen haluun tukea Ukrainaa. Medinski puhuu osin tottakin, kun hän sanoi Englannin ja Ranskan luvanneen keväällä 1940 joukkoja Suomen puolustamiseen.

Kuten tunnettua Ranskassa ja Englannissa  väestön suuren yleisön myötätunto oli Suomen puolella. Pisimmälle vietyjä lupauksia antoi Ranska, mutta poliittinen johto molemmissa maissa taktikoi Suomen avulla saadakseen jalansijaa Kiirunan malmikentillä.

Se oli Suomi, joka vahvasti pyrki kosketuksiin Neuvostoliiton kanssa rauhan aikaansaamiseksi. Tämä johtui siitä, että tilanne rintamalla oli kriittinen.  Ranskan ja Iso-Britannian venkoilu joukkojen  toimittamisessa pohjoiseen johti epäilyyn, ettei apua saataisikaan. Lopulta joukkojen saamiseksi Suomeen viivyteltiin niin kauan, että jo teknisestikin oli mahdotonta saada sotilaallista apua siirretyksi tarvittavassa aikataulussa Suomeen.

Suomi ryhtyi maaliskuussa 1940 konkreettisiin neuvotteluihin sodan päättämiseksi.  Ilmeisesti Stalinkin pelkäsi länsimaiden joukkojen lähettämistä ja halusi rauhaa.

Siinä mielessä yhtymäkohtia voi nähdä kahden sodan välillä, että molemmissa  länsimailla oli suuri ongelma saada päätöksiä aikaiseksi. Medinski käyttää venäläisten suosimaa asenteellista ilmaisua Länsi-Euroopan maista, Suomesta ja suomalaisista: ”länsimaat halusivat talvisodassa suomalaisten taistelevan viimeiseen suomalaiseen asti”.

Lopulta Medinskin historiavertailu jää varsin heppoiseksi, onhan historia täynnä melkeinpä minkä tahansa sodan aikana käytyjä rauhanneuvotteluja Medinski kertaa: ”mitä minä tällä tarkoitan on se, että sota ja neuvottelut kulkevat historiassa aina rinnan”. Tässä hän viitannee ennakoimaansa lopputulokseen Ukrainan sodassa, eli että Ukraina  väsähtää kuormituksen näännyttämänä ja on pakotettu itselleen epäedullisiin aselepo- ja rauhanehtoihin.

Positiivista Medinskin historiasaagassa on, että hän ei sisällyttänyt siihen suoraa uhkailua esimerkiksi  Suomea kohtaan.

Negatiivisista oli, että Venäjä ei ole tosiasiassa kiinnostunut aselevosta Ukrainan kanssa näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana. Lisäksi sodan sumu heikentää rauhanmahdollisuuksien                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                            

Jos Medinskin haastattelussa on jotain merkille pantavaa, niin todennäköisesti hän ennakoi, että sodankäyminen sinänsä väsyttää osapuolet (ja varsinkin Ukrainan) kypsiksi aselepoon ja rauhaan. Tästä tilanteesta olemme vielä kaukana.

 

 

Euroopan arvoja väheksytään

 

Erittäin ajankohtaisessa Helsingin Sanomien esseessään ”Eurooppa tulee jäämään arvoineen yksin”  18.4.2025 Kaisa Rautaheimo harmittelee eurooppalaisen liberaalin demokratian jääneen ilman selvää tukea jaloksi ymmärretyssä pyrkimyksessään viedä niitä arvoja eteenpäin, joille Länsi-Euroopassa on annettu luottoa. Autoritääriset arvot vyöryvät haastamaan ja ottamaan jopa ylivallan liberaalidemokraattisista arvoista.

Itä-Euroopan vallankumous ja Neuvostoliiton romahtaminen  enteilivät kokonaan uuden aikakauden alkua. Arviot myötäilivät 1990-luvun vaihteen optimismia. Länsi-Euroopassa tuskin huomattiin, että arviot tapahtuneesta ja tuleva kehitys omittiin läntisessä maailmassa  ilman kyseenalaistavaa  keskustelua. Hieno sattumusten kirjo oikeassa olemisen saagaan!

Rautaheimo päätyy tarkemmin kehitystä analysoidessaan varsin karuun ja illuusiottomaan johtopäätökseen: ”Läntinen maailma uskoi omaan erinomaisuuteensa usein muiden maiden kustannuksella”. Hän toteaa 1990-luvun positiiviseksi käsitetyn murroksen osoittautuneen myöhemmässä tarkastelussa pintapuoliseksi näkemykseksi.

Entä omat varttumisen vuosien muistikuvani vastaavalla tavalla eriteltynä? Itse elin nuoruuteni 1960-luvulla silloin vallinneen optimismin vallassa. Se oli suuren odotuksen vuosikymmen. Tieteellinen maailmankatsomus voitti alaa, elintaso parani, samoin elämänlatu. Silloin todellakin arvioitiin hyväuskoisen luottavaisesti, että huomio on jatkossa suunnattava enenevässä määrin elämänlaatuun elintason kasvattamisen sijasta. Kova oli kilpailijakin: sosialismi tarjosi haasteen, joka arkailematta otettiin vastaan yhteiskuntajärjestelmien välinen voitto tavoitteena.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Missä vaiheessa pystyisimme hyppäämään historian maailmanpyörään niin, että edes raapaisisimme reaalimaailman paradigman muutoksia viime vuosikymmeninä?

Ehkä lähimmäksi monenvälisiä kulttuurien rinnastuksia  pääsemme vertaamalla arabimaailman ylpeitä kulttuureja ja niistä nousseita sotia vaikkapa Vietnamin viidakkosotaan. Vietnamissakin sivuutettiin oikeudelliset säännöt täysin piittaamattomasti, mutta rangaistukset olivat keveitä. Sodalla nyt Ukrainassa ja menneisyydessä tahtoo olla voimassa sodan lait.

Eräänlaisena aikakauden ajattelutavan mittarina pidettiin Yhdysvaltojen johtaman koalition itselleen asettamaa tehtävää vuosina 1990-1991: irakilaiset piti ajaa ulos valtaamastaan Kuwaitista, jonka kimppuun Saddam Hussein oli hyökännyt Irakin-Iranin sodan 1980-88 yhtenä jälkiseurauksena  ja osin virheellisten  tiedustelutietojen varassa. Sodan lopputuloksena Kuwait liitettiin hetkeksi yhtenä maakuntana Irakiin. Lännessä Persianlahden sodan mörköinä nousivat esille Vietnamin sotaan juuttumisen historia (”uusi Vietnamin sota”) sekä yleinen sodanvastainen henki,  joka oli vahvoilla 1970-1980-luvuilla ehkä ranskalaiset aktiivisimpina. Myös Amerikka-vastaisuus yltyi.

Yhdysvallat palautti nopeasti mieliin, miksi se oli ainoa supervalta. Yhdysvaltojen johtamat  liittoutuneiden joukot käänsivät  - toki YK:n mandaatilla - nopeasti ensimmäisen Persialahden sodan kulun lännelle suotuisaksi.  Saddam Hussein syrjäytettiin vallasta. Harvoin olen nähnyt niin tasapainoista ja analyyttistä sodanjohtoa kuin saimme todistaa presidentti George Bush vanhemman toimesta. Bush kieltäytyi  - kenraaliensa päinvastaisista toiveista huolimatta  - jatkamasta sotaa voiton hetkellä. Operaatio ”Desert Storm” (Aavikkomyrsky) oli saatettu päätökseen. Husseinin syrjäyttämistä ei katsottu tarpeelliseksi viedä loppuun.

Tyypillisesti sota - tässä tapauksessa Persianlahden sota -  johtaa kostamismielessä  jälkiseuraamuksiin. Yhdysvalloissa epäiltiin, että Irak oli valmistelemassa joukkotuhoaseohjelmaa länsivaltoja vastaan. Vähintään yhtä suuri argumentti oli syyskuun 11. päivän  WTC- torneihin ja Pentagoniin törmäytetyt liikennelentokoneet terroristisessa tarkoituksessa. Perusteellisissa tutkimuksissa ei paljastunut joukkotuhoaseita, mikä ei poistanut vainoharhaisia epäilyjä.

Yhdysvallat käynnisti vuonna 2003 toisen Persianlahden sodan eli toisen Irakin sodan, jolla pyrittiin viemään ensimmäisen sodan toimenpiteet loppuun, jotta annettu tehtävä saataisiin suoritetuksi. Joukkotuhoaseita, joiden piti olla sodan syy,  ei löydetty.  Luultavasti siksi, ettei niitä ollut.

Mutta sota jatkui…

 Jo varhaisessa vaiheessa George Bush nuorempi julisti, että ”meidän pojat ajavat irakilaiset pois asemistaan, tuhoavat ne  ja palaavat kotiin”. Miten tympeää! Bush nuorempi piti vapautta täysin absoluuttisena lännessä ylläpidettynä käsitteenä. Tämä sopi sen kanssa yhteen, että  tuolloin Yhdysvallat omaksui  ylemmyydentuntoisen roolin maailmanpolitiikassa. Pienessä virkamiesporukassa Suomessa totesimme, että sota on helpompi aloittaa kuin lopettaa. Niin myös kävi. Myös isä-Bush varoitti tarpeettomien riskien otosta, mutta sanat kaikuivat kuuroille  korville. Amerikkalaiset joukot jäivät Irakiin paljon pidemmäksi aikaa kuin oli suunniteltu. Yksi sodan häviäjistä oli kulttuuriperinnöntuhoaminen muistomerkkeineen. Arvokkaita ikivanhoja kohteita hävitettiin  suuressa ymmärtämättömyydessä. Samalla aiheutettiin vamma arabisydämiin.

:::::::::::::::::::::::::::::.

 Ehkä kaikkein merkittävin seuraamus Lähi-idän sodista olivat terroriteot, jotka levisivät kulovalkean tavoin ympäri maailmaa. Kysymyksessä oli sota läntistä sivilisaatiota vastaan, mikä ei ollut mitään muuta kuin uusi tapa käydä sotaa. Menettely osoittautui tuloksekkaaksi. Siviilien keskuuteen tehdyt pommi- ym. iskut herättivät laajaa kauhua samoin kuin jengien väliset yhteenotot jota eivät rajoittuneet kiinteästi määritettyihin osapuoliin.

Järjestäytynyt rikollisuus saa hyvän kasvualustan jengirikoksista. Jo Amerikan mafian kymmenien vuosien historiasta tunnetaan ilmiö, jossa rikollisuus tunkeutuu laillisen liike-elämän puolelle esimerkiksi korruption tai kiristyksen avulla.

Pahinta on varmaan turvattomuuden lisääntyminen tilanteissa, joissa alun perin on hakeuduttu rauhallisena pidettyyn  kaupunginosaan asumaan ja on sittemmin jouduttu pettymään.

Tasalaatuisen, hyvinvoivan lähiön, kaupunginosan tai taajaman maine heikkenee  ajankulussa, jos rikollisuus pääsee  rehottamaan. Tehokkaat toimet tulevat kalliiksi, koska sisältävät esim. maahanmuuttajakoulutuksen ja etabloitumisen vanhastaan homogeeniseen asujaimistoon.

:::::::::::::::::::::::::::

Laajassa kuvassa meitä uhkaa tilanne, jossa ”Eurooppa tulee jäämään arvoineen yksin”. Ykslysti miten arvokkaita nuo arvot ovat. Puhutaan sääntöpohjaisesta maailmanjärjestyksestä ja  siitä, miten siitä poiketaan yhä yleisemmin. Tälle läheistä sukua on Donald Trumpin röyhkeä diilipolitiikka: kaikki on myytävissä  tai ostettavissa. Sääntöpohjaisuuden katoaminen yhteisen toiminnan perusteista aiheuttaa suuria ongelmia: :esiintyy painostusta, kiristystä, kähmintää ja kumppanin valintaa aina sen mukaan kenen kanssa linssiin sahaaminen sujuu parhaiten. Terrorisminvastainen sota aiheutti sinällään uhkan sääntöpohjaiselle järjestelmälle. Monissa asioissa oikaistiin ohi sääntöjen tehokkuuden nimissä (esim. vankien kiduttaminen). Se, jolla on valta, on voima.

Eurooppa on kykenemätön käymään sotaa autoritääristen valtojen ”säännöillä”, joissa ihmisiä uhrataan kasapäin taistelutilanteessa. Tämän rinnalla kylmä sota oli sotaa vain etupiirien rajoilla, muualla oli kysymys status quon ylläpidosta.  

Onko länsimainen sääntösidonnaisuus lopullisesti kadotettu hyve? Nyt syödään omia liittolaisia.

Mielessä käy kysymys, oliko Pax Europa vain kuvitelma pysyvästä rauhasta, jonka seurauksena Euroopan valtioiden omat armeijat riisutaan aseista vapaaehtoisesti niin kuin nyt näyttää tapahtuneen. Samalla autoritääriset valtiot naureskelevat eurooppalaiselle naiiviudelle.

Täyskäännös militarismiin?

 Vai pitäisikö Euroopan luopua omista erinomaisista piirteistään vain sen takia, kun muut eivät seuraa enää.  

Mikko Rantanen - yhden miehen show

 

Olen seurannut jääkiekkoa intensiivisesti kaudesta 1964 -65 lähtien. Tampereen maailmanmestaruuskisat 1965 olivat lajin varsinainen  läpimurto meikäläisen tietoisuuteen. Tampere tarjosi Suomen jääkiekkoilulle siihen saakka toteutumattoman haaveen, Ruotsin kanssa yllettiin tasapeliin. Odottavan aika näyttää käyneen pitkäksi. Jääkiekkohan on ollut laji, jossa maajoukkueen mitalisijaa odotettiin kuin kuuta nousevaa 1960-luvulta lähtien.  Se tarjosi kuitenkin myös MM-kisojen jännitysmomentin vuosikymmeniksi: eikö taaskaan mitalia?

Joskus kuulee vähäteltävän jääkiekkoilijoidemme viimeisten 30 vuoden aikana saavuttamia menestyksiä, koska laji on  maailmanlaajuisesti suurista joukkuelajeista pienimpiä. Toki jääkiekko häviää jalkapallolle hyvin monilla levinnäisyysmittarilla mitaten, mutta uskon jääkiekon kaikkein kovimpien huippujen kamppailevan tasapäisesti monien suurien lajien kanssa.

On hienoa, että Suomi  on juuri jääkiekossa saavuttanut  niin mahtavan jalansijan.

Kaikkien tiedossa ovat  suuret suomalaiset Jari Kurri ja Teemu Selänne. Juuri nämä pelaajat  ovat tuoneet suomalaisen jääkiekon  kaikkien lajifanien tietoisuuteen.

::::::::::::::::::::::::::::::

Olen aiemminkin kiinnittänyt huomiota suomalaisen jääkiekon kykyyn tuottaa huippukiekkoilijoita juniori-ikäisistä aina kestotähdiksi saakka - ainakin aika ajoin. Erityisen antelias oli 1990-luvun jälkipuolisko, jolloin huipulle pääsi hämmästyttävä määrä varsinkin hyökkäyspään pelaajia verrattuna sitä ennen syntyneisiin tai sen jälkeen syntyneisiin. Huipputasolle aikuisissa yltäneiden juuret ovat vuoden 2016 nuorten maailmanmestaruudessa. Mestaruuteen ylsivät tuolloin mm.  Patrik Laine. Sebastian Aho, Jesse Puljujärvi, Mikko Rantanen ja Roope Hintz! 

Tuohon sukupolveen kuuluivat seuraavat jääkiekkotaiturit (rajaan käsittelyn hyökkääjiin, vuosiluku viittaa syntymäaikaan):

Mikko Rantanen, 1996

Aleksander Barkov, 1995

Roope Hintz, 1996

Sebastian Aho, 1996

Patrik Laine, 1998

Artturi Lehkonen, 1995

Kasperi Kapanen, 1996

Jesse Puljujärvi, 1998

Pahoittelen, jos joku tuon ajan ehdottomista huipuista jää mainitsematta. Kaiketi  mielenkiintoisin menestyjä maailman turuilla ja toreilla on juuri nyt Nousiaisten mies Mikko Rantanen, joka pelasi samassa ketjussa Roope Hintzin kanssa maailmanmestaruuden nuorissa vuonna 2016 voittaneessa joukkueessa. Ja nyt lähes10 vuotta maailmanmestaruuden voittamisen jälkeen herrat ovat jälleen samassa ketjussa Dallas Starsin huippupelaajia vilisevässä joukkueessa!

Osa suurista juniorilupauksista on tuottanut odotuksiin nähden pettymyksen. Huipulle pääsy  vaatii fyysisten ja psyykkisten ominaisuuksien yhdistelmän, joka harvassa yksilössä toteutuu. Jesse Puljujärvi ja Patrik Laine ovat esimerkkejä pelaajista, joilla tavoiteasetannat eivät toistaiseksi ole täyttyneet, niin lupaavia kuin he ovat olleetkin. Toki parhaimmillaan Laine on maalintekijöiden huippua NHl-tasollakin.

Ehdittiin jo tottua siihen, että Rantanen pelaa uransa loppuun asti Colorado Avalanchessa, mutta niin vain kävi, että kohtalo  - pienen välivaiheen jälkeen - heitti hänet Dallasiin pelaamaan elämänsä parasta jääkiekkoa. Niin, mitä tuo pieni välivaihe sisälsikään? Täydellisen turhautumisen Carolinan NHL-joukkueessa ja passituksen Dallasiin entiset krediitit menettäneenä.

Mistä oli kysymys? Rantanen, vanhan sopimuksen tultua päätökseen ja taustavoimien tukiessa, lähti mittauttamaan  arvoaan pelaajamarkkinoilla. Tässä ei ole mitään erikoista, niin tekevät ja ovat tehneet lukemattomat pelaajat edellisen sopimuksen päättyessä. Ihan  kaikki eivät olleet vakuuttuneita Rantasesta, ja niin ”the Moosesta” eli Rantasesta tuli pelimerkki, kova sellainen.

Kun Rantasen pelihuumori pätki, alkoivat monet epäillä, ettei hän enää yllä huipulle. Hänestä näytti tulevan ”Fading star”. Katin kontit. Turhautumista kesti parin ottelun verran Dallasissa, mutta sitten rupesi tapahtumaan. Ne, jotka luulivat, että Coloradossa Nathan McKinnon teki  Rantasesta hyvän, erehtyivät. Tuntui siltä, että kun NHL:n ehkä paras hyökkääjä McKinnon ei ollut enää vierellä, Rantanen otti vastuuta ja silmiinpistävästi ryhtyi pelin organisaattoriksi. Lisäksi Rantanen rupesi käyttämään luontaista  nopeuttaan paremmin hyväkseen. Ketjukavereiksi valikoituivat Mikael ”Magic Man” Granlund ja huippunopea Roope Hintz.

Rantanen siirtyi nopeasti playoffien pistepörssin kärkeen. Tätä kirjoitettaessa on pisteitä koossa viidessä  ottelussa 18, mukaan lukien kaksi perättäistä hat trickiä. Winnipeg-ottelusta (Winnipeg voitti runkosarjan) voisi sanoa, että ottelu Winnipeg – Rantanen päättyi 3-2 Rantasen hyväksi! Toisessa hat trickissä  onnistui kaikki: ”When you are good, you are lucky and when you are lucky, you are good”.

Jää nähtäväksi, miten kauan Rantasen ilmiömäinen peli jatkuu, mutta Rantaselle itselleen riittänee, että peli-ilo säilyy. Sitä samaa kannattaa toivoa koko suomalaiselle jääkiekolle. Muutoin saatamme joutua todistamaan, että kultaiset päivät ovat ohi.

 

 

Sata päivää yhden miehen sotaa

 

Yhdysvaltain presidentin vaiheita seurataan edelleen poikkeuksellisen  tarkasti. Niinpä 100 päivän aikana saavutetut tavoitteet ovat kaikkialla arvioinnin kohteena. On sanottava , että Donald Trump on omalta osaltaan tehnyt parhaansa kuvan hämärtämiseksi.

Reflektoin teemaa 30.4. 2025 A-studiossa käytyyn  keskusteluun pohjautuen. Mukana olivat juontaja  Seija Vaaherkummun  lisäksi Jussi  Halla-aho  ja Pekka Haavisto.

Tavoitteeni on eritellä em. parin suomalaisen poliitikon avulla jonkinlaista kokonaiskuvaa Trumpista niin haasteellista kuin se onkin.

Aloitetaan Suomen presidentistä, jonka  tehtävien hoidon kansalaisarviointi on juuri valmistunut. Suomalaiset arvioivat presidentin onnistuneen yksiselitteisesti hyvin. Stubb on osoittautunut vauhtiveikoksi, jonka esiintyminen niin kansallisilla kuin kansainvälisillä näyttämöillä on ollut onnistunutta. Sujuva ja monipuolinen englanninkielen ilmaisu ja esiintymisen luontevuus auttavat asiassa paljon.

Omaan arviooni Stubbista  liittyy joitakin kriittisiä elementtejä. En täysin ymmärrä presidentin  markkinoimaa Suomen aseistuksen erinomaisuutta. Sitä on toki pidetty hyvänä, ei kahta sanaa, mutta samalla korostuu hänen sotaisuutensa (”täältä pesee”) halusi hän sitä tai ei. Onko välttämätöntä korostaa toistuvasti Suomen hampaisiin saakka aseistautumista ikään kuin itselleen vakuuttaen, että asiat ovat puolustuksen osalta paremmin kuin hyvin. En usko hänen myöskään ajattelevan, että rajan takana Putin on kauhusta jäykkänä Suomen armeijan edessä.

Stubbin aikana Suomi on ajanut politiikkansa Yhdysvaltain kylkeen niin perusteellisesti, että vanhat suomettumisen päivät tulevat mieleen  Nyt puhutaan tosin lännettymisestä itään suuntautumisen sijasta. Ratkaisevana erona pidän sitä, että Neuvostoliitto painosti Suomea useaan otteeseen omien kantojensa taakse, kun taas lännettymisen takana on suomalaisten selkeä enemmistö, olkoonkin, että Natoon liittymisen aikojen huippusuosio  on mielipidemittausten näyttämänä  taittunut pienehköön, mutta selvästi havaittavaan laskuun. Kansalaiset ovat huomioineet Trumpin muunnellun totuuden ja suoranaisen valehtelun sekoituksen jatkuvaa vaalitaistelua käydessään. Onko Trump ansainnut Stubbin mielin kielin annetut suosionosoitukset?

Stubb on pitänyt selvänä, että Yhdysvallat ei irtoa Naton yhteisrintamasta. Halla-aho asettui A-studion keskustelussa Stubbin rinnalle nykyisen turvallisuuspoliittisen linjan taakse, mikä on ymmärrettävää ottaen huomioon hänen asemansa eduskunnan puhemiehenä. Mutta myös hänen taustapuolueensa perusuomalaiset on ehkä Suomen Yhdysvallat- ja Trump-myönteisin maa. Suhtautuminen näkyy Trumpin epäjohdonmukaisen politiikan paremmin päin selittelynä. Halla-ahon olemuksesta näkyy, että hän ei haluaisi selitellä Trumpin puolesta, koska se kuulostaa ulkokultaiselta ja teennäiseltä.

Pekka Haavisto on niin kiinni Suomen ulkopoliittisessa  linjassa, johtuen pitkäaikaisesta ulkoasiain parissa työskentelystä, että hänellä on myös vaikeuksia selitellä Trumpin toilailuja. Supliikilla hän selittää kaiken  parhain päin.

Ihmettelen hiukan tätä kohteliasta kritiikittömyyttä. Näen siinä vanhaa suomalaista herran pelkoa ja pidättyvyyttä välttää kannan ottamista. En oikein usko ylivarovaisuuteen sen enempää kuin  Stubbin yltiöpäiseen retoriikkaan, joka syntyy osin hienovaraisesta muille näyttämisen halusta.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Sitten joitakin huomioita käydystä keskustelusta:

Halla-aho varoitteli paniikista, joka voisi syntyä erilaisten Trumpin kohkaamisiin liittyvien  skenaarioiden ja spekulaatioiden seurauksena. Eikö tämäkin kerro Trumpin käytökseen kohdistuvasta  hätävarjelun liioittelusta? Halla-aho yrittää vaimentaa keskustelua Trumpin hullutuksista samalla yrittäen selittää niitä parhain päin. En oikein usko hyssyttelyn kaikkivoipaisuuteen tilanteessa, jossa Trumpille on annettu valta totuuden  muotoilemisen haluamakseen. Liberaali-demokratian ei pitäisi alistua tällaisen himphampun  edessä uskolliseksi myötäilijäksi.

Haaviston selitykset tapahtumille ovat lähellä Halla-ahon mielipiteitä. Kaunosieluisesti hän taikoo käänteisen selityksen Suomen menettelylle Natoon liittymisessä: Tällä hetkellä  Suomi ei pääsisi Haaviston mielestä Natoon. Siksi liittyminen  silloin, kun se tapahtui, kertoi oikeasta ajoituksesta.

Halla-aho muistutti Trumpin epäsovinnaisesta ilmaisutyylistä ja siitä, että hän lupaa enemmän kuin mitä toteuttaa, mutta palaa sitten Trumpin prioriteetteihin: hänelle sisäpolitiikka on kaiken toiminnan lähtökohta. Trump toimii läheis- ja itsekeskeisesti. Jopa hallinnossa perhepiirin dynastia näyttäytyy  itsevaltaisten kuninkaallisten toimintavalta.

Haavisto pitää Yhdysvaltain- suhteen ratkaisevana seikkana, että ajoitus Natoon-liittymisen  osalta oli täsmälleen oikea. Se avasi myös Ruotsille Nato-portit. Haavisto ei myöskään odota USA-Eurooppa (Nato) -suhteen osalta mitään dramaattista muutosta. Sekä Haavisto että Halla-aho pitivät keskustelussa tiukasti kiinni Suomen virallisesta kannasta, että USA ei poistu riveistä. Halla-aho on Trumpin mies siltä osin, että hän näkee Trumpin omalaatuisen käytöksen hyödyttävän länttä pakottamalla Länsi-Euroopan panostamaan omaan puolustukseen.

Keskustelussa mukana ollut Helsingin yliopiston apulaisprofessori Hanna Wass selvästi piristi läsnäolollaan keskustelua . Itse asiassa debatissa hieman pystyttiin rikkomaan vanhojen perinteiden  mukaista A-studioiden  samanmielisyysvimmaa.

Hanna Wass on ollut tekemässä tutkimusta, jossa on valotettu  Suomen ja Yhdysvaltain suhteiden kehitystä Nato-aikana. Johtamassaan tutkimuksessa Wass osoitti, että vain 16 % kyselyyn vastanneista kansalaisista uskoi Yhdysvaltain tulevan Suomen avuksi, jos se joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Wassin kanta on selvä: tässä on jotain periaatteellista virallisten kantojen ja kansalaiskantojen  synkronoimattomuutta. Wass ymmärtää poliitikkojen ja kansalaisten erilaiset näkökulmat siten, että poliitikot yhtäältä keskustelevat ensisijaisesti keskenään ja aktiiviset yhteiskunnallisten asioiden seuraajat toisaalta saavat tietonsa mediasta ja tutkimuksesta. Pitäisikö poliitikoilla olla jotain syytä huoleen?

Pekka Haavisto ja Halla-aho pyrkivät ohittamaan Wassin tutkimuksessa esiin tulleet haasteet vetoamalla asiaan kiertoilmausten kautta. Haaviston mukaan Ukraina vaikuttaa painotetusti  tutkimuksen tulokseen.  Mitä sitten? Tekeekö se tutkimuksen epärelevantiksi? Haavisto ei ota kantaa selkeästi ja Halla-aho aloittaa monipolvisen selittelyn, jonka sisältö on suurin piirtein se, että kansa ei ymmärrä, missä on  problematiikan ydin. Miksi on niin vaikea ymmärtää, että kansalaisilla on syynsä huoleen, jos tutkimus niin osoittaa? Tilanne ei parane, jos tulosta kompromettoidaan erilaisilla verukkeilla.

Yksi tällainen itsestään selvyydeltä vaikuttava seikka – Halla-aho opasti  - on, että pitää tehdä itse enemmän. Rautaa rajalle? Kansalaiset ymmärtävät, että  panostaminen puolustusvoimiin syö panoksia muilta sektoreilta aivan liikaa.

Juontaja kysyi myös, miltä tuntui, kun heti presidenttikauden aluksi paljastui, että Trump näytti veljeilevän Putinin kanssa ja suhtautui samaan aikaan erittäin nuivasti Nato-liittolaisiin. Wass painotti, ettei Suomessa  uskallettu arvostella suurvaltojen teerenpeliä, jopa niin pitkälle, että tuli  suomettumisen ajat mieleen vaikenemisineen. Kun Halla-aho täräytti tähän, että vaikenemisen kulttuuri oli juuri oikeaa varovaisuutta, niin saatoin aavistella,  että kotikatsomossa monilla kulmakarvat nousivat: suomettuminen  elää ja voi hyvin.

Halla-aho näyttää kantavan huolta, että  reaktio Suomessa Trumpin kääntyilyyn ja Putin-mielistelyyn herättää voimakasta  ärsytystä amerikkalaisissa ja varsinkin Trumpin kannattajissa.  Suomettuminen voi edelleen hyvin.

Haavisto myönsi, että hänen kuppinsa meni siinä kohtaa nurin, kun Trump otti ohjelmaansa imperialistiset tavoitteet Kanadaa myöten.

Halla-aho tunnusti suoraan, että perussuomalaiset on lähellä Trumpia ja Halla-aho itse tuntuu suorastaan fanittavan loputtomassa ymmärtämisessään diilipresidenttiä,  ja joka tapauksessa pyrkii kääntämään Trumpin taivaanmerkeissä kuun pimeän puolen kohti valoa.

Hanna Wass vetää hyvin yhteen perinteisen Yhdysvallat orientoituneen maailmanjärjestyksen todeten, että Yhdysvallat (erehdyksiäkin on sattunut: Vietnam) on ollut monille globaalisti toimiva  moraalinen kompassi, suunnannäyttäjä,  ja nyt se pettää - Trumpin suulla - odotukset kelvottomilla lupauksilla ja huteralla pohjalla lepäävillä päätöksillä.

Luottamus Naton turvatakuihin horjuu

 

 

Elinkeinoelämän valtuuskunta Evan tuore  arvo- ja asennetutkimus kertoo suomalaisten luottamuksen Naton turvatakuisiin heikentyneen selvästi. Tulokset perustuvat yli 2000 ihmisen vastauksiin.  Vastaukset  kerättiin maalisuussa 2025. Ei ole sattuma, että tällainen tulos tulee julki  Donald Trumpin toisen presidenttikauden aikana. Sen verran kaoottista on Trumpin ”maailmanjohtaminen” ollut. On seurannut uskomattomia äkkikäännöksiä yksi toisensa perään. Ei ihme, että Suomessakin on reagoitui hämmentyneesti epäillen Yhdysvaltain kykyyn toimia turvallisuuden takaajana. Samalla Naton artiklan viisi turvatakuut ovat rapautumassa.

Turvallisuuden kaksi pilaria ovat Nato ja Yhdysvaltain kanssa tehty DCA-sopimus. Monen mielestä DCA on rakennettu Naton aukkojen (heikkouksien) korjaamiseksi.  Juuri nyt tuore raportti kertoo, että luottamus Natoon on heikompi kuin koskaan sitten jäsenyyden hakemisen.

Vain kolmasosa Evan tutkimukseen vastaajista uskoo, että turvatakuut muodostavat  tarvittavan pelotteen mahdollista vihollisen uhkaa vastaan. Syksyyn 2023 verrattuna pelotevaikutus on pudonnut 21 prosenttia. Natoon suomalaisten suhtautuminen on säilynyt vielä kohtuullisen vahvana. Nato- jäsenyyttä kannattaa  66 prosenttia vastanneista. Kannatus on kuitenkin pudonnut lyhyessä ajassa  viidellä prosenttiyksiköllä ja on nyt alimmillaan sitten jäsenyyden hakemisen  toukokuussa 2022. Trumpin alun perin esittämä vaatimus nostaa puolustusbudjetti kaikkien jäsenmaiden osalta kahteen prosenttiin on vaihtunut kolmeen, kolmeen puoleen ja jopa viiteen prosenttiin puolustusmenojen nousuvoimaan. Syntyy  vaikutelma liki kiristyksen luonteisesta tilasta. Korotetut vaatimukset luovat helposti  vaikutelman, että turvatakuista halutaan livetä, onhan vaatimus esimeriksi viidestä prosentista täysin kohtuuton. Puolustuksen voi katsoa jäävän pelkästään jäsenmaan omaksi  huoleksi. Eihän tässä näin pitänyt käydä.

Ne, jotka aiemmin laskivat Yhdysvaltain toimimisen maailmalla turvallisuuspoliisina ovat saanet luvan pettyä . Yhdysvaltain kyky puolustaa alati ”oikeita arvoja” on monen mielestä romahtanut. Koko läntinen puolustusrakennelma horjuu.

Aiemmin laskettiin paljolti Suomen ja Yhdysvaltain yhteistyön vaaraa ja esimerkiksi Joe Bidenin kanssa neuvoteltaessa.  Yhteistyövakuuttelusta kasvoi miltei uskonvarainen hokema. Nyt tämäkin mittari on pahasti punaisella.

Oma uskoni Naton pelastusanomaa kohtaan horjui jo 10 vuotta sitten. Seuraavassa lainaan omaa blogikirjoitustani vuodelta 2016 (”Viides artikla ja Nato-selvitys”), tarkemmin päivättynä 4.5.2016.

Kirjoituksessani viitataan juuri silloin ajankohtaiseen ja arvovaltaiseen Nato-selvitykseen (selvittäjät: Berquist, Heisbourg, Nyberg, Tiilikainen).

Kas tässä ”uskoni laatu” Natoon vuonna 2016:

(lainaus alkaa)

Monet ovat kiittäneet tuoretta Nato-selvitystä perinpohjaisuudesta. Kiinnitän seuraavassa huomion siihen, miten selvittäjät ( Berquist, Heisbourg, Nyberg, Tiilikainen) suhtautuvat Nato-sopimuksen viidenteen artiklaan. Siitä avautuu joitakin mielenkiintoisia näkymiä tekijöiden ajatusmaailmaan.

Nato-selvittäjät kiittelevät viidettä artiklaa sen yksiselitteisestä lähestymistavasta: ”kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta”. Sitten tulee mielestäni erittäin tärkeä lause. Selvityksessä nimittäin todetaan, että ”sopimus on vähemmän selkeä sen suhteen, kuinka pakollista avun tarjoaminen on”. Siihen loppuu yksiselitteisyys. Aiheen erittely jätetään tähän, vaikka se mielestäni olisi ansainnut paljon tarkemman analyysin. Mitä viidennessä artiklassa sanotaan (sanamuodosta vastaa: Suomen erityisedustusto Natossa)?

”Pohjois-Atlantin sopimus sitoo Naton jäsenmaat yhteistyöhön ja keskinäiseen avunantoon tilanteessa, jossa yhteen tai useampaan jäsenmaahan kohdistuu hyökkäys. Artikla 5:n nojalla kukin jäsenmaa sitoutuu auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta liittolaista ”tarpeellisiksi katsomillaan keinoilla”. Tällaisia voivat sotilaallisten keinojen ohella olla poliittiset toimenpiteet, joilla painostettaisiin uhkaavaa valtiota muuttamaan politiikkaansa. Kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden”.

Ei ihme, että selvittäjät näkevät viidennen artiklan avuntarjoamisaspektin ”vähemmän selkeänä”. Apua koskevassa osuudessahan todetaan, että jäsenmaat auttavat pulaan joutunutta ”tarpeellisiksi katsomillaan keinoilla”. Tämän epämääräisemmin asiaa ei voi ilmaista. Jäsenmaat käytännössä ratkaisevat asian täysin itsenäisesti oman kulloisenkin poliittisen tilanteensa näkökulmasta.

Puutun asiaan, koska viides artikla nähdään usein hyvin kategorisena avustamispykälänä. Olen jopa pannut merkille, kuinka koko Nato-kysymys kulminoituu tähän pykälään, ilman että eritellään tosiasiallisia keskinäisen avun vaikutuksia. Annetaan kuva, että viides artikla hoitaa pulmat ja oma ahdistava painolasti siirtyy ainakin osittain joidenkin muiden harteille. Asia lienee juuri päinvastoin: viidennen pykälän soveltamisesta ne haasteet vasta alkavatkin. Nato-maat eivät muodosta yhtenäistä blokkia, vaan laajenemisen myötä mukaan on tullut hyvin monenkirjavaa joukkoa vähän niin kuin EU:ssakin on käynyt. Kuinka jäsenmaat voivat oikeasti luottaa solidaarisuuteen ja konkreettiseen sotilaalliseen apuun?

Viidennessä artiklassa viitataan sotilaalliseen apuun, mutta todetaan sitten, että avustamiskeinoja voivat olla myös ”poliittiset toimenpiteet”, joita voidaan käyttää esim. painostamismielessä. Sitten tulee tärkeä lisämääre: Kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden.

Apufunktio jää lopulta täysin auki ja perustuu vain jäsenvaltioiden hyvään tahtoon. Jos ajatellaan esimerkiksi monien Nato-maiden poliittisen (ääri)oikeiston asenteita, niin ei jää kuvaa, että ne olisivat valmiita apuun. Avunantotilanne aiheuttanee moneen maahan hallituskriisin. Samalla avunanto pitkittyy.

Olen jossain kirjoituksessa todennut, että apu siis voi olla esimerkiksi huopien lähettämistä sotatoimi- tai kriisialueelle, ei välttämättä enempää. Miksi näin väljään ilmaisuun on päädytty? Nato-selvitys avaa tätä aspektia seuraavasti: ”Hyväksytyn sanamuodon tarkoituksena oli välttää Yhdysvaltain senaatin eristäytymispolitiikkaa suosivat reaktiot ratifiointikeskustelun aikana.” Eli sylttytehdas löytyykin Yhdysvalloista, siitä maasta, jonka apuun eniten luotetaan!

(lainaus päättyy)

:::::::::::::::::::::::::::::::

Edellä siis arvio viidennen artiklan tehosta vuodelta 2016. Viimeisessä kappaleessa tuodaan jo esille nykyajan (2025) epäilyjä siitä, että vastaukset avunpyyntöihin ovat ”eristäytymispolitiikan ” sanelemia. Kuka tai ketkä nyt edustavat eristäytymispolitiikkaa?