Demokratia vahvistuu uudelleen - autoritaarisuuden voittokulku jatkuu

 

 

Otsake on laadittu tietoisesti ristiriitaisesti, mutta toiveita herättävästi. Tuntuu, että on pakko aloittaa lähtökohdista, jotta pystytään haastamaan demokratian vastavoimat. Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka  on ”paatunut” demokraatti eikä ajatus ole loitontunut kauaksi meikäläisestäkään. Mukka kirjoittaa15.6.2025  alakuloisesti maailmanmenosta kolumnissaan ”Tyranni tarraa valtaan lietsomalla uhkia”. Pitää paikkansa. Joskus tekee mieli kuitenkin  kurkistaa autoritäärisyyden  puolelle, mitä sinne kuuluu. Tunnustan heti kantani: sieltä ei löydy vaihtoehtoa, mutta sen sijaan kyllä pyrkimystä rikkoa toimivan demokratian panssari.

Hesarin linja on oikeansuuntainen, mutta parannettavaa siitäkin löytyy. Hesarikin tietoisesti tai tahtomattaan myötäilee ajan virtauksia ja koputtelee demokratian vaihtoehdon ovia.  Mieleen tulee edellisessä blogikirjoituksessani esittämäni  Hesari-kritiikki. Lehti asettui pääkirjoituksessa ”Raja aukeaa railona Suomessa” (8.6.2025) kannalle, joka on tulkittavissa vähintään ambivalentisti pyrkimykseksi luopua maamme itäosien voimaperäisestä kehittämistä ja sitä kautta myös puolustamisesta.  Osa itäosien ”kehittäjätahoista” aiheellisesti protestoi lehden ”linjaa”.

Tuleepa mieleen jakomielinen taistelu demokratiasta 1930-luvun Suomessa. Aluksi näytti siltä, että Hesari ymmärsi  johonkin pisteeseen saakka Lapuan liikkeen toimintaa, mutta kääntyi sitten kiireesti kansanvaltaisten tahojen tueksi tajuttuaan tyrannian kokelaiden vallanhimoisen luonteen - ja hyvä niin.

Tänä päivänä demokratian puolustus säröilee. Julkisuudessa kehiin heitetään välillä  arveluttavia ja vanhoillisia interventioiksi tulkittavia lausumia. Otan tästä suuntauksesta  esimerkiksi Riikka Purran ja Paavo Väyrysen mielipideilmaston. Molemmat haluaisivat olla konservatiivisesti ajattelevan kansanosan puolella ja kansan syvien rivien tulkkina pahaa maailmaa vastaan. Molemmat kosiskelevat pinnan alla kytevien mielipiteiden esittäjätahoja, jotka eivät tohdi tuoda itseään esille selkeästi. Kumpikin haikailee menneiden perään, jolloin asioista vedettiin heidän mielestään parempia so. oikeampia  johtopäätöksiä.

Purra kaipaisi markkaa takaisin kansallisomaisuuden pelastamiseksi ja Väyrynen – Purraa myötäillen -   väärin perustein valmisteltujen integroitumisten haastamista. Väyrynen vetää kannattajien näkökulmasta  oikeasta narusta: muut Skandinavian maat eivät menneet valuuttaliittoon eivätkä liittyneet EU:hun, joista pois jääminen -  kuten muut Pohjoismaat olivat tehneet – olisi taannut Purran ja Väyrysen mielestä skandinaavisen  hyvinvointiyhteiskunnan kukoistuksen jatkumisen myös meillä Suomessa.

 Hämmentävällä tavalla Yhdysvallat  alkaa muistuttaa joiltakin oleellisilta osin Kiinaa ja Venäjää. Kalifornian demokraattikuvernööri Gavin Newsom  syyttää Trumpia parhaillaan meneillään olevien levottomuuksien projisoimisesta ulkopoliittisiksi turvallisuusongelmiksi, josta tietenkään ei ole kyse.

Trumpin autoritaarisuus saavuttaa uusia voittoja  demokratian kärsiessä kirveleviä tappioita. Samaan aikaan riehuu sota Ukrainassa ilman, että on näkyvissä minkäänlaista rauhaan vievää polkua. Putin ei halua rauhaa, jota hän pitää tappion myöntämisenä. Venäjällä vallitsee sotatalous. Läntiset arviot leimaavat Venäjän talouden katastrofiksi, mutta kumma kyllä se sinnittelee onnettomissa olosuhteissa pään pysyessä pinnalla. Inflaatio ja  työvoimapula kurittavat taloutta  keskuspankin koron huidellessa  älyttömissä korkeuksissa. Antero Mukka pitää rintamalta palaavia henkisesti ja fyysisesti kärsimysnäytelmän kokeneita sotilaita sinällään ”eksistentiaalisena uhkana” venäläiselle yhteiskunnalle.

Yleinen  paatuneisuus käy yli sotarikosten: tottuminen väkivaltaan tekee kyyniseksi.  Putin kehittelee sijaissotia tai kriisejä selvitäkseen kiirastulen läpi ja peitelläkseen meneillään  olevan sodan kauheuksia.

Nykyaikainen sota tappajadrooneineen muovaa sotaa aiemmasta jopa dramaattisesti poikkeavaksi.  Sekä Ukrainassa että Gazassa infrastruktuurin tuhoutuminen ja asuintalojen raunioituminen ovat nykysodankäynnin  muistomerkkejä.  

 

Eroon klikkiotsikoista!

Jokainen kirjoittamisen ja lukemisen harrastaja on kiinnittänyt huomiota viime vuosina yleistyneeseen klikkiotsikointiin. Klikkiotsikoinnilla tarkoitetaan yleensä yliampuvia otsikoita. Helsingin Sanomat on tarttunut härkää sarvista  ja ilmoittaa luopuvansa laadun nimissä kyseenalaisista otsikkotyypeistä.
Tästä kertoo Hesarin päätoimittaja Erja Yläjärvi kolumnissaan 8.6.2025 ”Helsingin sanomat luopuu klikkiotsikoista”. Hesari haluaa siis olla suunnannäyttäjänä tällä laatuotsikoinnin saralla.

Lyhyesti sanottuna klikeillä pyritään maksimoimaan lukijamäärillä arvioituna aiheen kiinnostavuudella. Yläjärvi korostaa, että lukijan huomion herättäminen erilaisilla laadukkailla ja kekseliäillä otsikoinneilla on vastakohta klikkausten itsetarkoituksellisille keinoille.

Kirjoitettuani  2196 blogikirjoitusta tunnen otsikoinnin haasteet mitä perusteellisimmin, mutta ehkä hieman eri näkökulmasta kuin mitä Yläjärvi toteaa. Hylkään jo varhaisessa vaiheessa klikkauksille altistavat otsakkeet ja keskityn siihen, mikä antaisi pontta kirjoittajan omille kannanotoille.

Hyvän ja idearikkaan otsikon löytäminen ilman tarkoitushakuista sensaatio-otsikointia  on haastava tehtävä. Itse yritän löytää tekstisisällöstä kokoavia ajatuksia.  Aina niitä ei löydy ja silloin turvaudun kokonaisuutta palvelevaan, hieman tylsän otsikon todistusvoimaan. 

Yleensä erotetaan kaksi klikin päämuotoa, mysteerit ja yliadjektiivit.  Esimerkkejä ensin mainitusta:  jonkin kohteen erinomaisuutta  ylisanoin arvioitaessa ei kerrota heti otsikossa, mistä on kysymys vaan käytetään kiertoilmaisua ”kaikkien tuntema loistohotelli” tai ”joukkueen ykköstykki maalasi tapansa mukaan”. Lukijan annetaan pitkittyvästi odottaa, missä varsinainen pihvi tulee julki tekstissä.

Esimerkkini ovat varsin siivoja, mutta antanevat oikean suunnan tarkemmalle tarkastetulle.

Ylisanoja käytetään esimerkiksi käytettäessä ilmaisua ”kaikkien aikojen raivo repesi, kun….” tai ilmaisua ”kerrankin hän onnistui….” korostamaan urheilijan (hieman keskiarvoa suurempaa) taipumusta missata ratkaisevalla hetkellä. Tällainen ajattelu tulee esille arkikielen käytössäkin varsinkin amerikkalaisilla: ”uskomattomin temppu koskaan…” tai ”ikinä ei kipu ole ollut niin kovaa” tai ”olet kaikkien mielestä sharmantein olento, jonka maa päällään kantaa”.  Voisiko ajatella tosiaankin, että sanojen vahventuminen otsikoinnissa on saanut tartunnan arkikielestä, jolloin otetaan vapauksia määritettäessä jonkin asian tai kohteen laatua. Varmaankin ajatellaan, että ihmiset tottuvat yli-ilmauksiin ottamatta huomioon, että superlatiivit kuluvat käytössä. Mutta mitä sitten tapahtuu, kun ”kaunein ikinä”  tai ”infernaalinen melu” eivät enää tehoa?

Joskus jokin sanominen jättää asian ikään kuin lukijan päänvaivaksi. Tarkoitus on kertoa, että
jokin uhka toteutuu, jos tiettyä tahoa ei lakata uhmaamasta. Tällainen on Donald Trumpin puolesta asetettu uhkaus, ”Trumpin kärsivällisyys alkaa pettämään”, jos asiat eivät etene hänen haluamallaan tavalla.  Tarkoitus on käyttää itseään mahtavamman tahon valtaa. Uhkan asettaminen presidentin välikappaleeksi lisää  jännitysmomenttia.

Entä jos klikkaus (alkuperäisessä tarkoituksessa)  paljastaa jonkin väärinkäytöksen tai puhdistaa ilmaa? Silloin ei kai ole kysymys klikkauksesta lainkaan kirjoitukseni alussa esitetyssä mielessä.

Yläjärvi liittää klikkausten suosion nousun digitaalisuuden läpimurtoon. Sosiaalisen median ja digitaalisuuden läpimurto tapahtuivat suurin piirtein samaan aikaan 10 vuotta sitten. Yläjärvi lienee oikeilla jäljillä.

Yläjärven Hesarille ja muulle lehdistölle asettamasta vastuusta otsikoinnin ja itse myös itse tekstin tervehdyttämiseksi ansaitsee kiitoksen.

 

Raja railona aukeaa Suomen sisällä

 

 

Helsingin Sanomissa 8.6.2025 oli mielenkiintoinen pääkirjoitus ”Raja aukeaa railona Suomessa” väestön maantieteellisestä  sijoittumisesta ja muutoksista Suomessa. Tässä yhteydessä nostettiin esille ns. Weberin piste, joka on kohta, josta on lyhyin matka  kaikkiin suomalaisiin koteihin. Vuonna 1985 Weberin piste oli nykyistä pohjoisempana. Piste on tehnyt hitaasti matkaansa etelä-lounaaseen ja päätynyt nyt Hauholle.

Tämä tuli minua vastaan silloisen työni kautta. Yritys, joka tutki etabloitumista optimisijoittumisen näkökulmasta Suomessa, toi esille, että heidän sijoittumisensa yhtenä perusteena oli väestön maantieteellinen  sijoittuminen.

Weberin pisteestä vasemmalle  katsottaessa avautuu erilainen Suomi kuin oikealle puolelle katsottaessa. Länsi ja etelä ovat elinkeinopoliittisesti kasvun ja vireyden näkökulmasta suhteellisen kukoistavia, kun taas itä näyttäytyy aneemisempana, väestö kutistuu ja vanhenee.

Katsojan selän takana pohjoinen on saanut kasvun moottorinsa huomattavan hyvään kuntoon osin ilmastollisista syistä. Pohjoisen valttina on matkailuelinkeinon yllättäväkin laajeneminen.

Weberin piste liikkuu menestyksen suuntaan ja etelä-lounas -suunta imee kasvuvoiman. Kuopio on ainoa nelostien  itäpuolinen kunta, joka sopii 30 nopeimmin kasvavan kunnan joukkoon.

Idän kannalta on ikävää, että trendi vain voimistuu  aikaa myöten. Trendiä ruokkii itärajan kiinni pysyminen meneillään olevan kriisin johdosta. Teollisuuden painopiste noudattelee kasvukeskittymien  suuntaa: länsi hyötyy vihreästä siirtymästä ja muista menestystekijöistä, itä sulkee tehtaitaan.

Aluepolitiikka ei vaikuta entisellä tavalla elinkenotoiminnan herätteenä. Investointien hyötysuhde jää alhaiseksi aneemisen kehityksen alueilla.

Huolimatta näistä madonluvuista, tuntuu siltä, että Hesari näkee tilanteen liian mustanpuhuvana. Pääkirjoitusta lukiessa tulee tunne, että kirves on heitetty kaivoon. Alueellinen eriarvoisuus vain jatkaa repeämistään muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta (esim. Oulu, Oulun yliopisto, mineraalikeskittymät ja turismi joissakin kunnissa). Synkeä ”Weberistä itään” ei lupaa hyvää myöskään poliittisen kriisin rintamalla.

Pääkirjoituksen lopun yhteenveto ei juuri lupaa sijaa optimismille: ”Tähän asti suomalaisille on hoettu, että koko Suomi on pidettävä asuttuna - esimerkiksi siksi, että puolustus sitä vaatii. Tämä perustelu on muuttunut ontoksi. Ei nykyaikaista puolustusdoktriinia rakenneta vain sen vuoksi, että jokainen niemi, notko ja saarelma idässä on asuttu”.

Rohkenen olla eri mieltä. Tällainen antautumismieliala ei lupaa hyvää maanpuolustuksen kannalta.  Onko tosipaikan  tullen siis oltava valmiit  luovuttamaan alueita jo valmiiksi viholliselle, jos joudutaan sotaan? En usko maanpuolustuksen tarpeiden ”onttouteen”. Onko näkökulma Helsingin suunnasta tällainen yleisestikin? Hauhon suunnalta asiat nähdään varmaankin toisin.

Kyllä nykyinen Nato-vetoinen puolustusdoktriinikin on heiveröisellä pohjalla ainakin, jos mittarina käytetään Naton viidettä artiklaa, jolle liittymisneuvotteluissa annettiin niin ratkaiseva painoarvo. Miten on nyt? Ei hyvältä näytä! Jospa sittenkään ei  luovuttaisi koko Suomen puolustamisesta. Joskus tulee ikävä paljon haukutun kaksinapaisen maailmanjärjestyksen selkeyttä verrattuna nykyiseen sekoiluun.

Eikä HS:n pääkirjoituksessa kuvattu näkymä päde nälkämaa Kainuuseenkaan. Muutama asiantuntijalainaus mielialan parantamiseksi: OP-ryhmä kertoo Kainuun bkt:n nousseen vuosina 2015-2025  24 prosenttia eli  yli kaksinkertaisesti verrattuna koko Suomen talouskasvuun. Entä HS:n oma artikkeli (27.4.2025) Kainuun näkymistä: ”Nykyisin Kainuu … vaikuttaa ihmemaalta”. Vai onko tässä kysymys vain HS:n kriittisesti mainitsemista klikkiotsikoinneista?

 

Presidentti mollaa twistin

 

Länsimaissa ei ole totuttu ajatukseen, että valtionpäämiestasolla otetaan kantaa kaikkein populaareimpiin muotivirtauksiin, mutta republikaani Dwight D. Eisenhower teki poikkeuksen ja otti jyrkän torjuvan kannan siihen, mitä ajatteli tanssin nimeltä twist ilmaisevan. Twist levisi kulovalkean tavoin Yhdysvalloista käsin ympäri  maailmaa 1960-luvun alussa. Eisenhower kohdisti  twist-viestinsä  sekä vanhoillisille että liberaaleille tahoille.

Eisenhowerin puheenvuoro sisältyi haastattelulausuntoon, jonka hän loihe lausumaan twistin lyödessä läpi kaikenikäisten keskuudessa, mutta aivan erityisesti nuoria aikuisia koskien.

Eisenhower muotoili twistin aiheuttaman pahennuksen tunteen seuraaviin lauseisiin: "I have no objection to the Twist as such. But it does represent some kind of change in our standards. What has happened to our concepts of beauty and decency and morality?"

No, siinä vanha konservatiivi, juuri presidentintehtävistä vapautuneena, lausahti mistä kiikastaa. Kysymys ei ollut tanssista sinänsä vaan sen edustamasta ”muutoksesta”, vieraasta ajatteluttavasta amerikkalaiselle kulttuurille. Vähän samaan tapaan kohdistuivat epäilyt hieman aiemmin myöskin rock´n rolliin. Kysymys oli Eisenhowerin mielestä moraali- ja säädyllisyysstandardien pilkkaamisesta sekä ennen kaikkea – niin oletan - amerikkalaisen unelman kauneuden vääristämisestä.

Mistä moinen ”liike”, jota kutsuttiin twistiksi juonsi juurensa? Siinähän ilmennettiin jokaisen vapautta tanssia haluamallaan tavalla.  Siinä veivattiin, ”sahattiin” jaloin ja vapaasti liikkuvin käsin. Paremman puutteessa voidaan puhua twististä myös ”vääntämisenä”. Se oli suosiossa aivan eri luokkaa kuin muut kuusikymmentäluvulla nuorison suosimat tanssit. Twist edustaa tanssin puolella jotain samaa kuin hippiliike  yhteiskunnallisessa kantaaottavuudessaan vähän myöhemmin 1960-luvun lopulla. Se on käsite, joka on jäänyt elämään. Vieläkin puhutan twistaamisesta, kun kohdataan jokin uusi tanssi-ilmiö.

Joku osui naulan kantaan sanoessaan, että twist ei olut periteinen paritanssi, jossa oltiin kosketuksissa partneriin (tai liimauduttiin  partneriin), vaan tanssi, jossa pidettiin etäisyyttä kumppaniin. Molemmat osapuolet ikään kuin osallistuivat koreografian toteuttamiseen joko standardin mukaisesti tai sitten itsenäisesti twist-kieltä muotoillen. Twistissä oli ennen kaikkea kysymys säännöistä irtautuvien nuorten aikuisten  ilmaisun vapauttamisesta.  

Useimmilta twist ei sujunut kovin luontevasti, mutta joiltakin se luisti todella seksikkäästi, sanalla sanoen muistuttaen ajatuksellisesti paritanssia, jossa taitavimmat ottavat tanssilavan hegemonian haltuunsa. Samalla tavalla parhaat twistaajat eivät vääntäneet paikallaan vaan ottivat sen tilan, minkä itseilmaisu tarvitsi.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Kuka oli ja on Chubby Checker? Hän ei suinkaan keksinyt twistiä, kuten  monet olettavat, mutta hän teki siitä jättimäisen hitin, vieläpä kahteen kertaan. Hänen ensimmäinen onnistumisensa kappaleella ”The Twist” tapahtui vuoden 1960-liopulla. Toinen osui vuoden 1962 tammikuulle, jolloin kappale kiilasi uudelleen numero ykköseksi suuren veden takana.  Alun perin The Twistin levytti Hank Ballard vuonna 1959, mutta se ei tärpännyt.

Chubby Checkerin versio inspiroi monia taiteen aloja ottamaan siitä kaiken hyödyn, elokuva mukaan lukien. Tässä vielä Checkerin  muistelema reaktio Eisenhowerin tuomioon: "You didn't have to be a great dancer to do the Twist. All you needed to do was a few steps, a little imagination, and you were home."

Chubby Checkeristä (nyt 83 vuotta) tuli uuden tanssin symboli, joka usein samaistetaan pelkästään häneen - ja ainakin osin aiheesta. Hän jatkaa edelleen esiintymisiään ja onnistui varhaiskaudellaan myös hittien teossa. Suurimpia menestyksiä olivat ”Let´s Twist  Again” (vielä kerran twist) ja ”Limbo Rock” (katsotaanpa, kuinka alhaalta rima alittaen voit mennä).

Rinnan ylistysten kanssa saatiin kuulla myös arvostelua Eisenhowerin tapaan. Twististä on todellakin moneen lähtöön. Sen historiallisen aseman ääripäät voisivat olla seuraavat: vähättelevimmillään twististä voisi sanoa, että  se oli vain rock´n rollin  uusi läpimurto listojen huipulle. 

Toisaalta voisi sanoa, että twist oli yhdessä rock´n rollin ja hippiliikkeen kanssa osa jäljelle jääneen patriarkaalisen yhteiskuntarakenteen murtumista.

Maailma muuttuu, muuttuvatko rakenteet?

 

 

Hesarissa oli Petri Sajarin artikkeli (1.6. 2025) meneillään olevasta  globaalin talouden muutoksesta. Siinä Sajari palauttaa mieleen eräiden maailman suurimpiin kuuluvien yritysten johdossa toimineen       Dominic Bartonin arvioita meneillään olevan kehityksen sudenkuopista.

Maailmantalouden murroksessa valtiot joutuvat asemoimaan toimintansa uudelleen. Luottamus Yhdysvaltoihin on kärsinyt vakavia vaurioita Donald  Trumpin politiikan seurauksena. Muutos on kuitenkin laajempi kuin mikä liittyy pelkästään Trumpiin. Suurvaltojen keskinäiset suhteet ovat kärjistyneessä tilassa ja samaan aikaan globalisaatio on muutoksen tilassa.  Eräät asiantuntijat ovat nostaneet kehityksen kärjeksi ”globaalit suuralueet”, jotka ovat ottamassa vanhan globalisaation paikan eli maailma  on jakautumassa suuriksi keskenään kilpaileviksi osa-alueiksi.

Yhdysvallat on aloitteentekijänä nostanut valtioedun kaiken yläpuolelle ja heikentänyt aiemmin niin mahtavan globalisaation kaupankäyntiverkostoja niin, että monet valtiot vain häthätää pystyvät säilyttämään asemansa. Mistäpä muusta ahne vastavuoroinen tullipolitiikka kertoo!

Barton nostaa keskiöön tuloerot. Talouden lait ja rakenne johtavat tuloerojen suurenemiseen. Yhä pienempi joukko ihmisiä saa yhä suuremman osan tuloista. Pohjoismaissa toki tuloerot ovat säilyneet kohtuullisina, mutta nousevissa talouksissa tulojakauman palapelin paloja asetetaan uuteen järjestykseen. Pääseuraamus liian suuriksi kasvaneista tuloeroista on yhteiskuntarauhan järkkyminen, millä on vaikutuksensa talouden kasvuun.

Globalisaatio on parantanut toki useiden satojen miljoonien ihmisten toimeentulomahdollisuuksia. Erityisesti keskiluokka on vaurastunut. Selkeimmin tämä on tullut esille Kiinassa. Globalisaatio on myös muuttanut elinkeinorakenteita ja mm. tuiki tärkeät teollisuuden työpaikat ovat  vähentyneet länsimaissa ja siirtyneet Itä-Aasiaan.

Lopulta kysymys on kokonaisuudesta: ei ole siis pelkästään kysymys siirtymisistä halvempien                 työvoimakulujen maihin, myös kysyntä keskittyy vaurastuvaan Aasiaan.

Poliittisen kilpailun kärjistyminen on lisännyt kaupankäynnin esteiden pystyttämistä. Näitä edustavat viime aikoina niin tulehdusherkät tullipolitiikan eri osa-alueet. Politiikan merkitys taloudessa on kasvanut.

On  kysymys paitsi uusien tekniikoiden nopeasta omaksumisesta niin myös vallitsevasta kulutus- kilpailukulttuurista. Yksi erottava tekijä on johdettavissa vanhojen ajattelu- ja toimintatapojen säilyttämisestä/muutoshalukkuudesta.

Tulevaisuuden merkittävä haaste on, miten avoimesti ja ennakkoluulottomasti voidaan varautua uuteen maailmaan.

Amerikkalaisen unelman nousu, uho ja tuhon enteet

 

 Tein aikoinaan sivulaudaturtyön ”Kylmän sodan tulkinnoista” tutkintooni (1976). Aikaa on kulunut paljon enkä rakentaisi enää maailmankäsitystäni tuon työn varaan, mutta jälkensä tutkimustyö minuun jätti. Voin nyt todeta, että Yhdysvaltain  ulkopolitiikan Grand Old Manin George Kennanin silloin (1940-luvun  lopulla) konservatiiviseksi tulkinnaksi arviomani näkemys kylmästä sodasta  kuulostaa tänään hyvinkin liberaalilta näkemykseltä. Kennanin pysyvä jälki historiaan jäi hänen oppinsa Policy of Containmentin kautta. Siitä on johdettu mm. Trumanin oppi. Kovapintaisuudestaan huolimatta Kennan oli kykenevä asettumaan vihollisen asemaan ja kritisoi kylmän sodan sotaintoa.

Itse asiassa Kennan kärsi oppinsa tulkinnoissa tappion, sillä kun hän rakensi ajattelunsa Venäjän diplomaattisen patoamisen varaan,  niin hänen ystävänsä ja kilpailijansa Paul Nitze käänsi ajatuksen sotilaalliseksi patoamiseksi, joka ärsytti suuresti Kennania  varsinkin, kun Nitze oli vahvoilla USA:n silloin harjoittamassa politiikassa.

Tulevaisuuden kehityssuuntaa määritettiin ns. Nitzen komiteassa (1950). Yhdysvallat pyrki hallitsemaan globaalia ympäristöä ”tukikohtaimperialismin” (oma käsitteeni) ja taloudellisen ylivoimansa avulla. Sillä oli 1960-luvulle tultaessa yli tuhat sotilastukikohtaa ympäri maailmaa. Voimansa tunnossa se kävi leppymätöntä taistelua sosialismia vastaan. Ja kaikkeen tähän sillä oli varaa: kongressin asettama em. Paul Nitzen komitea totesi, että Yhdysvalloilla oli varaa pitää  yllä korkeaa ja koko ajan paranevaa elintasoa ja silti luoda maailman mahtavin sodankäyntikoneisto Neuvostoliiton asettamaa haastetta vastaan.

Yhdysvaltain edellä kuvattu panostus sotilaallisen voiman lisäämiseen vapautti Länsi-Euroopan voimavarat hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen turvaamiseen. Nyt on todettu, että panostukset puolustukseen ovat olleet liian vähäiset ja Eurooppaa uhkaa sotilaallisen voiman vuosia jatkuneen alimitoittamisen seuraukset.

Jo tuolloin siis ratkaistiin Länsi-Euroopan rooli hyvinvoivien kansalaisten maanosana mm. Marshall-avun (so. amerikkalaisten) ansiosta. Siitä myös käynnistyi Euroopan sotilaallinen riippuvuus  Yhdysvalloista, joka nyt on kovasti esillä USA:n halutessa vähentää tukea ja Euroopan rimpuillessa puolustuksensa ”kahden/kolmen ja puolen/viiden prosentin säännön” kanssa.

Vuosikymmenien kuluessa  Yhdysvaltain mahti on pikku hiljaa murentunut  eikä  maalla ole enää varaa asetettuun  nitzeläiseen tehtävään. Yhdysvallat on velkaantunut kymmenien vuosien ajan. Se painostaa Natoa sisäisesti pitämään rahoituksen vähintään kahdessa/ kolmessa ja puolessa, viidessä  prosentissa vuosittaisesta talousarviosta. Saman aikaan suurvaltojen voimasuhteiden muutokset ovat asettaneet uusia haasteita. On edetty kaksinapaisesta maailmankuvasta yksinapaisuuden kautta moninapaisuuteen.

:::::::::::::::::::::::::

Ovatko Yhdysvaltain suuruuden päiväät nyt lopullisesti ohi? Mitä muuta Donald Trumpin MAGA-uho on kuin teennäistä pyrkimystä kerta toisensa jälkeen tolkuttaa kuinka suurenmoinen Yhdysvallat on. Trumpin sanat kaikuvat tyhjyyttään ikään kuin epätoivoisesti hakien voimaa menneisyyden kultaisista päivistä.

Yhdysvallat on juuttunut menneeseen. Esimerkki: ”ruostevyöhykkeellä” työntekijät halusivat vanhan tekniikan (sanottakoon sitä vaikkapa kiviporatekniikaksi) jylläävän. Vaalien alla presidenttiehdokkaat kävivät tukemassa heitä, vaikka kaikki tiesivät vesisärötyksen olevan paljon tehokkaampi kallion louhimistekniikka. Ainoastaan Hillary Clinton epäkohteliaalla ja ylemmyyden tuntoisella tavalla kävi kertomassa, mistä kiikastaa ja hävisi vaalit…..

::::::::::::::::::::::::::::::::

 Alkuperäinen amerikkalainen unelma muodostui mielestäni ainakin seuraavista osatekijöistä: rajaseutuideologiasta, Manifest Destinystä (kohtalouskosta, että Jumalan valittu kansa oli saanut tehtävän luoda suuri maa), ekseptionalismista (ainutlaatuisesta etevyydestä muihin kansoihin nähden), sotilaallisesta voimasta, valtion voimallisesta resursoinnista maan valtaamiseen sekä uudisraivaajahengestä.

Voi olla vaikeata myöntää, että vapauden tyyssija, amerikkalainen unelma, on luotu toisia sortamalla tai peräti tuhoamalla toisten vapaus. En tiedä juuri yhtään tapausta, jossa maan – minkä tahansa maan - alkuperäinen väestö olisi selvinnyt voittajana ylivoimaisella teknologialla varustetusta uudesta mahdista, uudesta isännästä.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Millaista mennyt amerikkalainen ihanuus sitten oli perhe/yksilötasolla? Parhaiten se välittyi minulle kenties  TV-filmisarjojen välityksellä. Varhaisnuoruuden kuva Yhdysvalloista muokkasi mielikuviani Amerikan Yhdysvalloista aina lukioon/yliopistoon menoon  saakka. Ajatteluni irtosi TV-filmisarjojen ”puolueettomasta” maailmankäsityksestä, kun se törmäsi silloisen radikaalin, yhteiskuntakriittisen vaiheen kanssa, jota väkevimmin ilmensi Vietnamin sotaan kohdistuneet tunnot.

Mutta millainen oli tuo TV-sarjojen houkutteleva ideologinen  viesti?

Meille kotiin televisio hankittiin vasta 1963-1964. Sekä omat kokemukseni että tilastot sen vahvistavat:  kuusikymmentäluku oli sarjafilmien kulta-aikaa ja tietenkin  ne tulivat USA:sta. 

Monet TV-ohjelmista olivat Yhdysvalloissa menestyneitä sarjoja 1950-luvulta. Suomessa ne nähtiin vasta seuraavalla vuosikymmenellä. TV- lähetykset aloitettiin Suomessa vasta vuonna 1957. Silloin sarjafilmikulttuuri oli  vakiintunut USA:ssa jo aika päiviä sitten. Tuohon aikaan tällaisia historiallisia näkökohtia ei tietenkään mietitty. Jälkikäteen olen herännyt pohtiman sitä, minkälaista maailmankuvaa TV-sarjat toivat omaan elämääni. Tyypillisiä olivat 1950-luvun amerikkalaista perhettä kuvaavat viattoman oloiset sarjat, kuten Kolme poikaani (My Three Sons), pääosassa Fred McMurray, sama mies,  joka näytteli mm. Cainen kapinassa ja Poikamiesboksissa muistettavat roolit.  McMurray oli ansioitunut näyttelijä, jonka hajamielinen olemus sopi hyvin sarjaan. Sarjaa esitettiin Yhdysvalloissa peräti 13 vuoden ajan (1960-1972). Normaalisti menestyvätkin sarjat pysyivät ohjelmistossa vain 3-5 vuotta.

Isä tietää kaiken (Father Knows Best, pääosissa Jane Wyatt ja Robert Young!)) oli sarja, jota seurattiin tosi hartaasti, samoin Beaveria. Isä tietää kaiken pyöri Yhdysvalloissa vuosina 1954-1960. Sarjafilmit muistuttivat toinen toisiaan. Ne kuvasivat yleensä amerikkalaisen esikaupunkialueen onnellista elämää, jossa murheet olivat äärimmäisen pieniä, kuitenkin niin isoja, että niistä saatiin kuvatuksi puolen tunnin pituinen sarjan osa. Niin, tosiaankin useimmat noista sarjafilmeistä olivat puolen tunnin pituisia. Tämä riitti hyvin siihen aikaan, vaikka kaikki oli hitaampaa kuin nykyisin, elämänrytmi mukaan lukien. Muistan kuinka Yle Fem -kanavalta tuli vanhoja Peter Gunn -jaksoja uusintoina (eivät olleet tuttuja vanhoilta hyviltä ajoilta). Puolessa tunnissa ehdittiin hyvin käydä läpi konnat, sankarit, kauniit naiset ja itse ohuehko juoni. Yes!

Oliko perhesarjojen kuvaama maailma tuollainen,  kuin miksi se kuvattiin ja näytettiin meille? On totta, että monet näkevät amerikkalaisen elämänmuodon parhaimmillaan nostalgisesti juuri 1950-luvulle sijoitettuna. Aivan sääntö oli, että isä kävi töissä ja äiti hoiti kotia. Isän palkka riitti hyvin elatukseen, olihan amerikkalaisten elintaso tuohon aikaan ylivertainen muihin länsimaihin verrattuna.

Yhdysvallat on liian iso kaatuakseen muiden aiheuttamaan kilpailuun, mutta mikään imperiumi historiassa ei ole kestänyt loputtomiin ja myös Yhdysvallat  voidaan liittää tähän hiipuvien imperiumien ketjuun.

Ukrainassa toistuu talvisodan historia?

 

 Turkissa ovat  päättyneet Ukrainan sotaan liittyvät aseleponeuvottelut ilman mainittavaa tulosta. Alunperin niiden piti olla puitteiltaan paljon mahtavammat ja onnistuneimmillaan mukana olisivat olleet Putin, Zelenski ja Trump. Kuten on käynyt ilmi neuvottelut supistuivat enintään kolmosketjujen keskinäiseksi väittelyksi.

Venäjän pääneuvottelija ”Ukrainan syöjä ”Vladimir Medinski on kommentoinut Rossija 1 -tv-kanavalla Istanbulissa 16.5.2025 päättyneitä tulitaukoneuvotteluja. Medinski oli esittänyt mahdottomia ehtoja vihamielisyyksien päättämiseksi. Hän mm. vaati, että aselevon aloittamiseksi Ukrainan oli vedettävä joukkoja pois suurilta alueilta Ukrainasta.

Medinski väitti historian toistavan itseään Ukrainassa Suomen talvisotaa ja eräitä muita sotia simuloiden. Medinski kuvasi sotien historian toistumista hämmästyttäväksi ilmiöksi. Hän oikoi historiaa toteamalla, että Stalin ehdotti aselepoa talvisodan päättämiseksi, mutta Ranska ja Iso-Britannia eivät suostuneet. Ne neuvoivat suomalaisia taistelemaan. Ranskaan ja Britanniaan Medinski viittasi ilmeisesti halutessaan verrata talvisodan loppuvaiheen tilannetta länsimaiden nykyiseen haluun tukea Ukrainaa. Medinski puhuu osin tottakin, kun hän sanoi Englannin ja Ranskan luvanneen keväällä 1940 joukkoja Suomen puolustamiseen.

Kuten tunnettua Ranskassa ja Englannissa  väestön suuren yleisön myötätunto oli Suomen puolella. Pisimmälle vietyjä lupauksia antoi Ranska, mutta poliittinen johto molemmissa maissa taktikoi Suomen avulla saadakseen jalansijaa Kiirunan malmikentillä.

Se oli Suomi, joka vahvasti pyrki kosketuksiin Neuvostoliiton kanssa rauhan aikaansaamiseksi. Tämä johtui siitä, että tilanne rintamalla oli kriittinen.  Ranskan ja Iso-Britannian venkoilu joukkojen  toimittamisessa pohjoiseen johti epäilyyn, ettei apua saataisikaan. Lopulta joukkojen saamiseksi Suomeen viivyteltiin niin kauan, että jo teknisestikin oli mahdotonta saada sotilaallista apua siirretyksi tarvittavassa aikataulussa Suomeen.

Suomi ryhtyi maaliskuussa 1940 konkreettisiin neuvotteluihin sodan päättämiseksi.  Ilmeisesti Stalinkin pelkäsi länsimaiden joukkojen lähettämistä ja halusi rauhaa.

Siinä mielessä yhtymäkohtia voi nähdä kahden sodan välillä, että molemmissa  länsimailla oli suuri ongelma saada päätöksiä aikaiseksi. Medinski käyttää venäläisten suosimaa asenteellista ilmaisua Länsi-Euroopan maista, Suomesta ja suomalaisista: ”länsimaat halusivat talvisodassa suomalaisten taistelevan viimeiseen suomalaiseen asti”.

Lopulta Medinskin historiavertailu jää varsin heppoiseksi, onhan historia täynnä melkeinpä minkä tahansa sodan aikana käytyjä rauhanneuvotteluja Medinski kertaa: ”mitä minä tällä tarkoitan on se, että sota ja neuvottelut kulkevat historiassa aina rinnan”. Tässä hän viitannee ennakoimaansa lopputulokseen Ukrainan sodassa, eli että Ukraina  väsähtää kuormituksen näännyttämänä ja on pakotettu itselleen epäedullisiin aselepo- ja rauhanehtoihin.

Positiivista Medinskin historiasaagassa on, että hän ei sisällyttänyt siihen suoraa uhkailua esimerkiksi  Suomea kohtaan.

Negatiivisista oli, että Venäjä ei ole tosiasiassa kiinnostunut aselevosta Ukrainan kanssa näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana. Lisäksi sodan sumu heikentää rauhanmahdollisuuksien                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                            

Jos Medinskin haastattelussa on jotain merkille pantavaa, niin todennäköisesti hän ennakoi, että sodankäyminen sinänsä väsyttää osapuolet (ja varsinkin Ukrainan) kypsiksi aselepoon ja rauhaan. Tästä tilanteesta olemme vielä kaukana.