torstai 14. tammikuuta 2021

Historian roskajoukot rynnäköivät nykypäivään?

 


  

Olen seurannut tarkasti kaikkea sitä,  mitä tapahtui Washingtonissa Capitol-kukkulalla 6.1.2021.  Katsoin suoraa lähetystä paikan päältä armaan yleisradiomme kautta kaksi-kolme tuntia tuona kohtalokkaana yönä. Sen jälkeen olen yrittänyt tarkentaa kuvaa  siitä,  mitä tapahtui. Mitä enemmän asiaa tutkin,  sitä vastenmielisemmältä se on tuntunut. Tulee mieleen roskaläjän penkominen…. tai sitten olen vain ymmällä……

 Muistin hämärästi,  että olen kirjoittanut aiheesta jotain tätä teemaa sivuavaa. Ja löytyihän se blogikirjastostani. Palautan nyt mieleen,  mitä kirjoitin ”historian roskajoukoista ” 7.9.2014. Kertauksen jälkeen yritän luoda blogikirjoituksestani joitakin yhtymäkohtia murheelliseen tapahtumasarjaan Washingtonissa.

Olen säilyttänyt kirjoituksen, ”Roskaväkeä vai tavallista kansaa?, alkuperäisessä muodossa. Siinä viitataan monin kohdin mielenosoitustapahtumiin vuonna 2014, jotka ovat saattaneet hämärtyä muistikuvissa. En kuitenkaan ole lähtenyt sen aikaisten  tapahtumien kertaamisen tielle,  vaan julkaisen  tekstin sellaisenaan. 

 Ja tarina alkaa…..

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Roskaväkeä vai tavallista kansaa?

Timo Vihavainen kirjoittaa blogissaan vuonna 2014, että roskaväen valta on palannut. Hänen mukaansa poliittinen korrektius estää meitä sanomasta, että roskaväki on roskaväkeä. Hän kytkee roskaväen käsitteen huonouteen. Korrektissa puheessa huonoja ei saa sanoa huonoiksi.

Vihavainen ajattelee, että on syytä paljastaa totuus mielenosoitusten takaa. Puheet jalosta yhteiskunnallisesta taistelusta ovat usein sievistelyä, demokratian väärin käsittämistä. Roska on roskaa.

Kytken tässä roskaväkikäsitteen Ranskan vallankumoukseen, josta se ainakin minulle on tutuin. Muutkin kuin Vihavainen ovat käsitelleet roskaväkikäsitettä kyynisesti. Muistan kuinka opiskeluaikana luennolla professori Aira Kemiläinen kertoi, että Ranskan suuren vallankumouksen roskaväki oli ärsyyntynyt ja käyttäytyi väkivaltaisesti, kun ihmisillä oli nälkä! Paljastavaa, sillä sanoessaan tuon hän naurahti itsekseen.

On kiva keksiä uusia selityksiä vanhoille historiallisille tapahtumille. Vihavainen yrittää sanoa,  miksi emme oikeasti käytä roskaväestä nimeä roskaväki, kun se sen ansaitsee. Erityisesti etniset ryhmät osoittaessaan mieltään tuntuvat kuuluvan tähän ryhmään. Pelkäänpä, etten voi erottaa "kansaa" ja "rettelöitsijöitä" Vihavaisen tavoin.

Mikä on ”vanhanaikainen” selitys Ranskan suuren vallankumouksen roskaväen käyttäytymiselle? Minusta sitä voidaan selittää kansalaisten lopullisella kyllästymisellä Versailles´n 10 000-päisen hovin tuhlaavuudelle. Vai oliko kyseessä irrationaalinen mellakka, eräänlainen ”a rebel without a cause”? Enpä usko. Ludvig XIV, tuo kuuluisa ”aurinkokuningas” on tuhlaavuuden ääriesimerkki. Hänen seuraajansa Ludvig XV ja Ludvig XVI olivat eräänlaisia surullisen hahmon ritareita. Heillä kummallakin oli syvällä sisimmässään halu ajatella koko kansan etua, ehkä jopa valistusaatteiden nimissä, mutta kaikki heidän pyrintönsä kääntyivät itseään vastaan. Kuningasvallan puolustajat olivat itsepintaisempia kuin kuninkaat itse. Heikkotahtoiset Ludvigit horjuivat uudistajien ja säilyttäjien välissä loputtomien kompromissien keskellä.

Eräässä aikaisemmassa blogikirjoituksessa luonnehdin Ludvig XVI aikaa seuraavasti:

”Selvältä näyttää, että yksinvaltius säilyi liian kauan. Modernit kansanvallan elementit söivät monarkian perusteita. Näiden voimien välissä kuningas oli voimaton, epätoivoinen ressukka. Neuvojia oli liikaa, erilaisia valtaryhmittymiä oli liikaa. Näissä koettelemuksissa Ludvig jauhautui päättämättömäksi häviäjäksi.”

Ja edelleen:

”Kaiken jälkeen häpeä oli se tunne, joka jäi ristiriitaiselle kuninkaalle päällimmäisenä mieleen. Oliko hän se kuningas, jonka täytyi alistua vapauden ja tasa-arvon nimissä aatelin nimeämälle ”roskajoukolle” ja olla nöyryyttävästi viimeinen itsevaltias kuningas?”

Oliko alkeellisen parlamentarismin vaatiminen Ranskassa jokin sattuman oikku historiassa? Ei ollut, kyllä ihmiset vihdoin halusivat oikeutta omille pyyteilleen. Olihan Englannissakin edetty, miksei mannermaalla?                                                                                                                                                                                                                                       

Entä roskaväen käytännön toimenpiteet? Toki he sortuivat väkivaltaan, mutta mielestäni eivät tällöinkään olleet mitään pelkkää irrationaalista rähinöitsijäporukkaa. He huutelivat alhaisen sivistystasonsa takia kuningattarelle hävyttömyyksiä. Marie Antoinette oli pelkkä itävaltalaislutka. Äärimmillään vallankumouksen kuluessa päitä katkotiin ja ripustettiin seipään nokkaan. Roskaväkeä on helppo arvostella nimenomaan karkeudesta ja sivistymättömyydestä. He huusivat ilmoille sen, mistä olivat jääneet paitsi!

Ja tietenkin heillä oli nälkä.

Eikö väkivallan määrä ole lopulta suoraan verrannollinen demokraattisten uudistusten viivästymiseen vuosilla, jos ei peräti vuosikymmenillä (Venäjä, Ranska….)? Lopulta sananvaltaa vaativien malja läikkyi yli.

Minusta vallankumouksen roskaväki oli ainakin osittain etujoukkoa! He olivat niitä, jotka uhrautuivat toisten puolesta. ”Ne toisetkin” olisivat halunneet olla mukana, mutta itsesäilytysvaisto, perhesyyt tai pelkkä rohkeuden puute estivät heitä osallistumasta vuoden 1789 kumoukseen. Totta kai joukossa oli pelkkiä rähinöitsijöitä, mutta sen kieltäminen, etteikö roskajoukko olisi oikeutetusti vaatinut aatelisten oikeuksien purkamista ja kansalliskokouksen koollekutsumista on pelkää panettelua.

Miten usein historiassa toistuukaan tämä, että rajallinen joukko on barrikadeilla ja muut peesaavat! Melko naiivin käsityksen mukaan Venäjän lokakuun vallankumous oli muutaman epäuskottavan vallankumouksellisen vallankaappaus, jolla ei ollut kansan tukea ja jota tavallinen kansa katseli silmät pyöreinä sivusta. Ei nyt sentään. Etujoukon takana olivat valtavat kansanjoukot, jotka halusivat muutosta. On eri asia, ketkä panivat itsensä likoon käytännössä.

Kirjamessuilla pari vuotta sitten pari tutkijaa esitteli tutun teeman: yliopiston taistolaisten  pieni joukko yritti saada aikaan kumouksen vallankumouksellisilla aatoksilla 1970-luvun vaihteessa. Mutta he olivat vain pieni vähemmistö. Aivan oikein kuulijakunnasta nousi esille tuon ajan elänyt ”tavallinen” opiskelija, joka sanoi, että etujoukon takana oli iso määrä opiskelijoita, jotka taistelivat yhtä lailla opiskelijoiden etujen puolesta vanhakantaisia rakenteita vastaan (joskaan ei välttämättä sosialistisin tunnuksin), mutta eivät välttämättä olleet kamppailevissa etujoukoissa. Monet niistä eduista, joiden puolesta silloin taisteltiin, ovat nyt opiskelijoiden käytössä! Jälleen tarvittiin roskajoukko kärkeen!

Myönnän, että kuuluin peesaajiin, en ollut eturintamassa, en ainakaan ideologisesti, mutta juuri sen takia – enemmän tarkkailijana kuin  osallistujana - kuvittelen ymmärtävinäni ilmiön laajuudesta jotain.

Entä jos tuo Ranskan suuren vallankumouksen etujoukko - se roskaväki - projisoitaisiin historian kulussa tähän päivään? Ketä he olisivat? Kyllä he olisivat tavallisia työtätekeviä ihmisiä, joista ei päältä tiedä ovatko he yläluokkaa, yhteiskunnan hyväosaisia, hyvin toimeentulevia duunareita, kaupan kassoja, siivoojia tai henkensä pitimiksi työskenteleviä pätkätyöläisiä. Haluttiin säälliset elämänolosuhteet.  Senhän puolesta ”alkuperäinen” roskajoukko taisteli sitä itsekään välttämättä tiedostaen: he ”keksivät” sosiaalisen koheesion, jonka avulla liberaalissa demokratiassa heikoistakin lähtökohdista saattoi nousta mille yhteiskunnan portaalle pystyi tai halusi. Ranskassa demokratian juurtuminen oli työlästä, mutta Yhdysvaltojen ”ranskalainen” demokratiasovellus toimi paremmin.

Tietenkin Maidanin tai Tahrinin aukiolla, Rinkebyssä, Tampereella (!) tai jossakin muualla tapahtumien keskiössä on kaikenlaista porukkaa. Nykypäivänä joukot saattavat sekoittua etujen ajajien, rähinöitsijöiden ja vahingontekijöiden sekavaksi joukoksi, josta on vaikeaa saada mitään otetta. Maidanissa oli varmasti uusnatseja ajamassa omia tavoitteitaan. Sosiaalisen median avulla porukka saadaan salamana kokoon ja pesuveden mukana tulee kaikenlaista sakkia. En yritä puolustella pelkkiä rähinöitsijöitä.

Kun ihmiset menevät kadulle heillä on suuri odotus muutoksesta, mutta välttämättä mitään muutosta ei tapahdu, tai jos tapahtuu, tapahtuu epätoivottavaan suuntaan. Vihavaisen ajattelu saattaa johtaa päätelmään, jossa sakki kadulla on ”roskajoukkoa”, jos positiivista muutosta ei saada aikaan, mutta muuttuu hyveelliseksi kansannousuksi, jos tavoitteet toteutuvat.

Yhdysvalloissa Fergusonin ryöstelijät ovat saaneet osakseen ”roppakaupalla ymmärrystä”, sanoo Vihavainen. Ehkä ovatkin – ja monesti älyttömistä syistä. Mutta kuka heitti ensimmäisen kiven, kuka ampui ensimmäisen laukauksen, ei vaan kuuden perättäisen laukauksen sarjan, yhteen ihmiseen? Hätävarjelun liioittelua? Pelkkä raaka murha? Mistä on kysymys? On selvää, että white backlashin (valkoisten vastaiskun) varjo vaikuttaa taustalla. Kansalaisoikeusliikkeen saavutusten vastareaktio lyö kasvoille. Oliko Ferguson vain a rebel without a cause? Tuskinpa.

Mikä on tulevaisuuden yhteiskunnan kauhukuva? Että meillä on oikeasti roskajoukkoa (huono-osaisia, rettelöitsijöitä, ryöstäjiä)? Voin sanoa, että tällainen yhteiskunnallinen tilanne ei välttämättä ole kaukana, jos ei huolehdita siitä, että ihmisillä on etenemisväylät yhteiskunnassa. Jos en väärin ole ymmärtänyt, niin suuri osa juuri käydyistä (2014!)  budjettineuvotteluista keskittyi koulupudokkaiden – potentiaalisen ”roskajoukon”! – mahdollisimman vähäisenä pysyttämiseen.

On hyvin vaikeaa, jollei mahdoton tehtävä, eritellä roskajoukkoa osana ”demokratian vääristymää” tai osana oikeutettua taistelua parempien elinolosuhteiden puolesta. Juuri mahdollisimman laajamittaisen kansanvallan ja sivistysvaltion tavoitteena on taistella demokratian vastaisia ilmiöitä vastaan. Kun Vihavainen erottelee – Ranskan vallankumouksen väkivallantekoihin viitaten – kansan roskaväestä, asettaa hän itselleen lähes mahdottoman tehtävän.

Vihavainen yrittää siis erottaa toisistaan ”roskaväen” ja ”kansan”. Mutta entä jos kysymys on rauhallisesta mielenosoituksesta, joka esim. provokaation seurauksena leimahtaa väkivaltaiseksi. Veikkaan, että selvittelyt vievät pitkän aikaa, kuka on syytön ja kuka syyllinen, kuka on ”kansaa” ja kuka on ”roskajoukkoa”.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Ja sitten tähän päivään ja kirjoitushetkeen 11.1.2021 klo 04.51…..

Kun arkkikonservatiivi Timo Vihavainen  kirjoitti aiheesta,  viittasi hän todennäköisesti vasemmistosta tulevaan vallankumouspyrintöön ja siihen liittyvään ”roskajoukon” valtaan: roskajoukko on roskajoukkoa. Washingtonissa melkoisen yksimielisen konsensuksen perusteella oli kysymys  (ääri)oikealta tulevasta kapinayrityksestä.

Onko tässä järjettömän hävitysvimman ja toisten ihmisten verenhimoisten ahdistelujen keskellä mitään  punaista lankaa,  johon voi tarttua. Nämä ihmiset,  jotka rynnivät Capitolille eivät olleet nälkää näkevää ryysyläisköyhälistöä,  vaan tulivat paikalle hyvin ravittuina. Heidän todennäköisin ykkösvihollisensa oli ”eliitti”, mitä sillä sitten tarkoitetaankaan.

Ihmiset näyttävät tarvitsevan henkisen ulospääsyn umpikujasta,  jonka  - liioitellusti tai ei – ovat rakentaneet elämänsä sisällöksi. Tarvitaan purkautumisväylä. Epämukavuuteen he hakevat syyllistä,  joksi sopii epämääräinen käsite ”eliitti”. Ehkä se tarkoittaa vain parempiosaisia  päättävissä tehtävissä olevia henkilöitä, jotka käsitetään ylemmyydentuntoisiksi.

Tietenkin tarvitaan katalysaattori, johtaja,  joksi sopii Donald Trump, jonka idea ei ole America First vaan Trump First, kuten Jari Tervo sen eräässä kolumnissaan ironisesti  totesi. Alunperinkin tavoitteet ovat olleet ristissä suurella johtajalla ja massalla. Tarvitaan siis kaksi epämääräistä tavoitteenasettelua, toinen  ”johtajalla” ja toinen pahantahtoisella porukalla,  joka marssiessaan kohti Capitolia tuhoten samalla toisten omaisuutta,  ei ehdi/jouda/pysty miettimään tekojensa seuraamuksia. Tarvitaan villiä äksöniä, kuten  johtaja tapahtuman merkitystä  epä-älyllisesti eritteli.

Onko kysymys vaikutusvaltavajeesta, suoran demokratian väärin käsittämisestä vai sen irvikuvasta? Eli kapinaan osallistujat antavat ymmärtää, että osaamme päättää asioista ilman kongressin käsittämättömiä koukeroita. Kadun päätösvalta riittää. Mitä sitten seurasi? Ei mitään,  koska kadun väkivallan tehtävä päättyy tähän.  Riittää, että eliitille on annettu opetus. Sen pitää itse tajuta,  että parasta siirtyä syrjään. Jälkipohdinta kuuluu muille, kuvitellulle johtajalle tai johtajille, joka tai jotka päättävät,   mitä seuraavaksi tehdään. Johtajalle tämä sopii,  sillä hänhän alun perinkin laski, että roskajoukko  - nuo kunnon kansalaiset -  tekevät likaisen työn.

Jos tavoitteena oli nykyistä suorempi kansanvalta,  antoi kapinoijien esimerkki kavahduttavan mallin huutoäänestykseen perustuvasta ”suorasta” demokratiasta.

Tuolloisesta blogikirjoituksestani (2014) huokui tietty myötätunto niitä ihmisiä kohtaan, jotka taistelijat 1700-luvun lopulla yrityksen ja erehdyksen menetelmällä edes alkeellisen demokratian puolesta.

Kun siis suhtauduin tietyllä ymmärryksellä neljännesvuosituhannen takaiseen vallankumoukseen,  joka sitä paitsi söi omat lapsensa, eikö minun pitäisi  löytää jotain rakentavaa elementtiä Capitol-kukkulan valtaukselle? Eivätkö Washingtonin mellakoijat huutaneet joidenkin demokraattisten uudistusten puolesta,  vaikkeivat välttämättä  itse edes tajunneet sitä? Oliko siis eliitti kaapannut vallan vuosikymmenien ajaksi  tehdäkseen  itselleen mieluisia uudistuksia. Onko demokratiamme eliitteineen yhtä pysähtynyt kuin ranskalainen yhteiskunta omana aikanaan?

Lukuisat seikat ovat sitä vastaan, että 6.1.2021 tapahtumissa olisi mitenkään ollut kysymys vallankumouksen ”etujoukosta”. Nämä ryöstelevät pahoinpitelijät olivat oikeasti roskajoukkoa, etevämpiensä sätkynukkeja. Onko  kanttia sanoa, että oikealta tuleva kaappausyritys oli väkivaltaisuuksineen todellisen roskaväen miehittämä. Että tästä joukosta ei löydy mitään hyvää.

En pysty siis näkemään Washingtonin tapahtumia vasten Ranskan suurta vallankumousta. Väkivallanteot  Washingtonissa  ovat ehdottomasti torjuttavia, mutta pohdittavaksi jää,  mitä edes jossain määrin  perusteltuja syitä liikehdinnälle oli.  Liian suuret tuloerot? Jos näin olisi, missä on voimakas paine tuloerojen tasoittamiseksi. Ei Trumpin hallinto ole pyrkinyt aktiivisesti kaventamaan tuloeroja, pikemminkin kysymys on demokraattien tavoitteista.

Entä sitten ”vapauden” kaipuu, joka tuntui olevan kapinoijien huulilla. Mitä sillä tarkoitetaan? Ymmärrän niin,  että kukin kapinoija haluisi irrationaalista henkilökohtaista vapautta. En vain usko yhteenkään yhteiskuntaan,  jossa säännöt on sysätty syrjään,  ”ja jokainen saa tehdä,  mitä haluaa”.

Viime mainitussa tapauksessa puhutaan anarkiasta, josta kongressitalon valtauksessa saimme hyytävän esimerkin.

Jäljelle jää Trumpin kuviteltu yhteiskuntamalli, jossa yhden ihmisen vääristyneet mielijohteet  ohjaavat yhteiskunnan suuntaa kohti sisään päin kääntynyttä valkoisen miehen valtakuntaa,  kehityksen maailmalla ollessa juuri päinvastainen, kohti suurempaa keskinäisriippuvuutta. Lähellä on ajatus, että amerikkalaisen imperiumin alamäki häämöttää tai on jo meneillään. Se on juuri päinvastainen tila, mitä Trump on kailottanut:  Let´s Make America Great Again!

 

 

maanantai 11. tammikuuta 2021

Muunneltu totuus, valhe, emävalhe, hyvä usko

 

 

Tätä kirjoitettaessa Washingtonin kongressitalon valtaus on takanapäin. Vaikuttaa siltä, että Donald Trumpin poliittinen ura on taitekohdassa. On syytä kerrata vielä yhteenvedonomaisesti  niitä keinoja,  joita Trump käytti saadakseen menestystä äänestäjien keskuudessa. Näytti siltä, että kun hän oli vakauttanut poliittisen  kannatuksensa, hän oli valmis siirtymään seuraavaan vaiheeseen,  jossa hän ei olisi tarvinnut perinteisessä mielessä puoluetta, vaaleja eikä normaaleja kannattajiakaan. Ehkä hän olisi tarvinnut tuekseen vain ihmisiä,  jotka palvovat kulttihahmoaan. Edustuksellinen demokratia olisi tässä asetelmassa ollut vain sivujuonne.

Mitkä olivat ne propagandistiset keinot,  joilla Trump eteni asemiinsa? Käytän seuraavassa imperfektiä viitatessani Trumpiin. Eli tämä vaihe miehen elämässä on ohi, mutta sellainen hytinä on,  että Trumpin tarina ei ole vielä lopussa.

Ne, jotka ovat lukeneet Trumpin kirjan ”The Art of the Deal” panostavat kahteen menestysteoriaan. Ensinnäkin ihmiset haluavat kuulema kuulla ”totuudellista liioittelua” (joka on Trumpin mielestä ”liioittelun viaton muoto”). Toisen teorian mukaan Trump uskoo ”suuren valheen teoriaan”. Ihmiset epäilevät pieniä valheita, mutta suuria valheita uskotaan, koska niitä ei voida hahmottaa: ne menevät niin sanotusti yli hilseen. Näitä Trumpin (muka) kaikkein sisimmän paljastuksia levitettiin periaatteella, ”keksinpäs, mikä tässä on takana, mitä hän ajattelee!” On ihmisiä, jotka selittivät Trumpin päähänpistot, lupaukset ja teot noilla kahdella tavalla.

Jostakin syystä em. teoriat eivät tehonneet esimerkiksi  tämän kirjoittajaan, ei sen takia, etteikö Trumpilla olisi ollut taipumusta moiseen häikäilemättömään toimintamalliin, vaan sen takia, että selitys on aivan liian yksioikoinen. Monet oikeistokonservatiivit halusivat uskoa näihin goebbelsiläisiin selityksiin, koska ne kuitenkin selittivät miehen ominaislaatua. Oleellista on, että republikaanit lukivat hänet viime kädessä ”meihin” eli kunnon konservatiiveihin. Koska Trump käytännössä sortui jättimäisiin ylilyönteihin, täytyi hänen käytöstään selittää jotenkin älyllisesti,  teorioiden kautta.

Veikö Trump mediaa kuin pässiä narussa? En suostu purematta nielemään tällaisia arvailuja. Siltä osin ollaan kuitenkin oikeilla jäljillä, että media kulki hänen perässään,  jos ei muusta syystä,  niin skuuppeja saadakseen. Trump eli julkisuudesta ja tuntui itse uskovan uskomattomimpiinkin tarinoihinsa. Trumpin luonteenlaadulle on  ominaista periksiantamattomuus, herkkähipiäisyys, huumorintajuttomuus (tosikkomaisuus) ja epätoden ja toden sekoittaminen.

HS:n Saska Saarikoski totesi eräässä kommenttipuheenvuorossaan, että Trumpilla ei ollut mitään syytä muuttaa (liioittelijan) tapojaan - ”eikä hän varmaan osaisikaan”. Tuo viime mainittu lausahdus kertoo totuuden Trumpista. Ei ollut  taktista suunnitelmaa; hän ei yksinkertaisesti pystynyt poikkeamaan itsepintaisista päähänpinttymistään. Niinpä kerta toisensa jälkeen jouduimme toteamaan, kuinka Trump taisteli viimeiseen saakka epätotuuksiensa (vaalivoiton ryöstäminen ym.)  puolesta.

Trump on loi itselleen  mallikäyttäytymisen, johon hän on lainannut tiedostamatta osia Itä-Euroopan autoritäärisiltä johtajilta, osia liikemiesuransa varrelta ja  osia pakkomielteistään.

Hän tuotti itse twitter-viesteillään tai puheillaan perättömiä uutisia (esim. että kaikki kielteiset uutiset hänestä ovat valeuutisia,  tai että terroriteot ovat niin yleisiä kaikkialla Euroopassa, ettei epärehellinen media enää edes uutisoi niistä). Valkoisen talon yksi lehdistöpäälliköistä,  Sean Spicer lupasi kerran, että uutisoimattomista terrori-iskuista toimitetaan  julkisuuteen  lista. Tämä tosin muutettiin trumpilaiseen tyyliin muotoon, että tulee lista terrorioteoista, joista on raportoitu ”liian vähän”. Seuraus: julkaistiin sekava lista, johon sisältyivät mm. kaikki laajasti uutisoidut terroriteot. En voi ymmärtää tätä muutoin, kuin että lista julkaistiin Trumpin kaiken uskovaa kannattajakuntaa varten.

Joseph McCarthy käytti 1950-luvulla samantyyppistä metodia pelotellessaan amerikkalaisia perusteettomasti kommunistiuhalla. McCarthy ei koskaan julkaissut kommunistilistaansa, jota mitä ilmeisemmin ei edes ollut.

Näytti siltä, että Trump projisoi omat totuuden vastaiset puheensa kotimaiseen ja kansainväliseen mediaan. Näin lehdistöstä (valemediasta) tuli totuuden muuntelija hänen itsensä sijasta. Ei taida olla ihan ensimmäinen kerta historiassa, kun tehdään tällainen ”kääntö”. Tällä tavoin leimattiin suuri osa lehdistöstä perusteettomasti Trumpin vastaisen propagandan tuottajaksi.

Oli täysin turhauttavaa todistella Trumpin väitteitä vääriksi, koska niiden paljoudella oli tarkoitus turruttaa ihmiset. Oli huvittavaa seurata, kuinka kansainvälinen media tunnollisesti ja uskollisesti kerta toisensa jälkeen ”oikaisi” Trumpin juttuja, joiden ei trumpilaisittain alun  perinkään pitänyt sisältää faktaa, vaan ”vaihtoehtoisia totuuksia”. Olimme siirtyneet maailmaan, johon eräät pinttyneet konservatiivit,  kuten Timo Soini suhtautuivat kyynisesti: ”tämä on vain Trumpin taktiikkaa”. Ei se ollut taktiikkaa, hän uskoi itse taruihinsa.

Presidentti rakensi pelon ilmapiirin, jossa liioitellulla uhalla peloteltiin,  ei suinkaan poliittisia vastustajia, vaan lapsenuskoisia  kannattajia. Kaikenlaista toki sattui, mutta ne eivät olleet missään suhteessa Trumpin niistä maalaamaan kauhukuvaan, jolla vaalikarja pidettiin kurissa ja nuhteessa.

Mikä on kaikkien Trumpiin liittyvien salaliittoteorioiden äiti?

Tietenkin ”Pizzagate”, jonka mukaan Yhdysvaltoja johtaa laaja pedofiilirinki,  jonka sijainniksi määritettiin   washingtonilainen pizzaravintola. Siellä pyöritettiin lapsiseksirinkiä. Lapsia olivat hyväksikäyttäneet mm. Hillary Clinton. Tämä ei ehkä ollut pizzagaten pihvi vaan se, että vainoharhainen aseistettu mies matkusti kaukaa tullakseen – ase kädessä - lopettamaan touhun.

Trumpin kannattajissa on paljon salaliittoteorioihin uskovia. Mikä synnyttää ihmisissä kuviteltuja salaliittoja? Yksi varteenotettava selitysmalli on, että on mukava kokea olevansa fiksumpi kuin muut: voi tuntea ylemmyydentunnetta muita kohtaan, joiden ajatuksenjuoksu ei ole yhtä nokkelaa. Sillä ei näytä olevan väliä, vaikka miljoona muuta ihmistä osoittaisi olevansa fiksummasta päästä kertomalla, että viranomaisten selitys on potaskaa ja takana on tiettyjen tahojen salajuoni.

Salaliittoteorioiden määrä kasvaa potenssiin, koska totuus lienee, että jos uskoo yhteen salaliittoteoriaan, uskoo herkästi myös muihin vastaaviin.

On olemassa salaliittoteorian selitys, jonka mukaan teoria on eräänlainen selviytymismekanismi, jonka avulla taistellaan elämän merkityksettömyyttä vastaan: ei kestetä sitä, että , että kukaan ei tiedä, mitä maailmassa tapahtuu,  ja ”että mitään suurta suunnitelmaa ei ole”. On ”helpottavaa” löytää ”maailman selitykseksi” salaliitto. 

Voidaan ajatella, että Trumpin kannattajissa on paljon pettyneitä elämän merkityksettömyyden kokeneita.

Tästä voisin johtaa ajatuksen, jossa ihmisten välisiä eroja selittää osaltaan kyky sietää epävarmuutta. Osalle ihmisistä on sietämätöntä, kun he eivät pysty hahmottamaan, mitä tapahtuu tässä ja nyt. Kun puuttuu polku totuuteen eikä totuutta ole löydettävissä näkyvissä olevan tulevaisuuden ajan, nojaudutaan suureen salaiseen suunnitelmaan, joka selittää kaiken.

Jotkut toiset taas pystyvät elämään sujuvasti ympärillä vellovan epävarmuuden kanssa.

Mitä on salaliittoteorian tuolla puolen, jos kysymys ei ole todistettavasti ihmisten välisestä sopimuksesta tehdä kauheuksia? Useimmiten ei mitään! Ei ole mitään salaliittoa. Mutta joissakin tapauksissa saattaa löytyä yksilön paranoia. Ja paranoia on usein puolustusjärjestelmä välinpitämättömyyttä vastaan, ”että siis kukaan ei välitä sinusta”, kuten toteaa  David Aaronovitch kirjassaan ”Voodoo Histories. The Role of the Conspiracy Theory in Shaping Modern History” (2009).

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Yllä kuvattu ajatus- ja toimintamalli johti – vuosia kestäessään – tragediaan Washingtonissa 6.1.2021. Kapinaan yllytettiin hyväuskoisia hölmöjä väitteellä, että ihmisillä ei ole vapautta. Nämä vapauden lähettiläät ja vartijat tuhosivat paikkoja ja omaisuutta ja vahingoittivat ihmisiä. Kapinallisten pilkka kohdistui demokraattiseen järjestelmään.

Seurasi irvokas näytelmä pommiautoineen, hirttolavoineen ja demokratian häpäisemisineen. Karmiva totuus on,  että kapinayritys ei olisi saanut niin tuhoisaa jälkeä aikaiseksi,  jos sitä ei olisi tuettu hallinnon sisältä. Tämä viides kolonna -tyyppinen toimintatapa herättää suurta huolta niissä  ihmisissä,  jotka yrittivät estää aidosti ja vilpittömästi rettelöinnin.

Tavan mukaan Trump ehti toimia sekä kapinaan yllyttäjänä että organisaattorina ja kaiken kukkuraksi vielä aiheuttamansa tilanteen isähahmoisena rauhoittelijana: menkääpä nyt kotiinne.

Koko absurdi tapatumasarja saa kylmäävän selityksen,  kun YouGov-tutkimuslaitos  kertoi,  että 45 prosenttia republikaanien kannattajista tuki kapinoijien kongressin valtausta.

 

 

perjantai 8. tammikuuta 2021

Demokratian painajainen on tältä erää ohi – Trumpin kausi vihdoin päätöksessä

 

 

Viime päivinä (viikkoina, kuukausina) medialähteet   ovat täyttyneet Donald Trumpia koskevista uutisista. Tämä  vainoharhainen, patologinen valehtelija onnistuu kerta toisensa jälkeen täyttämään sanomalehtien sivut ja sähköisten välineiden tila-avaruuden. Olen päätynyt kannalle , että Trump  uskoo omiin valheisiinsa. Hän ei enää edusta sitä maailmaa, jossa kriittinen ,läntisessä  liberaalissa demokratiassa elävä ihminen elää.

Trump on häivyttänyt mielestään sellaisen käsitteen kuin ”häviö”. Sitä ei häntä itseään koskien ole olemassa.  Jos joku väittää Trumpin hävinneen,  presidentti uskoo sen johtuvan siitä,  että asianomainen taho on joutunut petoksen uhriksi tai sitten itse pettää muita. Trump elää omassa kuplassaan, jonne hän on johdatellut kannattajansa, joita ei ole ihan vähän. Tällaisen luonteenlaadun taustalla on pitkälle kehittynyt narsismi.

Trump  on fiksoitunut valtaan. Se saa aivan epätoivoisia muotoja. Tällaisista riippuvuuksista vapautuminen edellyttäisi ammattiauttajaa, mutta tällaista puhetta Trump ei ota kuuleviin korviinsa. Hän on aina oikeassa,  ja vaikka hän olisi viimeinen ihminen, joka uskoo trumpilaiseen totuuteen,  hän pitää siitä kiinni.

Trump viettelee  lukemattomia muita ihmisiä valhekuplaansa joko huijaamalla tai uhkaamalla kohteitaan. Hän kertoo kaikille halukkaille ja muillekin olevansa itse  petollisten ihmisten ja petosten ympäröimä ja oikeuttaa siten toimintatapansa.

Tällaisen maailman on pakko olla vuorovaikutteinen, so. myös  puheesta viehättyneiden  kuulijoiden täytyy olla vastaanottavaisia totuudenvastaiselle propagandalle. Lukemattomat ihmiset ovat Trumpin pauloissa.

Mutta miksi ihmiset ovat ajautuneet tällaiseen naiivin luottavaiseen tilaan? Ainoana mahdollisuutena  pidän huonoa sopeutumista olemassa oleviin realiteetteihin.  Maailmaa sellaisena  kuin se on,  on mahdotonta hyväksyä. Apua haetaan jumalasta tai sitten jumalan korvikkeesta Donald Trumpista. Kun totuuskäsite yleisesti hyväksytyssä   muodossa ei kelpaa,  antaudutaan  salaliittoteorioiden lumoihin ja vainoharhaisiin uskomuksiin, jotka kohdistetaan milloin mihinkin tahoon.

Mikä on tämän kaiken hinta? Me olemme jo nähneet,  kuinka Trump hävisi presidentinvaalit, joista niistäkin hän teki valtavan petosspektaakkelin.  Hän myös aiheutti päähänpinttymillään senaatin kahden paikan menetyksen  demokraateille Georgiassa.

Jos asiaa tutkitaan syvällisemmin, mitkä ulkoiset tekijät ovat ratkaisevasti vaikuttaneet trumpismin muotoutumiseen?   Eräässä aiemmassa kirjoituksessa muodostin  kuvan omien ja dosentti Markku Ruotsilan (jonka mielipiteisiin harvoin yhdyn) käsitysten pohjalta seuraavasti:  Teekutsuliike keräsi siipiensä suojaan libertaarit,  paleot, kristillisen oikeiston ruohonjuuritasoon ja myös Alt-Rightiin kuuluvia. Ruotsila katsoo heidän olleen pääosin verokapinallisia ja sosiaaliselta asemaltaan keskiluokkaisia. Teekutsuliike oli myös naisten liike (40 prosenttia mukana olleista). Kaiken kaikkiaan kysymyksessä oli nähdäkseni hyvin tyypillinen  oikeistokonservatiivinen ryhmittymä. Yhtälailla teekutsuliikkeen jäsenet olivat eliitinvastaisia, he halusivat olla riippumattomia valtiovallasta eli yhdellä sanalla sanottuna ”sydänmaalaisia”. Tavoiteltiin kuviteltua ”menetettyä” Amerikkaa, joka on monikulttuurisuutta vastaan olematta varsinaisesti rasistinen. Tunnuslauseeksi voisi sopia ”omillaan toimeentulijat”, mitä se  sitten tarkoittaakaan käytännössä. Järjestelmänvastaisuus tässä yhteydessä tarkoittaa vieraantumista valtiosidonnaisuudesta. Minusta teekutsuliike trumpilaisittain  tarkoittaa yhteiskunnallista vapauden haavetta ilman syvällistä ohjelmallista  julistusta. Samalla halutaan muistuttaa amerikkalaisuuden menneistä loiston päivistä, 1950-luvusta, 1960-luvusta……”

Teekutsuliike on tänä päivänä muuntautunut oikeistokonservatiivisen liikkeen  eri variaatioiksi, mutta pohjimmiltaan se on säilyttänyt  ”uskontunnustuksensa”.

::::::::::::::::::::::::::::

Olen kirjoittanut parikin blogikirjoitusta amerikkalaisesta 1940- ja 50-luvulla toimineesta ja kommunismia vastaan kiivailleeesta senaattorista, Joseph McCarthystä. Kirjoitusten otsakkeet olivat ”Mccarthyismi ja  tämänpäivän vihapuheet” (2013)  ja ”Joseph McCarthy ja Donald Trump” (2017). On aika päivittää kirjoitukset tätä päivää vastaavaksi. Parhaiten se tapahtuu vertailemalla McCarthya ja Trumpia keskenään.

Mikä on heidän hulluutensa lähde. Onko näillä kahdella yhtymäkohtia,  ja jos on, mitkä ne olisivat?

Joseph McCarthy oli ammatiltaan lakimies. Hänellä oli ilmeisen ylikehittynyt kunnianhimo, joka ajoi häntä eteenpäin urallaan. Jää vaikutelma, että hän yritti etsimällä etsiä väylää poliittiseen kuuluisuuteen. Päästyään senaattiin 1946 hän ei saanut ”juonen päästä kiinni” ennen kuin keksi kommunismin vastaisuuden aseekseen vuosikymmenen vaihteessa.

Lähtölaukauksena oli puhe, jonka tämä wisconsinilainen senaattori piti kotiosavaltiossaan vuonna 1950,  ja jossa hän sanoi ulkoministeriössä olevan 205 nimeltä tiedettyä kommunistia (jota hän ei pystynyt koskaan todistamaan). Tämä räjäytti julkisuusmyllyn, joka kannatteli hänen populismiaan useita vuosia eteenpäin. Hänestä tuli todellinen julkkis. McCarthyn väitteet upposivat otolliseen maaperään. Ydinpommin salat, Korean sota ja Hollywoodin liberaalit ohjaajat ja näyttelijät olivat omiaan herättämään vainoharhaista suhtautumista kommunisteihin.

Aivan kuten Trumpkin McCarthy kuvitteli mielessään poliittisideologiset vastustajat,  jotka muodostivat salaliiton kunnon kansalaisia  vastaan.

Monella McCarthyn epäilemäksi joutuneella (mutta ei läheskään kaikilla) oli menneisyydessään kokemuksia vasemmistoyhteyksistä. Nämä yhteydet olivat syntyneet 1930-luvun laman aikoihin, jolloin amerikkalainen kapitalismi oli kovan arvostelun kohteena. Maa oli tuolloin lähellä vallankumouksellista tilannetta väkivaltaisine mielenosoituksineen . Täysin toisissa olosuhteissa sodan jälkeen vanhat tapahtumat kaivettiin esille. Katalysaattorina toimi sodanaikaisten liittolaisten, Neuvostoliiton ja USA:n katkera vastakkainasettelu: kylmä sota käynnistyi.

Myös Donald  Trump ratsastaa  propagandassaan ideologiasyytökset kärjessä. Hän on välinpitämättömän suurpiirteinen ja leimaa häpeämättä kommunisteiksi demokraattisen puolueen päättäjät. Tavan mukaan hän sinkoaa ilmoille kommunistisyytöksiä ilman minkäänlaista todisteaineistoa pelkästään sillä perusteella,  että joku vastustaa hänen hankkeitaan.

Television nouseva merkitys tiedonvälityksessä toimi aluksi McCarthyn eduksi: hän sai suunnattomasti näkyvyyttä mediassa. Toimittajia ei kiinnostanut taustatietojen tarkistaminen, heitä kiinnosti McCarthyn persoona.

Tämä osuu yksiin Trumpin suosion kalastelun kanssa; tiedotusvälineillä on tosin nykyisin paljon suurempi merkitys kuin 1950-luvun tulokkaalla, televisiolla. Netti on täynnä propagandan levittämiseen soveliaita välineitä. Kuten McCarthynkin kohdalla media itsessään – sensaation tavoittelussaan - aiheutti suunnattoman huomion kiinnittymisen Trumpiin. Molemmissa  tapauksissa media kasvatti levikkiään herrojen avulla.

McCarthyn poliittinen ura herättää paljon kysymyksiä. Miksi yleensäkään tällainen hahmo oli mahdollista synnyttää. Tulee tunne,  että sodanjälkeiseen ilmapiiriin tarvittiin McCarthyn kaltainen ilmiö, yhden asian mies. Hänellä oli sosiaalinen tilaus.

Tässä tullaan avainkysymykseen. Myös Trumpilla on ollut sosiaalinen tilaus, koska osa ihmistä on kyllästynyt perinteiseen politiikkaan. Muillakin tavoilla vahvistunut polarisaatio on kasvattanut vastakkaisasettelua, jonka varassa  Trump menestyy. Monimutkaistuva maailma on edesauttanut yksinkertaistavan viestinnän läpimurtoa. Trumpin menestyksen lähteet odottavat erittelevämmän tutkimuksen valmistumista.

Sekä McCarthyn että Trumpin toiminta perustuu suurimmalta osalta kuviteltuun uhkaan, jota on kasvatettu kuukaudesta toiseen ja vuodesta toiseen. Ei nyky-Yhdysvaltoja uhkaa kommunismi millään tavalla. McCarthyn aikainen USA:n kommunistinen puolue oli täin kokoinen ilmiö, joka sitä paitsi oli täysin FBI:n soluttama. Jäljelle jäi muutamia vakoojia, jotka eivät heilauttaneet Yhdysvaltain mahtiasemaa.

Sekä mccarthyismi että trumpismi ovat korostetusti valkoisen heteromiehen projekteja ja ambivalentisti rasistia. Tulee tunne,  että valkoinen mies (”tosi mies”) tuntee tarttuvansa kutistuvan vaikutusvaltansa rippeisiin. Totta tai ei,  niin ehkä tässä on yksi pohdinnan arvoinen selitysmalli.

Monet suhtautuivat jo alun perin Wisconsinin senaattoriin epäilevästi, mutta he pitivät häntä hyvänä pelotteena kommunismia vastaan. Tarkoitus pyhittää keinot! Samalla tavalla Trumpilla on kannattajia, jotka eivät jaa hänen tapaansa ajatella, mutta antavat (antoivat) Trumpin tehdä likaisen työn ja katsovat hänen autoritäärisyyttään ja valheitaan läpi sormien. Tärkeintä on pysyä lähellä vallan lähdettä.

Ylen toimittaja Iida Tikka kiinnitti vastikään  huomiota välinpitämättömään suhtautumiseen Trumpin  kaikkein älyttömimpiin tviitteihin. Asiaan ikään kuin totuttiin: hullua touhua!  Tällä ajattelulla on valmisteltu maaperää sille,  että Trumpin oikeastikin vallanhimoinen  käytös ei saanut riittävän kriittistä huomiota osakseen. Ajatellaan,  että kun ei kiinnitetä huomiota räikeyksiin,  vältetään tarpeetonta ärsyttämistä.  Tätä voisi sanoa hyssyttelyksi! 

Jää vaikutelma, että moni McCarthya kannattanut käänsi takkinsa, kun hänen suosionsa alkoi laskea,  oltuaan sitä ennen avoimesti tai peittelemättä McCarthyn palvojia. Tämä osoittaa kuinka tunnevaltaisesti asioihin otetaan kantaa ja kuinka vähäisellä logiikalla asioita hoidetaan. Pelottaa ajatella, kuinka helposti kansalaiset syttyvät tämäntyyppiselle propagandalle.

Jää nähtäväksi, miten Trumpin mistään piittaamaton opportunismi vaikuttaa hänen tähän saakka vankkaan suosioonsa. Presidentin vaalien tuloksen vahvistuksen  yhteydessä tapahtuneet ja Trumpin agitoimat dramaattiset levottomuudet ovat ehkä vihdoin avanneet ihmisten silmät. Osa republikaanisen puolueen päättäjistä on kyllästynyt mestariinsa, mutta oletan, että kansan syvät rivit eivät niin vain luovu mestarinsa iskulauseista. McCarthy ei koskaan päässyt niin pitkälle kuin Trump kapinoineen/vallankaappausyrityksineen/vallananastustavoitteineen. McCarthy menetti vähitellen suosionsa ja kuoli alkoholisoituneena surkimuksena. Aika näyttää toteutuko Trumpin kohdalla suuri unohdus. Trumpin kaltainen ihminen taistelee ilmeisesti vaikutusvaltansa rippeistä loppuun saakka.

Mccarthyismi edustaa väärin ymmärrettyä patriotismia: ensin määritetään isänmaallisuus äärimmäisen kapea-alaisesti negaation kautta (kommunismin vastaisuus) ja sitten vedetään raja ”vastustajiin”, joita ruvetaan sättimään. Onko tässä jotain tuttua? Mielestäni tämän päivän trumpilaiset vihapuheet ovat läheistä sukua mccarthyismille.

Suurimpana ongelmana pidän kuitenkin taikauskon ja vainoharhaisuuden yhdistelmää, joka ei netin kaiken kattavan tietotulvan kautta ole poistunut, vaan saanut suorastaan lisää poweria. Vastuu tiedottamisen eettisitä säännöistä on hämärtynyt tai pahimmillaan kadonnut kokonaan. Maailman muuttuminen ympärillä (joka usein heijastuu oman taloudellisen aseman heikkenemisenä erityisesti länsimaissa) projisoidaan useiksi uhkatekijöiksi, joita ovat esimerkiksi eri uskontokunnat, ideologiat, etniset ryhmät tai muunlaiset vähemmistöt. Kysymys on ”muukalaisuuden” aiheuttamasta pelosta ja pelon pelosta.

:::::::::::::::::::::::::::::

Mistä trumpismissa  on kysymys ? Se saa elinvoimansa vihapuheista ja valheista. Miten näitä torjutaan?  Vihapuheiden kaksinaismoralistinen ja tekopyhä torjuminen ei riitä. Tarvitaan aitoa SIVISTYStahtoa, tiedon objektiivista välittämistä ja korkeaa moraalia, jotta säästymme mccarthyismin ja trumpismin kaltaisilta ilmiöiltä.

 

 

 

keskiviikko 6. tammikuuta 2021

Elvis – Las Vegas kutsuu

 

 

Ylellä esitettiin 27.11.2020 amerikkalainen dokumentti ”The King – Elvis Presleyn Amerikka” (alun perin ”The King”). Dokumentti  valmistui vuonna 2017. Tämä on kaksiosaisen kirjoituksen toinen osa.

Legendaksi muodostuneella tavalla Sam Phillips ohjasi Elviksen afro-amerikkalaisen musiikin  ja rock and rollin pariin. Phillips tajusi myös, että uusi musiikki ei lyö läpi valkoisilla markkinoilla,  jos sitä ei esitä valkoinen artisti (valkoinen mies, musta soundi!). Monet Elviksen levyttämät kappaleet olivat alun perin mustien artistien levyttämiä, kuten Big Mama Thorntonin mainio ”Hound Dog” (katkelma kuullaan dokumentissa), iso hitti Elvikselle.

Dokumentissa käydään kipakka väittely siitä, varastivatko valkoiset mustan musiikin vai olivatko Sam Phillipsin kaltaiset entusiastit kulttuurin siirtäjiä mustilta valkoisille. Jos vältetään puritaaninen oikeaoppisuus niin vaikutelmaksi jää, että musta musiikki sai levikin valkoisten markkinoinnin avulla.

Sitten Elvis törmäsi helppoheikkien helppoheikkiin, ”eversti” Parkeriin, joka managerina määritti ilmeisesti sekä Elviksen musiikin että ihmisenä olemisen sisällön omien ahneiden kaupallisten perusteidensa mukaisesti. Parker otti kunnon välirahan  ja Elvis luovutti suuren osan elämästään Parkerin haltuun. Elvis siirtyi Nashvillen kautta suurille estradeille New Yorkiin. Mutta tuskinpa Elvis oli tahdoton Parkerin orja. Hän itsekin haistoi rahan ja valitsi kahdesta sopimusvaihtoehdosta aina tuottavamman.

Elvis eteni radion ja TV:n kautta (Ed Sullivan!) elokuviin ja oli harvoja, joka tajusi viihdealan kokonaisuuden merkityksen. Samassa tahdissa laajeni markkinointi. Ei epäilystäkään, Elvis ei ollut omaa tahtoa vailla oleva rahamiesten hyväksikäyttämä  uhri, vaan tietoinen siitä, mitä teki. Rahaa tuli, mutta samalla kritiikki tiukkeni, ihmiset saattoivat olla itärannikolla paljon ilkeämpiä kuin etelässä.

Sitten tuli armeija. Elvis menetti varmoja tuloja, mutta sai goodwillia sopeuduttuaan  armeijan säännönmukaisuuteen, kuriin ja järjestykseen. Elvis palveli Länsi-Saksassa kylmän sodan ollessa kuumimmillaan.  Pidemmälle ulkomaille hän ei koskaan ehtinyt elämänsä aikana.

Elviksellä oli armeijassa etuoikeuksia, joita normaali palvelu ei sisältänyt. Suurempi ongelma oli, että parin vuoden poissa olo musiikin päämarkkinoilta asetti kyseenalaiseksi menestyksen jatkumisen. Elvis koki myös henkilökohtaisen takaiskun,  kun hänen rakas äitinsä kuoli. Äidin  kuolemalle löytyi lohduttaja nopeasti: tyttöystävä Saksassa.

Armeijapalveluksen jälkeen Elviksen  levytuotanto viihteellistyi (muuttui iskelmällisemmäksi) , mutta hän pysyi 1960-luvun alkuvuodet huipulla tai lähellä sitä. Kuitenkin toimintaympäristö muuttui vaikeammaksi: elettiin kansalaisoikeusliikkeen voiton päiviä.   Elvistä ei nähty marssimassa yhdessä Marlon Brandon, Harry Belafonten tai Jane Fondan kanssa. Hänellä ei ollut rohkeutta siihen. Hän ilmoittautui puolueettomaksi: ”Olen vain artisti”. Toista maata oli Muhammad Ali,  joka suorastaan ”julisti sodan” Yhdysvaltain armeijalle  ja sai toki kärsiä siitä. Ali sai rohkeudestaan paljon mainetta ja kunniaa. Toisinkin olisi voinut  käydä: Ali otti riskin ja voitti.  Elvis Presleystä ja Muhammad Alista muodostui vastapoolit Yhdysvaltain sisäisessä sodanvastaisessa taistelussa. Dokumentissa järjestelmän vastainen kritiikki oli muokattu sisälle rap-artistien musiikkiin. Elvis rakensi uransa lopun  toisille periaatteille. Silti Elviksenkin uran loppupuolella laulujen sanoituksissa oli syvempiä jälkiä eletystä elämästä.

Elviksen elokuvaura on nähtävä lähinnä rahantekokoneena. Mitä pidemmälle ura eteni, sitä vaatimattomammiksi elokuvien taso kävi. Elvis toisti sen,  mikä oli tapahtunut aiemminkin: hän sopeutui ulkopuolisten asettamiin sääntöihin. Beatlesit loivat uudet mitään kunnioittamattomat käytöstavat ja he lähinnä säälivät terveytensä kanssa kamppailevaa ja muiden johdateltavissa olevaa Elvistä.

Elviksen ura alkoi saada traagisia piirteitä. Mutta sitä ennen vuoden 1968 yksittäinen ”paluukonsertti” (”kaikkien aikojen rokkaavin keikka”) rockin maailmaan yhdessä vanhan yhtyeensä kanssa lisäsi vielä yhden kiintotähden hänen meriitteihinsä. Onneksi eversti Parkerin ajatus,  että Elvis laulaisi konsertissa  25 joululaulua ei toteutunut!

Nouseva Las Vegas ja sen maineenpuhdistus mafian vaikutuksesta toi Elvis Presleyn Vegasin. Hän oli nimi,  johon saakka epäilyt rötöstelystä eivät voineet yltää. Ei niin kovin suosittu eversti Parker järjesti konsertit Vegasissa Elviksen vastaanhangoittelusta huolimatta. Ehkä Elvis Presley näki,  että Las Vegas oli paikka,  josta  ”ei voi palata”. Niinpä hän jäi sille tielleen.  Elvis turtui keikkojen rasittavuuteen, vuorokausirytmin sekoittumiseen  ja lääkeaineisiin. Hän turposi muodottomaksi möhkäleeksi. Lääke- ja huumeriippuvuus tekivät tehtävänsä. Uransa lopulla hän pyrki  presidentti Nixonin myötävaikutuksella arveluttavasti hallituksen kumppaniksi huumeidenvastaiseen työhön (!), mutta asia ei ymmärrettävästi edennyt toimenpidetasolle.  Aseita ihaileva Elvis sai tyydytyksen halulleen päästä sheriffiksi keräilemällä kymmeniä sheriffin tähtiä. Elvis ympäröi itsensä Memphis mafialla ja vaarallisilla leluilla. Siipiveikkojen määrä kasvoi koko uran huomioiden ehkä sataan!

Pöhöttynyt Elvis nähtiin dokumentissa yhtä pöhöttyneen amerikkalaisen yhteiskunnan vertauskuvana. Tuntuu kuin kultaiset päivät olisivat ohitse. Sekä Elvis että amerikkalainen yhteiskunta näyttivät olleen parhaimmillaan 1950-luvulla. Niin voidaan ainakin nostalgisesti muistella,  mutta totta toinen puoli: Yhdysvaltain vauraus suhteessa muihin maihin oli tuolloin ylivertainen ja kaikkivoipaisella Elvikselläkin meni lujaa. Tuntuu siltä, että amerikkalaisesta yhteiskuntakoneesta ei enää saada irti sitä, mitä saatiin ennen  suhteessa muihin johtaviin valtioihin -  ja vielä kilpailukykyiseen hintaan.

Dokumentin yhteiskunnallinen osuus  päättyy Trumpin ja Clintonin kaksintaistelun viimeisiin kuviin. Tekijät näkevät Trumpin voiton myötä vanhan Amerikan häviävän ehkä peruuttamattomasti. Trumpin kannattajat näkivät ehdokkaansa pelastavan Yhdysvallat. Tulos tiedetään: Trump marssi Valkoiseen taloon. Mutta historiahan jatkuu…..

::::::::::::::::::::::::::::

Rolls Royce lipuu highwayta pitkin. Takapenkin kommentoijat heittävät vielä jotain väsynyttä läppää, kuten ”Elvis valitsi aina rahan”. Sama toistui levy-yhtiöiden kohdalla. Ja leffasopimusten kohdalla. Ja Vegasissa.

Elviksen Itseironinen tulkinta ”Are You Lonesome Tonightista” näyttää päättävän koko dokumentin. Niin ei anneta tapahtua. Elvis esittää vielä komeasti pianolla säestäen ”Unchained Melodyn”. Onko siinä synteesi koko hullunmyllylle,  jossa ei enää näyttänyt olevan järkeä? Vain Elviksen musiikki jää soimaan ja se on paljon se.

Yhdysvalloista voi sanoa,  että se on maa,  jossa viihde ympäröi koko yhteiskunnan. Siksi hyvin tehty dokumentti avaa näkymän koko sen historiaan. Jarecki ja knit ovat löytäneet väylät kaupunkien sykkeeseen ja maaseudun sydänmaiden menneen kaipuuseen. Molemmissa näkymissä on kadonneen ajan etsinnän tuntua: tällaista se oli, vain kirvelevät tai iki-ihanat muistot ovat jäljellä.

Alexis de Tocqueville (1805-59) luotasi Amerikkaa ristiin rastiin 1800-luvulla arvioiden maata myös tulevaisuuden näkökulmasta. Voisiko sanoa,  että hän halusi nähdä Amerikan edestä? Eugene Jarecki katselee matkan varrella Amerikkaa Rolls Roycen peräpeilistä. Kohtaavatko näkymät? Kestävätkö Yhdysvaltain perustajaisien odotukset, kun Elvis Presleyn sukupolvi päästetään ääneen?  Jälkikaikuna kuullaan de Tocquevillen varoitukset enemmistön tyranniasta ja kansalaisten poliittisesta passivoitumisesta…..

 

 

sunnuntai 3. tammikuuta 2021

Elvis Presleyn Amerikka

 


 Ylellä esitettiin 27.11.2020 amerikkalainen dokumentti ”The King – Elvis Presleyn Amerikka” (alun perin ”The King”). Dokumentti  valmistui vuonna 2017. Dokumentin ajatus on yhdistää Amerikan (käytän tätä nimeä tarkoituksella USA:n sijaan) elämänmeno ja Elvis Presleyn uran kuvaus rekkakuskista Las Vegasin huuruiseen viihdemaailmaan. Kysymys on eräänlaisesta road tripistä amerikkalaiseen sielunmaisemaan rock and rollin ohjailemana. 

Tämä on kaksiosaisen kirjoituksen ensimmäinen osa.

”The King” on palkittu,  Amerikkaa viihteen kautta luotaava yhteiskunnallinen dokumentti, jolla on paljon sanottavaa tämän päivän ihmiselle, ulottuuhan siinä käsiteltyjen asioiden ajallinen kaari nykypäivään saakka.  Dokumentin tekijöistä kiinnittävät huomiota ohjaaja ja käsikirjoittaja Eugene Jarecki, joka on kerännyt mainetta yhteiskuntaa syväluotaavilla dokumenteilla sekä tuottaja Errol Morris, joka hänkin on yksi johtavista dokumentaristeista. Morrisin töistä olen kirjoittanut tässäkin blogissa.

Taustalla soi musiikki levyiltä tai livenä, jonka avulla siirretään amerikkalaista kulttuuria elämänmakuisesti uusille sukupolville. Minulle Elvis Presley ei ole ollut koskaan ykkössuosikki, mutta historiasta  kiinnostuneena olen perehtynyt hänen uraansa ja musiikkiinsa lukemattomista eri lähteistä.

Muistan, että 60-luvun alussa Elvikselle ja rock and rollille ehkä hiukan jo naureskeltiinkin (?). Toisentyyppinen populaarimusiikki oli silloin vallannut markkinat eikä Elviskään ollut enää Elvis. Tunnustan Elvis Presleyn tietenkin populaarimusiikin ja viihteen jättiläiseksi. Elvis Aaron Presleytä ei voida ohittaa millään muotoa käsiteltäessä  populaarimusiikin historiaa.

Elviksen autenttista puheääntä kuullaan dokumentissa vanhoista haastatteluista. Mitään mullistavaa ei tule esille, onpahan todiste siitä, että musiikin ulkopuolella Elvis oli varsin tavallinen jokamies.

Niin, musiikkiin on  pakko ottaa kantaa. Elvis Presleyn rock and roll -kauden parhaita hätkähdyttäjiä  on ihan uran alussa levytetty ”Heartbreak Hotel”, josta englantilaisen musiikkilehden Melody Makerin toimittaja sanoi tuoreeltaan, että jos tämä on musiikkia, niin minä luovutan! Voin kuvitella, miltä Heartbreak Hotelin rakkaudennälkäinen mumina kuulosti vuonna 1956.  ”Hound Dogissa” (1956) Elvis on jo keskellä rock and rollin ydintä. Eräänlainen rock and roll -kauden synteesi on ”Jailhouse Rock” (1957), jossa rockin kiihkeys ja estetiikka on kehittynyt huippuunsa. Jo näitä kappaleita voidaan kiittää/syyttää koko läntisen maailman läpäisseen nuorisokulttuurin synnyttämisestä unohtamatta Chuck Berryä ja kumppaneita. Rock  and roll oli ilmiönä hyvin lyhytaikainen, mutta kulttuuriseltaan vaikutukseltaan pitkäaikainen.

Elviksen ääni oli täyteläisimmillään italoiskelmässä ”It´s Now Or Never”. Uran loppuvaiheiden merkkiteos on hienosti rakennettu ”Suspicious Minds”, jonka pyörivä ja vyöryvä soundi on ylittämätön.  

Dokumentin johdannossa sanotaan, että se on myös amerikkalaisen unelman kuvaus. Mitä Amerikalle tapahtui 1950-luvulta 1970-luvulle siirryttäessä?  Suuri osa tuosta ajanjaksosta on piirtynyt mieleen ”oikeana amerikkalaisuutena”. Siitä on muodostunut aikaa myöten legenda. Elettiin aikaa (erityisesti 1950-luku),  jolloin Yhdysvallat vaurastui aivan silmissä. Muistan,  kun Paul Nitzen komitea määritti strategisesti vuonna 1950,  että Yhdysvalloilla on varaa olla johtava sotilaallinen valta ja silti pitää yllä verrattomasti korkeinta elintasoa  maailmassa. Se oli vaurauden ylistystä.

Yhteiskunta oli  patriarkaalinen:  isä kävi töissä ja äiti hoiti kodin, yhdellä palkalla pärjättiin hyvin. Koin tahattomasti melkoisen aivopesun aiheesta, kun  katselin amerikkalaisia sarjafilmejä telkkarista: ”Kolme poikaani”, ”Isä tietää kaiken”, ”Beaver”ja vaikka kuinka monta muuta. Ainakin amerikkalainen keskiluokkainen elämäntapa tuli tutuksi jo tuolloin. Nuo sarjafilmit esitettiin Suomessa 1960-luvulla mutta alun perin Yhdysvalloissa jo 1950-luvulla, mutta siihen emme ymmärtäneet kiinnittää huomiota. Elvis-dokumentissa ihmiset vanhemmasta päästä muistelevat kaiholla lapsuutensa onnelaa,  verraten sitä nykypäivän ankeuteen.  Oikein tai väärin, mutta legenda vanhoista paremmista ajoista elää!  

Dokumentissa kruisaillaan Elviksen Rolls Roycella ympäri syvää etelää, joka saa jotkut puritaanit ärähtämään: ”Miksi ajatte Rollsilla, Cadillac sen olla pitää?”. Joka tapauksessa Amerikanraudan takapenkki on tärkeä osa Amerikan historiaa. Siellä tehtiin kaikkea: kerrottiin tarinoita, kuunneltiin musiikkia, syötiin ja juotiin, ja pantiin elämä alulle…….Joku joskus varmaan kirjoittaa takapenkin historian, ellei ole jo kirjoittanut. Dokumentissa Rolls Royce kuljettaa vaihtelevasti mukana olevia asianosaisia muistelijoita mukavasti paikasta toiseen läpi koko dokumentin. Autossa kouluikäinen pirtsakka bluestyttö valloittaa ensin takapenkin ja mahdollisesti joskus suurempia saleja.

Dokumentti on laadittu siten, että melkein mistä tahansa kohtaa Elviksen uraa päästään hyppäämään maailmanmenoon mukaan. Ihan dokumentin alussa näytetään vilaukselta, mitä tuleman pitää, nimittäin  Elviksen turpeat  kasvot lyhyeksi jääneen elämän (42 v.) ehtoopuolelta. Samalla hetkellä äänet kuvan ulkopuolelta ihmettelevät,  mihin Amerikka oikein on menossa. Siinäpä kysymys johon dokumentissa haetaan vastausta.

Tarina täydentyy dokumentin teon aikaan meneillään olevista vuoden 2016 presidentinvaaleista, joiden kautta vedetään punainen lanka nykypäivään ja josta annetaan kaunistelematon kuva. Trump saa kyytiä: ”toivottavasti hän ei näiden (vaali)puheiden jälkeen voita”. Nykypäivää verrataan vanhoihin hyviin aikoihin Tupelossa (Elviksen syntymäkotikaupunki) ja Memphisissä. Ajat ovat muuttuneet. Joku totesi, että amerikkalaista unelmaa ei enää ole. Ihmiset valittavat, että ei ole enää työtäkään. Memphisin asukkaista 29 prosentilla ei ole työtä dokumentin teon aikoihin.

Elämä kuitenkin jatkuu. Kaupungeissa tuetaan Clintonia, maaseudulla Trumpia…… Elviksen kopiot esittävät kuninkaansa musiikkia. lhmisillä on pohjaton tarve palata aikaan, jota ei enää ole… varsinkin ikäihmisillä, niillä, joilla on muistikuva Elviksestä…… Samassa työpakassa  oltiin 30-40 vuotta,  eläkkeelle saakka…… Sitä maailmaa ei enää ole.

Dokumentissa pyritään hapuillen seuraamaan Elviksen jalanjälkiä kodista  irtautumisen jälkeen. Samalla jäljitetään musiikillisia vaikutteita. Ja juuri Memphis oli tärkeä eri musiikin suuntien sulatusuuni. Elvis oppi kirkossa kuoroilta bluesia ja gospelia,   joista hän piti yli kaiken.

Memphis oli myös rotuerottelun keskus. Tähän kaikkeen liittyi valkoisten pelko, että mustilta omaksutaan syntisiä tapoja musiikin mukana: valkoista ihonväriä  on suojeltava villeiltä! Myöhemmin kommunismin ja rotujen sekoittumisen pelko lisäsivät pelottelua valkoisen väestön keskuudessa. Mutta siihen meni vielä aikaa.

torstai 31. joulukuuta 2020

Stanley Kubrickin tohtori Outolemmellä on meille asiaa

 

 

YleTeemalla esitettiin 12.12.2020 elokuvataiteen klassikko, Stanley Kubrickin ohjaama elokuva ”Tohtori Outolempi eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia” (1964), joka on lukuisia kertoja palkittu ohjaustyö ja löytyy korkealta kaikkien aikojen rankingista.  Halusin palauttaa mieleen elokuvan, joten pitkästä aikaa katsoin sen.  Meille kylmän sodan lapsille Outolempi on jotenkin ”omakohtainen” kokemus. Strangelove-nimen käännös ”Outolempi” on osuva ja symboloi kylmän sodan aikalaisten hämmentynyttä suhdetta pommiin. Elokuvaa on kutsuttu poliittiseksi satiiriksi ja mustaksi komediaelokuvaksi, ja sen keskiössä on kylmän sodan aikainen kauhun tasapaino. Näkökulma on länsimainen vainoharhaisine kommunisminpelkoineen ja ydinsodan uhkineen.

Elokuvan vaikuttavuus on sidoksissa kuhunkin ajankohtaan, jota elämme. Tällä hetkellä emme elä lännen/idän, pohjoisen /etelän liennytyksen aikaa, päinvastoin suurvaltojen kilpailu on kiristynyt. Niinpä elokuvan voisi odottaa herättävän mielenkiintoa nyt katsottuna.

Muistan elokuvan valmistumisajankohdan  ilmapiirin elävästi ja koin pommin konkreettisena uhkana maailmanrauhalle. Kuuban ja Berliinin kriisit olivat tuoreessa muistissa vuoden 1964 alussa, jolloin elokuva valmistui. Kauhun tasapainoon oli saatu vasta yksi lievennys , kun osittainen ydinasekieltosopimus solmittiin elokuvan valmistumista edeltävänä vuonna.

Näen asian myös niin, että ydinaseiden aikakautta  oli tuolloin eletty jo lähes 20 vuotta ja vasta 60-luvulla oli mahdollista nähdä ja kokea pommi – Outolempi-elokuvan tapaan - satiirisessa valossa ”pelon pelkona”.  

Sterling Haydenin näyttelemällä sotahullulla Yhdysvaltojen ilmavoimien kenraalilla Jack Ripperillä  on useita esikuvia oikeassa elämässä. Yksi tunnetuimpia on amerikkalainen ilmavoimien kenraali Curtis LeMay, joka tuhosi vuonna 1945 kaupunkiasutuista Japanissa palopommeilla aikaansaaden totaalista hävitystä,  jota voidaan verrata ainoastaan ydinpommien pudottamisiin Hiroshimassa ja Nagasakissa . Samainen mies aselajikomentajaksi ylenneenä olisi käyttänyt ydinpommia myös Kuuban kriisin yhteydessä, lokakuussa 1962, mutta presidentti Kennedy ei suostunut moiseen järjettömyyteen. LeMay tokaisi 60-luvun puolessavälissä myös, että Vietnam pitäisi pommittaa takaisin ”kivikauteen”.

Ripperiä täydentää sotaintoinen kenraali Buck Turgidson (George C. Scott), joka  on vainoharhainen äärinationalisti.

Juuri vuodet 1945-1965 edustivat ajanjaksoa,  jolloin napinpainamisfobia oli herkimmillään. Sen jälkeen – pois lukien keskimatkojen ohjusten sijoittamisen Eurooppaan 1980-luvulla vastatoimena Neuvostoliiton SS-20-ohjuksille  -  ydinsodan vaara on väistynyt taustalle  ja (ydin)sodan käynnistymistä on pyritty onnistuneesti torjuman aseriisunnalla.

Mutta, mutta… juuri näinä aikoina tilanteessa,  jossa suurvallat ovat luopumassa keskeisistä ydinaseiden käyttörajoituksia koskevista sopimuksista,  olemme liikkumassa sodanuhan harmaalle alueelle. Johtuuko tämä siitä, että suhtautuminen ydinaseisiin on arkipäiväistynyt?  Vertaammeko niitä mielikuvissamme tavanomaisiin aseisiin?

Elokuvan juoni lyhyesti:

Filmissä vainoharhainen, salaliittoteorioiden vallassa elävä kenraali Ripper saa päähänsä, että kommunistit ovat eliminoimassa amerikkalaisia myrkyllisellä vedellä . Ripper lähettää ydinpommikonelaivueen pommittamaan Neuvostoliitoa. Koneet voi kutsua takaisin vain salaisella koodilla, mutta se on Ripperin hallussa. Maanalaisessa strategiakeskuksessa kokoontuu kirjava joukko asiantuntijoita ja päättäjiä (ml. presidentti), jotka yrittävät keksiä, miten saada koodi pois Ripperiltä. Mukana kokouksessa on mukana myös ydinase-ekspertti tohtori Outolempi ja sotahullu kenraali Buck Turgidson. Neuvostoliitoon yritetään olla yhteydessä silloin -oikeastikin - upouutta kuumaa linjaa hyväksikäyttäen.

Salainen koodi tulee saada haltuun epävakaalta Ripperiltä.  Omien joukkojen saartamaksi jäävä  Ripper ampuu itsensä ja salainen koodi saadaan selville. Lentokoneet kutsutaan takaisin yhtä lukuun ottamatta,  johon ei saada yhteyttä. Neuvostoliitolla on käytössään ”Tuomionpäivänlaite”,  joka tuhoaa maapallon,  jos maan kimppuun hyökätään. Uhka realisoituu.  Monien vaiheiden jälkeen Tuomionpäivän laite putoaa ja tuhoaa maapallon.

Natsieleinen tohtori Outolempi esittää presidentille pelastussuunnitelman, koska maapallo muuttuu tapahtuneen katastrofin seurauksena asuinkelvottomaksi 100 vuodeksi. On rakennettava säteilysuojia kaivoskuilujen pohjalle,  joihin sijoitetaan ihmiskunnan parhaimmisto (”eloonjääneiden ydinjoukko”) tarvittavaksi ajaksi. Lienee turha sanoa, että  käytännössä tuossa parhaimmistossa on strategiahuoneen väki. Tämä porukka huolehtii kaikista elämäntarpeista lisääntymistä myöten. Tästäkin synnytetään suurvaltojen kilpailu: kumpi ehtii perustaa useamman kaivoskuilun säteilysuojineen. Neuvostoliiton johtoasemasta käytetään nimeä kaivoskuilukuilu (vrt.  missile gap)……Ja kilpailu jatkuu siis tuhon partaalla…..

Elokuvan kuuluisissa loppukuvissa näytetään ydinräjäytyksiä Vera Lynnin sota-ajan suosikkisävelmän ”We´ll Meet Againin” soidessa taustalla.

Peter Sellersillä on filmissä vaativa kolmoisrooli, johon sisältyvät Yhdysvaltain presidentin ja tohtori Outolemmen roolit. Tohtori Outolemmestä minulle tulee mieleen reaalimaailmassa  vaikuttanut  futurologi Herman  Kahn,  aikansa yleisnero,  jonka yksi kuningasajatuksista oli,  että ydinasesodalla voi olla ja on voittaja. Se siis ei merkitse kaiken tuhoutumista. Kahnin maine oli suurimmillaan juuri 1960-luvun alussa.

Muita mainioita rooleja ovat Sterling Haydenin ja George C. Scottin parodioimat kenraalit. Kenraaleilla oli todellakin 1950-luvun puolessa välissä oikeus painaa nappia, kunnes huomattiin, että tehtävää ei voinut jättää kenraalien käsiin.

Onko elokuva säilyttänyt vetovoimansa?  Sanoisin, että lähestulkoon. Se on sotahulluuden kuvaus sellaisena kuin se nähtiin 1960-luvun puolessa välissä. Hulluus vain on pirstoutunut sittemmin lukemattomiksi eri vaihtoehdoiksi, jotka vetävät puoleensa tarkkaamatonta kulkijaa.

Tohtori Outolemmen habitus puhuttelee yllättävän monia tänäkin päivänä: nytkin on vaikutusvaltaisilla paikoilla ihmisiä,  jotka käyttäytyvät vastuuttomasti, mitään kaihtamatta.

maanantai 28. joulukuuta 2020

Ei punavihreä eikä porvariblokki


 

Meillä on julkisuudessa totuttu ajattelemaan, että poliittinen kenttä jakautuu punavihreään ja porvariblokkiin. Monet kiusaantuvat,  jos eivät saa olemassa olevia käytäntöjä sullottua tähän sabluunaan. Tietenkin tällainen ajattelu on kaavamaista. Jakoperuste voidaan asettaa monella tavalla kyseenalaiseksi.  Päälähteenä käytän viimeisintä puolueiden kannatusjakaumaa eli Hesarin Kantar TNS:ltä tilaamaa gallupia joulukuussa 2020. Tarvittaessa viittaan puoluekannatuksen historiaan.

Tarkastelu tapahtuu eduskuntavaalien näkökulmasta.

Perusta on varmaan ennallaan: puoluekenttä jakautuu kahdeksi poliittisideologiseksi päävaihtoehdoksi vasemmisto-liberaaliksi ja  oikeisto-konservatiiviseksi. Siksi kannattaa tarkastella erityisesti näitä perusjakoja ”häiritseviä” poikkeuksia. Suurin muutos puoluekentässä viimevuosien aikana on ollut perusuomalaisten nousu pienpuolueesta -  10 prosentin kannatuksen kautta -  (meikäläisittäin) suureksi puolueeksi. Samaan aikaan perussuomalaisissa ollut työväenluokkainen painotus on hävinnyt jonnekin taustalle,  jollei peräti kokonaan kadonnut ja tilalle on tullut konservatiivinen ja oikeistolainen painotus.

Kun meiltä on puuttunut selkeä oikeistopuolue,  on perussuomalaiset ottanut oikeistolaisuudesta soveliaat osat ja integroinut ne kannatuspohjaan. Samaan aikana konservatiivinen pohjavire on vahvistunut perussuomalaisen puoluekuvan kokonaisuudessa. Puolue on pyrkinyt tekemään itsestään hallituskelpoista. Kuitenkin kärjekkäät ulostulot ja yhden teeman ylikorostaminen (maahanmuuttopolitiikka) ovat vaikeuttamassa hallitukseen pääsyä. Sen valtiksi jää vastaansanomattoman nopea kasvu gallupeissa. Tosipaikan tullen  perussuomalaisiin kohdistuu  epäilyksiä lähinnä sen hallitusohjelmaan sitoutumisen näkökulmasta.

Kokoomus on vuosien saatossa suuntautunut liberaaliksi porvaripuolueeksi tai keskustaoikeistolaiseksi puolueeksi, joka on kaukana  1960-luvun kokoomuslaisesta oikeistovyörytyksestä. Nyt perussuomalaiset ovat täyttämässä valtatyhjiötä oikealla ja kokoomukselle on tullut kiire tukkia aukkoa. ”Rasitteena” muutokselle on liberaalin ajattelun vahvuus puolueessa. Välillä on tuntunut siltä,  että kokoomus on ollut tasaisine kannatuksineen kuin herran kukkarossa. Se on eniten voinut luottaa siihen, että vakiokannattajat pitävät sen pinnalla. Nyt tilanne on muuttumassa.  Kokoomuksessa on populismitartunnan piirteitä.

Kaksikamppailussa perusuomalaiset ovat olleet viime aikoina vahvoilla. Kokoomuksen kannatus on ollut laskevalla käyrällä. Se on oikeistopuolueen maineessa ilman vahvaa oikeistoideologiaa. En ihmettelisi,  jos kokoomus tunnustelisi ilmanalaa keskustavasemmalla, kun oikealla siirtyminen – niin kuin epäilen – ei ole helppoa.

:::::::::::::
Vasemmalla vallitsee jonkinasteinen kevytversio sdp:n hegemoniasta. Vasemmistoliitto ei lupaavista asetelmista  (puheenjohtajalla on moderni  liberaali katsanto) huolimatta ole sittenkään jaksanut irtautua 8-9 prosentin kannatuksesta  10 prosentin vaiheilla oleviin lukemiin.

Sdp on hyötynyt valtavasti suositusta puheenjohtajastaan. Juuri tällaista johtajaa sdp on hakenut, se on helppo myöntää jälkeen päin. Sdp on suurimpana  puolueena jatkuvan luupin alla ja hyökkäykset opposition taholta ovat voimistuneet viime kuukausina koronan vastaisen taistelun ”normalisoituessa”. Toistaiseksi puheenjohtajan tefloni on kestänyt. Sdp:n etu on, että se voi rohkealla politiikalla uudistaa  monia asioita esimerkiksi työelämässä ilman,  että vasemmalta uhkaa kovin suuri vaara. Juuri näitä muutosvaateita sdp on oppositiossa ollessaan vastustanut!

Vihreistä on totuttu ajattelemaan,  että se on vakiinnuttanut kannatuksensa 12-15 prosentin välille,  ja jos johonkin suuntaan käy vire,  niin ylöspäin. Vihreillä oli monien sympatia,  jotka eivät halunneet sitoutua ”vanhoihin ” puolueisiin ja vanhoihin ideologioihin. Kaikki ei ole mennyt niin kuin on ajateltu. Vihreistä on tullut ongelma itselleen. Al-Holin tapaus on selvä rasite ja vain ajan kanssa vihreät vapautuu tästä painolastista. Voitaneen sanoa, että vihreät al-Holin tapauksessa vaikeuttivat asemaansa ryhtymällä politisoimaan perustuslakivaliokunnan toimintaa. On tosin helppo nähdä, kuinka kevyen tuntuisesti vihreistä ehti kasvaa piikki sekä hallituspuolue keskustan että molempien isojen oppositiopuolueiden  nahkaan. Puhtaasti tarkoitushakuisestiko inho vihreitä on kohtaan on kasvanut aivan sfääreihin?

Toki vihreiden politiikan painottuminen ilmastokysymyksiin on ollut punainen vaate sekä perusuomaisille että keskustalle.  Puoluekentän toimijat etsivät  heikointa lenkkiä ja iskevät sen  kannatuspohjaan.  Nyt on vihreiden vuoro joutua piinapenkkiin. Sen kannatus on lähes puolittunut vuoden 2017 gallupkannatuksen huipusta  (17,5 prosenttia) nykyiseen  gallupkannatukseen (9,9 prosenttia). Sivumennen sanottuna vanhan viholaisen , perussuomalaisten kannatus oli tuolloin 7,0 prosenttia….

:::::::::::::::::::::::::::

Suomen keskustan tempoilu on sitten oma lukunsa. Puolue on jakautunut ”sipiläläisiin” liike-elämän etuja ajavaan siipeen ja sitten punamullan kannattajiin. Välillä tuntuu, että puolue ei itse tiedosta,  onko se hallituksessa vai oppositiossa. Tämä tekee puolueesta arvaamattoman yhteistyökumppanin missä tahansa kombinaatiossa.

Puolue kuuluu yleisellä tasolla povariblokkiin, mutta toisaalta puolueessa vaikuttaa kääriäisläinen sovitteleva punamultahenki.

Pääsyy puolueen tempoiluun on kannatuksen romahtaminen samantyyppisetsi kuin vihreillä. Omassa katsannossani puolueen meno Sipilän ”leikkaa puuduttamatta” -linjalle oli suuri virhe. Nyt sen vanhat kannattajat hakevat turvaa perussuomalaisista, joka ei kuulosta lupaavalta. Keskustan vanhat kannattajat eivät ole häipyneet mihinkään, puolueen olisi vain osattava kaivaa  heidät esille.

Nyt keskusta hyökkää hallituskumppaneitaan vastaan hätiköidyn tuntuisesti aiheuttaen levottomuutta yhteisten asioiden hoidossa. Al-Holin tapauksessa  -  Haavistoa vastaan - on paljon tätä liioittelevaa aggressiivisuutta,  jolla puolue yrittää koota rivejä kokoon ja saada kannatuksen vihdoin nousuun. Epäilen valitun linjan toimivuutta.

::::::::::::::::::::::::

Puolueiden kannatuskäyrien  suunnat eivät noudattele melko normaalia oppositio- hallitus -asetelmaa, jossa hallituspuolueet ovat alenevalla kannatuskäyrällä ja oppositio nousevalla käyrällä. Pikemminkin kannatusluvut käyvät ristiin syistä,  joita on hiukan vaikea  hahmottaa.

Väittäisin edellä esitettyyn viitaten, että median suosima blokkiajattelu ei ole meillä todellisuutta, se on lähinnä propaganda-ase,  jolla yksinkertaistetaan  poliittisia asetelmia.

Kyky rakentaa positiivisessa mielessä  utopioita on haalistunut sekä oikealla, keskellä että vasemmalla. Jäljelle jää teknokraattinen vaihtoehdottomuus. Tuloksena on häkki, jossa puolueet säntäilevät nollasummapeliä pelaten paremman kannatuksen toivossa  -  ja jonkun toisen  puolueen  kustannuksella.

Jos jotain poliittista olemassa olevaa näkymää haluaa tarkemmin määrittää, niin mieleen tulee oikeistokonservatismin ja liberaalidemokratian polarisoitunut  yhteentörmäys,  jonka suhteen puolueet ovat asemoineet itsensä, kuitenkin niin, että  liberaali demokratia on edelleen hegemoninen linnake.  Haasteen tarjoaa lähinnä perussuomalaisista muodostuva konservatiivinen vaihtoehto. Kysymys on monille maailman muuttumisen tai muuttamisen  tarpeellisuudesta: osa haluaa tietoisesti  muuttaa maailmaa, osa pysäyttää epämukavaksi kokemansa kehityksen.