sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Tunteet vai järki?

”Elämme tunteiden aikaa” aloittaa Saska Saarikoski kolumninsa Helsingin Sanomissa 13.5.2018. Hän viittaa amerikkalaisen Paula Marantz Cohenin Wall Street Journalissa 4.5.2018 ilmestyneeseen lehtiartikkeliin ”It´s the Era of Feelings, and Not Necessarily Good Ones”, jossa korostetaan, että varsinkin milleniaalit ”rakentavat todellisuutensa tunteiden pohjalle”. Cohen jakaa tunnemaailman kahtia trumpilaisuuteen ja toisaalta #MeToo-liikkeeseen. Molemmat ovat Cohenin mukaan tulosta mahtavasta tunteiden palosta.

Cohen perustaa tunteiden ajan kolmeen argumenttiin: 1) tieteen objektiivisuuden kyseenalaistamiseen, 2) aivotutkimukseen (tunne päätöksenteossa on primäärimpi kuin järki) sekä 3) teknologiakuplaan, joka antaa mahdollisuuden ihmisille elää omissa kuplissaan. Rationaalinen erittely on saanut väitteen mukana väistyä tunnepohjaisen maailmankuvan tieltä. Cohenin mukaan ihmiset jakavat tunnekokemuksiaan ”silloinkin, kun se vahingoittaa muita”.

Cohen näyttää pitävän konfliktia väistämättömänä, kun asioita ratkaistaan tunnevaltaisesti. ”Tunteiden sota” on ilmaus, jota Cohen - Saarikosken mukaan - käyttää väistämättömänä pitämästään lopputuloksesta.

Saarikoski liittää egoismin tunnevaltaisen tarkastelutapaan. Ihmiset ovat kiinnostuneet lähinnä itsestään. Tietoturvakysymykset saavat väistyä, kun oma näkyminen on tärkeämpää kuin tiedot, jotka itsestä paljastuvat netissä.

Saarikoski yhdistää itseriittoisen ajan, jota nyt elämme 1960-lukuun, jota hän pitää myös tunnevaltaisen elämäntavan esimerkkinä yliopistoradikalismeineen ja taisteluinen vanhaa valtaa vastaan: ”Ole realisti, vaadi mahdottomia”.

Saarikoski erottaa kennedyläisen tiedevoittoisen (1960-luvun alku) avarakatseisuuden omaksi näkövinkkelikseen erotukseksi 1960-luvun lopun tunnevaltaisesta nuorisokulttuurista: ”Nuorilla ei ollut selviä tavoitteita, mutta heitä yhdisti yksi asia: he halusivat, että heidän tunteillaan oli merkitystä”.

Oliko todella näin? Lukuun ottamatta kaikkein radikaaleinta ainesta nuoret mielestäni halusivat kumota vanhan vallan linnakkeet järkiperäisesti. Onko kysymys viime kädessä tunnevaltaisuudesta vai rationaalisesta ajattelusta onkin mielenkiintoinen kysymys. Molemmille perusteluille löytynee pohjaa.

Olen itse nähnyt 1960-luvun painotetusti rationaalisen ajattelun vuosikymmenenä. Vanha valta edusti jähmettynyttä konservatiivista kulttuuria ja nuoret halusivat uuden maailman, jossa heillä on sananvaltaa (joidenkin radikaalien mielestä kaikki valta).

Minusta rationalismi avautuu paljon selvemmin 1960-luvun selittäväksi tekijäksi kuin tunnevaltainen ”kaiken vanhan vastustaminen”. Kysymys oli tavallaan valtataistelusta suurten ikäluokkien ja vanhan sukupolven jähmeyden välillä. Kyllä siinä nuorilla varmaankin tunnetta oli mukana, mutta valtaosaltaan järkiperäistä tunnustuksen hakua uudelle modernille maailmalle, jota suuret opiskelijajoukot – suurten ikäluokkien voimalla – edustivat.

Tuon ajan maailma avautui tiedekeskeisenä. Mistä minulle on jäänyt käsitys 1960-luvusta tiedekeskeisenä? Mielestäni tuolloin taikauskon määrä oli läntisessä maailmassa minimissään. Kreationismi, raamatun käsittäminen kirjaimellisesti ja monet muut ajattelutavat asetettiin kyseenalaiseksi. Evoluutioteoria eli voimakasta vahvistumisen aikaa lännessä (osin syynä oli Neuvostoliiton lähettämä Sputnik vuonna 1957 ja ensimmäinen miehitetty avaruuslento vuonna 1961!). Etsittiin totuutta tiedemaailmasta. Optimismi liittyi oleellisesti tieteelliseen edistykseen.

Tulevaisuuden tutkimus (futurologia) oli kova sana: haluttiin uskoa jatkuvaan edistykseen ja kehitykseen.

Muun muassa Tommy Uschanov on kiinnittänyt aivan oikein huomiota sosiologian ja yhteiskuntatieteiden ja psykologian nousuun noina vuosina. Yhteiskunta nähtiin rationaalisena yksikkönä, jota voitiin tutkia matemaattisen tai tilastollisen tarkasti. Tästä oli loogisena seurauksena, että katsottiin, että yhteiskuntaa voidaan ohjata järkiperäisesti. Tämän ajattelun äärimmäinen muoto oli kybernetiikan (yksinkertaistaen: mallintamisen soveltaminen yhteiskuntatieteisiin) läpimurto humanistisiin tieteisiin. Vastaavasti historiatiede menetti asemaansa, kun tieteellinen huomio keskittyi siihen olemiseen ja elämiseen, jota parhaillaan elettiin. Vielä tarkemmin: nykyisyys uhkasi kadottaa menneisyyden ja tulevaisuus nykyisyyden!

Uschanov, kuten minäkin, painottaa ajankohdan tieteellisyyden kyllästämää ilmapiiriä.

Olisiko niin, että tuo aika palautuu tänä päivänä mieleen - Saarikosken mainitsemassa mielessä - nostalgisena kuvana hitteineen, hippieliikkeineen ja radikaaleineen ilman, että kuva vastaa kovin kattavasti tuon ajan ilmapiiriä syvällisemmin.

::::::::::::::::::

Saarikoski vetää rohkean johtopäätöksen sanoessaan, että ”tunneihmisestä on 50 vuodessa tullut vallitseva luonnetyyppi”. Sen kuulemma näkee jo katsoessaan 1960-luvusta kertovia dokumentteja: kaikki on jäyhää, hidasta ja sukupuolijakautunutta. Nyt käyttäytymisen tulee pitää sisällään hulluja piirteitä voidaksesi mainostaa itseäsi normaaliksi.Tunnevaltaisuuden nimiin vannominen on kuitenkin vain yksi näkökohta. Se vaikuttaa stereotyyppiseltä ajattelulta kaiken eliksiirin keskellä. Samaan aikaan maailma on rationaalisempi kuin koskaan ja tieteen taso on korkeammalla kuin milloinkaan.

Se lienee totta, että suuri joukko ihmisiä on luovuttanut tiedon ja vallan ”muille” ja keskittyy - tunnepohjalta – vihamieliseksi koetun maailman ymmärtämisen puutteesta johtuvaan arvosteluun.

perjantai 18. toukokuuta 2018

Mitä tulee politiikan jälkeisen ajan jälkeen?

Niin & näin -aikakauslehden numerossa 95 (4/2017) Matti Ylönen ja Hanna Kuusela pohtivat politiikan luonnetta ja sisältöä ”post-politiikan jälkeen”. Lähtöteemana on, että globaalien ideologisten visioiden väliset poliittiset kamppailut ovat korvautuneet ”yhteisten asioiden järkevällä hallinnoinnilla”. Tästä esimerkkinä kirjoittavat ottavat esille Francis Fukujaman historian loppu -teeman, jonka mukaan – reippaasti yksinkertaistaen - ideologiat ovat korvautuneet liberaalilla demokratialla, joka ideologisessa mielessä on ikään kuin hajutonta ja mautonta, mutta pitää sisällään ”asioiden hoidon asiallisesti”.

Pyrin ohessa referoimaan ja kommentoimaan Ylösen ja Kuuselan mainiota ja innostavaa kirjoitusta.

Ylönen ja Kuusela ottavat sosiaalidemokraattisen puolueen esimerkiksi ideologisesta/poliittisesta voimasta, joka on sulautunut/vaihtunut aikojen kuluessa asioidenhoitajapuolueen työksi, ilman nimenomaista ja korostunutta poliittista väriä. Viehkosti Tony Blair ja hänen filosofiset taustavoimansa (mm. Anthony Giddens) nimesivät uuden suunnan ”kolmanneksi tieksi” (pelkistäen: ei kapitalismia, eikä sosialismia, vaan kultainen keskitie). Tämä oli peiteilmaisu post-politiikalle, jota sitten Paavo Lipponen ja Gerhard Schröder seurasivat. Kirjoittajat nimeävät tämän – Blairin aikaan - uuden suunnan teknokratiaksi ja managerialismiksi. Kysymys ei tietenkään ollut pelkästään sosiaalidemokraattisesta puolueesta, vaan ajattelutapa levisi kulovalkean tavoin yli poliittisen kentän.

Katosiko politiikasta siis politiikka? Jos ajattelen politiikan viime aikaista mainetta, niin hyvin monet ovat kaataneet likasangon koko käsitteen päälle: asiathan voidaan hoitaa asioina, ilman turhanaikaista poliittista vääntöä. Tämä on salakavala väite, sillä politiikaton politiikka se vasta politiikkaa onkin!

Ylönen ja Kuusela kirjoittivat vuonna 2013 teoksen ”Konsulttidemokratia. Miten valtiosta tehdään tyhmä ja tehoton?”, jossa jo pohditaan syntyneen ajattelun suuntaviivoja.

Konsulttidemokratia korvasi itse asiassa politiikan teknokratisoitumisen. Teknokratisoituminen taas voidaan käsittää virkamiesvallaksi Näen itse tämän niin, että sosiaalidemokraateilla oli 1970-luvulla jokseenkin parhaat virkamiehet, jotka edistivät silloista teknokratisoitumista. Synonyyminä käyttäisin käsitettä ”virkavaltaistuminen”.

Konsulttidemokratiassa asia viedään astetta pidemmälle. Sillä ei ole enää yhteyttä post-poliittisiin hallinnoijiin. Konsulttien valta ulottuu lainsäädäntöön ilman, että heillä on poliittista legitimiteettiä. Asiantuntijuus on siis ulkoistettu.

Ymmärrän kirjoittajia hyvin pitkälle. Esitän kuitenkin yhden vastateesin. Eikö edellä kuvatun prosessin ohessa ole edennyt toinen rinnakkainen prosessi, nimittäin politiikan ammattimaistuminen? Politiikka on muuttunut niin monimutkaiseksi, että lopulta vain harvat poliitikot hallitsevat asiaympäristön eksaktisti, jos hekään. Muodostuu siis ”teknokraattipoliitikkoja”, jotka osaamisellaan kilpailevat samalla alueella kuin konsultit pitäen kuitenkin politiikan puolta. Poliittisten päättäjien osaaminen polarisoituu. Rinnakkaisena teemana edellä esitetylle kirjoittajat nostavat esille populismin. Populismi on läpäissyt yhteiskunnallisen päätöksenteon koko Euroopassa. Kippasivatko populistit teknokraatit ja konsultit mäkeen? Tuliko politiikka uudelleen politiikkaan populistien myötä?

Ei tullut, toteavat Ylönen ja Kuusela. Kirjoittajat päätyvät ajatukseen, että populistit ovat itse asiassa liittoutuneet post-poliittisen konsulttidemokratian kanssa. Tämä toteutuu käytännössä Sipilän hallituksessa.

Sipilä antaa ymmärtää, että hän on jättänyt taakseen ideologian ja on julkisestikin kieltänyt olevansa poliitikko. Tällä hän on pyrkinyt saamaan ihmisiltä sympatiaa osakseen, onhan politiikanvastaisuus yksi pysyvän oloisista trendeistä.

Mitenkään hurrattavia eivät Sipilän ja hänen puolueensa kannatusluvut ole olleet. Ovatko ihmiset siis kuitenkin – puheista viis – politiikan tekemisen kannalla? Ehkä koko leikkausaparaatti on toiminut luojaansa vastaan (leikkaukset ovat sataneet kokoomuksen laariin). Haluavatko ihmiset hiljaa mielessään politiikkaa politiikkaan? Sama kohtalo – aleneva kannatustrendi - näyttää kohdanneen perussuomalaisia, jotka alun perin kytkeytyivät Sipilän teknokraattisiin päätöksiin.

Sipilän konsulttidemokratiasta kertoo hänen iskulauseensa ”tulos tai ulos”, jota hän on toistanut eri yhteyksissä. Tärkeää käytännön työssä on ”ratkaisukeskeinen hallinnointi”. Hallitusohjelma on strateginen paperi, jonka kautta hallitaan paitsi taloutta niin myös politiikan alaa laajemmin.

Taustalta löytyy Sitran määrittämät suuntaviivat strategisesta valtiosta. Sen avulla toteutetaan strategista ketteryyttä. Muistan itsekin lukeneeni vielä töissä ollessani Mikko Kososen ”Fast Strategyn”, joka kuvasi Nokian tapaa hallita kännykkätuotantoa. Paradoksaalisesti Nokia kaatui nimenomaan siihen, että se ei ollut tarpeeksi ketterä ja nopea. Mielenkiintoista tietenkin on, miten oikeaan osuvia Kososen valtiolle tarjoamat strategiat ovat Sitran masinoimina ja Sipilän toteuttamina.

Oleellista oli, että tavallinen hallitusohjelma ei käynyt nykyiselle hallitukselle. Tässä kohtaa Sitran konsultointi tuli hätiin. Nyt kokeiltiin valtioon ketteryysfilosofiaa.

Ainakin ajoittain Sipilän hallituksen työskentely on näyttänyt vauhkolta eikä ketterältä. On jouduttu perumaan useita hankkeita huonon (lue: liian kiireisen) valmistelun tuloksena. Laaja-alainen valmistelu on jätetty sivuun ja tilalle on tullut nopea oikominen, jotta määräajat pitävät.

Sipilän keskeisenä poliittisena ideana kirjoittajat pitävät populistien sitomista managerialismiin. Populistien politiikassa keskeisenä on ollut identiteettipolitiikka: omaa elintapaa ja kulttuuria uhkaavat pakolaiset, maahanmuuttajat, seksuaalivähemmistöt ja ”punavihreät”. Oikeistopopulismi on löytänyt leikkausten kautta yhtymäkohdat managerialismiin ja konsulttidemokratiaan. On syntynyt ikään kuin työnjako, jossa populistit ajavat identiteettipolitiikkaa ja managerialistit tiukkaa budjettipolitiikkaa.

Samaan aikaan populistien alun perin pienitulosiin kohdistamat tavoitteet - vanhan politiikan työvälineet! - ovat jääneet katveeseen, joka on näkynyt kannatuksen sulamisena. Jytkyvaiheen kannattajat ovat tunteneet tulleensa petetyksi.

Ajoittain on tuntunut, että populistit ovat jättäneet talouspolitiikan muille keskittyessään identiteettipolitiikkaan. Kuitenkin riittävät oikeistoideologiset yhtymäkohdat ovat pitäneet populistit hallituksessa, joskin alkuperäiset populistit ovat jakautuneet hallitukseen ja oppositioon.

Samaan aikaan sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa on löytynyt vastapooli noudatetulle managerialismille. Bernie Sanders ja Jeremy Corbyn ovat olleet airueina nostamassa politiikan merkitystä. Sosiaalidemokraattinen managerialismi saattaa olla väistymässä ja tilalle on tulossa talous- ja sosiaalipolitiikan uudelleenarviointia. Samalla haastetaan managerialistit ja oikeistopopulistit.

On liian aikaista sanoa saavuttavatko uuden haastajat menestystä. On mahdollista, että konsulttidemokratia sulattaa osan uudesta politiikan asettamasta haasteesta. Samaan aikaan populistit yrittävät koota joukkojaan ympäri Eurooppaa uuteen voimainkoetukseen. Löytävätkö managerialistit pysyvämminkin kansallismieliset, oikeistolaiset populistit? Jos näin käy, eivät nykyiseen konsulttidemokratiaan tyytymättömät saa vastakaikua ajatuksilleen.

Vaikka Ylösen ja Kuuselan kirjoitus sisältääkin joitakin tendenssimäisiä piirteitä (konsulttidemokratian kaikkivoipaisuuden korostaminen), antaa se ajattelemisen aihetta varsinkin niille, jotka haluaisivat nähdä politiikan uuden tulemisen.

keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Politiikkaa, parodiaa ja ….demokratian alennustila

Ovatko maailman mahtajat tulleet hulluiksi? Kysymys tulee väistämättä mieleen, kun miettii, mitä maailmalla parhaillaan tapahtuu. Ei riitä, että meillä on Pohjois-Korea, Iran, Syyria. Meillä on lisäksi Venäjä ja Kiina. Ja vielä meillä on kirsikkana leivoksen päällä Donald Trumpin Yhdysvallat. Pienemmät valtiot ja kihot ovat sitten vielä erikseen. Jonon hännillä ovat ”epäonnistuneet valtiot”. Tässä esitetty katsanto heijastaa ”maailman onnistuneimman valtion”, Suomen näkökulmaa.

Helsingin Sanomien Kolumni-palstalla (”Vitsit ovat vähissä, kun politiikasta tulee parodiaa”, 10.5.2018) Kari Huhta löytää jotain oleellista nykymenosta. Hän tuo parodian aivan nykypolitiikan iholle, jopa sen sisälle. Kun politiikka vinksahtaa raiteiltaan, muuttuvat TV:n politiikkaparodiat todellisemiksi kuin todellisuus itse.

Meidän tulee ainakin puolittain teeskennellä, että Trump on vakavasti otettava valionpäämies, muutoinhan emme voisi keskustella mistään maailmanpolitiikan substanssista. Samaan aikaan mielessämme mietimme, että tässä kaikessa ei ole mitään järkeä. Maailmanpolitiikan suuret johtajat joutuvat sekä teeskentelemään ymmärtävänsä jotain tästä kaikesta että pelaamaan omaa peliään: voihan olla, että tästä Trumpista on jotain hyötyä, miksi siis leimata hänet edesvastuuttomaksi sälliksi.

Trumpin myötä mikään liioittelu (”sairaalan lattia lainehti verestä”) ei ole yliampuvaa. Sanoista on tullut kliseitä, mikään ei hätkähdytä. Jos uskoisin salaliittoteorioihin näkisin tässä jonkin maailmanlaajuisen juonen, johon meidät on kiedottu mukaan. Mutta kun en ole salaliittomiehiä, täytyy yrittää pärjätä vähäisellä järkiparalla.

Trumpin vastine vanhalla mantereella on Vladimir Putin, joka on perinteisempi suurvaltajohtaja. Hänkin on omaksunut suurellisia visioita Venäjästä – totta tai tarua, mutta Putinille itselleen tavoitteet taitavat olla reaalimaailman faktoja. Länsi on piirittänyt Venäjän ja siksi Venäjän pitää olla jatkuvassa valmiudessa.

Mikä on Putinin ja Trumpin keskinäisen kanssakäymisen – sielujen sympatian - clue? Epäilen, että se paljastuu vasta joskus monien vuosien päästä.

Mitkä käsitteet liittäisin maailman kolmeen suureen? Kiina on niin potentiaalinen maailmanvaltias, että vain se itse voi tuhota mahdollisuutensa. Yhdysvallat on asemiaan menettävä suurvalta, jolla on pakkomielle todistaa suuruuttaan (vielä vuonna 1950 Paul Nitzen johtama komitea julisti raportissaan, että Yhdysvalloilla oli resursseja paitsi elintasonsa nopeaan laajentamiseen, niin myös erittäin vahvaan sotilaalliseen läsnäoloon kaikkialla maailmassa). Venäjä on heikoimpana kolmesta valinnut uhoamisen ja maailmansodalla pelottelun vaikutuskanavakseen.

:::::::::::::::::::

Trumpin naisseikkailut alkavat näyttää loputtomalta saippuasarjalta, jossa tutkivaan journalismiin vakavasti suhtautuvien uskottavuus joutuu kovalle koetukselle. Mikä on ajojahdin ja objektiivisen argumentoinnin välinen hämärä ero?

Poliittista satiiria TV:ssä on harjoitettu ehkäpä 1960-luvun alusta lähtien (näyttöjä vanhemmistakin tapauksista voi toki olla). Englannin televisioon ilmestyivät ensimmäiset poliittiset satiirit Profumo-skandaalin aikoihin. Tarjosihan saarivaltakuntaa ravisuttanut skandaali fiktiotakin herkullisemman tarinan, johon oli sekoittuneena kylmän sodan kauhukuvia, vakoojia, lihaksia ja niveliä verryttäviä osteopaatteja, ministereitä, kauniita naisia, seksiä, rikkaita omistajasukuja ja kiihottavia sattumuksia kaikkien näiden välillä. Ja kansa seurasi tapahtumia herpaantumattomalla mielenkiinnolla.

Entä jos kaikki tämä menee överiksi: parodia on todellisempaa kuin todellinen elämä? On jo melkoinen saavutus päästä parodiassa samaan mihin päästään poliittisessa draamassa.

::::::::::::::::::::::

Tämän poliittisen asetelman höysteenä ovat säännöllisin välein toimitettavat vaalit. Niissä valtaa pitäviä vaihdetaan tai sitten – toisessa ääripäässä – ainakin näennäisen demokraattisesti valitaan sama johtaja kerta toisensa jälkeen uudelleen. Kansakin on tinkinyt kansanvallasta: samoilla vallanpitäjillä mennään, kun kerran tähänkin saakka on pärjätty ja siinä sivussa vaalikarjaa hellitään mukavilla pikku lahjoilla.

Lobbareiden määrä on hämmentävä, heitä parveilee pilvin pimein valtaa edustavien seurassa. Kari Huhta mainitsee ammattiyhdistyksen vahvana esimerkkinä lobbarikoneistosta (ja vertaa sitä Yhdysvaltain Kansalliseen kivääriyhdistykseen NRA:han). Hän ei mainitse porvarimediaa lobbauksen mahtiesimerkkinä Suomessa. Ehkä olemme niin tottuneet porvarimedian ”sitoutumattomuuteen”, että sitä ei tarvitse enää mainita. Tai sitten kirjoittaja ei halua sahata oksaa, jolla istuu.

Huhta oivaltaa hyvin politiikan, siihen kohdistuvan parodian ja viihteen kolmiyhteyden. Tässä epäpyhässä kolminaisuudessa viihde tarjoaa eskapismia, mahdollisuuden paeta kaikkea tapahtunutta hyväksyttävällä ja miellyttävällä tavalla. Onhan mukavampaa seurata jääkiekon MM-kisoja, jos vaihtoehtona ovat Iranin tai Pohjois-Korean ydinaseiden kehittämismahdollisuuksien loputon pohdiskelu. Parodia on osa viihdettä , mutta tarjoaa samalla mahdollisuuden naureskeluun reaalipolitiikan kustannuksella.

Trumpin kaltaisen viihdehahmon ytimeen pureutuminen ei taida onnistua muutoin kuin parodian keinoin, koska Trump uskoo itseensä: hän on diilintekijä, joka ei usko tavanomaisiin kaupantekotapoihin. Kannatus noudatettavalla politiikalla hankitaan ”tekemällä Amerikasta suuri”. Ihmisten itsetuntoa hyväillään antamalla kuva, jossa tavallinen äänestäjä on osa jotain suurta tarinaa.

Pilkanteko politiikan kustannuksella on kaksiteräinen miekka. Parodialla voidaan paljastaa jotain oleellista politiikan muutoin hämärään jäävästä rakenteesta tai sisällöstä. Samalla kuitenkin politiikan arvostukseen voidaan vaikuttaa negatiivisella tavalla, koska pilkka näivertää politiikan uskottavuutta. Varsinkin ne, jotka suhteutuvat muutoinkin politikkaan skeptisesti saavat lisää vettä myllyynsä: onhan nautittavaa naureskella julkisuuden henkilön kustannuksella.

Kari Huhta näyttää valavan uskoa liberaalin demokratian oikeusvaltioperustaan. Sen nimiin olen itsekin vannonut. Kysymys on siitä kestääkö demokratia painetta. 1940-luvun alussa maailmassa oli ehkä vain kymmenkunta demokratiaa (Suomi juuri ja juuri rajatapauksena mukana joukossa). Nyt ollaan samantapaisten haasteiden äärellä. Maailman valtioiden jatkuva demokratisoituminen on osoittautunut haaveeksi vain.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Länsirintamalta ei mitään uutta

Lyhyt uutinen meille tavallisille kansalaisille:

”Jussi Niinistö allekirjoitti Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltojen puolustusaiejulistuksen Washingtonissa tiistaina. Puolustusministeri arvioi, että julistuksen tärkein anti on harjoitusyhteistyön tiivistämisessä.” Ei siis mitään sellaista, mihin kansalaisten pitäisi kiinnittää erityistä huomiota. Kysymys on täysin rutiiniluonteisesta yhteistyöstä.

Yksi harvoista, joka kiinnitti huomiota asiaan oli Erkki Tuomioja, joka kysyi ”haluammeko USA:n sotilaita Suomeen?” Jussi Niinistö vastasi tahallisen mielenosoituksellisesti ja nenäkkäästi ”kyllä”. Tähän on tultu.

Tuomioja viittasi Yhdysvaltain päätökseen irrottautua Iranin ydinsopimuksesta. USA antoi jälleen kerran vihjeen tai varoituksen: voimme perua solmimiamme sopimuksia. Keskeiset Länsi-Euroopan maat sen sijaan ovat ilmaisseet halunsa pitää kiinni suurella vaivalla solmitusta sopimuksesta. Tuomiojan mielestä tilanne on maailmalla niin vakava, että lisää sopimuksia ”sotilaallisen yhteistyön tiivistämisestä” entisten päälle ei tarvita. Varsinkin jos sopimuskumppani on epäluotettava.

Mitä on tapahtumassa maailmalla? Iran ja Israel ovat sodan partaalla. Syyriassa on niin paljon vieraiden hallitsemia alueita, että kukaan ei ota selvää yksityiskohtaisesti minkälainen valta-asetelma siellä on tällä hetkellä. Yhdysvallat on toimittanut uusia ohjuksia Ukrainaan. Vastavalittu Venäjän presidentti on pitänyt sotaisia puheita.

Suomi näyttää osallistuvan aktiivisesti näihin kansainvälisen kilpavarustelun pyrkimyksiin.

Suomen johto ilmoittaa tilanteen olevan vakava. No, niinhän se on, mutta pitääkö sitä ehdoin tahdoin kärjistää uusilla sopimuksilla. Uudet sopimukset esitetään vanhojen jatkeina, eli väitetään, että oikeastaan mitään uutta ei ole tapahtumassa. Aletaan olla jälleen tilanteessa, jossa todetaan, että ”näistähän on päätetty jo aiemmin”. Länsirintamalta ei siis mitään uutta.

Yhdysvaltain, Ruotsin ja Suomen välinen sopimus on käynyt eduskunnassa, mutta salaisuuden verhon alla. Yleisellä tasolla menettelyä ovat kritisoineen vasemmistoliiton Markus Mustajärvi ja Paavo Arhinmäki.

Iltasanomat on uutisoinut tapahtuneesta seuraavasti:

”Ulkoasiain- ja puolustusvaliokuntaa informoitiin aiejulistuksesta huhtikuussa, mutta niiltä ei pyydetty asiaan kannanottoa. (Valiokuntien) jäseniltä vaadittiin asiassa myös täyttä vaiteliaisuutta, kunnes puolustusministeriö tiedottaa sopimuksesta julkisuuteen.”

Ja edelleen:

”Julkisuudessa sopimuksen ei ole kerrottu tuovan maiden väliseen yhteistyöhön mitään uutta, vaan se vain `täydentää ja kokoaa yhteen aikaisemmin sovittuja asiakokonaisuuksia´.”

Ei ihme, että Mustajärvi ja Arhinmäki protestoivat sopimusten solmimista ”jos se ei tarkoita mitään”. Vaikka sopimuksen pääpiirteet ovat olleet julkisuudessa, asiaa on käsitelty mitä suurimman salaisuuden vallitessa.

Sopimuksesta voi kuulemma keskustella sen jälkeen, kun sopimus on solmittu. Eduskunnalle on osoitettu, mikä sen valta on tosiasiassa. Tällaiset sopimukset selitetään parhain päin: ”aiesopimushan ei velvoita Suomea millään lailla, eikä se ole oikeudellisesti sitova”.

:::::::::::::::::::

Käsittääkseni emme ole akuutin kriisin partaalla, mikä selittäisi päätöksentekijöiden suppeaa määrää. Puolustusministeri esiintyy ylimielisesti ikään kuin hänellä olisi täysi valta päättää asioista yksin.

Kun piiri on pieni, joka päättää, voi se informoida esimerkiksi ulkoasiain- ja puolustusvaliokuntaa vain tarpeelliseksi katsomallaan tavalla.

Kaikki tämä kertoo yliolkaisesta suhtautumisesta parlamentaariseen asioiden käsittelyyn.

::::::::::::::::

Entä Nato? Sotilaallista yhteistyötä koskevia sopimuksia on vuosien varrella tehty tuhkatiheään. Mihin saakka on sitouduttu puolustusyhteistyössä tosiasiassa? Odotetaan kai, että kansalaiset lopulta kyllästyneinä toteavat, että kun näin pitkälle on menty, niin mennään päätyyn saakka. Epäilenpä vahvasti, että kansalaiset eivät lähde tähän peliin mukaan. Siksi on edesvastuutonta piilotella todellisia aikeita : ”ollaan olevinaan, ettei oltaiskaan”. Hivuttaminen siis jatkuu, kuten olen monesti todennut.

perjantai 11. toukokuuta 2018

Plagiointi ja lähdekritiikki

Olen näissä blogikirjoituksissa pyrkinyt noudattamaan tiettyjä periaatteita. Ensinnäkin muodon osalta olen pyrkinyt kirjoittamaan pienimuotoisia tutkielmia, esseitä tai ”aineita”. Aineet ovat tuttu kirjoittamismalli jo kouluopetuksen ajoilta. Niissä oli selkeä rakenne: alku, keskikohta ja loppu. Perimmältään kirjoitan siis edelleen ”aineita”.

Jokainen kirjoitus on pieni tutkielma, jossa käytetään lähteitä. Olen elämäni varrella pyrkinyt keräämään mahdollisimman laajan yleissivistyksen. Useimmiten aiheet, joista kirjoitan ovat minulle tuttuja monista eri yhteyksistä. Pohjatieto antaa mahdollisuuden hakeutua kiinnostavien lähteiden äärelle. Kriittisesti suoritetun internethaun merkitys on valtava etu menneisiin aikoihin verrattuna.

Oma opiskelu-urani tuotti kaksi pro gradu-työtä ja lukuisan määrän seminaariesitelmiä, joiden oppien pohjalta olen myös toteuttanut pienimuotoisia kirjoitelmiani. Blogikirjoituksia on kertynyt vuodesta 2011 yli 1300 kappaletta. Tekstejä työstämällä pyrin ensisijaisesti säilyttämään henkisen vireyteni.

Laura Huhtasaaren ja joidenkin muiden samankaltaisten tapausten johdosta plagioinnin mahdollisuus on noussut keskustelussa pintaan. Minulla on kirjoitelmien työstöstä varsin ehdottomia näkemyksiä: kirjoitusten täytyy perustua totuudellisuuteen, faktojen tulee olla tarkkoja (nimet, vuosiluvut, tapahtumien logiikka) ja oikeinkirjoituksen tulee olla kelvollista.

Huhtasaaren plagiointi näyttää räikeältä. Paitsi että hän plagioi kirjoitusvirheineen toisen tekemää pro gradua, hän ilmeisesti myös kopioi plagioimansa työn tulokset sellaisenaan, jolloin hän ei itseasiassa antanut omaa kypsyysnäytettä opinnäytetyön muodossa. Kaiken tämän olen havainnoinut mediasta, joten olen täysin median välittämien tietojen varassa.

Tapahtuneen kommentoijista teologian tohtori Teemu Kakkuri vaikuttaa osuvimmalta arvioissaan. Hän kiinnitti huomiota siihen aivan keskeiseen asiaan, että mikään kontrolli ei voi estää plagiointia, jos siihen on haluja. Ratkaiseva asia tässäkin on yhteiskunnassa vallitseva luottamuksen ilmapiiri. Suomalaista yhteiskuntaa on pidetty luottamusyhteiskuntana, jota vastaan siis Huhtasaari toimi. Meillä luotetaan viranomaisiin ja luotamme toisiimme poikkeuksellisessa määrin. Kansainväliset vertailut todistavat pitkään tiedossa olleen asian. Tämä on hieno arvopääoma ja merkki liberaalin demokratian suuresta voitosta.

Keskustelussa on harhauduttu osin vikateille: ei opinnäytetyön kriteerejä voi asettaa sen mukaan, kuinka paljon voi maksimissaan lainata sitaatissa. Kakkuri aivan oikein toteaa, että opinnäytetyössä liika lainaaminen on väärin, vaikka käyttäisikin lainausmerkkejä.

Toinen linja, jota Huhtasaaren ”ymmärtäjät” ovat tuoneet esille on, että Jyväskylän yliopisto – vanha oppilaitokseni – on lepsuillut, joten sitä on syytettävä siitä, että Huhtasaaren plagiointi hyväksyttiin aikoinaan. Tietenkin yliopiston kontrolli petti, mutta se ei tippaakaan lievennä Huhtasaaren väärää menettelyä.

”Ohjaajan olisi pitänyt antaa oikeat ohjeet” on seuraava tekosyy. Pro-gradu on kypsyyskoe, jossa oman päättelykyvyn pitää riittää sen yksinkertaisen tosiasian toteamiseen, että naapurin tutkielmaa ei voi tässä laajuudessa - ja ilman lähdeviitettä – käyttää hyväksi.

Sitten on vielä ”ajojahtisyndrooma”. Kun mitään muuta ei keksitä, voi heittää tämän luun kriitikoiden kaluttavaksi. Sitähän ei tarvitse perustella millään tavalla, kun osa kannattajista uskoo ajojahtiargumentointiin ilman yhtäkään näyttöä.

Minun opiskeluaikoinani 40 vuotta sitten ei tietenkään ollut ohjelmapohjaista kontrollia. Luottamus tuntui olevan korkealla tasolla. Pieni varaus on syytä jättää: ehkä aika on kullannut muistot.

Huhtasaari tekisi sekä itselleen että tälle problematiikalle suuren palveluksen jos hän ottasi nöyrästi haasteen vastaan ja tekisi aloitteen ongelman ratkaisemisemiseksi. Todennäköisesti lopputulos sataisi hänen laariinsa.

::::::::::::::::

Kakkuri aivan oikein toteaa paperimuodossa olevien lähteiden tarkan läpikäynnin olevan mahdotonta. Ohjelmapohjainen opinnäytetöiden plagiointitarkastus on taas varsin tuore asia ja koskee vain sähköisessä muodossa olevia tutkielmia.

Huomaan noudattavani opiskeluaikojen perinnettä kirjoitustyössäni. Objektiivisuuden nimiin vannominen on liian helppoa, niinpä olen käyttänyt ilmaisua objektiivisuuteen pyrkiminen. Eri asia on, että näkemykset voivat eri henkilöillä vaihdella huomattavastikin samojen faktojen pohjalta. Ja niin pitääkin olla mielipiteenvapauden olosuhteissa. Oma ajattelu pitää voida tuoda esille ilman pelkoa. Tähän voisi joku lisätä, että nimenomaan netti on mahdollistanut tiedon laajan levityksen, mutta samalla ikäväsävyisen leimaamisen. Kaikella on hintansa!

keskiviikko 9. toukokuuta 2018

Veikko Vennamo – populisti, jääräpää ja toisinajattelija

”Vennamo. Mies ja hänen puolueensa” (Art House, 2018) on Aarni Virtasen kirjoittama elämäkertateos politiikan monitoimipopulistista, Veikko Vennamosta. Nykypopulisteja verrataan aina Vennamoon haluttiinpa tätä tai ei. Luotaan ohessa omia muistikuviani Vennamosta Virtasen johdattelemana.

Kirjan nimi on kuivahko, lieneekö laskettu, että värikkyyden tuo Vennamon elämä. Ei kirjaa tarvitse tässä tapauksessa myydä räväkällä otsakkeella.

Meille, jotka elimme elämäämme Vennamon ollessa mukana politiikassa, hän oli ja on tavallaan liiankin tuttu. Ajattelin jopa, että tuskin miehestä löytyy mitään uutta kerrottavaa. Mutta eihän se ole tietenkään elämäkerran päätarkoitus, vaan kertoa mahdollisimman objektiivisesti eri puolia valottaen kohteestaan - tällä kertaa miehestä nimeltä Veikko Vennamo.

Hämmästelin, kun muutamat luokkatoverini oppikoulussa – valmistauduttaessa vuoden 1968 presidentinvaaleihin – olivat Vennamon vietävissä. En todellakaan ymmärtänyt Vennamon vetovoimaa.

Kun olen hyvin populismikriittinen yleensäkin, niin ei Vennamon politiikkakaan saanut minussa oikeastaan minkäänlaista vastakaikua. Myöhemmin olen oppinut ymmärtämään jollakin tasolla esim. Vennamon monilta osin oikeutettua Kekkos-kritiikkiä. Suomen politiikka aivan ilmeisesti kuitenkin tarvitsi Vennamon kaltaista ihmistä ja vennamolaisuutta ilmiönä, sitä lienee turha kieltää.

Vennamon menestyksen perustana voidaan pitää ”unohdetun kansan puolustamista”. Käsitteet ”rötösherrat kuriin” ja ”seteliselkärankaiset” taas kuvaavat hänen kaunaansa – oikeutettua tai ei – isokenkäisiä kohtaan. Väärinkäytöksiä luoja paratkoon tapahtui, mutta summittaisesti tapahtunut vastustajien massiivinen niputtaminen yhdeksi kelvottomaksi ryhmäksi oli liian paksua. Vennamon ehdottomuus ja vain vaivoin peitelty luotaantyöntävä vallanhimo loitonsivat ainakin minua hänen henkilöstään ja politiikastaan. Ilmiönä hän edusti populismin ensimmäistä merkittävää sukupolvea Suomessa yhtä lailla kuin perussuomalaiset edustavat toista sukupolvea.

En aio käydä teosta ja Vennamon elämää läpi systemaattisesti vaan keskityn joihinkin Vennamolle luonteenomaisiin piirteisiin ja hänen politiikkansa luonnehdintoihin. Vertaan samalla Aarni Virtasen käsityksiä omiini. Erityisesti kiinnostaa kirjoittajan käsitys Vennamon jättämästä perinnöstä ja suhteesta perussuomalaisiin, joka on tärkeä osa suomalaisen populismin historiaa.

Vennamon profiilissa kohokohdiksi nousevat evakkojen asuttaminen sodan jälkeen, välirikko Kekkosen kanssa taisteltaessa maalaisliiton johdosta, Honka-liitto ja noottikriisi (jonka käsittelyssä teoksen kirjoittaja valitsee lähes hygieenisen puolueettomuuden linjan), SMP:n nousu ja tuho, populismin sanansaattajan rooli, maaseudun vähäväkisten puolestapuhujan rooli elinkeinorakenteen murroksessa, Kekkosen ajan kahleista vapautuminen sekä hallituskelpoisuuden saavuttaminen Koiviston Suomessa.

Vennamon poliitikon uran varhaishistoria paljastaa hänen myöhemmän ajattelunsa syvät juuret: hän oli rötösherrajahdissa 1940-luvulta lähtien ja ulkopoliittinen linja oli korostetusti Paasikiven linja, ei Paasikiven-Kekkosen linja.

Vennamo kyseenalaisti puolueensa, maalaisliiton päätöksiä jatkuvasti 1950-luvun kuluessa. Hänen ympärilleen kehkeytyi oppositio, joka ei kuitenkaan – Vennamon huippukorkeista henkilökohtaista äänimääristä huolimatta – pärjännyt puolueen enemmistölle. Viisikymmentäluvun lopulla ajauduttiin sovittamattomiin ristiriitoihin. Vennamon pyrkimys puolueen puheenjohtajaksi ja tavoitteessa epäonnistuminen johti lopulta oman puolueen Suomen pientalonpoikien puolueen (SMP:n edeltäjä) perustamiseen. Vennamon menestyksen kulmakivi olivat juuri pienviljelijät, jotka eivät saaneet tarpeeksi tukea maalaisliitolta. Vennamon 1960-luku oli kaiken kaikkiaan vaikea: hän putosi eduskunnasta vuoden 1962 vaaleissa ja vaikka seuraavat vaalit toivatkin paikan takaisin, säilyi puolue minikokoisena.

Puolue vaihtoi nimensä Suomen maaseudun puolueeksi (SMP) vuonna 1966. Vennamon tiukka pienviljelijöitä puolustava linja sai vihdoin vastakaikua. SMP:n suuri hetki koitti vuoden 1970 vaaleissa, jossa puolue sai 18 kansanedustajan paikkaa aiemman yhden sijasta.

Vennamon menestyksessä televisiolla oli merkittävä rooli. Hänen alituisesti toistuva ”unohdetun kansan puolesta” -hokema puri tehokkaasti sähköisen viestimen kautta potentiaalisiin äänestäjiin.

Vennamo yritti luoda itsestään kuvan aidoista aidoimpana maaseudun, oikeudenmukaisuuden ja ”asialinjan” kannattajana ja puolustajana. Vennamo oli pragmaattinen eikä perustanut toimintaansa mihinkään ideologiaan. Samalla hän kuitenkin loi tahattomasti kuvaa itsestään opportunistina, joka eteni sitä reittiä, josta parhaiten pääsi eteenpäin - ilman tunnontuskia periaatteellisista asioista.

Kaikki Vennamossa sitoutui itsekeskeisesti häneen itseensä, Veikko Vennamoon. Syystäkin puolueen nimi, SMP luettiin: Sirkka, Minä ja Pekka. Puolueen hajoaminenkin on luettavissa Vennamon ehdottomuuden tiliin. Hän yritti pitää kaikki langat käsissään vielä senkin jälkeen, kun puolue paisui 18 kansanedustajan suuruiseksi - epäonnistuen siinä.

:::::::::::::::::

Mikä merkitys SMP:n ja Vennamon perinnöllä on ollut perussuomalaisten nousulle? Virtanen määrittää ensin politiikassa tapahtuneet muutokset. Avainasiaksi hän nimeää median roolin muuttumisen, joka on myös perussuomalaisten nousun taustalla. Politiikka on henkilöitynyt ja netti määrää paljolti tiedonvälityksen suunnan. Samalla tiedonvälitys on muodostunut epäluotettavammaksi.

Yritettäessä löytää pienintä yhteistä nimittäjää kahdelle populistiselle ilmiölle joudutaan vaikeuksiin. SMP oli hyvin sidottu omaan aikaansa. Vennamo ei ollut maahanmuuttokriittinen, eikä hän ollut myöskään EU-vastainen. Sen sijaan hän oli hyvin vahvasti ääriliikkeitä vastaan! Niin, jääkö tähän mitään yhteyttä SMP:n ja perusuomalaisten väliin!

Vai onko niin, että Virtasen haastattelema Pekka Vennamo tulkitsee isäänsä, Veikko Vennamoa omien liberaalien kantojensa suodattamana? Todella vaikeaa arvioida, koska ajat ovat rankasti muuttuneet Veikko Vennamon loiston päivistä. On syytä kysyä, olivatko SMP:n peruskannattajat maahanmuutonvastaisia ja EU-kriittisiä niin kuin Timo Soini on väittänyt (vaikka Veikko Vennamo olisikin ollut toista mieltä). Totuudenperäistä vastausta on vaikea saada.

SMP:tä ja perussuomalaisia yhdistää ehkä se, että molemmat loivat kuvan itsestään turmeltumattomina vanhojen poliittisten puolueiden vastustajina.

Aarni Virtanen toteaa, että perussuomalaisten kannattajat edustavat liikkuvia äänestäjiä ja puolueen kannatus riippuu paljolti, miten politiikassa onnistutaan. Mitään vakiintunutta pohjaa ei ole. Lupausten pettäminen oli pääsyy persujen kannatuksen romahtamiseen vuosina 2016-2017. Se siitä turmeltumattomuudesta!

Molemmat puolueet jakautuivat: perussuomalaiset hallitusvastuun alla ja SMP poikkeuslakikiistan takia. Näennäisesti historia toistuu, mutta päätöksentekoympäristö on toki muuttunut. Yhtäläisenä piirteenä molemmissa tapauksissa oli, että eduskuntaryhmä kasvoi yhtäkkisesti. Mukaan tuli poliittisesti ja ideologisesti sekavaa ainesta, jota johto ei lopulta hallinnut.

Timo Soini on pitänyt itseään Veikko Vennamon opetuslapsena. Vennamon tiukkapipoinen periksiantamattomuus (Vennamo kannettiin ulos eduskunnasta toukokuussa 1974 uppiniskaisuudesta) on vaihtunut Soinin lupsakkaaksi huulia viljeleväksi hahmoksi. Molemmat viljelivät sanavalmista populistista retoriikkaa. Molempien viestien kantavuus perustui toistoon.

Se, että nämä kaksi hahmoa eivät ole suoraan verrannolliset – kaukana siitä – johtuu osin aikakausien erilaisesta luonteesta. Teollistuva agraari-Suomi on vaihtunut palveluvaltaiseksi pikkukaupunki-Suomeksi. Aatteen kestävyydessä ja selkeydessä Vennamo lyö Soinin. Perussuomalaisten sloganista, ”työväenpuolueesta ilman sosialismia”, nykyiseen epämääräiseen konservatiiviseen ideologiaan on pitkä matka.

::::::::::::::::::::

Aarni Virtasen suhde kohteeseensa on neutraalin ymmärtävä, mutta ei kritiikitön. Näin hän välttää elämäkertakirjoittajan suurimman ansan eli kirjoittajan tykästymisen kohteeseensa. Kirjasta saa hyvän ja erittelevän kuvan eräästä Suomen politiikan toisen maailmansodan jälkeisen ajan mahtimiehestä ja persoonallisuudesta.

Vennamo käytti tietojaan, taitojaan ja älyään propagandan ja manipuloinnin välineenä. Kaikkien todisteiden mukaan hänellä oli kuitenkin loistava yleissivistys ja hän säilytti laaja-alaisen kiinnostuksensa maailman asioihin vanhoille päivilleen saakka. Määrittikö Vennamon kohtalon hänen ehdottomat poliittiset päämääränsä vai hänen periksiantamaton luonteenlaatunsa? Taidan kallistua jälkimmäisen kannalle.

maanantai 7. toukokuuta 2018

Britit ja amerikkalaiset - eripuraiset rakastavaiset?

Oli kesä 1945. Winston Churchill oli juuri hävinnyt parlamenttivaalit tavalla, jota kukaan ei olisi uskonut, ei edes työväenpuolue, joka nousi valtaan jättimäisen vaalivoiton turvin. Vain kolme kuukautta aiemmin keväällä 1945 britit olivat juhlineet voittoa sodassa, jota pidetiin Churchillin triumfina. Harvoin jos koskaan länsimaiden historiassa historian lehti on kääntynyt näin nopeasti.

Britit olivat vain saaneet tarpeekseen kaikesta, mikä liittyi sotaan. Se lienee ainoa pätevä selitys vaalin tulokselle. Valtaan nousi Clement Attlee, joka lupasi kansakunnalle ”uuden Jerusalemin”. Erityisesti sosiaalipolitiikka koki myllerryksen. Suunnitelmakin oli valmiina. Liberaali poliitikko William Beveridge oli suunnitellut uuden sosiaalipoliittisen ohjelman jo sodan aikana rauhanajan Britannialle. Se sisälsi hyvinvointivaltion mallin. Attlee kopioi Beveridgen suunnitelman hallituksensa ohjelmaksi. Mutta eipä kiirehditä tapahtumien edelle. Yhdysvallat nimittäin lähetti laskun sota-ajan tuestaan briteille. Kiittämätöntä ? Ehkä, mutta myös realiteetti. Sota oli ohi ja niin olivat ”ei enää koskaan sotaa” -julistuksetkin. Englanti oli ollut aiemmin koko maailman pankki, nyt siitä tuli suurin velallinen.

Clement Attlee oli pulassa. Suurin piirtein viimeisenä keinona hän lähetti John Maynard Keynesin - kyllä, juuri tämän kuuluisuuden - hankkimaan luottoa amerikkalaisilta. Vastaanotto oli tyly. Dokumentaristi Andrew Marria lainatakseni, jenkit sanoivat ”no, and no, and no and then maybe!”. Lopulta lainaa saatiin kovalla korolla maalle, joka amerikkalaisten mielestä oli edelleen imperialistinen ja nyt sodan jälkeen kaiken päälle vielä sosialistinenkin.

Clement Attleelle laina merkitsi mahdollisuutta sittenkin uuteen Jerusalemiin. Mutta vaikeudet eivät loppuneet tähän. Vuoteen 1947 mennessä Britannia oli jälleen tuhon partaalla. Säästösyistä suurin osa sodanaikaisesta laivastosta upotettiin. Nyt sen pelasti kylmä sota - ja amerikkalaiset. Britit saivat suurimman osuuden Marshall-suunnitelman rahoista. Vastalahjana britit saivat kantaa ison vastuun Natosta. Kuten eräs aikalainen sanoi, Marshallin suunnitelma oli kuin ”oljenkorsi hukkuvalle ihmiselle”. Ja englantilaisten elintaso koheni vihdoin.

Attlee sai vielä yhden suuren voiton, kun kaikille ilmainen kansallinen terveyspalvelu tuli voimaan vuonna 1948. Mutta imperiumi alkoi purkaantua. Clement Attlee ei tuntenut menneen kukoistuksen kaihoa Intian itsenäistyessä päinvastoin kuin Churchill, jolle se oli kirvelevä tappio ja tappio koko Churchillin maailmankuvalle. Churchill totesi happamasti, että imperiumin tappoivat lopulta britit itse.

Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Gamal Abdel Nasser kansallisti Suezin kanaalin loppuvuodesta 1956. Tässä oli imperiumin periksi antamisen viimeinen raja. Anthony Eden lupaavana uutena pääministerinä oli päättänyt lopettaa imperiumista vetäytymisen. Suez oli tuo viimeinen raja. Mitä sitten tapahtui oli toisaalta järisyttävän yllättävää, mutta samalla niin tuttua. Ei riittänyt, että YK ja Neuvostoliitto tyrmäsivät asevoimin suoritetun Suezin takaisinvaltaussodan, vaan myös Yhdysvallat Eisenhowerin suulla asettuivat ehdottomasti vastustamaan britti-imperialismin uutta tulemista. Ja mikä oli amerikkalaisten valtti ? Tietenkin raha. Lainahanat poikki, jos britit eivät vetäydy! Eden luovutti.

Britti-imperiumin alaisuudessa oli maailmansodan päättyessä vielä ¼ maailman väestöstä . Anthony Eden - Churchillin luotettu aisapari - tuhosi sekä oman poliittisen uransa, että aloitti viimeisen hitaan vetäytymisvaiheen brittiläisestä maailmanvallasta. Kun Eden saapui lomaltaan Suez-katastrofin jälkeen ja ilmoitti vetäytyvänä pääministerin tehtävistä, hän näytti lohduttomalta ihmisrauniolta. Pettymyksen syvyyttä on vaikea edes arvioida. Elettiin brittiläis-amerikkalaisten suhteiden syvintä alhoa. Ei yhteistyö amerikkalaisten kanssa ollut tämänkään jälkeen ruusuilla tanssimista. Ydinsukellusveneiden sijoittaminen Skotlantiin herätti rajuja tunteenpurkauksia 1960-luvun alussa tavallisten kansalaisten taholta.

Harold Wilson kieltäytyi lähettämästä joukkoja Vietnamiin; Korean sotaan britit olivat osallistuneet. Vasta Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin sielujen sympatia tuntui tekevän liittolaisista aidosti kumppaneita ilman varauksia. Yhteistyö Lähi-dän sodissa jatkui, vaikka presidentti vaihtui Clintonista Bushiin. Tony Blair ei ollut turhan tarkka ideologisissa asioissa.

Angloamerikkalaisuus muodostaa talousajattelussa tietynlaisen kohtalonyhteyden. Britit ja amerikkalaiset ovat viimeisen 30 vuoden ajan olleet kovan markkinatalouden lipunkantajia. Molemmat ovat painottaneet ”pientä valtiota” 1980-luvulta lähtien. Ajat ovat tosiaankin muuttuneet sitten Attleen päivien!

Työväenpuolueen Blair sen enempää kuin demokraattien Clintonkaan eivät radikaalisti muuttaneet valtion roolia suuremmaksi. Vaikka vaikutusvaltaero amerikkalaisten hyväksi on valtava, ovat britit ehkä henkisesti olleet johtotähtinä esim. uusliberalismin käytännön sovelluksissa.

Brittiläisen (tai amerikkalaisen) ja saksalaisen mallin välillä on vissi ero. Uusliberaalit ovat toivoneet, että angloamerikkalainen malli menestyisi paremmin, mutta näyttää pikemmin siltä, että saksalainen malli on läpäissyt finanssikriisin vähimmin vahingoin.

Yhdysvaltain ja Englannin suhde on siis vuosikymmenien varrella muuttunut. Niin kauan kuin britit olivat ”imperialisteja”, amerikkalaiset suhtautuivat heihin varauksellisesti, vaikka liittolaisia olivatkin. Kun britti-imperiumi murtui suhteet ovat lämmenneet riippumatta maiden johtajien puoluekannasta. Ehkä selitys on kuitenkin raadollisempi: Englanti ei ole enää USA:n kilpailija, vaan lähinnä avustaja erilaisissa kansainvälisissä konflikteissa.

Tänäkin päivänä Theresa May pyrkii säilyttämään angloamerikkalaiset suhteet asiallisella tasolla huolimatta Donald Trumpin tempoilevasta politiikasta.