Harari ja nationalismi

Historioitsija Yuval Noah Harari on viimeisimmässä suomeksi ilmestyneessä kirjassaan ”21 oppituntia maailman tilasta” (”Lessons of the 21. Century”) käsitellyt mm. nationalismia (oppitunti numero 7), jota kommentoin seuraavassa.

Populaarilta historioitsijalta ovat ilmestyneet suomennettuna teokset ”Sapiens” ja ”Homo Deus”. Näissä kirjoissa Harari on pohdiskellut menneisyyttä ja tulevaisuutta. Viimeisin kirja käsittelee nykyaikaa ja on monin tavoin haasteellisin kirjoista. Nationalismi-luvun alaotsake on ”Globaaleihin ongelmiin tarvitaan globaaleja ratkaisuja”, joka kuvastaa Hararin jo johdantoluvussa esittämää agendaa: paikallisesti ei voida ratkaista maailmanlaajuisia haasteita.

Harari ”kumoaa” myytin tai kuvitelman nationalismin ikiaikaisuudesta osana ihmisen psyykeä. Hän puhuu historian hämäryyden pienistä yhteisöistä, jotka ovat sittemmin kasvaneet isommiksi yhteisöiksi. Kansallisia yhteisöjä luotiin sen takia, koska haasteet vaativat laajemman yhteisön yhteistyötä, ei sen takia, että ne olisivat luonnollisempia kuin muunkokoiset yhteisöt. Valtiot muodostuivat yhteisestä tarpeesta koota voimat vaikkapa luonnonilmiöiden hallitsemiseksi.

Harari puhuu kansallisvaltioon liittyvästä luonnollisesta isänmaallisuudesta, joka ei ole taisteluhenkinen. Vasta äärinationalismi muokkaa kansallismielisyydestä vastenmielisen. Terve nationalismi voi olla siis välikappale hyvään hallintoon ja hyvinvointiin. Harari pitää ihmisten kokeman ”ainutlaatuisen kansakunnan” käsitettä hyväksyttävänä silloin, kun se ei suuntaudu muita vastaan. Niin minäkin ajattelen. Olen aiemmissa kirjoituksissani suhtautunut kansakunnan ainutlaatuisuuteen, ekseptionalismiin, kriittisesti, koska käytännössä lähtökohta tällöin on, että oma kansakunta on ainutlaatuisella tavalla parempi kuin muut kansakunnat. Hararikin ajattelee, että ”hyvä” ainutlaatuisuus ei välttämättä ole kansakuntien kilpailun väline.

Ennen toista maailmansotaa nationalismi johti usein sotaan. 1900-luvun alkupuoli oli - maailmansodat mukaan lukien - täynnä nationalistisia ylilyöntejä. ”Kaikki muuttui vuonna 1945”, väittää Harari ja on siinä mielessä oikeassa, että ydinsodan puhkeamisen vaara hillitsi voimakkaimpia nationalistisia pyrintöjä ja suurvallat – vaikkei Harari sitä korostakaan – pitivät kuria yllä maapallon eri puolilla. Kylmän sodan aika kaikkine sodanpelkoineen toimi siis myös kuumia sotia ehkäisevänä aikakautena. Tässä yhteydessä Harari käyttää esimerkkinä ydinasepelosta Lyndon B. Johnsonin vuoden 1964 presidentinvaalien yhteydessä lanseeraamaa mainosta, jossa Daisy-niminen pikkutyttö nyppii niityllä kukan terälehtiä irti yksitellen samalla niitä laskien. Kymmenennen terälehden kohdalla miesääni jatkaa laskemista alenevaan suuntaan: ”10, 9 , 8 …..”. Nollassa ydinpommi räjähtää, jonka jälkeen Johnsonin painokas ääni toteaa, mihin ydinaseilla pelottelu ennemmin tai myöhemmin johtaa. Oli syntynyt yksi kaikkein kuuluisimmista TV-mainoksista.

Harari ei kerro, että Johnsonin mainokseen oli syynä hänen vastustajansa Barry Goldwaterin ehkäpä jopa nationalistiseksi luokiteltavissa oleva ydinsodalla uhkailu: hänen mukaansa voitiin käyttää kansallisen turvallisuuden nimissä ”pieniä” ydinpommeja! Pahalle oltiin jo antamassa nationalistinen pikkusormi!

Joka tapauksessa Harari vetää suorasukaisen johtopäätöksen, että nationalismi jäi kylmän sodan varjoon edellä kuvatuista syistä johtuen. Tässä ajattelussa on puolensa, joskin uusien (varsinkin Afrikan) valtioiden itsenäisyytensä puolesta käymiä taisteluja 1950-1960-luvulla voitaneen kuvata nationalistisiksi. Ne edustivat mielestäni oikeutettua nationalismia, vaikka lopputulos itsenäistymisen jälkeen tuottikin monesti pettymyksen. Pitää kuitenkin paikkansa, että kylmän sodan aika kokonaisuudessaan oli rauhan aikaa. Tai pitäisikö sanoa, että se oli aikaa, jolloin suursota vältettiin.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen globalisaatio pikku hiljaa, mutta vastustamattomasti levisi kaikkia maita koskevaksi. Bipolaarilta maailmalta katosi edellytykset.

Miksi nationalismi kuitenkin uudelleen nosti päätään vuosituhannen vaihteen molemmin puolin?

Hararin mukaan terve uusnationalismi oli tähdätty kansallisten (hyvinvointi)projektien puolustamiseksi globaalia kapitalismia vastaan. Samalla maailman johtavat valtiot asettuvat uuteen suhteeseen keskenään ja muihin valtioihin nähden. Venäjä ja Yhdysvallat ovat aloittaneet uudelleen kilpavarustelun ja Kiina on uusi mahti, joka haluaa sille kuuluvan paikan maailmanlaajuisesti. ”Pommiin” suhtaudutaan huolettomammin kuin aikoihin tai ainakin uhittelu sillä kuulostaa kovin kevytmieliseltä.

Euroopan unioni päätti Euroopan valtioiden keskinäiset sodat ainakin toistaiseksi. Juuri kun Euroopan yhteisö saatiin luoduksi, se on alkanut osoittamaan rakoilun merkkejä. Eikä kysymys ole vain brexitistä. Tuskinpa voidaan kuitenkaan sanoa, kuten Harari, että ”britit romuttivat kaiken”. Kansallismieliset pyrinnöt nostavat päätään.

Nationalismia esiintyy nykyisin lukuisissa eri muodoissa: on Yhdysvaltain ”Amerikka ensin”, on Itä-Euroopan valtioiden autoritääristen vaihtoehtojen nousu ja on länsimaiden sisällä nationalistiset purkaukset niin, että koko länsimainen demokratia vavahtelee. Erikseen ovat sitten monien kehitysmaiden nationalistiset ja diktatoriset valinnat.

::::::::::::::::

Harari nostaa ydinsodan uhkan rinnalle ekologisen romahduksen. Hän käyttää runsaasti tekstitilaa ilmasto- ja muiden ekologisten kysymysten yleiseen tarkasteluun - toki huolestuneessa mielessä - mutta kiinnittää vain rajoitetusti huomiota konkreettiseen ja yksilöityyn ”ilmastonationalismiin”.

Muutamia nationalismiin liittyviä faktoja jää kuitenkin käteen. Yksittäisten valtioiden on mahdotonta pysäyttää ilmaston lämpenemistä, koska monet muut lipsuvat tavoitteista. Voidaan siis puhua useiden valtioiden kohdalla piittaamattomasta nationalismista. Hararin kritiikki kohdistuu juuri eri valtioiden täysin epätasapainossa olevien painostusten määrään ilmastokysymyksessä.

Lopulta hän toteaa nationalistisen eristäytymisen johtavan vaarallisempaan ilmaston lämpenemiseen kuin ydinsodan ollessa kyseessä. Hän kiinnittää huomiota esim. venäläisten hyvin vähäiseltä tuntuvaan kiinnostukseen ilmaston lämpenemistä kohtaan. Venäjä tuntee tavalla tai toisella hyötyvänsä pohjoisen alueiden jäiden sulamisesta. Bisnesedut nousevat etualalle.

Yhdysvaltain intressit määräytyvät hyvin pitkälle presidentti Trumpin nationalismin kautta: lyhytnäköisyys ja välittömät, itsekkäät intressit näyttävät sanelevan suhtautumisen. Ilmastomuutoksen epäilijät kuuluvat yleensä nationalistiseen oikeistoon. Jotkut pitävät koko ilmastonmuutosta huijauksena.

Globaalin välttämättömyyden ja kansallisten irtiottojen väliin jää valtavasti avoinna olevia asioita.

:::::::::::::::::::

Viimeisenä kohtana Harari tarkastelee teknologisen muutoksen asettamia haasteita. Millainen on nationalistien vastaus teknologian myötä tuleviin uhkiin? Harari vastaa: ”Ei ole mitään nationalistista vastausta”. Teknologinen kilpailu yhdessä maassa, johtaa tilanteeseen, jossa toisten valtioiden on pakko yhtyä kilpailuun.

Hararin pyrkimys käsitellä teknologian kehitystä ja teknologista disruptiota nationalismin kautta läpäistynä jää ainakin minulle selkiintymättömäksi asian pyörittelyksi.

Kokonaisuudessaan Harari ei tuo kirjassaan esille kovin uutta luovia näkemyksiä nationalismista, mutta perkaa kysymyksen pääkohdat riittävällä huolellisuudella.

Onnellisuuden edellytykset: hyvä itselle, hyvä muille

Meidät on jälleen rankattu maailman onnellisimmaksi maaksi YK:n ylläpitämässä ”World Happiness” -raportissa. Suomi on pikku hiljaa nostanut sijoitustaan vuosien varrella. Viimeiset kaksi vuotta olemme olleet ykkösiä.

Tuoreesta raportista on jälleen esitetty paljon erilaisia mielipiteitä. On sanottu, että raportissa ei ole arvioitu ”suomalaisia vaan Suomea”. Olen itse käyttänyt määritelmää, jonka mukaan tällaiset raportit arvioivat onnelliseksi tulon edellytyksiä kussakin maassa. Onnellisuus puhtaasti subjektiivisena arviona tuottaisi kansakuntien joukossa ehkäpä toisenlaisen tuloksen. Mutta miksi meidän pitäisi saivarrella näiden kansainvälisten tutkimusten tuloksien kanssa. Hyvä kun menestytään.

Totta kai valittavat mittarit ratkaisevat. On arvosteltu sitä, että mittarit suosivat Pohjoismaita. Niistä on tullut hyvin menestyvien yhteiskuntien symboleja, joita arvostetaan ja joille ehkä ollaan kateellisia.

En tässä erittele mittareita tarkemmin. Olen joskus käynyt niitä läpi näissä blogikirjoituksissa. Se, että parhaiten selviävät sellaiset maat kuin Tanska, Norja, Islanti, Alankomaat ja Sveitsi kuvaa menestyneiden maiden ”olemusta”: maat ovat pieniä kansallisvaltioita, mutta eivät kuitenkaan välttämättä etnisesti homogeenisia.

Jokin yhteys täytyy olla historialla, siis sillä kaikki edellä luetellut maat ovat saaneet kehittää suhteellisen rauhallisissa olosuhteissa yhteiskunnallisia olosuhteitaan. Toisaalta on syytä mainita, että esim. Hollanti tuli jyrätyksi toisen maailmansodan loppuvaiheissa julmalla tavalla. Kaikki huipulla olevat maat ovat liberaaleja demokratioita. Niissä on vallinnut demokratia karkeasti ottaen sata vuotta (hyvin suurin vaihteluvälein).

Itse olen tykästynyt käsitteeseen ”luottamus”, jota pidän yhtenä kaikkein ratkaisevista syistä menestymisessä tällaisissa vertailuissa. Kysymys on luottamuksesta sekä viranomaisiin ja että toisiin kansalaisiin. Tässäkin on kysymys kymmenien vuosien rauhallisesta kehitystyöstä, jolla luottamuspääomaa on kasvatettu.

Yksi asia, joka liittää varsinkin pohjoismaat yhteen on kansalaisten rikas luontosuhde. Uskon, että tällä on ollut suuri merkitys, kun pohditaan pärjäämistä oman itsensä ja toisten kanssa.

Tuoreessa World Hppinesss Reportissa Suomi petrasi indeksilukuaan edellisestä kerrasta ja kaula muihin kasvoi: Vuosi 2018: 1) Suomi 7632 pistettä, 2) Norja 7594 pistettä. Vuosi 2019: 1) Suomi 7769 pistettä, 2) Tanska 7600 pistettä.

::::::::::::::::::::::

Suomi on lukuisissa kansainvälisissä tutkimuksissa todettu parhaaksi maaksi mitattaessa kansakunnan saavutuksia monissa muissakin kategorioissa. Vastikään se todettiin ykköseksi myös muille maille tuotetun hyvän määrässä kansakunnan kokoon suhteutettuna. ”The Good Country Index” (good of humanity) asettaa 153 valtiota järjestykseen sen mukaan, mikä niiden kokonaisvaikutus hyvän tuottamisessa maapallolle on. Indeksi julkaistaan nyt neljännen kerran ja Suomi nousi ykköseksi edellisen kerran (2014) neljänneltä sijalta.

Nykyisellä kasvavan nationalismin aikakaudella tekee hyvää todeta, että kansakunta, joka tuottaa muille hyvää, menestyy myös omiin kansalaisiin kohdistuvilla mittareilla. Eli se, että tuottaa hyvää muille ei merkitse sitä, että jotain ratkaisevaa olisi pois itseltä. Itse asiassa The Good Country Indexin tavoitteissa tarkoitetaan menestyvänä maana sellaista, joka itselle tuotetun hyvän seurauksena ei tuota muille jotain pahaa – pikemminkin päinvastoin: ”A country that serves the interests of its own people, but without harming - and preferably by advancing - the interests of people in other countries too”.

Jos hyppäämme YK:n onnellisuustilastoon, niin viimeisimmissä vertailuissa mukaan on otettu myös maahanmuuttajat onnellisuutensa arvioijina. Mikä oli seuraus? Suomi on hypähtänyt nopeasti ykköseksi! Nettiä seuraamalla voisi päätellä, että osa suomalasista on omaksunut jyrkän muukalaisvihamielisyyden. YK:n onnellisuusvertailun perusteella ainakaan meille muuttaneet maahanmuuttajat eivät ole kokeneet olemassa olevaa vihamielisyyttä keskimäärin ahdistavana. Maahanmuuttajat eivät ole heikentäneet onnellisuuttamme, pikemminkin päinvastoin. Muissa onnellisuuden kärkimaissa tilanne on sama: mitä onnellisempi kansakunta, sitä onnellisemmat maahanmuuttajat. Tarttuuko onnellisuus vai nauttivatko maahanmuuttajat menestyvien maiden olosuhde-etuja?

::::::::::::::::::

The Fund for Peace on amerikkalainen tutkimus- ja koulutusorganisaatio, joka julkaisee State Fragility Indexiä vuosittain. Indeksillä maat (178) asetetaan ”huonommuusjärjestykseen” valtion haurauden perusteella. Vähiten ehyt kansakunta on siis kärjessä.

Vuoden 2017 listalla Suomi oli säilyttänyt ”jumbosijan”: olimme siis kunniakkaalla viimeisellä sijalla hauraustilastossa. Kaiken lisäksi Suomi ainoana maana ansaitsi kunniamaininnan ”very sustainable” (”hyvin kestävä tai hyvin vakaa”). Indeksilukumme oli 18,7 (mitä pienempi luku, sen parempi). Kaikkien muiden indeksi nousi yli 20 indeksipisteeseen. Indeksiä takaperin lukien kakkosena (siis sijalla 177) oli Norja, kolmantena Sveitsi, neljäntenä Tanska, viidentenä Ruotsi, kuudentena Australia, seitsemäntenä Irlanti ja kahdeksantena Islanti. Listan ”kärjessä” olivat Sudan ja Etelä-Somalia. Tilastosta voidaan poimia vaikkapa kolmikko USA, Ranska ja Iso Britannia, vastaavasti sijoilla 21, 20 ja 19.

::::::::::::::::::

Tosiasia on, että Suomi on menestynyt loistavasti erilaisissa vertailumittauksissa. Olen näistä useasti kirjoittanut blogissani. Huippumenestystä on tullut yhteiskunnan vakaudesta, vapaudesta, turvallisuudesta, onnellisuudesta, puhtaudesta, perusoikeuksista, oikeuslaitoksen riippumattomuudesta, hallinnon toimivuudesta, omistuksen suojasta…. Menestystä on tullut kymmenillä eri mittareilla.

Nykyisellä kasvavan nationalismin aikakaudella tekee hyvää todeta, että kansakunta, joka tuottaa muille hyvää, menestyy myös omiin kansalaisiin kohdistuvilla mittareilla. Hyvää tällaiset mittarit tekevät myös suomalaisille itselleen, joilla on taipumus olla hyvin kriittisiä itseään kohtaan. Kriittisyys voi olla paradoksaalisesti menestyksen tae: ei tyydytä vähään, vaan asioiden ollessa suhteellisen hyvin harjoitetaan jopa itseään ruoskivaa kritiikkiä.

Pienet Pohjoismaat menestyvät kokonaisuudessaan loistavasti tämäntyyppisissä rankingeissa. Näen asian niin, että kun asiat kotimaassa on saatettu kohtuulliseen kuntoon, on mahdollista harjoittaa laajaa kansainvälistä toimintaa hyvin monilla aloilla. Tärkeänä pontimena muiden huomioimisessa ymmärrän korkeatasoisen kansansivistystyön omassa maassa.

Vaalilupaukset on annettu, missä on suunnitelma B?

Stora Enso suunnittelee sulkevansa paperikoneen Oulussa ja vähentävänsä 400 työpaikkaa. Tarkoitus on muuttaa tehdas hienopaperitehtaasta kartonkitehtaaksi. Paperi ei vedä. Tavaran paketointiin tarvittava kartonki on nyt päätuote ja ehkä pitkälle jatkossakin.

Yt-neuvotteluja ja irtisanomisilmoituksia on tullut viimeisten kuukausien aikana tuhkatiheään. Määrään nähden asiasta puhutaan hämmästyttävän vähän. On pakko kysyä olemmeko liikkumassa odotettuakin vähäisemmän kasvun aikaan.

Ilmiö on koko Euroopan laajuinen: EKP ilmoittaa euroalueen kasvuarvioksi ruhtinaalliset 1,1 prosenttia vuodelle 2019. Tuo edellä esitetty tuli mielen, kun puolueiden vaalilupaukset on nyt pääosin kuultu. Ne perustuvat hyvin monelta osin työllisyysasteen paranemiseen 75 prosenttiin. Se on uusi mantra, jonka nimiin vannotaan. Se taitaa olla ainoa kasvuun perustuva oljenkorsi. Entä jos se pettää?

Onko lähes yksimielisesti asetettu 75 prosentin tavoite realistinen? Vasemmistoliiton Li Andersson on Kauppalehden haastattelussa 18.3.2019 (”Työllisyyden kasvusta tuli vaalien ` taikaseinä´”) asettanut kyseenalaiseksi työllisyyden paranemisen tavoitteen mukaisesti.

Andersson kysyy: ”Mitä jos työllisyyskehitys ei olekaan niin hyvää, kuin mitä se nyt on ollut?” Andersson heittää epäilyn kaikkien puolueiden vaalilupauksia kohtaan, jotka koskevat koulutusta ja hyvinvointipalveluja, koska ne perustuvat kasvavaan työllisyyteen. Sitten hän esittää omat prinsiippinsä, joita en tässä kommentoi, koska minua kiinnostaa paljon enemmän äänestysajattelun muodostuminen.

Pitäisikö lupaukset sitoa talouden tulevaan kasvuun (ja siitä aiheutuvaan työllisyyskehitykseen)? On aivan eri asia luvata äänestäjille yhtä hyvää ja kahta kaunista, jos kasvua on yksi prosentti tai kolme prosenttia. Hallituksen mahdollisuudet vaikuttaa kasvuun ovat rajalliset. Hallitusta mahtavampi tekijä eli yleinen taloudellinen kehitys on se, joka ratkaisee. Hallitus pystyy vaimentamana hieman taantumaa ja edistämään hiukkasen taloudellisen kasvun vaihetta, mutta siinä se sitten onkin.

::::::::::::::::::

Äänestäjä joutuu myös miettimään B-suunnitelmaa, jos vaalikoneen kysymykset eivät luo uskottavaa pohjaa valinnoille. Lainaan tähän apulaisprofessori Tanja Aitamurron kolumnia ”Demokratian kanta-asiakkaana”. Helsingin Sanomissa 19.3.2019 . Hän toimii apulaisprofessorina University of Illinois´ssa Chicagossa. Hän pohtii, mitä sitten tapahtuu, kun puolue on valittu (puolueen valinta on siis ensisijainen). Hän toteaa, että ”puolueen valinta ei riitä. On valittava ehdokas , joka tietää paljon, oppii nopeasti ja tekee taitavaa politiikkaa. Mutta sekään ei riitä. Ehdokkailla pitäisi olla puolueessaan tarpeeksi valtaa. Jos on hierarkiassa alaportailla, ei ole sananvaltaa eduskuntaryhmänsä linjauksiin”.

Vähän myöhemmin hän toteaa: ”Turvaudun vaalikoneisin, mutta niistä ei ole apua, koska monen kysymyksen kohdalla joudun valitsemaan vaihtoehdon `en osaa sanoa´”.

Vaalikoneesta on tullut uusi mantra, jonka nimeen vannotaan. Miksi? Siksi, että monelle ne tarjoavat aidosti tarjottimen, joka edesauttaa valinnassa.

Kovin kriittinen Aitamurto on perusteluissaan, mutta huomaan itse ajattelevani samalla tavalla. Tulee tunne, että vaalikoneet yksinkertaistavat ympärillä olevaa todellisuutta liiaksi. Ne ohjaavat kaavamaiseen ehdokkaiden arviointiin. Turvaudun omaan politiikan seurantaan, jossa noudatan pitkälle Aitamurron edellä eritettyjä valintaperusteiden logiikkaa.

Vice - vallan paheelliset kasvot

Kävin katsomassa Yhdysvaltain entisestä varapresidentistä Dick Cheneystä kertovan elämäkerrallisen draamaelokuvan ”Vice – vallan oikeat kasvot” (alun perin ”Vice – The Untold True Story That Changed The Course Of History”. Elokuvan on ohjannut Adam McKay ja tuottajana on mm. Brad Pitt. Pääosissa ovat Christian Bale ja Amy Adams. Ensi-ilta Yhdysvalloissa oli 12/2018. Elokuva sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta. Christian Bale palkittiin Dick Cheneyn roolista Golden Globella.

Elokuvaa markkinoidaan siis ”true storyna”. No, katsotaanpa.

Elokuvan otsakkeessa on sana ”vice”, jolla viitataan käsitteeseen (kätketty) ”pahe” ja samalla varapresidentin virkanimikkeeseen. Dick Cheney edustaa näitä molempia. Olen seurannut hänen uraansa kohtalaisen intensiivisesti ja siksikin elokuva kiinnosti. Minulle on jäänyt miehestä vähemmän mairitteleva kuva oman edun tavoittelijana ja Yhdysvaltain ulko- ja puolustuspolitiikan omavaltaisena harmaana eminenssinä.

Cheney (s. 1941) eteni pikku hiljaa, mutta varmasti urallaan eteenpäin olematta mikään uraraketti. Hän oli edustajainhuoneen jäsen 1979-1989, Valkoisen talon kansliapäällikkö 1975-77, puolustusministeri 1989-93 ja varapresidentti 2001-2009. Elokuvan keskeisenä sisältönä on kuvata poliitikon vaikutusvaltaa, joka ulottuu paljon hänen tehtävänkuvansa yli ja ohi.

Varapresidentin virkaa ja henkilöä on usein vähätelty. Häntä on pidetty seremoniallisena hahmona. Varapresidentteinä ovat toimineet kuitenkin uran etenemisen kannalta potentiaaliset miehet: useat heistä on valittu myöhemmin presidenteiksi.

Dick Cheneytä monet pitävät kaikkien aikojen merkittävimpänä varapresidenttinä. Koskaan hän ei varsinaisesti pyrkinyt presidentiksi ja otaksun, että hänen kaltaisensa mies tyydytti valtatarpeensa saadessaan häärätä laajoin toimivaltuuksin presidentin (selän) takana. Jää vaikutelma, että hän pystyi räätälöimään varapresidentin reviirin sellaiseksi, että hänen ei tarvinnut edes päästä presidentiksi toteuttaakseen vallan täyteyden. Samalla hän säästyi joutumasta monien presidenttikeskeisten kiistojen kohteeksi. Elokuvan ansiot perustuvat edellä hahmotellun asetelman kuvaamiseen.

Heikkona pitämäni presidentti George Bush nuoremman kausilla Cheney pystyi toteuttamaan visioitaan, joita määritti pragmaattinen vallanhalu, ei niinkään syvällisemmät filosofiat. Hän perusti valtansa argumentille, että katsoi presidentin ja varapresidentin edustavan jakamatonta valtaa. Presidentti sai päättää ”presidentin hengessä” merkittävistä asioista ilman presidentin välitöntä siunausta.

Dick Cheney ei ollut klassinen pyrkyri, vaan vallankäyttäjänä enemmänkin ”tilaisuus tekee varkaan” -tyyppi. Hän käytti tilaisuudet hyväkseen laajentaakseen omaa valtaansa mukavuudenhaluisen presidentin vallan kustannuksella.

Elokuva kulminoituu Irakin sotaan ja Cheneyn huomattavaan rooliin sen syttymisen käynnistävänä voimana. Cheney tendenssinomaisesti pyrki osoittamaan Saddam Husseinin syylliseksi joukkotuhoaseiden hallussapitoon. Kuten tunnettua tätä ei pystytty osoittamaan toteen missään vaiheessa sotaan valmistautumisen ollessa meneillään.

Syntyi pakkomielle, jolla WTC-tornien sortumiset piti kostaa. George Bush loi tarinan (johon hän saattoi oikeasti uskoa), jossa hyökkäys oli liberaalin demokratian vientihanke islamilaiseen maailmaan. Varsinainen toteuttaja oli demokratia- ja tunneseikoista vapaa Dick Cheney, joka apuriensa kanssa käänsi epäilijöiden mielet hankkeen kannalle.

Cheney ei ole tunnustanut osasyyllisyyttään koko nykyajan suurimpaan kriisiin, Irakin sotaan ja sitä seuranneeseen pakolaiskriisiin.

”Voitetun” sodan yksi kohtalokas välillinen seuraamus oli, että se käynnisti terroriteot ympäri maailmaa. Niiden seurauksena syntyi valtava pakolaiskysymys, jonka jäljet ulottuvat tähän päivään.

Poliittisen tien tukkeuduttua ajoittain (Carterin ja Clintonin presidenttikaudet) Cheney ”vetäytyi” bisnesmaailmaan. Hän oli yhden merkittävimmistä energia-alan yrityksistä, Halliburtonin toimitusjohtaja ja osakas tehden sen avulla itsestään miljonäärin. Cheney ei kaihtanut käyttää Irakin sotaa omistamansa yrityksen bisneksen tekoon: ensin hän tuhosi osaltaan Irakia ja sitten jälleenrakensi sitä yrityksensä avulla.

:::::::::::::::

Christian Bale Cheneynä on palkittu roolistaan. En yksiselitteisesti yhdy palkitsijoiden valintaan. Cheynestä oli tehty persoonattomasti matalalla äänellä käskyjä murahteleva itsevaltias. Samalla on jouduttu pienentämään muiden päätöksentekijöiden rooleja: osa on leimattu miltei statisteiksi (kuten ulkoministeri Condoleezza Rice ja puolustusministeri Colin Powell). Heidät on alistettu papukaijoiksi, jotka toistavat harmaiden eminenssien (Cheney itse ja vaikutusvaltainen, mutta huonomaineinen presidentin neuvonantaja Karl Rove) valmiiksi sanelemia puheita. Ihan tällaista valtaa en usko Cheneyn käyttäneen.

Elokuvan henkilöhahmot on pelkistetty jopa lähelle karrikatyyrejä. On merkittäviä henkilöitä, jotka jäävät pelkiksi kuriositeeteiksi. Tämän on seuraus, kun värikkään Cheneyn koko ura ahdetaan kahteen tuntiin: ei Cheney kuitenkaan näin ylivoimainen ollut.

Elokuvaa on markkinoitu mustana komediana. ”Vice” herätti ajoittaisia naurunpyrskähdyksiä teatterissa. Niiden lähde oli Cheneyn häikäilemättömyyden kuvaukset ja miehen toinen toistaan kuvottavammat härskiydet. Elokuvan viljelemä musta huumori ei saanut otetta minusta, sen verran synkeät seuraamukset Cheneyn jälkivaikutuksista piittaamattomalla väkivallanviljelyllä on ollut.

Elokuvassa on kaikki ”true storyn” hyvät ja huonot puolet sisällään. Ensinnäkin se palvelee lähimenneisyyden historian kertauksena ja palautti mieleen yhden merkittävän vallankäyttäjän elämäkerran. Toisaalta siinä sorrutaan eri henkilöhahmojen ääripelkistyksiin, jolloin elävän elämän henkilöiden vaikutusvaltasuhteita muokattiin vinoiksi.

”Voiman Venäjästä” uhkien Venäjäksi?

Usean eri ministeriön yhteistyönä on julkaistu raportti, jolle on annettu nimi ”Voiman Venäjä”. Siinä tarkastellaan Venäjän nykytilaa ja tulevaisuutta turvallisuuden näkökulmasta.

Voiman Venäjä -raportti on toteutettu puolustusministeriön, sisäministeriön ja ulkoministeriön toimeksiannosta ja puolustusministeriön koordinoimana. Raportti on jatkoa kerran hallituskaudessa tilatulle puolustusministeriön Venäjä-selvitykselle: ”Haasteiden Venäjä” ilmestyi vuonna 2008 ja ”Muutosten Venäjä” vuonna 2012.

Raportin kolme pääteemaa keskittyvät 1) Venäjä ulkopolitiikkaan, 2) sotilaalliseen puolustukseen ja puolustusteollisuuden resursseihin ja 3) sisäiseen kehitykseen. Laadintaan osallistui useita kymmeniä henkilöitä yliopistoista, tutkimuslaitoksista ja viranomaistahoista.

Keskeinen aspekti on ollut Venäjän toimien vaikutus Suomeen ja lähialueeseen. Keskityn ohessa tehtävään sisältyneeseen ennakointityöskentelyn tuloksiin.

Raportin johdannossa todetaan, että raportti ei edusta valtionhallinnon näkemystä. Tämä antaa mahdollisuuksia vapaammin muotoilla arvioituja muutoksia. On ymmärrettävää, että Venäjä on turvallisuuspoliittisen mielenkiinnon kohteena. Kuitenkin joskus tulee tunne, että fiksoidumme Venäjään liiaksi ja sivuutamme liian kevyesti Ruotsin, Kiinan ja Yhdysvallat. Väitän, että meidän Venäjä-suhteessamme on annos neuroottisuutta.

Raportissa luodaan neljä eri tulevaisuudenkuvaa (ennakointityöskentely). Niiden ympärille määritetään meneillään olevia ja tulevaisuudessa vahvistuvia globaalin tason murroksia lyhyesti (teknologinen ja taloudellinen murros, väestön vanheneminen, globaali kilpailu resursseista, ympäristön kestokyvyn muutos, ym.).

Tulevaisuudenkuvat ovat seuraavat:

1) Nykykehityksen jatkuminen

2) Nykykehitystä suotuisampi kehitys

3) Nykykehitystä heikompi kehitys

4) Venäjän valtion sisäinen hajoaminen

Mikään skenaarioista tuskin toteutuu sellaisenaan. Olisi helppoa sanoa, että toteuma on edellä olevien pääkohtien yhdistelmä. Tuskinpa kuitenkaan. Venäjän valtion sisäinen hajoaminen on erittäin epätodennäköinen skenaario, vaikka tietty epävakaus valtaisikin Venäjän.

Äkkiseltään raportissa maalataan hyvin synkkä kuva Venäjästä. On helppoa nähdä tässä tietynlainen vastaveto aiempien raporttien Venäjää ymmärtäville kannanotoille (vaikken uskokaan suomettumisaspektiin 2000-luvulla). Kuitenkin näkisin, että raportissa ei syyllistytä ylikriittisyyteen eikä kauhukuvien maalailuun, lukuun ottamatta ehkä neljättä skenaariota, joka vaihtoehdoista on kaikkein epätodennäköisin.

Raportissa viitataan keskeiseen asemaan nostettuun venäläiseen filosofiin Ivan Iljiniin (1883–1954), jonka opeista ”Putin on lainannut usein viljelemänsä ajatuksen Venäjästä omana erityisenä, orgaanisena kokonaisuutena, jonka alistaminen ja hajottaminen on läntisten voimien päämäärä. Tämän ajattelukehyksen avulla oikeutetaan ja perustellaan Venäjän valintoja. Konservatiivisen filosofian uusi tuleminen Venäjällä on vain yksi, vaikkakin keskeinen strategiseen päätöksentekoon vaikuttavista tekijöistä”.

Venäjä ei ole tällaisine ajatuksineen yksin. Teekutsuliikkeen ja yleensä konservatiivisten amerikkalaisten erityisesti kannattama amerikkalainen ekseptionalismi kytkee sekä Yhdysvallat että Venäjän samaan aateperintöön: ”kansakunnan ainutlaatuiseen suuruuteen”.

Olisi ollut ehkä perusteltua sijoittaa Venäjä suurvaltojen voimasuhteiden ”liikkeeseen”, sillä ne todellakin ovat koko ajan liikkeessä suhteensa toisiinsa. Voimasuhdemuutoksena on nähtävä Kiinan nousu ja Yhdysvaltain lasku (kaikista Make America Great Again -puheista huolimatta). Raportissa korostuu Venäjän uhka ympäristölleen, mutta nähty aggressiivisuus olisi ollut ehkä syytä nähdä myös osittain reaktiona Yhdysvaltain toimille sen rajoilla.

Venäjän erottaa sen läntisistä kumppaneista juuri pelko saarretuksi tulemisesta – oli siinä pohjaa tai ei. Tällainen ajattelu kumpuaa satojen vuosien ajalta ja takaa: heikosti kehittynyt suvereenin valtion suhteellisuudentaju ja toteutuneet katastrofit ovat luoneet Venäjän omakuvan, jota meidän lännessä on ollut vaikea ymmärtää eikä Venäjä toisaalta ole tehnyt itseään yhtään helpommin ymmärrettäväksi.

Mitkä ovat raportin neljän skenaarion avainkappaleita Suomi-Venäjä-suhteiden näkökulmasta? Määritän osuvimmat kohdat omasta näkökulmastani seuraavasti (myönnän että ole harjoittanut valikoivaa otetta raportin referoinnissa):

1) Nykykehityksen jatkuminen

”Venäjän vaikuttamistoimista huolimatta Suomi pystynee nykyisten olojen jatkuessa säilyttämään toimivat, mutta haasteelliset, kahdenväliset suhteet Venäjään. Venäjä tekee yhteistyötä hyödyllisiksi kokemillaan alueilla, mutta pyrkii edistämään omia etujaan Suomen kustannuksella kahdenvälisissä suhteissa. Vaikka Venäjän vaikuttamistoimet ovat jatkuvia, niiden intensiteettiä rajoittaa pyrkimys välttää Suomen työntämistä sotilaallisen liittoutumisen valintatilanteeseen lännen kanssa. Venäjällä on resursseja ja edellytyksiä voimistaa ja laajentaa vaikuttamistaan Suomea kohtaan niin tarpeelliseksi katsoessaan. Tällä on Suomea pidättelevää vaikutusta myös ilman konkreettisia toimia.”

2) Nykykehitystä suotuisampi kehitys

”Taloudellisesti vahvempi Venäjä kasvattaisi molemminpuolisia investointeja ja Venäjän edellytykset käyttää taloudellisia kytkentöjä ja rahavirtoja poliittisen sitouttamisen välineinä parantuisivat. Maiden energiajärjestelmien kytkennät todennäköisesti vahvistuisivat, ja uusien energianlähteiden käyttöönotto Suomessa voisi hidastua. Venäjän poliittisen päätöksenteon ennakoitavuuden ja sen talouden kasvu parantaisivat suomalaisten yritysten toimintaedellytyksiä Venäjällä. Liiketoimintaympäristö säilyisi korruptoituneena, ja siellä toimiminen edellyttäisi edelleen erityisosaamista. Yleisesti positiivisemman mielikuvan ja ruohonjuuritason yhteyksien, kuten liiketoiminnan, opiskelun ja matkustamisen, lisääntyessä yleinen kiinnostus Venäjää kohtaan voisi Suomessa kasvaa.”

3) Nykykehitystä heikompi kehitys

”Venäjän nykyistä heikompi taloudellinen ja sotilaallinen kehityskulku ja sen mahdollinen taloudelliseen yhteistyöhön hakeutuminen lännessä kasvattaisivat Euroopan ja samalla Suomen kytkentää Venäjän energia- ja raaka-ainemarkkinoihin ja loisivat niihin liittyville tuotteille ja palveluille vientimahdollisuuksia. Öljyn hinnan lasku supistaisi kuitenkin Venäjän vientituloja, jolloin tuonti sopeutuisi vastaavasti kokonaisuutena pienemmäksi ja kilpailu Venäjän markkinoista koventuisi. Suomen turvallisuuspoliittinen asema säilyisi nykyistä vastaavana, kun lännen yhtenäisyys Venäjää kohtaan säilyisi poliittisella tasolla ja turvallisuuden suhteen. Venäjälle tehtävien investointien mahdollinen taloudellisen merkityksen kasvu kannustaisi kuitenkin arvioimaan, että heikentyvän Venäjän muodostama turvallisuusriski on pienentynyt, ja jotkut länsimaat voisivat asettaa taloudellisia intressejään yhteisön arvointressien edelle.”

4) Venäjän valtion sisäinen hajoaminen

”Venäjä kääntyisi hajautuessaan sisäänpäin, ja suora poliittinen vaikuttaminen Suomeen vähenisi merkittävästi. Suomen ja Venäjän kahdenvälinen kauppa vähenisi, minkä seuraukset näkyisivät myös Suomen talousluvuissa. Energiakaupassa voisi tulla katkoksia, mutta yleisesti sen jatkaminen olisi resursseja hallitsevien tahojen etujen mukaista. Kokonaisuutena hajautumiskehityksen vaikutukset Suomeen olisivat lyhyellä aikavälillä hyvin todennäköisesti haitallisia. Jatkuvuus kahdenvälisissä suhteissa, pitävien sopimusten laatiminen ja suomalaisten investointien suojaaminen Venäjällä olisivat uhattuina.”

:::::::::::::::::

Painotin niitä kohtia kussakin skenaariossa, jotka itse koin merkitseviksi ja Suomen ja Venäjän suhteiden todennäköisiksi kehityspoluiksi eri vaihtoehdoissa. Joku toinen valitsisi raportissa esiin tuodut uhkaskenaariot todennäköisimmiksi kehityspoluiksi.

::::::::::::::::

HS:ssä (14.3.2019) oli Venäjä-tutkija Mark Galeottin haastattelu, jossa hän valotti näkemyksiään Venäjän vallankäytöstä. Galeotti totesi, että Venäjän valtio on kokenut olevansa sotatilassa länttä vastaan vuodesta 2014 – sota on poliittinen. Vaikeus tulkinnassa on se, että lännessä ajatellaan sodan tarkoittavan konkreettisesti sotaa. Joissakin tapauksissa rajatuilla alueilla (Ukraina, Krim) sota onkin todellinen.

Lännessä ”haukat ja alarmistit” sekä Kremlin avustajat tulkitsevat Putinia niin, että hänellä on suuri yksityiskohtainen suunnitelma. Tämä on myytti, johon Galeotti ei usko. Lännessä monet tahot kuitenkin levittävät ”myyttiä” totena.

Putin haluaa Galeottin mielestä suurvaltastatuksen etupiireineen ja sille lännen tunnustuksen. Tämä on perintö, jonka hän haluaa jättää jälkeensä.

Trauma siitä, että Venäjä ei ole enää suurvalta on syvällä: Venäjällä koetaan maan asema ”eristetyksi, marginalisoiduksi ja nöyryytetyksi”. Lännessä tämä ajattelu sivuutetaan toteamalla, että ”sitähän se on halunnut”. Meidän suomalaisten pitäisi olla jonkinlaisia Venäjä-tuntijoita ja nähdä tapahtunut kaleidoskoopin läpi.

”Voiman Venäjä” -raporttia on hyvä lukea Galeottin silmälasien läpi, vaikka ei hyväksyisikään kaikkia hänen tulkintojaan.

Viidakon lakeja ja puutarhan raivaajia

Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski lainaa kolumnissaan (”Maailman sivu: Vapaa maailma on puutarha viidakon keskellä eikä mikään itsestäänselvyys”) 11.3.2019 amerikkalaisen Robert Kaganin uutta kirjaa The Jungle Grows Back (2018), jossa Kagan kiinnittää huomiota liberaalin demokratian nykytilaan huolien täyttämässä hengessä. Täsmälleen samaan huoleen olen itse kiinnittänyt huomiota kymmeniä kertoja tämän blogini puitteissa. Republikaanien taustajoukoissa toimineena Kaganilla on erilainen lähestymistapa kuin minulla, mutta huolenaihe on yhteinen: miten liberaali demokratia kestää ulkopuolelta tulevan illiberaalin hyökkäyksen?

Joudun turvautumaan tässä Aittokosken lainauksiin kirjasta, mutta katsotaan saanko sen käsiini tuonnempana.

Kagan esittää pikkuteoksessaan (164 sivua) väitteen, että emme ole riittävästi kiinnittäneet huomiota maailman muuttumiseen. Kagania lainaten: ”Valitettavasti pidämme (läntistä) maailmaamme itsestäänselvyytenä”. Hän epäilee, että ”Maailmanjärjestys kuuluu niihin asioihin, joita ihmiset eivät ajattele ennen kuin se ovat mennyttä”. Syyt johdetaan 1990-luvulle ja ajatteluun, että historia on loppunut ja liberaali demokratia on lopullisesti voittanut hegeliläisen henkien taistelun.

Omalta osaltani haluan kiistää ajatuksen, että olisin ollut huoleton liberaalin demokratian kohtalosta tai suhtautunut siihen itsestäänselvyytenä.

Kaganin mielestä illiberaali viidakko on valtaamassa jo kerran suureksi osaksi raivattua liberaalia demokratiaa edustavaa puutarhaa. Eric Hobsbawm arvioi, että 1940-luvun alussa demokratioita oli vain kymmenkunta (hän laski Suomen nipin napin mukaan). Nyt Kagan arvioi niitä olevan satakunta (!). Jos näin on, tilanne ei ole toivoton millään lailla.

Liberaali demokratia on osoittautunut hauraaksi ja tarvitsee puolustajikseen vankkoja moniarvoisen kansanvallan kannattajia. EU:lla on tässä vahva rooli: sen on pidettävä oma pesä kunnossa.

Kagania on pidetty ”neoconina”, uuskonservatiivina, joka oli Yhdysvaltojen ulkopolitiikan haukka 2000-luvun vaihteessa. Haukkojen asenne kiteytyi vuoden 2001 WTC-tornien tuhon seurauksena. Kostonhenki täytti monen amerikkalaisen mielen ja George Bush nuoremman ja hänen harmaan eminenssinsä Dick Cheneyn johdolla valmisteltiin liberaalin demokratian väkivaltainen vientihanke Irakiin. Kagan oli yksi hankkeen tukijoista. Seurausten hintaa maksamme vieläkin.

Amerikkalainen versio liberaalista demokratiasta on kuin norsu, joka Kaganin ja Aittokoskenkin mielestä massallaan vakiinnutti liberaalin demokratian ja kapitalismin läntiseen Eurooppaan - itää ja Neuvostoliittoa vastaan. Tätä ei voi kieltää, joskin liberaali demokratia olisi käsittääkseni muutoinkin tullut vallitsevaksi järjestelmäksi. Tarvittiin kuitenkin USA takaamaan järjestelmän vakiintuminen ja Länsi-Berliinin aseman säilyminen lännen osana. Tätä varten miehitysarmeija sijoitettiin pysyvästi Länsi-Saksaan.

Aittokoski lainaa Kagania: ”Meidän täytyy hylätä kylmän sodan jälkeinen myytti, että liberalismi on ihmisen luonnollinen lopputulema, koska se voitti kommunismin”. Tämä on varmaan tarkoitettu Amerikan suurelle yleisölle. En oikein jaksa uskoa, että tiedostavilla eurooppalaisilla olisi ollut näin naiivi käsitys asioiden kulusta. Kagan menee pitkälle väittäessään, että ”liberaali demokratia on poikkeus, puutarha viidakon keskellä”.

Kagan on valmis sulkemaan Unkarin ulos liberaalien demokratioiden perheestä. Perusteluja löytyy, mutta se on silti helpommin sanottu kuin tehty.

Kagan kritisoi kautta rantain Donald Trumpia siitä, että hän on hylkäämässä liberaalia demokratiaa edustavat kumppanit Euroopassa. Tässäkin hän mollaa ensin Barack Obaman, jonka ”politiikka tarkoitti kolhuja liberaalille maailmanjärjestykselle”. Minusta Obaman politiikka oli enintään varovaista, mutta ei lainkaan sisältänyt Donald Trumpin tyylistä tarkoitushakuista irtisanoutumista kumppanuuksista.

Trumpin ”Amerikka ensin” on omiaan lisäämään autoritaaristen valtioiden (esim. Venäjä, Kiina) itseluottamusta ja liikkumavaraa edunvalvontatavoitteissaan.

Aivan oikein Kagan kiinnittää huomiota Yhdysvaltain vuosikymmeniä kestäneeseen tukeen autoritaarisille valtioille. Ei siis voida sanoa, että Yhdysvallat olisi ollut johdonmukainen puolustaessaan liberaalia demokratiaa. Se on ajanut omaa ”liberaalia” voimapolitiikkaansa välittämättä demokratian toimivuudesta kohdemaissa.

Yhdysvaltojen olisi järkevää puolustaa vallitsevaa läntistä yhteiskuntajärjestelmää jo omien etujensa takia. Siksi se joutuu palaamaan yhteistyöhön, jos vain taloudelliset resurssit antavat myöten.

:::::::::::::::::

Maailmanpolitiikan tulevaisuuden suunnan arvioiminen on vaikeaa, koska eri voimaryhmien edut käyvät ristiin. Sitä paitsi on monia muitakin ulottuvuuksia kuin autoritaarisuus-liberaali demokratia, jotka vaikuttavat kokonaisuuteen: ilmastokysymykset, teknologinen kehitys, kaupan globalisoituminen….

Kagan kaipaa Yhdysvalloilta aktiivisempaa roolia maailmanpolitiikassa Donald Trumpin eristäytymisen sijasta. Jää ainakin Aittokosken kolumnin perusteella avoimeksi ajaako Kagan palaamista Yhdysvaltain vanhaan rooliin demokratian vartijana, johon sekoittuu suurvaltaintressi. Liberaali demokratia ei ole monoliitti vaan hyvin monitahoinen asia. Se sopii esimerkiksi Skandinavian maille, mutta onko siitä vientituotteeksi?

Jää käsitys, että Kagan haluasi kääntää kelloa taaksepäin Yhdysvaltain vanhan monenkeskisyyteen perustuneen vallan suuntaan. Onko liberaali demokratia siis tarjotin, josta voi valita miellyttävimmät osat ja hylätä toiset?

Diplomatian loppu

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö osallistui asevalvontaa käsittelevään paneelikeskusteluun Münchenin turvallisuuskonferenssissa 16. helmikuuta 2019. Paneelissa käsiteltiin erityisesti keskimatkan ja keskipitkän matkan ydinaseita rajoittavan INF-sopimuksen romuttumista.

Niinistö kajosi yhteiseen huoleen turvallisuudestamme toteamalla muun muassa: ”Kaikkein huolestuttavinta on se, että kansainvälisiä sopimuksia lähdetään ylipäätään purkamaan edes ajattelematta tilalle jotain muuta. Jos päädymme tilanteeseen, jossa diplomatia ei enää toimi, se on meille kaikille suuri ongelma. Olemmeko nyt todistamassa vaihetta, jolloin diplomatia päättyy?”.

Käsitän niin, että Niinistön huomautus ”diplomatian lopusta” oli retorinen. Huoli sinänsä on aito ja konkreettinen, mutta odotus diplomaattisten keinojen päätymisestä umpikujaan ei varmaankaan tarkoittanut, että lausahdus otetaan kirjaimellisesti. Muussa tapauksessa olemme samassa tilanteessa kuin väitetyssä ”historian loppu” -skenaariossa. Historia jatkuu ja diplomatia jatkuu.

Toki Niinistö ei ole ainoa, joka on käyttänyt käsitettä ”diplomatian loppu”. Asialla ei kuitenkaan tarvitse saivarrella enempää. Sen sijan on syytä pohtia, miksi ja miten nykyiseen tilanteeseen on tultu.

Niinistö ilmaisi aidon huolensa suurvaltojen suhteiden sotkuisuudesta. Kaukana takana päin on kaksinapainen maailma, joka – kaikista kauhukuvista huolimatta – muodostui selkeähköstä ideologisesta ja geopoliittisesta asetelmasta: isoa sotaa ei kylmän sodan aikana syttynyt eikä sen jälkeenkään.

Kylmän sodan aikana vallitsi kauhun tasapaino, joka esti kumpaakaan supervalloista tarttumasta järeimpään puolustus- tai hyökkäyskeinoon, ydinohjukseen, vaikka tuhon partaalla käytiinkin. Järki voitti. Nyt ajoittain tuntuu, että meitä yritetään totuttaa ajatukseen, että ydinsota on mahdollinen realistisesti ajatellen. Herman Kahnin 1960-luvulla esittämä ajatus siitä, että ydinsodan voi voittaa elpyy?

Ydinaseiden potentiaalinen käyttö konfliktitilanteessa ei ole poistunut mihinkään. Siksipä kaikin tavoin kannattaa taistella diplomatian onnistumisen puolesta.

Nykytilannetta voisi ohuesti verrata ensimmäisen maailmansodan alla vallinneeseen uhkatilanteeseen – tosin ilman ydinaseaspektia. Asemia haetaan – kuten silloinkin - erilaisilla liittosuhteilla, joskin oman lusikkansa soppaan pistää Donald Trump, joka monenkeskisten sopimusten sijasta kannattaa kahdenvälisiä ”diilejä” liikemiesmalliin. Hän siis teoreettisesti yksinkertaistaa liikemiesfilosofiansa avulla globaalia asetelmaa, mutta tosiasiassa monimutkaistaa sitä.

Kari Huhta Helsingin sanomien artikkelissa ”Mitä tapahtuu, kun diplomatia loppuu?” (3.3.2019) tarttuu diplomatiateemaan omin tulkinnoin. Hän vie tarkastelua autoritaariset hallinnot-liberaalit demokratiat -suuntaan ja ottaa periaatteellisesti kantaa Suomen suhtautumiseen Venezuelan tilanteeseen, jossa Suomi muiden EU-maiden kanssa asettui tukemaan oppositiojohtaja Juan Guaidoa. Tämä vertautuu tilanteeseen kylmän sodan aikana, jossa Suomi tavallisesti äänesti tyhjää. Se ei halunnut sotkeentua ”suurvaltojen eturistiriitoihin”.

UM:n mukaan vanha sääntö pätee edelleen: Suomi ei ottanut kantaa Venezuelan hallitukseen vaan perustuslain mukaiseen prosessiin. Tämä kiertolausuma ei ole muotoiltu ulkopolitiikkaa uudistavalla tavalla, vaan pitää voimassa edelleen vanhan toisen maailmansodan jälkeisen klausuulin ”puuttumattomuudesta ulkovaltioiden sisäisiin asioihin”.

Maailma on muuttunut monimutkaisemmaksi. Huhta ottaa esimerkiksi Egyptin hallinnon, johon EU ja Suomi voisivat ottaa jyrkän paheksuvan kannan, koska Egyptin presidentti ”rakentaa diktaattorin asemaa”. Ristiriita Venezuelan tapauksen kanssa syntyy, koska EU tosiasiassa yrittää parantaa suhteita Egyptiin.

Tällaisia kiemuraisia tilanteita syntyy tuhkatiheään. Riippuu näkökulmasta, mikä kanta voittaa.

Donald Trump on luonut aivan uuden kuvion luopuessaan liberaalin demokratian puolustamisesta suhteessa Pohjois-Koreaan ja sen johtajaan. Kahdenväliset diilit ajavat periaatteiden ohi. Trump on myös ilmoittanut ainakin retorisesti, että USA luopuu maailmanpoliisin tehtävistä. Se siis pyrkii irtautumaan liberaalin demokratian vientipyrkimyksistä. Myös ihmisoikeuskysymykset ja oikeusvaltioperiaatteet ovat toissijaisia.

Liberaalin demokratian pakkovienti ei hyödytä ketään, mutta irtisanoutuminen maailmanpolitiikan vastuukysymyksistä on vastenmielistä, koska USA hämmentää soppaa, vaikka kuinka kieltäisi sen.

Huhta valottaa maailmanpolitiikkaa Varsovassa helmikuussa pidetyn Euroopan maiden, Lähi-idän ja Yhdysvaltojen huippukokouksen avulla, joka paljasti osaaottavien maiden erilaiset intressit. Puola halusi luoda tiiviimmät kahdenväliset suhteet Yhdysvaltoihin ohi Naton. Yhdysvallat ja EU ottivat yhteen Iranin ydinohjelman valvonnasta. Taustalla kivi kengässä on USA:n irtautuminen Iran-sopimuksesta, joka solmittiin Barack Obaman aikana. Yksi iso ongelma on Itämeren kaasuputki, joka on myrkyttänyt Yhdysvaltain ja Saksan suhteita. Kuva eripuraisuudesta täydentyy riitelyllä siitä, mikä on Länsi-Euroopan osuus omasta puolustuksestaan. Trump on luonut suhteilleen vastavuoroisuusperiaatteen: jos ette suostu, niin…..

Diplomatialla on todella töitä!

Kiina on oma iso muuttuja kansainvälisten suhteiden yhtälössä. Sillä, kuinka autoritaarinen järjestelmä Kiinassa on ei ole juurikaan merkitystä: kaupankäynti on keskiössä ja Kiinan geopoliittiset tavoitteet.

Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat muodostavat keskenään kilpailevan triangelidraaman, jossa Venäjä ja Kiina ovat pyrkineet lähestymään toisiaan ylivoimaiseksi katsotun USA:n vastapainoksi. Molemmat maat katsovat tyytyväisyydestä hyräillen läntisten valtioiden eripuraisuutta.

Toisaalta tässä asetelmassa - Kiinan ja USA:n päästessä mahdollisesti sopimukseen kaupallisista suhteistaan – laskun maksajaksi saattaa joutua euroalue. Kahden kauppa on kolmannen korvapuusti.

Kiina tuntuu näistä kolmesta rauhantahtoisimmalta, mutta vain näennäisesti. Se kannattaa vapaakauppaa, koska se on sille edullista. Kiina on jo pitkään levittänyt vaikutusvaltaansa kaikkialle maailmaan eikä suinkaan epäitsekkäistä syistä. Tulevaisuus on Kiinan ja lähimenneisyys Yhdysvaltojen. Diplomatia – ainakin pinnalta katsoen – on Kiinalle tärkeä työkalu kansainvälisissä suhteissa. Kiinan kannalta diplomatia on kaikkea muuta kuin loppumassa. Sillä on aikaa odottaa.

Heijastumat diplomatian vaikeuksiin juontavat juurensa jopa tavallisten kansalaisten kokemuksista. Euroopassa ja Yhdysvalloissa on paljon ryhmiä, joita koettelevat rakenteellinen työttömyys ja ostovoiman supistuminen. Nykyisen some-kulttuurin aikana tieto ongelmista leviää salamannopeasti. Seurauksena edellä esitetystä on, että poliitikot kansallisella tasolla pyrkivät siirtämään vastuun ongelmista globaaleille kilpailijoille, jotka puolestaan reagoivat aggressiivisesti.

Yhdysvallat ja Länsi-Eurooppa, Saksa keskusvaltionaan ovat niin kauan hellineet yhteistyöpyrintöjä, ettemme ole muusta tienneetkään, nyt tiedämme. Riidan rakentaminen on lyhytjänteistä jäynäämistä, joka hyödyttää vain kilpailijoita.

En yritä väittää, että edellä on käyty läpi maailmanpolitiikan ongelmakohdat. Nekin, jotka on lueteltu edellä, tarjoavat valtavasti huolenaihetta.

Kaiken jälkeen kokeneille diplomaateille olisi kysyntää. Niinistö oli oikealla asialla diplomatiapuheellaan. Rauhantahtoinen diplomatia on Suomen, ja varsinkin Suomen etu.