tiistai 17. heinäkuuta 2018

Trumputin - kuka huijasi ja ketä?

Trumpin ja Putinin kohtaamisesta on kulunut muutama päivä. Tavan mukaan ilma oli jo etukäteen sakeana erilaisista spekulaatioista. Näihin puutuin kirjoituksessani ”Piru maalataan taas seinälle” (3.7.2018), jossa ilmaisin pettymykseni paniikinomaisista tulevaa kokousta koskevista ”asiantuntija-arvioista”. Ne olivat mielestäni puhtaita arvauksia eikä suurimmalle osalle niistä löytynyt mitään järkiperustetta.

Entä nyt tapaamisen jälkeen? Sama jatkuu: epäillään, jos vaikka minkälaisten diilien sopimisesta. En nyt puutu kuitenkaan tähän epäilyjen kauhugalleriaan, vaan niihin tulevan politiikan näkymiin, joita konkreettisesti voisi seurata huippukokouksesta.

Kuuntelin ja katselin tarkasti mediatilaisuutta huippukokouksen jälkeen. Kyllä, seurasin kehonkieltä, seurasin puhevirtaa, seurasin ilmeitä….. Mutta ennen kaikkea tutkiskelin puheiden sisältöjä.

Mitä johtopäätöksiä on vedettävissä? Havaitsin kokouksen jälkeisestä keskustelusta sen tunnusomaisen piirteen, että aiemmat ennakkoluulot haluttiin säilyttää. Ilmeisimmin tätä katsantokantaa edustuvat yhdysvaltalaiset kommentit: presidentti on hyvä tai huono riippumatta siitä, mitä hän sanoo. Ymmärrettävää, mutta ei kovin analyyttistä.

Meillä Suomessa UPI:n Mika Aaltola on edustanut kokousta ja johtajien lupauksia ymmärtävää asennetta. Hän näytti odottavan, että konkreettista hyvää tulee tapahtumaan ja viittasi joihinkin turvallisuutta koskeviin yhteistyöajatuksiin. Itse jäisin kyllä odottelemaan konkretiaa….. Selvää on, että molemmat osapuolet julistavat loistavaa menestystä tietyistä myönnetyistä erimielisyyksistä huolimatta.

Arvelisin, että osapuolet olivat sopineet kahdenkeskisessä tapaamisessa, ettei selkeitä erimielisyyksiä korosteta. Tämä johtui siitä, että molemmin puolin katsotaan ihmisten olevan kyllästyneitä jatkuviin vastakkainasetteluihin. Niinpä valtionpäämiehet pitivät lehdistötilaisuudessa neutraalia ja/tai hyvää ilmapiiriä yllä.

Krimiä ei voitu sivuuttaa. Trumpilla sen enempää kuin Putinilla ei ollut kuitenkaan liikkumavaraa kysymyksessä. Arvovallan menettämisen mahdollisuus oli liian suuri. Siispä on kaksi vaihtoehtoa: joko Krim säilyy ”ikuisena” haavana kansainvälisessä politiikassa tai sitten kyllästymisen seurauksena länsi antaa joitakin takuita vastaan periksi.

Huippukokouksen asialista lienee ollut lähes kattava. Voitaneen puhua ongelmakohtien kartoituksesta. Oletettavasti miltei jokaista kohtaa neuvotteluagendalla kosketeltiin tai ainakin sivuttiin lehdistötilaisuudessa. Tällä tavalla saatiin vaikuttava kuva kattavasta yrityksestä parantaa suhteita. Itse olisin ollut tyytyväisempi, jos olisi keskitytty tiettyihin asioihin, joista olisi saatu jotain konkreettista irti. Arvaan kyllä, että tähän ei voitu mennä, koska todella konkreettista ei ollut tarjolla.

Hyvää ilmapiiriä sotki median ”ikävät” kysymykset! Ne käsittelivät toisen osapuolen sisäisiin asioihin puuttumista keihäänkärkenä Venäjän väitetty (ja todennäköinen) sekaantuminen Yhdysvaltain presidentinvaaleihin Trumpin hyväksi ja Hillary Clintonia vastaan. Molemmat osapuolet torjuivat jyrkästi puuttumisen, kuten oli odotettavissakin.

En malta olla mainitsematta Trumpin jälleen kerran esille tuomia ärsyttäviä liioitteluja. Niinpä Trumpin vaalivoitto oli ”ylivoimainen”. Niinkö? Mitä nyt äänimäärissä hävisi kolmella miljoonalla äänellä!

Lehdistötilaisuus päättyi yhtäkkiä, kun Trump tunsi, että ikävien kysymysten vuo on loputon: turha jatkaa. Putin lienee ollut samaa mieltä.

Kun neuvottelijat palasivat kotimaihinsa, saivat he tuntea nahoissaan jo aiemmin esillä olleet ongelmat: Putin saa osansa eläkeiän korotuksesta ja Trump ei ole millään tavalla vapautunut Venäjä-kytkösten syytöksistä.

Varsinkin Trump on saanut osakseen ankaraa kritiikkiä suhtautuessaan ymmärryksellä Putinin lausuntoihin Venäjän puuttumattomuudesta vaaleihin. On katsottu, että hän antautui Putinille ja antoi väärän todistuksen tapahtuneesta. Nyttemmin Trump on ankaran painostuksen seurauksena joutunut myöntämään, että tuli osittain puhuttua ohi suun. Sinänsä harvinainen tunnustus.

Trump on saanut vastaansa sekä demokraatit että valtavirran republikaanipoliitikkoja. Trumpin ymmärtäjät koostuvat oikean reunan populisteista.

Trumpin yllä leijuu epäusko hänen patrioottisuudestaan. Kaikki hänessä on valjastettu henkilökohtaisen menestyksen alttarille. Oman edun hän mieltää myös valtion eduksi.

Polarisaatio Yhdysvaltain sisällä ei laantunut eikä laannu kokouksen seurauksena vaan saa siitä jopa uutta vauhtia. Osaa poliitikoista ja median edustajista näytti kiusaavan, kun Trump ei uhitellut Putinille. Minusta tämä alkaa haiskahtaa eltaantuneelta, vaikka itsekin suhtaudun Trumpiin hyvin kriittisesti.

::::::::::::::::::::

Itse asiassa valtionpäämiehillä oli Helsingissä mukavat oltavat valmistella suhteiden parantamista verrattuna mutapainiin kotimaassa, jonka kohteena Trump erityisesti on ollut.

Minkälaista maailmankuvaa nämä kaksi miestä heijastavat? Putin on systemaattinen, oman maailmakuvansa puolustaja, jonka sisällä hän tuo esille omaa ehdotonta oikeassa olemistaan: lännessä asiat tehdään väärin, itä on silta Putinin kunnioittamasta aidosta (mitä se sitten tarkoittaakaan) kristillisyydestä tähän päivään.

Trumpin menettelyjä eriteltäessä tulee ensinnä mieleen periksi antaminen: häntä ei voi selittää. Jotakin voidaan kuitenkin sanoa. Hän esiintyy aina yleisölle, joko se on kotimaan kannattajakunta tai sitten jokin ulkoinen taho. Näistä paljon tärkeämpi on kotimainen ikioma kuulijakunta, koska se sallii niin paljon epäjohdonmukaisuutta.

Pahimmillaan Trumpin käytöksessä on kysymys kiukuttelusta, kun karkkipäivänä karkki jää saamatta. Presidentti on parodinen hahmo, jonka seurassa muut johtajat joutuvat teeskentelemään ymmärtävänsä presidentin käytöstä.

Vastapuoli joutuu pidättymään sovittelevaan rooliin, jotta suuren johtajan herkkähipiäistä luonnetta ei loukata. Putinin ”arvaamattomuus” on Trumpin eliksiirin rinnalla haaleaa voikukkateetä. Putinin ongelma on toisaalla. Hän on omilla puheillaan ja toimillaan aiheuttanut tilanteen, jossa hän ei vaikuta luotettavalta niissäkään tilanteessa, joissa hän on rehellinen.

::::::::::::::::

Mitä vaatii onnistuminen huippukokouksissa?

Tuloksia tällaisista huippukokouksista on odotettavissa vasta, kun valmistelut on kunnolla suoritettu ja edeltävissä virkamiestason neuvotteluissa on jotain selkeästi sovittu. Nyt kysymys oli lähinnä lähtölaukaus jollekin tulevalle, jota voisi parhaassakin tapauksessa sanoa hentoiseksi edistykseksi suurvaltojen suhteissa.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Turvallisuus kauppatavarana

Euroopan turvallisuusjärjestelmä luotiin toisen maailmansodan aikana ja heti sen jälkeen pidetyissä suurvaltojen konferensseissa. Erityisesti Jaltan kokous oli ratkaiseva Euroopan turvallisuusjärjestelmän kannalta.

Perustettiin Nato ja Varsovan liitto, joiden avulla betonoitiin Euroopan kahtiajakautuminen. Sodan seurauksena yksinkertaisesti kaksi voittajatahoa päättivät Euroopan kohtalosta. Vain muutamat maat jäivät uuden bipolaarisen turvallisuusjärjestelmän ulkopuolelle (Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Irlanti ja varauksin Suomi). Niilläkin oli monenlaisia siteitä luotuun turvallisuusjärjestelmään. Suomen ”irrallisuutta” jouduttiin täydentämään YYA-sopimuksen rajoitteilla.

Sittemmin itäinen osa etupiiriä on osittain purkautunut läntisen turvallisuusjärjestelmän säilyessä ja laajentuessa. Tämä "epätasapaino" tai "epäsymmetrisyys" - ainakin Venäjän mielestä - on nykyjänneitteiden perimmäisiä syitä.

Yhdysvallat oli ja on oleellinen osa lännen turvallisuusjärjestelmää.

Itse asiassa Yhdysvaltain osallistuminen Euroopan puolustamiseen ei ole ollut itsestään selvä asia historiassa kuin korkeintaan toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Ensimmäiseen maailmansotaan USA lähti vasta Saksan dramaattisen provosoinnin seurauksena. Sama toistui toisessa maailmansodassa, jossa tilanteen ratkaisi japanilaisten hyökkäys Pearl Harboriin. Saksan ja Japanin keskinäinen sopimus liitti ne yhteiseksi viholliseksi Yhdysvalloille.

Oma lukunsa on Englannin ja Yhdysvaltain suhde, joka toimikoon Yhdysvaltain ja Länsi-Euroopan suhteiden kuvajaisena. Yhdysvalloissa on suhtauduttu pitkin historiaa kriittisesti tai kielteisesti brittiläistä kolonialismia kohtaan. Yhdysvallat ei tuntenut häpyä arvostelustaan, vaikka korvasi itse perinteisen siirtomaavaihtoehdon ”tukikohtaimperialismillaan” (1960-luvulla Yhdysvalloilla oli 1000 tukikohtaa ympäri maailmaa ja vieläkin sillä on noin 700 tukikohtaa).

Missään tapauksessa Englannin ja Yhdysvaltojen suhteissa kysymys ei ole ollut ystävällisistä ja ongelmattomista suhteista. Molemmin puolin on tunnettu epäluuloa. Yhdysvallat kuristi Englantia 1940-luvun lopulla vaatimalla sitä maksamaan jättimäiset velat, jotka aiheutuivat Yhdysvaltain tuesta toisessa maailmansodassa. Kysymys oli Englantia uhanneesta lähes konkurssimaisesta tilanteesta. Sopimus syntyi vasta tiukkojen neuvottelujen jälkeen. Englanti puolestaan ei osallistunut Vietnamin sotaan joukkoja lähettämällä, joka hiersi maiden välejä pitkään.

Päälle päin haasteista näkyi vain osa. Ongelmat lakaistiin pääosin maton alle. Ei siis mitään täysin uutta auringon alla, jos ajatellaan nykypäivää osana historian jatkumoa.

:::::::::::::::::

Tilanne on ainakin näennäisesti muuttunut Donald Trumpin virkaan astumisen seurauksena. Paitsi että meillä on yhdistelmä USA – Kiina – Venäjä - Eurooppa, niin nyt mukana on vanha mantere hankalana komponenttina lännen keskinäisessä kanssakäymisessä. Välillä on tullut mieleen, että Venäjä, Kiina ja Eurooppa (EU) ovat monimutkaisessa keskinäisessä suhteessa, jossa USA ja EU ovat sotkeneet keskinäiset suhteensa. Valtapeli ja keskinäinen kyräily eivät ole pysyneet taustalla, kuten kylmän sodan päivinä useimmiten tapahtui, vaan koko problematiikka on levällään ja kaikkien nähtävänä.

Yksi selkeä lähtökohta on Trumpin diilipohjainen asenne yhteistyöhön. Kaupankäynti poliittisissa asioissa - kaupan lisäksi – on oudoksuttava tilanne, johon on jouduttu. Selkeä aloitteentekijä on Yhdysvallat, joka näkee poliittiset suhteet nollasummapelinä. Vaivoin aikaansaadut maailmankaupan rakenteet on asetettu kyseenalaiseksi. Nato on kyllä tärkeä, mutta vain välillisen asemansa - jäsenvaltioiden asemahdin kasvattajana - takia.

Kaupankäyntitapoihin kuuluu liikaa pyytäminen, jotta saataisiin loppupelissä riittävän isot myönnytykset vastapuolelta. Kaupankäynnin moraaliset aspektit ovat sivuasia. Sekä Trump että Putin yrittävät indoktrinoida kansainväliseen poliittiseen kanssakäymiseen ”uusvanhoja” menettelytapoja, mukaan lukien kiristyksen.

Poliittiseen kanssakäymiseen kuuluu ”paljo puhuminen”: tärkeintä, että pidetään media lämpimänä. Suuri osa julkisuudessa markkinoiduista ulkopoliittisista vihaisista puheista on tarkoitettu kotimaan kulutukseen. Johtajan pitää olla luja. Ns. asiantuntijat unohtavat tämän ja lähtevät mukaan suurvaltajohtajien propagandaan, osin myydäkseen omia ”asiantuntijapalvelujaan”, osin uskoen itsekin puheisiin. Presidentti Niinistö on nähdäkseni tunnistanut parhaiden veroisesti propagandapuheista läpi kumisevan tyhjyyden.

Ideologisia näkökohtia ei voida sivuuttaa, vaikka sosialismin ja kapitalismin vastakkainasettelu on lakannut. Nyt taustalla vaikuttavina elementteinä ovat liberaalit demokratiat eri versioineen ja autoritaariset valtiot eri versioineen. Eri suuntaukset ovat loitontuneet henkisesti toisistaan, joka on ollut omiaan sekoittamaan kansainvälistä suhdeverkostoa.

:::::::::::::::

Olen joskus protestoinut sitä vastaan, että vuotta 1989 (tai 1990-luvun vaihdetta) on pidetty vuoteen 1815 (tai vuoteen 1914) verrattavana paradigman muutoksena. Ideologinen vastakkainasettelu oli kyllä ilmeinen sodanjälkeisinä vuosikymmeninä, mutta samaan aikaan taustalla vallitsi suurvaltasuhteiden perinteinen jännitteinen ristiriita ensimmäisen maailmansodan alustilanteen mukaisesti.

Uuden vuosituhannen koittaessa suurvaltadominanssi on eriytynyt useaksi eri hegemonia-asetelmaa tavoittelevaksi valtapiiriksi länsi-itä -asetelman sijaan. Tämä kansainvälisten suhteiden muunnelma, ei paradigman muutos.

Kylmän sodan asetelma oli lopulta aika selkeä. John Foster Dulles paheksui puolueettomia maita 1950-luvun lopulla sanoen niiden olevan ”moraalittomia”. Viesti oli selvä: jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan. Nyt meillä on Donald Trumpin johtama Yhdysvallat julistamassa ”maakohtaisesti” (kahdenvälisesti) samantyyppistä sanomaa. Sinun on valittava puolesi. Ei ole näyttöä vilpittömästä pyrkimyksestä lännen keskinäiseen yhteistyöhön, vaikka Nato toimii siteenä maiden välissä.

Nyt Trump on kytkenyt kaupan ja turvallisuuden tiukasti toisiinsa ja tehnyt niistä kaupankäynnin välineen. Sillä onko neuvottelukumppani nykyinen tai entinen ystävä vai vihollinen ei ole merkitystä. Kauppa se on, joka kannattaa!

Uudet kombinaatiot maiden välillä voivat muodostua ilman ideologisia painotuksia. On jouduttu tilanteisiin, jossa vanhat liitot ovat hauraita rakenteita. Niiden yli kävellään mennen tullen hetkellisten tai määräaikaisten etujen saavuttamiksesi.

Trumpin suunnittelematon ”mitä sylki suuhun tuo” -puhe on saanut jotkut väittämään, että kaikki on tarkoin suunniteltua. Näin todennäköisesti väitetään myös Trumpin taholta. Tosiasiassa sähläyspolitiikka sotkee pasmat lopullisesti kansainvälisen politiikan toimijoiden kesken.

Arvaamattomuus ja sumuinen tulevaisuuden näkymä ovat nykyajan kansainvälisten suhteiden elementtejä, joiden kanssa näköjään on tultava toimeen. Ei todellakaan kadehdittava tilanne.

Tässä tilanteessa Suomen sotilaallinen liittoutumattomuus vaikuttaa perustellulta ratkaisulta. Kansainvälinen (poliittinen ja sotilaallinen) järjestelmä vaikuttaa ennen näkemättömän hauraalta ja horjuvalta. Olisi lyhytnäköistä sitoa itseämme kiinteästi olemassa oleviin rakenteisiin.

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Urheilumies Kekkosesta hienovaraisesti

Kalle Virtapohja on kirjoittanut Kekkos-historiaan yhden näkökulman lisää. Virtapohjan kirjassa ”Kekkonen urheilumiehenä” (Docendo, 2018) tarkastellaan Kekkosen uraa sekä urheilijana että urheilupoliitikkona.

Kirjassa tehdään interventioita poliittisen uran puolelle, mutta tuskinpa kokonaiskuvaa voidaan luoda, jos urheilupoliitikko Kekkosta ja poliitikko Kekkosta ei käsitellä yhdessä. Kirjoittaja kertoo asettaneensa teokselleen kolme päätavoitetta: 1) Kekkonen urheilumiehenä, 2) Urheiluharrastuksen vaikutus poliitikon uraan ja 3) Poliitikon uran heijastumat urheilujohtajan uraan.

Kirjalla on sikäli tilausta, että esimerkiksi Juhani Suomi rajasi urheiluun liittyvät asiat omien teostensa teemojen ulkopuolelle. Tosin Ari Uino on käsitellyt kirjoissaan saman tyyppisiä aiheita kuin Virtapohja.

Virtapohja käsittelee Kekkostaan silkkihansikkain. Kekkosen opportunismin hän sivuuttaa toteamalla, että ”hän vaihtoi poliittisten suhdanteiden mukaan myös toimintatapojaan ja mielipiteitään”.

Keskityn tässä Kekkosen urheilu-uran kaareen aktiiviurheilijasta kuntourheilijaan ja jätän tällä kertaa väliin urheilupoliitikon roolin. Rajaan siis huomattavan osan kirjan sisällöstä tämän kirjoituksen ulkopuolelle.

Kekkosesta tehtiin jossakin kirja-arviossa ”poikkeuksellisen lahjakas” urheilija. Lahjakas hän toki oli, mutta ehkä kirjan eräs väliotsake ”Kajaanin nopein juoksija” tasapainottaa arviota Kekkosesta urheilijana. Hän oli kansallisen tason yleisurheilija, joka saavutti huomattavan osan voitoistaan piirikunnallisissa kilpailuissa.

Urho Kekkonen oli monipuolinen urheilija, mutta ei kuitenkaan ryhtynyt tosissaan kymmenottelijaksi. Ehkä puutteita voimalajeissa oli liikaa. Kekkonen oli hyvä pikajuoksussa (ennätys satasella 11,0) ja hypyissä, erityisesti korkeushypyssä.

Normaalien vauhdinotolla tapahtuvien urheilulajien lisäksi Kekkonen harrasti myös vauhdittomia hyppyjä eli pituushyppyä, kolmiloikkaa ja korkeushyppyä. Näissä lajeissa ei kilpailla suurissa kansainvälisissä kisoissa tai Kalevan kisoissa.

Kansalliselle huipulle hän ylsi korkeushypyssä voittaen Suomen mestaruuden vuonna 1924 tuloksella 185, joka jäi Kekkosen ennätykseksi. Tuloksen hän teki SM-kisoissa Pariisin olympiakisojen jälkeen. Tuloksella 185 olisi hellinnyt lippu olympiakisoihin, mutta varsinaisessa karsintakilpailussa aiemmin kesällä hän jäi 180:een, joten olympiamatka jäi haaveeksi. Jonkinlaista perspektiiviä Kekkosen tulostasoon antaa kansainvälinen vertailu: maailmaennätys oli Pariisin vuonna 203 cm ja olympiakisoissa samana vuonna mitalit irtosivat tuloksilla 192-198.

Myöhempinä vuosina (1925-1928) hän ylsi tuloksiin 178-180, mutta ei onnistunut sivuamaan tai parantamaan ennätystään. SM-kisoissa hän oli yhteensä kolme kertaa mitaleilla.

Kekkonen oli myös ahkera lehtimies kirjoittaen mm. pakinoita Suomen Urheilulehteen. Kirjassa on lainattu erästä kirjoitusta, joka saattaa kertoa Kekkosesta ja suhteesta huipulle pääsyyn. Hän nimittäin kehitteli itselleen ja muille vaatimusta ”kylmiltään urheilusta”: harjoittelu ja valmentautuminen voitaisiin kieltää kokonaan! Oliko tämä pakinoitsijan sarkasmia? Joka tapauksessa ehdotus oli epäkäytännöllinen. Herää kysymys Kekkosen omasta suhteesta huippu-urheiluun. Kun huipulle pääsy tuntui vaikealta, alensiko hän ”rimaa” sekä itselleen että muille. Virtapohja jatkaa ajatusta kylmiltään urheilusta siten, että kunnianhimoinen Kekkonen ei itse asiassa yrittänytkään huipulle kaksikymmentäluvun jälkipuoliskolla. Uskokoon ken voi!

::::::::::

Ikääntyessään Kekkonen kiinnitti yhä enemmän huomiota kuntoliikuntaan ja halusi toimia esimerkkinä kansalaisille kunnon ylläpidon eduista. Talvisin Kekkosen rakkaus oli hiihto, kilometrejä kertyi vanhemmitenkin ahkeran kansanhiihtoharrastajan veroisesti. Liikunta oli ”kansalaishyve”.

Puheissaan Kekkonen puuttui myös liikunta-asioissa ongelmakohtiin. Virtapohja pitää Jyväskylässä pidettyä ”Sporttipuhetta” (1971) Kekkosen tärkeimpänä kuntoilupuheena. Siinä hän moitti urheilujärjestöjen työtä vanhanaikaiseksi saaden asiaansa puolustavat urheilujohtajat kiivaasti puolustamaan työtään. Kansainvälistä olympiakomiteaa hän syytti demokratiavajeesta, joka epäilemättä piti paikkansa.

Kekkosen hiihtourakoista tuli legendaarisia ja ne paisuivat loppua kohden eikä liioittelulta voitu välttyä. Virtapohjan teoksen kuvaukset hiihtorupeamista ja oheisohjelmista ovat monilukuisia ja antavat varmaan kiksejä hiihtoentusiasteille. Vuosittain hiihtoa kertyi lähes 1000 kilometriä keskimäärin.

Kekkosen 75-vuotispäivän kunniaksi keksittiin UKK-hiihto. Presidentin esimerkkiä seuraten - STT:n mukaan – peräti 1,4 miljoonaa suomalaista lähti suksille. Tempaus tapahtui 29.2.1976.

Tunnetuksi tuli käsite ”perässähiihtäjät”, jolla kuvattiin hieman ironiseen sävyyn Kekkosen monentasoista hiihtoseuruetta. Näön heiketessä kahdeksankymppinen Kekkonen tarvitsi edessähiihtäjän, jottei tapahtuisi ennalta arvaamattomia vahinkoja.

Itse koin Kekkosen veljeilyn erilaisissa (hiihto- ym.) riennoissa esimerkiksi suurlähettiläs Vladimir Stepanovin kanssa mauttomaksi ellei peräti arveluttavaksi: näytti siltä, että Kekkonen oli parempaa pataa KGB-taustaisen suurlähettilään kuin omien kenraaliensa kanssa. Huumoria piti viljellä ja ryypätä ohessa, lasiinsylkijöitä vieroksuttiin. Vladimir Stepanov oli kuitenkin Suomensyöjä, jota torjumaan tarvittiin juuri näitä kenraaleja (Lauri Sutela), joille illanvietossa naureskeltiin.

”Tamminiemen pesänjakajat” -kirjassa puhuttiin Kekkosen kilometreistä, ne kun tuppasivat lyhentymään viimeisinä vuosina. Kilpailuhenkinen presidentti halusi pitää kiinni hiihtosuorituksistaan, muiden tehtäväksi jäi kai laskea kilometrien määrä. Myös uusia lajeja nousi kokeiltavaksi. Monipuolisesta liikunnan harrastamisesta huolimatta golf ei - alun kiinnostuksen jälkeen – ottanut tulta.

Presidentti Kekkonen vihki Peurungan kuntoutuskeskuksen käyttöön Laukaassa 17.3.1975. Keskuksen kuuluisin testattava oli presidentti itse. Melkein käsitteeksi on muodostunut presidentin kunnon testaaminen, jossa tulokseksi saatiin alle 40-vuotiaan kunto 73 vuotiaalle miehelle. Tieto levisi kulovalkean tavoin, vaikka liikuntafysiologi kiisti, että tuloksia voidaan tulkita ilmoitetulla tavalla. Tarpeeksi toistettuna väärästäkin tiedosta tulee fakta.

Sylvi Kekkosen poismenon jälkeen kuntoilu sai pakkomielteenomaisia piirteitä. Ymmärrettävästi illat ja päivät Tamminiemessä saattoivat muodostus yksinäisiksi.

Kekkos-kirjaa on vaikeaa kirjoittaa ilman viittauksia kalastukseen, joka oli presidentille paljon tärkeämpi laji kuin metsästys. Metsästys liittyi usein virkamatkoihin.

Kilpailuhenkisyys on kalastuksessakin kaiken a ja o. Kalastusreissuilla mukana olleet joutuivat jeesaamaan Kekkosta, jotta tämä sai suurimman kalan. Viktor Vladimirovkin jouti järjestelemään fuskua, jotta Kekkonen ei jäisi kalansaaliissa kakkoseksi. Kukaan ei halunnut nähdä huonotuulista Kekkosta.

Kaikkein kuuluisin kalastusretki tehtiin Islantiin vuonna 1981 presidentin ollessa aivan liian huonossa kunnossa voidakseen harjoittaa mieliharrastustaan. Matka tuli tunnetuksi, kun esimerkiksi Helsingin Sanomien johto määräsi, että totuutta ei saanut kertoa eli sitä, että matkalla ei kalastettu ollenkaan. Kekkonen halusi pois Islannista.

Metsästysretket kuuluivat miltei itsestäänselvyyksiä valtiovierailujen ohjelmiin. Keväällä 1971 Kekkosen - sittemmin perättömäksi osoittautunut – karhunmetsästys Ruotsissa herätti keskustelua, kun nuori kansanedustaja Pertti Salolainen arvosteli arvosteli luontokappaleiden verottamista. Karhunkaato sai elämää suuremmat mittasuhteet, kun Kekkonen reagoi montaa eri väylää pitkin Salolaisen moitteisiin. Salolaiselle sekä vitsailtiin, että annettiin opetus ”hyvien tapojen merkityksestä”, kun puhutaan presidentin tekemisistä. Presidentti osoitti lähinnä pikkumaisuutensa jatkamalla asiaa yli kohtuuden rajojen. Juuri tällaiset tarpeettomat episodit olivat johtamassa ajan mittaan Kekosen nostamiseen arvostelun yläpuoliseksi henkilöksi.

Virtapohja on hiihtäjäpresidenttiä kuvatessaan ihaileva ja kritiikitön, ikään kuin kirjoitustyö olisi tehty tilaustyönä. Kritiikit annetaan sivulauseissa huomaamatta tai sitten kommentointi jätetään kokonaan pois. Kirjoitustyylissä pyritään keveyteen ja letkeyteen. Moni sattumus selitetään huumorilla parhain päin. Itse olisin toivonut enemmän särmää kuvauksiin. Nyt kirja jää keskivertoelämäkerran tasolle.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

Tekoälyä oman älyn jatkeeksi

Tekoäly on päivän käsite. Siitä on syntynyt ihmelääke melkein mihin tahansa haasteeseen. Mutta ovatko odotukset jälleen kerran viritetty liian korkealle tasolle niin kuin monen muunkin uuden ilmiön kohdalla.

Tekoälyraportteja suolletaan nyt ulos liukuhihnalta. Osmo Soininvaaran johtaman ja työ- ja elinkeinoministeriön työryhmän vastikään julkaistu raportti on nimeltään ”Tekoälyajan työ”. Siinä keskitytään työn ja yhteiskunnan muutokseen.

Business Finland käynnisti tammikuussa 2018 200 miljoonan euron ohjelman tekoälyn ja alustatalouden hyödyntämiseksi liiketoiminnassa, jossa yksi avainteemoista on ”oppivat käyttöliiyttymät”. Vielä on monia muitakin työstöpyrintöjä. Keskityn tässä itsekin tekoälyn tuoman muutoksen yhteiskunnallisiin vaikutuksiin.

::::::::::::::

Paljon on puhuttu nykytyön katoamisesta ja uuden työn tulosta ”vanhan” tilalle. Soininvaaran raportin mukaan 15 prosenttia työpaikoista voi kadota vuoteen 2030 mennessä (McKinsey). Samaan aikaan tarvitaan valtava määrä koulutusta, jotta työntekijöiden taidot riittävät työn muuttuessa ”älykkäämmäksi”. Koulutustarve läpäisee suuren osan kansalaisista.

Tuleva työ vaatii ihmiseltä enemmän kuin nykyinen, koska tekoäly ja ihminen yhdessä ovat enemmän kuin nykyinen vaativakin työ. Tekoäly mullistaa terveydenhoitoa, kauppaa ja vaikkapa autonvalmistajien suunnittelemia autoja.

Puhutaan esimerkinomaisesti vaikkapa autoilusta. Soininvaara ennakoi robottiautoilun tuloa parin kolmen vuoden päähän. Epäilen, että silloin ei olla vielä kovin pitkällä. Aluksi turvallisuus on huolenaiheena, mutta myöhemmin mitä ilmeisimmin autoilun turvallisuutta voidaan automaation avulla lisätä. Autoilu muuttunee myös mukavammaksi, josta nykyiset mukautuvat vakionopeudensäätimet ja niiden ympärille rakentuvat auton automaattiset havaintokeinot tarjoavat esimakua.

Kehitys kehittyy nopeasti. Pankkipalveluissa eteneminen robotisaation suuntaan on nopeaa: tekoäly on oikeudenmukaisempi myöntämään lainoja kuin ihminen.

Soininvaara on hyvin optimistinen: ”maailmasta tulee paremmin toimiva”. Hän maalaa kuvaa maailmasta, jossa ihmiset ovat nykyistä joutilaampia. Koneet tekevät työt, eivätkä pidä taukoja. Mutta haluavatko läheskään kaikki ihmiset olla joutilaita?

Negatiivisena piirteenä uudessa uljaassa maailmassa on kontrollin kasvun mahdollisuus. Tarvitaan siis kontrollin kontrolloimista. Myös kansakunnan ikääntymisen tulisi olla tekoälyn soveltamisen fokuksessa. Miten huomioidaan vanhusten palvelutarpeet, jos työtä keventävät toimet kohdistuvat valtaosin aktiiviväestöön? Kuka pitää ikäihmisten puolta. Aavistuksia tulevasta yritin valaista muutaman viikon takaisessa blogissani, jossa teemani oli pankkimaailman ylijäämäihmiset. Pankkipalveluissa ei pitäisi unohtaa puolustuskyvyttömiä tai muutoin vajavaisin mahdollisuuksin toimivia. Yhteiskunnallisen polarisaation uhka on ilmeinen.

Monet ovat ennakoineet, että tekoälylle käy, kuten sähkölle aikanaan, eli ei pystytty arvioimana, mihin kaikkeen sähköä voidaan käyttää.

::::::::::::

Johtava tutkija Eveliina Saari toteaa T&Y -lehden tuoreessa kolumnissa ”Tekoäly tulee – pitäisikö meidän olla innoissamme?” , että tekoälyn soveltaminen leviää jokaiselle elämän alueelle. Saari kiinnittää huomiota siihen, että järjestelmien tulee saada valtavasti tietoa meistä ihmisistä, jotta niiden avulla voidaan toteuttaa tekoäly-yhteiskunta.

Saari toppuuttelee tutkimustuloksiin viitaten, että ”työn muutos ei ole yhtä nopea kuin teknologiset mahdollisuudet antavat ymmärtää”: työ ei katoa vaan muuttuu asteittain.

Yksi keskeisistä yhteiskunnallisista muutoksista, mitä on pohdittu liittyy matalan osaamistason ja huippuosaamistason tehtäviin. Työelämä ei polarisoidu, jos onnistutaan kouluttamaan keskitason osaajia tekoälyosaajiksi tai huippuammattilaisiksi ”ratkomaan ongelmia, joihin sovellukset eivät pysty”.

Eveliina Saari varoittaa, että mikäli nuorten työllistyminen jää digitaalisten alustojen tarjoamien keikkatöiden varaan, ”murtuu edellisen sukupolven käsitys työn tekemisestä”. Voidaan myös kysyä tuleeko digipalvelujen käyttötaidoista yhteiskuntaan osallistumisen edellytys. Saari vastaa myöntävästi.

Tarvitaan koodareita, mutta tarvitaan myös käyttöliittymäasiantuntijoita, ihmismielen arvoituksen pohtijoita.

:::::::::::::

Seurattuani läheltä nykymuotoisen ict-alan kehitystä useiden vuosikymmenien ajan (itse asiassa omassa työssäni otin käyttöön mikrotietokoneet vuodesta 1984 lähtien: Olivetti M24SP/Intel 8086), herää useita kysymyksiä vallitsevasta kehityksestä. Olin mukana työelämän digitalisoitumisen ensimmäisessä aallossa, joka alkoi 1980-luvulla ja kiihtyi sitten 1990-luvulla. Sen jälkeinen tasannevaihe on nyt muuttumassa uudeksi digiloikaksi, ainakin näin kuvitellaan.

Paraniko työn tuottavuus? Varmasti, mutta samalla myös työtä luotiin lisää (jotta sitä jälleen voitiin nopeuttaa automaattisen tietojenkäsittelyn avulla). Kalkkeerit ja sihteerin työt konekirjoitusvaiheineen poistuivat nopeasti ja tilalle tuli tekstinkäsittely, josta muotoutui, ei delegoinnin, vaan johdon oman työn väline.

Tekoäly saavuttaa ihmiset todennäköisesti hyvin eritahtisesti. Syntyy tietovajeita ja kaikkien mukana pitäminen muodostuu isoksi haasteeksi, jota optimistisissa tulevaisuuden arvioissa ei pystytä huomioimaan.

Itse asiassa yksilölliset erot, erot meidän ihmisten välillä paljastuvat uuden tekoälytekniikan koko kansakunnan läpäisevän ”kokeilun” seurauksena repivämmin kuin millään muulla tavalla. Tekoäly-yhteiskunnassa oman älyn käytön merkitys kasvaa ennenkuulumattomiin mittoihin.

Etenemmekö nopeimpien tahdissa? Huolehdimmeko kaikkien pysymisestä mukana? Minkälaiseksi muodostuu inhimillinen vuorovaikutus? Mahdollisuudet positiiviseen kehitykseen ovat niin suuret, että vain ihmisen oma ahne käyttäytyminen voi pilata sen.

:::::::::::

Soininvaaran työryhmä kiinnittää huomiota oleelliseen asiaan, kun puhuu uuden teknologian murroksen erilaisuudesta vanhoihin teknologiamurroksiin verrattuna. Aiemmin nimittäin matalapalkkainen työ korvautui kehittyneemmällä työllä (emme puhu enää sekatyömiehistä, sillä koneet ovat korvanneet tämän työntekijäryhmän) ja töistä tuli yhä useammin ”sisäsiistejä”. Nyt osa keskiluokasta ainakin Yhdysvaltain kaltaisessa polarisoituneessa yhteiskunnassa on vaarassa pudota sekä palkoissa että työtehtävissä alemmaksi. Osa tietysti – mutta pienempi osa – nousee asiantuntijatehtäviin.

On myös todettava, että johtavassa tai huippuasiantuntijatyössä nyt toimivat ihmiset eivät ole suojassa uuden teknologian korvaavuudelta. Uusi teknologia siis puree kaikkiin ihmisryhmiin, joka tekee tulevaisuuden arvioinnista vaikeaa. Kuitenkin voitaneen sanoa, että hyvä koulutus ja sitä seuraavat edistyneet työt sopeuttavat parhaiten tekoälymullistuksiin.

Soininvaaran ryhmän puolitosissaan esittämä toteamus , että jatkossa oppivelvollisuus jatkuu ainakin 65 ikävuoteen pitää paikkansa. Menisin vieläkin pidemmälle: tosiasia on, että itseopiskelen enemmän tällä hetkellä – yli 65 vuotiaana – kuin koskaan aiemmin.

Tulevaisuus on täällä nyt.

Tätä kirjoitettaessa katselen tulevaisuuden airuena pihalla parhaillaan pyörivää ruohonleikkuurobottia, uskollista palvelijaa, joka väsyessään käy itse lataamassa itsensä.

maanantai 9. heinäkuuta 2018

Journalismin vastuusta ja politiikan vaikutusvaltavajeista

Olen viitannut useissa yhteyksissä demokratian toimivuuteen Suomessa. Tarkastelen tässä aihetta median ja lehtimiesvastuun näkökulmasta.

Meillä on syytä olla ylpeitä siitä, että tuoreessa kansainvälisessä vertailussa suomalaiset tunsivat uutiset kaikkien luotettavimmiksi 37 meihin rinnastettavan maan vertailussa. Toisaalta jos kansainvälinen vertailu pudotetaan pois joudumme omissa kriittisissä arvioissamme tyytymään paljon vaatimattomampaan tulokseen: parissakin tuoreessa tutkimuksessa lähes puolet vastaajista koki median tuottavan yksipuolista tietoa. Merkittävä uutinen on, että vastaajien mielestä media liioittelee mielipide-eroja. Tätä mieltä on yli puolet vastaajista.

Näin kai se on. Silmiinpistävää on, miten uutiset on myytävä kansalaisille kirkuvilla, provosoivilla otsakkeilla. Huomaan itsekin olevani liipaisimella, kun pohdin otsakointia näissä kirjoituksissa: repäisenkö rehvakkaasti vai tyydynkö tylsään asiaotsakkeeseen.

Helsingin Sanomissa oli hyvä asiaa kosketteleva pääkirjoitus 28.6.2018: ”Rohkea journalismi tukee demokratiaa”. Siinä todettiin, että ”journalistien tehtävä on huolehtia siitä, että eri väestöryhmät tulevat kuulluksi myös tiedonvälityksessä”. Tämä vahvistetaan vielä toteamalla, että ”journalismi ei voi olla eliitin puhetta eliitille”.

On luultavaa, että osa kansalaisista kokee asian juuri niin, että eliitti saa mediatilaa kohtuuttomasti. Ehkä juuri tämä seikka rapauttaa vanhaa ylpeydenaihettamme, luottamusyhteiskuntaamme, joka on saanut niin mairittelevia arvioita kansainvälisissä vertailuissa.

Ehkä oleellisin osa Helsingin Sanomien pääkirjoitusta on loppuosan toteamus, että ”yhteiskunnan polarisoitumisen myötä pieni osa kansalaisista on siirtynyt mielipiteissään joko liberaaliin tai konservatiiviseen ääripäähän”. Kirjoituksessa kiinnitetään huomiota siihen, että eliitti saa kohtuuttomasti huomiota suhteessa maltillisiin kansalaisryhmiin, vaikka viime mainittu muodostaa enemmistön. Eri asia on sitten ovatko nämä kovaääniset nettirummuttajat eliittiä vai vain ihmisiä, jotka pitävät kovaa melua itsestään.

Joka tapauksessa pieni suuntaan tai toiseen ahdasmielinen vähemmistö käy myös toimittajien kimppuun, toimien samaan suuntaan niiden kanssa, jotka haluavat rajoittaa demokratian perusedellytystä, sananvapautta.

:::::::::::::::::

Hesarin em. pääkirjoituksessa ei kiinnitetä huomiota valtaeliittien asemaan (mielipide-eliittien mielipiteisiin kyllä!) Suomessa muutoin kuin yleisellä tasolla. Eliittejä voidaan tarkastella myös irrallaan kansalaisten jakautumisesta enemmän tai vähemmän polarisoituneisiin ryhmiin.

Professori Ilkka Ruostetsaari on tutkimuksessaan ”Vallan sisäpiirissä” (Vastapaino, 2014) tutkinut mm. joukkotiedotuseliittejä (kolme eri tutkimuskertaa 1991, 2001 ja 2011). Eliitit Ruostetsaari on jakanut seitsemään ryhmään: politiikka, hallinto, elinkeinoelämä, järjestöt, joukkotiedotus, tiede ja kulttuuri. Ruostetsaaren mukaan kokoomuksen kannatus on vahvistunut eri valtaeliittien erittelyssä eniten juuri joukkotiedotuseliitissä, jossa sen osuus on noussut tutkimusjaksolla peräti 21 prosentista 50 prosenttiin. Kokoomuksen asema joukkotiedotuseliitissä ei ole voinut olla heijastumatta poliittiseen kannatukseen, jonka se ylittää yli kaksinkertaisesti. Kuinka uskottavaa on, että oikeistolaistunut joukkotiedotuseliitti pitää huolta siitä, että ”eri väestöryhmät tulevat kuulluksi myös tiedotusvälineissä”? Tärkeää on, että yksittäiset journalistit kommenttipalstoillaan pyrkivät pitämään huolta myös niiden äänistä, jotka eivät tahdo muutoin kuulua. Sen he ovat velkaa sananvapauden alttarille.

Sitoutumattomuus on taikasana jonka taakse voi mennä vaikka kuinka vahvoin ideologisin sitein varustautunut taho. Helsingin yliopiston tutkija Isak Vento toteaa Hesarin eräässä aiemmassa (22.4.2018) haastattelussa, että ”oikeistoliberaaleille on …. tyypillistä, että he eivät tunnista omien ajatustensa ideologisuutta”.

:::::::::::::::::::::::

Ruostetsaaren tutkimus paljastaa, kuinka epäsuhta poliittisessa vaikutusvallassa ja näkyvyydessä joukkotiedotusvälineissä aiheuttaa ärsyyntymistä mediassa ja erityisesti nettipalstoilla. Ruostetsaaren mukaan vihreiden kannatus kulttuurieliitissä (vuonna 2011 peräti 30 prosentin osuus) on ollut puolueen eduskuntavaalikannatusta selvästi vahvempaa, joka on ärsyttänyt erityisesti perussuomalaisia, joilla ei ole lainkaan kannatusta kulttuurieliitissä!

Ruostetsaaren tutkimus osoittaa kuinka toisaalta vaikutusvaltavaje ja toisaalta ylimitoitettu vaikutusvalta herättävät polarisaation kautta ärtymystä kansalaisissa ja heitä edustavissa poliitikoissa.

On helppo yhtyä Hesarin pääkirjoituksen lopputoteamukseen, että moniääninen yhteiskunnallinen keskustelu on toimivan demokratian edellytys.

lauantai 7. heinäkuuta 2018

Feminismi ja taistolaisuus

Me too -kampanjan oheisilmiönä on noussut esille suvaitsevaisuuden tai pikemminkin suvaitsemattomuuden teema. Hyvin monet – mukaan lukien minä - ovat aiheellisesti iloinneet kampanjasta, sillä se on nostanut esille kauan kätketyn seksuaalisen häirinnän yleisyyden ilmiönä.

Kuten niin monesti aiemminkin tunteita pintaan nostattava keskustelu on rönsyillyt kauas alkuperäisestä tematiikasta. Yksi esille nousseista kysymyksistä on kosketellut ylilyöntejä, joita keskustelu on nostattanut esille. En siis käsittele tässä itse me too -kampanjan sisältöjä vaan aihepiiristä kummunnutta keskustelua.

Aina ajan tasalla olevat ruotsalaiset ovat myös hereillä ja Ruotsin lehdistökomitea PON antoi #metoo-uutisoinnista langettavia päätöksiä maan merkittävimmille sanomalehdille. Komitean mukaan median syytöksissä seksuaalisesta häirinnästä on liian hatarat perustelut.

Kirjailija Pirkko Saisio on tunnettuna toisinajattelijana asettunut mielipiteissään myös hieman vinoon asentoon valtavirran mielipiteisiin nähden. Hän on pyrkinyt ymmärtämään syytettyjen penkille asetettuja julkisuuden henkilöitä asettumatta silti millään tapaa me too -kampanjaa vastaan.

Debatin käynnistäneessä Nykypäivä-lehden haastattelussa Saisio korostaa, että kampanjan taustalla on tärkeä asia: ”Seksuaaliseen häirintään on puututtava ja eri yhteyksissä paljastuneen ilmiön laajuuden ei pitäisi yllättää ketään – paitsi ehkä miehiä”. Saisio kiinnittää myös huomiota siihen, että eri asioista syytettyjä ihmisiä ( kuten Törhönen ja Louhimies) niputetaan samaan yhteyteen. Molempia osapuolia ymmärtävillä kannanotoillaan Saisio tuli sohaisseeksi muurahaispesää.

Tästä hermostui vapaa toimittaja Leena Virtanen, joka HS:n kulttuurisivujen Näkökulma-palstalla (”Feminismin ja taistolaisuuden eroista”, 3.7.2018) asetti kyseenalaiseksi Saision näkemykset.

Virtanen laajentaa problematiikan ”Saision sukupolven” ongelmaksi. Virtasen mukaan Saision sukupolvi tekee toistuvasti saman virheen, ”jos se vertaa vertaa 2010-luvun ja some-ajan aktivismia omaan nuoruuteensa”. Tällä Virtanen viittaa Saision Nykypäivä-lehdessä esittämään väitteeseen, että feministisessä liikkeessä on samoja piirteitä kuin taistolaisuudessa.

Mielestäni perustavaa laatua oleva virhe on tehdä Saisiosta koko sukupolven edustaja. Muutoinkin Virtanen lyö kiveen hakatun leiman Saisioon taistolaisuuden muistomerkkinä. Näin tehdessään hän sortuu samaan virheeseen kuin ne, jotka lyövät elinikäisen leiman jonkun joskus nuoruudessa tekemille tai ajattelemille väärin/oikein arvioinneille.

Vastineessaan Saisio (HS 4.7.2018: ”Toteutuuko #metoossa yksilön oikeusturva?”) toteaa närkästyneenä, että ”Leena Virtanen muistaa mainita, etten vastusta #metoo -kampanjaa, mutta väittää minun silti valinneen puoleni ollessani huolissani Aku Louhimiehen kohtalosta”. Valita puolensa! Siinä se on. Vanha taistolainen prinsiippi: jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan”.

Saisio perustelee näkemyksiään toteamalla, että hän on huolissaan ”toteutuuko kampanjassa yksilön oikeusturva ja inhimillinen kohtelu”. Saisio sanoo tuntevansa myötätuntoa ”samaan aikaan sekä julkisuudessa Louhimiehen metodeista avautuneita naisia kuin Louhimiestäkin kohtaan”.

Virtasta ärsyttää, että hänen yleväksi kokemansa me too -kampanja edes ajatuksellisesti yhdistetään hänen historian roskakoriin luokittelemaansa taistolaisuuteen.

::::::::::::::::

Omasta opiskeluajastani palautui mieleen muistot kiihkeästä poliittisen aktivismin ajasta 1970-luvun alusta. Torjuin ilman muuta taistolaisen jyrkkyyden ja suvaitsemattomuuden, mutta elin silti sovussa sattumalta valikoituneiden taistolaisten kämppäkavereideni kanssa. Kysyin kerran yhdeltä heistä, mistä hän juttelee erään oikeistolaiseksi mieltämäni kaverinsa kanssa, kun poliittiset näkemykset eivät käy yksiin. Hän vastasi fiksusti: ”puhumme muista asioista”.

Tätä metodia voisi suositella niille monille, jotka ovat hakanneet kiveen historiakäsityksensä. Muutoin meidän täytyy alistua Arvo Salon leukailevaan sloganiin ”kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua”.

Tämän tyyppinen keskustelu on sinänsä tärkeää käydä, koska se luo uusia ulottuvuuksia usein yksioikoisiin julkisiin mielenilmaisuihin.

torstai 5. heinäkuuta 2018

Penkkiurheilijan havaintoja jalkapallon MM-kisoista

Elämme parhaillaan jalkapallon MM-kisojen huumaa….

Ensimmäiset hämärät muistikuvat minulla on vuoden 1962 MM-kisoista. Pele oli kisojen suuri sankari ja Brasilia uusi vuoden 1958 mestaruutensa.

Vuoden 1966 ja 1970 kisoissa penkkiurheilijan intoni oli korkeimmillaan. Senkin jälkeen olen seurannut EM- ja MM-kisoja enemmän tai vähemmän intensiivisesti.

Jalkapallon on muuttunut 50 vuodessa ”totaalisemmaksi” : kenttä on täyttynyt pitkistä jaloista ja käsistä (!). Pelaajien nopeus on kasvanut silmissä. Erikoistilanteiden merkitys maalien synnyssä on lisääntynyt ja syy voi olla juuri tuossa kentän ”täyttymisessä”. Normaaleja pelitilannemaaleja on yhä vaikeampi saada aikaan. En usko, että jalkapallon etu on erikoistilanteista syntyvien maalien jatkuva lisääntyminen.

Jostakin syystä pelataan usein ”nolla nollaa” tai ”yhtä nollaa”. Vastustajan puolustus yritetään murtaa yleensä hitailla hyökkäyksillä. Peli on junnaavaa, mutta ehkäpä tässä on näköharhaa mukana. Joku toinen voi nähdä asiat toisella tapaa. Brasilia on käyttänyt ehkä innokkaimmin nopeita vastahyökkäyksiä, joissa pallo yritetään pelata vastustajan puolustusmuurin taakse.

Tilastollinen termi ”packing” kuvaa, miten hyvin joukkue on onnistunut vastustajien puolustuksen ohituksissa. Kysymys on siis vastustajan ohitettujen pelaajien suhteesta oman joukkueen ohitettuihin pelaajiin. Tästä tullee pysyvä tilastomenetelmä pelien analysointiin.

Positiivisena asiana on sanottava, että henkilökohtainen taituruus on kasvanut. Messin ja Ronaldon kaltaisia pelaajia on vaikeaa verrata menneiden aikojen Peleen, mutta ainakin vikkelyys, reagointikyky ja irtiotot vastustajasta herättävät taituruudessaan huomiota tänä päivänä. Samalla, kun peli on muuttunut kollektiivisemmaksi erottuvat huiput yhä selkeämmin joukosta. Parhaiten kehitys tule esille seurajoukkueiden pelissä. Niiden merkitys on kasvanut ja perinteisten maaottelujen merkitys vähentynyt. MM-kisat ja EM-kisat ovat sitten erikseen.

Minua jalkapallo kiinnostaa tänä päivänä enemmänkin yhteiskunnallisena ilmiönä. Fani-kuluttuuri on toki muuttunut vuosikymmenien kuluessa. Välillä näytti, että jalkapallolla oli yhteiskunnallisen pahoinvoinnin purkautumiskanavana suuri merkitys. Nyt tilanne on tasaantunut.

::::::::::::::

Huippujalkapalloilijat pelaavat hurjien paineiden alla. Onko heillä henkisiä valmiuksia kohdata heihin asetetut paineet? Fanit ja media kokevat onnistumiset ja epäonnistumiset äärimmäisen tunnevaltaisesti. Sirkus ja markkinat pelaajien ympärillä ovat kasvaneet mielettömästi. Pelaajien palkkiot ovat karanneet sfääreihin. Koko bisnes on kasvanut ja kasvu on sallinut esimerkiksi palkkioiden ylilyönnit.

Onko jalkapallo saanut elämää suuremman merkityksen? Joskus tuntuu siltä, että se on joidenkin osalta tärkein asia elämässä. Ehkä se on positiivisesti ajatellen varaventtiili liikojen höyryjen päästämiseksi pois omasta päästä. Huonoimmillaan peli on kansallismielisyyden kärjistäjä.

Aggressiot valmentajia ja pelaajia kohtaan ovat nettivyörytyksessä säälimättömiä. Tässä mielessä on syytä huoleen. Otetaanko jalkapallo kuoleman vakavasti?

Pelien loistokkuutta alentavat tietyt sivuilmiöt kuten rangaistusten kalastelu, joka ilmenee tekaistuina kieriskelyinä muka loukkaantumisen seurauksena (Neymar ottelussa Meksiko-Brasilia!). Monesti on vaikeaa erottaa todellisia loukkaantumisia teeskennellyistä. Samoin rangaistusalueen rajojen sisällä tapahtuva nojailu vastustajaan siinä toivossa, että ”noja” häviää ja voi näyttävästi kaatua antavat pelistä epärehellisen kuvan. Pelissä on korostunut rankkarien ja vaparien kalastelu, vaikka ei siitä oltu vapaita 1960-luvullakaan.

Useimmat katsojat odottavat ennakkoon suurimpien taitureiden näytöksiä kisoissa. Pelattaessa maailman parhaita vastaan liikkumatila on kuitenkin vähissä ja urotekoihin ei avaudu sellaisia mahdollisuuksia kuin seurajoukkuepeleissä keskinkertaisempia vastustajia kohtaan. Tulee myös mieleen, että esimerkiksi Messiä ei peluuteta oikein vai onko niin, että seurajoukkuepeleissä hänelle rakennetaan pelaajaverkosto, joka ruokkii taituria systemaattisesti. Maajoukkueessa on kilpailevia taitureita omassa joukkueessa.

Videotuomarin käyttö on mielestäni askel eteenpäin kohtuullisesti käytettynä. Pelitilanteiden nopeus on tehnyt välttämättömäksi teknologian käyttöönoton Tekniikan kehittyminen on mahdollistanut maali- ym. tilanteiden paremman tarkistamisen. Konservatiivisessa jalkapallossa uusi tekniikka on otettu käyttöön kovin myöhään. Pelin pitenemistä ei voi käyttää tekosyynä videokuvauksen vastustamiseen, sillä otteluissa tapahtuu joka tapauksessa loukkaantumisten ym. syiden takia runsaasti viivästymiä. Nyt esille tulleet tulkinnanvaraisuudet johtuvat pääosin siitä, että ihminen – ei kuvaustekniikka - viime kädessä toimii tuomarina. Esimerkkinä voisi tässä käyttää käsivirhettä, jotka tuomitaan mielestäni rikkeeksi aivan liian helposti. Nopeat tilanteet aiheuttavat tahattomia virheitä tiheään. Kädellä tulisi olla selvästi palloa ”ohjaava” vaikutus, jotta esimerkiksi rangaistuslaukaus voitaisiin tuomita. Kysymys ei siis ole videokameran kuvasta vaan tuomariston tulkinnasta.

Seuraava uudistus voisi olla jatkoajan pelaaminen pienennetyillä kokoonpanoilla jääkiekon tapaan, jotta ratkaisut saataisiin aikaan pelaamalla. Epäilen, että lajin vanhoilliset päättäjät eivät hevillä lähde tähän mukaan.

Nyt pelattavissa kisoissa on herättänyt huomiota useimpien pelien tasaisuus. Tasokas jalkapallo-osaaminen on levinnyt laajalle ja etukäteen selviä otteluja on yhä vähemmän. Päinvastoin kisoissa on syntynyt odottamattomia yllätyksiä, kuten Saksan putoaminen. Kaiken kaikkiaan uskon, että näissäkin kisoissa suurin voittaja on jalkapallo.

Kisat ovat tätä kirjoitettaessa vaiheessa, jossa kahdeksan joukkuetta on vielä mukana.