perjantai 23. helmikuuta 2018

”Kaikki suvaitsemattomat pitäisi ampua”

Timo Vihavainen on konservatismin Grand Old Man Suomessa tai sitten vain paatunut konservatiivi katsantokannasta riippuen. Myönnän, että minulla on vaikeuksia sulattaa hänen arkkikonservatiivisia näkemyksiään. Silti arvostan hänen valtavaa tietomääräänsä ja kykenevyyttä johtaa asioita toisistaan. Kuten monet älyköt hän tarjoaa aineksia hyvään keskusteluun, joten jyrkkiä tuomioita on turha ruveta jakelemaan.

Tuoreessa blogikirjoituksessaan ”Kieltämisen kieltäminen” (8.2.2018) hän puuttuu vanhaan mieliaiheeseensa eli liberaalien (suvaitsevaisten) suvaitsemattomuuteen. Tavan mukaan hän lyö ajatuksissaan yli luoden liberaalien ”jyrkästä” asenteesta allegorian neuvostokommunismiin.

Hieman hämmentyneenä panin merkille seuraavanlaisen mielipiteen:

”Ikävä sanoa, mutta tilanne näyttää olevan nopeasti kehittymässä siihen suuntaan, että paluu vaikkapa Neuvostoliiton sensuurioloihin olisi jo parannus sananvapauden kannalta. Kuinkas monta henkilöä (poliisia!) meillä jo valvookaan sanankäyttöä…” Siis ”meillä”! Liioittelullakin on rajansa!

Keskeinen argumentti on, että kaikkein vapaamielisimmiksi ilmoittautuvat ovat kaikkein suvaitsemattomimpia. Tulee mieleen vanha Arvo Salon murjaisu ”Kaikki suvaitsemattomat ihmiset pitäisi ampua”. Em. blogikirjoituksessaan Vihavainen toteaa, että ”pikkuhiljaa ja huomaamatta olemme siirtyneet tilanteeseen, jossa kieltoja vaaditaan kaikkialla ja erityisen innokkaita niiden vaatijoita ovat liberaalien nimikkeellä esiintyvät…”

Ja edelleen:

”Olisi kai humoristista vaatia tuon kaikkialle leviävän kieltämisen kieltämistä. Sen sijaan voidaan noudattaa Solženitsynin eettistä ohjetta: älä elä valheessa! Älä anna sensuurin vaikuttaa siihen, mitä sinä sanot ja ajattelet!”

Eli liberaalien kieltopolitiikkaa ei Vihavaisen mielestä kannata yrittää kumota, vaan enemmänkin pitää seisoa oman rehellisen agendan takana.

Pitäisikö sanoa, että vakka on kantensa löytänyt, kun vertaa Vihavaista ja Solženitsynia. En ole oikein koskaan ymmärtänyt Solženitsynin logiikkaa. Hänen kiistaton urotyönsä oli vankileirien saariston ”paljastaminen”, mutta hänen mielipiteensä kirjailijan uran ulkopuolella ovat vähintään omintakeisia. Hän ei tullut toimeen oikein kenenkään kanssa, mukaan lukien hänen kannattajansa! Hän ei ollut mikään vapauden lähettiläs, vaikka niin olisi voinut odottaa kirjailijanuran perusteella. Hän oli kiihkokansallinen Putinin ihailija, joka toi mieleen 1800-luvun slavofilian. Solženitsyn muodosti päänsä sisälle kangistuneita kaavoja, joiden mukaan maailman piti järjestyä. Muistan, kuinka hän ennusti, että Neuvostoliitto miehittää Suomen, kun Kekkonen kuolee. Hän projisoi kaavamaisesti oman kovan kohtalonsa kaikkeen ympärillä tapahtuvaan.

En tiedä tarkalleen kuinka pitkälle Vihavainen hyväksyy suuren mestarin ajatuksenjuoksun.

Vihavainen rinnastaa osan ultraliberaaleista kaiken selittäjistä Alan Sokalin tarjoamaan kuuluisaan esimerkkiin huuhaa-tieteestä. Sokal tarjosi vuonna 1996 täysin kvasitieteellistä tekstiä ”Social Text” -nimiseen julkaisuun ikään kuin vakavana kannanottona. Juttu meni täydestä. Tarkoituksena oli nolata lehti ja se ”tieteellinen” ajatusmaailma, joka lehden kirjoituksiin sisältyi ja joka näkyi erityisesti ranskalaisilla nykyfilosofeilla. Juttu oli täyttä puppua ja Sokal itse paljasti juonensa. Tarkoitus oli osoittaa, mihin joudutaan, kun humanistisiin aiheisiin sovelletaan mitään ymmärtämättä luonnontieteellistä käsitteistöä.

Sokalin tarkoituksena oli taistella erityisesti postmodernia käsitteistöä vastaan. Postmodernissa yhteisesti sovitut merkitykset muuttuvat (vulgäärin esimerkin mukaisesti ruma voikin olla kaunista ja suuret kertomukset pirstoutuvat vaikeasti hahmotettaviksi totuuksiksi). Ilkkujien mielestä postmodernissa oli kysymys aiemmin selvänä pidetyn hämärtämisestä.

Vihavainen viittaa feminismin ylistäjiin esimerkkinä sokalilaisesta postmodernista älyllisestä sekoilusta. Vihavainen mainitsee feminismin tyyppisten suuntausten yhteisnimenä käytettävän käsitettä ”kulttuurimarxismi”. Kulttuurimarxilaisuudella on historialliset juurensa, joka tekee siitä vaikeasti käsiteltävän käsitteen. Vihavainen ottaakin kulttuurimarxilaisuudesta irralleen lopulta vain ehdottomana pidetyn maailmanselityksen: marxilaisittain kysymys ei ollut vain maailman selittämisestä vaan maailman muuttamisesta.

Vihavainen taipuu samaan ehdottomuuteen kuin mistä hän syyttää feministejä. Liberalismi voi tarkoittaa myös sitä, että voi suhtautua väljemmin sukupuolten tasa-arvokysymyksiin tai maahanmuutosta kumpuaviin vastakkainasetteluihin. Ehdottomuus pilaa monen hyvän keskustelun. Hyvässä saattaa olla jotain pahaa, mutta pahassakin jotain hyvää.

”Ehdottomia suvaitsevaisuudessaan” on kuitenkin suhteellisen vähän ehkäpä lopulta suurin piirtein saman verran kuin taistolaisia aikanaan. Itse asiassa nämä kaksi taidetaan sulloa Vihavaisen logiikassa samaan kategorian, vain sukupolviero (60-lukulaiset!) on todettavissa.

Vihavainen: ”Feminismillä on valmis vastaus siihen, miten asioiden pitäisi olla. Neuvotteluja ei kaivata”. Ettei vain Vihavainen pistäisi nyt sanoja vastustajiensa suuhun. Hän projisoi feministit marxilaiseen ehdottomuuteen: sovittelulle ja kompromisseille ei ole sijaa.

Konservatiivit (?) sysätään syrjään ja Vihavaisen sanoin ”tilalle pyrkivät innokkaasti uudet voimat, joiden moraalista ja intellektuaalista tasoa ei voi pitää edeltäjäänsä korkeampina. Joka tapauksessa myös niiden takana on nyt eräänlaista poliittista voimaa, lauman tiivistynyttä tyhmyyttä, joka demokratiassa kääntyy vallaksi”.

Hän moittii uutta ”ehdotonta” opiskelija-aktivisismia siitä, että se estää ”edelläkävijämaissa” luennoitsijaa esittämästä ”ns. poliittisesti epäkorrekteja näkemyksiä”.

En kiellä, etteikö tällaistakin ilmenisi: kaikkina aikoina on ollut ehdottoman oikeassa olemisen filosofeja, mutta eikö toisaalta Berkeleyn yliopiston (jota Vihavainen tarkoittanee yhtenä edelläkävijänä) pyrkimykset estää natsisympatioista tunnettujen henkilöiden esiintyminen yliopiston tiloissa ole perusteltavissa. Ainakin natsitunkeutujien suuren esikuvan mukaiset mielipiteet ovat puistattavia.

Olen paljon huolestuneempi ideologisessa oikeistossa esiintyvistä sananvapauden rajoittamispyrkimyksistä Puolassa, Unkarissa ja nyttemmin Tsekissä… ja missä kohtaa ollaan tulossa Itävallassa? Se, kuinka pitkällä Venäjä on Neuvostoliiton tiellä, on sitten oma erillinen casensa.

Näyttää siltä, että Vihavainen pelkää feministien ottavan vallan demokraattisen järjestelmän sisällä. Sama pelko on muuten toisellakin puolella: epäillään, että oikeisto murtaa demokratian puolustajien vastarinnan ja tunkeutuu syvälle kansanvaltaiseen päätöksentekoon.

torstai 22. helmikuuta 2018

Sotilaallisen liittoutumisen poliittiset ulottuvuudet

Helsingin Sanomat päätti jo yli 10 vuotta sitten luopua sitoutumattomuudesta Nato-keskustelussa. Koko tämän ajan se on propagoinut Naton puolesta. Siksi olikin yllättävää, että Kari Huhta HS:n merkintöjä palstalla (”Kiukutteleva sotilasliitto”) 16.2.2018 tunnusti Naton läpeensä poliittisen luonteen.

Ei Hesari tietenkään kantaansa ole muuttanut, tulipahan vain Huhdan välityksellä tunnustaneeksi tosiasian, joka on voimassa: Nato on kinastelun pesä. Ulospäin kyllä pidetään yllä ihannekuvaa kaikkineen, mutta todellisuudessa yksimielisyys on haavetta vain. HS:n artikkelissa kiinnitettään huomiota muun muassa Naton uuden päämajarakennuksen viivästyneeseen käyttöönottoon. Seitsemän vuoden jälkeen rakennus ollaan ottamassa vihdoin käyttöön. Tämä on tietenkin vain yksi konkreettinen kysymys, joka on oire jostakin.

Mutta on muutakin.

Huhta toteaa aivan oikein, että päättämässä on 29 keskenään erilaista jäsenvaltiota, joista jokaisella on omat intressinsä. Ajatellaan vaikka Turkkia, Italiaa tai Itä-Euroopan maita. On sanottu, että Suomi kuuluu länteen vasta Natossa. Jäsenistön eripura luo kuitenkin kokonaan toista kuvaa sotilasyhteisöstä.

Kiistaa on sekä vanhojen jäsenmaiden kesken että uusien ja vanhojen välillä. Oma lukunsa on Yhdysvallat, jossa presidentin kannanotot ailahtelevat ja joka luo itsestään epävakaan kuvan.

Eripuraa on myös operaatioiden osalta, joista Huhta mainitsee esimerkkinä koulutusoperaation Irakissa. Sillä välin ”Suomella on ollut jo pian kaksi vuotta sotilaskouluttajia Pohjois-Irakissa, mutta se ei olekaan Naton operaatio”.

Onko jäsenvaltioiden siis luotettava siihen, että kriisin hetkellä voimat kootaan yhteen ja ryhdytään yhteisin ponnisteluin torjumaan vihollista. Epäilen, että näin ei tapahdu. Erimielisyyksien laatu ja määrä voivat toki vaihdella aikojen saatossa – välillä menee paremmin, välillä huonommin. Pelkästään Puola ja Unkari ovat jo riski yhteistyölle. Ne eivät kuulu läntiseen ”liberaali-demokraattiseen perheeseen”. Ne pyrkivät ottamaan kaiken hyödyn läntisistä yhteisöistä, mutta eivät toimi uskottavasti tukeakseen yhteisöjen tavoitteita.

Turkista ei tiedetä, kenen liittolainen se oikeastaan on. Kuuluuko se läntiseen puolustusliitoon (muodollisesti toki kuuluu) vai Venäjän etupiiriin? Se valitsee yhteistyökumppaninsa tilanteen mukaan ja tilanne on monimutkainen. Naton erimielisyydet koskevat elintärkeiksi koettuja kohteita, mm. Ukrainaa ja terrorismin torjuntaa.

Olen monesti kiinnittänyt huomiota viidennen artiklan sisältöön. Mitä se oikeastaan takaa?

Puutun asiaan, koska viides artikla nähdään usein hyvin kategorisena avustamispykälänä. Olen jopa pannut merkille, kuinka koko Nato-kysymys kulminoituu tähän pykälään ilman, että eritellään tosiasiallisia keskinäisen avun vaikutuksia. Annetaan kuva, että viides artikla hoitaa pulmat ja oma ahdistava painolasti siirtyy ainakin osittain joidenkin muiden harteille. Asia lienee juuri päinvastoin: viidennen pykälän soveltamisesta ne haasteet vasta alkavatkin. Nato-maat eivät muodosta yhtenäistä blokkia, vaan laajenemisen myötä mukaan on tullut hyvin monenkirjavaa joukkoa vähän niin kuin EU:ssakin on käynyt. Kuinka jäsenmaat voivat oikeasti luottaa solidaarisuuteen ja konkreettiseen sotilaalliseen apuun?

Monet ovat kiittäneet 29.4.2016 julkaistua Nato-selvitystä perinpohjaisuudesta. Kiinnitän seuraavassa huomion siihen, miten selvittäjät (Berquist, Heisbourg, Nyberg, Tiilikainen) suhtautuivat Nato-sopimuksen viidenteen artiklaan. Siitä avautuu joitakin mielenkiintoisia näkymiä tekijöiden ajatusmaailmaan.

Nato-selvittäjät kiittelevät viidettä artiklaa sen yksiselitteisestä lähestymistavasta: ”kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta”. Sitten tulee mielestäni erittäin tärkeä lause. Selvityksessä nimittäin todetaan, että ”sopimus on vähemmän selkeä sen suhteen, kuinka pakollista avun tarjoaminen on”. Siihen loppuu yksiselitteisyys. Selvityksen tekijät jättävät aiheen erittelyn tähän, vaikka se mielestäni olisi ansainnut paljon tarkemman analyysin.

Mitä viidennessä artiklassa sanotaan (sanamuoto: Suomen erityisedustusto Natossa)?

”Pohjois-Atlantin sopimus sitoo Naton jäsenmaat yhteistyöhön ja keskinäiseen avunantoon tilanteessa, jossa yhteen tai useampaan jäsenmaahan kohdistuu hyökkäys. Artikla 5:n nojalla kukin jäsenmaa sitoutuu auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta liittolaista `tarpeellisiksi katsomillaan keinoilla´. Tällaisia voivat sotilaallisten keinojen ohella olla poliittiset toimenpiteet, joilla painostettaisiin uhkaavaa valtiota muuttamaan politiikkaansa. Kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden”.

Huhta toteaa Naton olevan – paisti sotilasliitto – niin myös ennen kaikkea poliittinen järjestö, jonka keskeisiin päätöksiin tarvitaan jäsenmaiden yksimielisyys. Tähän on helppo yhtyä. Sisäpolitiikka ohjaa ulko- ja sotilaspoliittista keskustelua halusimmepa tai emme.

Suomen menestyminen tulevaisuudessa perustuu sopeutumiseen vaihtoehtoisiin olosuhteisiin. Näin se on nähtävä. Kysymys on taitolajista ja vähäsen myöskin hyvästä onnesta. Menestyminen ei voi perustua jähmeisiin ja kaavamaisiin skenaarioihin, joita meille mielellään tyrkytetään. Suomen puolustuksen kivijalka on kuitenkin oma puolustus. Sen varaan rakentuvat diplomaattiset pyrinnöt ja suhteiden rakentaminen. Kokemus, tilannetaju ja vaihtoehtoiset arviot tulevasta kehityksestä muodostavat toiminnan perusteet.

tiistai 20. helmikuuta 2018

Vietnamin sota: tet 1968

Yksi ääni iskostui lähtemättömästi mieleeni, kun katsoin uutisia Vietnamista noina kuusikymmentäluvun päivinä. Se oli helikoptereiden roottoreiden lapojen läpätys. Se oli Vietnamin sodan taustahälyä yhdessä rockin klassisten kappaleiden kanssa. Vietnamin sota oli helikopterisota, kuten dokumentissakin sanotaan.

:::::::::::::::

Vuotta 1968 on selitetty monin tavoin. Se oli kummallinen sekoitus ahdistunutta liikehdintää. Se oli sekoitus ”rintamataistelua” (mielenosoittajat/viranomaiset) keskellä kaupunkeja ja taistelukentillä ympäri maailmaa. Tapahtumien kulku sai nähdäkseni käyttövoimansa Vietnamin sodasta, vaikka toki noiden aikojen levottomuuksiin liittyi paljon muitakin tekijöitä. Hullu vuosi joka tapauksessa on ansainnut nimensä.

Vietnamin sotaa käsittelevässä dokumentin osassa 6/10 käsiteltiin vuoden 1968 alkupuolta. Alkuperäisen dokumentin alaotsake ”Things Fall Apart” kuvaa ajan henkeä monellakin tavalla. Yhdysvaltain sotilasjohdossa virallinen optimismi oli edelleen johtava ajatus: ”tunnelin päässä näkyy valoa”. Vietnamissa oli vuoden alussa 485 600 amerikkalaista sotilasta.

Kun lähestyttiin vuoden vaihdetta 1968, amerikkalaiset tiedusteluviranomaiset saivat vihiä uhkaavasta Pohjois-Vietnamin armeijan ja FNL:n sissien liikehdinnästä. Oli tapahtumassa jotain dramaattista. Kenraali Westmoreland arvioi Khe Sanhin tukikohdan joutuvan ison hyökkäyksen kohteeksi ja muualla tapahtuvan harhautushyökkäyksiä. Khe Sanh rinnastettiin Dien Bien Phuhun. Tosiasiassa Khe Sanh oli harhautus ja päähyökkäys kohdistui maakuntien pääkaupunkeihin Saigon mukaan lukien.

Kysymys oli valtavasta sotilasoperaatiosta, jonka toteuttamistavasta käytiin Pohjois-Vietnamin johdossa ankaraa kiistaa. Kenraali Giap, joka vastusti massiivisia sotatoimia jäi tappiolle ja puoluejohtaja Le Duanin perinteisempi sodankäyntistrategia peri voiton. Toteutettiin pohjoisesta etelään massiivinen joukkojen siirto ja tietenkin mukana sotatoimissa olivat FNL:n sissit.

Vietnamin sotaa pidetään sissisotana. On kummallista, kuinka sissistrategian omaksuneet pohjoisvietnamilaiset yrittivät ratkaista sodan eräänlaisella rintamahyökkäyksen sovelluksella. Kenraali Giap näki paremmin kuin muut, ettei siinä voida onnistua. Hyökkäyksen ajoitus tet-uudenvuodenjuhlan aikaan merkitsi yllätysmomenttia, jonka pohjoisvietnamilaiset kuitenkin menettivät johtuen odotettua ankarammasta etelän vastarinnasta. Tavoitteena oli nostattaa kansannousu keskeisissä kaupungeissa ja Saigonin hallinnon kaataminen. Mutta siviilit eivät kuitenkaan ryhtyneet laajamittaiseen kapinaan.

Tammikuun lopulla 1968 käynnistynyt suuroperaatio oli verinen ja sekasortoinen tapahtumaketju, joka välitettiin amerikkalaisille TV-katsojille sellaisenaan ilman sensuuria. Näin ei tehtäisi eikä tehdä tänään, sillä tapahtuneet väkivallan purkaukset – omien poikien menetykset - vaikuttivat tappiomielialaa lisäävästi.

Saigonissa vallinnut petollinen turvallisuuden tunne petti ja sota tuli Saigonin kaduille. Pohjoisen joukot saivat käsiinsä kansallisen radioaseman ja tunkeutuivat Yhdysvaltain suurlähetystön alueelle. Tunkeutujat tapettiin, mutta toimittajat välittivät raa´at veriteot kesken tulitaistelujen jättämättä oikeastaan mitään kertomatta. Hyökkäys oli kaiken kaikkiaan nöyryytys amerikkalaisille.

Tapahtui yksittäisiä raakoja veritekoja. Niinpä kotirintama sai nähdä, kuinka Etelä-Vietnamin armeijan prikaatikenraali ampui kadulla vangittua vihollista päähän televisiokameroiden edessä. Julkinen teloitus herätti ankaran vastalausemyrskyn.

Media oli keskittynyt Saigoniin ja muualla maassa tapahtuneet sotatoimet jäivät vähemmälle huomiolle. Rajuimmat ja verisimmät taistelut käytiin historiallisessa Huen kaupungissa. Ennen kuin sissit ja pohjoisvietnamilaiset saatiin pois kaupungista se muuttui raunioiksi ja 110 000 siviiliä menetti kotinsa. Ennen lähtöään pohjoisvietnamilaiset teloittivat 2000 hallituksen yhteistoimintamiehiksi ja -naisiksi oletettua henkilöä.

Molemmin puolin julistettiin, että taistelu voitettiin. Totta on, että 84 000 FNL:n ja pohjoisen taistelijasta yli 50 000 kaatui. Amerikkalaiset ja etelävietnamilaiset pystyivät torjumaan hyökkäyksen, mutta taistelumoraalille tetillä oli demoralisoiva vaikutus, jolla oli kauas kantavia seurauksia. Uutisankkuri Walter Cronkite – ”Yhdysvaltain luotettavin mies” – sen totesi tetin jälkeen: sota ei ole voitettavissa.

Tet-taistelut merkitsivät torjuntavoittoa amerikkalaisille lyhyellä aikavälillä. Amerikalaiset pystyivät torjumaan vihollisen aikeet yksittäisissä taisteluissa, mutta sodan voittamiseen eivät voimavarat riittäneet, ja sen Cronkite sanoi ääneen.

Maaliskuussa 1968 New York Times kertoi, että sotilasjohto vaati 206 000 miestä lisää Vietnamiin. Vain 13 500 lähetettiin. Samoihin aikoihin julkaistussa mielipidetiedustelussa 63 prosenttia amerikkalaisista vastusti Johnsonin tapaa käydä sotaa. Johnson reagoi vähentämällä pommituksia, mutta paheksumisvyöry häntä vastaan oli päättymätön.

Vietnamista palanneiden vastaanotto ei ollut kunnioittava vaan pikemminkin välinpitämätön. Moni veteraani loukkaantui tästä: eihän sota ollut heidän keksintönsä.

Yhdysvaltain presidentinvaalien vaalikamppailu käynnistyi vuoden 1968 alkupuolella ja toi omat dramaattiset käänteet hullun vuoden tapahtumiin. Suurimman yllätyksen tarjosi Lyndon Baines Johnson ilmoittaessaan, ettei hän suostu demokraattien ehdokkaaksi. Vietnamin epäonninen sota ja Robert Kennedyn asettuminen ehdokkaaksi lienevät olleen pääsyyt luopumiseen.

Keväällä 1968 salamurhattiin Martin Luther King. Kingin kuolema poisti pidäkkeet: hän oli maltillisen kansalaisoikeusliikkeen keulakuva. Nyt hänen vastustajansa purkivat koko aggressionsa kadulla. Yli 100 kaupungissa oli väkivaltaisia levottomuuksia, myös suurimmissa kaupungeissa. Mielenosoitukset liittyivät sekä Vietnamiin että kansalaisoikeuksiin. Opiskelijalevottomuudet levisivät ympäri maailmaa, Pariisiin, Lontooseen, Berliiniin…….

Järkytykset eivät loppuneet tähän, sillä kesäkuussa murhattiin Robert Kennedy. Yhdysvallat ajautui tilaan, jossa se ajelehti kohti seuraavia presidentinvaaleja.

lauantai 17. helmikuuta 2018

Onko urheilusta elämänsisällöksi?

Urheilu-Suomen yhdeksännessä osassa valokeilaan nostettiin fanit. Dokumentissa sivuutettiin liki täydellisesti yksilölajien fanitus. Aihe haudattiin heti alussa Gunnar Bärlundin suosionosoitusten saattelemana tapahtuneeseen haastatteluun, joka sai edustaa 1900-luvun alkupuolen yksilölajien fani-ilmiötä. Sanoisin, että tämä oli joltisenkinlainen tyylirikko ohjelmassa.

Yhdeksännen osan lähestymistapa oli aiemmista jaksoista poikkeavaa. Nyt tarkastelu tapahtui suurelta osin yhden joukkueen murheiden ja ilojen kautta. Kysymys oli kotkalaisesta jalkapallojoukkueesta KTP:stä. Ajatuksena oli luoda Urheilu-Suomen kuutosjakson mukainen tarina fanituksesta. Osittain siinä onnistuttiinkin, mutta haaste oli melkoinen ja pilkkominen tunnin pituisen jakson eri osiin – muiden aiheiden väliin - ei aivan toiminut.

Fanien iskulauseista jäi mieleen ”Elämä on joukkue” ja ”Annan pelin viedä mukanaan”. Molemmissa kuvastuu tosifanin heittäytyminen mukaan pelin tiimellykseen. Meikäläinen tavallinen maalaiskunnan kirkonkylän nuori joutui hakemaan suosikkijoukkueensa kaukaa. ”Etäfanittamisen” kohteena olivat mm. Torpan Pojat, Valkeakosken Haka ja Tampereen Ilves.

Fanitus on yksi yhteiskunnallisen muutoksen airut. Se liittyy jollakin tapaa laajenevaan kaupungistumiseen. Tällä viittauksella dokumentissa tarkoitettiin fanikulttuurin kaupunkiympäristössä nosteen saavia kehittyneitä muotoja, esimerkkinä vaikkapa pääkaupungin derby.

Aivan oma lukunsa oli ravien ottaminen mukaan fanikulttuurin kuvauksen yhdeksi osaksi. Minulle hiukan vieraampi laji kyllä avautui esimerkkien avulla. Ravit vaikka ovatkin kärsineet anemiasta keräävät kuninkuusraveihin kymmeniä tuhansia innostuneita katsojia. Toinen esimerkki, joka hakee vertaistaan on Vimpelin Vedon superpesiksen pesäpallojoukkue. Vimpelin Saarikentälle kerääntyy otteluihin parhaimmillaan 3000 katsojaa , enemmän kuin koko kunnan asukasluku. Pesäpallo on monelle kuin elämä.

Jääkiekkoa ei voi fanikuvioista unohtaa. Harva kuitenkin muistaa, että jääpallo oli tärkein talviurheilun joukkuelaji aina 1960-luvulle saakka. Oma fanittamiseni osui 1960-luvun puoleenväliin jolloin keräsin purkkakorteista mestaruussarjapelaajien kuvia. Harmittaa vieläkin, kun Matti Lampaisen kuva jäi puuttumaan. Sekin yhtä vaille täydellinen sarja on hävinnyt muuttojen yhteydessä. Fanikulttuuria kiihdyttää vanhojen kiistakumppanien keskinäisiä otteluja, joista ohjelmaan oli napattu Rauman ja Porin ikuinen kiistakumppanuus. Vastaavia esimerkkejä on helppoa poimia seurajoukkue-, mutta myös maajoukkuetasolta. Ohjelmassa jopa vedettiin esille koti-uskonto-isänmaa -iskulauseen muuttuminen urheilun keinoin ja käsittein tapahtuvaksi isänmaanrakkaudeksi.

Sokerina pohjalla dokumentin tekijät ovat oivaltaneet fanikulttuurin aivan viimeaikaiset muutokset. Susijengin (koripallo) fanit ovat huomattavasti kehittyneempi muoto faniudesta kuin esimerkiksi jalkapallointoilijoiden räyhäkulttuuri. Vaikutelma on selvä: koripallon ja lentopallon fanit ovat sivistyneempiä kuin eräissä muissa valtalajeissa. Sisäänpäinlämpiävästä, osin jopa väkivaltaisesta kulttuurista, on siirrytty hyvätapaiseen fanittamiseen, joka varmaan alentaa kynnystä tulla mukaan osaksi joukkuepelien fiksua yhteishenkeä tai me-henkeä, joka vallitsee esimerkiksi lentopallossa ja koripallossa.

Ehkä olisi voitu vielä korostaa melko uutta fanittamisen piirrettä, nimittäin joukkuelajien osalta on tapahtunut - Amerikan malliin - yksilökeskeistymistä: Lauri Markkanen ja Teemu Selänne ovat esimerkkejä yksilöajattelun mahdista joukkuepelaamisen puitteissa. Itse asiassa Hanno Möttölä kertoi vastikään, että hän oli Yhdysvaltoihin tullessaan suomalaisen joukkuehengen läpitunkeman ajattelun edustaja, ja että hänellä oli vaikeaa sopeutua minä-keskeiseen amerikkalaiseen ajatteluun.

::::::::::::::::::

Urheilu-Suomen viimeisessä osassa keskityttiin urheilun laajempaa merkitykseen: Kenelle urheilu kuuluu? Kenen ehdoilla urheillaan? Mikä on oikeaa urheilua?

Viime mainittu teema on siinä mielessä mielenkiintoinen, että sähköiset ja printatut tietolähteet ovat täyttyneet uusilla lajeilla, joiden on käytävä aina sama kamppailu asemansa saavuttamiseksi urheilulajien joukossa. Näitä ovat olleet esimerkiksi lumilautailu, skeittaus, salibandy ja suuri osa naisten urheilua.

Aina eivät urheilijat itsekkään ole pitäneet lajiaan ”urheiluna”, vaan ovat etsineet lajilleen uutta väylää kohti suosiota. Uusille lajeille on ollut ominaista aloittamisen kynnyksen mataluus. Heti alussa ei vaatimus ole ollut lähelläkään kilpaurheilua vaan enemmänkin kaveripiirin kilvoittelua parhaasta osaamisesta.

Naisten urheilu kyseenalaistettiin vielä 1920-luvulla laajasti. Nyt tilanne on muuttunut, sillä naiset ovat vallanneet lajin toisensa jälkeen miesten perässä.

Keskustelu rahan merkityksestä urheilussa on varmaan ikuista. Asteikko ulottuu rahan merkityksen mitätöinnistä kymmenien miljoonien eurojen palkkioihin. Mielenkiintoiseksi keskustelun tekee se, että monet eläimellisen kovaa huipulle pyrkineet ja sinne lopulta päässet eivät ole välttämättä saaneet urheilusta kuin niukan elannon, jos sitäkään. Samaan aikaan korkeimmat palkkiot tuovat mieleen epäterveen kilpailun, jossa yletön (velka)rahan käyttö pahimmillaan saattaa ratkaista menestyksen määrän, kuten on käynyt huippujalkapallossa.

Yksi merkittävä mielipide oli Janne Ahosen kannanotto uhrautumisen merkityksestä. Hän toi esille kriittisen näkemyksen urheilijasta, joka saattaa uhrata kaiken menestyksen saavuttamiselle vaikkapa 20 vuoden ajan kostumatta itse juuri lainkaan ja menettäen mahdollisesti samaan aikaan ystävät, ammattitaidon ja muut välttämättömät elämän edellytykset. Suurin osa tähdistä päätyy kuitenkin ehkä samaan kuin huippu-uimari Jani Sievinen, joka sanoi urheilu-urasta jäänen käteen kahden vuoden normaaliansiot.

Urheilun ulottuvuudet ovat laajentuneet koko ajan. Aiemmin politiikalla oli vahva ote urheilusta. Nyt liike- elämä on ottanut osin urheilun paikan. Samalla on vieritetty liike-elämän osaamista urheiluun: monet lajit ovat ammattimaistuneet. Bisnestartunta on siis ohjannut monia lajeja uusille urille.

Urheilun reuna-alueilla tulee esille monia uusia ilmiöitä, kuten lajin esteettisyyden merkityksen kasvu, itseilmaisu tai lajin kapinallisuus sovinnaisia tapoja vastaan (lumilautailu sopii näistä kaikkiin).

Moni entinen urheilija on tänään sitä, minkä urheilu on hänestä tehnyt. Aktiivikauden päättymisen jälkeen elämä on edelleen löytynyt urheilua lähellä olevista asioista: urheilu on edelleen harrastus, liittyy ammattiin tai on sitten ”vain” elämänsisältö, työkalupakki, kuten Virpi Sarasvuo asian ilmaisi. Urheilussa on siis uskomattoman paljon näkökulmia, joista kukin mukana oleva ammentaa palasen.

::::::::::::::::

Olenko tyytyväinen kymmenosaiseen Urheilu-Suomi -sarjaan? Suurimmalta osin. Arviooni vaikutti varmaankin se, että olen seurannut urheilua intensiivisesti tai hyvin intensiivisesti kymmeniä vuosia. Varsinaista uutta oli vähän – mutta olipa kuitenkin hyvää pohdiskelua ja muistin virkistystä. Haluaisin mainita jakson numero kuusi esimerkkinä erinomaisesta tavasta käsitellä aihetta ”häviö tai pettymykset”. Siinä tarinankerronta pääsi oikeuksiinsa.

torstai 15. helmikuuta 2018

Vietnamin sota: virallista optimismia ja suurenevia tappioita

Amerikkalaiset ajautuivat syvälle Vietnamin sotaan vuosien 1966 ja 1967 aikana. Huolena olivat sekä sotatapahtumat että kotirintaman henkinen kunto. Vuoden 1967 jälkipuoliskolla pyrittiin mielialaa nostamaan ”virallisella optimismilla”. Se oli oikeastaan ainoa mahdollisuus, koska taistelujen pysäyttäminen tai vetäytyminen olisi ollut tappion myöntämistä. Kerrottiin, että Vietkongin ote oli murtumassa ja että vihollisen tappiot olivat 200 000 miestä.

Yhä enemmän vaikutti kotirintaman mielialaan omat tappiot, jotka kesään 1967 mennessä olivat 14 000 kaatunutta. Korkeimman sodanjohdon optimismin taustalla väijyi alemman päällystön ja miehistön pessimismi sodan lopputuloksesta. Oltiin ristiriitatilanteessa, jossa vihollisen tappioiksi ilmoitetut suuret lukumäärät eivät näyttäneet helpottavan yhtään sotatoimia.

Lyndon B. Johnsonin suuri avaus ”War On Poverty” jäi julkisuustaistelussa sivuun oikean sodan tieltä. Tapahtunut heijastui kadulle, jossa mielenosoitukset lisääntyivät. Ne saivat myös uusia piirteitä: ei odotettu, että 50 000 hengen massa pyrkisi väkisin Pentagoniin. Massiivisia levottomuuksia koettiin mm. Detroitissa ja Newarkissa. Syntyi aivan oma Vietnamin sota -kulttuuri rock-musiikkiin, taiteeseen jne. liittyen. Mielenosoittajat alkoivat pitää omaa hallitusta vihollisena. Vietnamissa palvelleiden korviin kantautui viestejä kotimaan hippie-liikkeestä, joka oli sodanvastaisen liikehdinnän keskipisteenä.

Mielipidetiedusteluissa kannat sotaa vastaan ja sodan puolesta tasoittuivat: pessimismi nosti päätään uhrien lisääntyessä. Dokumentissa mielialojen kehittymistä heijasteltiin henkilöhaastattelujen avulla, jossa aikalaiset – palveluksessa olleet sotilaat - muistelivat sodan traumoja. Kotimaahan viestitettiin sodan asetelmista omien ja kommunistien välisinä taisteluina, mutta vähitellen paljastui kasvava siviiliuhrien määrä. Siviilejä tapettiin varmuuden vuoksi, jos vähänkin oli epäilyjä sissiyhteyksistä.

Vietnamissa sotaa koskeva alue jaettiin neljään osaan paremman strategisen otteen saamiseksi. Sotatoimen keskittyivät etelän ja pohjoisen välisen demilitarisoidun vyöhykkeen tuntumaan. Joukkoja hajotettiin yhä selkeämmin myös Laosin rajan yli, jota pohjoisvietnamilaiset käyttivät tukialueenaan.

Pohjois-Vietnamin strategiassa tapahtui muutoksia maan todellisen johtajan Le Duanin sodankäyntiajattelun suuntaan: pyrittiin massiivisempiin yhteenottoihin säilyttäen kuitenkin sissi- ja väijytystaktiikka pohjana. Samalla uhriluvut molemmin puolin kasvoivat. Ho ja kenraali Giap lähetettiin - oletettavasti Le Duania vastustavan asenteensa vuoksi - ulkomaille ”hoitamaan terveyttään”.

Le Duan pyrki perinteisempään sodankäyntiin massiivisin miehistökeskityksin ja eristämällä suurkaupungit kansalaisten sisäisten vallananastusten kohteiksi. Tavoitteeseen pääsemiseksi pyrittiin amerikkalaiset houkuttelemaan suurkaupunkien ulkopuolelle ärsytystaistelujen avulla.

Myös Etelä-Vietnamissa käytiin valtataistelua, jossa vastakkain olivat ilmamarsalkka Nguyen Cao Ky ja kenraali Nguyen van Thieu. Jonkinmoinen jännittynyt tasapaino saavutettiin, kun Thieu nimitettiin presidentiksi (1965-1975) ja Ky pääministeriksi (1965-67) ja varapresidentiksi (1967-1971). Tänä päivänä nimet eivät sano paljoa, mutta sodan aikaan ne olivat meidän kaikkien sotaa seuraavien huulilla.

Tapaus John McCain oli myös esillä dokumentissa. Alasammuttu hävittäjälentäjä - yksi tämän hetken keskeisistä amerikkalaisista poliitikoista - koki kovia pohjoisvietnamilaisten käsissä. Vankeudessa pohjoisvietnamilaisten sallimassa haastattelussa McCain pahasti vahingoittuneena kertoi tuntemuksistaan kaikille amerikkalaisille. Kiitokseksi palveluistaan hän on nyt 60 vuoden kuluttua joutunut puoluetoverinsa Donald Trumpin pilkan kohteeksi.

Mutta sota jatkui omalla logiikallaan. Marraskuussa 1967 käyty Dak Ton taistelu kertoi tyypillisesti, mistä oli kyse. Iso yhteenotto ja väijytys eivät tulleet yllätyksenä, mutta kun yhdessä taistelussa kaatui toista sataa amerikkalaista, se vaikutti demoralisoivasti taistelutahtoon. Myös pohjoisvietnamilaisten tappiot olivat suuria, mutta oleellista eli sodassa edistymistä ei tapahtunut. Taistelujen päämäärät alkoivat tuntua yhä tarkoituksettomimmilta.

Amerikkalaisten tappiot kasvoivat 20 000 kaatuneeseen.

Kaikkein turhautunein oli puolustusministeri Robert McNamara, sodan pääarkkitehti. Hän muutti käsitystään sodasta joutuen vain törmäyskurssille Johnsonin kanssa. Presidentin arvovalta oli kysymyksessä ja ministeri joutui väistymään siviilivirkaan. McNamara säilytti silti luottamuksellisen suhteen presidenttiin elämänsä loppuun saakka. Toisessa erinomaisessa dokumentissa ”The Fog of War” (”Sodan oppitunnit”, 2003) hän yhdeksänkymppisenä miehenä paljastaa osan sisimmässään kalvavista tunnoista, mutta sitä ratkaisevaa eli henkilökohtaista syyllisyyttä sotaan hän ei myönnä. Silloin hän olisi – kuten hän tuossa Errol Morrisin dokumentissa tunnustaa - ”son of a bitch”.

Vielä virassa ollessaan Robert McNamara teetti salaisen raportin, jossa kerrottiin kaikki peittelyt ja salailut, mistä Vietnamissa oli kyse. Puolustusministeri suositteli pommitusten lopettamista ja sodan vietnamisointia – siis amerikkalaisten vetäytymistä. Tällä oli iso hinta, sillä raportti tuhosi sodan perustukset, kun se tuli julki vuodon seurauksena 1970-luvun alussa. Nuo paperit tunnetaan nimellä ”Pentagon papers” (vrt. elokuva ”The Post”).

Mutta sitä ennen tapahtui dramaattinen käänne taisteluissa. Pohjoisvietnamilaiset ja FNL:n sissit päättivät juhlistaa etelän uudenvuoden juhlaa (Tet) raivoisalla yrityksellä päättää sota vuoden 1968 alussa.

tiistai 13. helmikuuta 2018

Mittaammeko työllisten vai työttömien määrää?

Työttömyyttä tarkastellaan kahdella päämittarilla, toinen on työttömyysaste ja toinen työllisyysaste. Käsitteet pitävät sisällään monenlaisia lähestymistapoja ja niiden merkitys on usein vaikeasti tulkittavissa.

Olen joissakin kirjoituksissa tarkastellut Yhdysvaltain työllisyystilastoja käyttäen niitä apuna Euroopan ja Suomen olosuhteiden tarkastelussa. Toki olosuhteiden eroavuudesta johtuen kannattaa olla varovainen verrattaessa uutta ja vanhaa mannerta toisiinsa.

Käytän seuraavassa ”pohjapaperina” HS:ssä julkaistua artikkelia ”EU:n työttömyys luultua valoisampaa” (Anni Lassila, HS 4.2.2018) ja omia kirjoituksiani ”Mitä työllisyysaste kertoo Yhdysvalloista, mitä Euroopasta?” (23.6.2014), ”Parannetaanko työllisyyttä väärillä keinoilla?” (24.6.2016) ja ”Valkoisen työmiehen nousu ja tuho” (8.9.2017).

HS:n artikkelissa (Lassila käyttää lähteenään Oxford Economcs -tutkimuslaitoksen analyysiä) pohditaan uuden ja vanhan mantereen eroja työvoiman osallistumisasteen avulla (= kuinka suuri osa työikäisistä on töissä tai etsii töitä). Osallistumisaste oli vuonna 2000 suurin piirtein samalla tasolla eli 66-67 prosentissa Atlantin molemmin puolin. Sen jälkeen osallistumisasteet ovat eriytyneet: Yhdysvalloissa se on laskenut 63 prosenttiin ja Euroopassa noussut 73 prosenttiin. Viime mainittua selitetään perustellusti naisten väkevällä tulolla työmarkkinoille. Yhdysvaltain negatiivista trendiä selitetään yleisellä tasolla finanssikriisistä alkaneella kehityksellä. Kuitenkin Hesarin artikkelissa luovutaan yrityksistä selittää analyyttisesti Yhdysvaltain ja Euroopan eroa: ”Yhdysvalloissa suuri osa työttömistä häviää syystä tai toisesta työmarkkinoilta kokonaan, minkä jälkeen he eivät enää näy työttömyystilastoissa”.

Tilanne ei siis näytä Euroopan kannalta – Yhdysvaltoihin verrattuna - niin huolestuttavalta kuin mitä on annettu ymmärtää. Myös Yhdysvalloissa monet tutkijat ovat pohtineet, mistä johtuu työllisyysasteen alhaisuus USA:ssa. Edellä mainituissa blogikirjoituksissa olen pohtinut näitä asioita. Totean mm. seuraavaa: ”Parhaassa työiässä olevien heikko työllisyysaste Yhdysvalloissa kertoo jotain fundamentaalista järjestelmien eroista. Onko siis niin, kuten olemme Euroopassa - ja varsinkin Skandinaviassa - aina väittäneet, että laaja sosiaaliturva on mahdollistaja eikä turmion tielle vievä ja Yhdysvalloissa, jossa työmarkkina on kova ja sosiaaliturva on heikko, ihmisillä on taipumus lyödä hanskat tiskiin turhautuneina ja luopua työn tavoittelusta? Se, että pitkäaikaistyöttömyys kasvoi räjähdysmäisesti suuressa taantumassa (eikä ole täysin palautunut) näyttää todistavan väitteen, että työmarkkinoilta syrjäytyminen on hyvin pysyvälaatuinen piirre.”

Ja edelleen:

”Työllisyysasteen heikkous Yhdysvalloissa kielii koulutuspolitiikan epäonnistumisesta. Työmarkkinat imevät kyllä ammattimiehiä ja naisia, mutta köyhimmän väen heikko koulutusaste näkyy työnhausta luopumisena. Tästä vuodosta (työmarkkinoilta ja työnhausta poistuneet) johtuu alhainen (nyt 4,1 %) työttömyysaste.”

Foreign Affairs -lehdessä (heinä-elokuu 2016) oli mielenkiintoinen artikkeli, ”The Truth About American Unemployment”, amerikkalaisten käsityksestä työttömyydestä nimenomaan työllisyysasteen näkökulmasta. Kirjoittaja Jason Furman on todella paneutunut asiaan.

Furmanin kirjoituksen kovaa ydintä on sen asian toteaminen, että työllisyysaste on pudonnut tasaisesti vuodesta 1953 lähtien, jolloin parhaassa työiässä (25-54 vuotiaat) olevien miesten osalta työllisyysaste oli kunnioitettavat 97 prosenttia. Sieltä on tultu alas nykyiseen 88 prosenttiin. Naisten osalta pudotus on ollut vastaavasti 77 prosentista 74 prosenttiin. Lohdullista tulosta naisten osalta selittää varmaankin naisten invaasio työmarkkinoille viimeisten vuosikymmenien aikana. Joka tapauksessa luvut paljastavat, että kysymys ei ole mistään aivan viime aikaisesta ilmiöstä. Kysymys ei siis ole ainakaan pelkästään finanssikriisistä johtuvasta alavireisyydestä.

Merkittävästi työllisyysasteeseen vaikuttaviksi syiksi Furman laskee seuraavat seikat: ensinnäkin teollisuustyön romahdusmaisen väheneminen (miljoonia työpaikkoja on menetetty eikä uusia ole tullut tilalle), toisena hän mainitsee teknologiapohjaisen osaamisen työpaikkojen muutoksen (skill-biased technological change), jossa työpaikkoja on säilynyt tai lisääntynyt valikoiden ja kolmantena vankilaan joutuneiden suuren määrän (todella Yhdysvalloille ominainen selitys!). Furman ei juurikaan analysoi syvällisemmin globalisaation vaikutusta töistä poisjääntiin. Toisaalta työttömyyden alhainen määrä USA:ssa estää liioittelemasta halpatyömaiden osuutta, sanoo Donald Trump mitä tahansa.

Furman asettaa kiperiä kysymyksiä, kun hän luettelee joitakin faktoja: USA:ssa on OECD-maiden alhaisin työmarkkinasäätely ja kolmanneksi alhaisin minimipalkkataso. Eikö tämän pitäisi johtaa parempaan työllisyysasteeseen? Tosiasiassa USA on kuitenkin työllisyysasteessa OECD:n alhaisimmalla tasolla yhdessä Kreikan, Italian, Portugalin ja Espanjan kanssa, jotka sitä paitsi kärsivät korkeasta työttömyydestä. Furman syyttää liittovaltion puuttuvaa panosta: USA käyttää vain 0,1 prosenttia BKT:stä aktiiviseen työvoimapolitiikkaan.

Nicholas Eberstadt kirjoitti vuonna 2016 teoksen nimeltä ”Men Without Work”, jossa tarkastellaan Yhdysvaltain valkoisen väestön murheellista työllisyyskehitystä.

Eberstadt kiinnittää huomiota finanssikriisin järisyttäviin vaikutuksiin Yhdysvaltojen talouteen. Bkt:n kehitys osoittaa, että meni miltei neljä vuotta ennen kuin kansantuote saavutti finanssikriisiä edeltäneen tason (vrt. Suomi!).

Kaiken kaikkiaan puhutaan 10 miljoonan 20-64 ikäryhmän miestyöpaikan ”alijäämästä”, jos vertailutrendinä käytetään vuotta 1965. Ja samaan aikaan vallitsee 4 prosentin työttömyys! Työttömyysaste kertoo lähes täystyöllisyydestä. Mistä tämä eriparisuus johtuu? Nicholas Eberstadt tuo tarkasteluun uuden näkökulman: hän toteaa suurimman eron olevan mustien miesten ja kaikkien muiden välillä: ero työllisyydessä on kaksinkertainen. Sen sijaan latinojen työllisyysaste on jopa hieman parempi kuin valkoisilla.

Merkittävä syy työvoimakatoon ovat työvoiman ulkopuolella olevat, so. työttömät, jotka eivät hae töitä. Työttömyysaste (joka on siis hyvin alhainen) ei kerro koko totuutta ilman työtä olevista. Ikääntyvät työtä vailla olevat on ryhmä, joka nousi presidentinvaalikampanjan yhteydessä suorastaan ykköskategorian asiaksi.

Käsittääkseni tilannetta on vaikeuttanut se, että hyvin monet Yhdysvalloissa kaupungit kehittyivät yhden tuotteen, esimerkiksi hiilentuotannon ympärille. Kun tuotantotavat automatisoituivat tai tuotteen elinkaari oli lopussa, on seurauksena ollut paikka paikoin massiivinen työttömyys tai kokonaan työvoiman ulkopuolelle jääminen.

Vielä yksi syy:

Osa parhaassa työiässä olevista on vaurauden yhteiskunnassa voinut vetäytyä työmarkkinoilta saavutettuaan riittävän elintason. Heillä on ollut mahdollisuus valita työssä olon ja haluamansa muun tekemisen välillä.

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Asiantuntijuuden murros

Olen käsitellyt näissä blogikirjoituksissa runsaasti demokratian ja asiantuntijuuden käsitteitä. Olen joissakin tapauksissa pannut asiantuntijuuskäsitteen lainausmerkkeihin, koska näen asiantuntijanimikkeen käytössä joissakin tapauksissa paljon enemmän mielipidettä ja sensaation tavoittelua kuin pyrkimystä objektiiviseen tiedontarjoamiseen. Mutta mistä tässä kokonaisuudessa on kysymys?

Professori Tom Nichols on kirjoittanut näistä teemoista teoksen äkkiväärällä nimellä ”Asiantuntemuksen kuolema”. Alaotsakkeessa todetaan: ”Vakiintuneen tiedon vastainen kampanja ja miksi se on tärkeä”. Kirjan on suomentanut Kimmo Pietiläinen. Tartun tässä vain joihinkin Nicholsin esittämiin teemoihin samalla kommentoiden niitä.

Nicholsin tulkinnat liittyvät amerikkalaiseen kulttuuriin ja niiden soveltamisessa Suomeen täytyy noudattaa tiettyä varovaisuutta, mutta asian ydin lienee sama sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa.

Yhdysvalloissa oppineisuus on asetettu yksittäisissä tapauksissa kyseenalaiseksi useammin kuin Suomessa, mutta viime aikoina sitä on alettu joissakin tapauksissa pitää huonona asiana sinällään! Koko asiantuntijuus asetetaan periaatetasolla epäilyksen alaiseksi. Voitaneen puhua asiantuntijuuden disruptiosta, murroksesta.

Nichols tuo esille konservatiivipiireissä laajalle levinneen ajattelun, jossa kyseenalaistetaan demokraattinen päätöksenteko. Ihmiset eivät välitä, missä kehikossa heitä hallitaan. Pudottuaan kärryiltä he vieraantuvat yhä enemmän poliittisesta järjestelmästä. Yhteiskunnan prosessit muodostuvat yhä etäisemmiksi. Vastareaktiomaisesti he kääntävät selkänsä koko koulutukselle, yleissivistykselle ja yhteiskunnallisten asioiden tietämykselle. He ”vetäytyvät muihin asioihin”, sanoo Nichols. Viihteen keinoin tapahtuvia eskapismia ruokkivia vaihtoehtoja on lukemattomia. Tämä johtaa kierteenomaiseen kehitykseen, jossa polarisaatio kasvaa ”tietävien” ja ”tietämättömien” välillä.

Suomessa ei ole koskaan ollut tällaista ”hallinnon mädännäisyys” -ajattelua ainakaan laajemmassa mielessä, mutta epäilyä eliitin ajamasta kyykytysmeiningistä on vallalla. Yhdysvaltalaiseen malliin perehtyminen voi olla avain torjua välinpitämättömyyttä jo sen varhaisvaiheissa Suomessa.

On selvää, että asiantuntijuuden kyseenalaistamisessa viimekätinen kärsijä on demokraattinen järjestelmä, jonka uskottavuus joutuu koetukselle.

Nicholsin mukaan joissakin tapauksissa joukko ihmisisiä kieltäytyy oppimasta edes sen vertaa, että hallitsevat omaa elämäänsä. Kuka saa vallan tällaisessa kehikossa? Nichols lainaa Friedrich Hayekia, joka jo vuonna 1960 totesi seuraavaa: ”Nykyään suurin vapauteen kohdistuva vaara syntyy niistä, joita tarvitaan eniten ja joilla on valtaa modernissa hallinnossa, nimittäin tehokkaista, asiantuntevista hallintoelimistä, jotka ovat kiinnostuneita yksinomaan siitä, mitä pitävät yleisenä hyvänä”. Kuulostaa perverssiltä: hyvät ja ahkerat hallintoviranomaiset ovat kaiken pahan alku ja syy! No ehkei sentään, mutta Hayekin ajatus panee ajattelemaan eikö Donald Trumpin ”Washingtonin” vastainen taistelu ole juuri esimerkki pyrkimyksestä päästä eroon meitä hallitsevasta kirotusta tietoeliitistä. Jos tässä ”puhdistuksessa” näkee jotain hyvää, niin vastapainoksi näen ajattelussa (tai ajattelemattomuudessa) hyvin paljon pahaa, koska siinä sorretaan niitä, jotka tarjoavat yhteiskunnalle palveluna asiantuntijuuden.

Myös asiantuntijat reagoivat turhautuneina: he vetäytyvät keskustelemaan keskenään. Miksi ruveta riitelemään tolvanoiden kanssa? Tämä alkaa vaikuttaa polarisaatiolta.

Jotkut ovat alati vihaisia tietoeliitille. Asiantuntija on muodostumassa synonyymiksi sanalle eliitti. Populismiin taipuvassa yhteiskunnassa eliittiä ovat lopulta kaikki, jotka – Nicholsin sanoin – eivät suostu ”paapomaan kansan virheellisiä uskomuksia”.

Väitän, että meillä Suomessa laajat kansalaispiirit ovat omaksuneet suuren tietopääoman ja pystyvät sitä myös oivallisesti hyödyntämään. Jos yrittäisin esimerkinomaisesti löytää vertailupohjaa Suomeen, tulee mieleen kysymys sotilaallisesta liittoutumisesta. Monet ns. asiantuntijat ovat sitä mieltä, että kansalaisille ei pidä antaa mitään päätäntävaltaa tällaisissa asioissa. Itse edustan toisenlaista kantaa: ihmiset ovat Suomen kaltaisessa demokratiassa kypsiä arvioimaan kokonaistilanteen joskus jopa kapea-alaisia asiantuntijoita paremmin. Asiantuntija voi olla älykäs, mutta kansalla voi olla viisaus. Joka tapauksessa toimitaan yhdistelmässä 1) asiantuntijat, 2) poliitikot, jotka edustavat kansaa ja 3) kansalaiset. Kehittynyt demokratia pyrkii toteuttamaan kompromissin kaikkien edellä mainittujen välillä.

Nichols ottaa esimerkkinä esille Vietnamin sodan, jossa eliitin (nyky)vastustajien mukaan kansalta olisi pitänyt kysyä, miksi sitoudutaan taistelemaan 13 000 kilometrin päähän Yhdysvalloista. Nichols myöntää, että asiantuntijat antoivat vääriä neuvoja poliitikoille Vietnamin sodassa, mutta sanoo suorasukaisesti, että maallikkoihin luottaminen asiassa olisi ollut ”romantisoitua hölynpölyä”.

Vietnamissa käytössä olivat kuitenkin ”parhaat ja fiksuimmat” asiantuntijat Robert McNamara ja Henry Kissinger. He olivat syyllisiä 58 000 amerikkalaisen ja miljoonien vietnamilaisten kuolemaan Nixonin elämäkerran kirjoittajan Evan Thomasin mukaan. Aika suorasukainen johtopäätös sekin!

Sanoisin, että Vietnamin virhe muodostui presidentin (joka edusti poliittista päätöksentekoa), huippuasiantuntijoiden ja kansalaisten välisistä asetelmista. Kansalaisten enemmistö kannatti sotaa suurin piirtein sen puoliväliin saakka ja kääntyi sitten sitä vastaan. Presidentti ei voinut muuttaa mielipidettään lennosta, jos halusi välttää poliittisen tuhon. Voidaan myös sanoa, että asiantuntijat ja heitä uskonut poliittinen johto harhauttivat kansalaisia siinä, että sodan kulusta annettiin toistuvasti liian optimisteinen kuva. Syyllisyys jakautuu.

::::::::::::::::::::::

Mikä on asiantuntijan rooli ja rajoitteet? Nichols määrittää neljä kohtaa:

1) Asiantuntija tuottaa tietoa päätöksenteon pohjaksi, mutta ei voi päättää, mikä on poliittisesti vietävissä eteenpäin.

2) Asiantuntija ei voi säädellä, miten johtajat toteuttavat saamiaan neuvoja.

3) Yksikään asiantuntija ei johda koko ketjua suunnittelusta päätöksentekoon.

4) Asiantuntijat eivät voi päättää, mitä osia heidän ehdotuksistaan poliitikot toteuttavat.

Pahinta on, jos asiantuntija antaa neuvoja, joita poliitikko haluaa kuulla.

::::::::::::::::::

Netti antaa mahdollisuuden miltei kaikille osallistua tietorikkaaseen keskusteluun, joka on voittopuolisesti hyvä asia. Varaumia on kuitenkin jätettävä. Eräs tuttavani kertoo vitsinä olevansa valelääkäri. Hän todellakin tietää terveydestä asioita, jotka herättävät huomiota. Tämä on kuitenkin eri asia kuin se, että joku tekeytyy asiantuntijaksi - eikä suinkaan pilailumielessä. Some on täynnä ”asiantuntijoita”, jotka tyrkyttävät melko hataria kannanottoja ihmisten pureskeltaviksi.

Valitettavasti tähän kaikkeen liittyy myös ”tasapuolisuussyndrooma”: kaikki tieto pyritään luokittelemaan samanarvoiseksi, jotta oltaisiin tasapuolisia eri näkökulmille.

Netti on tuottanut monille pettymyksen. Sen sijaan, että se olisi nostanut keskustelun tasoa, se on madaltanut sitä. Yleissivistyksen taso on pikemminkin pudonnut tai vaarassa pudota riippumatta siitä, miten paljon itsensä ilmaisuväyliä ihmisellä on.

Nicholsin kirjassa on paljon hyvää ja oivaltavaa tekstiä, mutta sitä varjostaa tekijän ylemmyydentuntoinen suhtautuminen kansaan tai suorastaan kansalaisten aliarviointi. Todisteena hän mainitsee lukuisia esimerkkejä, joissa ihmiset hyväuskoisuudessaan menevät vipuun. Asiantuntijoihin hän suhtautuu kunnioittavasti, myöntää erehtyväisyyden, mutta pitää heidän asemaansa kiveenhakattuna.