perjantai 18. lokakuuta 2019

”Historian tehtävänä on etsiä jatkuvuuksia”

Olen kirjoittanut näissä blogikirjoituksissa historian merkityksestä useasti sekä henkilökohtaisella että yleisellä tasolla. Tämän kirjoituksen pontimena on professori Sirkka Ahosen 80-vuotishaastattelu Helsingin Sanomissa 2.9.2019. Hän tuo esille historiasta (ja historiantutkimuksesta) monia omankin kiinnostukseni kohteena olevia asioita. Annan luvan itselleni poimia haastattelusta muutamia kiinnostavimpia kohtia ja kommentoin niitä.

Haastattelun ytimessä on sen otsake ”Historian ryöstöviljelyä vastaan”. Tällä Ahonen viittaa siihen, että historiasta on tullut nationalististen pyrkimysten tarkoitushakuinen väline. Eihän tässä sinänsä ole mitään uutta, ainahan historiaa on käytetty hyväksi omien tarkoitusperien ajamiseksi. Mutta jotain ekstraa on kuitenkin tapahtunut, jotta tuo ryöstöviljely tuntuu näinä aikoina tavallistakin ajankohtaisemmalta.

Erityisesti tarkoitushakuisen historiakäsityksen leviäminen liberaalidemokraattisten valtioiden kielenkäyttöön herättää hämmennystä. Ikään kuin vanhat kymmeniä vuosia jatkuneet periaatteet objektiivisuuteen pyrkivästä historianäkemyksestä olisi heitetty roskakoriin. On totuttu siihen, että historian ryöstöviljelyä harrastetaan autoritaarisesti hallituissa maissa, mutta ei kehittyneissä demokratioissa. Tietenkin on niitäkin, jotka katsovat, että nimenomaan liberaali näkemys itse on aiheuttanut - väitetyssä - omahyväisessä kaikkitietävyydessään vastareaktion. Kymmeniä vuosia vallinnut historiakäsitys on kytketty – oikein tai väärin - elitismiin, johon on sitten suhtauduttu torjuvasti.

Erityisesti HS:n haastattelusta jäi käteen seuraava katkelma: ”Valmiiksi kertomuksiksi historiaa ei pidä yrittää paketoida, pitää vain herättää halu katsoa taaksepäin ja täyttää tarve etsiä identiteettiä ja jatkuvuuksia”. Jatkuvuudella itse tarkoitan siltaa historian tapahtumista nykyajan kautta tulevaisuuteen. Siihen perustuu koko blogin otsake ”Historia jatkuu”, jonka olen joskus asettanut vastalauseeksi niille väitteille, joiden mukaan historian loppu on koittanut (vrt. Fukuyama, Hegel).

:::::::::::::::::::

Ehdotonta totuutta historiasta ei löydy. Historia siis koostuu tulkinnoista, mutta sen verran sanoisin, että lähelle objektiivista totuutta – kunakin ajankohtana erikseen arvioiden – on mahdollista päästä.

Ahonen kiinnittää huomiota niihin huolestuttaviin ilmiöihin, jotka ovat voimistuneet idän ja lännen vastakkainasettelun seurauksena. Itse asiassa tämä on hieman yksinkertaistetusti ilmaistu, sillä ristiriitoja on ristiin rastiin idän ja lännen, pohjoisen ja etelän välillä. Joka tapauksessa edellä mainitusta on ollut seurauksena korostetun nationalistinen ja militarisoitu globaali ympäristö, jossa osatekijänä ovat vielä kansainväliselle kaupalle asetetut esteet.

Hämmentävää tässä on, että liberaalit demokratiat ovat lähteneet ”muodikkaasti” mukaan tähän ristiriitojen sävyttämään kansainväliseen peliin. Voisiko sanoa, että hyvät tavat ovat unohtuneet. Aiemmin varsin yksimielisesti harjoitettu kansainvälinen yhteistyö, jota on pidetty hedelmällisenä asiana kaikille, on - väitetysti - vinouttanut kansainvälisen järjestelmän rakenteita, joihin oli ehditty tottua. Ja nyt ehjän korjaaminen on sekoittanut pasmat perusteellisella tavalla. Mistä muusta voisi olla kysymys, kun esimerkiksi USA ja Britannia ovat päätyneet kannalle, jossa niiden mielestä kansainvälinen yhteistyö ei hyödytä niitä, vaan peräti aiheuttaa niille tappiota. Ne väittävät maksavansa liikaa ja joka tapauksessa muille kuuluvia kustannuksia.

Toki erityisesti Kiinan itsekäs omien etujen ajaminen on aiheesta herättänyt ärtymystä. Kiinan ja Yhdysvaltain kauppa on USA:lle alijäämäistä, mutta toisaalta Kiina on ostanut Yhdysvaltain velkapapereita ja rahoittanut alijäämää. Amerikkalainen kuluttaja on ainakin lyhyellä aikavälillä saanut hyödyn.

Ahonen puhuu historiapolitiikasta, jossa sinänsä ei ole mitään omituista, mutta populismin vahva mukanaolo tässä kaikessa on johtanut keskinäiseen syyttelyyn ja ristiriitoihin. Globaalilla maailmanjärjestyksen muutoksilla on tässä oma osuutensa.

Historian ryöstöviljelyn ytimessä on yltiönationalistinen ajattelu, joka on voittanut alaa kansainvälissä suhteissa. Historiaa käytetään omien etujen ajamiseen ja toisten vahingoksi. Kylmän sodan aikainen kauhun tasapaino on pienen suvantovaiheen jälkeen muuttunut lukuisten omaa etua ajavien osapuolien keskinäiseksi uudeksi kylmäksi sodaksi.

Ahosen resepti tilanteen parantamiseksi näyttää olevan samanlainen kuin omani: tosiasiat pitäisi tunnustaa ja ottaa lähtökohdaksi historian faktat. Liian monet menneisyydessä tapahtuneet asiat on leimattu epäonnistuneiksi, mitä ne eivät olleet. Tämä muodostaa nationalismin kasvualustan.

Suomen Ahonen näkee virkistävästi vahvan omakuvan kansakuntana, joka erottuu monista maista siinä, että siltä puutuu ”uhriajatteluun kallistuva käsitys”, joka ruokkii ahdasta kansallismielisyyttä.

tiistai 15. lokakuuta 2019

Seppo Kääriäisen teesit Suomen keskustan vaalitappioiden syistä

Seppo Kääriäinen on kirjoittanut Suomen keskustan lähihistorian kertauskirjan, jossa hän samalla pyrkii pureutumaan puolueen vaalitappioiden anatomiaan sekä tulevaisuuden näkymiin. Kirjan nimi on ”Aidan toiselta puolen” (Teos, 2019). Kirjan nimi viittaa siihen, että politiikan Grand Old Man on siirtynyt katselemaan tapahtumia taakse jääneen aktiivipoliitikon uran tuolta puolen. Uskon, että moni on pyytänyt Kääriäistä kirjoittamaan analyysin siitä, mitä politiikassa oikein on tapahtunut viimeisen reilun neljän vuoden aikana. Kääriäinen lienee parhaita erittelijöitä Suomen keskustan tilan arvioijaksi. Keskityn tässä kirjoituksessa historian laajemman kertauksen sijasta viime vuosina noudatetun politiikan arviointiin.

Olen monta kertaa ajatellut viime vaalikauden eduskunnan istuntoja TV:stä seurattuani, että ”mitähän se Kääriäinen nykymenosta ajattelee?”. Kääriäinen oli julkisuuteen päin hiljaa, mutta hiljaisuuden takana oli paljon sanomatta jäänyttä kritiikkiä.

Kääriäinen pohtii yhteistyökuvioita erityisesti kokoomuksen ja sdp:n kanssa. Miten ne ovat sujuneet? Erittelyn seurauksena hahmottuu kuva keskustasta, joka tuntee epämukavuutta kumpaisenkin seurassa tasapuolisesti. Toki molempien kanssa on myös runsaasti yhteistä, joka on mahdollistanut erivärisiin hallituksiin osallistumisen keskeltä käsin. Kipukohtia ovat olleet ay-liikkeeseen suhtautuminen, kaupungistumisen megatrendi, turvallisuuspoliittiset linjaukset oikeistoon päin, porvaripuolen hegemoniataistelu, yrittäjyyspolitiikka vasemmistoon päin, maa- metsätalouslinjaukset vai muutamia keskeisimpiä mainiten.

Mielenkiintoisinta kysymyksenasettelua teoksessa edustaa kirjan pääteema eli vaalitappioiden erittely ja syiden pohdiskelu. Kääriäinen kiteyttää ”keskustalaisuuden kaipuun” keskeiseksi noudatetun politiikan puutteeksi varsinkin ikikeskustalaisten joukossa. On siis oltu viime aikoina eksyksissä päälinjalta. Kaivataan vahvaa ”aluepolitiikkaa ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta”, jotka ovat Kääriäisen määritelmän mukaan keskustalaisuuden ”ruisleipäasioita”. Viime hallituskauden leikkaukset purivat joko suoraan tai välillisesti näihin politiikan agendoihin aiheuttaen isoa närää keskustan kannattajissa. Erityinen paheksunnan aihe oli hallituksen tekemät koulutusleikkaukset, joita vaalilupausten mukaan nimenomaan EI pitänyt tehdä.

Toki hallitus panosti myös sosiaaliturvan kehittämiseen, mutta saldo jäi negatiiviseksi ja varsinkin pienimpien etuuksien leikkaukset korvensivat keskustan kannattajia. Keskustaa lähellä oleva aluepolitiikka ei ollut hallituspolitiikan keskiössä, päin vastoin. Heikkenevät kannatusluvut juorusivat ”alueiden kostosta”.

Kääriäinen lainaa taitavasti vanhoja kansanmiehiä, jotka tulivat kertomaan hänelle, mikä heitä erityisesti jurppii. Uskottavasti hän kertoo, miten nämä moitteet osuivat hänen sisimpäänsä.

Merkille pantavaa on, että Sipilän oikeistoliberalismin kanssa samaan aikaan yhteiskunnallinen vasemmistovire voitti alaa tehden hallituksen politiikan kaksin verroin hankalaksi hyväksyä. Kokoomuksen kannattajat eivät kärsineet, koska äänestäjistä noin 20 prosenttia oli kokoomuksen ja leikkausten linjoilla.

Muuttuneiden olosuhteiden takana täytyy olla myös syvällisempiä muutoksia. Maapalloistuminen seurauksineen – mm. kaupungistuminen – olisivat joka tapauksessa aiheuttaneet maaseudun menetyksiä. Nyt ne tapahtuivat päätöspohjaisten – kansallisten - heikennysten lisäksi! Ei ihme, että Sipilän hallituksen kannatusluvut romahtivat pitkin hallituksen tuskaista taivalta.

::::::::::::::::::

Kääriäinen ottaa edellä mainitun kehityskulun rinnalle Paavo Väyrysen reagoinnit poliittisen turbulenssin eri vaiheisiin. Väyrysen toimintaa voisi kutsua säntäilyksi hänen hakiessaan epätoivoisesti jotain kiinteää pohjaa poliittiselle uralleen. Väyrysen tempaukset veivät ojasta allikkoon. Hänestä muodostui painolasti keskustella riippumatta siitä, mihin hän toiminnallaan tähtäsi, ja missä poliittisessa ympäristössä hän toimi. Hän yritti äkkikäännöksillä pelastaa oman kohti umpikujaa ajautuneen tilanteensa. Sitä hämmästyttävämpää oli Väyrysen menestyminen vuoden 2018 presidentinvaaleissa. Hän voitti Suomen keskustan ehdokkaan Matti Vanhasen nolostuttavan selkeästi. Viimeinen vaihe Väyrysen poliittisessa taipaleessa oli vähäiset äänimäärät vuoden 2019 kaksissa vaaleissa. Hänen poliittinen uransa tuntuu hiipuneen lopullisesti.

:::::::::::::::::::

Erittäin mielenkiintoinen osa Kääriäisen ”Aidan toiselta puolen” -kirjaa ovat Sipilää koskevat teoksen luvut. Kääriäinen vertaa 2000-luvun vaalituloksia keskenään ja toteaa Suomen keskustan lähes lineaarisesti edenneen alamäen. Varsinainen rysähdys tapahtui vuosien 2018-19 vaaleissa.

Kääriäinen edustaa kantaa, jonka mukaan puolueen kujanjuoksu ja syöksy olisi voitu välttää. Hän aivan oikein tunnistaa pääministeriyteen väistämättä liittyvät ulkoa päin asetetut karikot (joille ei tahdo mahtaa mitään) , mutta silti myöntää, että tappiot olivat – sekä Sipilän että puolueen osalta – itseaiheutettuja. Syyksi tapahtuneeseen Kääriäinen näkee puolueen perusrakenteen rapautumisen sekä sisäisen keskustelun näivettymisen.

Kääriäinen on oikeilla jäljillä huomioidessaan ”luovan jännitteen” puuttumisen eduskuntaryhmän ja puolueen johdon välillä, mutta jättää ehkä tärkeimmän sanomatta: puolueen johto ei hyödyntänyt luovaa jännitettä puolueen hyväksi johtuen Sipilän autoritaarisesta otteesta. Kääriäinen vierittää syyt pitkälti puolueen - ei puheenjohtajan – syyksi. Sipilään hän suhtautuu enimmäkseen myötätuntoisesti.

Sipilä tuli politiikan markkinoille liike-elämästä tutulla ”tulos tai ulos” -sloganilla. Monet ihastuivat tuolloin uuteen lähestymistapaan: siinäpä mies, joka kantaa vastuun. Odotukset Sipilän suhteen olivat suuret ja pettymykset vastaavasti valtavat, kun odotukset eivät täyttyneet. Vaalikauden puoleen väliin (2017) mennessä hallituksen eväät näyttivät syödyiltä, vaikka sitä ei silloin vielä tajuttu. Odotettiin loppunousua, koska Sipilän katsottiin ”olevan oikeassa” talouspoliittisissa toimissaan. Osa takapakeista on luettavissa yleisen politiikan vastaisen asenteen piikkiin, mutta osalla takaiskuista on reaalipohja , joka käytännössä ilmeni erityisesti pienitulosiin kohdistuvina leikkauksina. Kuitenkin juuri pienituloisia kohtaan tunnettu myötätunto on tärkeä asia keskustan kentälle. Sitä Sipilä ei sisäistänyt.

Kääriäinen laskee negatiivisen kierteen alkaneen jo vuoden 2016 sähköpostijupakasta. Sipilän lanseeraama sähköpostiryöppy Ylen toimittajalle oli käsittääkseni osoitus Sipilän herkkähipiäisyydestä ja äkkinäisestä luonteenlaadusta. Kansalaiset – muutkin kuin keskustalaiset - panivat merkille suhteettoman ärtyneisyyden melko pienestä asiasta.

On sanottu, että Sipilä johti puoluetta kuin yritystä. Se on mielestäni vain osatotuus, hän johti sitä oman käsitykseni mukana melko itsevaltaisesti, joskin hyvät käytöstavat – muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta – peittivät pahimmat omavaltaisuudet. Sipilällä oli varmaankin neuvonantajia, kuten Esko Aho (johon Kääriäinen suhtautuu hyvin positiivisesti), mutta neuvoivatko he oikein? Lisäksi Sipilän rasitteena oli hänen oma valintansa ministeriksi, Anne Berner, joka yritti räjäyttää pankin uudistuksillaan, mutta huonolla menetyksellä.

Käsittääkseni Sipilän markkinaliberaali linja oli loitontamassa puolueväkeä ja varsinkin sen konservatiivista osaa keskustan tunnetuista linjauksista. Osa konservatiivisista protestoijista ajautui perussuomalaisten kannattajiksi. Toisaalta osa maltillisista liberaaleista ajautui vihreiden kannattajiksi.

Vähän etäämpää katsottuna Sipilä unohti – vaikka vastaväitteitä voidaankin asettaa – Santeri Alkion perinteen, jota Kääriäinen ei muuten juurikaan mainitse kirjassaan. Kääriäinen kertoo toki kirjassaan, että hän kehotti Sipilää perehtymään Santeri Alkioon, mutta epäilenpä, että tutustuminen on jäänyt hyvin pintapuoliseksi.

Leikkauspolitiikkaa kannattaneiden mukaan kansakunta vielä katuu Sipilän kaltoin kohtelua. Enpä tiedä. Sipilältä puuttui - monien kiistattomasti hyvien ominaisuuksien lisäksi – keskustan historian tuntemus ja ratkaisevilta osin tavallisten suomalaisten aito tuntemus.

Sipilä totesi joskus, ettei hän ole poliitikko yrittäessään loitontaa itsensä poliitikoista luodun (virheellisen) kuvan painolastista. Kääriäinen asettuessaan Sipilän puolelle ”puoluetta vastaan” näkee asian niin, että puolue on uudistamisen tarpeessa. Se varmaan pitääkin paikkansa, mutta Sipilän politiikka – sillä politiikkaa se oli – jolla hän unohti keskustan keskivertokannattajan, osoittautui ”epäpoliittisuudessaan” virhelinjaukseksi.

Kääriäisen kirja on hyvä lisä keskustan viime aikojen kujanjuoksun syvien syiden erittelyyn, vaikka ei tarjoakaan mitään hätkähdyttävää selitystä tapahtuneelle.

lauantai 12. lokakuuta 2019

Poliittisen kentän pirstoutumisesta

”Yleispuolueiden aika Euroopassa on ohi”, toteaa tutkija Antti Ronkainen Demari-lehden artikkelissa 2.10.2019. Hyvin moni yhtyy tähän mielipiteeseen, eivät kuitenkin kaikki. Jotenkin kannanotto on liian kaavamainen. Itse näkisin niin, että suomalaiset vanhat yleispuolueet kokoomus, demarit, rkp ja keskustapuolue ovat hyvin pitäneet puolensa ja muodostavat puolueblokin, jonka kannatus yhteensä on noin 50 prosenttia suomalaisten äänistä. Ei siis mikään vähäinen osuus. Vastaavasti perussuomalaisten oikeistokonservatiivinen poliittisen kentän ”tulokas” muodostaa noin 20 prosentin suuruisen ”blokin” (täydennettynä ehkä kristillisillä). Vasemmalle muodostuu vasemmistoliiton ja vihreiden muodostama noin 20 prosentin kokonaisuus. Jos edellä esittämäni ajatus pitää paikkansa, sanoisin, että sanonta ”yleispuolueiden aika on ohi” on ainakin Suomen osalta liioittelua. Muualla Euroopassa puoluekentän pirstoutuminen ja uudelleen muotoutuminen on ollut dramaattisempaa.

Toki yleispuolueiden asema on nyt ahtaampi kuin aiemmin. Erityisesti tämän haasteen on kohdannut Suomen keskusta, jolla Suomessa on ollut poikkeuksellinen vetovoima. Nyt poliittisen kentän reuna-alueet ahdistavat keskustaa vasemmalta ja oikealta vieden siltä ääniä. Tulevaa kehitystä on kuitenkin vaikeaa ennustaa, varmaa on vain muutos.

Yleispuolueiden kannatuksen laajuus voidaan laskea suuremmaksikin kuin yllä on kuvattu, sillä vihreät Suomessa ovat aika päiviä sitten vakiinnuttaneet asemansa ”yleispuolueena”. Kysymys ei siis ole ääriradikaalista vihreydestä kuin pieneltä osin. Tästä todisteena vihreät sopii samaan hallitukseen konservatiivisen Suomen keskustan kanssa.

Tästä päästään seuraavaan teemaan, jossa puuttuisin symmetriseen asetelmaan, jonka jotkut näkevät puoluekentässä. Tarkoitan tällä sitä, että todetaan, että poliittista järjestelmää horjutetaan sekä oikealta että vasemmalta. Haluaisin huomauttaa, että ainoastaan puoluekentän oikeistokonservatiiviseen laitaan, on muodostunut uusi iso puolue – perussuomalaiset - tällä vuosikymmenellä. Vasemmalla ei ole tapahtunut huomattavaa radikalisoitumista, eikä mitään muutakaan merkittävää muutosta. Äärivasemmisto (anarkistit) on kooltaan erittäin pieni, eikä se juurikaan koske vasemmistoliittoa, joka voidaan lukea ”yleispuolueeksi” siinä kuin vihreätkin.

Tästä huolimatta on luotu eräänlainen ”tasapuolisuuskultti”, jonka mukaan demokratian ongelmia synnytetään sekä vasemmalla että oikealla reunalla tasavertaisin perustein. Vertaisin kuitenkin perussuomalaisten oikean reunan äärinationalismia vasemman reunan melko merkityksettömiin anarkisteihin. On ilmeistä, että muut kokevat perussuomalaiset demokratian häirikkönä. Puolueen kansallismielisyys ja muukalaisvihamieliset piirteet lisäävät antipatioita puoluetta kohtaan.

Onko perussuomaisten kannatus tilapäistä luonteeltaan vai pysyvää. Jussi Halla-aho on odotetusti sanonut tähän, että kolmien eduskuntavaalien alla puolueen kannatus on noussut 20 prosenttiin. Kannatus on siis vaalimenetyksen osalta pysyvää. Ongelmia kannatuksen kanssa on ollut vaalien välillä.

Jotain kummeksuttavaa, aiemmasta poikkeavaa on kuitenkin poliittisessa kentässä tapahtunut.

Tunnen samalla tavalla kuin Sixten Korkman: usko tietoon ja järkeen on horjunut poliittisessa päätöksenteossa . Esille on noussut uusi ”kulttuuri”, joka nostaa Donald Trumpin, Boris Johnsonin ja Miklos Orbanin kaltaisia hahmoja poliittiselle estradille. Vulgaari, katupoikamainen poliitikon profiili on jostakin syystä ihailun kohteena. Ehkä on jotain perää siinä, että vanhat poliitikot eivät ole saaneet ihmisten kaipaamia muutoksia aikaan globalisaation puristuksessa ja siksi tartutaan vastavoimaan, nationalismiin herkästi. Samalla polarisaatio syvenee, kun vanhojen puolueiden liberaalidemokratialla on niilläkin vankka kannatus.

Vanhoilla yleispuolueilla on uudessa tilanteessa tuoreiden linjausten etsimisen paikka. Vanhat reseptit eivät enää kelpaa: maltillisen vasemmiston kehittämä kolmas tie liutti työväenpuolueet kohti liberaalia markkinataloutta höllentäen otetta vanhasta työväenluokkaisesta ajattelusta. Monet ovat pitäneet linjaa virheenä. Kokoomus taas menestyi aikansa työväenpuoluesloganillaan, vaikka sen politiikka oli kaikkea muuta kuin työväenhenkistä. Nyt silläkin on edessään oman profiilin hahmottamisen paikka.

:::::::::::::::::::::

Edellä mainitussa Demari-lehden artikkelissa vasemmiston haasteena nähdään luokkapolitiikan muuttuminen identiteettipolitiikaksi, joka on individualistisempaa kuin solidaarisuuteen perustuva vanha yhteisöllinen maltillisen vasemmiston linja. Samantyyppinen ongelma on toki muillakin yleispuolueilla.

Antti Ronkainen johtaa identiteettipolitiikan juuret Margaret Thatcherin toteamukseen ”yhteiskuntaa ei ole”. Rankasti pelkistäen yksilöiden maailma on astunut yhteisöllisyyden tilalle.

:::::::::::::::::

Suuressa kuvassa em. Demari-lehden artikkelissa nähdään puoluekentässä muutosta vasempaan ja konservatiiviseen suuntaan pitkään jatkuneen markkinaliberaalin vaiheen jälkeen. Muutos on mielenkiintoinen, sillä ideologisessa nelikentässä vasemmistokonservatismi -lohko on jäänyt takavuosina hyvin vähälle kannatukselle. Useimmat ovat halunneet olla ”edistyksellisiä, liberaaleja ja markkinauskovaisia”.

Yksi keskeisimmistä muutosajureista on ollut eliitinvastaisuus. Se ei liity vasemmistoon eikä oikeistoon erikseen vaan on kaikki poliittiset ryhmät kattava. Thomas Piketty näkee eliitin muodostuvan osaltaan keskiluokkaisesta vasemmistosivistyneistöstä. Työväenpuolueista on Pikettyn mukaan tullut koulutetun eliitin puolueita! Mielenkiitoinen näkemys, joskaan ei kiistaton. Vastavoimaksi eliitille on noussut populistinen eliitinvastaisuus. Kansallismieliset ja maahanmuuttajavastaiset liikkeet ovat menestyneet kaikkialla läntisessä maailmassa. Myös kauppapolitiikka on otettu nationalismin työkaluksi.

Läpivirtaavana piirteenä on vastakkaisasettelun voimistuminen. Vasta aika näyttää, milloin vielä voimissaan oleva nationalistinen trendi alkaa saada riittäviä yhteisöllisyyttä korostavia vastavoimia. Joitakin merkkejä tästä on nähtävissä eri Euroopan maissa.

::::::::::::::::::::::

Tutkimuspäällikkö Ari-Matti Näätäsen Kalevi Sorsa -säätiölle tekemässä selvityksessä luodataan globalisaation vaikutusta hyvinvointivaltioon, jonka takana kaikki eduskuntapuolueet Suomessa periaatteessa ovat. Selvityksen keskeinen sisältö koskee omaehtoisen finanssipolitiikan väitettyä liikkumavaran kapenemista Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa globaalin markkinatalouden puristuksessa. Yllättävää kyllä näyttää siltä, että näin ei tapahdu – ei ainakaan tämän selvityksen mukaan. Lisäksi selvityksen tulos näyttäisi osoittavan, että tuloerot eivät markkinatalouden laajenemisen seurauksena kasva – eivät ainakaan kehittyneissä maissa (päinvastoin kuin esimerkiksi Kiinassa ja Intiassa). Tulos tuntuu ainakin ensikatsomalta sotivan esimerkiksi Thomas Pikettyn näkemyksiä vastaan. Jätän oman kantani avoimeksi. Sixten Korkman kommentoi tuloksia siten, että markkinatalous sekä lisää resursseja hyvin toimiessaan että aiheuttaa pelkoja tuloerojen kasvamisen suuntaan. Voi olla, että hyvinvointivaltion ylläpidon resurssit kuihtuvat tulevaisuudessa, jolloin tuloerot uhkaavat kasvaa.

Ratkaisukeinona on – niin vaikealta haasteelta kuin se tuntuukin – poliittisen kentän globaali tai vahva alueellinen yhteistyö. Puoluekenttä joutuu sovittamaan linjansa edellä kuvattuun monenkeskiseen ja monimutkaiseen ympäristöön. Ei ihme, että mielipiteet pirstoutuvat puolueiden välillä ja puolueiden sisällä.

EU pyrkii tiukentamaan oikeusvaltioperiaatteiden noudattamisen seurantaa, mikä on tietenkin oikein. Kysymys on paitsi ennaltaehkäisevään työhön ryhtymisestä niin myös Unkarin ja Puolan konkreettisiin oikeusvaltioperiaatteiden rikkomiseen puuttumisesta. Kysymys on laajasta ongelmasta, sillä oikeusvaltioperiaatteita on kyseenalaistettu tai ainakin niiden noudattamista on horjuttu monissa muissakin EU-maissa. Puoluekentän pirstoutuminen ja ääriryhmien vallan kasvu ovat tehneet välttämättömäksi puuttua meneillään olevaan kehitykseen. Kysymys on ei enempää eikä vähempää kuin demokratian puolustustaistelusta autoritaarista vallankäyttöä vastaan.

keskiviikko 9. lokakuuta 2019

Kaappasiko eliitti työväenliikkeen?

Helsingin Sanomat kirjoitti arvion (”Eliitti kaappasi työväenliikkeen”, 29.9.2019) Thomas Pikettyn uudesta kirjasta, jonka ranskankielinen nimi on ”Capital et ideologie”. Kirja on julkaistu 12.9.2019 ja siinä on sivuja 1232. Englannin kielellä kirja luvataan julkaista vasta ensi vuoden puolella ja suomeksi…… no, ehkäpä kirjasta ilmestyy lyhennelmä…. Edellisen teoksen ”Pääoma 2000-luvulla” kahlasin läpi ja niin on tehnyt moni muukin: kirja on myynyt – aihepiiri huomioon ottaen – järisyttävät 2,5 miljoonaa kappaletta. Kuinka suuri osa on lukenut teoksen kannesta kanteen jää arvoitukseksi.

Kirja ilmestyy ajallisesti juuri sopivassa kohtaa, kun kaikkialla lännessä pohditaan kapitalismin tilaa, ja siinä väistämättä eteen tulevan remontin määrää ja laatua. HS aivan oikein kiinnittää huomion vallitsevan kehityksen myötä syntyneen yhteiskunnallisen epätasa-arvon luonteeseen ja poliittisten valintojen (sillä politiikasta tässä on kysymys) merkitykseen.

Ottaessani kantaa kirjan teemoihin olen siis Helsingin Sanominen kirja-lainausten ja tekstiotteiden varassa. En pyrikään referoimaan Hesaria, vaan puutun joihinkin kirjan teemoihin oman kokemukseni valossa. Kirjassa keskitytään moniin sellaisiin aiheisiin, jotka ovat olleet pitkään tutkimuksen kohteena (tulo- ja varallisuuserojen kasvu, faktinen paluu nykyistä sosiaalista markkinataloutta edeltävään aikaan, verotuksen muutokset kymmenien vuosien aikaperspektiivillä, jne.) eikä vähiten Thomas Pikettyn itsensä toimesta. Hänestä onkin kehkeytynyt guru, jonka jotkut näkevät vinosti populaarin (ja jopa populistisen) taloustieteen sanansaattajana, jotkut mielenkiintoisena unilukkarina, joka tutkii, mihin maailma on menossa. Kuulun itse jälkimmäiseen ryhmään.

Uutena teemana Piketty pohtii vasemmiston muuttunutta asemaa aikakausien myllerryksessä. Tässä Piketty päätyy hyvin merkittävään johtopäätökseen, jossa on myös kiistelyn aineksia. Hän viittaa tilastoaineistoon (vasemmistopuolueiden äänestäminen koulutetuimman 10 prosentin keskuudessa 1950-2019), jonka mukaan vasemmisto on kasvattanut suosiotaan koulutettujen keskuudessa. Tämän mukaan takana päin ovat ajat, jolloin vasemmisto sai kannatuksensa perustan työväenliikkeestä. Muutoksen suuruus - verrattuna muun väestön äänestyskäyttäytymiseen - on useiden kymmenien prosenttien luokkaa 1950-2019 Ruotsissa, Ranskassa, Saksassa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa (viime mainitussa vasemmistoa edustavat demokraatit) siten, että koulutettujen vasemmistolaisten osuus muuhun väestöön oli 1970-luvulla vielä ”aliedustettuna” ja sen jälkeen ”yliedustettuna”. Ei ole syytä epäillä, etteikö tulos olisi meilläkin samansuuntainen.

Piketty vetää johtopäätökset, että vasemmisto on ”elitisoitunut” ja ajaa ”henkisiä pääomia kasanneen älymystön asiaa”. Maltillinen oikeisto taas pyrkii varmistamaan omistavan luokan etuja. Jos lähdetään siitä, että tämä oletus pitää paikkansa, niin missä ovat sen (keskiluokkaistuneen) työväenluokan osan äänet, joista vasemmisto ei saa enää otetta? Hyvin moni vastaa tähän, että äänet ovat valuneet populistiselle oikeistolle, joka on painotetusti konservatiivista. Kun vasemmiston kannatus on pienentynyt yleisellä tasolla, merkitsee se sitä, että vasemmistoa työväenluokkaisena vaihtoehtona on ruvettu vieroksumaan siitä yksinkertaisesta syystä, että osa vasemmistosta on elitisoitunut. Vasemmisto on irtautunut monessakin mielessä henkisesti vanhasta taustastaan ja mm. maahanmuuttajat äänestävät vasemmistoa.

Populistiset oikeistoryhmittymät taas löytävät kannatuspohjaa maahanmuuttovastaisuudesta. Osa näistä löytää poliittisen kotinsa perinteisistä maltillisista oikeistoryhmistä.

Edellä kuvattu heijastuu poliittisen kentän muutoksiin ja vaikeuttaa muutosten hahmottamista. Siksikin äänestäjät ovat eksyksissä. Mutta onko Pikettyn logiikka perusteltavissa läheskään kaikilta osiltaan? HS lainaa väitöskirjatutkija Aino Tiihosta, joka hyväksyy Pikettyn perusprinsiipin koulutuksesta merkittävänä muuttujana, mutta pitää sitä kuitenkin liian kapea-alaisena lähestymistapana muutosten analysoinnissa. Tiihonen toteaakin, että ”työväenluokkaisiksi ITSENSÄ mieltävät” suomalaiset äänestävät edelleen valtavirraltaan vasemmistopuolueita ammattiasemasta riippumatta. Ero on siis siinä, miten asema työmarkkinoilla määritetään: jos duunari vain ulkoisin (ulkoapäin annetuin) tunnusmerkein määritetään työväenluokkaan kuuluvaksi, äänestää hän perussuomalaisia.

Eroon kasvaminen vanhasta vasemmistolaisuudesta on aika vanha asia. Sen oivalsivat menneinä aikoina ajattelevat ihmiset, joita seuraavassa edustakoon kirjailija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Matti Kurjensaari (katkelma vanhasta blogikirjoituksestani): ”…..vastaavasti samainen vaurastuminen on koetellut työväenpuolue demareita. Matti Kurjensaari totesi jo teoksessaan ”Jäähyväset 50-luvulle” (julk. vuonna 1960): ”Ajankuva on muotia seuraava, eau de colognelta tuoksuva, valkokauluksinen sosialidemokraatti, jolla on osakehuoneisto, huvila, auto ja purjevene”. Kurjensaari osui asian ytimeen: ole siinä ”vasemmistolainen”, kun vauraus kasvaa silmissä. No, ei asia ole näin yksinkertainen: solidaarisuus, vanhempien jättämä henkinen perintö, tasa-arvovaatimukset ja halukkuus heikompien tukemiseen ovat toki vaikuttaneet puoluekannan säilymiseen vasemmistolaisena paljon, paljon myöhemminkin.”

::::::::::::::::::

Omasta kokemuksesta sanoisin, että työväenluokan ja toisaalta akateemisten ero ei ole näin vastakohtaherkkä kuin edellä on ajateltu. Muistan kuinka 1960- ja 1970-luvun vaihteessa silloisessa vasemmistolaisessa ilmapiirissä opiskelijat hakivat joukkovoiman tueksi tehdastyöläisiä (jotka tosin eivät aina sisäistäneet yliopistonuorten aivoituksia). Sitä paitsi opiskelijat noihin aikoihin mielsivät itsensä työläisten kaltaiseksi: he samaistuivat massana etujen puolesta taisteleviin ryhmiin, kuten työläisiin. Mahdollisesti akateemisten vasemmistolaisuus juontaa juurensa juuri tästä logiikasta. Voi olla, että vartuttuaan nämä vasemmistonuoret mieltävät itsensä opillisen sivistyksen ”massatuotannon maistereiksi”, joilla ei ole sitä statusta, jollainen ylemmällä tutkinnolla vielä 1950-luvulla oli.

Miksi siis maltillinen vasemmisto yleensä ja sosiaalidemokraatit erikseen ovat menettäneet kannatustaan. Piketty viittaa samaan asiaan kuin Kurjensaari yllä: vasemmistopuolueiden äänestäjien kohonnut koulutustaso kielii sosiaalidemokraattisten liikkeiden epäonnistumisesta (!). Ne ovat olleet kyvyttömiä uudistumaan tilanteessa, jossa kauppaa ja pääomien liikkeitä on vapautettu ja veronkevennysohjelmat ovat kaikkien huulilla (lainaus soveltuvin osin HS:stä).

Tulo- ja omaisuuserojen kehittyminen ja erittely historiallisessa mielessä on Pikettyn kestoaihe. Sekä tulojen että omaisuuden kehittymisessä Ruotsissa, Ranskassa, Britanniassa, muussa Euroopassa ja Yhdysvalloissa on vallinnut vuosikymmenien aikana samanlainen trendi. Kuvaaja muistuttaa alavaa laaksoa, jossa reunat ovat koholla. Viima vuosisadan alussa tulo- ja omaisuuserot erot olivat erittäin suuret. Toisen maailmansodan sotatalkoiden seurauksena tuloerot pienenivät ja ”jäivät päälle” sotien jälkeisinä vuosikymmeninä (1940-luvulta 1970-luvulle). Erojen suureneminen vauhdittui 1980-luvulta lähtien. Sen jälkeen trendi on jatkunut melko lineaarisena: erot kasvavat jatkuvasti. Tällä hetkellä korkeimman tulodesiilin osuus on 30-50 prosenttia kansantulosta em. esimerkkimaasta riippuen, kun se 1900-luvun alussa oli 40 ja 50 prosentin välissä. ”Laakson koholla olevat reunat” muistuttavat siis toisiaan.

Vastaavasti marginaaliverotus kiristyi dramaattisesti 1940-luvulla sodan myötä (ollen Yhdysvalloissa ja Britanniassa jopa 90 prosentin tasolla) jääden sitten erittäin korkealle tasolle lähes puolen vuosisadan ajaksi. Juuri tähän väliin osui läntisten maiden ”kultainen kausi”, jolloin elintason laajeneminen ja hyvinvointiyhteiskunnan kehittyminen - suotuisissa olosuhteissa - ottivat jättiharppauksen. Verotuksen keveneminen käynnistyi 1980-luvun vaihteessa kestäen vuosikymmenen ja jäi sitten maltilliselle tasolle. Yhdeksänkymmentäluvulta lähtien kehitys on ollut stabiili.

Onko paluuta pienempiin tulo- ja omaisuuseroihin?

Kysymys on paljolti siitä voiko taloudessa tapahtua nykyisen aneemisen vaiheen vallitessa samanlaisia muutoksia kuin 1900-luvun jälkipuoliskolla. HS:n käyttämä asiantuntija Jaakko Kiander on pessimistinen: korkean verotuksen ja voimakkaan talouskasvun yhdistelmä ei ole enää mahdollinen. Nykyään ei ole suljettuja markkinoita, kuten viime vuosisadalla, väestön ikärakenne ei ole enää suosiollinen ja julkisessa kysynnässä ei voida kokea enää samanlaista nousua kuin viime vuosisadalla.

Thomas Pikettyn mukaan nykyinen kehityssuunta johtaa verojen jatkuvaan aleen varsinkin pienissä valtioissa, jotka eivät suurten globaalissa puristuksessa voi enää valita. Pikettyn mukaan lääke voisi olla ylikansallinen järjestelmä, joka rajoittaisi verokilpailua.

Piketty tekee tulevaisuutta koskien niin radikaaleja ehdotuksia, etteivät ne voi toteutua: hän ehdottaa omaisuusveron kiristämistä, jolla rahoitettaisiin nuorille aikuisille tuleva ”peruspääoma” (120 000 euroa). Kriitikoille vastauksena hän toteaa, että esitykset on tehty keskustelun herättämiseksi.

On vaara, että ehdotukset tyssäävät eikä keskustelua synny, koska ne on viritetty niin radikaalille tasolle. Toisaalta ehdotuksissa on haettava dramaattista muutosta, jotta jotain saataisiin aikaan. Kysymys on paljolti asennemuutoksista. Viimeksi niihin tarvittiin yhteiskunnallinen elvytys, josta käytettiin nimeä toinen maailmansota.

::::::::::::::::::::

Kaappasiko eliitti työväenliikkeen? Kysymyksessä on osin sanomisen ilosta lausutusta supliikista, mutta voidaan pohtia, mikä vaikutus työväenliikkeen keskiluokkaistumisella ja yleensä vaurastumisella on ollut demokratialle. Vaurastunut työväenluokka on saanut paljon valtaa yhteiskunnassa ja muokannut siitä mieleisensä. Samalla se on unohtanut lähtökohdat, joista se on ponnistellut vaurauteen. Jos tämä kansanosa luokitellaan eliitiksi niin irtautumisellaan työväenluokasta se on hajottanut kannattajakuntansa osin populistiseen oikeistoon, osan pysyessä vasemmistolaisessa työväenliikkeessä tai sen seuraajissa.

Protestiliikkeisiin kallellaan olevat duunarit ovat vierastaneet muutosta, elitisoitumista ja siirtyneet äänestämään populistista oikeistoa. Mikä on tämän siirtymisen vaikutus demokratiaan? Ainakin puoluekenttä on pirstoutunut, mutta samalla ihmisten äänestyskäyttäytyminen on muodostunut vaikeasti arvioitavaksi: sumussa etsitään suuntaa.

sunnuntai 6. lokakuuta 2019

Doha – parhaat päältä

Seuraavassa on esitelty urheilullisesti parhaat ja toisaalta dramaattisimmat hetket Dohan yleisurheilun MM-kisoissa. Muistiinmerkinnöissä painottuvat omat näkökulmani, jotka taatusti poikkeavat jonkun muun valitsemista tähtihetkistä. Paljon moititut kisat olivat urheilusuoritusten osalta mainiot. Tasapuoliset, ilmastoidut, tuulettomat ja sateettomat olosuhteet kentän tasolla pelastivat paljon, mutta kisojen paikkavalinta oli tästä huolimatta erehdys, kuten eräässä aiemmassa blogikirjoituksessa olen todennut. Järjestelyt olivat kiipelistä toiseen selviytymistä. Yleisurheilu on vieras kulttuurin muoto Qatarissa ja Dohassa.

Mutta sitten asiaan……

1) Miesten 5000 metrin juoksu

Muistiin kirjautui Ingebrigtsenin veljesten sankarillinen uupuminen matkana varrella kukin vuorollaan. Afrikkalaiset tappoivat juoksuvoimallaan Euroopan toivot eivätkä antaneet eurooppalaisia mahdollisesti armahtavan loppukiritaistelun toteutua.

2) Naisten maraton

Kaikkien aikojen näännytyskisa. Tällaista ei pitäisi sallia, sillä urheilijat kilpailijat henkensä uhalla. Maraton- ja kävelykilpailut olisi voitu järjestää myös jossain muussa maassa, jos vain säännöt sallivat kisojen jakamisen.

3) Miesten 100 metriä

Vanhan mestarin (Justin Gatlin) ja uuden mestarin (Christian Coleman) kohtaaminen. Vanha mestari yritti puhdistaa mainettaan dopingtahroista ja uusi mestari yritti torjua virinneitä epäilyjä juoksusuorituksellaan.

4) Naisten 100 metriä

Shelly-Ann Fraser-Prycen ylivoimaa. Taskukoisen juoksijan miltei koneen tasolle harjoiteltu juoksusuoritus (ja tämä ihan positiivisesti sanottuna).

5) Miesten seiväshyppy

Loistava kilpailu ja paljon muuta: taktikointia ja viime tipan ylityksiä…..Pakko antaa tunnustus myös kilpailijoiden yhteishengelle ja hauskanpidolle. Esimerkillisesti kolmikko Kendricks-Duplantis-Lisek tarjosi urheilullisen seiväshyppyshown.

6) Miesten kiekonheitto

Daniel Ståhl - mies joka oli niin suuri ennakkosuosikki, että kisassa saattoi odottaa vain epäonnistumista hermopaineissa….. Kun kisa lopulta ratkesi Ståhlin riemunkiljahduksiin ja keijukaistanssiin, oli siinä nähtävissä suurta helpottuneisuuden tuntua.

7) Miesten 800 metriä

Mieleen jäi voittajan, Donovan Brazierin hiipivä, matala askellustyyli, joka kuitenkin on huiman joutuisaa. Ratkaisu: Brazier jatkoi lennosta tahattoman jäniksen roolin valinneen Wesley Vazquesin vetoa. Se oli riski, joka kannatti ottaa. Brazier kuuluu tai on kuulunut toimitsijakiellon saaneen Alberto Salazarin juoksutalliin, jota on epäilty dopingin käytöstä. Salazarin varjo leijuu useiden suurkilpailumenestyjien yllä halusivatpa he sitä tai eivät.

8) Miesten 400 metrin aidat

Rai Benjaminin ja Karsten Warholmin etukäteen hehkutettu kaksinkamppailu päättyi Warholmin yllättävän selvään voittoon. Paljon mainostettua maailmaennätyskaatajaista ei nähty, juoksijat väsyivät kolmeen ratakierrokseen.

9) Miesten kolmiloikka

Christian Taylor tavoitteli intohimoisesti taivaita, 18 metriä ja maailmanennätystä, mutta oli pudota finaalissa leikistä jo kolmen ensimmäisen kierroksen jälkeen. Tarinalla oli onnellinen loppu, kultamitali tuli, mutta tulostavoitteiden toteutuminen jää ensi vuoteen.

10) Naisten seiväshyppy

Kaksintaistelut ovat urheilun suola. Ajateltakoon vaikka naisten seiväshypyn taisteluparia Anzelika Sidorova – Sandi Morris. Huikeita korkeuksia tavoittelevat tasaväkiset urheilijat on voitava pistää paremmuusjärjestykseen, vaikkemme katselijoina haluaisikaan. Seiväshyppääjät ovat nykyajan trapetsitaiteilijoita. Angelica Bengtson teki itsestään pelottoman taisteluhengen ruumiillistuman katkenneine seipäineen.

11) Naisten korkeushyppy

Naisten korkeushypyssä koettiin seiväshypyn kaltainen kaksintaistelu, kun ”vanha mestari”, Venäjän Marija Lasitskene puolusti onnistuneesti asemiaan nuorta haastajaa, Ukrainan Yaroslava Mahutshikia vastaan.

12) Miesten pituushyppy

Oma dramatiikkansa koettiin pituushypyssä, kun viimeisenä loppukilpailuun selvinnyt jamaikalainen Tajay Gayle voitti finaalin hirmutuloksella 869 cm.

13) Naisten keihäs

Australian Kelsey-Lee Barberin taistelu kiinalaisia ennakkosuosikkeja vastaan johti lopulta draaman kaaren mukaisesti haastajan voittoon.

14) Naisten 200 meriä

Dina Asher-Smithin ylivoima oli mykistävä. Yksi odotetuimmista voitoista.

15) 110 metrin aidat

On suorastaan harvinaista juosta suurkilpailuissa 110 metrin aidat ilman dramatiikkaa. Aivan kuin kookkaat juoksijat olisivat liian isoja aitaviidakkoon. Nytkin aitoja kolhinut ennakkosuosikki Jamaikan Omar McLeod pilasi paitsi oman juoksunsa niin myös – kuten luultiin - Espanjan Orlando Ortegan juoksun. Hyötyjinä olivat voittaja, USA:n Grant Holloway ja Venäjän Sergei Shubenkov. Jälkinäytöksenä Orlando Ortega nostettiin neljänneksi mitalimieheksi jaetulle pronssille. Tällaista - - ”sopimuskulttuuria” ja höveliyttä ei ole aiemmin nähty yleisurheilukentillä!

Samantyyppinen omituinen ”neljän mitalin kompromissi” toteutui moukarinheitossa protestin ja vastaprotestin seurauksena.

16) Kymmenottelu

Harvoin, jos koskaan, olen niin myötätuntoisen kärsivänä katsellut urheilusuoritusta kuin mitä näin Ranskan Kevin Mayerilta kymmenottelussa. Kultamitali oli käden ulottuvilla, mutta keho ei kestänyt kilpailun rasituksia. Onnittelut Viroon hopeamitalista!

17) Naisten 400 metriä

Salwa Eid Naserin ja Shaunae Miller-Uibon kaksinkamppailu päättyi edellisen voittoon. Loppuajat 48,14 – 48,37 toivat mieleen Jarmila Kratochvilovan ja Marita Kochin ajat. Yksi kovatasoisimmista lajeista kisoissa. Ovatko nykyhuiput niin lahjakkaita, että saavuttavat dopingajan tason urheilusuorituksissa?

18) Miesten korkeushyppy

Voittaja, Qatarin suuri poika Mutaz Essa Barshim otti vaikeuksien jälkeen omansa ja täytti stadionin (johtui osittain myös ilmaisesta pääsystä stadionille)!

19) Naisten 400 metrin aidat

Tapahtui jotain äärimmäisen harvinaista, kun MM-kisoissa rikottiin maailmanennätys. Hurja kilpailu Dalilah Muhammadin ja Sydney McLaughlinin välillä: 52,16-52,23.

20) Miesten 3000 metrin estejuoksu

Juoksun suola oli sadasosataistelu Kenian Conseslus Kipruton ja Etiopian Lamecha Girman välillä, joka päättyi ensin mainitun voittoon.

21) Miesten kuulantyöntö

Joe Kovacs, 22,91, Ryan Crouser, 22,90, Tom Walsh, 22,90! Kaikkien aikojen kuulakilpailu. Viimeisen työntökierroksen trilleri.

22) Naisten 1500 metriä

Sifan Hassan saavutti ennenkuulumattoman yhdistelmävoiton: 10 000 metriä ja 1500 metriä.

23) Naisten pituushyppy

Saksan Malaika Mihambon ylivoimaa: 38 cm voittomarginaali!

24) Miesten keihäänheitto

Grenadan Anderson Petersin voitto oli yksi kisojen suurimmista yllätyksistä. Onnittelut Lassi Etelätalolle! Toipumisen toivotukset Viron Magnus Kirtille!

25) Miesten 1500 metriä

Kenian Timothy Cheruiyot juoksi soolona alle 3.30 ja tyrehdytti kirimiesten juoksuvoiman kovatasoisessa kisassa.

PS

Urheilullisesti MM-kisat olivat menestys. Joidenkin urheilijoiden suoritukset olivat niin oudoksuttavia, että kisojen urheilullisen menestyksen ylle on kuitenkin jätettävä varaus tulevista tuomioista. Puolueettomuuteen pyrkivän tarkkailijan on mahdotonta arvioida, mitkä tulokset olivat mahdollisesti saavutettu dopingin avulla.

torstai 3. lokakuuta 2019

Juhani Suomi vs. presidentti Niinistö: puolueettomuutta, lännen apua ja omaan apuun luottamista

Suomen sotilaallisen puolustuksen pohdintojen yksi kulmakivistä on kamppailu siitä puolustetaanko maata yksin vai liittoutumalla kumppaneiden kanssa vihollista vastaan.

Tässä käsittelen asiaa kahden lähteen pohjalta. Toinen on Pekka Visurin ja Eino Murtorinteen teos ”Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta 1939-1940” ja toinen Juhani Suomen Kanavalehteen 6/2019 kirjoittama artikkeli ”Mäntyniemi on puhunut”.

Yleisesti voisi sanoa, että Suomen valtio on rakentanut puolustuksensa vahvan asevelvollisuusarmeijan varaan viimeisen sadan vuoden aikana. Samalla kuitenkin on luodattu yhteistyömahdollisuuksia erityisesti länsivaltojen (tai Suomesta länteen sijaitsevien valtioiden) kanssa.

Dramaattisesti läntinen apu nousi itsenäisyyden säilyttämisen yhdeksi tukipilariksi neuvoteltaessa länsivaltojen interventiohankkeesta keväällä 1940 talvisodan kriittisinä hetkinä. Aihetta on käsitelty runsaasti kirjallisuudessa ja melkoinen konsensus vallitsee siitä, että länsivaltojen hanke oli epäluotettavalla ja suorastaan valheellisella pohjalla. Mutta juuri noina hädän päivinä helmi-maaliskuussa 1940 tätä mahdollisuutta ei voitu mitenkään sivuuttaa. Suomi ei kuitenkaan missään yhteydessä pyytänyt virallisesti apua. Apu leijui taustalla – spekulatiivisella pohjalla - monta viikkoa, toisten uskoessa siihen enemmän, toisten vähemmän.

Pääosissa lännen avustushankkeessa olivat Ranskan ja Englannin hallitukset ja näiden maiden lehdistö sekä yleinen mielipide. Samalla koko prosessi oli eräänlainen kokemusperäinen oppitunti avusta, joka ei koskaan toteutunut. Vaikka ei puhuttaisi historian antamasta opetuksesta voitaneen puhua reaalimaailman ja haaveiden tylystä kohtaamisesta.

Tosiasia lienee, että molemmat mahtivaltiot – Ranska ja Englanti - pelästyivät, mihin interventiohanke olisi voinut johtaa. Koko sotaretkisuunnitelma muistuttaa seikkailua, jolla olisi voinut olla katastrofaaliset seuraukset, kun Saksa ja Neuvostoliito olivat kiinnostuneet pohjoisen alueista yhtälailla kuin länsivallat.

Arvioidessaan USA:n strategiaa päätyvät Visuri ja Murtorinne johtopäätökseen, että Roosevelt oli varhain päättänyt lyödä Saksan yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa. Siksi USA ei sitonut aluksi käsiään Eurooppaan. USA omaksui sovittelevan roolin talvisodan osapuoliin ja mm. jatkoi koko ajan strategisten tavaroiden viemistä Neuvostoliittoon.

Yleisestikin länsivallat lähenivät Neuvostoliittoa talvisodan jälkeisinä kuukausina osoittaen niiden strategiset päämäärät: ne olivat samat kuin Yhdysvalloilla. Näin teoreettinenkin mahdollisuus lännen joutumisesta sotaan Neuvostoliiton kanssa poistui. Suomi oli liian pieni joutuakseen ison draaman näyttämöksi. Konkreettisesti lännen ja Neuvostoliiton sopu näkyi Petsamossa, jonka nikkelistä ei haluttu kiistakapulaa. Yhtenä osoituksena tästä Petsamo säilyi talvisodan rauhassa Suomen hallussa mahdollistaen status quon alueella.

Stalinin järjestämä talvisodan kritiikkitilaisuus pidettiin 14-17. 4. 1940. Tapahtuman muistiinpanoista laaditusta kirjasta - jonka luin tuoreeltaan – avautuu hämmästyttävän avoin näkymä Neuvostoliiton sodan käynnin haasteisiin. Stalin puolusti sodan oikeutusta väkevästi ja näki länsivaltojen keskinäisen ristiriidan estäneen niiden puuttumisen talvisodan tapahtumiin. Talvisodan rauhaa Stalin piti hyväksyttävänä, koska sillä saavutettiin korkojen kanssa ne tavoitteet, jotka syksyllä 1939 asetettiin.

Ranskan ja Englannin ambivalentin suhtautumisen todisteena molemmat suurvallat olivat pettyneitä talvisodan rauhaan, ne kun eivät päässeet ”auttamaan” Suomea haluamallaan tavalla. Selitykset olivat sen mukaiset. Churchill pyyhkäisi Suomen intervention argumenteista nopeasti pois ja kertoi todellisen tarkoituksen olleen Jällivaaran malmialueiden haltuunoton: ”Tähän saakka (so. talvisodan rauhaan saakka) meillä on ollut tällaisen liikkeen varalta `peitteenä´ Suomen avustaminen, mutta me olemme nyt menettäneet tämä oikeutuksen”, totesi Churchill talvisodan päättymisen aikoihin. Suomea Churchill piti menetettynä tapauksena.

Talvisodasta erillään sekä Englanti että Saksa ryhtyivät suunnittelemaan interventiota Norjaan. Samaan aikaan valmistui myös Saksan suunnitelma Ranskan valtaamiseksi. Tapahtumien logiikka eteni niin, että Saksan suorittama Norjan valtaus ehti ennen hyökkäystä Ranskaan, mutta silti Englanti ennätti saada jalansijan Norjasta. Saksan systemaattisemmin edenneet sotatoimen olivat kuitenkin liikaa briteille ja Saksan armeija pystyi helposti nujertamaan englantilaiset joukot.

:::::::::::::::::::::

Aina kun puhutaan sotilaallisesta ja/tai poliittisesta ”avusta” – kuten edellä talvisodan aikaisesta - on syytä pitää mielessä asiaan liittyvät spekulaatiot, intrigit ja kansakuntien toisistaan poikkeavat edut. Yksin ”myötätunnon osoittaminen” on usein varsin petollinen lähtökohta avustamiselle. Se kun ei maksa juuri mitään.

Oma apu paras apu, näinhän sitä sanotaan, eikä talvisodasta niin puhuttaessa voida olla pahasti metsässä. Historian jatkumossa suurvaltojen itsekkäät intressit sanelevat tulevaisuudessakin potentiaalisen avun tarpeen eivätkä Suomi-neidon siniset silmät. Epäilemättä tehokkain keino puolustautua – ja torjua itsekkäin perustein annettu ”apu” - on luoda luottamusta herättävät suhteet naapureihin.

:::::::::::::::::::::

On totuttu siihen, että ulkopolitiikan harmaa eminenssi Juhani Suomi on jatkuvassa oppositiossa valtakunnan nykyisiin ulkopoliittisiin päättäjiin. Alussa mainitussa Kanava-lehden artikkelissa hän haastaa presidentti Niinistön ulkopolitiikan keskeiseltä osin. Mikä miehiä erottaa? Oma tulkintani on, että Niinistön ajattelun runko muodostuu seuraavista elementeistä: luottamus itsenäiseen puolustukseen – hyvät naapurisuhteet – länteen nojautuminen. Vastaavasti Juhani Suomi muodostaa kokonaisuuden seuraavista osista: luottamus itsenäiseen puolustukseen – hyvät naapurisuhteet – puolueettomuus.

Niinistö pysyy Juhani Suomenkin mielestä ulkopolitiikan pitkällä linjalla, jonka kiveen hakattuina merkkimiehinä seisovat Kustaa Mauri Armfelt, Robert Henrik Rehbinder, J.V. Snellman, Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, J.K. Paasikivi ja Urho Kekkonen. Linjaa Juhani Suomi sanoo ”suomalaiseksi realismiksi”. Sen piirteitä ovat ”pyrkimys oppia tuntemaan Venäjä”, valmius ymmärtää myös Venäjän näkökulma ja halu hoitaa Venäjä-suhteita kahdenvälisesti.

Avun saannin ja antamisen filosofiasta Juhani Suomi ja Niinistö ovat yhteisillä linjoilla. Puheessaan Suomen edustustopäälliköille 20.8.2019 Niinistö lainasi J.V.Snellmania seuraavasti:

”`Vain nuoruuden kuvitelmissa kansakunnat vaikuttavat ihmiskunnan hyväksi uhrautumalla toistensa puolesta´, kansallisfilosofimme kirjoitti. Ja jatkoi: `Todellisuudessa jokainen kansakunta tavoittelee omia etujaan ja niin sen pitääkin tehdä.´”

Ja edelleen:

”Mutta kiihtyvän suurvaltakilpailun ja rapistuvan kansainvälisen järjestyksen keskellä Snellmanin valtioviisaudessa on toisaalta aivan uutta ajankohtaisuutta. `Kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä´, hän tunnetusti korosti”.

Edellä mainittu kohta ”Luottamus itsenäiseen puolustukseen” käy siis molemmille. Mutta Suomi moittii presidenttiä epäjohdonmukaisuudesta, koska itsenäinen puolustus ja länsikumppanuus ovat ristiriidassa keskenään. Juhani Suomen ihanteen eli ”puolueettomuuden” käsitteen presidentti on pudottanut pois sanavarastostaan jo kauan sitten. Niinistö kallistuu kiistämättä selvästi länteen politiikassaan. Mutta annetaan presidentin jatkaa: edellä mainitussa puheessaan suomalaisille edustustopäälliköille hän totesi huomiota herättävästi mm. seuraavaa:

”Sanottakoon nyt selvästi: kannatan voimakkaasti EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistamista, silläkin uhalla, että se vähentäisi tasavallan presidentin valtaoikeuksia. Yhteisen eurooppalaisen äänen, yhteisten eurooppalaisten tekojen eteen meidän on syytä ponnistella niin puheenjohtajana kuin rivijäsenenä”.

Vähän myöhemmin samassa puheessa hän totesi seuraavaa:

”Emme kuitenkaan voi tässä hetkessä rakentaa omaa turvallisuuttamme sellaisen varaan, mitä ei vielä ole. Siksi läntinen yhteistyömme perustuu EU-jäsenyyden ohella laajaan kirjoon erilaisia toisiaan täydentäviä yhteyksiä, Nato-kumppanuudesta monenkeskisiin ja kahdenvälisiin järjestelyihin sekä Yhdysvaltain että eurooppalaisten maiden kanssa. Presidentti käytti Kultaranta-keskusteluissa tästä rakennelmasta nimeä ”kudelma”.

Juhani Suomen mielestä syntyy ristiriita: toisaalta Niinistö on ”tradition” mukaisella ulkopoliittisella linjalla, toisaalta hän tukeutuu selkeästi länteen.

Juhani Suomi näkee yhteyden presidentin nykypäivän ulkopoliittisen linjan ja talvisodan länsisuuntautuneen strategian välillä. Ja viime mainittuhan paljasti länsivaltojen kataluuden. Lännen antamista petetyistä lupauksista on muitakin esimerkkejä. Suomi ottaa esille Puolan toisen kapinan (1863), jossa lännessä luvattiin tukea Venäjää vastaan, mutta lupaukset petettiin. Puola jäi yksin Venäjää vastaan ilman omaa armeijaa……

::::::::::::::::

Ero presidentin ja Juhani Suomen välillä syntyy lähinnä siitä, että Niinistö ei näe ristiriitaa omiin voimiin luottamisen ja ulkoisen (läntisen) kumppanuuden/avun välillä, kun taas Suomi näkee kohtaanto-ongelman juuri tässä.

Juhani Suomi päättää kirjoituksensa Kanavalehdessä historian sankarinsa Urho Kekkosen lausumaan: ”Lännelle kenties olisi houkuttelevaa esitellä meidät `vapauden marttyyreina´, mutta me kiitämme kunniasta. Talvisodan ajalta meillä on tätä marttyyriutta parin sukupolven ajaksi; ja hautaristejäkin riittämiin. Ynnä täyttymättömiä lupauksia avusta”.

Jos joutuisin tuomariksi – en siis lääkäriksi – hakisin ehkä oman linjani näiden kahden suunnan välistä.

sunnuntai 29. syyskuuta 2019

Doha: oikea suunta, mutta….

Kun olen pohtinut Dohan MM-kisojen alla ja niiden kestäessä yleisurheilun tilaa, on yleisurheilun ystävällä syytä huoleen monessakin mielessä.

Suurimpia syitä ovat:

1) Korruptio yleisurheilumaailman huipulla. Sen yksityiskohdista on vaikea saada selvää, koska korruption sanelemat valheet ja väärinkäytökset hiljentävät niiden osapuolet. On väitetty, että nykyinen kansainvälisen yleisurheiluliiton IAAF:n puheenjohtaja Sebastian Coe on puhdistanut liiton korruptiosta. Uskokoon ken voi. Kun liittoon ja sen johtotehtäviin on tullut mukaan valtioita, joissa korruptio on yhteiskunnassa sisäänrakennettua, ei sovi ihmetellä, että koko yleisurheiluyhteisö on saanut tartunnan.

2) Suurkilpailuja on annettu sellaisten maiden järjestettäväksi, joilla ei ole yleisurheilukulttuuria. Osin tähän voi olla syynä korruptio, mutta myös aito katsojien kiinnostuksen puute on hälyttävä piirre. Viime mainittu taas johtuu siitä, että yleisurheilusta saa parhaan/tarpeellisen sisällön irti vasta, kun perehtyy monipuolisesti lajikirjoon ja seuraa tuloksien kehittymistä pitkäjänteisesti. Valitettavasti monilla maapallon alueilla yleisurheilukulttuuri on lapsen kengissä.

3) Doping-ongelman nouseminen esille yhä uudelleen, vaikka välillä on saattanut olla hiljaisempi ajanjakso. Nyt doping-ongelma on palannut Venäjän vilpin seurauksena. En toki väitä, että muut olisivat puhtaita pulmusia, mutta Venäjän räikeä, systemaattinen valtiojohtoinen doping-ongelma toistaa Itä-Saksan käytänteitä.

4) Urheilulajien sisäisten voimasuhteiden muutokset. Yleisurheilu on tavallaan ”perusurheilua”. Se on kaikkien urheilulajien äiti. Pidän englanninkielisestä nimestä ”track and field”, sillä se kuvaa, mistä on kysymys. Tilanne on muuttunut sillä tavoin, että nousussa ovat joukkuelajit ja lukemattomat ”uudet lajit”, laskussa taas ovat tietyt lajit, joilla on pitkä perinne. Kuinka moni on enää tänä päivänä perillä nykyaikaisen viisiottelun vahvasta asemasta ”perusurheiluna”? Yleisurheilu on yksi näistä lajeista, joiden eteen on tehtävä paljon töitä, jotta se saadaan kukoistamaan.

Tilanne on ristiriitainen, sillä yleisurheilu kyllä leviää maailmalla, mutta sen peitto jää ohueksi, siltä puuttuu suuri yleisö ja ilman sitä markkinointivoimaa.

Suomalaisilla on aivan erityinen suhde yleisurheiluun. Ensinnäkin perinteet ovat aivan mahtavat. Muistan kyllä yleisurheilun laskevan trendin 1960-luvulla. Lehdet (mm. Urheilun kuva-aitta) täyttyivät toivottomasta puhkumisesta, kun uusia huippuja ei syntynyt. Itse asiassa kehitys alkoi jo 1950-luvulla. Sitä ennen sota tuhosi monia nuoria, jotka olisivat voineet nousta monilla elämän alueilla – mm. urheilussa - huipulle. Sota tuhoaa lahjakkuutta. On palattava ajassa 1920- ja 30-luvulle, jolloin urheilulla, ja yleisurheilulla erityisesti, oli kansallistuntoa mullistava, kohottava vaikutus ja urheilun harrastaneisuus oli korkealla tasolla. Ja tietenkin muiden lajien kilpailuakin oli vähemmän.

Urheilun kuva-aitan kansi/numero 6/1965

Uusi nousu koettiin hetkellisesti 1970-luvulla, jolloin nähdäkseni 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa syntyneet suuret ikäluokat ja valmennuksellinen korkeasuhdanne nostivat yleisurheilun tasoa. Perineet vaikuttivat vielä vahvasti ja yleisurheilutähdet olivat suuria sankareista. Toki silloin lajiin tunkeutui myös arveluttavia piirteitä, jotka nostivat tasoa vilpillisin keinoin, mutta jääköön nuo pohdinnat tällä kertaa.

Meillä tiedotusvälineet antavat edelleen paljon ruutuaika yleisurheilulle, vaikka sen asema onkin horjunut. Katsojia piisaa, mutta muutoksia on kuitenkin tapahtunut. Muistan, kuinka keräsin itse parhaita yleisurheilutuloksia laji lajilta Helsingin Sanomien kattavilta urheilusivuilta ruutuvihkoon 1960-luvulla. Kovin on käynyt vaatimattomaksi tulospalvelu meidän aikanamme. Nykyisin tulosseuranta on luvattoman heikkoa ainakin paperilehdessä. Osin tilannetta korjaa netin tulospalvelut. Vanhat 1960-luvun ”Urheilukalenterini” ovat aivan aivan hiirenkorvalla paljosta kalenterin kulutuksesta.

Dohan kisat ovat karulla tavalla osoittaneet, että huipulle pääseminen on kiven takana. Osin tästä saadaan kiittää yleisurheilun leviämistä kaikille mantereille ja kaikkiin maihin, mikä on hyvä asia. Tosiasia lienee, että yleisurheilun pariin ei hakeudu riittävästi lahjakkuuksia. Joukkuelajeissa on yhdessä tekemisen henki, kun yleisurheilu koetaan sopivaksi yksinpuurtajille. Näin sen ei tietenkään tarvitse olla. Mikään ei estä kokoamasta huippuja yhteen kannustamaan toisiaan. Nykyinen naisten pika-aitojen ryhmäenergia on mahtava esimerkki kilvoittelun merkityksestä, vaikka vielä ei olekaan kysymys yhteisistä harjoitusleireistä.

Minulla on Dohassa urheilevien suorituksiin ristiriitaiset tunteet. Toisaalta tunnen myötätuntoa, että epäonnistumisista huolimatta urheilijat yrittävät parastaan, toisaalta koen monien selitykset loputtomasta oikean ”suunnan löytymisestä” kiusallisiksi. Syinä alisuoriutumiseen on monia: kunnonajoituksessa epäonnistuminen, loukkaantumiset, odotusten ylimitoittaminen…….

Lopulta rupean miettimään, mitä psykologisia keinoja urheilijat käyttävät löytääkseen perimmäiset syyt alisuoriutumiselle. Useimmat huippu-urheilijat hallitsevat supliikin. He tarvitsevat supliikkitaitoa kootakseen itsensä taas uusiin voimainponnistuksiin. Jotkut ovat rakentaneet positiivisten odotusten panssarin ympärilleen, joka on osoitus tehokkaasta itsesuojeluvaistosta. Lasse Viren oli oikeassa 70-vuotishaasttelussa, kun hän totesi, että liian monien päätavoite on suurkilpailujen tulosrajan rikkominen, jolla päästään kisoihin eikä se, että menestytään itse kisoissa, minkä pitäisi olla varsinainen tavoite.

:::::::::::::::::

Kaikesta edellä esitetystä huolimatta seuraan jälleen Dohan kisoja suurella kiinnostuksella. En ajattele niin, että suomalaisten tulisi aina olla taistelemassa kärkisijoista, hyvät kisat riittävät.

Huippuyleisurheilulla on edelleen vahva tulevaisuus. Se on nähty esimerkiksi Lontoon olympialaisissa ja saman kaupungin maailmanmestaruuskilpailuissa. Ymmärrän, että hyvää sanomaa pitää levittää yleisurheilun kannalta eksoottisiin ympäristöihin, mutta sittenkin – ottaen huomioon tiedonvälityksen mahdollisuudet – antaisin etusijan niille maille ja kaupungeille, joissa yleisurheilulla on kysyntää. On helppo luetella kymmeniä maita, joissa yleisurheilukatsomot täyttyvät, jos tarjolla on huippujen taistoja.