Kokemuksen syvällä rintaäänellä…..

Saska Saarikoski kirjoittaa 14.7.2019 HS:n kolumnissaan ”Raha on nyt ihmisille merkki omasta arvosta” oman kokemuksen merkityksestä tilastojen tai tutkimusten antamaa tietoa vastaan. Hiukan selvemmin sanottuna nykyisin varsinkin populistisesti ajattelevat ihmiset vetoavat siihen, että henkilökohtaisen kokemuksen kautta pystytään pääsemään lähemmäksi totuutta, kuin mitä tutkittu tieto asiasta kertoo.

Saarikoski valaisee asiaa muutamin esimerkein. Kolme poliitikkoa, Timo Harakka, Sanna Marin ja Riikka Slunga-Poutsalo ovat kukin vedonneet ihmisten/äänestäjien henkilökohtaiseen kokemukseen asioissa, joissa faktatietoa on, mutta sitä ei ole vielä varmistettu tai sitä ei pidetä vedenpitävänä verrattuna omaan kokemukseen.

Otetaan tähän esimerkiksi Slunga-Poutsalon esille ottama asia, jonka mukaan ihmiset ovat ”aidosti” kokeneet, että maahanmuuttajat väärinkäyttävät sosiaaliturvaa: ”Onko tarina tosi tai ei, se on toinen juttu. Näin nämä asiat koetaan”, toteaa Slunga-Poutsalo muodikkaasti.

Kaikissa em. tapauksissa on kysymys ”minusta tuntuu” -tematiikasta, joka on tänä päivänä osaltaan vaikuttamassa siihen, miten todellisuuden tapahtumat koetaan.

Hiukan ihmettelen asian esille ottoa nyt, kun kysymys on vanhasta asiasta. Totuuden merkitystä on käsitelty aivan uudella tavalla sen jälkeen, kun Donald Trump astui virkaansa. Minusta tuntuu -oireyhtymä, ”vaihtoehtoinen totuus” ja Post-Truth Era ovat kaikki samaa juurta eivätkä suinkaan juuri nyt keksittyjä tulkintoja totuudesta.

Otan tähän vanhemman esimerkin ”minusta tuntuu” totuudesta ison veden tuolta puolen: vanha äärioikeiston kellokas Newt Gingrichin esitteli viime vuonna erään ”miltä tuntuu” -todellisuuden vastineena tilastopohjaiselle viranomaisdatalle. Kysymys oli siitä, että tilastot osoittivat, että rikollisuus on vähentynyt, mutta Gingrichin markkinoima ”minusta tuntuu” -todellisuus avasi uuden näkymän todellisuuteen: ”väkivaltarikollisuus on kasvanut, koska ihmiset tuntevat olonsa turvattomammaksi kuin aiemmin”, totesi Gingrich.

Vanhan liiton miehenä sanoisin, että Gingrich sotkee kaksi asiaa, tapahtuneen tosiasian ja sen miten osa ihmistä kokee asian tuntuneen. Mutta eikö minusta tuntuu -ajattelussa ole juuri kysymys tästä?

Kriittisesti tarkastellen edellä mainittuja kotimaan ja USA:n tapahtumaketjuja ei pitäisi käsitellä yhdenvertaisina: totuuskäsitysten lähestymistavoissa on siis eroja, joihin en kuitenkaan tässä puutu.

Myönnän, että vanhan koulun käyneenä minun on vaikea sopeutua minusta tuntuu -maailmaan edes niin, että ”ymmärtäisin” ihmisiä, jotka kokevat todellisuuden kokemuksen kautta. Minulle on opetettu objektiivisen tiedon tavoittelun perusteet jo äidin maidossa.

Olen tarkastellut eräässä vielä julkaisemattomassa blogikirjoituksessa, kuinka nykyinen historiantutkimus ottaa kokemusperäisen tiedon yhdeksi tavaksi tarkastella historiaa, mutta silloin kokemusta tarkastellaan tieteellisin kriteerein. Ymmärrän niin, että kokemus tuo lihaa luiden ympärille historiatutkimukseen. Kokemusta käytetään siis elävöittämään, todentamaan tai vahvistamaan tapahtunutta, ei tarjoamaan ”toista totuutta” tapahtuneesta.

Saarikoski viittaa Francis Fukuyaman uutuuskirjaan jossa Fukuyama kertoo, kuinka olemme siirtyneet aikaan, jossa ”yksilön kokemus saa yliotteen ulkoisesta todellisuudesta”. Jostakin syystä ”oman minän kokemus” on vahvistunut aikojen saatossa ja nyt – juuri nyt - kokemus ajaa ulkoisen yhteiskunnan totuuden yli – joskus aivan mennen tullen. Ihmiset ryhtyvät vaatimaan ”oman minän” oikeassa olemiselle jatkuvaa vakuuttelua.

Tästä on kysymys identiteettipolitiikassa. Vaaditaan tunnustusta esimerkiksi omalle rodulle etnisen ryhmän, ei poliittisen ideologian tai taloudellisten etujen perusteella. Kysymys ei ole esimerkiksi talousnäkemysten paremmuutta koskevasta taistelusta ja todistelusta, sillä niihin voidaan löytää kompromisseja, vaan identiteettikysymyksistä, joihin on vaikea soveltaa kompromissiajattelua.

Saarikoski mainitsee esimerkin, jossa oman taloudellisen edun kohentaminen ei ole lopulta avainasia, vaan niiden uhrausten arvostaminen, jotka oma ryhmä (eläkeläiset, opiskelijat tms.) on saanut aikaan. Kysymys ei siis ole välttämättä sosiaalisen aseman tuoman ulkoisen arvostuksen vaatimisesta, vaan arvostuksen vaatimisesta oman ryhmän sisäiselle uhrautumiselle.

Lopuksi Saarikoski nostaa esille ryhmät, jotka menestyvät tässä oman minän ylikorostamisessa. Poliittisella tasolla näitä ovat vaikkapa perussuomalaiset ja vihreät. Nostaisin populistit tässä katsannossa aivan omaan luokkaansa.

”Minusta tuntuu” avaa mahdollisuuden todellisuuden muokkaamiseen jonkin hegemoniaa tavoittelevan ryhmän tavoitteiden läpiviemiseksi. Sananvapauden periaatteet nousevat arvoon arvaamattomaan, koska omaan kokemukseen perustuvan näkemyksen kritiikittömyyden arvioinnissa vapaalla lehdistöllä on avaintehtävä.

Porvarin ahdistus

Yle uutisten nettisivuilla oli 13.7.2019 Riikka Uosukaisen artikkeli ”Pohjolan porvareita ahdistaa: miten olla samalla konservatiivi ja liberaali?”. Jutun yksi lähtökohdista on, että kokoomus ei ole enää tutkimusten mukaan nuorten suosikkipuolue, vaan se sijoittuu vasta kolmanneksi vihreiden ja perussuomalaisten jälkeen. Seuraavan kirjoitukseni lähtökohdat ovat em. artikkelista, joskin johdan siitä omia johtopäätöksiäni. Keskityn painotetusti Suomen politiikkaan.

Se kokoomuksen euforinen innostus, mikä liittyi vuoden 2006 presidentinvaalikamppailun ”työväen presidentti” -sloganiin näyttää hiipuneen. Tämä kehitys ei sinänsä ole yllättävää, sillä samanlaisen koettelemuksen eteen ovat joutuneet sdp ja keskusta jo paljon aiemmin. Kysymys on ”vanhojen puolueiden” ongelmasta, kun huomataan, että tuoreustakuu on mennyt.

Kokoomuksen taannoisen hegemonisen menestyksen taustalla oli ”oma presidentti”. Vastaavasti suurimman innostuksen hiipumisvaihe osuu ajankohtaan, jolloin Sauli Niinistö tuli valituksi presidentiksi kansanliikkeen äänillä.

Kokoomuksen muutos patamustasta konservatismista 1950-luvulla ja 1960-luvulla kohti nykyistä liberaalia katsantoa on ollut pitkä. Ensimmäisenä airuena muutoksesta pidän Juha Rihtniemen nousua puolueen puheenjohtajaksi vuonna 1965. Kysymys oli kuitenkin ensisijassa henkilöominaisuuksista ilman, että puolueen linjassa olisi tapahtunut suurta muutosta. Sitten tulivat Harri Holkeri ja Ilkka Suominen jotka pyrkivät tekemään kokoomuksesta salonkikelpoisen so. hallituskelpoisen. Siinä onnistuttiin vihdoin vuonna 1987 sinipunahallituksen avulla sdp:n ja keskustan välien tulehduttua (Sorsa-Väyrynen). Noista ajoista eteenpäin kokoomus on noussut Suomen johtavaksi puolueeksi juuri vuoden 2006 (tai 2007) muodostaessa kliimaksin. Senkin jälkeen kokoomus on säilyttänyt asemansa ehkä Suomen liberaaleimpana puolueena. Konservatiivisuus on eteenpäin mentäessä näyttänyt jäävän horisontin taakse.

Puoluekentän muuttuessa – ja nyt viimeistään, kun vasemmistohallitus on vallassa – on pintaa raaputtamalla noussut esille konservatismin häive, joka ei toki missään vaiheessa ole kadonnutkaan kokonaan puoluekentän oikealta laidalta.

Kokoomus on halunnut esiintyä modernina uudistushenkisenä poliittisena voimana, mutta jossain vaiheessa siitä on tullut lähimenneisyydessä saavutettujen asemiensa puolustaja, kuten sdp:stäkin aikoinaan.

Kokoomukselle on riittänyt noin 20 prosentin kannatus varsinkin, kun puoluekenttä on populistien poliittisille markkinoille tulon jälkeen pirstoutunut. Kokoomus on riittävän suuri päästäkseen johtoon. Väitän edelleenkin, että kokoomus lipsahti ulos tuoreesta hallituksesta kahdesta syystä: se halusi pitää kiinni kirstunvartijan asemastaan ”virallisena linjana” ja toiseksi se veti ylikireää linjaa hallitusneuvotteluissa tarkoittamatta vetää nyöriä näin tiukoille.

Kokoomuksen kurinalainen talouspolitiikka ei juuri nyt ole kovin suuressa huudossa, vaikka mistään löysyydestä ei olekaan kysymys. Juuri tämä murroskohta, jossa paluu sosiaalisempaan, pehmeämpään politiikkaan on tosiasia, on johtanut oikeiston pohdintoihin linjanmuutostarpeesta.

:::::::::::::::::::::::::

Tapahtuneen taustaksi Ylen artikkelissa on otettu ns. GAL (green, alternative, libertarian)-TAN (traditional, authoritarian, nationalist)-akseli, jolla on pyritty päivittämään meneillään oleva muutos puoluekentässä. Itse asiassa GAL-TAN ei poikkea arvonelikenttäajattelusta (mitä on viime vuosina harjoitettu) kovinkaan paljon, onpahan lisätty arvoperusteisia painotuksia. Ylen artikkelissa on lainattu Ellun kanojen toimitusjohtajan Taru Tujusen näkemystä puolueiden sijoittumisesta GAL-TAN-akselille. Tujusen akseli sisältää seuraavan puoluejärjestyksen liberaali/vasemmisto päästä oikeisto/konservatiivipäähän: vihreät-vasemmistoliitto-rkp-sdp-------kokoomus-keskusta-kd-perussuomalaiset.

Oikeusministeriö on julkaissut tuoreen tutkimuksen äänestäjien ideologisesta sijoittumisesta eduskuntapuolueiden sisällä: ”Suomalainen äänestäjä 2003-2019”. Sitä on mielenkiintoista verrata edellä esitettyyn ”Tujusen akseliin”. Kun painotan oikeusministeriön teettämässä tutkimuksessa tämän vuoden äänestystuloksia, näkyy ainakin minun silmin selviä eroja Tujusen ”arvokarttaan”. Oikeusministeriön laatimassa äänestäjien sijoittelussa käytettiin myös GAL-TAN-akselia vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudella asteikolla 1-10.

Minun järjestykseni oikeusministeriön tutkimuksesta tulkittuna muodostui seuraavaksi (vasemmalta oikealle): vasemmistoliitto - sdp+vihreät-------keskusta+rkp+perussuomalaiset – kd - kokoomus. Plusmerkinnällä yhdistetyt puolueet muodostavat niin tiiviin ryppään, että ainakin minun silmin on vaikea havaita ideologisia eroja . Jotenkin oikeusministeriön puoluejärjestys kuulostaa luontevammalta kuin Tujusen listaus.

Oikeusministeriön tutkimus osoittaa, että muutoksia ideologisessa suuntautumisessa aikavälillä 2003-2019 on tapahtunut merkittävässä määrin. Kaikkein selkein on polarisaation leveneminen vasemmisto-oikeisto akselilla: vasemmistoliitto, sdp, vihreät ovat liikkuneet enemmän tai vähemmän selvästi vasemmalle ja perussuomalaiset ja kd ovat liikkuneet oikealle. Keskustan kannattajien kohdalla näkyy koko aikavälillä kaksihuippuisuus (”keskustahuippu” ja ”oikeistohuippu”), joka saattaa selittää puolueen vaihtelevia kannatuslukuja osaltaan.

Erot kahden akselin (oikeusministeriö/Tujunen) välillä voivat johtua siitä kumpaa painotetaan enemmän, arvoja vai ideologiaa Se voitaneen varmasti todeta, että vanha puoluekentän ideologinen asetelma ei ole hävinnyt mihinkään.

::::::::::::::::::

Jääkö nykykokoomus siis liberalismin ja konservatismin väliin? Miten yhdistää liberaalit ja konservatiiviset ainekset ilman, että siitä seuraa puoluefraktioita. Kysymys on poliittisen kentän luonnollisesta liikkeestä: jos joku osa liikkuu, kuten perussuomalaiset nyt, muuttuu muidenkin asema. Artikkelissa viitataan tavallaan siihen, että jokin puolue ”joutuu” tahtomattaan tiettyyn asemaan, jos se ei ole valveilla puoluekentän muutoksen suunnasta ja määrästä. Eduskunnan istumajärjestyksen muutos sai hälyn aikaiseksi, kun rkp siirtyi keskemmälle salia ja perusuomalaiset oikeaan reunaan. Perussuomalaiset olisivat halunneet keskelle. Tälle ajatukselle ei löydy kyllä asiaperusteita, kuten ei myöskään rkp:n keskemmälle siirtymiselle.

Merkillistä tässä on se, että kaipuu poliittiseen keskustaan on suuri samaan aikaan, kun keskustan näivettymisprosessin (”keskustaa syödään sekä oikealta että vasemmalta”) väitetään olevan meneillään (mikä tosin on liioittelua). Pikemminkin polarisoitumiskehitys kuvaa poliittista kenttää ympäri Eurooppaa paremmin kuin mikään muu. Ehkä kysymys on vain valtapoliittisesta näköalapaikasta: keskeltä voi vallita ja liikkua.

Pahemmaksi kuin todelliset siirtymät koetaan usein leimat, jotka lyödään poliittisiin asetelmiin. Nykyisen Suomen hallituksen katsotaan edustavan vasemmistoliberaalia blokkia ja opposition oikeistokonservatiivista blokkia. Olen kuulevinani vastalauseita.

Keskustassa on paljon konservatiiveja, jotka ovat kyllästynet edellisen hallituksen oikeistoliberaaliin linjaan ja kokoomuksessa vastustetaan puolueen leimaamista opposition kautta konservatiiviseksi. Pertti Salolainen esittää artikkelissa oman puolueensa sijoittamista perinteisesti eli keskustaoikeistoon.

Elina Lepomäki ilmaisee artikkelissa arvoliberaalin toisinajattelijan näkemyksen: äärioikeisto ja oikeisto ovat toistensa kanssa vastakkaisilla (!) laidoilla (valtio vs. yksilö). Lepomäki jopa ajattelee niin, että kokoomuksen ja perussuomalaisten sijoittaminen eduskunnan istumajärjestyksessä samaan nippuun oli Antti Rinteen operaatio.

Kokoomuksessa on Ylen artikkelin mukaan nykyisellään liberaaleja, konservatiiveja ja sosiaalisreformisteja, joista kaksi viimeksi mainittua ovat ehkä kokemassa uuden herätyksen johtuen poliittisen tilanteen muutoksesta vasempaan.

Artikkelissa kiinnitetään aivan oikein huomiota Ruotsin ja Suomen poliittisen asetelman samanlaisuuteen. Konservatiivit (josta leimasta Ruotsinkaan moderaatit eivät pidä) ovat oppositiossa ja vasemmistoblokki hallituksessa. Merkittävä poikkeus on kuitenkin suhde populisteihin. Suomessa populisteja on kokeiltu hallitusvastuussa, Ruotsissa edes oppositioyhteistyö ei toimi. Populistien sisäisessä asetelemassa ruotsidemokraatit eivät lähteneet EU-tasolla ”Identiteetti ja demokratia” -ryhmään perussuomalaisten tapaan, joka kuvannee ruotsidemokraattien kovaa, mutta toistaiseksi vastakaiutonta halua päästä vallan kammareihin.

Voivatko perussuomalaiset ja kokoomus löytää oikealla yhteisen sävelen tai edes kyvyn sietää toisiaan? Epäiltävää tämä on jo valtapoliittisista syistä. Perussomalaisilla on nyt kova veto päällä. Tässä mielessä Ylen artikkelissa esitetty ristiriita on avainasia: ”maahanmuuttopolitiikassa kokoomus tavoittelee yhtäaikaa sisäistä turvallisuutta ja avointa kansainvälisyyttä”. Taustalla oleva hädänalaisten auttaminen ja kova maahanmuuttopolitiikka asettavat esteen oikeiston yhteistyöpyrkimyksille.

Pyrkimys mahdollisimman liberaaliin politiikkaan (vrt. populistien sulkeminen päättävistä tehtävistä EU:ssa) on ollut edesauttamassa perussuomalaisten profiloitumista oikeastaan ainoaksi konservatiiviseksi puolueeksi Suomen puoluekartalla. Ideologisesti oikealla on kilpailua, mutta arvokonservatiivisella puolella on nyt tilaa. Kokoomuksen mahdollisuus päästä kasvuun käsiksi edellyttää ”konservatismi” -nimisen pullon hengen päästämistä vähin erin irti.

Avaruusseikkailun pioneerit, kuun valloittajat

Kuun valloituksesta on kulunut näinä päivinä 50 vuotta (tarkalleen ottaen 20.7.2019). Tämä on saanut dokumentaristit muistelemaan menneitä, mikä onkin ymmärrettävää, sillä kysymys on kaikkien aikojen löytöretkestä. Ylen historiasarjan kuusiosainen ”Kuun valloittajat” on yksi näistä dokumenteista.

Kirjoittajan kuva

Jakson 1 nimi on ”Kohti Kuuta”. Keskityn siihen, koska se kattaa Neuvostoliiton ja USA:n kilpajuoksun keskeiset vaiheet ja ensimmäisen ihmisen lähettämisen avaruuteen.

Missä olin kuulennon aikaan? Olin silloisella TVH:lla kesätöissä. Seurasin intensiivisesti lähetyksiä TV:stä. Kysymys oli aikansa jättimäisestä mediatapahtumasta. Yleisradio pystytti oikein ”kuustudion” varhain aamulla 21.7.1969 klo 02.10 Suomen aikaa, jossa silloinen paljon käytetty asiantuntija Pertti Jotuni ja muut läsnäolleet esittelivät enemmän tai vähemmän oikeita arvioita kuulennosta. Ja olihan siellä monia muitakin TV:stä tuttuja hahmoja, kuten Pasi Rutanen (USA:sta käsin), Yrjö Länsipuro, Ralf Friberg, Erkki Toivanen, Martti Tiuri…… Elettiin television tähtihetkeä.

Kuun valloituksen asetti tavoitteeksi presidentti Kennedy puheessaan vuonna 1961. Kuuhun laskeutumisen piti tapahtua 60-luvun loppuun mennessä. Olin liian nuori muistaakseni jotain tuosta lupauksesta, mutta sen mukaan elettiin!

”Kuun valloittajien” ensimmäisessä jaksossa taustalla on kylmän sodan kamppailu vaikutusvallasta. Asian käsittely on hyvin amerikkalaiskeskeistä. Neuvostoliiton osuus jää pitkälti Sergei Hrustsovin (suuren Nikitan poika) puheiden varaan. Hrustsovin puheita leimaa Neuvostoliiton saavutusten hieman jälkiviisas kommentointi.

Avaruuslentojen historia aloitetaan yleensä Sputnik 1:n laukaisusta maata kiertävälle radalle lokakuussa 1957. Sputnik piipitti 560 mailin korkeudella (Wikipedian mukaan 250 kilometrin korkeudella!) kiertäen maata 16 kierroksen vuorokausivauhdilla. Ensimmäinen lento kesti kolme kuukautta.

Neuvostoliito otti tavaksi jo heti alussa olla tiedottamatta etukäteen avaruuslennoistaan. Siksikin ensimmäinen Sputnik järkytti suunnattomasti amerikkalaisia. Kysymys oli tieteen voitosta, mutta ehkä vielä enemmän propagandavoitosta neuvostoliitolaisille. Jos kerran oli mahdollista nousta maata kiertävälle radalle, oli myös mahdollista varustaa raketit ydinohjuksilla ja uhata Yhdysvaltoja. Dokumentissa palattiin hetkeksi 1950-luvun tapahtumiin, kun koululaisia harjoitettiin syöksymään pulpettien alla ydinpommin räjähtäessä…… Sputnik 1 käynnisti toden teolla Space Racen ja Sputnik 2 (marraskuussa 1957) Laika-koirineen lisäsi vauhtia kilpaan.

Amerikkalaisia peloteltiin: atomipommin venäläiset saivat neljä vuotta amerikkalaisten jälkeen, vetypommin vain muutama kuukausi amerikkalaisten jälkeen ja nyt avaruuden potentiaalinen sotilaallinen käyttö oli Neuvostoliitossa jo pitkällä, kun USA vasta aloitteli…….

Sergei Hrustsov väitti, että Sputnik 1:stä tuli suuri tapaus Neuvostolitossa vasta, kun amerikkalaiset olivat tehneet asiasta sensaation omissa tiedotusvälineissään. Uskokoon ken voi. Wernher von Braun, natsi-Saksa-taustainen tiedemies lisäsi kierroksia kilpaan puhuen avaruuslentojen voittajan hallitsevan maapalloa. Myöhemmin von Braun osoittautui Saksan lahjaksi amerikkalaiselle avaruusteknologialle.

Neuvostoliitto lähetti jo 1950-luvun lopulla Luna-ohjelman mukaiset luotaimet Kuuhun. Luna 2 ”jätti jäljen” kuuhun törmättyään lasketusti Kuun pintaan vuonna 1959. Luna 3 kuvasi jo varhain (1959) Kuun pimeän puolen. Vielä tammikuussa 1966 venäläiset pystyivät urotyöhön, kun Luna 9 teki ensimmäisenä aluksena pehmeän laskeutumisen Kuun pinnalle. Mutta nyt kiirehditään jo asioiden edelle…..

Yhdysvalloilla oli suuria vaikeuksia saada ensimmäinen avaruusalus maata kiertävälle radalle. Ongelmat johtuivat osin aselajihaarojen keskinäisestä kilpailusta. Merivoimien Vanguard (jota presidentti Eisenhower tuki) räjähti lähtöhetkellä…. Lehdistö heittäytyi epäisänmaalliseksi ja ilkkui amerikkalaisten epäonnisille yrityksille: ”flopnik”, ”kaputnik”……

Merivoimien Vanguardin jälkeen von Braun valmisteli oman hankkeen, Jupiter C-raketin, jonka tarkoitus oli viedä Explorer 1-satelliitti taivaalle. Ja yritys myös onnistui nostaen ”Rocket Manin” maineen sfääreihin.

Dokumentissa näytettään von Braunin kertovan toinen toistaan upeammista avaruudenvalloitusprojekteista. Hän oli kerta kaikkia kaikkivoipa. Amerikkalaiset tiedemiehet yhdessä hallituksen kanssa kuitenkin vieroksuivat von Braunia jo hänen taustansa vuoksi: mies työskenteli Hitlerille kehittäen V2-ohjuksen, joka kuitenkin valmistui käyttöön liian myöhään näytelläkseen ratkaisevaa roolia toisen maailmansodan loppuvaiheessa.

Sodan jälkeen amerikkalaiset nappasivat von Braunin venäläisten edestä samoin kuin 120 muuta saksalaista tutkijaa kehittämään amerikkalaista aseteknologiaa ja sittemmin avaruustutkimusta.

Ei oltaisi Yhdysvalloissa, jos Walt Disney ei olisi hakeutunut yhteistyöhön von Braunin kanssa… Mielikuvitus lähti lentoon…. Näin viihdeaspekti saatiin mukaan avaruudenvalloitukseen.

Noina viisikymmentälopun vuosina kapitalismin ja sosialismin välistä taistelua tapahtui kaikilla tasoilla: Richard Nixon peittosi Nikita Hrustsovin Moskovan matkallaan (1959) amerikkalaisen kulutustavarateollisuuden tuotteilla, kuten väritelevisioilla, mutta myönsi Neuvostoliiton johtavan avaruudenvalloituskilpaa.

Venäläisten ”von Braun” oli Sergei Koroljov, joka toimi koko Neuvostoliiton avaruusohjelman johtajana kuolemaansa 1966 saakka. Sergei Hrustsov antaa ymmärtää hänen olleen enemmän johtaja kuin tekniikan asiantuntija. Sekä von Braun että Koroljov hakivat molemmat henkilökohtaista mainetta ja kunniaa avaruusohjelmillaan.

Dokumentin lopussa amerikkalaisten voimainosoituksena esiteltiin Mercury-ohjelman astronautit viitoittamassa tietä parempaan tulevaisuuteen.

”Kuun valloittajien” ensimmäinen osa päättyy 12.4.1961 tapahtuneeseen Juri Gagarinin avaruuslentoon Vostok-aluksella. Lento kesti vain 108 minuuttia, mutta jää ikuisiksi ajoiksi historiaan. Neuvostoliito otti kaiken irti Gagarinin lennon propaganda-arvosta ja vastaavasti amerikkalaiset olivat järkytyksen vastaanottavana osapuolena. Neuvostoliiton menestys jatkui vielä tämänkin jälkeen, he toteuttivat ensimmäisenä mm. avaruudessa telakoitumisen ja avaruuskävelyn.

Tulevan airuet olivat ilmassa, kun Kennedy kutsui pari päivää Gagarinin lennon jälkeen koolle kokouksen, jossa Saturn-kantoraketin myötä otettiin venäläisten haaste vastaan.

Amerikkalaisten johtoasema avaruudenvalloituskilpailussa varmistui oikeastaan vasta kuulennon kynnyksellä, kun venäläiset eivät pystyneet vastaamaan haasteeseen. Oli amerikkalaisten vuoro saada sekä tekninen että propagandavoitto.

Alkoiko kilpailu kuuhun laskeutumisesta elää omaa elämäänsä? Muodostuiko siitä itsetarkoitus? Monet sanovat, että lennot olivat arvo sinänsä ja siksi niitä kannatti tehdä. Jotkut näkivät lentojen tarkoituksen niiden avulla tehtyjen keksintöjen näkökulmasta: voitiinhan tuloksia soveltaa ihmisten hyväksi maassa. Lopulta kysymys oli vastustamattomasta seikkailun ja uuden etsimisen kaipuusta, joka johtaa ihmiset uusien maailmojen äärelle. Sille emme taida mahtaa mitään.

::::::::::::::::::

Monet vastustivat kuulentoja ja avaruuden valloitusta, koska niihin käytettyjä varoja olisi tarvittu kipeästi maan pinnalla. Tavallaan heitäkin uskottiin, sillä kun lennot sitten loppuivat, ei Kuuhun enää palattu. Apollojen lennot (numerot 11-17) päättyivät vuonna 1972, siis 47 vuotta sitten.

Nyt halu palata on virinnyt, eikä enää ole kysymys yhden tai kahden maan voimainponnistuksesta, vaan monet maat - ja jopa yksityiset tahot - omaavat kyvykkyyksiä suorittaa kuulentoja.

Marxin tulkinta ja vaikutus 2000-luvulla

Historioitsija Eric Hobsbawmin (1917-2012) vuonna 2011 ilmestynyt teos ”How to Change the World – Reflections on Marx and Marxism” on nyt käännetty suomeksi nimellä ”Kuinka muuttaa maailmaa. Kriittisiä esseitä Marxista” (Vastapaino, 2019). Sujuvakielisestä käännöksestä vastaa Tatu Henttonen. Teos sisältää tämän kuuluisan historioitsijan esseitä vuosilta 1956-2009. Niissä käsitellään Karl Marxin ja Friedrich Engelsin ajattelua ja marxismin historiaa nykypäivään saakka. Tämä on jo toinen blogikirjoitukseni em. teoksen ajatusten pohjalta.

Tässä keskityn Hobsbawmin näkemyksiin Marxin vaikutuksesta viime vuosikymmenien ja tämän päivän keskusteluun sekä osin tulevaisuudenkin näkymiin. Kirjoittaja pohtii näitä teemoja varsinkin luvussa ”Marx nykyään”. Siinä Hobsbawm perkaa omankin maailmankuvansa muuttumista ja hajoamista kriittiseen sävyyn. Erittäin laajan kielitaitonsa ansiosta hän pystyi kiehtovasti lähestymään teemojaan monista eri lähtökohdista.

Hobsbawm kuului Ison -Britannian kommunistiseen puolueeseen 1990-luvun vaihteeseen saakka.

Kun Marx kuoli, oli hänen välitön vaikutuksensa vähäinen. Pääteos (tai teossarja) ”Pääoma” oli jäänyt kesken. Työ ei juuri edennyt Marxin elämän viimeisten 10 vuoden aikana. Friedrich Engels kokosi Marxin jälkeen jääneistä papereista teossarjan valmiiksi. ”Mutta mikä postuumi menestys häntä odottikaan!”, huudahtaa Hobsbawm. Eurooppalaisilla työväenpuolueilla oli merkittävä osuus maidensa poliittisesta vallasta vain 25 vuotta Marxin kuoleman jälkeen.

Hobsbawm toteaa, että kun Marxin kuolemasta oli kulunut 70 vuotta, ”kolmasosa ihmiskunnasta eli kommunistisissa maissa”. Näitä maita hallinneet puolueet väittivät edustaneensa Marxin ajattelua ja perinnettä.

Huomattavia kommunistien johtamia maita tänä päivänä ovat mm. Kiina ja Vietnam. Eri asia on, että tiukasti arvioiden ne ovat enemmänkin valtiokapitalistisia maita.

Marxin vaikutus on ollut millä mitalla tahansa valtava. Marxin hauta Lontoossa on edelleen ympäri maailmaa kerääntyvien ihmisten pyhiinvaelluskohde.

Mutta entä tänään? Mikä on aidosti marxismia edustavien tahojen merkitys tänään? Hobsbawm toteaa, että Marxin kuoleman satavuotispäivää (1983) seuranneiden vuosikymmenien aikana hän oli ”merkityksensä menettänyt mies”.

Mutta 2000-luvulla erityisesti finanssikriisin jälkeen Marx on kelvannut monien markkinataloutta edustavien tahojen silmissä taloushistorian guruksi, jonka kapitalismin selitysmalli on yhä ajankohtainen. Google antaa 92 000 000 hakutulosta Karl Marxista. Hobsbawm näkee, että Marx vapautui paljosta, kun neuvostoliittolainen tulkinta marxismista luhistui. Marxia ei tarvinnut enää kytkeä leninismiin. Alunperinkin neuvostoliitolainen versio suunnitelmataloudesta perustui tosiasiassa improvisointiin, jonka taustalla oli saksalainen versio ensimmäisen maailmansodan aikaisesta sotataloudesta.

Merkittävä havainto on, että nykyinen globalisoitunut kapitalismi muistuttaa Marxin aikaista globalisaatiota. Hobsbawmin teoksessa on kuvattu mielenkiintoinen episodi, kun George Soros kysyi historioitsijan kantaa eräässä tilaisuudessa Marxista: Miljardööri Soros vastasi itse: ”Se mies ymmärsi kapitalismista 150 vuotta sitten jotain, mistä meidän pitäisi ottaa opiksemme”.

Sosialismin menestynein muoto oli sosiaalidemokraattinen, sosiaaliseen markkinalouteen perustuva yhteiskuntajärjestelmä. Itse asiassa tämä malli muistutti periaatteiltaan 1900-luvun alun Eduard Bernsteinin versiota uudistusliikkeestä, jossa lopullista tavoitetta ei ollut ollut käytännössä olemassa. Markkinatalous toimi, mutta tietyillä ”työväen vaatimusten ehdoilla”, kuten Hobsbawm asian muotoili. Samalla loitonnuttiin alkuperäisestä Marxin näkemyksestä.

Hobsbawmin mukaan markkinafundamentalismi on tätä nykyä sanellut pelin säännöt: se ilmenee uusliberalistisina vapausarvoina, suurina taloudellista eriarvoisuutta kasvattavina tulonjakotaisteluina ja kapitalistisina jyrkkinä talouden sykleinä. Viime vuosisadan eriasteiset sosialistiset liikkeet pyrkivät vähimmäiselintason saavuttamiseen. Käytännössä kuitenkin saavutetun tuotantokapasiteetin avulla pystyttiin luomaan vaurautta huomattavalle osalle ihmisiä, eikä tyytymään pelkästään minimiin. Edellä esitetyn kehityksen rinnalla ovat tulleet vallitseviksi uudet ympäristöön ja ilmastoon keskittyvät teemat, jotka perustuvat yhdeltä osin rajoittamattomaan talouskasvuun. Hobsbawm kuvailee haasteet rankoiksi: ne asettavat kapitalismin kehitykselle elintärkeät rajoitteet.

:::::::::::::::::::

Marxin erittely kapitalismin luonteesta esimerkiksi ”Kommunistisessa manifestissa” on edelleen relevantti: ”Jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituinen järkkyminen, ikuinen epävarmuus ja liike erottavat porvariston (kapitalistisen) aikakauden kaikista muista. Kaikki tiukkaan piintyneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja näkemykset hajoavat, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ehtimättä luutua. Kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu utuna ilmaan, kaikki pyhä häväistään, ja ihmisen on lopulta pakko katsoa elämäntilannettaan ja keskinäisiä suhteitaan vailla harhakuvia”.

Hobsbawm päätyy arvioissaan siihen, että Marx on merkityksellinen ajattelija koko ihmiskunnan kannalta ja modernien yhteiskuntatieteiden perustaja. Hobsbawm viittaa ranskalaisintellektuelli Jacques Attalin näkemykseen, että Marxin ajattelu ei ole perinteisessä mielessä monitieteistä vaan hän yhdistää kokonaisvaltaisesti poliittiset, taloudelliset, tieteelliset ja filosofiset näkemykset.

Hobsbawm kuitenkin muistuttaa, että Marxin tekstit eivät muodosta ”viimeisteltyä kokonaisuutta” eivätkä hänen ajatuksensa monilta osiltaan ole enää ajankohtaisia. Dogmin ja organisoidun yhteiskuntamallin muodostamisen ajat ovat ohi, vaikka esimerkiksi Kiinassa kommunismi muodostaakin jonkinasteisen sateenvarjon yhteiskuntafilosofian ylle.

Yksi Hobsbawmin ajattelun yllätyksistä on, että hän hylkää Attalin teorian, jonka mukaan on erotettava ”todellinen Marx” ja toisaalta (Marxin teorioiden) ”yksinkertaistajat ja vääristäjät” toisistaan. Ongelmanasettelussa on kysymys esimerkiksi kiistasta oliko kommunismilla mahdollista edetä Venäjän kaltaisessa takapajulassa. Neuvostoliiton luojilla oli käsitys, että Venäjä voidaan modernisoida olosuhteista huolimatta. Hobsbaumin mukaan tällä argumentilla on yhtä hyvät perusteet kuin niillä, jotka katsoivat, että Marxin dogmi vaati kehityskelpoiset teolliset olosuhteet, jotta kommunismille löytyisi otolliset olosuhteet.

Tulkitsen niin, että Hobsbawm haluaa torjua Marxin ajatusten käsittämisen ”jumalan sanana”. Mahdollisesti hän on itse – ennen luopumistaan kommunismista – kokenut itse tämän ajattelun itselleen liian läheisenä. Hän muistuttaa hieman turhautunutta vasemmistoälykköä, joka suhtautuu skeptisesti kaikenlaiseen ideologisointiin, mutta joka on säilyttänyt kaipuun oikeudenmukaisuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen.

Marx ja maailman muuttaminen

Historioitsija Eric Hobsbawmin (1917-2012) vuonna 2011 ilmestynyt teos ”How to Change the World – Reflections on Marx and Marxism” on käännetty suomeksi nimellä ”Kuinka muuttaa maailmaa. Kriittisiä esseitä Marxista” (Vastapaino, 2019). Sujuvakielisestä käännöksestä vastaa Tatu Henttonen. Teos sisältää tämän kuuluisan historioitsijan esseitä vuosilta 1956-2009. Ne käsittelevät Karl Marxin ja Friedrich Engelsin ajattelua ja marxismin historiaa. Olen aiemmin kirjoittanut arvion samaan aihepiiriin kuuluvista ”Kommunistinen manifesti -kirjasta” ja Engelsin Britannian 1800-luvun työväen oloja käsittelevästä kirjasta ”Työväenluokan asema Englannissa”.

Otan oikeudekseni käsitellä kirjan niitä lukuja, jotka ovat mielestäni kaikkein kiinnostavimpia. Keskityn Marxin merkitykseen yleensä historian juoksussa ja erityisesti Marxin vaikutukseen viime vuosikymmeninä. Kirjan käsittelyn painopiste on huomattavassa määrin Länsi-Euroopassa.

Viime vuosisadalla melkein kaikki marxilaiset pitivät työväenpuolueita ja -liikkeitä oikeana paikkana omalle poliittiselle toiminnalleen. Kirjaan sisältyvässä esseessä ”Marx ja työläiset: pitkä vuosisata” Hobsbawm käsittelee marxilaisuutta ja työväenliikettä itsenäisinä historiallisina voimina, mikä vaikuttaa hyvältä ratkaisulta.

Työväenliikkeen historia ulottuu pitkälle 1800-luvulle, mutta liike terävöityi vuosisadan lopulta lähtien. Työn ja pääoman ristiriita tajuttiin (ajattelevissa) johtavissa piireissä hyvin varhain ja jopa pääministerit toimivat ristiriitojen sovittelijoina. Tämä on merkittävä huomio, koska työväen järjestäytymisaste oli enintään 15-20 prosentin luokkaa vuosituhannen vaihteessa. Aluksi vain Saksassa työväenpuolueella oli merkittävää kannatusta, mutta hallitukset päättelivät, että pian kannatus tulee lisääntymään. Ei pelätty niinkään vaalien tulosta vaan työläisten luokkatietoisuuden kasvua (so. radikalisoitumista). Tällöin luokkaristiriidat nousisivat politiikan sisällössä keskeisiksi.

Jo varhain marxilaisuuteen kohdistettiin kritiikkiä (Bernstein: ”Sosialismin edellytykset ja sosialidemokratian tehtävät” ja Masaryk: ”Marxismin kriisi”). Keskeinen kysymys Bernsteinin revisionismista käydyn keskustelun taustalla oli: uudistukset vai vallankumous? Kun kapitalismi ei romahtanutkaan jouduttiin pohtimaan työväen strategiaa uudelleen. Bernsteinin halu muokata vapaasti marxilaisuutta herätti ankaraa vastarintaa.

Tässä tullaan edellä esitettyyn Hobsbawmin kysymykseen, jonka mukaan työväenliike oli välttämätöntä erottaa sosialismista itsenäiseksi tarkastelukohteeksi. Liikettä kohdanneet ensimmäiset kriisit eivät olleet nimittäin työväenliikkeiden kriisejä vaan sosialismin kriisejä. Tosiasiassa kapitalistisissa maissa työväenliikkeet joka tapauksessa elivät symbioosissa kapitalismin kanssa. Monet työväenliikkeet jopa vastustivat sosialismia, joskin olivat poikkeuksia. Sosialismille yhteiselo kapitalismin kanssa oli kertaluokkaa haasteellisempi tehtävä.

Marxin ja Engelsin mukaan työväenluokan piti järjestäytyä puolueeksi saadakseen omia uudistuksiaan paremmin läpi. Tämä oli mahdollista vain liberaalidemokraattisissa valtioissa. Monet tällä periaatteella muodostetut puolueet nousivat valtapuolueiksi (Englanti, Espanja, Ruotsi, Norja…). Osoittautui vääräksi luuloksi, että työväenliikkeiden oli oltava vallankumouksellisia saadakseen tavoitteitaan läpi kapitalistisessa yhteiskunnassa. Maltilliselle uudistuspolitiikalle oli tilausta.

Vallankumouksella oli kysyntää vain maissa, joissa muutoin oli mahdotonta toteuttaa uudistuksia.

::::::::::::::::::

Vuosien 1914 ja 1940-luvun lopun välinen aika oli katastrofien aikaa. Sekasorto ja kumoukset sekoittivat kaikki yhteiskunta- ja talousmallit, mukaan lukien kapitalismin. Tässä katsannossa Neuvostoliitto sai kannattajia vakaudellaan, joskin likikään kaikki se tieto, mikä on nyt käytettävissä ei ollut tuolloin jaossa. Vielä 1960-luvulla varteenotettavat läntiset valtiomiehet uskoivat Neuvostoliiton tulevaisuuteen, puhumattakaan kolmannen maailman johtajista. Toinen maailmansota radikalisoi osan vasemmistoa. Samalla kahtiajakautuminen jyrkkeni: maltillisten ja vallankumouksellisten väliin kasvoi muuri. Kuitenkin vallankumouksen aikaansaaminen ei ollut helppoa: vain asutun maailman reuna-alueilla kumoukset etenivät.

Neuvostoliittolainen sosialismi käänsi mieliä sosialismille myönteiseksi. Kuitenkin sosialidemokraattiset puolueet sotien välillä säilyttivät pääasiassa hegemonisen aseman suhteessa vallankumouksellisiin. Järjestäytyneen työväenluokan kasvu hidastui sotien välisenä aikana, mutta vahvistui uudelleen toisen maailmansodan jälkeen ja saavutti huippunsa 1970-luvulla.

Toisen maailmansodan jälkeen kapitalismin ja maltillisten sosialistien symbioosi jatkui ja uudisti rakenteita nopeaan tahtiin: luotiin hyvinvointiyhteiskunta. Varsinkin vuosien 1947-1973 välillä talouskasvu generoi hyvinvointia ja kiihdytti uudistuksia. Revisionismin (maltillisten) voiton symbolina Länsi-Saksan sosiaalidemokraattinen puolue luopui marxilaisuudesta vuonna 1959.

Edellä mainitun ”kultakauden” lopulla reformistiset tavoitteet olivat suurelta osin saavutettu. ”Työväenluokkaisuus” kuitenkin säilyi, vaikka oli irtauduttu sosialismista lopullisena päämääränä. Rajat vasemmiston kannatuksen ekspansiolle tulivat kuitenkin vastaan: reformistit ja vallankumoukselliset yhteenlaskettunakaan eivät saavuttaneet enempää kuin puolet kaikista äänistä. Hallitsevat porvarilliset luokat alkoivat jo varhain taipua uudistuspolitiikan vaatimusten edessä. Tahti vain kiihtyi Hobsbawmin määrittelemällä kultakaudella 1947-1973. Työväenpuolueet tekivät tehtävänsä: täystyöllisyyden avulla hyvinvointivaltio saavutti kukoistuksen.

Sosiaalidemokraattiset hallitukset olivat aikavälillä 1947-1973 ainakin jossain vaiheessa vallassa Itävallassa, Belgiassa, Tanskassa, Suomessa, Norjassa, Portugalissa, Francon jälkeisessä Espanjassa, Ruotsissa, Britanniassa ja Länsi-Saksassa, luettelee Hobsbawm.

Vallankumouksellisilla puolueilla – vaikka eivät saavuttaneetkaan hegemonista asemaa - oli oma tehtävänsä tukiessaan muun vasemmiston ja osan porvaristoakin tavoitteita. Portugalissa ja Espanjassa kommunisteilla oli merkittävä rooli Salazarin ja Francon diktatuurien kumoamisessa, mutta ne marginalisoituivat pian tämän jälkeen. Ranskassa kommunistit olivat hallituksessa vielä 1981-84, mutta palatessaan intoa täynnä kovaan linjaan ne menettivät nopeasti asemansa.

Euroopan kommunistisista maissa ei voida kirjoittaa työväenliikkeiden historiaa, koska niiden järjestäytyminen oli kielletty! Työväenluokan historia on sitten asia erikseen.

:::::::::::::::::::::::

Seitsemänkymmentäluvun jälkeen asetelmat muuttuivat, alkoi hidas kommunististen puolueiden hiipuminen. Myös bernsteinilainen sosiaalidemokratia kutistui. Ruumiillista työtä tekevien luokka pieneni ja luokkatietoisuus hapertui. Kävi jopa niin, että osa työväenluokkaisista väestöryhmistä siirtyi Thatcherin ja Reaganin äänestäjiksi. Myös nationalistiset oikeistopuolueet keräsivät työväenluokkaisia ihmisiä puolelleen.

Merkittävä henkisen sisällön muutos tapahtui Hobsbawmin sanoin, kun työväenluokka vaurastui ja ”horjutti itsestään selvänä pidettyä käsitystä, että työväenluokkainen yksilö pystyi parantamaan olosuhteitaan aidosti vain solidaarisuuden ja kollektiivisen toiminnan kautta”. Aletaan olla aivan nykyhetken traumojen äärellä.

Suomessa ja monissa muissa maissa on ollut 2010-luvulla välähdyksittäin oireita vanhan solidaarisuuden hengestä, mutta niiden tapahtuma-aikoina Hobsbawm oli jo kuollut.

Kapitalistiset maat menettivät Neuvostoliiton hajottua ”kirittäjän”. Niiden ei tarvinnut uhrata enää niin paljon voimavaroja kansalaisten hyvinvointiin pärjätäkseen järjestelmien välisessä kilpailussa. Länsimaiden lamatkaan eivät parantaneet Neuvostoliiton asemaa. Ei tarvinnut enää pelätä Neuvostoliiton mahtia, ”jolloin ne (länsimaat) menettivät kiinnostuksensa ihmisiin, jotka harvemmin omistavat osakkeita”. Aika raflaavasti sanottu Hobsbawmilta, mutta jokin totuuden siemen tähänkin sisältyy. Ehkä Neuvostoliiton kilpailu oli vahvimmillaan kuitenkin 1930-luvulla ja 1950- ja 1960-luvulla, mutta pian se menetti uskottavuutensa. Nykyisin Neuvostoliitto tarjoaa vain geopoliittisen uhkakuvan, eikä lainkaan hyvinvoinnin kilpailukykyä.

:::::::::::::::::::::::

Seitsemänkymmentäluvulta alkaen työväenliike kohtasi yhä useampia haasteita. Seuraavassa tärkeimpiä:

Radikaali talousliberalismi löi läpi 1970-luvulla Chicagon yliopisto johtotähtenään. Vapaiden markkinoiden oppi ja julkisten hyvinvointipalvelujen kyseenalaistaminen olivat läpivirtaavat periaatteet.

Globalisoitumisen olisi voinut ajatella olevan voimavara kansainväliselle työväenliikkeelle, mutta pian paljastui, että työväenliikkeet pystyivät edistämään asiaansa vain kansallisvaltion sisällä. Työväen asemaa parantaa kuitenkin se tosiasia, että kansallisvaltiot eivät ole katoamassa mihinkään. Valtion asema on pikemminkin vahvistunut globaalin vastapartnerina: globalisaatio ja kansallisvaltio sopivat samaan sapluunaan.

Työväenliikkeen vahvuus on yhä enemmän julkisella sektorilla. Teollisuusväki sen sijaan vähenee. Työväenpuolueet ovat irronneet aika päiviä sitten bernsteinilaisuudesta ja etsineet ”kolmatta tietä” kapitalismin ja sosialismin välistä. Vasta vuoden 2008 jälkeen työväenpuolueet ovat löytäneet omaa profiilia, joskin populistiset puolueet ovat tätä kirjoitettaessa nostaneet vahvan haasteen. Kommunismi on kadonnut vakavasti otettavana poliittisena voimana.

Samaan aikaan, kun alkuperäiset vasemmistolaiset ideologiat ovat sirpaloituneet, on sijalle noussut vihreitä liikkeitä. Ne eivät kuitenkaan ole ensisijaisesti työväenluokkaisia vaan keskiluokkaisia.

Varsinaista vasemmistoa on leimannut ”vastustuspuolueajatus”. On ollut vaikeaa hahmottaa, mitä se esittää kapitalismin tilalle. Pieneltä osin tämä on luonut edellytyksiä anarkismille. Viime aikoina tosin myös vasemmisto on profiloitunut ja esittänyt vaihtoehtona ohjelmia porvaripuolueille.

Hobsbawm arvioi teoksessaan todennäköisimmäksi vasemmistoaukon täyttäjäksi ”etnistä nationalismia”, joka on vain vahvistunut muukalaisvihoineen vuoden 2011 jälkeen, johon Hobsbawmin tarkastelu päättyy.

Onko laissez-faire-politiikan aika ohi? Näkyvillä on suuri epävarmuus, jota edelsi fukuyamalainen liberaalin demokratian voitonjulistus. Tämä kausi päättyi viimeistään finanssikriisiin, jonka jälkeen maailma on muuttunut levottomammaksi paikaksi, jossa suunnan määrittäminen on yhä useammin arvausten varassa.

Eric Hobsbawm esittää vasemmistolle uuden ajattelutavan kehittämistä. Vanha työväenluokasta lähtevä muutos ei enää sellaisenaan kelpaa läpimurtotyökaluksi.

Yhteinen ajattelu voisi kummuta molemmilta (kapitalismi ja sosialismi) tahoilta vanhan marxilaisen kapitalismikritiikin pohjalta. Marx myös näki globalisaation seuraukset paremmin kuin monet vielä tänäkään päivänä. Historia ei ole loppunut, se jatkuu. Hobsbawm esittää esseekokoelmansa lopuksi summaavan nykytilan kritiikin: ”Jälleen kerran on käynyt ilmi, etteivät ”markkinat” pysty edes suurten kriisien välissä ratkaisemaan 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan suurinta ongelmaa: sitä, että rajoittamaton ja yhä kehittyneempään teknologiaan ja kestämättömään voitontavoitteluun perustuva talouskasvu luo globaalia vaurautta vahingoittaen yhä tarpeettomammaksi käyvää tuotannontekijää, ihmistyövoimaa, ja samalla maailman luonnonvaroja.”

Mitä Marx sanoisi tähän?

Lännen taistelu kylmän sodan rajamaasta, Suomesta

Marek Fields on suomalais-englantilainen historiantutkija, joka on perehtynyt syvällisesti Britannian ja Yhdysvaltojen propagandaan Suomessa kylmän sodan aikana. Fields on kirjoittanut nyt teoksen ”Lännestä tuulee. Britannian ja Yhdysvaltojen propaganda kylmän sodan Suomessa” (Art House, 2019).

Kirjan käsittelemä aika ulottuu jatkosodan päättymisestä 1970-luvulle asti, mutta päähuomio kohdistuu 1950-lukuun.

Se, että Suomi puolueettomana valtiona oli kylmän sodan propagandistisena taistelukenttänä teki maastamme kokoaan suuremman. Lähtökohta oli kenties se, että sekä lännessä että idässä oli vaikeaa sopeutua Suomen puolueettomaan asemaan, vaikka mielipiteisiin vaikuttamismielessä puolueettomuussana hyväksyttiinkin. John Foster Dulles, Yhdysvaltain ulkoministeri 1950-luvun jälkipuoliskolla, jopa nimitti puolueettomia maita ”moraalittomiksi”: oli siis tuomittavaa, ettei valinnut puoltansa. Fieldsin kirjassa vaikuttaminen kahden lännen suurvallan taholta nähdään huomattavasti monivivahteisemmin. Kysymys oli henkien taistelusta: sanomalehdistöön ja mediaan yleensä sekä vaikuttajayksilöihin erikseen kohdistettiin viestintää, jonka tarkoituksena oli voittaa mielet lännelle suotuisiksi.

Vaikka brittien ja amerikkalaisten viestintä toimi saman ideologisen näkymän puolesta, toimivat osapuolet myös kilvoitellen: kumpi pystyi paremmin vaikuttamaan kohteeseensa. Toki molemmat myös oppivat toisiltaan ja toisaalta molemmat pyrkivät hyväksikäyttämään vahvuuksiaan. Kirjasta käy selvästi ilmi, että amerikkalaisten resurssit olivat vahvemmat.

Amerikkalaisten kuva Suomen asemasta oli pelkistetympi ja yksinkertaisempi ideologisesti – joku voisi sanoa naiivempi - kuin brittien. Englantilaiset näkivät Suomen aseman realistisemmin ja ymmärsivät Suomen politiikan lähtökohtia paremmin.

Molemmille tuli yllätyksenä, että ainakin osa suomalaisista näki Suomen ja Neuvostoliiton suhteet suopeasti. Sitä kovempaa tuli lännen propagandapyrintöjen olla. Lännen propagandistit oppivat nopeasti välttämään – Suomen kannalta - liiaksi kärjistynyttä Venäjä-kuvaa. Käytettiin kiertotieilmauksia, esimerkiksi julkaisemalla Neuvostoliittoa kompromettoivaa aineistoa Itä-Eurooppaan kohdistuen.

Tarkemmassa erittelyssä vaikuttamistyössä painottuu kulttuuridiplomatia. Tässäkin molemmat toimivat vahvuuksillaan. Amerikkalaisten etuna oli valtava volyymi viihteen alueella artistitasolla. Englantilaiset toimivat enemmän kulttuuri-instituutioiden kautta.

Jos asioita ei tunne tarkemmin, vaikuttaa kylmän sodan aikainen myyräntyö yllättävän laajamittaiselta. Haluttiin todella panostaa mielien kääntämiseksi omalle puolelle suotuisaksi. Siksi Suomen kaltainen syrjäinen maa oli sekin huomion kohteena. Suomen asema lännen ja idän välissä lisäsi kiinnostusta maatamme kohtaan. Suomi oli ”rajamaa”. Siksikin se sai kokoaan suuremman huomion osakseen.

Finessitkin ymmärrettiin: Suomen asemaan piti suhtautua hienovaraisesti johtuen Neuvostoliiton läsnäolosta. Piti vahvistaa Suomen suhteita länteen, mutta välttää Suomen asettamista ongelmille alttiiksi. Suomalainen itsesensuuri lisäsi haasteen suuruutta. Tämä johti myöskin harhalaukauksiin lännen propagandan keinovalikoimassa. Tietojen syöttö kylmän sodan standardimuodossa ei käynyt Suomen olosuhteisiin. Viestiä piti räätälöidä käyttötarkoituksen mukaan. Olisi kuitenkin vaadittu laajempia resursseja perusteellisempien toimenpiteiden toteuttamiseksi, eikä niihin läheskään aina ollut mahdollisuuksia.

Propaganda pyrittiin kohdentamaan tarkoin valituille kohderyhmille, joista tärkeimpänä olivat työväenliikkeen eri tahot. Työväestön jakautuminen kommunisteihin ja sosiaalidemokraatteihin vaati täsmällisesti määriteltyjen avainryhmien ja henkilöiden tunnistamista ja tuen kohdistamista heihin. Asetuttiin sosiaalidemokraattien puolelle kommunisteja vastaan. Fields kehaisee, että ideologisessa taistelussa onnistuttiin lähes yhtä hyvin kuin kulttuurityössä.

Suhtautuminen meikäläisiin oli lännessä ristiriitaista: suomalaisia pidettiin toisaalta länsisuuntautuneina, mutta toisaalta heitä pidettiin ”kommunistiselle agitaatiolle erityisen alttiina”.

Ajallisesti vaikuttamistahojen paino vaihteli. Britit olivat aktiivisimmillaan heti sodan jälkeisinä vuosina antikommunistisen propagandan kulminaatiopisteissä. Yhdysvaltain panostukset lisääntyivät 50-luvun alussa sodassa pahoin kärsineen Britannian resurssien pienentyessä. Amerikkalaisten propaganda hyötyi tapahtuneesta amerikkalaisen kulttuurin, erityisesti populaarikulttuurin, noususta. Myös amerikkalaisten nopeasti kohonnut elintaso vaikutti ihailua lisäävästi.

Oliko tuolloin kysymys valeuutisten kylmän sodan aikaisista versioista? Tavallaan, levitettiin puolitotuuksia oman yhteiskunnan ihanuuksista joko peitellymmin tai sitten julkeammin. Britit eurooppalaisina ymmärsivät ehkä tarkemmin Suomen olosuhteita kuin amerikkalaiset, jotka levittivät enemmän yleistä kommunismin vastaista aineistoa.

Presidentti Kekkonen oli propagandisteille vaikea pähkinä purtavaksi. Hänen liiallista Neuvostoliitto-riippuvuuttaan arvosteltiin, mutta vältettiin liian suoralla kritiikillä toisaalta vahingoittamasta Kekkosen länsisuhteita. Erityisesti 1960- ja 1970-luvulla oltiin huolestuneita ”Suomen vähittäisestä luisumisesta osaksi itäblokkia”.

Marek Fieds käsittelee odotetusti tarkemmin yöpakkasten (1958) ja noottikriisin (1961) aikoja lännen propagandan isoina haasteina. Noottikriisiä edelsivät Kekkosen vierailut Britanniaan ja Yhdysvaltoihin. Kekkosen kannalta vierailuilla oli tärkeää saada puolueettomuustunnustus molemmilta läntisiltä suurvalloilta, mutta Fieldsin mukaan lännen kannalta tunnustamisessa kysymys oli vain lähinnä hyvä tahdon eleestä. Kekkosen puolueettomuudelta puuttui todellinen uskottavuus. Britannian ja Yhdysvaltojen suhtautuminen noottikriisiin vaihteli: britit käytännönläheisinä ymmärsivät Suomen tilanteen paremmin, amerikkalaiset taas lupasivat ”apua”, jonka Kekkonen koki pelkästään kiusallisena. Noottikriisiä ei ollut tarkoitettu sotilaallisen konfliktin uhaksi, vaan poliittiseksi mielenosoitukseksi Kekkosen uudelleenvalinnan puolesta. Varsinkin amerikkalaisten kuvitelma heidän propagandansa onnistumisesta suomalaisten tukemiseksi oli virhearvio.

Tosiasiassa lännen mahdollisuudet harjoittaa propagandaa Suomen tukemiseksi noottikriisin jälkeen heikkenivät sen sijaan, että olisivat parantuneet. Suomen ja Neuvostoliiton asiat hoidettiin korkealla tasolla valmiin käsikirjoituksen mukaan.

::::::::::::::::::

Oliko propagandasta yleensä ottaen hyötyä? Ainakin sen esittäjät ja suunnittelijat pitivät hankkeita onnistuneina. Pystyttiin pitämään yllä länttä suosivaa ilmapiiriä, vaikka esim. Vietnamin sodan aikana jouduttiin myöntämään lännen joutuminen altavastaajan asemaan. Propagandassa vedottiin kuitenkin siihen, että Suomessa Vietnamin sodan vastainen protesti oli hieman laimeampaa kuin muualla lännessä.

Marek Fields kallistuu sille kannalle, että propagandistinen vaikuttamistyö oli pääosin tekijöidensä tavoitteiden mukaista. Fields tosin melko suoraviivaisesti väittää, että propagandan vaikutus voidaan osin asettaa kyseenalaiseksi, koska suomalaiset muutoinkin olivat alttiita länsimaiselle kulttuurille ja suhtautuivat ”vihamielisesti Neuvostoliittoon”. Asettaisin jossain määrin Fieldsin käsitykset kyseenalaiseksi, sillä hän pitää jotensakin itsestään selvänä, että suomalaiset toimivat lännen etuvartijoina (vaikkei hän tätä ilmaisua käytäkään). Suomalainen ystävyysnäkökulma Neuvostoliittoon jää jokseenkin kokonaan käsittelemättä. Kyllähän ainakin osittain ystävyydessä oli kysymys aitoudesta eikä pelkästään propagandasta. Tämän korostaminen ei tietenkään ollut lännen mielipidetehtaiden etujen mukaista.

Fields myöntää, että lännen tausta-ajatuksena ei ollut pelkästään halu Suomen auttamiseen, vaan myös lännen poliittisten ja taloudellisten intressien vaaliminen.

Kun aiemmin on monessa lähteessä perattu Neuvostoliiton vaikutusta Suomessa ja nyt läntistä vaikutusta, olisi varmaan aiheellista seuraavaksi asettaa venäläisen ja läntisen kulttuurin kilpajuoksu vertailuun.

Kulutusyhteiskunnan murroksen vuosikymmenet

Suomen kulutusyhteiskunnan vuosikymmenistä on puuttunut kokonaisvaltainen kuvaus ja erittely. Tätä aukkoa paikkaa osaltaan Jaana Laineen, Susanna Fellmanin, Matti Hannikaisen ja Jari Ojalan toimittaman teoksen ”Vaurastumisen vuodet” (Gaudeamus, 2019) luku ”Muuttuva kulutusyhteiskunta ja sen symbolit”. Kyseisen osuuden kirjasta on kirjoittanut Minna Autio.

Kytken ohessa kulutusyhteiskunnan historian omiin subjektiivisiin kokemuksiini 1960-luvulta nykypäivään. Runkona pidän Minna Aution ajallisesti laaja-alaista kronologiaa. Väliin heitän anekdootteja omasta henkilöhistoriastani.

Muistan kansakouluajoista opettajan piirtämän elinkeinojakaumaympyrän, joka muodostui kolmesta lohkosta: maatalous, teollisuus ja palvelut, jokainen niistä oli kolmannes kokonaisuudesta. Tuskinpa osasin käytännössä hahmottaa, miten tähän vaiheeseen oli päädytty. Oma historiani liittyi kodin perintönä palvelujen tuottamiseen ja isovanhempieni kautta maatalousyhteisöön.

Autio toteaa ruoan kulutuksen suhteellisen osuuden pienemisen ansiotuloista tultaessa 1960-luvulle. Tuloja voitiin käyttää muuhunkin kuin välittömiin tarpeisiin. Keskeinen muutosprosessi oli tavaratuotannon osuuden väheneminen palvelutuotannon kasvaessa. Muutos vauhdittui 1970- ja 1980-luvulla. Mutta sitä ennen niukkuus ja nuukuus vallitsivat: meilläkin kotona varsinkin 1950-luvulla omat viinimarjat, omenat ja perunat muodostivat osan toimeentulon keinoista, vaikka asuttiinkin kirkonkylässä.

Paljolti elettiin kädestä suuhun: otsasi hiessä piti sinun leipäsi ansaitseman kuutena päivänä viikossa. Vasta seitsemäs päivä oli lepopäivä.

Kulutusyhteiskuntaa on pidetty yksilökeskeisyyden kasvun ilmentymänä, mutta Autio korostaa rutiinien, rituaalien ja käytänteiden merkitystä: yhteisöllisyys oli sittenkin kaiken taustalla aina globaaleihin kulutuskulttuureihin saakka. Kulutusyhteiskunta ei jakautunut selkeisiin osiin, vaan osaset sekoittuivat toisiinsa.

Television merkitystä kulutuskulttuurin merkittävänä osana ei voida kiistää. Huomionarvoisena piirteenä voidaan pitää, että isovanhempieni maatilalle hankittiin auto ja televisio ennen omaa kirkonkylän kotiamme. TV hankittiin maalaistaloon Rooman olympiakisoja (1960) varten, omaan kotiimme se ilmestyi Tokion olympiakisojen (1964) alla. Mielikuvani on, että elettiin maatalouden kulta-aikaa. Se oli vaurauden lähde, joka mahdollisti uusien kulutustavaroiden hankinnan maalaisidylliin, lienenkö oikeassa? Mutta pian seurattiin perässä, kun kotiimme hankittiin valkoinen Opel Kadett! Oli jotain upeaa kiertää Saimaa omalla autolla tuoreeltaan.

Autio mainitsee Peyton Placen sarjafilmien läpimurron symbolina. Huippusuosittu se olikin, mutta sitä ennen oli kymmeniä sarjafilmejä, joita seurattiin mitä suurimmalla tunnollisuudella. Olen näistä ajoista rakentanut oman blogikirjoituksen (”Kun televisio oli nuori: Alastomasta kaupungista Hämärän rajamaille”, 13.6.2013).

Monen lapsiperheen ensimmäisiä lehtihankintoja oli Aku Ankka. Omakohtainen kokemus: ensimmäinen Aku meille kotiin postin tuomana oli numero 24 B/1959.

Äänen tallennus harppasi myös eteenpäin: Tandbergin kelanauhurista tuli harvojen radion populaarimusiikkiohjelmien tallentamisen korvaamaton väline 1960-luvun puolessa välissä, monta vuotta ennen C-kasettia.

Vapaa-ajan merkitys kasvoi: vuonna 1965 säädettiin laki lauantaivapaasta. Voimaan laki astui toki vähitellen 1960-luvun jälkipuoliskolla. Samaan aikaan palvelut kehittyivät nopeasti. Palkkatyöstä tuli vallitseva tapa tehdä duunia. Sen myötä kulutusyhteiskunta sai resursseja ja kehittyi nopeasti.

Uusi moderni koti löi läpi 1960-luvulta alkaen. Kodit täyttyivät kodinkoneista: jääkappi, pesukone, pölynimuri, puhelinliittymä….. Joillakin oli jopa ”syväjäädyttämö”. Kaupungistuminen toimi kotitalouksien koneistumisen airuena. Jo silloin oli kaukana takanapäin Tauno Palon ja Armi Kuuselan (elokuva: ”Maailman kaunein tyttö, 1953) herkän romanttinen hetki, kun he toisiaan kaulaillen haaveilivat ”ruostumattomasta tiskipöydästä”.

Autoistuminen oli esikaupunkialueiden muodostumisen välttämätön edellytys. Kuinka hitaasti kaikki etenikään! Muistan, kuinka joku amerikansuomalainen sanoi, että ”meillä” vasta 1960-luvulla elämä alkoi muistuttaa sitä, mikä Amerikassa oli tapahtunut jo 1920-luvulla. Nykyisellä kotipaikkakunnallani lähiöt alkoivat massiivisesti muodostua vasta 1980-luvulla ripeän autoistumisen seurauksena.

Yksi autoistumisen seurauksista oli automarketit, joita perustettiin vuodesta 1970 lähtien. Kivijalkakauppoja monipuolisemmat valikoimat toimivat ostajien houkuttimina.

Kirjassa seitsemänkymmentäluvun asumismukavuuden symboliksi nostetaan sohvaryhmä (Minna Sarantola-Weiss). Se kuvaa TV/seurustelutilan läpimurtoa ja muutti ihmisten välisen kanssakäymisen luonnetta. Keskiluokkainen kulutuseetos nautintoineen ansaitaan työllä, toteaa Minna Autio aikojen muuttumisesta.

Seitsemänkymmentäluvulla löi läpi myös viihde-elektroniikka, erityisesti rockkulttuurin myötä. Rock oli vielä 1960-luvulla tosiasiassa pienen vähemmistön ominta musiikkia. Tilanne muuttui nopeasti. Suuret Ruisrockin kaltaiset massatapahtumat käynnistyivät 1970-luvun vaihteessa.

Yksi silmiinpistävimmistä muutoksista vuosikymmenien varrella on ollut pukeutumisen vapautuminen. Ennen aivan tavallisissa tilaisuuksissa pantiin pikkutakki ja suorat housut päälle, jopa urheilullisissa yhteyksissä. Sen jälkeen on tullut ”yhdistelmiä”, esim. farkut ja pikkutakki, kunnes pukeutuminen on johtanut muodikkaaseen säännöttömyyteen.

Julkisten palveluiden läpimurto 1960-luvulta alkaen on ollut luonteenomaista modernille kehitykselle. Samaan tahtiin on edennyt yleinen tasa-arvoistuminen: päältä päin ei voi erottaa kadulla kulkevien ihmisten varallisuutta tai tulotasoa, ei ainakaan pääsääntöisesti. Yhteenvedonomaisesti Minna Autio toteaa, että 1960-lukua pidetään ”kulutusyhteiskunnan ….. ”tavaroitumisen” vuosikymmenenä ja 1980-lukua ”palveluyhteiskunnan voimistumisen vuosikymmenenä”.

Yksi suurimmista mullistuksista on tapahtunut viihteen teknologiassa: on mahdotonta tässä luetella kaikkia niitä vempaimia, jotka vuorollaan ovat syöneet toisensa. Esimerkiksi musiikin kuuntelun välineet ovat muuttuneet vinyylilevyistä kasettien kautta CD-levyiksi ja sittemmin suoratoistopalveluiksi. Youtubesta minäkin kuuntelen suosikkini. Nostalgisesti kodin hyllystä löytyy edelleen ”levari” ja muutamia kymmeniä vinyylejä. Aineettomuus on päivän sana. Ollaan edetty kauas ajasta, jolloin levyä kuunnellessa hypisteltiin levykantta. Levy oli 1960-luvulla ”arvokas” esine. Yritin aikoinani tilata Englannista LP-levyn - hintatason edullisuuden takia - todetakseni vain, että asia eteni peräti paikallisen kansallisosakepankin johtajan pöydälle, joka setämäisesti huomautti tilaamisen olevan liian riskaabelia. Jurppi ja hävetti samaan aikaan.

Oman perheen perustamisen jälkeen hankittiin kotiin tietenkin Commodore 64 ja sitten vuonna 1985 työpaikalle ihan oikea PC eli Olivetti M 24 SP, jossa oli 8086-suoritin! Muistan kuinka jännitin, kun menin esittämään kunnanjohtajalle - silloin se oli varhainen osto - 24 000 markan arvoisen tietokoneen hankintaa. Suurten asioiden tajua osoittaen hän suostui, vaikka ei itse ollut lainkaan perehtynyt tietotekniikkaan.

Kaikista uusista tekniikan muodoista kuvan tuottaminen kameralla oli minulle rakkain. Vieläkin hyllyssä on 1970-luvun lopulta filmikamera Canon AE 1, jota mainostettiin ensimmäisenä mikroprosessoriohjattuna järjestelmäkamerana. Sen jälkeen on tullut monta kameraa ja kännykkäkameraa. Nykyinen pääasiallinen kuvaamisen väline on superzoom-kamera. Eipä olisi 1980-luvulla osannut ajatella, että kuluttajakamera ulottuu samoihin sfääreihin kuin silloiset TV-kamerat.

Puhelin on muuttunut tietokoneeksi. Muistan kuinka mökille hankittiin lankapuhelin onnettomuuksien varalle. Piuhat ja töpseli ovat edelleen paikallaan järven pohjassa kulkevine kaapeleineen – kymmeniä vuosia puhelimen sulkemisen jälkeen - odottamassa jotain tulevaa, jolloin lankapuhelimella on taas käyttöä.

Nyt olemme pilvessä internetteinemme – niin myös tämä kirjoitus. Koko maailma on läsnä. Eikä siitä ole kuin 25 vuotta, kun alan ammattilaiset totesivat meikäläiselle, innokkaalle internetin aloittavalle hyödyntäjälle, että ”älä vaivaudu, se on yliopistopoikien touhua”. Nyt tulee joskus mieleen seuratessani läheltä it-alan perheyrityksen toimintaa, että digitaalisuuden vieminen kaikkeen palveluun joskus epäilyttää. Manuaalisesti asia olisi jo hoidettu!

Markkinoilla on myös joidenkin tuotteiden osalta tultu kyllästymispisteeseen 1990-luvulta alkaen. Minna Autio toteaa, että ensimmäistä kertaa autoistuminen kasvoi vain niiden kotitalouksien osalta, joilla jo oli auto. Kulutus ei myöskään jakautunut enää 1990-luvulla kaikkia hyödyttävästi, vaan epätasa-arvo alkoi kasvaa. Viime aikojen kehitys viittaa siihen, että eriytymiskehitys jatkuu. Keskiluokka ei enää kasva, vaan saattaa jopa supistua.