Tasapuolisuussyndrooma ja muita politiikan oireyhtymiä

 

Nykyaikainen poliittinen ja mediaympäristö on lyönyt ällikälle niin monta kertaa,  että voitaneen puhua tottumisen kulttuurista.  Räikeän mainosretoriikan  ja suoranaisten solvausten käyttöön on turruttu niin, että vuosien varrella tapahtunutta vinoutunutta kehitystä  tuskin  huomataan.  

Tästä tullaan erääseen poliittisen toiminnan (tai minkä tahansa elämänalueen) ominaispiirteeseen,  joka on kiusannut minua pitkään. Käytän siitä nimitystä  ”tasapuolisuussyndrooma”. Lienen selityksen velkaa. Tasapuolisuussyndroomalla tarkoitan sitä, että jos meillä on kuvitteellinen  taistelu A:n ja B:n välillä, niin A:n ryhtyessä aggressiivisesti  kurmuuttamaan B:tä,  panemme kyllä syyllisen merkille: se on tietenkin A. Mutta kun yritämme asemoida itsemme A:n ja B:n välille, niin jostakin syystä asetamme (tahdikkuus- tai tasapuolisuussyistä)  taistelupukarit tasavertaiseen asemaan. Saatamme sanoa: ”Molemmat ovat samanlaisia!” , ”Tappelupukarit siinä ottivat yhteen!” tai ”Kyllästyin osapuolien asiattomaan käytökseen”. Näin toimii tasapuolisuussyndrooma. Se on yksi tapa välttyä ottamasta kantaa puolesta tai vastaan edes pläkkiselvässä tapauksessa.

Esimerkki: Joe Bidenin ja Donald Trumpin (ainoassa?)  keskinäisessä TV-väittelyssä Trump puhui raivostuttavasti koko ajan sekä vastustajansa että tilaisuuden puheenjohtajan päälle. Biden – puhuttuaan turhautuneena muutaman kerran Trumpin päälle - hermostui sen verran,  että päästi suustaan:  ”Will you shut up man…. this is so unpresidential”. Media – ei toki koko media – sortui  tasapuolisuussyndroomaan ja leimasi  MOLEMMAT päälle puhujiksi  ja siksi koko tilaisuuden kaameaksi epäonnistumiseksi.

Toinen esimerkki: Sanna Marin  joutui  oppositiopoliitikkojen raivokkaan hyökkäyksen kohteeksi  ns. kasvomaskiasiassa. Taisteltiin siitä oliko hallitus painostanut viranomaista -  hallituksen linjaa myötäilevästi  -  estämään maskisuosituksen antaminen. Kaiken koetun jälkeen todettiin todistettavasti, ettei painostusta  ollut harjoitettu.  Oleellista tässä tasapuolisuussyndrooman näkökulmasta oli, että varsinkin mediassa annettiin kuva, että  molemmat osapuolet (pääministeri ja epäluottamuslauseen esittänyt poliittinen puolue) olivat  yhtälailla syyllisiä ”sotkuun”.  Vielä päiviä ”asian loppuun käsittelyn” jälkeen aihetta pidettiin elossa varsinkin iltapäivälehdissä, ikään kuin juttuja olisi jäänyt varastoon ja ne piti saada tuotantoon. Tätä voisi pitää leimaavan tiedottamisen pohjanoteerauksena.

On pakko kysyä,  mihin politiikka (tai politikointi) on menossa, kun niin inhoavalla raivolla hyökätään jotain henkilöä vastaan. Tulee mieleen, että pakkomielteenomaisesti ja tarkoitushakuisesti - halutaan päästä eroon jostakin poliittisesta epähenkilöksi leimatusta tahosta, joka alistetaan työpaikkakiusaamisen kohteeksi. Pyrimmekö palaamaan aikaan,  jolloin hallitukset istuivat keskimäärin vuoden? Eikö siitä lyhytnäköisestä pahasta tavasta nimenomaan yritetty aikanaan vapautua? Ilmeisesti nykyisin ”osatavoitteena” pyritään pääsemään eroon ainakin yhdestä ministeristä/vuosi.

Twitter ja muut netin viestintävälineet toimivat vastavuoroisesti kiihdyttäen kalabaliikkia. Sekä päättäjät että äänestäjät osallistuvat yhtä antaumuksella toistensa mukilointiin. Kun vyöry lähtee liikkeelle on sitä hyvin vaikea pysäyttää. Täysin väärää ajattelua edustaa  sekin julma näkökanta, että prosessin  täytyy päättyä leimatun henkilön eroon ennen kuin ollaan tyytyväisiä. Tämä muistuttaa modernisoitua versiota mustamaalaamisesta. Poliitikko tekee suurpalveluksen poliittiselle järjestelmälle,  jos pysäyttää syrjäyttämiseen  johtavan karusellin kieltäytymällä eroamasta ilman pätevää syytä

Yksi syy vallitsevaan  ilmapiiriin on nykyisen pääministerin poikkeava habitus. Hän muuttaa kuvaa pääministeriydestä. Lisäksi hänelle on suotu joitakin sellaisia ulkoisia ominaisuuksia, jotka lisäävät vierastamista häntä kohtaan. Suosion kirous on ilmeinen.

Juha Sipiläkin pyrki omalla tavallaan muuttamaan poliitikon kuvaa. Menestys ei ollut kaksinen, mutta

ymmärrän tällä hetkellä hieman paremmin Juha Sipilää, vaikka hän menettikin tarpeettoman helposti hermonsa median kyykytyksessä.

Yhteenvetona voisi todeta, että  tasapuolisuussyndrooma on kommentoijan suojautumiskeino, jolla hän välttää  asettuminen kummankaan riitaosapuolen  puolelle, vaikka syyllinen (riidan aloittaja) voitaisiin helposti nimetä.

Median itsekritiikki on hyvin alhaisella tasolla tällä hetkellä. Onko sitä? Tämän huomaa,  kun katselee itsepintaista juuttumista johonkin teemaan (vaikkapa maskisyndrooma), josta järki sanoo,  että aiheen vaihto olisi paikallaan. Mutta ei. Asia on pureksittu vasta sitten,  kun viimeinenkin mattimyöhäinen toimittaja on saanut leimattua oman puumerkkinsä.  Kysymys on kuin kalutusta luusta susilaumalle, josta vielä yritetään saada jotain irti.     

::::::::::::::::::::::

Olemme tottuneet siihen, että Donald Trump harrastaa totuudenvastaisia puheita leimatessaan vastustajansa epäkelvoiksi, epäisänmaallisiksi tai muuten vain vastenmielisiksi.

Pahinta tuossa edellä olevassa kappaleessa on sana ”tottuneet”. Se nimittäin kertoo, että on syntynyt tilanne, jossa - yksittäisten lipsahdusten sijasta - vallitsee kokonainen totuudenvastaisten puheiden kulttuuri. Mikä on muuttunut? Onhan aiemminkin harrastettu esimerkiksi vaalikamppailujen yhteydessä mustamaalausta, muunnellun totuuden kertomista tai suoranaisia valheita. On syytä käydä läpi asiaa tarkemmin.

Olemme nyt toisenlaisessa mediaympäristössä kuin aiemmin, sillä käytössä on netti ja sen myötä tulleet uudet totuudenvastaisten puheiden ja kirjoitusten ”säännöt”. ”Valemedia” ja ”vaihtoehtoinen totuus” ovat vain esimerkkejä uusista käytänteistä, jotka meidän - joidenkin tahojen mukaan - pitäisi omaksua tottumuksina. Olen havainnut,  että tauti on levinnyt jo osin Suomen eduskuntaankin.

Mutta osattiin sitä ennenkin!

Räikeää ja häpeilemätöntä nykypäivän  vaalimainontaa on yritetty banalisoida  vertaamalla sitä demokraatti Lyndon B. Johnsonin ravisuttavaan vaalimainokseen vuoden 1964 presidentinvaalikampanjan yhteydessä. Mainoksessa esiintyy pikkuinen Daisy-tyttö, jota käytetään hyväksi republikaani Barrry Goldwaterin vastaisessa kampanjassa. On väitetty, että mainoksessa esitetty ydinsodalla uhkaaminen tehosi moniin äänestäjiin, vaikka mainosta ei sattuneesta syystä näytetty kuin kerran (7.9 1964). Johnsonia syytettiin jo mainoksen lanseerauksen aikaan äänestäjien pelottelusta. Hän voitti vaalit maanvyörymäenemmistöllä.

Mutta ehkäpä on syytä tarkastella vähän tarkemmin tuon mainoksen taustoja.

Mainos on seuraavanlainen: kolmevuotias Daisy-tyttö nyppii niityllä terälehtiä kädessään pitämästään kukasta laskien samalla ykkösestä yhdeksään (välillä hellyttävästi sekoillen luvuissa). Kun Daisy on päässyt yhdeksään kamera zoomaa hänen silmäänsä tytön katsoessa suoraan kameraan ja samalla taustaääni kalsealla äänellä lukee aikaa ydinräjäytykseen: kymmenen, yhdeksän, kahdeksan, seitsemän……. Nolla laukaisee ydinlatauksen. Seuraa räjähdys ja leimahdus, joka on lainattu mainokseen todellisuudessa tehdystä ydinräjäytyksestä (ydinkokeesta). Taustalla kuuluu Lyndon B. Johnsonin ääni, joka varoittaa ydinsodasta. Mainoksessa ei mainita Goldwateria nimeltä, mutta asiayhteys on selvä. Filminpätkä päättyy mainosäänen lausahdukseen: ”Vote for President Johnson on November 3. The stakes are too high for you to stay home”.

Kysymys on yhdestä mainoshistorian ristiriitaisimmista mainoksista. Mistä Johnsonin koneisto sai aiheen hätkähdyttävään mainokseen? Ei savua ilman tulta; sotaisa Goldwater itse oli vaalinkampanjan aikana antanut aineksia kyseiseen mainokseen. Johnsonin puhuessa Vietnamista vetäytymisestä (mikä ei toteutunut) äärioikeistolainen Goldwater oli sodan kannattaja ja jopa ehdotti ydinaseen käyttöä, ”jos se on tarpeellista”. Goldwater myös oikeasti vihjaisi ydinaseen käyttöön toteamalla ”by one impulse act you could press a button and wipe out 300 milloin people before sundown”.

Kovien puheiden retoriikka ei siis ole mitään uutta. Tänä päivänä se ei vain enää muodosta poikkeusta tapahtumavirrassa, vaan siitä on tullut arkinen tapa, johon tavalla tai toisella totutaan.

 

Onko nyt Bidenomicsin vuoro?

 

 

Pitkästä aikaa referoin ja kommentoin New Yorkin yliopiston taloustieteen professorin, nobelistin ja New York Timesin  kolumnistin Paul Krugmanin ajatuksia. Krugman ottaa kantaa presidenttiehdokkaiden Trumpin ja Bidenin talouspoliittisiin linjauksiin 1.10.2020 NYT:n kolumnissaan ”The Very Strong Case for Bidenomics”. Otsake tarkoittaa sitä, että Krugman painottaa Bidenin talousopoliittisten oppien paremmuutta Trumpin vastaaviin nähden.

Näen pääkilpailijoiden ohjelmien luonteessa yhtymäkohtia Suomessa käytyyn keskusteluun, jossa hallitus haluaa ensisijaisesti sijoittaa infraan ja koulutukseen ja oppositio, varsinkin kokoomus,  haluaa alentaa veroprosentteja talouden elvyttämiseksi.

Bidenin taloussuunnitelma korvaisi Trumpin yritysveroleikkaukset palauttamalla verotuksen tason ja investoimalla infrastruktuuriin ja koulutukseen.

Näitä vaihtoehtoja on ollut vaikeaa päästä vertaamaan esimerkiksi käydyssä ensimmäisessä ”debatissa”, koska - kiitos Trumpin  huutamisen ja totuudenvastaisuuksien  -  väittelystä puuttui sisältö”.

Kuilu on syvä ehdokkaiden välillä: Joe Biden on luvannut, että hänen vero-ohjelmansa ja kulutuksen lisäämissuunnitelmansa luovat miljoonia työpaikkoja ja edistävät talouden kasvua, kun taas Trumpin mukaan ne tuhoavat talouden.

Krugman näkee Bidenin olevan vahvoilla väitteineen, ja sanoo mm. Moody´sin analyytikoiden  ja Goldman Sachsin  asiantuntijoiden  olevan samaa mieltä kanssaan. Krugmanin mukaan republikaanit yrittävät käyttää hyväkseen mainettaan parempina talouspolitiikan johtajina väärin perustein.

Tässä vedotaan mm. Ronald Reaganiin, mutta tosiasiassa Bill Clintonin talousbuumi 1990-luvulla oli sekä pidempi että korkeampi. Krugman vie kunnian Trumpilta koronaa  edeltävistä kasvuluvuista, koska tosiasiassa tämä kasvu edusti vain Barack Obaman aikaisen kasvun jatkumoa. Lähihistorian republikaanipresidenteistä kumpikaan Busheista ei päässyt kehumaan hyvällä talouskasvulla.

Myöskään verotuksen  kiristäminen ei johda automaattisesti taantumaan, kuten väitetään. Tätä todistaa Clintonin veronkorotukset,  jotka itse asiassa johtivat talousbuumiin. Muitakin esimerkkejä  löytyy.

Krugman toteaa myös,  että Obamacare ei johtanut - republikaanien päinvastaisista väitteistä huolimatta -  ”miljoonien työpaikkojen tuhoutumiseen”. Päinvastoin työpaikat ovat massiivisesti lisääntyneet.

Edelleen virhepäätelmä on ollut kuvitelma dynaamisesta talouskasvusta johtuen rikkaiden verohelpotuksista, joka on ollut yksi republikaanien legendoista. Trumpin yhtiöveron leikkaukset eivät myöskään tuottaneet odotusten mukaista kasvua investointeihin.

Kun Moodys´ ajoi  Bidenin ehdotuksen taloussapluunansa läpi,  oli tulos, että Bidenin ehdotus tuo  selvästi suuremman talouskasvun  kuin mitä saavutetaan jatkamalla Trumpin ohjelmaa.

Kysymys on tietenkin uskottavuustaistelusta: kumpi kandidaateista on ohjelmineen uskottavampi. Krugman asettuu tässä taistossa yksiselitteisesti  Bidenin puolelle.

:::::::::::::::::::::::::::

Vanhastaan tiedän, että Krugmanilla on poleeminen ote käsittelemiinsä aiheisiin. Näin yksinkertaisesti asia ei ole kuitenkaan sivuutettavissa. Tämän päivän Trump-tyyppisen keskustelun yhteydessä poleeminen keskusteluote on usein välttämätöntä, koska neutraaliuteen pyrkivä keskustelutyyli on menettänyt tehovoimaansa. Lisäarvona Krugman tarjoaa lisäksi tieteellisen panoksen poliittisen taistelun keskelle.

Maskipolitiikkaa

 

 

Viime päivien koronaan liittyvät riidat ovat turhauttaneet vanhan demokratian kannattajan, sellaisen,  jona itseäni pidän:  jos näin jatkuisi,  olisi politiikan tekeminen itsetarkoituksellista pintavaahtoa. Mistä on kysymys? Kysymys on tietenkin parin viime päivän ajan eduskunnassa velloneesta maskikiistasta ja sen ympärille rakennetusta näytelmästä.

Maskikiistassa on haluttu nähdä  THL:n pääjohtajaan Markku Tervahautaan kohdistuvaa ”poliittista ohjausta”, jonka tarkoituksena  olisi ollut vaikuttaa maskien  käyttöönoton suositeltavaan ajankohtaan viime keväänä.  Kun kirjoitan tätä, ei kukaan ole vielä esittänyt todisteita siitä, että poliittista ohjausta olisi harjoitettu. Väitteet ovat heiveröisellä pohjalla. Ne perustuvat oletuksiin, jotka perustuvat omintakeisiin spekulaatioihin. Tervahauta on kiistänyt vaikuttamisyritykset.

Sen sijaan panin keväällä merkille,  että asiantuntijat olivat maskin käytöstä hyvin erimielisiä. Kansainväliset lähteet olivat yhtä kirjavia kannanotoissaan kuin kotimaisetkin tahot. En väitä, että  kukaan tarkoitushakuisesti yritti hämmentää tilannetta, asia nyt vain oli vaikea ratkaista kokemuksen puutteesta johtuen. Jokainen virus käyttäytyy omalla tavallaan, niin myös korona.

 Maskista metakan nostaneiden perusteluissa nousee esille kerta toisensa jälkeen,  että olimme tehneet kansainvälisesti poikkeavan ratkaisun maskin suhteen: muualla maski otettiin vastaan kritiikittömämmin. Suomen menestys koronan ensimmäisen aallon hoidossa -  ilman maskin käyttösuositusta -  osoittaa, että maskin merkitystä on liioiteltu. Maskit ovat koronan vastaisessa taistelussa yksi väline, kuten käsihygienia tai etäisyyksien pitäminen.  On tärkeää korostaa,  että koronan yhteydessä vastausten löytäminen esiin tulleisiin haasteisiin oli ja on edelleen osin hapuilua.  

Entä jos keväällä kaiken epävarmuuden keskellä olisi päädytty vahvaan maskisuositukseen? Silloin olisi törmätty Sanna Marinin jo keväällä esille ottamaan maskipulaan. Olisi  ollut mahdotonta saada riittävän laadukkaita maskeja yleisön käyttöön riittävän nopeasti ja riittävässä määrin. 

Kaikesta päätellen kehittyi  hyvin poliittinen näytelmä, jossa pääosassa on puolueiden välinen kilpailu. Mutta mitä kummaa, eikö hetki sitten vallinnut  tilanne, jossa kaikki puhalsivat yhteen hiileen, oli vain yksi vihollinen,  ja se oli korona?  Tähän saakka on yritetty pitää pitkän aikavälin taloudenhoito erossa itse koronasta ja siihen liittyvästä elvytyksestä, mutta nyt niitä halutaan käsitellä yhdessä. Kokoomus pyrkiikin Krista Kiuruun kohdistuvalla epäluottamuslauseella sanoutumaan irti ”koronarauhasta” kaikilta osin. Hätä tuntuu olevan suuri.

Kupletin juoni kokoomuksessa oli suunniteltu niin, että kun syksy koittaa ja päästään puhumaan taloudesta, gallupit rupeavat käyttäytymään ”oikeaoppisesti”, so.  talouden realiteetit satavat kokoomuksen laariin. Ensimmäiset gallupit tänä syksynä kuitenkin osoittavat,  että talouden synkeän tilan käyttäminen poliittisena aseena tai liittolaisena ei toiminut. Kansalaiset ovat ymmärtäneet,  että koronarauha ja talous ovat yhtä ja samaa jatkumoa, mutta eivät luotaantyöntävällä tavalla vaan luonnollisella  ja ymmärrettävällä tavalla.

Jotta epäluottamus yhtä ministeriä (tai miksei koko hallitustakin kohtaan) voisi toimia täytyisi epäluottamuslauseen olla uskottava. Väitteiden esittäjällä pitää olla vahvat argumentit.

Uhriksi valittiin Krista Kiuru, kun pääministeriin ei uskallettu tarttua. Kiuru on ollut keskeinen hahmo  hallituksen päähankkeissa. Ministeri on hyvin työteliäs. Matkan varrella hän on ilmeisesti suututtanut toimillaan joitakin tahoja ja nyt on vastapuolella poliittisten velkojen maksun paikka. Aavistelin tätä jo lukiessani Helsingin Sanomista Marko Junkkarin monisivuisen analyysin Kiurun toimien syistä ja seurauksista. Kiurun joutuminen liipaisimelle ei ole jutun lukemisen jälkeen ihme. Asiaan kuuluu,  että artikkeli oli pääosin Kiurua kiittävä, mutta se ei paranna hänen asemaansa, vaan ehkä jopa heikentää sitä. Onnistuminen tai  epäonnistuminen, sama se.

Julkisuudessa ristiriitaa on yritetty luoda Kiurun ja keskustan väliin ja vielä tarkemmin Kiurun ja ministeri Lintilän väliin. Tämä johtuu siitä, että Lintilä on symboloinut koronakriisissä elinkeinoelämän etuja ja Kiuru taas on ollut terveys ensin -sloganin lipunkantaja. Näitä on vaikea sovittaa yhteen olipa asialla kuka tahansa. On annettu kuva, että Kiuru istuu koronakriisin hoidon päällä  ja on jättänyt Lintilän huutamaan korpeen.

Tämän näytelmän johtolauseeksi sopisi Mika Salmisen kommentti: ”Kannattaisi ehkä nyt keskittyä siihen epidemiaan”. Tämä on ainoa oikea neuvo. Tuntuu siltä,  että poliittisesti on tehty kärpäsestä härkänen. Sivupoluille harhailemisella  kadotetaan keskeinen reitti ylös ja ulos  koronakriisissä. Salminen totesi asiassa harrastettavan saivartelua ja on siinä täsmälleen oikeassa.

::::::::::::::::::::::::

Poimin seuraavassa kriittisesti joitakin  kiinnostavia tiedonmuruja koronakriisistä ja luon samalla   yhteenvetokatsauksen epidemian hoitoon  yrittäen ymmärtää niitä,  jotka ovat joutuneet tekemään ratkaisuja akuutissa tilanteessa. Toki taustalla on ollut koko ajan strategia,  joka on edesauttanut  ratkaisujen valmistelussa ja teossa.

Kun kriisi puhkesi viime keväänä,  saatoin panna merkille,  kuinka monilla asiantuntijoilla oli  halu osoittaa pätevyytensä kollegojen ja suuren yleisön silmissä. Mitäpä sitä peittelemään osaamistaan. Lausuntoautomaatteina toimivien asiantuntijoiden kohdalla on kuitenkin se riski, että kun eksperttejä on sanokamme puoli tusinaa niin lausunnoissa alkaa näkyä erituumaisuus. Näin kävikin.  Tämä on tietenkin ristiriidassa sen kanssa,  että kansalaiset haluaisivat  ajatella,  että totuus näin tärkeässä asiassa on jakamaton ja ehdoton.  

Jakolinjoja kulkee myös poliitikkojen ja virkamiesten välillä.  Presidentti Niinistö ehdotti ”nyrkin” perustamista johtamaan koronan vastaista käytännöntyötä. Vastakaikua Niinistö on saanut osakseen vaihtelevasti. Jostakin syystä en itse lämmennyt presidentin ajatukselle. Meillähän on vakiintuneet toimintamuodot,  joiden avulla hoidetaan  asioita,  eikä lopputulos ole ollut hassumpi verrattuna moniin muihin maihin. Ehkä nyt käytössä oleva päätöksenteon mekanismi on hiukan viritettynä sittenkin kohdallaan.

:::::::::::::::::::::

Mika Salminen on todennut viisaasti, että tilanteet ja arvot kehittyvät ja uusia asioita opitaan koko ajan: ei siis ole sellaista tietoa,  joka  olisi kriisin  jokaisessa vaiheessa ehdoton fakta. Lokakuussa tiedetään maskeista huomattavasti enemmän kuin toukokuussa. Niinpä ”lopullisia”  kantoja ei kannata hakata kiveen.

Tärkeä havainto on,  että kysymys  on koko ajan ollut toimenpiteiden kokonaisuuden hallinnasta (etäisyydet, käsihygienia, kokoontumisrajoitteet, maskit, testeihin hakeutuminen, ulkomaanmatkat….) jossa varsinkin keväällä onnistuttiin hyvin. Keväällä ja alkukesästä maskeja ei suosittu,  koska kansainväliset terveysorganisaatiot (mm. WHO) suhtautuivat  maskeihin maltillisen pidättyvästi. Kevät ja kesä  eivät toisaalta houkutelleet käyttämään maskeja johtuen viruksen hiljaisesta vaiheesta.  Suomessa maskit koettiin välttämättömiksi vasta, kun tautipesäkkeitä syksyllä ilmeni ympäri maata.

                                                                                                                                       

Perussuomalaiset muutoksen airuena?

 

 

Sami Borg, Elina Kestilä-Kekkonen ja Hanna Wass ovat toimittaneet kirjan ”Politiikan ilmastonmuutos -Eduskuntavaalitutkimus 2019. Tarkastelen seuraavassa yhtä sen osaa, joka on otsikoitu ”Perussuomalaisten äänestäjäkunnan muutos 2011-2019”. Sen ovat kirjoittaneet Jussi Westinen, Ville Pitkänen ja Elina Kestilä -Kekkonen.

Referoin ja kommentoin sopivin kohdin tutkimusta omista näkökohdistani käsin.

Suomessa oikeistopopulistit löivät läpi vasta 2010-luvulla, joka on länsieurooppalaisessa katsannossa myöhäinen läpimurron ajankohta. Sitten alkoi tapahtua: vuosikymmenen vaihteessa,  lyhyellä aikavälillä Timo Soinin johtama Perussuomalaiset saavutti lukuisan määrän vaalivoittoja. Vuoden 2009 europarlamenttivaaleissa se sai yli kymmenen prosentin kannatuksen ja eduskuntavaaleissa 2011 tapahtu varsinainen ”jytky”, 19,1 prosentin kannatus. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa jytkylle tuli jatkoa 17,7 prosentin kannatuksella. Tässä vaiheessa puolue oli vakiinnuttanut paikkansa duunarimiesten puolueena Suomen puoluekartalla. Karismaattinen johtaja Timo Soini ja vähittäinen paikallistasolle juurtuminen  täydensivät populistisen puolueen kuvan.

Puolueen poliittinen profiili muuttui vuonna 2017,  kun puolueen johtajaksi nousi maahanmuuttokysymyksissä profiloitunut Jussi Halla-aho. Samalla johtoon nousi muitakin maahanmuuttovastaisia voimia. Nyt viimeistään SMP:n perintö väistyi taustalle. Puoluehajaannus syveni ja johti itseään maltilliseksi enemmistöksi nimittäneen eduskuntaryhmän perustamiseen. Se otti itselleen nimen siniset Sininen tulevaisuus, ”siniset”. Perussuomalaiset oli mielipiteessään ehdottomampi kuin siniset, joka yritti siivota oikeistopopulistista julkikuvaa siistimmäksi. Sinisten gallup-kannatus jäi olemattomaksi.

Puoluehajaannus johti perussuomalaisten gallup-kannatuksen romahtamiseen 10 prosenttiin, mutta aneeminen tila jäi väliaikaiseksi, sillä vuoden 2019 eduskuntavaaleissa kannatus nousi 17,5 prosenttiin. Puolue jäi oppositioon ja gallup-suosio nousi parhaimmillaan 23.5 prosenttiin laskien siitä alle 20 prosenttiin.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Eduskuntavaalitutkimuksen tarkoituksena oli siis selvittää onko perussuomalaisten sosiodemografisessa kannatuspohjassa  tapahtunut  muutoksia 2010-luvun aikana.

Perussuomalaiset ei ole halunnut sijoittaa itseään vasemmisto-oikeisto-akselille, mutta ulkopuolisen silmissä puolue on viime aikoina  selvästi oikeistolaistunut talous-  ja veropoliittisissa teemoissa. Tulee tunne, että  siirtymä oikealle on tapahtunut kahdessakin mielessä,  ensinnäkin puolue on heittäytynyt oikeistoideologiseen ajatteluun toiminnan syvemmissä virroissa ja toiseksi nykyinen oppositiopolitiikka – jossa oppositio muodostaa vastapoolin vasemmistolaiselle hallitukselle - on johtanut perussuomalaiset oikeistolaistumiseen.

On siis perusteltuja syitä lukea perussuomalaiset oikeistopuolueeksi. Niinpä esimerkiksi pienten tuloerojen kannatus on puolueen kannattajien keskuudessa pudonnut selvästi.

Puolue on lisännyt kannatustaan paitsi yrittäjien keskuudessa  niin myös työntekijöiden keskuudessa. Neljäkymmentä prosenttia puolueen äänestäjistä on ammattiasemaltaan työntekijöitä. Timo Soinin  slogan ”työväenpuolue ilman sosialismia” on pudonnut käytöstä. Kannatus työntekijöiden joukossa kertonee työntekijöiden porvarillisesti suuntautuneen osan  tukevan perussuomalaisia.

Oppositiopolitiikan myötä kritiikki hallituspuolueita kohtaan on terävöitynyt ja vastaavasti kokoomusta kohtaan on muuttunut myönteisemmäksi. Ei sen puoleen, sama toimii myös toisinpäin: hallituspuolueilla on ollut kasvavan kriittinen asenne perussuomalaisia kohtaan. Tämä on heijastunut vastakkainasettelun kärjistymisenä.

Hämmentävää on,  että vuonna 2011 eduskuntaan valituista perussuomalaisten 39 kansanedustajasta enää yhdeksän valittiin vuonna 2019. Henkilömuutosten kautta maahanmuuttokielteisyys on kasvanut. Maahanmuuttokysymyksen näkyvillä olon lisäksi naisten pienentynyt  määrä  eduskuntaryhmässä on vaikuttanut sosiaalipoliittisten teemojen käsittelyn vähenemiseen eduskuntaryhmässä.

Perussuomalaiset ovat saavuttaneet yleispuolueen aseman keräten kannatusta kaikilta 1960-luvulta  1990-luvulle syntyneiltä.

Työväestön keskuudessa  on pantu varmaan merkille, että perussuomalaiset ei aja korostetusti niitä teemoja,  joita työväestö pitää tärkeinä. Niinpä perussuomalaisten kannatus työväestön keskuudessa alentui selvästi vuoden 2019  eduskuntavaaleissa. Sosiaalidemokraattien vastaisku näytti tältä osin onnistuneen.

Perussuomalaiset on saavuttanut vankan aseman työttömien joukossa. Puolue on saanut kaikissa tutkimuksessa tarkastelluissa vaaleissa vajaat 30 prosenttia työttömien äänistä. En pysty suoralta kädeltä sanomaan, mikä tässä on syynä. Vai onko asia niin, että perussuomalaiset on tässäkin tyytymättömyyden äänitorvi?

Perussuomalaisia kannattavien sosioekonominen asema on muuttunut. Se ei ole enää matalimmin koulutettujen puolue. Kannattajat kuuluvat tyypillisimmillään alempaan keskiluokkaan. Kun tähän vielä lisätään, että perussuomalaisten kannattajat ovat peruspessimistejä ja suhtautuvat tulevaan skeptisesti,  alkaa kuva tyypillisestä perussuomalaisesta  hahmottua. Paljolti puolueen  pelot ja odotukset  muistuttavat  keskieurooppalaisen radikaalioikeiston  ahdistusta ja odotuksia. Yhdysvalloissa keskiverto Donald Trumpin kannattaja kuuluu samaan ryhmään. Juuri nämä ihmiset ovat taloudellisesti haasteiden edessä ja näkevät tulevaisuuden mustana.

Yhteenvetona voisi sanoa, että alempi keskiluokka pelkää asemansa puolesta, koska sitä uhkaavat työttömyys ja globalisaation seuraukset. Keskiluokkaisen työpaikan häviäminen merkitsee usein vaihtoehtona pienipalkkaista palvelualan työpaikkaa. (Alempi) keskiluokka  uhkaa jäädä nykykehityksen uhriksi,  koska keskiluokan aiemmin vankka asema horjuu. Maahanmuuttokielteisyys on juuri johdettavissa näiden ihmisten kokemasta ahdistuksesta, kun heidän työpaikkojensa määrää ja hyvinvointia uhataan kaventaa.

Tulkitsen niin, että perussuomalaisista on 2010-luvulla ollut vaikea saada otetta, koska -  kuten tutkimuksessa sanotaan – ”perussuomalaisten äänestäjäkunnan koostumus …. elää voimakkaasti”. Onko niin, että puolue toimii monelle äänestäjälle varaventtiilinä,  kun perinteiset puolueet eivät vastaa odotuksia?

 

Anne Applebaum ja demokratian tulikoe

 

Tietokirjailija ja journalisti Anne Applebaum on julkaissut useita kirjoja Neuvostoliiton historiasta, joita kaikkia luonnehtii Venäjän järjestelmän ja poliittisten tavoitteiden ankara arvostelu. Viimeksi Applebaum on julkaissut teoksen ”Twilight of Democracy” (2020), joka on pikavauhtia käännetty suomeksi nimellä ”Demokratian iltahämärä”. Käytän ohessa tausta-aineistona muutamia Anne Applebaumia koskettelevia  lehtikirjoituksia ja hänen  uusinta teostaan. Johtopäätökset ovat omiani.

Anne Applebaumilla on ongelma. Hän haluaisi älyllisesti suuntautuvan järkikonservatismin voittavan aatteiden välisessä taistelussa, mutta sen sijaan hänen ideologisen ajattelunsa likelle on ajautunut monia sellaisten suuntausten kannattajia,  joiden tarkoitusperiä hänen on vaikea ymmärtää. Tähän kategoriaan kuuluu konservatiivisia populisteja, oikeistolaisia onnenonkijoita, historian ideologisia vääristäjiä, suvaitsemattomia demokratian tuhoajia  tai sitten yksinkertaisesti vain vallanhimoisia ja vaarallisia profeettoja, joiden päämääränä on äärinationalismi ja eriasteiset autoritaariset hallinnot.  Applebaum yrittää löytää tapahtuneelle mahdollisimman yksinkertaisen selityksen:  hän kehittelee  ajatuksen, että aivan normaaleja kanavia eteenpäin pyrkivät ihmiset ovat kohdanneet voittamattoman esteen  ja törmänneet seinään.  Uudessa tilanteessa  - epäonnistuttuaan uralla etenemisessä – he ovat päätyneet edellä mainittuihin  epäterveisiin  vaihtoehtoihin.

Itselleni heräsi muuan ajatus: olenko tavannut edellä kuvattujen  konservatiivien sukulaissieluja jossain muussa ideologisessa yhteydessä? Kyllä - vasemmalla.  Vasemmistolaiset,  jotka ovat törmänneet voimiin, jotka haluavat hylätä liberaalin intellektuaalisen vasemmistolaisuuden parhaat piirteet ja lähestyvät anarkisteja tai äkkikäännöksen tehneitä vallanliehittelijöitä,  ovat juuri näitä ”Applebaumin ongelman” epäterveitä vaihtoehtoja.

Vai onko asia niin, että nämä tiedostavat konservatiivit ja liberaalit vasemmistolaiset – jotka herkästi kommentoivat muiden tomia - ovat ITSE muuttuneet lähiympäristönsä vastustamiksi mielipidevaikuttajiksi? Tämän kirjoittaja luottaa siihen, että he ovat toistaiseksi aidon ja suvaitsevan demokratian asialla.

:::::::::::::::::::::

Anne Applebaum oli ensimmäisiä amerikkalaisia journalisteja,  jotka kiinnittivät huomiota epädemokraattisiin  trendeihin länsimaissa.

Uudessa kirjassaan Applebaum kuvaa monia illiberalismin ”asianajajavaltioita” ympäri maailmaa osoittaen,  kuinka he käyttävät salaliittoteorioita, poliittista polarisaatiota, sosiaalista mediaa ja jopa nostalgiaa muuttaakseen yhteiskuntaa haluamaansa suuntaan. Esimerkkeinä oikean laidan populisteista autoritaarisine tendensseineen Applebaum käyttää Puolaa, Unkaria, Iso-Britanniaa ja Yhdysvaltoja.

Kiusallisimpana seurauksena tapahtuneesta kehityksestä Applebaum pitää entisten ystävien toistensa välttelyä ja torjuntaa. Oikeistopopulisteiksi kääntyneet  puolustavat autoritaarisia johtajiaan riippumatta siitä,  kuinka epärehellisiä,  tai kuinka korruptoituneita  nämä ovat.  Samalla he loittonevat vanhoista ystävistään ideologisoiden ystävyyssuhteet populistisilla ja autoritaarisuutta tukevilla argumenteilla.

Applebaumin mielestä suurin uhka demokratialle on monien valtioiden kansalaisten ”autoritaarinen persoonallisuus” erityisesti entisissä Itä-Euroopan sosialistisissa valtioissa. Meritokratia ei ole ollut riittävä argumentointipohja monille näistä autoritaarisesti asennoituvista henkilöistä, vaan he turvautuvat päähänpinttymiinsä ”keskikokoisine valheineen”, vaihtoehtoisine totuuksineen ja salaliittoteorioineen. Ja heidän herransa ja auktoriteettinsa palkitsevat  heidät heidän uskollisuudestaan.

Ketkä viehättyvät autoritarismista? On huomiota herättävää,  että kohtalaisen hyvin koulutetut, keskiluokkaiset ihmiset ovat lupaavinta kohderyhmää. He ovat juuri noita ajan virrassa saavutetusta asemastaan  periksi antaneita ihmisiä, jotka ovat kärsineet nykykehityksestä.  Nähdäkseni Applebaum ei varsinaisesti pyri ”ymmärtämään”  näitä uusien kyseenalaisten ajatustapojen ja ideologioiden omaksujia, vaan näkee heihin kohdistamansa kriittisen asennoitumisen oikeutetuksi. Toinen linjahan voisi olla vastustajan asemaan asettuminen hänen omien vaikuttimiensa pohjalta, vaikkei sinänsä hyväksyisikään argumentteja.

:::::::::::::::::::::::::::::

Myös nyt niin kuuluisa Francis Fukuyama on käsitellyt demokratiateemaa perin pohjin. Hän tekee sen identiteettiajattelun näkökulmasta. Fukuyaman ajattelussa on havaittavissa piirteitä populistien ymmärtämisestä – joskaan ei hyväksymisestä – juuri identiteettien kautta. Olen käsitellyt tätä aihetta tarkemmin erillisessä kirjoituksessa;  tässä lainaan vain katkelmaa tuosta blogi-kirjoituksesta,  joka sopinee tähän yhteyteen.

Francis Fukuyama  kirjoitti  vuonna 2018 kirjan,  jonka nimi kuuluu ytimekkäästi ”Identiteetti” (Antti Immosen suomennos,  2020). Alaotsakkeena on ”Arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka”. Alkuperäisen teoksen nimi on ”Identity:  The Demand for Dignity and the Politics of Resentment”. Alaotsakkeella viitataan identiteettiä korostavien (populististen) tahojen kokemaan arvostusvajeeseen ja siitä johtuvaan kateuteen, jotka sitten yhdessä synnyttävät identiteetti-ilmiöitä. Teoksellaan Fukuyama osallistuu identiteettipolitiikasta käytyyn/käytävään laajaan keskusteluun ansiokkaasti.

Fukuyama lähestyy Applebaumin esille nostamaa teemaa ehkä hieman eritellymmin,  ja on sen takia huomionarvoinen ajattelussaan.

Fukuyama myöntää, että uudella vuosituhannella liberaali demokratia on kärsinyt tappioita ja vastaavasti autoritaariset vallanpitäjät ovat saavuttaneet menestystä. Autoritarismi nojaa hyvin vahvasti identiteettipolitiikkaan. Voitaneen siis objektiivisesti todeta, että Fukuyama on 1990-luvun vaihteen arvioissaan (”Historian loppu”) ainakin osin erehtynyt: liberaalin demokratian kilpailijana autoritaarisuus  on saavuttanut kiistatonta menestystä.

Fukuyama tarttuu ”Identiteetti”-kirjassaan oleelliseen muutokseen ideologisissa ja poliittisissa voimasuhteissa,  kun hän toteaa, että ”vanhaa valtaa” edustavat keskusta-vasemmisto- ja keskusta-oikeistopuolueet ja ”uutta  valtaa” identiteettikysymyksistä nousevat puolueet. Ristiriidat uusien ja vanhojen poliittisten voimien kesken ovat usein jyrkempiä kuin ”vanhojen puolueiden” keskinäissuhteiden aikaan.

Internetin läpimurto kaikkine seuraamuksineen on hyödyttänyt enemmän populistisia tahoja kuin perinteisiä puolueita. Some on suosinut identiteettiryhmiä. Tämä on näkynyt erityisesti autoritaarisesti johdettujen  maiden kansannousuissa, mutta myös oikeistolaisten identiteettiä korostavien tahojen toiminnassa demokratioissa. Some on pirstonut identiteettiryhmiä pienempiin osiin ja mahdollistanut väärän ja valheellisen tiedon levittämisen  ennenkuulumattomalla tavalla.

:::::::::::::::::::::::::::

Demokratian iltahämärä voi väistyä  aamun sarastuksen tieltä, jos demokratialiikkeet saavat tuulta purjeisiin. Pimeimmän hetken väitetään vallitsevan juuri ennen sarastusta. Demokratialiikkeet eivät siis ole kuolleet,  vaan ovat viime aikoina osoittaneet elinvoimansa. Luo uskoa tulevaisuuteen, että kansanvaltaiset järjestelmät ovat niihin kohdistuneen  haastamisen seurauksena voimistuneet.

Demokratian  ja autoritaarisuuden välinen taistelu käy juuri nyt kuumimmillaan Valko-Venäjällä.

Helsingin Sanomien haastattelussa 17.9.2020  ”Demokratian tuhon ennustaja” Applebaum toteaa mielenkiintoisesti, että ”Demokratian uusi nousu tarvitsee populistien vastapainoksi maltillisimman oikeiston ja vasemmiston parempaa argumentointikykyä”. Hän viittaa samaan asiaan,  josta Fukuyama yllä puhui.

Applebaum näkee äärioikeiston paljon suurempana vaarana demokratiakehitykselle kuin äärivasemmiston ja on siinä oikeassa. Jäin jopa ihmettelemään,  mitä Applebaum tarkoittaa vasemmistovaaralla laajassa mielessä. Pari esimerkkiä diktatuureista, kuten Pohjois-Korea ja Venezuela tai levottomuudet kampuksilla eivät juuri selitä äärivasemmiston aiheuttamaa ”potentiaalisesti suurta ongelmaa”. Nyt taitaa puhua ensi sijassa konservatiivi ajattelija. Toki hän muistaa mainita, että äärivasemmistolta puuttuvat tosiasialliset vallan välineet, joilla se raivaisi itselleen tilaa.

Yhdysvaltain vaalien tulosta Applebaum pitää tärkeänä airuena sekä USA:n että muunkin maailman kehitykselle. Juuri demokraattien Joe Biden tarjoaa mahdollisuuden ”vallankumouksellisten sosiaalisten uudistusten” toteuttamiselle, toteaa Applebaum toiveikkaasti. Poliittisen keskitien kulkija Biden tarjoaa Applebaumin mukaan myös tasapainottavan vaihtoehdon äärioikeistolle ja äärivasemmistolle. Jos näin kävisi veisi se mahdollisuuksia populisteilta ja voisi välillisesti vaikuttaa demokratian vahvistumiseen ja autoritaaristen hallintojen heikkenemiseen maailmalla.

Venäjään viitatessaan Applebaum epäilee,  että Venäjällä ja Trumpilla on käsittelemättömiä asioita. Onko Venäjällä halussaan Trumpia kompromettoivia salaisuuksia?

Anne Applebaum on mielenkiitoinen esimerkki konservatiivista, joka  on omaksunut – osin Trumpin toilailujen seurauksena – maltillisia,  puoluerajat helposti ylittäviä kantoja nykyisen hedelmättömän polarisaatioajattelun vastapainoksi. Demokratialla on Applebaumissa vahva puolestapuhuja.

 

Demokratian oppitunneilla

 

Kun katselee Yhdysvaltain demokratian toteutumista presidentinvaalien alla,  joutuu hämmennyksen tilaan, johon viittasin  ehdokkaiden ensimmäistä vaaliväittelyä koskeneessa kirjoituksessa. Miten kauas onkaan edetty säällisestä kansanvallan toteutuksesta!

Juuri nyt  amerikkalaisen demokratian haaksirikon yhteydessä tulee mieleen Yhdysvaltain presidentti, joka pakotti ”väittelyssä” vastustajansa jakamaan kanssaan öykkärimäisen käytöksen. Todellakin syyllinen tapahtumaan on se, joka heittää ensimmäisen kiven. Ja se on helppo määrittää: Donald Trump keskeytti Joe Bidenin ja tilaisuuden puheenjohtajan Fox Newsin Chris Wallacen 120 -145 (!) kertaa laskentalähteestä riippuen. Vallantäyteys on kasvanut niin suureksi, että koko keskustelutila täyttyi Donald Trumpin itsekkäällä oman oikeassa olemisen julistuksella.

Tietenkin nykydemokratian karikoiden historia Yhdysvalloissa on laajempi ja pidempi kuin mitä ensimmäisessä vaaliväittelyssä nähtiin. En kuitenkaan jatka pidemmälle asioiden kertausta kuin toteamalla, että Suomessa ei sentään olla näin eksyksissä.

::::::::::::::::::::::::::::

Entä meillä Suomessa, mikä on demokratian ja sivistyksen asema?

Helsingin Sanomissa  juhlittiin 1.10. 2020 pääkirjoituksessa ”Demokratia kasvaa koulusta” Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen juhlapäivää pohtimalla demokratian tilaa Suomessa, ja ennen kaikkea sen muuttumista vuosikymmenien saatossa. Pääkirjoitus on hyvä sytyke myös omille pohdinnoille.

Kansanedustaja Sillanpäästä tuli ensimmäinen naisministeri Suomessa. Hänet nimettiin toiseksi sosiaaliministeriksi  Väinö Tannerin vähemmistöhallitukseen vuonna 1926. Tulevina vuosina Sillanpää vaikutti muun muassa ensikotitoiminnan ja Naistenklinikan perustamiseen sekä äitiysavustuslain säätämiseen. Sillanpää oli vanhoille päivilleen saakka äärimmäisen työteliäs ja aikaansaava.

Miina Sillanpää on oiva esimerkki siitä,  kuinka kenestä tahansa voi tulla mitä tahansa, kunhan ahkeruus ja pää kestävät. Sillanpään ura osui yhtenäiskulttuurin ajalle, jolloin yhteiskunnan laajaan sivistykseen perustuva rakenne oli vasta muotoutumassa. Vaikka poliittisesta suunasta taisteltiinkin, solidaarisuus ja sopu yhteiskuntaryhmien välillä voittivat.

Hesarin pääkirjoituksessa todetaan, että nyky-Suomessa eletään yhä vähemmän sillanpääläisten hyveiden mukaisesti. Tapahtunut yhteiskuntarakenteen eriytyminen on toteutunut kaikkialla saman kehitystason maissa. Silti demokraattiset prosessit ovat Suomessa korkealla tasolla. Poliitikot taistelevat kannattajiensa päämäärien  puolesta välillä mitään kaihtamattomilla tavoilla ”Amerikan malliin”, mutta kansanvallan perusrakenne on säilynyt vahvana. Silti haasteet kasvavat koko ajan.

Koulutus levisi aikoinaan yhä laajempiin kansankerroksiin. Omana aikanani tapahtui suurten ikäluokkien oppikouluun ryntäys 1960-luvun vaihteessa ja  vastaava invaasio yliopistoihin 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun vaihteessa.

Kysymys ei ollut vain suurten ikäluokkien invaasiosta, vaan siitä, että yhteiskunta oli valmis ottamaan massojen sivistymisen vastaan.

Tässä on jotain tuttua, jotain sellaista, jolle löytyy vertauskohta aiemmasta historiasta. Joudumme palaamaan 1920-luvulle…….

Mitä sanoikaan Matti Kurjensaari (1907-1988) teoksessaan ”Taistelu huomispäivästä” (1948, 1967): ”Meidän sukupolvemme on 1920-luvulla alkaneen ylioppilastulvan täysivaltaista edustajistoa. Silloin käyrät kohosivat huimaavasti…… Auditoriot täyttyivät”. Se oli sen ajan joukkoryntäystä sivistymään, opiskelijamäärä lähes kolminkertaistui vuodesta 1920 vuoteen 1938. (Vielä hurjempi nousu tapahtui 1960-luvulla, kun opiskelijamäärä kolminkertaistui vain vuosikymmenessä). Kurjensaari: ”(1920-luvulla) opiskelijoita saapui korkeakouluihin laajemmista piireistä kuin koskaan aikaisemmin. Yhä useammin merkittiin isän ammatiksi vahtimestari, työmies, maanviljelijä, pika-ajuri, palomies….”. Näitä polkuja pitkin ihmisistä tuli tuomareita, maistereita, lääkäreitä, pappeja.

Kurjensaari kokee ihailun – ehkä pikkuisen kateudenkin - kohteena ne vanhemmat (1900-luvun alun) ikäluokat, jotka saivat jo kotonaan nauttia sivistysperinteistä: aiemmat sukupolvet osaavat enemmän kuin me! ”Heillä oli etumatkaa”, sanoo Kurjensaari. ”Heillä ei ole tulokkaalle ominaista jännittynyttä, kireää otetta.” Ja edelleen: ”1920-luvulla meidän lähtökohtamme oli toinen….. tehtävämme oli suorittaa henkilökohtaista uudisraivausta…. suoritimme ensimmäisen polven sivistyneistön tavoin jättiläismäistä sopeutumis- ja omaksumiskamppailua”. Ehkä tässä on vähän tyypillistä oman sukupolven uudisraivaushengen ylikorostamista, mutta totta toinen puoli.

Tietenkin Kurjensaaren opiskelijasukupolvella (työmiesten, vahtimestareiden lapsilla…) oli ankarat aineellisista puutteista johtuvat haasteet opinnoissaan: ”Vasta toisena lukukautena rupesin syömään sunnuntaisinkin”, sanoo Kurjensaari. Terve.

Matti Kurjensaaren aikalaiskertomus ja sitä muutama vuosikymmen myöhemmin seurannut suurten ikäluokkien pakkautuminen opintoihin ovat elimellinen osa suomalaista sivistyksen ja demokratian voittokulkua, kivuliasta, mutta kuitenkin.

:::::::::::::::::::::::::

Olisi teeskentelyä väittää, etteikö luottamus edustukselliseen demokratiaan olisi heikentynyt Suomessakin viime vuosina. Osa pettynyttä keskiluokkaa on  ryhtynyt hakemaan populistisista  lupauksista parempaa huomista ja osa hakee suorasta demokratiasta keinoja muuttaa ympäröivä todellisuus haluamakseen. Tälle päivälle on ominaista, että tietä raivataan omille mielipiteille jyrkkien kannanottojen  ja vastakkainasettelujen kautta. Netti tarjoaa debattiin/sapelinkalisteluun alustan.

Keskiluokkainen kipuilu on osoitus siitä, että tulevaisuudelta ei odoteta suuria, pikemminkin päinvastoin: keskiluokan heikkenevä  yhteiskunnallinen asema vaanii nurkan takana,  jos ei ole osin jo toteutunut.

Tämä kaikki on merkki siitä, että yhteiskunnallista eriytymistä on tapahtunut. Sama,  mikä koskee yhteiskunnallista asemaa koskee myös koulutusta.  On vaara, että tulevat sukupolvet ovat heikommin koulutettuja ja palkattuja  kuin ne,  jotka nyt ovat työmarkkinoilla.  Pisa-tuloksissa on näkynyt oppilaiden välisten osaamiserojen kasvua, samoin koulujen väliset erot ovat kasvaneet. Molemmat merkkejä eriytymisestä.

Globalisaatio hämärtää tavallisen kansalaisen  näkymää siihen,  mitä ympärillä tapahtuu. Syy- ja seuraussuhteiden ymmärtäminen vaatii poikkeuksellisen syvällistä paneutumista asioihin.

Samaan aikaan edellä mainittujen prosessien kanssa vielä voimassa olevat yhtenäiskulttuurin elementit  saattavat rapautua monien muidenkin kehityskulkujen seurauksena. Polarisaatio eri kansanryhmien välillä on vaarassa kasvaa. Sopimisen kulttuuri,  joka on ollut omiaan pitämään kansakunnan koossa on uusien haasteiden edessä.

::::::::::::::::::::::::::::::

Demokratian vahvuus on siinä, että sen avulla voidaan harjoittaa epävarmuuden sietokykyä. Kurinalainen äärivasemmisto- tai oikeisto-oikeamielisyys viehättää selkeydellään monia (” tulisi joku ja löisi nyrkin pöytään”). Suomalainen kansanvalta on kuitenkin kestänyt: huojuttuaan ja horjuttuaan hetken suomalaiset eivät lähteneet lapualaiseen, fasistiseen kokeiluun mukaan. Antti Blåfield toteaa HS:n kolumnissa  ”Fasismi kasvaa tunnetilasta yhteiskunnalliseksi voimaksi” 18.8.2015, että ”suuri enemmistö suomalaisista on valmis sietämään elämän epätäydellisyyttä mieluummin kuin marssimaan hurmahenkisen totuuden tahdissa”.

Demokratia on väline, joka vakiinnuttuaan sammuttaa suuret yhteiskunnalliset palot. Se ei ole kovin ripeä liikkeissään, joka harmittaa monia. Silloin, kun pitäisi ryhtyä tekoihin, se jaarittelee, riitelee ja hakee loputtomiin kompromissia. Mutta toisaalta se tuo tavallisen ihmisen näkökulman yhteiskunnallisiin kiistelyihin ja avoimiin haavoihin eikä antaudu tuulen vietäväksi niin helposti kuin mitä tapahtuu nopealiikkeisemmälle älymystölle. Kansanvalta toimiessaan tuo tervettä vakautta ja ennustettavuutta yhteiskuntapolitiikkaan.

”Suomalaisen demokratian peruskivi on koulutus”, toteaa HS pääkirjoituksensa lopuksi. Katson myös itse, että nämä kaksi – demokratia ja koulutus  -  ovat kulkeneet ja kulkevat käsi kädessä.  Suomalaisen kansanvallan ja koulutuksen historia Miina Sillanpää esimerkkinä vahvistaa tapahtuneen kehityksen.

 

Trump vs. Biden: ensimmäinen väittely

 

 

Donald Trumpin ja Joe Bidenin ensimmäinen TV-väittely on juuri päättynyt varhain 30.9. 2020 aamulla ja hämmentyneenä lasken muistiinpanojani varten varaamani kynän kädestäni. Vai oliko tässä mitään  hämmentävää: kilpalaulanta oli sitä,  mitä odotettiin. Vaaliväittelyn puheenjohtajalla,  Fox Newsin uutisankkurilla Chris Wallacella oli suuria vaikeuksia pitää Clevelandissa käyty ”väittely” (tai retorinen tappelu) hallinnassa. Puheenjohtaja joutui toimimaan myös taistelun erotuomarina ja teki sen huonolla menestyksellä.  Oliko hän valmistautunut otteluun? Tietenkin,  mutta silti tilanne karkasi käsistä.

Käsittelyssä oli kuusi teemaa, joista kumpikin ehdokkaista sai pitää kahden minuutin  alustuspuheenvuoron. Sen jälkeen oli tarkoitus käydä keskustelua,  mutta sananvaihto meni päälle puhumiseksi.

Kumpi ehdokkaista kantoi suuremman vastuun hulabaloon synnyttämisestä? Ehdottomasti Trump. Hän oli alusta lähtien päättänyt ottaa puhetilan  haltuunsa, mutta ei niinkään retoriikalla vaan päälle huutamalla. Trump käyttäytyi kuin katugangsteri eikä Biden edes yrittänyt vastata samalla mitalla,  ja niillä kerroilla kun hän lähti päällehuutamiseen,  lavalle jäi kaikumaan Trumpin paasaus.

Trumpin osalta väittely eteni suurin piirtein niin, että puheenjohtaja kysyi kysymyksensä ja sitten Trump vastasi  kysymykseen, johon hän halusi vastata.

Trumpin käyminen kierroksilla oli odotettu ”yllätys”. Hän ei edes yrittänyt hillitä itseään. Hän oli tutunoloisesti aggressiivinen öykkäri, jonka paraatilaji on mutapaini. Välillä Biden taivasteli näkyvästi Trumpin käytöstä ja hiljeni mielenosoituksellisesti ”luovuttaen” estradin turhautuneena  Trumpille. Puheenjohtajalla oli suuria vaikeuksia saada Trump pysymään puheenvuoroprotokollassa. Välillä tuli mieleen, että Trump kävi kahden rintaman sotaa sekä puheenjohtajaa että Joe Bidenia vastaan. Pystyikö Wallace  tämän kaiken keskellä puolueettomuuteen?” Ei pystynyt,  hän joutui antamaan (lue: luovuttamaan) Trumpille puheenvuoroja (tai  päällepäsmäröintivuoroja) selvästi enemmän kun Bidenille. Eri asia on sitten, kuka olisi pystynyt selviämään puheenjohtajan tehtävistä kunnialla tässä tilanteessa.

Trumpilla ei tunnu olevan kuin yksi taktiikka. Hän on kuin nyrkkeilijä,  jonka ainoa tapa menestyä on  silmitön hyökkäys vastustajan kimppuun. Trump käytti väittelyssä tapansa mukaan toistoa ja retorisia aasinsiltoja pelatakseen itselleen miettimisaikaa ja päästäkseen seuraavaan lauseeseen. Vaalinäkymä on pahaenteinen. Väittelyssä kävi ilmi,  ettei Trump tappion kärsiessään myönnä hevillä häviötä.

Biden pyrki puhumaan suoraan TV-katsojille, joka oli hyvä veto, koska Trump oli epäkypsä debatoija, joka ei ota katsekontaktia.  Trump puhui kilpailijastaan ”Joena” ja  Biden  Trumpista ”hänenä”. Trump lähinnä pyrki päälle puhumalla estämään Bidenin argumentoinnin. Kohteliaisuuspisteitä ei väittelystä kannata jakaa, mutta Bidenin kotikasvatus piti ylivoimaisesti paremmin.

Bidenin lievä änkytys tuli kyllä esille, ja vastustajat voivat sen nostaa julkisuuteen, mutta minun mielestäni Biden puhui ennakko-odotuksiin nähden sujuvasti. Epäilen,  että Biden saa paljon myötätuntoääniä esiintymisestään. Ainakin aluksi hän yritti pitäytyä laatimassaan vaalitilaisuuden ennakkosuunnitelmassa. Joissakin tilanteissa Biden selvästi kyllästyi Trumpin  päällepuhumiseen ja keskeytti oman puhevuoronsa.

Biden oli varmaankin miettinyt taustaryhmänsä kanssa, minkälaisia nimityksiä hän saattoi käyttää Trumpista. Niinpä mukana oli neutraalimmasta päästä vaikkapa ”valehtelija”. Bidenin kannattaa pitää mielessä , että hänellä on tässä rääväsuukilpailussa  vain menetettävää,  sillä hän on varsin pidetty poliitikko.

Koko väittelytilaisuus oli  voimakkaasti propagandasävyinen. ”Asia edellä”-agenda kärsi väittelyssä suurimman tappion, vaikka puheenjohtaja toista yritti. Toki asiaakin saatiin keskustelijoiden itse aiheuttaman häiritsevän metakan läpi kuuluville ja siitä pyrin seuraavassa luomaan yhteenvedon.

Kaikki teemat johtivat jyrkkiin erimielisyyksiin väittelijöiden välillä. En havainnut yhtäkään aihetta,  josta olisi oltu edes sinne päin samaa mieltä. Ylen Aamu-TV:ssä käytettiin ilmaisua, että molemmat toivat identiteettisanomaa (rotu, sukupuoli, ilmasto ym.) julki. Ehkä näinkin, mutta joka tapauksessa kumpikin profiloitui taustajoukkojensa mukaisesti jyrkästi toisistaan  poikkeaviksi vaihtoehdoiksi.

Korkeimman oikeuden jäsenten valinnasta ja seuraamuksista käytiin tiukka keskustelu. Tavan mukaan keskustelu rönsyili, mutta päällimmäiseksi jäi Trumpin halu käyttää tuomarinimitystä hyväkseen. Päätös  on juuri näinä aikoina kääntymässä hänen hyväkseen (äänet korkeimmassa oikeudessa 6-3 republikaanien hyväksi, jos puoluekannoista pidetään kiinni). Biden edusti odotetusti  kantaa,  jonka  mukaan vaalit tuli käydä ensin ja vasta sitten nimetä  korkeimman oikeuden puuttuva jäsen. Toinen kiistan aihe on Obamacare,  jonka kaatamiseen Trump pyrkii korkeimman oikeuden em. jäsenkirjon kautta. Aiheen käsittelyn yhteydessä korona tietenkin nousi myös esille, koska  se kytkettiin Obamacareen. Biden on voimakas Obamacaren kannattaja.

Koronapandemia oli tietenkin yhtenä aiheena. Tässä,  kuten muissakin aiheissa Biden korosti, että Trumpilta puuttuu ”plan”, suunnitelma viitaten trumpilaiseen improvisointiin. Rokotteen käyttöönotosta osapuolilla oli odotetusti täysin poikkeava kanta: Trumpin aikataulu oli pikainen,  kun taas Biden korosti rokotteen luotettavuutta ennen  kuin se päästetään markkinoille mahdollisesti kesällä 2021.

Talouden hoidossa Trumpilla on etunaan ennen koronaa vallinnut talouden myötätuuli alhaisine työttömyyksineen. Biden korosti talouden aneemisuutta koronakriisin aikana. Hän syytti Trumpia mitääntekemättömyydestä koronaepidemian aikana.

Trump sai niskoilleen syytökset veroista, joita hän Bidenin mukaan on maksanut vähemmän kuin koulunopettaja.

Rotukysymyksestä saatiin täysin odotettu väittelyn tulos, kun Biden asettui sovittelevuuden kannattajaksi ja syytti presidenttiä rotuvihasta ja  Trump puolusti valkoisten näkökulmaa. Biden puolusti tässä,  kuten muissakin asioissa sopua eri osapuolien välillä.

Sama erimielisyys vallitsee ilmastokysymyksessä. Asetelmassa talous vastaan ympäristö Trump asettui talouden toimivuuden kannalle, kun taas Biden asettui puolustamaan taistelua puhtaamman ilmaston puolesta. Hän sanoi Yhdysvaltojen liittyvän uudelleen Pariisin sopimukseen, jos hänet valitaan presidentiksi.

Bidenin selvä viesti oli,  että ÄÄNESTÄKÄÄ! Tämä on nähtävissä niin, että Bidenin kannattaa tähdätä selvään ääntenenemmistöön voidakseen välttää loputtomat spekulaatiot ja tuloksen riitauttamisen. Postiäänet olivat odotetusti kiivailun keskiössä. Trump ei selkeästi luvannut hyväksyä vaalien tulosta, kun taas Bidenille kelpaa tulos niin kuin se on.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Aamuyöllä nähtiin näytelmä,  jota ei toivoisi demokratiassa näkevänsä. On liian laimeaa puhua polarisoitumisesta, pitää puhua vastakkainasettelusta verissä päin, jonka sovittamisessa demokratian pelisääntöihin on valtava määrä tekemätöntä työtä.  

PS

Väittelyn kommentoijat (Yle, HS) ovat ottaneet omituisen kyynisen näkökulman väittelyyn. Väittely on haluttu mitätöidä, joka on hätävarjelun liioittelua. Se oli kaikesta huolimatta hyödyllinen ja avasi näkymän USA:n poliittiseen ilmapiiriin juuri nyt.

Toinen ärsyttävä seikka oli jälkiarvostelujen "tasapuolisuussyndrooma", joka ilmenee esim. sillä tavalla, että Trumpin aggressiot laskettiin myös Bidenin synneiksi.