perjantai 24. maaliskuuta 2017

Miten menetimme asioiden hallinnan ja kaappaamme sen takaisin?

HS:ssä oli toimittaja Anna-Sofia Bernerin pitkä haastattelu historioitsija Juha Siltalasta (”Keskiluokka hakee turvapaikkaa”, 19.3.2017). Aiheena oli Siltalan uusin kirja ”Keskiluokan, nousu, lasku ja pelot”. En käsittele aihetta yksityiskohtaisesti, vaan vain yhdestä näkökulmasta nimittäin käsitteen ”Take back control” -pohjalta. Ajatuksena on, että (nyky)historiassa on tapahtunut asioiden hallinnan luisuminen ”koneistoille” tai ”poliitikoille” tai jollekin ”etäiselle yhteiskunnalliselle toimijalle”, joka tapauksessa pois tavallisen kansalaisen ulottuvilta.

Kontrollinäkökulma on oivallinen. Ei tarvitse kuin vilkaista käytävää keskustelua niin havaitsee, kuinka vallitseva väite ”kansalaisten otteen menettäminen on”. Kysymys on demokratian toteutumisesta tai pikemminkin toteutumatta jäämisestä. Haastattelussa ei juurikaan pohdita sitä, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun poliitikko on luvannut otteen takaisin kansalaiselle. Miten palauttaminen tapahtuu? Miten annettu lupaus täytetään?

Siltala lienee kaikkea muuta kuin Trump-fani, mutta hän rakentaa mielenkiintoisen näkymän sanoessaan haastattelussa, että ”Donald Trump on etevästi onnistunut muuttamaan kannattajansa uhriutumisen toiminnaksi. Hän on taitava tunnejohtaja”. Epäilemättä. Kannattajat ovat todenneet joutuneensa menneinä vuosina jonkin vihamielisen eliitin tai Washingtonin hallinnon välikappaleeksi, ja nyt he odottavat vapauttavan messiaan ilmestymistä. Ja kas, hän on täällä tänään. Trump on jo vaalilupaustensa toteuttamisvaiheessa. Nyt on enää yksi ongelma – ja se on iso – mitä lupauksia hän on täyttämässä ja miten?

Siltalaa ei voi moittia, sillä tarkalleen ottaen hän ei puhu toiminnan tuloksista mitään. Hän vain toteaa fiksusti, että ”uhriutuminen on muutettu toiminnaksi”. Aggressiivista aktiivisuutta Trumpin puolesta ilmeneekin aivan uudella tasolla. Kun katsoo mielenilmauksia, ei jää epäilyä sankareista ja konnista. Goebbelsilaisilla menetelmillä Trump saa huutokuorot puolelleen: ”Clinton lukkojen taakse”. Presidenttiin pettyneiden määrä kuitenkin kasvaa samaan aikaan: presidentin suosio on pudonnut.

Ennen kuin menen arvioimaan sitä, miten kontrollivajetta koskevaan huutoon vastataan, on syytä käydä läpi, miten kansalaiset yli rajojen ovat joutuneet samojen haasteiden eteen.

Siltala arvioi suomalaisen keskiluokan synnyn tapahtuneen aikavälillä 1966-1990. Ajoitus on paikallaan: kun kansanrintamahallitus muodostettiin vuonna 1966, aikakauden ilmapiiri oli suopea köyhyyden poistamiselle ja ihmisten nostamiseksi keskiluokkaan suhteellisesta niukkuudesta. Lainsäädännöllisesti edettiin odotettuun suuntaan. Siteet aiempaan maailmaan haluttiin katkaista ja ryhtyä toimiin elintason ja elämänlaadun kohottamiseksi.

Tätä kautta kesti 1990-luvun lamaan saakka. Sitten tuli romahdus, joka asetti yhteiskunnalle uudet haasteet. Kuitenkin vuosien 1994-2007 (ei seitsemän, vaan 14 lihavaa vuotta!) bkt:n kasvu keskimäärin vajaalla neljällä prosentilla näytti Nokian ynnä muiden siivittämänä nostavan Suomen jälleen korkeimpaan kategoriaan kansakuntien talouskilpailussa. Ja sitten finanssikriisin jälkeen iski talouden syvä anemia, jossa kasvu on ollut kiven takana (muistettakoon kuitenkin vuosien 2010-2011 lähes kolmen prosentin kasvu kumpanakin vuonna).

Tämä kertaus muodostakoon taustan Siltalan piirtämälle kuvalle keskiluokan kohtaloista. Vähitellen vuosikymmenien vaihtuessa – oletetusti – ihmisten oma päätäntävalta on kaventunut ja valta on siirtynyt ”eliiteille” tai ”poliitikoille”. Räikein tämä polarisoituminen – kansa vs. eliitti - on Yhdysvalloissa. Kuilu on niin leveä, että se on osin uskomaton. Trumpin kaltainen ihminen ei tippaakaan lievitä eripuraa, vaan päinvastoin lausunnoillaan laventaa kuilua. Kaiken lisäksi hän tekee sen täysin ristiriitaisesti laukomalla milloin minkäkinlaisia twitter-mielipiteitä.

On syntynyt erilaisia tapoja ratkaista länsimaiden kohtaamat talouden ongelmat. Saksassa on luotu matalapalkkaisten luokka – onpahan ainakin jotain työtä jollakin palkalla. HS:n haastattelun mukaan Saksassa joka viides työntekijä ansaitsee alle 10 euroa tunnilta. Samaan aikaan keskimääräiset ansiot ovat nousseet. On nähtävissä, että tämä kehitys ei voi jatkua kovin kauaa. Myös Suomessa vuosien 1966-1990 jälkeinen kehitys on kääntänyt tulokehityksen päinvastaiseksi: tuloerot ovat alkaneet laajentua.

Pidän aika kiistanalaisena Siltalan käsitystä, että USA:ssa tapahtunut keskiluokan heikkeneminen ei johdu teknologisesta kehityksestä, vaan ”työntekijöiden poliittisesta tinkimisvoimasta”. Tämä on mielenkiintoinen väite, sillä väitteenä minä sitä pidän. Ilman muuta teknologinen kehitys on vaikuttanut ja ennusteiden mukaan vaikuttaa vielä tulevaisuudessa huomattavan dramaattisella tavalla työpaikkoihin. Mutta totta toinen puoli: Yhdysvaltain ammattiyhdistysliikkeen heikko asema on johtanut tilanteeseen, jossa joukkovoiman avulla tapahtuvaa palkkataistelua ei juuri ole. Sitä ei edes ymmärretä kaivata, ehkä sen takia, että se haiskahtaa sosialismilta. Tosin USA:ssa presidentinvaalien aikaan tehty nuorisotutkimus – johon Siltalan haastattelussakin viitataan – kertoo, että kolmasosa nuorista kannattaa sosialismia (todennäköisesti ruotsalaistyyppistä sosiaalidemokratiaa). Kun raha ei kierrä entiseen malliin normaalityön kautta hyvinvoinniksi, osa pyrkii kattamaan vajeen lisäämällä työtä. Yhdysvalloissa tämä kehityskulku on ollut voimassa jo kymmeniä vuosia. Pääomien liikkuminen yli rajojen on kaventanut paljolti kansallisvaltiopohjalta toimivien työntekijöiden liikkumavaraa.

Keskiluokan menetettyä asemiaan Siltala näkee, että korvausta yritetään saada aikaan ihmistä lähellä olevilla motivoitumiskeinoilla, joista hän mainitsee esimerkkinä ”puolukkaämpärin täyttämisen!”. Tiedän tunteen, kun olen lukemattomina kesinä harrastanut puolukanpoimintaa, mutta olen kyllä tehnyt sen ilman ahdistuksen tunnetta. Mutta totta toinen puoli: mitä muuta blogin kirjoittaminen eläkkeellä on kuin merkityksen ja onnistumisen kokemista – juuri sitä ämpärin täyttöä!

:::::::::::::::::::

Timo Soinin lupaus on sukua Trumpin lupaukselle sillä erotuksella, että Soinilla on ollut tilaisuus toteuttaa aikomuksiaan hallituksessa. Smpläinen unohdetun kansan merkityksen palauttaminen on ollut vähintäänkin taustalla luomassa tulevaisuuden odotuksia. Väittämäni kuuluu, että hengennostatus, mikä kuuluu vaalipropagandaan ison veden molemmin puolin, on vain hämärä haiku reaalisista mahdollisuuksista muuttaa tapahtumien kulkua. Mihinkään kohtalouskoiseen determinismiin ei kannata sortua; vaikutusmahdollisuuksia on, mutta ne pitää asettaa realistisiin kehyksiin.

Kun ihmiset ovat menettäneet otteensa isojen asioiden hallinnasta, astuvat peliin populistit, jotka selittävät tapahtuneet väärinkohteluna, joka on kohdistunut tavalliseen kansalaiseen. Tämä on omiaan herättämään joidenkin kansalaisryhmien katkeruutta ja epäluottamusta päättäjiin. Samaan aikaan elinkeinoelämän ja hallituksen päätöksentekijät uhkaavat kansalaisia kilpailukyvyn menetyksellä, jos etujen leikkauksiin ei suostuta. Ei ihme, että oikeutetun kontrollin tunne asioihin häviää.

Keskiluokka on tapahtuneen yksilöllistymiskehityksen myötä menettänyt voimaansa. Vaurastuminen on merkittävin syy yksilöllistymiskehitykseen. Samalla on menetetty joukkovoiman käytön edut. Lapsiperheet yrittävät näistä lähtökohdista – ”laajan portfolion ” avulla löytää selviytymiskeinot yksilöllistyvässä maailmassa.

Yllättäen Siltala näkee koulutuksen merkityksen suorastaan vähäisenä: sen avulla keskiluokka ei säästy irtisanomilta. Entä jos ilman koulutusta tilanne on vielä huonompi?

Olen Siltalan kanssa samaa mieltä ihmisten turvallisuushakuisuuden lisääntymisestä. Tutkimuksissa käytetään turvallisuushakuisuuden synonyymina sanaa ”käpertyä”. En näkisi asiaa näin lohduttomana. On kahdenlaista turvallisuushakuisuutta: 1) populistien tarjoamaa aggressiivista ulkoisen tai sisäisen vihollisen uhkaan perustuvaa turvallisuushakuisuutta ja 2) hyvinvointiyhteiskunnan elementtejä kehittävää modernia turvallisuushakuisuutta. Viime mainittua pidän terveenä puolustusmekanismina nyky-yhteiskunnassa, vaikka ykkösvaihtoehtona turvallisuushakuisuudelle onkin pidettävä työtä ja työpaikkaa.

Siltala määrittää edellä kuvatun tapahtumakehikon aikaraamiksi 25 vuotta kestäneen uusliberalismin kauden. Sen aikana tapahtui Suomen 1990-luvun alun lama ja myös finanssikriisi. En yhdy kyllä väitteeseen, että aivan kuten 1990-luvun laman aikaan, velat ulkoistettiin yhteiskunnan maksettavaksi (kuten tapahtuikin), niin nyt finanssikriisin seurauksena tapahtuu sama. Mielestäni nyt ei ole kysymys toimijoiden ylivelkaantumisesta vaan kansakunnan laaja-alaisesta aneemisuuden tilasta, jossa selviytymisen keinovalikoimaan ei kuulu devalvaatio, siispä on turvauduttu sisäiseen devalvaatioon.

Onko selkeimmin kansalaisten kontrollin menetyksestä saarnanneella Donald Trumpilla lääkkeet hallinnan uudelleen ottamiseen? Pahoin pelkään, ettei ole: hän on tiedollisesti Yhdysvaltain historian heikoimmin varustautunut presidentti. Se käy ilmi miltei päivittäin. Presidentti ei tiedä, miten asiat ovat. Pieni esimerkki: Trump vaati Saksaa maksamaan Nato-velkansa takaisin Yhdysvalloille! Ei ole mitään kertynyttä velkaa. Kontrollin palatusta koskevien lupausten kannalta tämä on juuri pahin skenaario: miten voi täyttää kansalaisille annetut lupaukset, jos ne on annettu tietämättömänä asioiden realiteeteista.

Seurauksena on kansalaisten pettymys: kontrollia ei palauteta tällä tavoin. Kysymys on mielikuvasta, joka halutaan synnyttää äänestäjässä: olemme puolellasi kasvottomia byrokraatteja ja kieroutuneita poliitikkoja vastaan. Kukaan ei varmaan kyseenalaista kansalaisen oikeutta saada kontrolloida paremmin itseään koskevia päätöksiä, mutta asiaa sekoittaa populistien halu lyödä epäluotettava leima – usein aiheetta -esimerkiksi virkamiehiin tai kilpaileviin poliitikoihin.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Yleissivistyksen kujanjuoksu

”Clinton lukkojen taakse, Clinton lukkojen taakse”, huutaa väkijoukko ja vastavalittu presidentti kommentoi takaisin: ”Älkää olko hulluja, vaalit ovat ohi, me voitimme ne”. Moraalisesta näkökulmasta tämä tarkoittaa, että niin kauan, kun tilanne on auki (vaalit ovat meneillään) saa valehdella ja muunnella totuutta niin paljon kuin kerkeää, mutta kun vaalit ovat ohi kaikki soopan puhuminen voidaan lopettaa. Yhdellä poikkeuksella: presidentti saa jatkaa kampanjaansa valetwitter-uutisilla ryyditettynä niin kauan kuin haluaa. On pakko, sillä ärtynyt ja herkkähipiäinen viestittely saa hänet lankeamaan aina uusiin ongelmiin, joita hän joutuu korjaamaan uusilla twitter-viesteillä, joita hän joutuu korjaamaan……

Trumpilla on kaksi keinoa pärjätä julkisuudessa. Ensimmäinen on avata peli jollakin väitteellä, vaikkapa että Hillary Clinton on pistettävä vankilaan ”väärinkäytöksistään”, jota sitten väkijoukko toistaa hurmoksessa. Se, joka ensimmäisenä hallitsee ilmatilaa saa etulyöntiaseman. Kannattajat eivät välitä vastaväitteistä, vaan toistavat messiaansa ”totuutta”, vaikka syytteelle ei löydy mitään perusteita.

Toinen on vastaiskutaktiikka: Trumpin neuvonantajakuntaa syytetään kampanjan aikaisista yhteyksistä venäläisiin, jossa on selvästikin perää, koska osa avustajista on joutunut syrjään (yhteydenpidon laatuun en ota kantaa, FBI tutkii). Vastaiskuna Trump käynnistää hyökkäyksen Barack Obamaa vastaan salakuuntelusta. Presidenttiin kohdistuvat epäilyt lojaalisuudesta käännetään kilpailevan puolueen johtavaa edustajaa vastaan.

Jokainen, joka on vähänkin perillä Obamasta voi sanoa, että syytöksissä ei ole mitään järkeä. Tästä huolimatta näitä kahta asiaa, Venäjä-yhteyssyytöksiä ja salakuuntelusyytöksiä viedään rinnan eteenpäin ”tasapuolisesti”. Tämä on täydellinen esimerkki ”tasapuolisuussyndroomasta”, jota olen pitänyt esillä, ja joka on Trumpin hätäpäisen reagoinnin ytimessä.

:::::::::::::::

Ketkä olivat ne tahot, jotka äänestivät Trumpia? Harhaanjohdettujen joukko oli suuri. Vaalien on sanottu ratkenneen ns. ruostevyöhykkeen äänestäjien siirtymään demokraateista republikaaneihin. Niinhän siinä kävi. Vanhat teollisuustyöntekijät turhautuivat mitään tapahtumattomuuteen ja protestoivat äänestämällä Trumpia (ei ehkä niinkään republikaaneja). Tosiasiassa juuri republikaanit olivat estämässä esimerkiksi Obaman kaudella niiden uudistusten tekemisen, jotka olisivat hyödyttäneet ruostevyöhykkeen ihmisiä. Esimerkiksi Obaman infrarahoitusesitystä kohdeltiin kaltoin kongressissa.

Demokraatit mielletään niiden ihmisten puolueeksi, jotka tavanomaisista tai vaatimattomista lähtökohdista yrittävät parantaa elintasoaan (joukossa on toki myötätuntoisesti pienituloisiin suhtautuvia vaurastuneita kansalaisia). Samaan aikaan republikaanit ovat vastustaneet hyvinvointiluonteisia menoja (”isoa valtiota”) kannattajakuntansa tarpeista riippumatta. Republikaaneissa on nimittäin myös pienituloisia, mutta heille on tärkeintä umpikonservatiiviset arvot (liitovaltion sosiaaliohjelmat edustavat sosialismia!). Kun sitten demokraattien kannattamia, mutta republikaanien vastustamia kaikkia pienituloisia suosivia hyvinvointiohjelmia leikataan tai kaadetaan tai muuten vahingoitetaan syytetään epäonnistumisesta demokraatteja.

Teollisuusvyöhykkeen työläiset, ”Trumpin demokraatit”, joihin viittaa myös Laura Saarikoski ”Merkintöjä”-palstalla HS:ssä 21.3.2017, käänsivät presidentinvaalit Trumpin hyväksi, mutta erittäin niukasti. Muutama kymmenen tuhatta ääntä ratkaisivat koko vaalin Trumpille tietyissä ruostevyöhykkeen osavaltioissa, vaikka Clinton sai koko maassa yhteensä laskien 2,9 miljoonaa ääntä enemmän kuin valittu presidentti.

Saarikosken lyhyen selvityksen mukaan republikaanipuolueen vanhat kannattajat pysyivät Trumpin takana, samoin ne, jotka edustivat muutoin konservatiivisia arvoja. Myös vauraat ja rikkaat pysyivät ilmeisen hyvin republikaaniehdokkaan kannalla itse ehdokkaaseen kohdistuneista protestoinneistaan huolimatta. Lisäksi Trump sai nationalistien ja rasistien äänet.

Hillary Clinton tuntui kokeneen oikeusmurhan. Sekä kotimaiset että ulkomaiset trollitehtaat syöttivät julkisuuteen Clintonin vastaisia iskulauseita, syytöksiä keksityistä rikoksista (joihin trumpilaiset mielellään uskoivat), leimasivat Clintonin eliitin juoksutytöksi kiinnittämättä huomiota hänen pienituloisia suosiviin vaaliohjelmiinsa ja paisuttelivat täysin kohtuuttomasti Clintonin puhelimen käytön huolimattomuuksia. Monille horjuville äänestäjille liikaa oli myös Clintonin suurella rahalla rahoitettu vaalikampanja (mikä on tavanomaista USA:ssa). Oman puolueen vasemmistolaisen Bernie Sandersin kolehtiperusteinen vaalikampanja sekin toimi Clintonia vastaan. Monille Sanders oli aidompi ehdokas kuin Clinton, vaikka kohderyhmä muutoin oli sama. Clinton rikkoi naisena monia lasikattoja, mutta yllätyksellisesti niitä riitti yksi toisensa perään.

FBI:n johtaja James Comey kaivoi esiin Clintonin huolimattoman (mutta ei rikollisen) puhelimen käytön hiukan ennen vaaleja, vaikka asia oli jo moneen kertaan käsitelty. Todennäköisesti tämä operaatio ratkaisi vaalin. Clintonin kohtelusta suuttunut nobelisti Paul Krugman päättää tätä asiaa käsittelevät New York Timesin kolumninsa aina sanoihin ”Thanks Comey!”).

Donald Trumpin kannattajissa on väkeä joka lähtöön, kuten Laura Saarikoskikin toteaa. Kaikkia on mahdoton palvella. On tehtävä valintoja . Mitä pidemmälle vaaleista on ajallisesti loitonnuttu sitä konservatiivisemmaksi Trump on käynyt. Jo se, että hän ympäröi itsensä miljonääreillä tai miljardööreillä, on selkeä valinta: Trumpin ideologia on hyvin pitkälle johdettu näiden ihmisten ajatusmaailmasta.

Kun Trumpin keskeinen lupaus oli ”ottaa asiat takaisin kansan omiin käsiin” Washingtonin eliitiltä, vaikuttaa siltä, että se on ensimmäinen uhri vaalivalheiden alttarilla. ”Trumpin eliiteillä” on odotettuakin vahvempi ote hänen päätöksiinsä.

Osa alkuperäisistä trumpilaisista on alkanut vetää kannatustaan presidentiltä, tosin kilpailijoiden kannalta aivan liian myöhään.

::::::::::::::::::::

Hesarissa 21.3. 2017 oli mainio lähetystöneuvos Petri Hakkaraisen kirjoitus valistuksesta. Olen kokenut viime aikojen vaalit monissa maissa yleissivistyksen kärsimäksi tappioksi. Siispä poimin tähän loppuun pari lainausta Hakkaraisen kolumnista ”Demokratia elää valistuksesta”: Immanuel Kant kirjoitti: ”uskalla tietää”, jonka Hakkarainen päivittää muotoon ”uskalla tunnustaa tietämättömyytesi”. Hakkarainen viittaa Dunning-Kruger-vaikutuksena tunnettuun ilmiöön, jonka mukaan ”mitä vähemmän osaat, sitä herkemmin yliarvioit kykysi siinä”. Todelliset asiantuntijat taas aliarvioivat osaamisensa.

Se että esimerkiksi Yhdysvalloissa Trumpin valinnan ja Englannissa Brexitin jälkeen sanomalehtien tilaukset ovat dramaattisesti kääntyneet nousuun, osoittaa, että suuri joukko ihmisiä on ymmärtänyt, että kysymys on sananvapaudesta, lehdistönvapaudesta ja demokratian puolesta taistelusta.

tiistai 21. maaliskuuta 2017

Populismi taitekohdassa?

”Puhun niin kuin tunnen” -rehellisyys. Kuka muistaa vielä tämän Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjan aikuisen iskulauseen, jolla yritettiin pönkittää populistista ajattelua, jossa ikään kuin intuitiivisesti omassa päässä syntynyt ajatus – ilman vertailua faktoihin – oli se oikea totuus, tie ja elämä. Oltiin kyllästytty liberaaliin faktatietävyyteen.

Edellä esitetty tuli mieleen, kun olen seurannut populismin takkuilua viime aikoina. On ehkä sittenkin voimistumassa relevantti ajatus pyrkimisestä objektiiviseen totuuteen ja subjektiivinen ”musta tuntuu” väistyy sivummalle. Ei viime mainittu silti kuole pois eikä sen pidäkään poistua, sillä omat tunteet ja tunnot ovat osa maailman ja yhteiskunnan näkemistä – mutta vain osa. Saatan hyvinkin olla liian aikaisin liikkeellä, mutta juuri nyt näyttää siltä, että pahimmat populismin aatokset asetetaan laajalti kyseenalaisiksi. Yhdysvaltain maahanmuuttokiellon takkuilu, republikaanien terveydenhuoltouudistuksen kompurointi, Itävallan presidentinvaalien ja Hollannin vaalien tulokset – otetaan nyt vaikka nämä esimerkiksi – ovat johtamassa ajatuksia suuntaan, jossa pragmatismi ja konkretia ovat saamassa niskalenkin ideologisesta, oikeistosävytteisestä populismista.

Liberaalin demokratian - johon luen liberaalin oikeiston ja vihervasemmiston sekä suuren osan keskustaa - ja autoritäärisen populismin välinen taistelu toki jatkuu ja saattaa joiltakin osin tiukentuakin, mutta taitekohta on lähellä. Ihmiset ovat kyllästyneet levottomuuden levittämiseen kansalaisten keskuudessa. Kun demokraattiset voimat pystyvät vakauttamaan taloudellis-yhteiskunnallisen tilanteen voidaan keskittyä vaikeasti ennakoitavan tulevaisuuden rakentamiseen.

Populistinen taikauskoinen maailmanparannus on luonteenomaisimmillaan Yhdysvaltain republikaanien keskuudessa, jossa puolueen ollessa oppositiossa asetuttiin kaikkea uudistustyötä vastaan (Clinton, Obama), ja kun sitten päästiin valtaan (George Bush nuorempi ) aiheutettiin äärimmäisen ideologisoidulla poliittisella ohjelmalla suuri onnettomuus talouteen, kuten tapahtui, kun synnytettiin finanssikriisi.

On selvää, että Donald Trump jatkaa luonteensa mukaisesti äärimmäisen itsepintaisesti pakkomielteitään, mutta tämän kirjoituksen teeman mukaisesti on nähtävissä, että republikaanien oppositiovoimat molemmilla reunoilla pistävät kapuloita rattaisiin presidentin järjettömimpien oikkujen edessä. Trumpin hänen edeltäjäänsä kohdistuva vainoharhainen salakuuntelusyyttely saa jo absurdeja mittasuhteita.

Republikaanien on järkiinnyttävä, jos he aikovat säilyttää asemansa välivaaleissa vajaan kahden vuoden kuluttua. Johtuuko populistien kannatus vain keinotekoisesti luoduista syistä, joiden taustalla on yleinen pahoinvointi ja tyytymättömyys elämään? Useimmissa tapauksissa – muttei aina - syy lienee halutun tulotason ja todellisen vaurauden välisessä erossa. Tästä syyllistetään maahanmuuttajia, vaikka todellisuudessa tuloerojen kasvu ei ole juurikaan yhteydessä maahanmuuttoon. Syyt eivät tosin ole helposti havaittavissa. Miten esimerkiksi on mahdollista, että vauraassa Hollannissa näin suuri osa ihmisistä on maahanmuuttovastaisia? Kauppalehden Kaija Ahtela artikkelissaan (”Mikä Hollantia riivaa?”) 15.3.2017 arvioi syyksi hollantilaisten työmarkkina-aseman: maassa on perinteisesti ollut erittäin paljon osaansa tyytymättömiä osa-aikaisia työntekijöitä, joilla on syynsä vierastyövoiman arvosteluun.

:::::::::::::

Suomeen saapui toissa vuonna 32 000 turvapaikanhakijaa, viime vuonna enää 5600. Kielteisen päätöksen noista 5600 hakijasta sai 51 prosenttia. Suomella on kotouttamisen haaste, mutta muutoin maahanmuuton ongelma on saatu hallintaan, ellei mitään yllättävää tapahdu. Tähän rinnalle on syytä ottaa tosiasiatieto, että Suomen väkiluku kasvoi viime vuonna vain 15 000 hengellä, ja vain maahanmuuton ansioista. Luonnollinen väestönkasvu ei riitä pitämään kansakuntaa elinvoimaisena. Tarvitsemme työvoimaa ulkomailta, vaikka juuri nyt työttömien määrän ollessa huomattava asia ei tunnu ajankohtaiselta. Sitä se kuitenkin on, jos haluamme parantaa elintasoamme.

Liitetäänpä tuo edellä esitetty populistisen maahanmuuton vastaisen ajattelun yhteyteen. Odotettavissa on, että maahanmuuttokielteisyyden sytykkeet vähenevät ja samalla populistinen politiikka menettää käyttövoimaansa. Ja juuri kun Jussi Halla-aho on pääsemässä vauhtiin! Toki tarvitaan myös Ranskan ja Saksan ”oikea” vaalitulos. Seuraavaksi on odotettavissa populististen ryhmien sisäinen välienselvittely. Veikkaisin, että radikaalit irtautuvat maltillisista ja poliittinen voima heikkenee populistien fraktioiden kaikissa osissa.

Hyvää tässä kehityksessä on ollut maahanmuuttovastaisten tahojen asettamat haasteet perinteisille puolueille. Niiden on tarvinnut etsiä politiikalleen uusia perusteita pysyäkseen vallassa.

sunnuntai 19. maaliskuuta 2017

Chuck Berry ja rock and rollin kulttuurihistoria

Viesti saapui. Rock and rollin ikoni Chuck Berry on nukkunut pois 90 vuoden iässä.

Chuck Berry on osa amerikkalaista kulttuurihistoriaa. Mitä olisi Amerikka (so. USA) ilman populaarikulttuuria ja ilman rock and rollia? Voimme väheksyä tätä kulttuuria monista eri lähtökohdista. Eihän alun perin ollut oikeastaan mitään rock and roll -kulttuuria. Sen sijaan oli pahimmillaan - vanhoillisten amerikkalaisten mielestä – ”kommunistien salajuoni amerikkalaisen nuorison aivojen pehmittämiseksi”. Rock and roll on tyypillinen esimerkki alakulttuurista, joka aikojen saatossa nousee pinnalle kulttuurin syväksi (!) valtavirraksi. Alkuperäinen vähättely katoaa ja ”suostutaan” siihen, että annetaan musiikin viedä. Sijoitin muuten blogini hakemistossa tämän kirjoituksen kategoriaan ”Yhteiskunta ja politiikka”.

Muutamien vuosikymmenien aikana ja kuluessa rock and rollista musiikkityyliseuraajineen on tullut koko maailman musiikkia. Ja kuitenkin sen kultakausi oli varsin lyhyt, oikeastaan vain vuodet 1956-59. Rock and rollin menestyskausi voidaan aloittaa esimerkiksi Bill Haleyn ”Rock Around the Clockista” tai Elvis Presleyn ensimmäisestä suuresta hitistä ”Heartbreak Hotelista” (Melody Makerin toimittajan aikalaiskommentti: jos tämä on musiikkia, niin minä luovutan!).

Minä aloitan rock and rollin kulttuurihistorian Chuck Berryn ”Maybellenesta” (1955). Se taitaa olla samalla kaikkien aikojen ensimmäinen rap-kappale! Kuunnelkaapa! Se on myös sanoituksensa osalta uraa uurtava: Chuck yrittää saada tyttönsä Cadillac Coupe DeVillen kiinni V8 Fordillaan, lopulta - vaihtelevien tilanteiden jälkeen - onnistuen. Mutta ihmettely jää: ”Maybellene, why can´t you be true”. Laulu on tuon ajan kappaleista poiketen tiheärytminen TARINA ytimessä tyttö, poika ja amerikanraudat.

Oma rock and roll -kauteni on siitä merkittävä, että sitä ei ollut! Tulin mukaan kuvioihin vuonna 1965, kun Beatlesit julkaisivat joissakin maissa (heillä oli siihen varaa) version Chuck Berryn ”Rock and Roll Musicista”. Se nousi ykköshitiksi Suomessa. Se oli rock and rollin toinen (!) tuleminen Suomessa.

Vaikka meillä on filmimateriaalia käytössä rock and rollin ”villeistä 1950-luvun vuosista” Suomessa, porukka, joka fanitti rock and rollia oli hyvin pieni. Ei tarvitse kuin katsoa 1950-luvun Mitä Missä Milloin -kirjojen levymyyntitilastoja, kun havaitsee, ettei rock and roll ollut hääppöinen ilmiö Härmässä. Ensimmäinen tuleminen oli siis varsin heiveröinen, toinen tuleminen näkyi englantilaisten pop-yhtyeiden myötä 1960-luvulla ja varsinainen läpimurto (!) tapahtui Rauli Badding Somerjoen myötä 1970-luvun alussa. Että se siitä ajan seuraamisesta Suomessa!

Baddingin kappale ”Mä jäin kii” (Elvis Presleyn kappale, Hectorin sanoitus) on niin aidon tuntuinen, että joku sanoi, että sen kuultuaan voisi luulla, että rock and roll on keksitty Suomessa. Voisin olla samaa mieltä.

No, en ollut mikään rock and rollin ystävä. Se oli ”vanhahtavaa” musiikkia 1960-luvulla, poissa muodista. Sille suorastaan hymähdeltiin. Täytyi oikein verestää terminologiaa ja lainasin kirjastosta Pekka Gronowin ja Seppo Bruunin ”Pop-musiikin vuosisata” -kirjan vuodelta 1968 (olen sen aikoinani ostanut uutena, mutta kadottanut sittemmin, kuten niin monta muutakin hyvää kirjaa). Ja aivan oikein: ”Pop-musiikin vuosisadassa” viitataan rock and rolliin nimellä ”rock”, ei siis nykykäytössä olevalla yleisnimikkeellä ”rock”, jota vasta tuolloin oltiin ottamassa käyttöön, ja jolla tarkoitettiin suurin piirtein samaa asiaa kuin 1960-luvulla käsitteellä pop-musiikki (mitä nyt Itä-Euroopassa käytettiin nimitystä beat-musiikki). Voi tämän tehdä vieläkin vaikeammaksi, mutta en viitsi kiusata enempää.

Chuck Berryn levymyyntimenestys oli erinomainen (top-ten tasoa), mutta ensimmäinen ykköshitti tuli vasta vuonna 1972 (My Ding-a-Ling). Muutoinkin Berryn maine perustuu hittikauden ”jälkimaineeseen”. Hänellä oli hittejä, mutta ne kasvoivat suuriksi vasta hänen pitkän elämänsä myötä ja aikana.

Hänen elämänsä ei ollut riippuvainen päivän hiteistä. Aivan ratkaiseva osuus Berryn menestyksestä muodostui konserteista, jossa hänen huumorilla ryyditetty esiintymisensä kiehtoi. Hänellä oli ikään kuin viesti: ”älkää ottako niin vakavasti”. Duckwalk oli taattu bravuuri lähes koko uran ajan.

Berryn ansioihin kuuluu, että hän kirjoitti itse lähestulkoon kaikki hittinsä, mikä ei ollut tavanomaista 1950-luvulla eikä myöhemminkään.

Roll Over Beethovenissa hän kertoo iskevän tarinan kaverista, joka toivoo disc jockeyn soittavan toivekappaleensa. Harvoin jos koskaan on rockia ylistetty niin mahtipontisesti: ”Roll Over Beethoven and tell Tchaikovsky the news”.

Johnny B. Goodessa hän kertoo kaverista, jolla on rytmi veressään: ”he could play guitar just like a ringing a bell”, vaikka luku- ja kirjoitustaidon osalta asiat ovat vähän niin ja näin.

Chuck Berryn musiikissa yhtyvät kaikki herkkähipiäisten turmelevaksi kokemat asiat. Hän kirjoitti seksistä, johon hän yhdytti huumorin sekä levyillään että varsinkin konserteissaan.

Chuck Berryn ura jatkui menestyksekkäänä vuoteen 1959, jolloin tuli julki seksisuhde 14-vuotiaaseen tyttöön. Aiheutui oikeudenkäynti- ja vankilakierre, jota kesti vuoteen 1963 (josta vain osa vankilassa). Maineelle tämä tapahtumasarja ei tehnyt hyvää, heikompi kaveri olisi hävinnyt tuntemattomuuteen, mutta ei Berry. Ennen vankilaan joutumista hän ehti levyttää kappaleen ”Come On”, josta Rolling Stones teki ensimmäisen singlensä. Juuri brittibändien sekä Berryn että muiden amerikkalaisten rock and roll- ja rhythm and blues -muusikoiden ihailu nosti Berryn uudelleen valokeilaan.

Chuck Berry joutui lain kanssa tekemisiin myöhempinäkin vuosina, milloin olivat syynä maksamattomat verot tai sitten sopimaton käytös. Kaiken kaikkiaan menestyvän miehen uran alta paljastuu tavallisen huoleton veikko, joka ei ollut kovin käytännöllinen.

Musiikissa hän toisti 1960-luvulla ja myöhemmin itseään, mutta kun keksii jujun, ei tarvitse ”uusiutua” koko ajan. Konserteissa hän oli vaikea ja diivamainen pannen ehtoja, joita konsertinjärjestäjät kauhistelivat. Berryn ego kasvoi monikertaiseksi häneen muusikon uraansa verraten, mutta hän oli kyllin suuri, että ura kesti kaikki kolhut. Chuck Berryn aika kuluikin maailmaa kiertäen vanhoille päiville saakka. Suomessa hän vieraili viimeksi vuonna 2013 epäonnistuen perusteellisesti. Kitaransoitto ei sujunut enää lähes 90 vuotta vanhalta muusikolta.

Lopuksi tähän vielä rock and rollin virstanpylväät eli Chuck Berryn anti populaarimusiikin kulttuurihistorialle: Maybellene (1955, Billboard Hot 100 nro 5), Roll Over Beethoven (1956), Rock And Roll Music (1957), Sweet Little Sixteen (1958, Billboard Hot 100 nro 2 USA:ssa, Berryn ainoa top twenty -hitti Englannissa 1950-luvulla), Johnny B. Goode (1958). Näidenkin jälkeen tuli hittejä, joista manittakoon ”No Particular Place to Go”, ”You Never Can Tell” ja ”Nadine” sekä edellä mainittu ”My Ding-a-Ling” (1972). Mutta nuo 1950-luvun teokset ovat ikimuistettavia ja jäävät musiikin historiaan ikuisiksi ajoiksi: Roll Over Beethoven!

Berryn sävellyksistä on tehty lukemattomia eri versioita. Esimerkiksi Beach Boys suoritti läpimurron tekemällä uudelleen kappaleen ”Sweet Little Sixteen” nimellä ”Surfin´ U.S.A.”.

Chuck Berry jätti musiikillisen ja kulttuurisen perinnön, jota on mahdoton hahmottaa: se muodostui showmanshipistä, monien jäljittelemästä virtuoosimaisesta kitarasaundista sekä laulujen sanoituksista ja sävellyksistä. Berry ihan oikeasti kavensi rotujen välisiä aitoja hyppimällä niiden yli ja kaatamalla niitä puhtaasti ansioillaan. Hän on korkealla erilaisilla ”kaikkien aikojen paras” -listoilla. Hän soitti musiikkia, jonka piti olla käyttömusiikkia, jos sitäkään, mutta joka ei koskaan kuole.

John Lennon sen sanoi: jos rock and rollille pitäisi keksiä uusi nimi, ”se voisi olla Chuck Berry”.

perjantai 17. maaliskuuta 2017

Keskusteluja historian kanssa: eurooppalaisen rauhan syntysijoilla

Historian kulkua on helppoa - helppoa ja helppoa - arvioida jälkikäteen. On havaitsevinaan tiettyjä säännönmukaisuuksia, jossa historia toistuu kaavanmukaisesti. Ehkä hivenen realistisempi haaste on tarkastella historiaa jonkin henkilön, vaikkapa valtiomiehen uran ja elämän kautta: tapahtumat saavat lihaa ja verta ympärilleen.

Kanava-lehdessä 2/2017 oli mielenkiintoinen Ilkka Nordbergin kirjoitus ”Konrad Adenauer ja Hitlerin pitkä varjo”. Käytän sitä soveltuvin osin oheisen kirjoituksen pohjana.

Miksi Adenauer (s. 1876 ,k. 1967, liittokanslerina 1949-1963) on tärkeä. Tietenkin pääasiassa siksi, että hän oli erittäin merkittävä länsisaksalainen valtiomies. Mutta myös sen takia, että hän oli silta sodan ajasta liberaaliin demokratiaan ja edelleen kuolemansa jälkeen yhdyslenkkinä nykyiseen nationalismitrendiin.

Muistan hänet nuoruuteni jäyhänä, miltei kivettyneenä ”Der Altena”, joka vaikutti graniittiin hakattuna hahmona länsimaiden politiikassa.

Der Altesta voidaan johtaa ajatukset taaksepäin sellaiseen eurooppalaiseen yhteenliittymän tarpeeseen, jolla voitiin torjua sodat perinteisten sotaosapuolien välillä (kuten Saksan ja Ranskan välillä). Adenauerin merkittävyys perustuu juuri siihen, että hän vieroksui niin voimakkaasti nationalismin tunnuksin esiintyneitä tahoja. Natsi-Saksa oli tietenkin ylivertainen esimerkki nationalismin herättämistä kauhukuvista.

Tämän päivän räikeänä ilmenevään nationalismiin ja sen vastustukseen voidaan projisoida yhteys Adenauerin kautta. Weimarin tasavallan ja natsi-Saksan synnyn aikaan hän oli jo johtava poliittinen hahmo, johon Hitlerkin kiinnitti huomiota, mutta hylkäsi tämän käyttökelvottomana omiin tarkoituksiinsa. Adenauer oli alusta lähtien oppositiossa natseja vastaan.

Natsi-Saksan lyhytnäköinen brutaalisuus sen lähinaapureita kohtaan on yksi avain nationalismin menestykseen Saksassa, mutta myös muualla sen lähialueella – tartunta levisi laajalle. Usein lähtökohtana on ollut fiktiivinen menneisyys (vrt. Saksan tuhatvuotinen valtakunta).

Adenauer oli nähnyt Weimarin tasavallan epäonnistumisen ja sen, että Hitler pääsi valtaan, ei väkivalloin, vaan vaalien kautta. Demokratiassa on sisäänrakennettuna tietynlainen hauraus: se menestyy, jos kansanvalta tuo menestyksen eväitä kansalaisille. Kansalaiset unohtavat demokratian hyvät puolet, jos konkreettiset teot eivät hyödytä heitä.

Nordberg sivuuttaa Ludwig Erhardin roolin Länsi-saksan talousihmeen isänä. Hän oli kuitenkin erittäin tärkeä osatekijä liberaalin demokratian sodanjälkeisessä voittokulussa, eräänlainen rokote kansallismielisyyttä vastaan.

Adenauer käsitti 1950-luvulla asian niin, että Saksa voi menestyä vain yhteisen Euroopan kautta. Erityisen tärkeää oli luoda pitävät suhteet Ranskaan. Valta ja vastuu kietoutuivat toisiinsa vastaansanomattomalla tavalla Euroopan pelastamiseksi ensimmäisen ja toisen maailmansodan kaltaisilta hävityksiltä.

Adenauer visioi mm. yhteisen eurooppalaisen armeijan. Monessa suhteessa – mm. jyrkässä kommunismin vastaisuudessaan – Adenauer oli ”kylmän sodan sotilas”. Adenauer oli luja Hallsteinin opin kannattaja: vain liittotasavalta saattoi edustaa Saksaa. Adenauerin suosio heikkeni uran loppupuolella kun uudet tuulet alkoivat puhaltaa Neuvostoliitto-suhteissa. Jäyhänä valtiomiehenä Adenauerin edustama kansanvaltainen patriotismi ei enää toiminut uudistuvassa Saksassa: oli aika siirtyä uuteen aikakauteen.

::::::::::::::::::::::::

Nyt ovat uudet gurut astuneet kehiin angloamerikkalaisessa maailmassa ja mitä näenkään: taikauskoa, auvoisia aikoja autoritääriselle hallinnolle, lopun ennustamista….. Aika tarvitsee tällaista sykliorientoitunutta ajattelua, jotta omalle (nationalistiselle) ajattelulle löytyisi argumentointi. Juuri tallaista maailmaa ennustaa Saska Saarikoski esille nostama ja Steven Bannonin raamatuksi mainittu ”The Fourth Turning – An American Prophecy” (William Strauss, Neil Howe), jossa yritetään luoda kaava tulevaisuuden ennustamiseen: sota ja tuho – nousu (vahvojen arvojen aika) – herääminen (kyseenalaistaminen) – hajoaminen – (arvojen ja auktoriteettien romahtaminen) – kriisi…. Näin syntyy loputtomasti jatkuva sykli, joka vangitsee meidät otteeseensa. Kysymys on vanhasta väittämästä eli väistämättömän kohtalonuskon toteutumisesta. Täytyy sanoa, että suhtaudun näihin tarkkoihin aikarajoihin ja kaavassa pitäytyviin ennusmerkkeihin yhtä skeptisesti kuin loputtomiin salaliittoteorioihin.

Teoriassa voidaan sanoa, että ennuste joissakin tapauksissa on itseään toteuttava skenaario, koska joku tai jotkut alkavat uskoa säännönmukaiseen kehityskulkuun.

En sinänsä epäile, etteikö jotkin ajattelutavat ja kehityskulut toistuisi, mutta sitä, missä muodossa ja millä aikataululla muutokset ja käännekohdat tapahtuvat on turhaa ennustella. Historia on täynnä imperiumien tuhoja: niillä on syntyvaiheet, nousu ja tuho, mutta mitään kaavaa en pysty kehittämään näille maailmanlopun ennusteille.

Umpikonservatiivisen Konrad Adenauerin vastasyklinen ajattelu on paljon lähempänä minua (vaikken muuten edustakaan hänen ideologiaansa), koska siinä ei tavoitella kuuta taivaalta, vaan reaalipoliitikko luo ihmiselle käytännönläheisen kehikon, jossa aiheutamme ihannetapauksessa mahdollisimman vähän haittaa toisillemme ja silti pystymme etenemään sanokamme tieteellisessä maailmankatsomuksessa.

Irrotan kuvitteellisesti ”Fourth Turningistä” palasen. Se on SUUREN MUUTOKSEN vastaisku Wienin kongressissa (1815) luodulle jähmeälle pyhään kuningasvaltaan perustuneelle sanelumaailmalle, joka ei kestänyt ajan muutosta. Ajan muutos? Kyllä itse pidän varteenotettavana historiallisena totena, että 1900-luvun alkuvuosian löi läpi ensimmäinen globalisaation kausi. Siitä johtuen tai siitä riippumatta murtautui läpi nationalismin raju trendi ensimmäisen maailmansodan koittaessa. Itse asiassa nationalismin vyöryn keskeytti hetkellinen demokratian puuska (1920-luku) joissakin länsimaissa, joka kääntyi nationalistiseksi katastrofiksi toisessa maailmansodassa, kun heiveröinen kansanvalta ei kestänyt nationalistisen vyöryn painetta. Juuri tähän saumakohtaan ajoittui Konrad Adenauerin elämä: hänen uransa julkisissa tehtävissä käynnistyi kansanvallan ”harjoitteluvaiheena” Weimarin tasavallan aikana, mutta hän ei taipunut nationalistisen vaiheen välikappaleeksi, vaan säilytti konservatiivisen, kansanvaltaisen ajattelunsa.

Mitä tekemistä tällä kyökkifilosofin ajatuskululla on Fourth Turningin kanssa? Ei kai mitään. Olen vain irrottanut historiasta palasen, jonka avulla toivon pystyväni käsittelemään historiaa joltisenkin realistisesti sortumatta maailmoja syleilevien ennusteiden maalailuun. Sitä paitsi 1800-1900-luvun nationalismin synnylle on toisenkinlaisia selityksiä. Nordberg sivuuttaa kansallisvaltioiden nousun ja maailmankaupan vastustamisen nationalismin synnyn syinä ja korostaa 1800-luvun romantiikan merkitystä: se tarjosi puitteet menneen nostalgisoinnille vainoharhaisuuteen saakka. Tämä ajattelu sisältänee osatotuuden, onhan nykyisenkin nationalistisen liikkeen yhtenä taustavoimana menneen suuruuden tunteenomainen haikailu.

:::::::::::::::::::

Olenko puolueellinen? Tietenkin: asetun liberaalin demokratian puolelle kaavamaista nationalismia ja populistista autoritäärisyyttä vastaan. Elämänkokemus on taustalla vaikuttava tekijä. Oma maailman tapahtuvia seuraava elämäni ajoittuu ”Adenauerin historiassa” hänen viimeisiin vallassaolon vuosiinsa, 1960-luvun vaihteeseen.

Saarikoski mainitsee ohimennen ”Fourth Turningissä” esiintyvän edistysuskon pilkkaamisen. Kuvittelen saaneeni tartunnan edistysuskosta. Juuri sitä vastaan taantumus (populistinen asioiden yksinkertaistaminen ja auktoriteettiusko) taistelee.

Nationalismi naamioidaan isänmaallisuudeksi. Siitä on tullut myyräntyötä tekevä trendi liberaalin demokratian sisälle. Mikä on vaihtoehto edistysuskolle, kysyy Saarikoski. Sitä peräänkuulutan minäkin. Ei voi olla niin, että heittäydytään vastarintaan tai kokonaan tapahtuvan/tapahtuneen ulkopuolelle pelkästään sen takia, että ei pystytä omaksumaan muuttuvan maailman ilmiöitä.

Edistysuskon ja autoritäärinen populismin aiheuttama polarisaatio luo juuri Adenauerin korostaman jakolinjan Eurooppaan, ei kuitenkaan niinkään valtioiden välille vaan niiden sisälle. Tästä kahtiajaosta on vaikeaa päästä eroon: aina on häviäjiä, joko rauhan häviäjiä tai sitten modernisaation häviäjiä. Konfliktihakuisuudella yritetään sitten korjata asiaa.

Ehkä saksalainen ratkaisu, jossa Ludwig Erhard edusti talousosaamista ja Adenauer konservatiivista, demokraattista rauhaa rakentavaa kivijalkaa toimi eurooppalaisen demokratian perustana täydennettynä heitä seuranneen Willy Brandtin idän ja lännen sovun rakentamisen mallilla.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Valkoisen miehen uusi taakka

Kulovalkean tavoin koko läpi kehittyneen maailman leviää pelkotila, josta käytän ilmaisua ”muukalaispelko”. Se vaikuttaa kaikkialla, Yhdysvalloissa, kaikissa Euroopan osissa, mukaan lukien Skandinavia.

Meillä Suomessa hyöky on tavoittanut rajamme useissa aalloissa. Kun Timo Soini on alistunut hallituksen - varauksin - suvaitsevaiseen lähestymistapaan, on Jussi Halla-aho ryhtynyt vastustajien äänitorveksi.

Maahanmuuttovastaisuuteen on liitetty erityisesti kaksi käsitettä, populismi ja nationalismi. Näitä on myös yritetty panna tärkeysjärjestykseen. Jos korostetaan halua ratkaista monimutkaiset ongelmat yksinkertaisin keinoin on populismi varmaan oikea termi. Kun mennään syvemmälle kohoaa nationalismi, oman kansan asettaminen kaikessa muiden edelle, keskiöön.

Tarkastelen seuraavassa maahanmuuttoa ja pakolaispolitiikkaa toisaalta historiallisena ilmiönä, toisaalta tämän päivän yhteiskunnallisena liikehdintänä. Mikä saa juuri meidän ajassamme tunteet kuohumaan?

Rudyard Kiplingin tunnettua runoa ”Valkoisen miehen taakka” (White Man´s Burden, 1899) mukaillen valkoisen miehen piti ottaa primitiivisten kansojen sivistämistehtävä itselleen 1900-luvun vaihteessa. Urakka oli suurelta osin tekosyy noudatetun imperialistisen politiikan perustelemiseksi.

Nyt – kuten aiemminkin - valkoinen mies haluaisi kuoria kerman päältä, ottaa raaka-ainevarat haltuunsa ja harjoittaa suurvaltapolitiikkaansa imperiumien laajentamiseksi.

Pakolaiset ja maahanmuuttajat ovat kahden kulttuurin välissä haluten toisaalta säilyttää oman kulttuurinsa ja toisaalta oppia uuden. Ääriainekset taas haluaisivat peitota valkoisen miehen pyrkimykset. Kostoksiko?

Ensimmäinen ”valkoisen miehen taakka” eli imperialismi synnytti toisen taakan. Kuka pystyisi avaamaan ongelman? Kaivoin historiasta esille henkilön, joka voisi auttaa.

Jokin aika sitten julkaistussa Foreign Policy -lehdessä luodataan tapahtumasarjan syitä oivallisesti. Lehti palauttaa mieliin nyt jo hieman taustalle sysätyn Frantz Fanonin (1925-1961), jonka merkittävät ansiot vallankumouksellisena filosofina osuvat 1960-luvun vaihteeseen, jolloin vuosisatainen kolonialistinen järjestelmä oli purkautumassa. Fanon puolusti siirtomaiden vapaustaistelun oikeutusta silloinkin, kun se johti väkivaltaisiin ratkaisuihin. Tarkastelen tarkemmin Fanonin roolia lähiaikoina ilmestyvässä blogikirjoituksessa.

Myös tänä päivänä vastakkain ovat rikas länsi ja köyhä etelä. Fanon näyttäytyy tänä päivänä ”pahaksi” koetun maailman tulkitsijana modernille länsimaiselle ihmiselle. Juuri nyt olemme kokeneet jälkikolonialismin synnyttämän aggression, joka kohdistuu länsimaisiin ihmisiin terrorin muodossa. Fanaattisen (uskonnollisen) fundamentalismin aiheuttaman syyllisyyden ja lännen historiassa tekemien syntien painoarvon vertaaminen keskenään on tosin hyvin vaikeaa.

Kylmän sodan aikana bipolaarinen maailmankäsitys jätti jälkensä arabimaailmaan. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kilpailivat kehitysmaissa, koska Euroopassa etupiirit olivat sementoitu. Mitään pysyvää ei saatu aikaan: sen enempää arabisosialismi kuin lännen itsekkäistä taloudellisista syistä ajamat demokratiatyrkyttämiset eivät lyöneet läpi.

Nykyinen uuskolonialistinen tukikohtapolitiikkaa, jota harjoittavat niin Venäjä kuin Yhdysvallatkin on alkuperäisen imperialismin seurausilmiö, joka vahvistaa kuvaa, että mitään ei ole oikeastaan opittu.

Ehkäpä tässä kaikessa on kysymys dejavu-ilmiöstä: suurvallat eivät ole todellisuudessa irtaantuneet 1800- ja 1900-luvun imperialismista, vaan haluavat - modernein keinon - pitää kiinni saavutetuista asemista. Ei Venäjäkään ole luopunut missään vaiheessa sen kiinteistä sotilaallisista yhteyksistä Syyriaan 60-70 vuoden aikana.

Fanonin lähestymistapa itse kolonialismin teemaan on psykologinen, rodullinen ja kulttuurinen. Juuri näitä teemoja länsimaiden olisi pitänyt kypsytellä jättäessään suuret saappaan jäljet Lähi-Idän öljyhiekkaan. Nyt niiden suhde alueeseen on ollut hyvin paljaasti taloudellinen ja sotilaallinen.

Terroritekojen julmuus ja raukkamaisuus vaikeuttavat reaalipoliittista (inhorealistista) erittelyä juuri nyt. Kun enin hämmennys asettuu, voidaan palata Fanonin kaltaisten ihmisten ajatuksiin syistä ja seurauksista.

::::::::::::::::::::

Entä tänä päivänä?

Maahanmuutto-ongelmaa ovat kärjistäneet sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa terroriteot, jotka on johdettavissa – osin lännen aiheuttamien - Lähi-Idän uskonnollisten ja yhteiskunnallisten ristiriitojen keskeltä. Vielä on vaikeaa - pölyn leijuessa vielä ilmassa - arvioida, mikä on sisällissodan luonteisten tapahtumien ja liberaalimpaa hallintoa vaatineiden liikkeiden vaikutus tapahtumien kulkuun. Ns. arabikevään vaikutus on ilmeinen. Mutta mikä on länsimaiden arabikevääseen sekaantumisen kannustava vaikutus syntyneisiin levottomuuksiin? Demokratia on hieno hallitsemisen muoto, mutta sen vienti neitseelliselle tai demokratialle vieraalle maaperälle on erittäin arveluttavaa.

Jotteivat asiat vaikuttaisi liian yksinkertaisilta on autoritäärinen (tai suorastaan diktatorinen) hallinto monissa maissa tehnyt itsestään vastenmielisen. Autoritäärisyystrendi on ylittänyt kaikki ideologiset ja poliittiset rajat. Liberaalin demokratian näkökulmasta Turkin Erdoganin yksinvaltiuspyrkimykset eivät saa minkäänlaista hyväksyntää osakseen eikä asianomainen sitä itse odotakaan. Esimerkkejä eriasteisesta autoritäärisyyskehityksestä on vaikka kuinka paljon.

Mitkä ovat maahanmuuttokielteisyyden motiivit näinä aikoina? Nostaisin esille talouden anemian ja globalisaation yhdistelmän. On äärettömän helppoa ulkoistaa ongelmien syyt ulkoisiin tahoihin ja luoda sellainen kuva, että juuri maahanmuuttajat ovat työttömyyden keskeinen syy. Tosiasiassa teknologinen kehitys ja automaatio ovat kertaluokkaa tärkeämpiä syitä. Monien mielestä tarvitsemme uutta työvoimaa kantaväestön eläköityessä.

Globalisaation yksi osa-alue ovat kehittyviin maihin siirtyneet työt, jonka jälkeiseen aikaan kehittynet maat eivät ole sopeutuneet tai ainakin voidaan sanoa, että sopeutuminen on kesken. Tunne asioiden hallinnasta on kadonnut tavallisen ihmisen ulottuvilta. Kuitenkin joitakin lupaavia merkkejä modernin teollisuuden siirtymisestä takaisin kehittyneisiin maihin on jo nähtävissä.

Rasismi on ilman muuta yksi merkittävimmistä muukalaisvihamielisyyden syistä: valkoisen miehen taakka ei tänä päivänä ole muun väristen sivistämistä, vaan eriväristen ja erikulttuuristen ihmisten sekoittumisen estämistä niin, että kantaväestö säilyy ylivoimaisena. Enemmistö kuitenkin suhtautuu useimmissa maissa suopeasti kulttuuriseen yhteistyöhön.

Vastaiskuna jotkut ääriainekset arabimaissa ovat halunneet siirtää taistelun kehittyvien maiden kohtalosta pois omilta alueiltaan länsimaisen sivistyksen keskelle. Liberaali demokratia on useasti osoittanut voimattomuutensa kostoiskujen keskellä. Ja ”omat” ovat vakavasti ajautuneet törmäyskurssille keskenään…..

:::::::::::::::::

Entä päivänpoliittinen tilanne Suomessa?

Yllä esiteltyyn kehikkoon Jussi Halla-aho (joka tässä toimikoon esimerkkinä) tekee oman väliintulonsa. Hän on kotimaisista tunnetuista poliitikoistamme ainoa, joka liputtaa hyvin voimakkaasti muukalaisvihamielisyyden puolesta. Mutta seuraajat ovat lähellä….

Halla-aho on videoidulla puheella (13.3.2017) ilmoittautunut perussuomalaisten puheenjohtajakilpaan ja teki sen helposti tunnistettavalla tavalla. Seuraavassa referoin ja arvioin puhetta teeman näkökulmasta.

Halla-aho palaa kerta toisensa jälkeen puheessaan maahanmuuttoasiaan. On sanottu, että hän ratsastaa yhdellä asialla. Luin pariin otteeseen hänen puheensa enkä todellakaan löytänyt sieltä kuin tämän yhden teeman. Vaikka muitakin agendoja varmaan tulee, ei jää epäselväksi, millä Halla-aho haluaa palauttaa puolueen maahanmuuttovastaisuuden esitaistelijaksi.

Halla-aho osaa peittää itse asiansa älylliseen kuorrutukseen, mutta ei kuitenkaan erittele agendaansa kovin syvällisesti. Hän näkee paljon vaivaa sen osoittamiseksi, että muut puolueet yrittävät vähätellä itse ongelmaa, ja omaa puoluettaan ja sen puheenjohtajaa hän syyttää puhdin loppumisesta. Halla-aho haluaa ratsastaa Keski-Euroopan vaalien nostattamalla aallonharjalla. Juuri nyt on hänen iskunsa paikka. Mutta onko kliimaksi päällä vielä kesällä?

Hän tekee kaikkensa osoittaakseen, että maahanmuuttovastaiset puolueet esimerkiksi Skandinavian maissa johtavat keskustelua olivat ne sitten hallituksessa tai oppositiossa. Halla-aho näkee maahanmuuttovastaisten puolueiden päätehtäväksi pitää asiaansa esillä poliittisena ykköspuheenaiheena.

Ainakin yhtä asiaa pidän selvänä: perussuomalaiset ovat ajautuneet poliittisesti keskiviivan vasemmalta puolelta selkeästi sen oikealle puolelle. Samalla arvokonservatiivisesta puolueesta on kehittynyt radikaalikonservatiivinen puolue ainakin Halla-ahon mittareilla.

Tosiasiassa perussuomalaisten johdon takana on runsaasti maltillisia voimia, jotka nyt näyttävät olevan väärässä puolueessa. Puolueen sisällä on sekava joukko erilaisia ryhmittymiä, jotka ovat juuri ja juuri pysyneet ruodussa Timo Soinin aikana, mutta hakevat nyt asemia saadakseen äänensä kuuluville. Kentän peruskannattajien muukalaisvihamielinen räyhäsiipi ja Halla-ahon edustama puolueen pienehkö maahanmuuttovastainen älymystöeliitti ovat löytämässä toisensa ja ajamassa maltilliset yhä hankalampaan rakoon. Tarjolla on toki Sampo Terhon edustama linja, joka pyrkii pysymään hallituksessa ja saamaan puumerkkinsä hallituksen puolivälin ohjelmatarkistukseen, mutta kaikissa tapauksissa se merkitsee hallituksen (ja opposition) ajaman maahanmuuttopolitiikan hyväksymistä.

Pidän nyt syntymässä olevaa keskustelua haitallisena ja ahdistavana. Suomalaiset pyritään polarisoimaan maahanmuuttoystävälliseen ja -kielteiseen leiriin. Nyt jos koskaan on tärkeää, että maltilliset säilyvät kaikissa puolueissa enemmistönä. Vain siten voidaan välttää muissa maissa esille tulleet ylilyönnit.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Kolmekymmentäluvun lama nähtynä tämän päivän näkökulmasta

T&Y -lehden numerossa 1/2017 professori Sakari Heikkinen pohtii nykykäsityksiä 1930-luvun laman syistä. Heikkinen toteaa uskottavasti, että lamaselitykset ovat olleet hyvin Yhdysvallat-keskeisiä. Tämä on ymmärrettävää siksi, että Yhdysvallat oli niin vaikuttava tekijä maailmantaloudessa jo tuolloin yli 80 vuotta sitten. Toisaalta lama myös ravisteli USA:ta poikkeuksellisen rankalla tavalla.

Pörssiromahdus selittää talouden syöksyn, mutta ei sitä, miksi talouden lama kurssien oietessa vuonna 1930 syveni pitkäkestoiseksi talouden anemiaksi ja ahdingoksi, joka osin kesti koko vuosikymmenen.

Varsinkin Milton Friedmanin olen oppinut tuntemaan itsevarmana laman selittäjänä. Hän pisti taantuman kääntymisen lamaksi keskuspankin toimenpiteiden syyksi (Fed antoi markkinoilla olevan rahamäärän supistua). Tämä opetus näkyi 2000-luvun pääjohtaja Ben Bernanken aikana - yleisesti kiitellyn linjan mukaisena - Fedin toimeksipanemana velkakirjojen ostamisena vuoden 2008 romahduksen jälkeen. Osto-ohjelman seurauksena rahaa pumpattiin markkinoille ennen kuulumattomia määriä ja seurauksena Yhdysvaltain talous ei vajonnut syvään, pitkäkestoisen lamaan, vaan alkoi toipua parissa kolmessa vuodessa. Tarvittiin toki muitakin toimenpiteitä. On syytä muistaa, että liittovaltio pelasti muun muassa maailman suurimman vakuutusyhtiön AIG:n (jättimäinen CDS-vakuuttaja) ja GM:n.

Kolmekymmentäluvun vaihteessa varsinkin Yhdysvaltain pitkäaikainen valtiovarainministeri Andrew Mellon kehotti presidenttiä hyväksymään pörssien romahduksesta kärsineiden talouden toimijoiden kaatumisen markkinoiden puhdistumisoperaationa. Mellon halusi käsittää romahduksen eräänlaisena moraalisena ongelmana eikä talouden pelastustoimiin pitänyt ryhtyä. Rangaistuksen piti toimia lyömäaseena. Yksi 30-luvun laman opetuksista on, että ainakaan näin ei kannata menetellä. Liittovaltion korkein johto ja Fed noudattivat visusti tätä opetusta vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen, vaikka ”rangaistuksen” (lue: konkurssien sallimisen) vaatijoita oli oikeistopiireissä runsaasti.

Yhdysvallat-keskeinen laman selitys on saanut rinnalleen ”muun maailman” selitysmallin, jonka mukaan pääsyy lamaan oli tuolloin suosittu kultakanta, johon valuutat oli kiinteästi sidottu. Kultakannasta pidettiin aivan liian kauan kiinni ja ne taloudet, jotka ymmärsivät luopua kultakannasta heti 1930-luvun alussa selvisivät vähimmin vaurioin.

Joskus nykyisinkin kuulee kannustusta kultakantaan siirtymisen puolesta, jotta talouden anemia voitettaisiin. Oma käsitykseni on, että kriisin koittaessa kultakanta on kaatunut ensimmäisenä uhrina sen sijaan, että se vakauttasi taloutta. Näin tapahtui ensimmäisen maailmansodan käynnistyessä ja kun 20-luvun puolessa välissä palailtiin kultakantaan, järjestelmä romahti uudelleen suuren laman iskiessä päälle.

Vastakkain olivat siis kultakanta ja deflaatio ja kultakannasta irtaantuminen ja devalvaatio. Jälkimmäinen pelasti taloudet nyt nähtyä suuremmilta tuhoilta.

Oma tarinansa on sitten se, että euro toimii nykyisin eräänlaisena kultakantana, jonka avulla koko Euroopan piti vakaantua. Erilaisten talouksien erilainen potentiaali kuitenkin on aiheuttanut suunnattomia kärsimyksiä niissä maissa, jotka eivät ole pysyneet Saksan määräämässä tahdissa. Yhden koon paita on muuttunut pakkopaidaksi.

Heikkinen käy läpi 1920-luvun talouspolitiikan (väärin)opetuksia valaisevin esimerkein. Ne johtivat umpikujaan suuren laman yhteydessä. Tässä kannattaa vain mainita, että väärät ihmiset (mm. John Maynard Keynes) olivat oikeassa varoittaessaan Saksaan kohdistuvien sotakorvausten ankaruudesta ja käyttämisestä rankaisukeinona Saksaa vastaan. Myös Keynesin varhain kehittämä ajatus valtion käyttämisestä suhdanteita tasoittavana tahona ei ollut suosiossa.

Mikä on finanssipoliittisen elvytyksen rooli tässä kaikessa? Heikkinen taipuu niiden asiantuntijoiden kannalle, joiden mukaan Rooseveltin New Deal ei ollut keynesiläistä elvytystä. Lähteisiinsä vedoten hän toteaa, että julkisen talouden alijäämät eivät olleet niin merkittäviä, että elvytys olisi ollut oikea lääke: ”Finanssipolitiikkaa ei ollut epäonnistunut elvytysväline 1930-luvulla siksi, ettei se toiminut vaan siksi, ettei sitä kokeiltu”. Tämän ajatuksen mukaan Hitlerin yleiset työt olivat lähempänä elvytystä, joskin kuvaa sumentaa totalitäärisen valtion ”pakkoelvytys”.

Nykyisinkin monet näkevät voittopuolisesti asian niin, että finanssipoliittinen elvytys (infrastruktuurin rakentaminen ym.) ei ole ratkaisu syvästä taantumasta/lamasta selviytymiseen edes silloin, kun taloudet ovat alijäämäisiä. Olen hiukan eri mieltä: talouspolitiikka ei ole pelkästään talouspolitiikka vaan myös yhteiskuntapolitiikkaa. Käsitykseni mukaan Yhdysvallat oli liki vallankumouksellisessa tilanteessa ainakin pariin otteeseen 1930-luvun kuluessa. Mielenosoitukset yltyivät kuolonuhreja vaativiksi mellakoiksi ja vasemmistolainen yhteiskuntapolitiikka voitti alaa. Kapitalismi näytti kaikki nurjat puolensa. Rooseveltilaiset hätäaputyöt (ja itse asiassa koko työttömyyden vastainen taistelu) pelastivat amerikkalaisen kapitalismin.

Lamalla oli syvästi yhteiskuntaa uudistavia seurausvaikutuksia. Yhdysvalloissa pankkisektorin kurikampanja johti mm. Glass-Steagall -lakiin (sisältäen mm. investointipankkien ja talletuspankkien erottamisen toistaan ja talletustakuujärjestelmän). Monet muut maat, mm. Suomi seurasivat nopeasti perässä. Yhdysvalloissa ja Ruotsissa toteutettiin merkittäviä sosiaaliturvauudistuksia. Se, että Roosevelt taipui lopettamaan elvytyksen (1937) ja rahapolitiikka samaan aikaan kiristyi johti laman uudelleen käynnistymiseen. Työttömyys nousi hetkessä jälleen yli 20 prosentin (1930-luvun työttömyyttä kuvaava käyrä muistuttaa kaksikyttyräistä kamelia!). Muun muassa Paul Krugman on sanonut kuuluisasti, että tästä jälkimmäisestä lamasta USA nousi valtavalla julkisen talouden elvytysohjelmalla, jonka nimi on toinen maailmansota.

:::::::::::::

Suomi luopui kultakannasta vuonna 1931 ensimmäisten joukosta ja selvisi lamasta kesimääräistä paremmin. Suomen laman erityispiirre on, että teollisuustyöväen reaalipalkat eivät juurikaan laskeneet, mutta lama koetteli kovakouraisesti maatiloja, joita meni konkurssiin pilvin pimein (pakkohuutokaupattujen tilojen kokonaismäärä oli 11 000). Heikkinen mainitsee lyhyesti ne julmat yhteiskunnalliset vaikutukset, joita palkkojen alenemisella oli erityisesti maaseudulla. ”Suomessa poliittinen reaktio tuli velkaantuneiden maanviljelijöiden taholta. Maanviljelystuotteiden hintojen alentuminen lisäsi velkojen reaalirasitusta”. Toteutui Irving Fisherin velkadeflaatioteoria, jonka mukaan reaaliomaisuuden arvon romahtaminen jätti velat viljelijän niskoille, josta aiheutui pakkohuutokauppoja.

Heikkinen tuo mielenkiintoisen näkymän Suomen teollisuuden toipumiseen, kun hän korostaa palkkajoustojen merkitystä maassa, jossa ei ollut – kuten kilpailijamaissa – työehtosopimuskäytäntöjä. Muissa maissa Suomen kaltaiset olosuhteet olisivat aiheuttaneet järjestäytyneen työvoiman ankaran reaktion.

:::::::::::::::::::

Suomi irtautui lamasta samalla tavalla kuin muut ”puntaklubin” maat eli irtaumalla varhain kullasta ja devalvoimalla valuuttansa. Suomi käytti keinovalikoimassaan devalvaatiota aktiivisesti ja selvisi parhaiden joukossa lamasta. Suomi oli onneksi pieni toimija, jotta se olisi herättänyt huomiota ehkä jonkun epäreiluksi kokemalla ”kilpailukykyloikallaan”.

Heikkinen korostaa Suomen elpymisreitin omintakeisuutta: kultakannan periaatteiden mukainen palkkojen ja hintojen aleneminen (sisäinen devalvaatio) yhtyi - paradoksaalisesti - valuutan arvon alentamiseen ja sitä kautta saatuun vientihyötyyn. Tästä johtui Suomen joltisenkin hyvä selviytyminen lamasta, joskin Heikkinenkin muistuttaa, että kansalaisten elintaso ja kulutuskysyntä palautuivat kilpailijamaita hitaammin.

John Maynard Keynesin kulta-aika koitti toisen maailmansodan jälkeen, kun hänen talousfilosofiansa sai paljon seuraajia. Muistuu mieleen, kun eräs John F. Kennedyn neuvonantajista esitti 1960-luvun vaihteessa, ajan hengen mukaisesti, että suhdannevaihtelut pienenevät jatkossa yhä tehokkaamman keynesiläisen politiikan loogisena seurauksena. Ihan näin ei käynyt!

Yhdysvallat onnistui finanssikriisin jälkihoidossa paremmin kuin Eurooppa, mutta tässäkin on otettava huomioon yhteisvaluutan tuottama vaikeuskerroin. Finanssikriisi jakoi EU:n jäsenvaltiot ylä- ja alakerran maihin ja kokonaisuudessaankin EU-maiden ankeus näyttää jatkuvan.

Heikkinen toteaa aiheellisesti: ”Suomen talouden nykyongelmiin ei 1930-luvusta voi ammentaa oppia, sillä kumpikaan tuolloisista elpymiskeinoista ei ole käytössä – ei valuutan devalvointi eivätkä nöyrästi niiaavat nimellispalkat.” Sen sijaan Jaakko Kiander ja Pentti Vartia kirjassaan ”Suuri lama (1998) osoittavat, että kolmekymmentäluvun lamaan johtaneet syyt muistuttivat erehdyttävästi sitä polkua, joka johti 1990-luvun alun lamaan. Aikaa vain oli kulunut liikaa, jotta oppi olisi siirtynyt.