Apollo 11: kuun valloitus autenttisen aineiston valossa

Kävin katsomassa ensi-iltanäytöksenä Todd Douglas Millerin ohjaaman elokuvan ”Apollo 11”. Ensimmäisen kuulennon 50-vuotispäiviä on juhlittu monin tavoin – ja aiheesta. Yle on näyttänyt kuusiosaisen hyvätasoisen dokumenttisarjan avaruuden valloituksesta, keskiössä kuu. Sarjan yksi vahva ulottuvuus oli kylmän sodan ideologinen kilpailu Neuvostoliiton ja Yhdysvalain välillä. ”Apollo 11” lähestyy aihetta toisella tavalla: se käyttää lähes tulkoon kokonaan vain autenttista aineistoa, jota ymmärrettiin kuvata tapahtumahetkenä runsaasti. Aineisto vain oli jäänyt suurelta osin pölyttymään arkistoon. Nyt nähtäväksemme on leikattu loogisesti etenevä tarina, mutta ilman kertojaa tai tapahtumien analysoijaa. Eikä heitä tarvitakaan: kooste on vakuuttava. Liioin 93 minuutin dokumenttielokuva ei aseta pohdittavaksi ikäviä – mutta sinänsä hyviä - kysymyksiä hankkeen kalleudesta tai turhuudesta tai siitä, että rahat olisi voinut käyttää johonkin tosihyödyllisempään. Tästä avaruusseikkailun versiosta on karsittu kaikki muu pois paitsi ydin: kuun valloituksen (tekninen) suurenmoisuus.

Elokuva herättelee ajattelemaan, kuinka onnettomilla tehoilla varustetuilla tietokoneilla saatiin aikaan - ihmistyövoimaa sumeilematta käyttämällä - riskihanke, joka onnistui hämmästyttävän hyvin. Kaikki tarvittava oli käytössä: valtava määrä laskentaa, suunnattomasti inhimillistä älyä, uteliaisuutta ja kunnianhimoa. Liikuttavaa on, miten tiedemiehet suhaavat myös kynillä ja ruutupaperilla muistiinpanoja lennon vaiheista.

Dokumenttia katsellessa tuli mieleen, että teknologia on vasta tänä päivänä sillä tasolla, että riskejä voidaan alentaa huomattavasti noihin aikoihin verrattuna. Silloin tehtiin löytöretki osin tuntemattomaan John F. Kennedyn asettaman aikataulun puitteissa.

Kuulento on esimerkki kuusikymmentälukulaisesta tiedeuskosta ja optimismista. Mikään ei ollut mahdotonta. Muistan itsekin, kuinka kouluopetuksessa tieteellinen ajattelu iskostui mieleeni eikä se ole sieltä mihinkään haihtunut. Dokumenttielokuva ”Apollo 11” on dokumentti tuosta ajasta ja sen hengestä.

Elokuva pääsee oikeuksiinsa Tennispalatsin Isense-salin jättimäisellä 185 neliön valkokankaalla. Tapahtuma oli suurenmoinen, mutta niin ovat dokumentin esittämisen puitteetkin. Ääni oli säädetty inhimillisesti katsottuna maksimiin, aivan korvien sietokyvyn ylärajoille. Kaikki se pauhu, rätinä ja jyrinä, joka lähti Saturn-kantoraketista sen hitaasti noustessa taivaalle Floridan Cape Canaveralista välittyy elävästi kuulijalle ja katsojalle. ”Tuhon äänet” kuvastivat onnistumista: raketti saatettiin pitkälle matkalleen kohti kuuta.

Välillä viivähdetään näytelmän katsojien parissa, jotka sadoin tuhansin täyttivät lähitienoot. Nämä jaksot toivat lähelle sen ajan yleisön odotukset ja jännityksen. Lähes satametrinen kantoraketti oli suurinta, mitä saatettiin kuvitella.

Viime hetken venttiilivuoto sähköisti tunnelman. Kyse ei ollut mistään ohjelmointivirheestä, joka korjataan näyttöpäätteillä ohjauskeskuksessa, vaan asentajat ahkeroivat viime hetkellä kymmenien metrien korkeudella olevassa vikakohdassa. Siitäkin selvittiin.

Reaaliaikaista tunnetta vahvistavat lennonaikaiset toistuvat koodien tsekkaukset. Vieressä laskuri seuraa kantoraketin loittonemista maasta kilometreinä. Jättimäinen kuva jaetaan dokumentissa kahtia, näkymään tukikohdasta ja näkymään itse aluksen sisäosista autenttisuuden tehostamiseksi.

Teknisesti kierrokset maapallon ympäri, irtautuminen maan vetovoiman vaikutuksesta, kierrokset kuun ympäri ja lopulta Eagle-kuumodulin irtautumisesta Columbia-komentoaluksesta kuuhun laskeutumiseksi on kuvattu havainnollisesti. Vaikka tapahtumien lopputulos on tiedossa ihmettelee vieläkin, miten sen aikaisella tekniikalla runsaat irtautumiset ja telakoitumiset tapahtuivat niin täsmällisesti ensimmäisellä yrittämällä.

Oma jännityksensä sisältyi tietenkin siihen, että Neil Armstrongin oli turvauduttava kuun pinnalle laskeutumisen viime hetkillä Eaglen manuaaliohjaukseen. Kuun pinnalla otetut filmit ovat paikoin äärettömän tarkkoja ja luonnollisia.

Muutoinkin kuvien tarkkuus herättää huomiota. Selitys löytyy Hesarin dokumenttiarvioinnista (14.8.2019), jonka mukaan osa aineistosta on kuvattu aikoinaan 65 millimetrin filmille. Valokuvauksen harrastajalle tämä tieto kertoo paljon.

Myös miltei rutiininomaiselta tuntunut paluumatka on kuvattu aiempia dokumentteja yksityiskohtaisemmin. Rutiinia se ei ollut vähimmässäkään määrin. Kun astronautit nousivat USS Hornetin kannelle, he vaikuttivat täysin virkeiltä, ikään kuin picnic-retkeltä palanneilta. Tämän jälkeen seurasi kolmen viikon karanteeni…..

Elokuva päättyy juhlahumuun, kun sankarit kiertävät maata villeissä tunnelmissa serpentiinien keskellä. Aivan lopputekstien tuntumassa muistutetaan siitä, mistä kaikki alkoi eli John F. Kennedyn puheesta vuoden 1961 toukokuussa. Kennedy asetti tuolloin maansa tavoitteeksi miehitetyn kuulennon 1960-luvun loppuun mennessä. Monien säikähdyttävien vaiheiden jälkeen tavoite toteutui täsmällisesti.

::::::::::::::::::

Nähdäkseni koko dokumentin ainoat täydennysosat autenttiseen aineistoon on tehty, kun avaruusaluksen reittiä hahmotetaan piirroksilla kuumatkan etenemisen havainnollistamiseksi. Kuulentodokumentti on kuin fiktiivistä tieteiselokuvaa sillä erotuksella, että erikoisefektit ovat aitoja. Elokuvan musiikilla tehostetaan tapahtumia muistettavalla tavalla.

Tietenkin mielessä kävi epäonnistumisen mahdollisuus. Kyse ei ole teoriasta. Apollo 1:n tuhoutuminen laukaisualustalle miehistöineen oli Ylen dokumenttisarjan (osa 3) kuvaamana piinallisen yksityiskohtainen. Apollo 13:n Jim Lovellin kuuluisa lausahdus: ”Houston, meillä on ongelma”, tuli myös mieleen dokumenttia katsellessa.

Neil Armstrong, Edwin Aldrin ja Michael Collins olivat tietenkin juhlittuja sankareita, mutta kaiken kaikkiaan dokumentti on kunnianosoitus koko sille henkilökunnalle, joka oli sidottu hankkeeseen (on puhuttu 400 000 ihmisen työpanoksesta!). Dokumentin parhaita piirteitä on se, miten sähköinen ilmapiiri välitettiin Nasan lennonjohdosta katsojalle.

Varmaan on niitäkin asiantuntijoita , jotka kokivat (tai olisivat kokeneet, jos eläisivät) pettymyksen dokumentissa näytetyn roolinsa vähäisyyden takia. Dokumentin ohjaajan valinta on esimerkiksi, että kantoraketti Saturnin pääsuunnittelijasta Wernher von Braunista ei näkynyt vilaustakaan (ellei sitten jossain ryhmäkuvassa…..) koko elokuvassa. Ja juuri Braunin ”kuuraketti” mahdollisti koko avaruusseikkailun.

Tämä dokumentti on amerikkalaisen teknologian ja itse amerikkalaisuuden suuri näytös.

Lennon ulkopuolisten tapahtumien ei anneta häiritä itse lennon kuvausta: hetken katkelmassa tosin kerrotaan, että Vietnamin sodassa elettiin juuri tuolloin tilapäistä taisteluiden hiljentymisen aikaa…. ja että Edward Kennedyn ohjaaman auton surmansyöksy sillalta mereen vei tiedotusvälineiden ykkösotsakkeen paikan kuulennolta….. Hieman luovaa mielikuvitusta käyttämällä voisi kai sanoa, kuten Barrry McGuire laulussa ”Eve of destruction” (1965): ”Voit kyllä lähteä neljäksi päiväksi avaruuteen, mutta kun palaat, ei mikään ole muuttunut…..”

Woodstock – uuden alku vai aikakauden loppu?

Näinä päivinä on tullut kuluneeksi 50 vuotta New Yorkin osavaltiossa pidetystä Woodstockin rockfestivaalista (15.-18.8. 1969). Sitä on pidetty hippieliikkeen (kirjoitan tarkoituksella ”hippie”, en ”hippi”) suurimpana sukupolvikokemuksena. Sitä on myös pidetty kaikkien rockfestivaalien ”ikisymbolina” (Jukka Petäjä/HS 10.8.2019). Näille määritelmille löytyy katetta, ei kahta sanaa. Mutta oliko kysymys kaikkien rockfestivaalien äidistä? Tuon tässä kirjoituksessa vähän särmää ja näkökulmaa legendaan nimeltä Woodstock.

En yritä väittää, että seuraava teksti on eksakti historiallinen totuus noista päivistä, vaan pikemminkin oma subjektiivinen kokemus tuosta ajasta. En myöskään ollut hippie, vaikka elin sisälläni intensiivisesti nuo vuodet!

Oliko kysymys aikakauden uudesta alusta, kuten Jukka Petäjän HS-jutussa todetaan vai pitääkö paremmin paikkansa Petäjän artikkelin yksi viimeisistä lauseista: ”Woodstock oli siinäkin mielessä hippisukupolven viimeinen rakkauden ja rauhan kukkaisvallankumous, että järjestelmän vastustaminen alkoi saada väkivaltaisia muotoja heti Woodstockin jälkeen (Petäjä viittaa mm. Altamontin festivaaleihin)? Oliko siis kysymys alusta vai lopusta?

Loppuiko 1960-luku Woodstockiin? Ehkä uuden ajan alun kannattajat viittaavat juuri tähän, sillä 60-luvun henkinen myllerrys oli tuolloin – osittain – takanapäin. Itse näen historian enemmän jatkumona, jossa yhden seisakkeen tarjosi Woodstockin festivaali. Kuusikymmentäluku jatkui vielä seitsemänkymmentäluvun alkuvuosina.

Olen joskus viitannut siihen, kuinka olen ihastunut jonkin – minkä tahansa - historiallisen tapahtuman alkujuuriin sen sijaan, että keskittyisin tuon samaisen vaiheen kypsään kauteen tai loppuvaiheeseen. Mistä kaikki alkoi? Minulle Kalifornian Montereyn pop-festivaali (siis pop, ei rock!) kesäkuussa 1967 on historiallisessa katsannossa ensimmäinen ja legendaarisin rock-festivaali.

Montereyssä olivat paikalla läpimurtoaan tekemässä ne tajunnan räjäyttäjät, jotka esiintyivät myös Woodstockissa, nimittäin Jimi Hendrix, Janis Joplin, The Who ja Jefferson Airplane, ja vieläpä niin, että kaikki musiikilliset sokit paljastuivat silloin ensimmäistä kertaa. D.A. Pennebakerin dokumentilla on suuri vaikutus siihen, että Monterey muistetaan kaikkien rock-festivaalien isänä ja äitinä. Kukapa voisi unohtaa Janis Joplinin äärimmäisen tulkinnan kappaleesta ”Ball and Chain”! Muistan elävästi filmiltä nuoren tytön kauhistuneen ilmeen, kun hän näki Jimi Hendrixin voodoo-meiningin kitaran sytyttämisineen. Kysymys on oikeastaan samantyyppisestä sokista, jonka Hendrix tarjosi Woodstockissa pahoinpideltyään Yhdysvaltain kansallislaulun kitarasaundillaan.

Voidaanko siis sanoa, että Montereystä kaikki alkoi ja ympyrä sulkeutui Woodstockissa (osin) samojen tähtiesiintyjien voimin? Jotain perää tässä on, sillä hippieliikkeen alku läntisen maailman mahtiliikkeenä voidaan määrittää suurin piirtein kesään 1967 ja sen ”loppu” Woodstockiin. Kirjaimellisessa mielessä hippieliikkeen juuret olivat näkyvissä jo 1960-luvun alkuvuosina ja hippieliikkeen jäännökset ryysyläisleiriytymisineen ulottuvat monien vuosikymmenien ajalle Woodstockin jälkeen.

Olen joissakin kirjoituksissa arvostellut hippieliikkeen saamaa filosofista asemaa jonkin suuren ajattelutavan symbolina. Suurihan se olikin, mutta sille on annettu ehkä kestävämpiä arvoja kuin se ansaitseekaan. On muun muassa sanottu, että vihreä liike sai alkunsa Woodstockista. Vai oliko kysymys viattomasta ja naiivista rakastelusta ja rauhasta? Ehkäpä kaikesta tästä, toinen puoli olikin sitten huumeiden käyttöä, joka sekin käsitettiin protestiksi ajan ilmiöitä vastaan. Woodstockin ja hippieliikkeen hintaa maksettiin vuosia rauhan ja rakkauden ajan päättymisen jälkeen.

Vietnamin sota määrittää Woodstockia perustavaa laatua olevalla tavalla ja muistuttaa sodasta yhtenä sen muistomerkkinä. Juuri noina aikoina Vietnamin sodan vastustus oli korkeimmillaan. Ja sama voidaan sanoa sodan kannattajien intensiivisestä omaksi koetun asian puolustamisesta: Woodstock oli meluisa protesti Richard Nixonin ”suurelle hiljaiselle enemmistölle”.

Woodstockissa olivat kaikki? Eivät olleet, esimerkiksi ikoninen rockfestivaalien kummisetä Rolling Stones puuttui paikalta aktiivisen konserttitoiminnan lopettaneesta Beatlesista puhumattakaan. Kieltäytymisiä oli runsaasti: The Doors, Led Zeppelin, Procol Harum, Jethro Tull…..

Silti artistikokoelma oli uskomaton: Jefferson Airplane, Ravi Shankar, Joan Baez, Melanie, Arlo Guthrie, Richie Havens, Country Joe and the Fish, Canned Heat, Grateful Dead, Creedence Clearwater Revival, John Sebastian, Sly and the Family Stone, Joe Cocker, The Who, Ten Years After, The Band, Blood, Sweat and Tears, Crosby, Stills, Nash and Young, Johnny Winter, The Butterfield Blues Band, Sha Na Na……..

Osa artisteista kiinnittyi elimellisesti vain tuohon aikaan, osa taas on jäänyt elämään rockin historiaan kiintotähdiksi. Ajatellaan vaikka Country Joe and the Fishiä: se, jos mikä liittyy Vietnamin sodan vastaiseen kampanjaan. Toisaalta suhteellisen vähällä huomiolla Woodstockissa sivuutettu Creedence Clearwater Revival kasvoi rockin mammutiksi.

Vielä oma suosikkini festivaalista tehdyn elokuvan välittämänä: Santana. Woodstock oli sille läpimurtokeikka ennen sen levymenestyksiä. Yhtyeen musiikki sopi täydellisesti festivaaliympäristöön: ”Soul Sacrifice”!

Osa esiintyjistä on jäänyt vähemmälle huomiolle siksi, että dokumenttielokuvaan pääsy ratkaisi hyvin monen osalta jälkimaineen, joskaan ei onneksi läheskään kattavasti.

:::::::::::::::::::::

Logistiikka ja tekniikka eivät Woodstockissa toimineet. Oli paljon improvisointia. Kun ajatellaan, minkälainen ammattimaisuus liittyy nykyiseen festivaalijärjestelyyn, oli Woodstock aivan amatöörimäistä touhua. Vain hyvällä onnella ja ehkä ”rauhalla ja rakkaudella” syntyneistä tilanteista selvittiin. Esimerkiksi sellainen kapistus kuin kännykkä olisi ollut tuiki tarpeellinen tuohon aikaan. Liioin festivaali ei ollut taloudellinen menestys, päinvastoin järjestäjät pääsivät eroon veloistaan vasta 10 vuotta myöhemmin.

Woodstockin muisto elää elokuvan ja muistikuvien varassa vahvana ja kestävänä. Se oli historiallista irroittelua. Michael Wadleighin dokumenttielokuva ”Woodstock – 3 päivää rauhaa, rakkautta ja musiikkia” (parhaan dokumentin Oscar-palkinto) jää historiaan vastakulttuurin kuvauksena ja muistijälkenä ajasta, jota moni on jäänyt kaipaamaan.

Nostalgisena tuulahduksena noilta ajoilta on mieleeni jäänyt Joni Mitchellin laulu ”Woodstock”. Sen kaihoisan sanoituksen luomiin tunnelmiin voin päättää kirjoituksen itse konsertista.

::::::::::::::::

Mitä tapahtui Woodstockin jälkeen? Teemaa on mahdotonta käsitellä hippieliikkeestä irrallaan.

”Flower powerin” suuruuden symboliksi koettu Woodstockin festivaali oli valtavasta menestyksestään huolimatta koko liikkeen lopun alkua. Ei ehkä tapahtunut ihan ensimmäinen kertaa historiassa, kun jonkin liikkeen huippuhetki osoittautuu samalla joutsenlauluksi. Woodstock kuitenkin innoitti organisoimaan muita vastaavia festivaaleja, kuten ”Live Aid”.

Woodstockiin ja hippieliikkeeseen on yhdistetty enemmän tai vähemmän siihen kuuluvia osia, kuten itämaisten uskontojen läpimurto lännessä, LSD:n läpimurto muotihuumeena, väkivaltarikokset, joiden yhteys itse hippieliikkeeseen on mielestäni vain välillinen. Flower powerin vaikutus ei ole vieläkään loppunut. Hippieliikkeellä on ollut välillinen vaikutus hippieajan jälkeiseen rauhanliikkeeseen, luonnonsuojeluaatteeseen, seksuaaliseen vapautumiseen, yhteisöasumiseen, ympäristönsuojeluun jne.

Kyynikko voisi sanoa myös, että yksi hippieliikkeen – ja sen osana Woodstockin - merkittävimpiä vaikutuksia on ollut liberalismin vastaisen konservatiivisen liikkeen (Conservative Movement) ilmaantuminen vallitsevaksi ideologiaksi varsinkin Yhdysvalloissa!

Yleisurheilu - katoavaa kansanperinnettä?

Otsake haastaa väittelemään. En kuitenkaan aio maalata pirua seinälle, vaan yritän löytää kotimaisen yleisurheilun kesästä 2019 innoittavia hetkiä.

Kun seuraa TV:n selostuksia ja muiden tiedotusvälineiden raportointia yleisurheilukilpailuista kuluvana kesänä on niissä paljon sisäänrakennettua toiveikkuutta ja hyvä niin. Pettymykset on syytä unohtaa ja keskittyä onnistumisiin. Selostajien on yritettävä myydä lähetykset tavallisille penkkiurheilijoille ja se tapahtuu hehkuttamalla etukäteen urheilusuorituksia. Mitä tapahtuu, jos odotukset eivät täyty? Vaarana toki on, että penkkiurheilujoukot harvenevat ja seuranta jää friikkien varaan. Kilpailu urheilulajien välillä on kovaa ja yleisurheilu kaipaa superonnistujia markkinoinnillisista syistä.

Yleisurheilun ystävät odottavat, että joku tai jotkut onnistuisivat pääsemään kansainvälisesti korkeimmalle tasolle. Harvoin tässä onnistutaan. Ihminen on sopeutuvainen: kun ei ole päästy huipulle, on viisaasti tyydytty kansallisen tason tähtihetkiin. Ja onhan meillä joitakin kansainvälisen läpilyönnin suorittaneita urheilijoita tälläkin hetkellä. Tällaisia ovat esimerkiksi keihäänheittäjä Oliver Helander ja naispika-aiturit.

Hienon kokemuksen tänä kesänä ovatkin tarjonneet kilpailutilanteet parhaiden välillä. Kilvoittelu on sinänsä seuraamisen väärti.

::::::::::::::::::

Aion seuraavassa peilata yleisurheilusuorituksia juuri Puolassa käydyn ”Superliigan” tapahtumiin. Tarjosihan se varsin kattavan kuvan tämänhetkisestä urheilijoidemme tasosta. Superliiga on muunnelma vanhasta Yleisurheilun Euroopan cupista (1995-2008), joka oli maaottelukilpailu. Sittemmin Euroopan cup korvautunut Superliigalla. Muutoin ei vanhoista kahdenvälisistä maaotteluajoista taida olla jäljellä kuin Ruotsi-Suomi-ottelu. Yksilösuorituksiin perustuvat GP- ja timanttiliigan kisat ovat vallanneet markkinat. Olympia- ja maailmanmestaruuskisat ovat sitten erikseen.

On suoraan myönnettävä, että aivan liian usein suomalaisten tulokset Puolan Bydgoszczissa jäivät reippaasti kesän parhaista muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Seurauksena oli jäännöspisteille jäänti. Kontrasti katsojan mielessä syntyi, kun odotukset oli tavan mukaan viritetty nousujohtoisesti kesän parhaiden tulosten saavuttamiseksi. Olosuhteet eivät olleet esteenä, vastus oli sopivan kova ja muodostui paitsi Euroopan parhaimmistosta niin myös monista keskitason urheilijoista. Tällaisenaan kisat olivat sovelias mittapuu, sillä maailman parhaiden taso on masentavan kova useimmissa lajeissa.

Onnistujia Puolassa olivat Topi Raitanen huippuhienolla estesuorituksellaan, Simo Lipsanen erinomaisella kolmiloikkatuloksella (16,76), Kristian Pulli (pituudessa 791), Sara Kuivisto (sekä 800 metrillä että 1500 metrillä) Oskari Mörö (varsinkin alkueräjuoksussaan) ja Camilla Richardsson rohkealla juoksullaan. Viime mainitusta näki, että hän halusi mittauttaa tasonsa ennakkoluulottomasti kansainvälisessä ympäristössä. Nousukuntoisen Sara Kuiviston tapa hyökätä muiden takaa kärkeen ansaitsee myös huomion. Hänellä on panoksia vielä jäljellä kesän tulevia koitoksia varten.

Topi Raitasella on ominaisuus, jolla menestytään tulevaisuuden kovissa kisoissa, nimittäin loppunopeus. Vielä hiukan sitä lisää ja mitalisaumat aukeavat ainakin EM-kisoissa. Vähän samantyyppinen voimajuoksija on Sara Kuivisto.

Kolmiloikkaaja Kristiina Mäkelä hyppäsi odotetusti, mutta ei venynyt – kuten monet odottivat – ja jäi pois finaalista eli lajinsa viimeiseltä kierrokselta. Taika Koilahti pituushypyssä, Aaron Kangas moukarinheitossa ja Tomas Wecksten seiväshypyssä täyttivät hyvin paikkansa. Parempi lopputulos olisi edellyttänyt venymistä.

Monet suomalaiset olivat kesän aiempien tulosten perusteella altavastaajina ja jäivätkin jäännöspisteille. Pitäisikö alentaa onnistumisen tunteen rajoja? Vähästäkin voi iloita! Meillä on selvä lahjakkuusvaje yleisurheilijoissa. Runsas urheilun lajikirjo jakaa harrastajia tehokkaasti eikä yleisurheilu ole suosikkilajien kärjessä.

Sivusta voi kuulla urheilijoiden tavoitteista. Parhaidenkin osalta tavoite oli usein oma ennätys (ei kansallinen ennätys) tai sitten maailmanmestaruuskisojen karsintarajan saavuttaminen. Taisi olla Lasse Viren, joka huomautti, että todellisen tavoitteen pitäisi olla kisoissa menestyminen eikä kisoihin pääsy.

Olisiko urheilijoiden yhteistyössä parantamisen varaa? Meillä on ilmeisesti totuttu yksinharjoitteluun ja kilvoittelu ryhmässä parhaiden kesken ei ole suosittua. Vaatiihan se tietysti resursseja, mutta tahtotila on yhtä tärkeä.

Monet ovat kiinnittäneet huomiota naispika-aiturien loistaviin otteisiin. On saatu aikaan keskinäinen kovatasoinen kamppailu harvinaislaatuisesti kotimaisin voimin ja tulokset ovat Euroopan huipputasoa. Valitettavasti tällainen on huippuharvinaista ehkä miesten keihästä lukuun ottamatta.

Sitten vielä kertauksena muutama sana parhaisiin kohdistuvista odotuksista. Keihäänheittäjistä jo mainitsin Oliver Helanderin, joka on superlahjakkuus. Toivottavasti paikat kestävät ja pää kestää, hän on suurlupaus. Juoksuradalta otin jo esille Topi Raitasen, joka on aidosti mestariainesta. Puheetkin ovat miehen, joka on asetanut tavoitteet korkealle, mutta ei niistä kehuskele julkisuudessa. Rauhallinen itsevarmuus luo luottamuksen kehän miehen ympärille. Hänellä on ominaisuus, joka monelta muulta kotimaiselta juoksijalta puuttuu, nimittäin loppunopeus. Ilman sitä ei ole asiaa Euroopan tai maailman huipulle. Raitanen pystyy kepittämään alimatkoillaan suomalaiset puoli- ja kokomailerit. Se lupaa hyvää.

Tarvitaan siis esimerkkejä, jotka vetävät seuraajia puoleensa. Huippuihin kannattaa panostaa, sillä panostus voi tuoda uusia lahjakkuuksia yleisurheilun pariin. Aiheellisesti on kysytty, kumpi on parempi, Norjan kaltaiset huipputyypit, kuten Ingebrigtsenin veljekset tai Karsten Warholm vai Suomen laajempi ja parempi taso?

::::::::::::::::::::

Entä tarvitseeko itse laji herätystä? Bydgoszczissa kokeiltiin korkeussuunnan lajeissa neljän maksimipudotuksen sääntöä (ja sitten ulos). Muissa kenttälajeissa käytettiin kolmen kierroksen menettelyä plus neljälle parhaalle vielä yhtä kierrosta. Tämä kaikki tiivistää kisaa, mutta on koetinkivi ”hitaasti lämpeneville”. Myös 10 000 metriä jäi juoksematta ja korvattiin 3000 metrin sileällä. Aika näyttää leviävätkö em. käytännöt muihin kansainvälisiin kilpailuihin.

Harrastukset muuttuvat - aika aikaansa kutakin….

Hesarissa oli artikkeli, jossa viitattiin Tilastokeskuksen tutkimukseen suomalaisten vapaa-ajan käytön muutoksista (nykyiseltä nimeltään ”vapaa-ajan osallistuminen”) vuodesta 1981 alkaen. Oman vertailuni haluaisin ulottaa vielä pidemmälle taaksepäin, aina 1960-luvulle saakka. Tuoreimpana vuotena nykyisessä tilastoinnissa on vuosi 2017.

Suomalaisten vapaa-ajan käyttö muuttui erityisesti 1990-luvun jälkeen. Suurimpana muutosajurina pidetään nettiä. Muistan itsekin kuinka käynnistin työpaikallani internetin käytön mahdollisuuksien selvityksen. It-alan yhteistyökumppanimme mukaan kysymys oli ”yliopistopoikien touhusta”, johon ei kannattanut paljon tuhlata ruutia. Olin suunniltani, sillä tällaiset puheet kuulostivat jo silloin netin mahdollisuuksien aliarvioinnilta. Nyt Tilastokeskus pitää nettiä yhtenä harrastusmahdollisuuksien pääkatalysaattorina, joka on raivannut tilaa monilta vanhojen aikojen vapaa-ajan huveilta. Voi tietysti olla, että muutos olisi joka tapauksessa tapahtunut ilman nettiäkin, mutta pysytään tutkitussa tiedossa….

Nettiä käyttää nyt 88 prosenttia suomalaisista (Euroopassa ollaan tasolla 76 prosenttia). Valtaosa suomalaisista käyttää somea päivittäin. Joka neljännen mainitaan olevan siellä jatkuvasti. Etenkin nuoret ja nuoret aikuiset ovat aktiivisia netin käyttäjiä Itse ilmoittaudun netin suurkäyttäjäksi sekä läppärin että kännykän kautta. Käytän nettiä vaikkapa tämän blogin tekemiseen, tiedon hakuun mm. Wikipedia, YouTube), musiikin kuunteluun (YouTube), TV:n ja uutisten seurantaan ja moneen muuhun tarkoitukseen. Sen sijaan keskusteluketjuja seuraan vähemmän. Pelaamisen olen jättänyt suosiolla muille, vaikken sitä mitenkään paheksukaan.

”Kirjoitamme vähemmän”, sanoo tutkimus. Pudotus on todella dramaattinen ja se on tapahtunut parissa kymmenessä vuodessa. Omalta osaltani on käynyt aivan päinvastoin: lähes 1600 blogikirjoituksen laatiminen kahdeksan vuoden aikana on alkanut käydä työstä. Kirjoitan ”aineita”, siis pikkuesseitä. Vain kaksi prosenttia suomalaisista harrastaa bloggaamista.

Some on syrjäyttänyt osan kirjeiden kirjoittamisen markkinoista. Muuta some-viestintä kuin bloggaamista käytän hyvin säästeliäästi.

Huolestuttavaa on lukemisen vähentyminen. Vuonna 1991 lähes 90 prosenttia luki sanomalehtiä, mutta vuonna 2017 vain 60 prosenttia. Olen taistellut valtavirtaa vastaan tässäkin: luen noin 40-50 kirjaa vuodessa ja osittain luetut päälle. Seuraan päivittäin noin 6-8 sanomalehteä ainakin kursorisesti.

Kolmannes suomalaisista lukee pari kirjaa vuodessa. Miksi muuten kirja pitäisi aina lukea kannesta kanteen? Itse harjoitan kirjan lukujen valikoivaa lukemista. Suosikkejani ovat poliittista historiaa ja taloushistoriaa käsittelevät kirjat. Tietokirjailija Kai Ekholm kirjoittaa HS:n kolumnissa ”Kansakunta, joka lakkasi lukemasta” yllä kuvatusta ongelmasta. Painetut kirjat vaativat pitkäjänteistä syventymistä ja taitavat olla satunnaiselle selaajalle liikaa. Ekholm aivan oikein tuo esille positiivisena piirteenä verkossa tapahtuvan lukemisen. Olemmeko turhaan huolestuneita?

Epäilen, että lukemisen luonne on muuttunut tarjonnan myötä. Yhä enemmän luetaan otsaketason tietoa, lööpit kiinnostavat ja saavat koukkuun, mutta valikoiden. Tietävämmät kertovat, että nuorten sanasto on ”hätkähdyttävän kehno”. Tunnen hyvin ongelman, sillä blogikirjoittaja joutuu koko ajan pohtimaan sanojen luonnetta.

Lukemattomuus ilmenee useilla tavoilla. Monen aikuisen viimeinen kirjakokemus on Peppi Pitkätossu. Opiskelijat ovat hätää kärsimässä paksumpien tenttikirjojen kanssa.

Yllättävää on, että musiikin kuuntelu ja valokuvaus ovat hieman vähentyneet. Kun ottaa huomioon kännykkäkuvaamisen tuntuu epäuskottavalta, että kuvaaminen on vähentynyt. Valokuvauskameralla kuvaamisen vähenemisen ymmärrän, onhan tavallisten zoom-kameroiden ostaminen vähentynyt dramaattisesti.

Oma kuvaamiseni on muuttanut muotoaan, mutta säilynyt korkealla tasolla. Suosikkini on tätä nykyä järjestelmäkameran ohella superzoom kompaktikamera. Vanhojen kuvien ja filmien skannaus (2000 kappaletta) on tullut tehdyksi ja siirretyksi jälkipolville. Olen monta kertaa kertonut, kuinka vaikeaa oli kuunnella omaa suosikkimusiikkia 1960-luvulla. Jostain tuli jäätyä paitsi. Siksi kuuntelun helppous esim. YouTuben kautta innostaa jatkamaan harrastusta nyt ja tulevaisuudessa. Erityisesti YouTuben kautta mahdollistunut musiikin eri genrejen historian kertaaminen ja uuden oppiminen vetää puoleensa.

Kansalaisten liikuntaharrastus on tilastojen mukaan vähentynyt ja rytmittyy päivään ja viikkoon muuttuneella tavalla. Ennen liikuttiin säännöllisesti päivittäin, nyt muutaman kerran viikossa. Oma liikkumiseni on säännöllistynyt ja tihentynyt sen jälkeen, kun omaksuin 15 vuotta sitten saliliikunnan neljä kertaa viikossa tapahtuvalla rytmillä.

Myönnän omakohtaisesti, että muutosta liikuntatottumuksissa on tapahtunut. Nuorena liikunta oli pakotonta ja spontaania, nyt kysymys on ”liikuntavuoroista”. Liikuntatapojen muutos on yhteydessä elämän rytmiin ja sille on etsittävä paikka viikoittaisessa tai päivittäisessä rytmissä. Ongelma taitaa monen kohdalla olla siinä, että liikunnan harrastaminen jää vähäiseksi kaiken kaikkiaan.

Tilastokeskuksen tilastoinnissa ovat mukana myös marjastaminen ja kalastaminen. Molemmat ovat vähentyneet varsinkin työikäisten keskuudessa. Meillä eläkeläisillä on enemmän aikaa, mutta silti täytyy nolona tunnustaa, että omalla kohdalla sekä marjastus että kalastus ovat vähentyneet dramaattisesti. Sienestäminen on osin korvannut luonnossa liikkumisen.

Miksi ”vapaa-ajan osallistumisen” muutosta on tapahtunut? Hesarissa viitataan Minna Santalan väitöskirjaan, jossa todetaan osuvasti, että tietotekniikan harrastus on vienyt luontoharrastukselta aikaa. On helppoa olla yhteydessä muihin ihmisiin somen kautta, kun taas luontoharrastus tarvitsee usein alkaakseen samanhenkisten hakeutumisen luontoon samaan aikaan.

:::::::::::::::::::

Tultaessa 1960-luvulta tähän päivään, suurin muutos on varmaan tapahtunut, kun ihmisten ajankäyttö ja vapaa-aika on jakautunut yhä pienempiin osiin. Harrasteiden määrä on paisunut suunnattomasti. Yltäkylläisyys näkyy myös harrasteissa. Muutos ei ole erityisesti suosinut luonnossa liikkumista tai liikunnallisia harrastuksia. Liikunta oli aiemmin aivan normaaliin elämänrytmiin kuulunut asia, se oli osaltaan hyötyliikuntaa. Toisaalta sisäliikunta on lisääntynyt liikuntatilojen määrän kasvaessa.

Pelit ja leikit ovat vaihtuneet tietokonepeleiksi. Eipä näy pihoilla leikittävän ”kymmentä tikkua laudalla”. Kädentaidot ovat muuttuneet taidekäsitöiden suuntaan ja vaatteiden teko on vähentynyt dramaattisesti. Toisaalta valokuvaus on muuttunut jokamiehen ja -naisen näppäilyksi ja valokuvauslaitteiden, kuten muunkin elektroniikan hinta on halventunut dramaattisesti, muuttaen monet aiemmin kalliit harrastukset jokamiehen rahapussille sopiviksi.

Myös tavassa järjestää harrastuksia on tapahtunut muutoksia. Harrastusten tarjonta on suurelta osin muuttunut liiketoiminnaksi……

Neljännesvuosisata väärää politiikkaa?

Yhdysvaltain, Kiinan ja Venäjän ulkopolitiikassa on kehitteillä uudet strategiat nähdäkseni suurin piirtein samaan aikaan. Tarkastelen tässä uutta tilannetta lähinnä Yhdysvaltain näkökulmasta niin vaikeaa kuin se onkin johtuen Donald Trumpin tempoilevasta politiikasta.

Näkökulma, jota seuraavassa referoin ja arvioin on professori Stephen M. Waltilta, josta on tullut yksi maailmanpolitiikan strategiaguruista (Lähteeni: The Harvard Gazette 6.11.2018: ”Memo to America: Not everyone wants to be like you”). Walt varoittaa asiasta, josta olen itsekin kirjoittanut monta kertaa: älkäämme levittäkö sinisilmäisesti liberaalia demokratiaa maihin, joissa ei ole kykyä vastaanottaa sitä.

Mistä puhumme, kun puhumme liberaalista demokratiasta tässä yhteydessä? Walt puhuu itse asiassa ”liberaalista hegemoniasta” ja tarkoittaa, että sosialismin romahtamisen jälkeen Yhdysvallat lähti kritiikittömästi levittämään omaa ihannettaan muihin maihin. Ensinnäkin on syytä erottaa kaksi liberaalia demokratiaa toisistaan. Viimeisen neljännesvuosisadan liberalismissa ei puhuta vasemmistoliberaalista demokratiasta (left wing liberalism), vaan klassisen liberalismin ihanteista ihmisoikeuksineen, vapaine markkinoineen. Niiden levittäminen on epäonnistunut projekti viimeisten 25 vuoden aikana.

Ensinnäkin autoritaariset maat vastustivat tätä Yhdysvaltain vientituotetta nimeltä liberaali demokratia. Diktatuurin korvaaminen demokratialla on äärimmäisen vaikea tehtävä niin kuin on nähty Irakissa, Afganistanissa, Libyassa ja monissa muissa maissa. Sen sijaan, että olisi onnistuttu viemään amerikkalaisia arvoja ja ihanteita, tuotettiin tosiasiassa epäonnistuneita valtioita ja terrorismia. Samalla Yhdysvallat sitoutui (tai sidottiin vastentahtoisesti) suojelemaan valtioita kaikkialla maailmassa. Tämä merkitsi lisää turvallisuustakeita, joita jouduttiin antamaan, jotta asetetut tavoitteet toteutuisivat. Suojellut maat eivät tunteneet kiitollisuudenvelkaa Yhdysvalloille, vaan päinvastoin käyttäytyivät vastuuttomasti.

Samaan vientipakettiin kuuluivat vapaiden markkinoiden edistäminen Yhdysvaltain johdolla, mutta globaalit markkinat eivät toimineet odotetulla tavalla. Vastalahjana Yhdysvallat sai taloudellisen kriisin (finanssikriisi) ja kasvavat tuloerot. Näin ei pitänyt käydä. Yhdysvallat oli ainoa suurvalta 1990-luvulla. Vallitsi suuri optimistinen odotus. Suurvaltasuhteet olivat hyvät. Demokratia eteni Itä-Euroopassa ja Lähi-idässä näytti rauhalliselta. Juuri tässä vaiheessa Yhdysvallat oli saavuttanut monet päämääristään.

Kontrasti on melkoinen, kun verrataan tähän päivään: suhteet Kiinaan ja Venäjään ovat suhteellisen huonot. Kiina ja Venäjä pelaavat yhteen. Puola ja Unkari ovat esimerkkejä illiberaaliseista valtioista. Myös Amerikan oma demokratia on dystooppisessa tilassa. Maailmassa on paljon kriisipesäkkeitä, kuten Pohjois-Korea ja lähes koko Lähi-Itä.

:::::::::::::::::::

Kaikki edellä kuvattu toimii pohjana USA:n uudelle suurvaltastrategialle. Stephen M. Walt asettaa USA:n strategisista tarpeista ykkössijalle maan oman turvallisuuden ja omat arvot. Kysymys ei voi ulkopolitiikassa olla demokratian viennistä, vaan hyvän hallinnon esimerkin tarjoamisesta.

Yhdysvaltojen pitää tukeutua aseisiin vain silloin, kun sen elintärkeät edut ovat vaarassa. Tästä politiikasta on käytetty nimeä ”offshore balancing”. Jos uhkaa ei ole, Yhdysvallat voi pysyä suuren veden takana. Se voi silti säilyttää diplomaattiset ja taloussuhteet moitteettomina.

Yhdysvaltain ainoa todellinen kilpailija on Kiina ja siksi USA:n tulee keskittyä säilyttämään tasapaino Kiinaan, niin että maa ei pääse dominoimaan omalla lähialueellaan. Eli Walt ei tähtää perinteiseen isolationismiin.

Realismia on, ettei Yhdysvalloilla ole varaa ”täyttää” jokaista turvallisuustyhjiötä kuin suurilla uhrauksilla. Alueellisen sanelupolitiikan aika on ohi. Lähtökohta on, että jos Yhdysvalloilla ei ole varaa ohjata muita maita haluamaansa suuntaan, ei sitä mahdollisuutta ole muillakaan.

Edellä kuvatun Waltin strategian huomioiden, mitä olisi pitänyt tehdä toisin sosialismin romahtamisen jälkeen? Walt vastaa: Natoa ei olisi pitänyt laajentaa itään. Jos ei olisi laajennuttu, olisivat suhteet Venäjään paremmat.

Tänään Naton laajenemista pidetään itsestään selvänä. Sitä se ei ollut 1990-luvulla. Mitä tapahtui noina ristiriitaisten puheiden päivinä? Olivatko länsiliittoutuneiden johtajat luvanneet 1990-luvun alussa jotain Venäjälle Naton laajentumisesta? Kyllä, Yhdysvaltain ulkoministeri George Baker ja Saksan liittokansleri Helmuth Kohl olivat suullisesti luvanneet Saksojen yhdistämisen hintana Mihail Gorbatsoville, että Nato ei laajene itään, mutta kirjallisesti ei toki luvattu mitään. Foreign Affairs syyskuu/lokakuu 2014 lainaa Saksan arkistoja (”Broken Promise”) ja toteaa seuraavaa: ”According to records from Kohl’s office, the chancellor chose to echo Baker, not Bush, since Baker’s softer line was more likely to produce the results that Kohl wanted: permission from Moscow to start reunifying Germany. Kohl thus assured Gorbachev that “naturally NATO could not expand its territory to the current territory of [East Germany].” In parallel talks, Genscher delivered the same message to his Soviet counterpart, Eduard Shevardnadze, saying, “for us, it stands firm: NATO will not expand itself to the East.”

Tuo viimeinen lause on todistusvoimainen: ”meille (siis lännelle) lupaus (olla laajentumatta nykyisen alueen ulkopuolelle) on luja: Nato ei laajene itään”. Tästäkin on saivarreltu, että valtiomiehet puhuivat vain Itä-Saksan alueesta, joka on täysin turhaa. Asiayhteydestä voi lukea, että tarkoitettiin laajemmin Itä-Euroopan aluetta. Ukraina osoittautui sitten lännen vaikutuspyrkimysten viimeiseksi rajaksi.

Walt kannattaa USA:n vähittäistä vetäytymistä Euroopasta ajan mittaan ja Euroopan maiden oman puolustuskyvyn vahvistamista. Walt ei olisi hyökännyt Irakiin (2003) ja olisi muutoinkin noudattanut maltillista politiikkaa Lähi-Idässä. Irak on monessa mielessä symboli kaikelle tapahtuneelle: George Bush ”24” (isä-Bush) ymmärsi Irakiin menon vaarat ja pysäytti hyökkäyksen kenraaliensa vastustuksesta huolimatta (1991) Bagdadin porteilla. Hän olisi voinut kaataa Saddam Husseinin, mutta jätti sen tekemättä aavistaen teon äärimmäiset riskit (uskontokuntien konfliktiherkkyyden, terrorismin ruutitynnyrin, Lähi-Idän tasapaino). Walt käyttää Bush vanhemmasta määrittelyä ”Viimeinen realistista ulkopolitiikkaa edustanut vanhan ajan republikaanipresidentti”. George Bush ”46” (poika-Bush) sumeilematta lähti liberaalin hegemonian hengessä pelastamaan Irakin olematonta demokratiaa aiheuttaen tuhoa, joka jatkuu edelleen.

:::::::::::::::::::::

Mistä tässä on kysymys? Aivan kuin vasemmistoliberaali linja olisi löytänyt Trumpin kylmäkiskoisen eristäytymisen. Tarkemmin eritellen uuden strategian mukaan Yhdysvallat ei halua maksaa suuremmasta vastuusta, kuin mihin se on sitoutunut (kuin mistä se hyötyy itse).

Waltin mielestä Yhdysvaltain ylläpitämä - väärä - liberaalin hegemonian mukainen politiikka ja strategia on jatkunut aivan liian pitkään. Tämän vaihtoehdoksi Walt tarjoaa ”realismia”. Mitä se on? Realismilla tarkoitetaan, että kansainvälisellä järjestelmällä ei ole takaajaa. Tässä mallissa vakauden määrää suurvaltojen keskinäinen tasapaino. Kysymys on siis valtaosin siitä, kuinka suurvaltasuhteet järjestyvät.

Jokainen osapuoli (USA, Kiina, Venäjä) on omalla tavallaan haastavassa asemassa tässä asetelmassa, jossa haetaan strategista tasapainoa: Venäjä taistelee heikentymistä vastaan, Kiina hakee etenemiselleen uusia väyliä ja USA rimpuilee Trumpin poukkoilevan politiikan syövereissä ja kongressin polarisaation vankina.

Kiina saattaa tavoitella tilannetta, jossa sillä on taloudellinen etupiiri ja se voi tällä ajatuksenjuoksulla johdattaa myös muita suurvaltoja samantyyppiseen ratkaisuun. Waltin edellä esitetty realismiin pohjautuva näkökulma jää ainakin minulle epäselväksi, jos se sijoitetaan kiinalaiseen etupiirikehikkoon: Yhdysvaltojenhan ei pitänyt sitoutua kuin kaikkien kriittisimpiin kohteisin.

Pelkistettynä edellä esitetty voidaan nähdä niin, että maailmassa on tulevaisuudessa vain kaksi suurvaltaa ja niiden ympärille rakentuvat yhteiskuntajärjestelmät, läntinen liberaali demokratia eri muunnelmin ja kiinalainen autoritaarinen malli. Mielenkiintoiseksi kysymykseksi jää, onko kiinalainen malli vientituote, Waltin mukaanhan oli virhe lähteä viemään liberaalia hegemoniaa Yhdysvaltojen rajojen ulkopuolelle.

HS:n kolumnissa ”Trumpin toiminta on analyytikoillekin haaste” (30.7.2019) professori Hiski Haukkala pyrkii analysoimaan (mahdollisesti Waltin johdattelemana) Donald Trumpin riskipitoista ulkopolitiikkaa. Miten se on sovitettavissa Waltin strategiamalliin?

Haukkala on sitä mieltä, että Trump pelaa upporikasta ja rutiköyhää ja etenee tarkoituksellisesti (?) täydellä vauhdilla kohti yhteentörmäystä ja tekee sitten äkkijarrutuksen. Trump lähtee oletuksesta, että vastustaja (vihollinen) ei reagoi ärsyttämiseen sotaisasti. Hän sälyttää itselleen mahdollisuuden tehdä diili. Trump lähtee siitä, että toimitaan hänen säännöillään. Kaiken perustana on, että kilpaileva osapuoli sopeutuu. Mutta entä jos näin ei tapahdu?

Waltin strategiassa (kuten myös Haukkalan tulkinnassa) Eurooppa vaikuttaa sijaiskärsijältä. Trump haluaa USA:n irti Eurooppa-vastuista, mutta tekee sen tempoillen ja epäjohdonmukaisesti. Waltin analyysi viittaa joka tapauksessa siihen, että USA vetäytyy toisen maailmansodan jälkeisestä kiinteästä liittosuhteesta ”välineellisempään” suuntaan. Resurssit ja läsnäolon tarve sidotaan tarkasti toisiinsa.

Walt on omaksunut joitakin osia Trumpin vetäytyvästä ulkopoliittisesta doktriinista (jos sitä voi näin komeasti nimittää). Samalla hän irtisanoutuu presidentin puolelta toiselle heilahtelevasta toimintatavasta korvaten riskipitoisimmat osat realistisella suhtautumisella suurvaltojen keskinäisiin suhteisiin.

Mutta toimiiko järjestelmä ilman takaajaa? Eikö suurvaltojen kesken tarvita moninapaista sopimuspohjaista järjestelyä? Muutoin luottamusta on vaikea saavuttaa.

Eurooppalaisen sosiaalidemokratian tulevaisuus

Antti Ronkaisen ja Juri Mykkäsen toimittamassa teoksessa ”Vapiseva Eurooppa” käsitellään – kuten kirjan alaotsakkeessa sanotaan – Euroopan kaaosta. Yksi lähestymistapa on tarkastella poliittisen kentän muutoksia laajenevan EU:n aikana.

Kirja koostuu johdannon lisäksi yhdeksästä luvusta, joista yhtä eli Heikki Paloheimon kirjoittamaa ”Eurooppalaisen sosiaalidemokratian alamäki – syyt ja seuraukset” referoin ja käsittelen tässä tarkemmin.

Paloheimo on analyyttinen poliittisten liikkeiden tutkija, joka yleensä osuu oikeaan arvioissaan. Porvarillinen maailmankatsomus on tietenkin otettava huomioon hänen erittelyissään.

On tunnettua, että sosiaalidemokraattien kannatus on pudonnut useimmissa länsimaissa viime vuosina, joissakin jopa romahdusmaisesti. Vielä 2000-luvulla kannatus oli 40 prosentin tasolla, mutta laskusuhdanne on ollut selvä 2010-luvulla. Erityisesti Ranskassa ja Alankomaissa pudotus on ollut jyrkkä.

Sosiaalidemokraattien kannatus on ollut alenevalla käyrällä jo pidemmän aikaa. Paloheimo aloittaa tarkastelunsa niistä syistä, jotka aikoinaan johtivat demarien suureen menestykseen 1950-luvulta 1970-luvulle. Tarkastelu alkaa 1930-luvulta, jolloin laman seurauksena luottamus klassiseen liberalismiin heikkeni. Valtiosta tuli aktiivinen toimija markkinoiden säätelijänä. Vasemmistopuolueille avautui sosiaalinen tilaus, kun suuret ihmistyhmät pettyivät laissez-faire -talouden oppeihin. Valtio tuli mukaan suhdannepoliittiseen säätelyyn ja sen kautta työehtosopimuksiin.

Sosiaalidemokraatit sanoutuivat varhain irti kommunistisesta ”valtiosta luokkahallinnon välineenä”. Valtiosta tuli väline, jolla hyödynnettiin maltillisia poliittisia tavoitteita. Työväestön radikalismi väheni, kun valtiovallan kautta voitiin luoda parempia sosiaalipoliittisia etuja työtä tekevälle väestölle ja yhteistyö mahdollistui porvarillisten puolueiden kanssa.

Teollisuustyöväestön kasvu toisen maailmansodan jälkeen tuli lahjana demareille, koska se avasi mahdollisuudet kannatuksen nousulle. Samaan aikaan poliittisen oikeiston kannatus aleni tai polki paikallaan, ja oli esimerkiksi Suomessa 15 prosentin tietämissä. 1960- ja 1970-luvut olivat sosiaalidemokraattien kulta-aikaa. Demareiden asettamat tavoitteet vastasivat suurten ihmisryhmien tarpeita (taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset oikeudet).

Seitsemänkymmentäluvulla öljykriisin myötä ajattelutapa vähitellen muuttui . Katsottiin laajalti, että hallitusten kyky ohjata taloutta oli tehoton. Oli paljon mielipiteitä, joiden mukaan julkinen sektori hyvinvointipalveluineen hidasti talouskasvua. Sosiaalidemokraattien menestys perustui hyvin pitkälle kansallisvaltioihin. Jokainen valtio itse päätti omasta politiikastaan, jonka seurauksena taloutta oli suhteellisen helppo säädellä. Tilanne kuitenkin muuttui, kun kansainvälinen kauppa laajeni ja sopimukset rajoittivat oman maan kaupan suojelua. Kahdeksankymmentäluvulla pääoman vapaa liikkuvuus merkitsi kansainvälisen kilpailukyvyn nousemista aiempaa keskeisemmäksi kilpailutekijäksi.

Globalisaatiossa taloudellisten toimijoiden merkitys suhteessa politiikkaan kasvoi, työvoima oli aiempaa liikkuvampaa, suuryritysten valta kasvoi ja finanssijärjestelmä oli alttiimpi häiriöille. Kansallisvaltioiden talouspolitiikka muuttui aiempaa reaktiivisemmaksi. Tämä kaikki johti sekä kansallisallisvaltioiden että liberaalin demokratian liikkumavaran kapenemiseen. Julkisen vallan ns. jakovaramahdollisuus heikkeni hidastuvan talouskasvun seurauksena. Tulo- ja varallisuuserojen kapenemistrendi takkuili ja kääntyi kasvuun. Julkisen talouden velkojen kasvu kiihtyi.

Edellä kuvatut kehitystrendit muuttivat puoluekentän voimasuhteita yleisestikin, mutta vaikuttivat erityisesti vasemmistopuolueiden menestysmahdollisuuksiin.

Elinkenorakenteen muutoksilla on ollut merkittävä vaikutus puoluekentän vakauteen. Teollisuustyö väheni ja siirtyi kehittyviin maihin. Palveluelinkeinojen laajeneminen vahvisti keskiluokan asemaa ja vastaavasti heikensi sosiaalidemokraattien asemaa. Porvarillisten puolueiden kannatus sai kasvupotentiaalia.

Monissa maissa ay-liikkeen ja sosialidemokraattien kiinteä yhteys höltyi, kun ay-liikkeessä toimineiden puoluekanta heterogenisoitui.

Poliittinen aktiivisuus (ml. äänestysaktiivisuus) on laskenut Länsi-Euroopassa viime vuosikymmeninä. Paloheimo korostaa, että joukkopuolueissa – kuten sosiaalidemokraateissa – passiivisuus on suurempi ongelma kuin porvarillisissa puolueissa. Samalla on tapahtunut sosiaalidemokraattien ikärakenteen ”ukkoutuminen”.

Kansainvälisissä sopimuksissa on määritetty nykyisin monia niistä asioista ja tavoitteista, jotka juonsivat juurensa aiemmin sosiaalidemokraattien edistyksellisyydestä. Nyt nuo tavoitteet ovat kaikkien puolueiden yhteisiä: hyvinvointiyhteiskunnasta on tullut yhteistä omaisuutta. Taistelevan sosiaalidemokratian omintakeisuus ja omaperäisyys on väljähtänyt jo kauan sitten. Samalla monet ovat kokeneet, että julkinen sektori on paisunut liian suureksi. Porvarilliset vaihtoehdot ovat korjanneet hyödyn. Hyvinvointivaltio on yksi yksilöllistymiseen johtaneista keskeisistä syistä. Poliittisen vasemmiston kollektiivisuus on näin kärsinyt tappioita järjestelmän kautta, jota sosiaalidemokraatit ovat olleet itse luomassa.

Paloheimo aivan oikein toteaa, että hyvinvointivaltiota kokevassa keskustelussa oikeisto ja vasemmisto ovat ”vaihtaneet paikkaa”: sosiaalidemokraatit puolustavat saavutettua, kun taas porvarilliset puolueet ovat halunneet pohtia uudelleen hyvinvointivaltion luonnetta. Paloheimo esittää asian tosin melko ohuena muutoksena. Tosiasiassa porvarillisella puolella hyvinvointiyhteiskuntaa on haluttu myös supistaa.

Yhdeksänkymmentäluvulla keskusteltiin laajasti sosiaalidemokratian uudistamisesta. Keskustelua johtivat valtiomiestasolla Tony Blair (ja hänen taustallaan Anthony Giddens) ja Gerhard Schröder. Lanseerattiin käsitteet ”Kolmas tie” ja ”Uusi Keskusta”. Molempien tavoitteena oli uudistaa sosiaalidemokratiaa perinteisten arvojen – tasa-arvo, solidaarisuus ja yhteisöllisyys – kautta uusissa olosuhteissa.

Yhdeksi ongelmaksi koettiin päätöksenteon etääntyminen kansalaisista. Tavoitteena oli irtautua liiallisesta valtiojohtoisuudesta ja antaa yksilölle suurempi vastuu. Schröder ja Blair katsoivat, että julkisten menojen kasvattamisen sijasta piti panostaa koulutukseen ja yritteliäisyyden kannustamiseen. Molemmat valtiomiehet halusivat tehostaa julkisen sektorin tuloksellisuutta. Sosiaaliturvan piti olla aiempaa kannustavampaa.

Kolmas tie vaikutti paitsi Saksassa ja Iso-Britanniassa, niin myös Skandinaviassa. Seurauksena sosiaalidemokraattinen liike vahvistui 1990-luvulla. Demarit nousivat monissa Euroopan maissa johtavaksi hallituspuolueeksi. Pysyvää kannatuksen lisäystä ei kuitenkaan tapahtunut, eikä edes finanssikriisi muuttanut tilannetta.

Näytti siltä, että demarit olivat lähestyneet niin paljon porvarillisia ryhmiä, että heidät laskettiin kapitalismiin taipuvaisina finanssikriisin osasyyllisiksi. Äänet pakenivat vaaleissa äärivasemmalle ja demareista oikealle. Oikealla kansallismieliset poliitikot menestyivät pystyessään vakuuttamaan, että liiallinen kansainvälisyys (globalisaatio) lisäsi työttömyyttä ja eriarvoisuutta. Demareilta puuttui näköala, millä tavalla taloutta voitaisiin säädellä, jotta kriisit tulisivat torjutuiksi. Tapahtunut johti sosiaalidemokraattien kannatuksen tyrehtymiseen. Vain kahdessa Euroopan maassa, Italiassa ja Maltalla, sosiaalidemokraattien kannatus oli ajanjaksolla 2010-2018 suurempi kuin 1970-luvulla. Ehkä vertailu 70-luvun loiston päiviin on hieman tarkoitushakuista, niin suurista muutoksista on kysymys Euroopan puoluekentässä muiltakin osin. Rehellisyyden nimissä on nimittäin sanottava, että myös muiden ns. vanhojen puolueiden kannatus laski. Kaikkialla Euroopassa populistiset puolueet ovat hyötyneet demarien ja muiden entisten mahtipuolueiden alamäestä.

Paloheimon laatimassa yhteenvetotaulukossa demarien keskimääräinen kannatus on laskenut seitsemän prosenttia (perinteisten oikeistopuolueiden 5,3 prosenttia) Länsi-Euroopan maiden parlamenttivaaleissa verrattaessa ajanjaksoa 1970-1979 ajanjaksoon 2010-2018. Sama kehitys on näkyvissä myös europarlamentin vaaleissa.

Puoluejärjestelmän fragmentoituminen on vaikuttanut siihen, että esimerkiksi Suomessa suurimman puolueen on ollut vaikeaa ylittää 20 prosentin rajaa. Niinpä kysymys ei ole pelkästään demarien haasteesta vaan laajemmasta puoluekentän pirstoutumisesta.

:::::::::::::::::::::::

Onko siis käynyt niin, että sosiaalidemokraatit ovat tehneet tehtävänsä ja saavat mennä. Näinhän Paloheimon mukaan kävi liberaalisille puolueille. Kun kansalaisvapaudet ja -oikeudet laajenivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, tekivät liberaalit itsestään tarpeettomia tai ainakin niiden kannatus on jäänyt vähäiseksi.

Toisaalta sosiaalidemokratian historiallisella ydinalueella Pohjoismaissa puolue on osoittautunut elinvoimaiseksi ja on saavuttanut – yleensä vähenevien puoluekannatusten keskellä – suhteellisen hyvän menestyksen. Kysymys saattaa olla uuden hyvinvoinnin puolustustaistelusta uusissa olosuhteissa, jossa demarit ovat onnistuneet trendin vastaisesti terävöittämään profiiliaan. Valitettavasti Heikki Paloheimo ei pohdi näitä kysymyksiä esseessään.

Demareilla kuten muillakin vanhoilla puolueilla on ollut vaikeuksia näyttää selkeää suuntaa. Niillä on painolastina vanha ”jalat maassa” tapahtuvan rakenteellisen kehityksen tavoittelu, jota taas populistisilla oikeistopuolueilla ei ole ollut. Niinpä vaihtoehtoiset totuudet ja ”minusta tuntuu” -totuudet ovat saaneet vahvan kannatuksen oikeistopopulistien keskuudessa.

Sosiaalidemokraattien tärkeinä pitämiä asioita ovat olleet erityisesti arvo- ja kansainvälisyysasiat. Demarit ovat arvoliberaaleja voittopuolisesti ja kansainvälisyys on aina ollut merkitsevä asia puolueelle. Yhteiskunnassa tapahtuneet – tiettyjen tahojen epäsuotuisiksi leimaamat - kehitystrendit ovat saaneet käyttövoimansa juuri näistä kahdesta asiasta. Illiberalismi on eri muodoissaan kovassa huudossa populistien keskuudessa. Samoin kansallismieliset ovat leimanneet kansainvälistymisestä johdetut teemat syntipukeiksi moniin ongelmiin.

Usein kuulee väitettävän, että ns. vanhat puolueet nekin ovat olleet aikoinaan populistisia. Nyt ne ovat käyttäneet voimavaransa ja jähmettynet toistamaan vanhaa jargonia. Sosiaalidemokraateista on tullut julkisen sektorin työntekijöiden ja eläkeläisten puolue. Mitenkähän on? Minulla on sellainen käsitys, että vanhoilla puolueilla on ollut laajat yhteiskunnalliset ohjelmat, joita ne ajoivat ja ajavat, ja jotka ovat jotain muuta kuin nykyisten yhden tai kahden agendan puolueiden vastaavat.

Vasemmistolaisille ajatuksille on selvää kaikupohjaa tällä hetkellä. Vasemmistolaisuus on monipuolistunut: on radikaalivasemmisto, vihervasemmisto, ja maltillinen keskustavasemmisto. Yhdessä nämä muodostavat puoluekentästä huomattavan osan. Sosiaalidemokraattien menetys riippuu sen kyvystä profiloitua vasemmistoliikkeen keskinäisessä kilpailutilanteessa nyt ja tulevaisuudessa.

Itäinen oikeusvaltiomalli haastaa läntisen

Antti Ronkaisen ja Juri Mykkäsen toimittamassa teoksessa ”Vapiseva Eurooppa” pohditaan, miten maanosamme kaaokselta tuntuvasta tilanteesta selvitään eteenpäin. Kirja koostuu johdannosta plus yhdeksästä eri näkökulmasta asiantuntevien kirjoittajien opastuksella.

Itse keskityn Katalin Miklossyn Itä-Euroopan kohtaloita pohtivaan lukuun ”EU:n itäiset jäsenmaat: länsimaisen demokratian auringonlasku”. Miklossyn keskeinen lähestymistapa koskee sitä, miksi Itä-Euroopan valtiot ovat säilyttäneet autoritaarisen perinnön, ja miksi niillä on ollut suuria vaikeuksia omaksua läntistä liberaalia demokratiaa joistakin yrityksistä huolimatta.

Entä mitä virheitä läntiset EU-kumppanit ovat tehneet, kun yhteistä oikeusvaltiopohjaa ei ole tahtonut löytyä. Miklossyn yksi pääargumenteista on, että Länsi-Euroopassa kuvitellaan Itä-Euroopan kehityksen olevan tilapäistä. Samoin kuvitellaan, että kehityssuunnan määrääjänä on ollut Venäjän vaikutus tai populismi. Itäisen Euroopan maiden autoritäärinen kehitys juontuu kuitenkin arvokonservatiivisesta kehityssuunnasta, joka on ankkuroitunut maiden omaan historiaan. Tavoitteena on häivyttää perinteistä läntistä vallan kolmijako-oppia, ei vahvistaa sitä. Käytännössä vähennetään parlamentin merkitystä, uhataan tuomioistuinten toimintavapautta, heikennetään ihmisten tasa-arvoista asemaa lain edessä ja rajoitetaan riippumattoman median asemaa samoin kuin kansalaisvapauksia ja ihmisoikeuksia. Valta on keskittynyt pienelle korruptoituneelle piirille. Koulutus- ja kulttuuripolitiikka toimii edellä kuvatun kehityksen vahvistajana.

Miklossy torjuu ajatuksen, että olisi yhteisiä kaikille samaa tarkoittavia käsitteitä, sellaisia kuin esimerkiksi oikeusvaltio, demokratia tai kansakunta. Ne ovat päinvastoin hyvin kulttuurisidonnaisia.

Miklossyn mielestä EU:ssa vallitsee vauhtisokeus: on uskottu EU:n ”suureen kertomukseen”, johon ilman muuta luettiin myös Itä-Euroopan valtiot. Suurta kertomusta tarvittiin yleiseurooppalaisen identiteetin rakentamiseen. Kysymys oli kuitenkin vain periaatteellisesta toimivuudesta, kukaan ei pannut merkille että läntinen vaikutus täytettiin itäisen kulttuurin sisällöillä. Ulkoaoppiminen ei tässäkään ole ollut toimiva ratkaisu.

Läntistä vakiintunutta demokratiaa voidaan puolustaa, myös käytännön syillä: aivan varmasti se on toiminut yhtenä rauhan säilyttämisen välineenä. Kuitenkin Miklossyn mielestä idässä onnistuttiin luomaan vain ”demokratian hataria illuusioita”. Edellä on siis käynyt ilmi, että liberaali käsitys oikeusvaltiosta ei ole universaali idea. Miklossy toteaa kärjistetysti, että oikeusvaltiokäsitys ”määräytyy ….. aina kansallisesti”. EU:ssa oikeusvaltio on taas määritetty - ei-kansallisesti - liberaalin arvomaailman mukaisesti.

Itse asiassa konservatiivinen käsitys oikeusvaltiosta on paljon liberaalia yleisempi (ja globaalimpi) tapa määrittää oikeusvaltio. Itä-Euroopassa ”oikeusvaltion juuret ovat 1800-luvun saksalaisessa konservatiivisessa oikeusajattelussa”, sanoo Miklossy. Tämä merkitsi valtion suvereenia oikeutta ylläpitää lakia ja oikeutta. Päinvastoin kuin liberaalissa oikeusvaltiokäsityksessä, ”konservatiivinen oikeusvaltio ei suonut turvaa kansalaisille valtiovallan ylilyönneiltä”. Eli se korosti valtiota suhteessa kansalaiseen. Itäisen Euroopan oikeusvaltiosovelluksessa periaate toimi heikkojen valtioiden suojana ulkoisia uhkia vastaan.

Mahdollisimman vahva hallitus tarjosi vakauden. Oppositio – joskin heikkona – sallittiin. Mistään edes kohtuullisesti toimivasta demokratiasta ei voida puhua, sillä vain 8-12 prosentilla väestöstä oli äänioikeus. Jotta edes alkeellinen demokratia varmistettaisiin – arvostelun pelossa - rajoitettiin median vapautta, kansalaisten mielipiteenilmaisua ja kokoontumisoikeutta. Suurvaltojen puristuksessa vahvan valtion malli nähtiin relevanttina myös sotien välisen ajan Itä-Euroopassa. Miklossy mainitsee poikkeuksena teollistuneen Tsekkoslovakian, jossa kansanvaltainen järjestelmä toimi kohtuullisesti.

Toisen maailmansodan jälkeen kommunistien valta vahvisti jo valmiiksi konservatiivista ja keskittynyttä järjestelmää. Muodollisesti parlamentarismi toimi, mutta käytännössä kommunistieliitillä oli kaikki mahti. Konservatiivisen hallinnon lähes katkeamaton ketju jatkui aina 1980-luvulle saakka. Puola ja Unkari olivat edistyksen lipunkantajina, kun vanha järjestelmä kyseenalaistettiin 1980- ja 1990-luvulla. Näytti siltä, että uusi ajattelu löisi läpi.

Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Mikä siis meni pieleen, kun ajatellaan nykytilannetta? Ensinnäkin demokraattiset perinteet puuttuivat. Toisaalta demokratisaatiota alettiin ohjata ulkoa käsin. Miklossyn mielestä Itä-Euroopasta tehtiin koelaboratorio. Vaihtoehtoinen kansallisen mallin mahdollisuus oli kyllä olemassa ja sille löytyi kannatusta mutta ei riittävästi. Kansallisen ratkaisun kannattajien mukaan läntisen mallin toteuttaminen olisi vaatinut todella pitkän ajan toteutuakseen.

Myös EU:n taloudellinen apu edisti läntisen demokraattisen mallin vaihtoehdon toteutumista. Itse asiassa se oli ehto tuen saannille. Länsimainen malli siis voitti. Yksi syy tähän oli, että Miklossyn mukaan läntinen liberaali demokratia ei sietänyt kilpailua.

Jouduttiin tilanteeseen jossa kommunistinen järjestelmä oli nimetty läpipahaksi. Liberaali demokratia voitti sen mennen tullen. Siispä kilvan toteuttamaan sitä. Miklossyn mielestä länsi ei ollut valmis ottamaan itää vastaan: sosialismin romahdus tapahtui aivan liian nopeasti. Jotta hätiköintiä vältettäisiin liittymistoimissa, kehitettiin EU:n piirissä ehtoja liittymiselle, joista tärkein oli demokratian riittävä taso idässä. Tämä johti kuvitelmaan, että kun rakenteelliset ehdot täyttyivät, liittyminen mahdollistui. Demokratiavaje jäi leijumaan ilmaan.

Länsi tarvitsi itää teollisuuden laajentamiseen Itä-Euroopan maihin plus niiden markkinoita. Miklossyn mielestä länsi tarvitsi idän jäsenvaltioita myös suojavyöhykkeeksi Venäjää vastaan. Hätiköinti johti muutamien valtioiden pääsyyn EU:n jäseniksi aivan liian varhain. Demokratian periaatteet jauhautuivat tässä kiihkossa.

Kehittyi ”näyteikkunademokratia”, jossa Itä-Euroopan maat elivät rinnakkaistodellisuudessa. Osaltaan sekaannusta aiheutti itään perustettujen puolueiden erilainen rakenne ja jäsentyminen poliittisessa ja ideologisessa kentässä.

Miklossyn mielestä EU-jäsenyys tuli Itä-Euroopan valtioille toisaalta liian aikaisin ja toisaalta liian myöhään. Melko paradoksaalinen väite! Aluksi vallitsi euforia ja sitten turhautumisen seurauksena pettymys. Vastuun siirtäminen vastoinkäymisitä kokonaan EU:lle tuntuu kohtuuttomalta. Joka tapauksessa liittymistä seurasi epätyydyttävä vaihe, joka ilmeni monella tapaa itäisessä Euroopassa (alistuminen tytäryhtiötaloudeksi, tunne siitä, että oltiin toisen luokan EU-kansalaisia, työvoiman liikkumista koskevat ongelmat, kansainvälisten suuryritysten laistaminen verojen maksusta ja tinkiminen palkoista).

Kaiken tämän seurauksena kansallismielisyys on nostanut profiilia. On vaikea sanoa, kuinka merkitsevässä määrin oli kysymys ”huolehtivasta valtiosta” (Miklossyn käyttämä ilmaus) vastakohtana aiemmille markkinaliberaaleille hallituksille, jotka olivat jättäneet ihmiset ”oman onnensa nojaan”. Miklossy siirtää kirjoituksessaan valtavasti vastuuta EU:lle vastuuttomana toimijana ja asettuu voimakkaasti puolustamaan oman (Itä-Euroopan) maan kansalliseen etuun perustuvia ratkaisuja.

Vasta-argumenttejakin – ja jopa ristiriitaisuuksia - Miklossy esittää. Yllättävän terävästi hän arvostelee nationalismia: ”Itäinen Eurooppa etenee kohti autoritäärisyyden pimeyttä ja vie aikansa , ennen kuin sieltä pilkottaa uusi aamunkoitto”. Tuomio EU:lle on kuitenkin jyrkkä: ”EU:n yhtenäisyys on 2010-luvun lopun aikana muuttunut toiveajatteluksi”.

::::::::::::::::::::::

Idässä pettymys EU:hun on heijastunut monilla tavoin. Nyt Itä-Euroopan hallitukset saavat tukea valtaosalta kansaa koettuaan joutuvansa EU:n epäreilujen sanelujen kohteeksi. Ristiriita saatujen EU-tukien ja EU:n asettamien demokratiavaatimusten välillä on ilmeinen. Unkarin ja Puolan politiikasta jää jäljelle monessa tapauksessa itsekkäät pyrkimykset, joita ei edes peitellä. Miklossy myöntää Itä-Euroopan valtioiden taipumukset epädemokraattisiin toimiin, mutta siirtää vastuun hyvin pitkälle ulkoisille voimille haluamatta tunnustaa, että saatu tuki (josta osa menee korruptioon) edellyttää myös uhrauksia. Ulkopuoliselle tarkkailijalle jää helposti kuva rusinoita pullasta nyppivästä oman edun tavoittelusta.

Mielenkiintoista on, että esimerkiksi Suomi joutuu globaalin talouden kohteeksi monesti epäoikeudenmukaisin tuntemuksin sortumatta silti ”kostoksi” liioiteltuihin liberaalin demokratian vastaisiin toimiin. On falskia leimata säännönmukaisesti liberaali demokratia syntipukiksi Itä- Euroopan valtioiden omiin virheisiin.

Liian usein jää kuva, että Miklossyn arvostelu kohdistuu ulkoisiin voimiin asettamatta vastaavasti Itä-Euroopan hallituksia vastuuseen sananvapauden ja oikeusvaltioperiaatteiden rikkomuksista. Ykskantaan hän toteaa itäisten maiden haastaneen lännen edustaman demokratian, joka koostuu ”aikansa eläneestä kehityskulusta”. Onko siis niin, että Unkarissa ja Puolassa johdolla on yksinoikeus tallaisiin ”aikansa eläneisiin” johtopäätöksiin? Eikö näiden maiden poliittisella oppositiollakin ole sanansa sanottavana tästä?

Lopuksi Miklossy palaa kirjoituksensa lähtökohtaan ja kytkee nykyisen kansalliskonservatiivisen trendin historiasta juontuvaan konservatiiviseen oikeusvaltiokäsitteeseen vahvoine johtajineen ja keskitettyine hallintoineen. Mutta kuinka kauas tulevaisuuteen historian perinne ”määrää” tulevan kehityksen? Eikö kyseenalaiseksi koetusta pitäisi pystyä irtautumaan? Kuinka paljon aikaa siihen tarvitaan, 100 vuotta, 150 vuotta?

Katalin Miklossy pyrkii myötäelämään itäeurooppalaisten kohtaloissa niin perusteellisesti, että välillä on vaikea erottaa, mikä on hänen tulkintaansa itäeurooppalaisten kohtaloista ja mikä hänen omaa kantaansa.

PS

Suomi on EU-puheenjohtajakaudellaan tarttunut oikeusvaltiorikkomuksiin ja saanut ryöpytystä tämän johdosta Puolalta ja Unkarilta. Unkarilainen hallituksen kontrollissa oleva lehti, Origo on arvostellut Suomen oikeusvaltion tilaa mm. siksi, että Suomessa ei ole perustuslakituomioistuinta vaan muiden Pohjoismaiden tapaan perustuslakivaliokunta. Syytökset vaikuttavat kaukaa haetuilta ja kostomielialalla kirjoitetuilta.

Jäin miettimään, mistä lähteistä tallaiset jutut ovat saaneet alkunsa ja kotimaiset (siis suomalaiset) sylttytehtaat ovat ensimmäisenä epäilyksen alla.