Ruotsi vuonna 1968: nuoriso haluaa vallan käsiinsä

Vuosi 1968 oli ylioppilasnuorison vallankumouksellisen nousun aikaa. Vietnamin sodan vastaisuus, Pariisin levottomuudet , Prahan kevät ja nuorison voimanosoitukset ympäri läntistä maailmaa muodostivat kehyksen tuon ikimuistettavan vuoden muutostrendeille. Hurjimmillaan maailma näytti mullistuvan aivan konkreettisesti.

Ruotsi ei ollut uuden aikakauden avaaja, mutta länsinaapurimme radikaalit nuoret olivat nopeita omaksujia ja seuraajia. Niinpä ruotsalaiset ylioppilaat olivat jo keväällä 1968 valmiina toimintaan. Vietnamin sodan vastaisuus konkretisoi toiminnan suunnan. Heidän mielestään sota oli osoitus teollisuuskapitalismin häikäilemättömyydestä. Tätä ajattelun punaista lankaa sovellettiin ruotsalaiseen yhteiskuntaan.

Ruotsissa sosiaalidemokraattien yhteistyö pääoman kanssa oli luonut selvän inhon kohteen, jota vastaan vasemmistonuoret hyökkäsivät. Olof Palmen johtama opetusministeriö oli arvostelussa tikun nokassa. Palme oli uudistamassa opetusta ja uudistukset eivät vastanneet vasemmiston tavoitteita. Palmen suunnitelmia pidettiin byrokraattisina ja niitä pidettiin osoituksena kapitalistisesta hyötyajattelusta. Suoraan sanottuna kysymys oli – väitteen mukaan - pääoman ja työväenliikkeen epäpyhästä allianssista.

Vallitsevassa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä pieni vasemmistolainen vähemmistö yritti saada haltuunsa keskusteluhegemonian. Päämäärä oli varmaankin aito: koettiin, että työläiset oli alistettu vuosikymmenien ajan ”järkeistämisprosesseihin”. Nyt samaa pyrittiin soveltamaan opiskelijamaailmaan. Korkeakoulujen opintosuoritukset muuttuisivat tämän mukaan yhä enemmän teollisuusproletariaatin työn kaltaisiksi suoritteiksi. Radikaalit halusivat vapaasti valittavia opintoja, joita opiskeltaisiin ”omaan tahtiin”. Pois pakkopulla! Vapaus ennen kaikkea!

Itse asiassa opiskelijoiden tavoitteissa oli osin vanhoja sivistysihanteita. Palme vain näki, että työelämässä ei ollut paikkoja kaikille valmistuneille humanisteille ja yhteiskuntatietelijöille: tarvittiin suunnitelmallisempaa opiskelijoiden valmistumisprosessia. Myös monet professorit – jotka eivät jakaneet muutoin vasemmisto-opiskelijoiden näkemyksiä – kritisoivat ankarasti Palmen suunnitelmia. Opiskelijat laajensivat vapauden vaatimuksen koko yhteiskuntajärjestelmää koskevaksi. Tietenkin professorit kannattivat opiskelijoiden tavoitteita vain valikoiduilta osin. He eivät tukeneet opiskelijoiden osallistumista yliopistojen hallintoon.

Toukokuun alussa 1968 poliisit hyökkäsivät Sorbonnen yliopistoon kukistaakseen opiskelijoiden kapinan. Ruotsalaiset opiskelijat olivat heti ajan tasalla ja käynnistivät oman mielenosoituksen - ja mellakan – Båstadissa. Keskellä Pariisin väkivaltaisia mielenosoituksia käynnistivät tukholmalaiset oman manööverinsa ja valtasivat 24.5. ylioppilaskunnan talon.

Joku irvileuka totesi jo vuoden 1848 levottomuuksien aikaan, että ”kun ranskalainen näytelmä halutaan esittää ruotsiksi, se menettää käännettynä aina paljon”. No, ehkä oli onni, että pariisilaisen näytelmän eliksiiriltä vältyttiin.

Ylioppilastaloon virtasi lisää väkeä pitkin 24. päivän iltaa ja lopulta paikalla oli 600 ihmistä, joukossa tunnettujakin henkilöitä – muitakin kuin vasemmistolaisia - jotka halusivat antaa tukensa opiskelijoille. Olof Palmea vaadittiin paikalle. Kun lastenhoito (!) oli järjestetty, syöksyi opetusministeri paikalle (vaimo Lisbet oli synnytyssairaalassa).

Palme oli tulta ja tappuraa, eikä antanut puheessaan periksi aikomuksistaan. Joitakin vuosia sitten Suomenkin elokuvateattereissa nähtiin laadukas Palme-dokumentti, jota olen useissa yhteyksissä kehunut. Siinä on hieno kuvaus valtauksesta. Palmen rohkea murtautuminen vellovan ylioppilasjoukon läpi esiintymislavalle ja hänen mistään periksiantamaton puheensa demokratian puolesta (ja väkivaltaa vastaan) on Palmen ja dokumentin tähtihetkiä.

Palme oli sinänsä omaksunut vaikutteita sekä kotimaisilta että ulkomaisilta vasemmistoradikaaleilta ymmärtäen nuoria, mutta nyt oli kysymys hänen omasta opetusministerin rootelistaan, jonka tavoitteet hän oli kiteyttänyt mielessään.

Vaikka Henrik Berggren Palmen elämäkerrassa sanoo, että opiskelijat olivat ylioppilastalolla Palmea vastaan (”Lopeta!”, ”Puhu lyhyesti!”), olin kuulevinani dokumenttifilmiltä suosionosoituksia opiskelijoiden itsensä taholta tuona ikimuistettavana iltana. Palme joka tapauksessa suutahti vastarinnasta ja antoi palaa: ”puhukaa te vallasta ja muusta niin paljon kuin haluatte; kun kyseessä on demokraattisen hallitustavan vartioiminen, minä edustan Ruotsin kansan ylivoimaista enemmistöä”.

Palmen puhe polarisoi suurta yleisöä: radikalisoituminen kiihtyi, samoin vastustus, kuten muuallakin, mutta samalla Palmen rohkeus sai voimakasta tukea kansalaisilta.

Myöhään illalla 600 miehittäjän joukko lähti kaupungille, pysähtyen useissa paikoissa hakiessaan työväestön sympatiaa joukkovoiman käytölle. Runsaslukuinen poliisi oli hälytysvalmiudessa. Paluu tapahtui kuitenkin ylioppilastalolle melko vaimeissa merkeissä. Enin into oli puhkuttu ulos ja väsykin painoi.

Kaiken jälkeen Ruotsin kesä 1968 oli hyvin seesteinen. Oli aika valmistautua syksyn parlamenttivaaleihin.

::::::::::::::::::::::.

Valtauksen saama tuomio kansalaisilta oli jyrkkä. Mielenosittajia pidetiin hemmoteltuina hyvinvointiyhteiskunnan kasvatteina, jotka eivät osanneet antaa arvoa heitä hyödyttäville palveluille.

Jotkut porvaripuolueita edustaneet tosin oivalsivat, että käymällä opiskelijoiden puolelle, he voivat rokottaa sosiaalidemokraatteja, olihan opiskelijoiden kritiikin kohde nimenomaan demarit. Porvaripuolueiden kannatukseen vaikutus oli kuitenkin vähäinen.

Mielenkiintoista koetussa tapahtumasarjassa oli, että monissa muissa länsimaissa syntyi vastareaktio vasemmistosuuntaukselle ja valtaan nousivat konservatiivihallitukset (myös Suomessa vastareaktio oli selvä, vaikka ei realisoitunut hallituskokoonpanossa silloisessa suomettuneessa ilmapiirissä).

Palmella oli suuri ansio sosiaalidemokraattien suureen vaalivoittoon syksyllä 1968. On vaikea kuvitella, että joku puolue demokraattisissa maissa saavuttaisi sellaisen ylivoiman kuin mitä sosiaalidemokraatit Ruotsissa saivat. Demarit saivat yhden kaikkien aikojen suurimmista voitoista, 50,1 prosentin kannatuksen. Näytti siis siltä, että ruotsalainen yhteiskuntamalli absorboi itseensä kansainvälisen vasemmistoprotestin. Voitaneen sanoa, että Palme henkilökohtaisesti otti pehmeästi vastaan vasemmiston aggressiiviset iskut.

Ehkä 1970-luvulla Palme oli mahtavimmillaan. Vallan lakipisteessä häneen hiipi vallantäyteys. Palme kertoo dokumentissa, että hänestä on ärsyttävää, kun hän joutuu pidättelemään sanaista arsenaaliaan, koska vastustajaa kohtaan voidaan alkaa tuntea sääliä! Palme oli pidetty, mutta myös vihattu mies, osin omasta syystään – sanallinen haavoittaminen puri ja poliittinen ylivoima teki loput.

::::::::::::::::::::

Mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Myös Suomessa ”Vanha” ylioppilastalo toimi maailmankatsomuksen avartumisen foorumina. Nuoriso otti kantaa demokratiakysymyksiin, militarismiin, nälänhätään, Vietnamin sotaan, köyhyyteen……

Tämän kaiken huipentumana opiskelijat valtasivat ”Vanhan” ylioppilastalon 25.11.1968. Vanhalla piti olla HYY:n virallinen 100-vuotisjuhla seuraavana päivänä, mutta epävirallinen tilaisuus esti juhlallisuudet. Virallinen tilaisuus siirrettiin muualle. Minua on aina häirinnyt Vanhan valtauksen mainostaminen spontaanina tapahtumana, jota ei kannattanut ottaa kovin vakavasti. Puuhamiehet ja erityisesti -naiset näkivät ilmeisesti paljon vaivaa, jotta tilaisuus toteuttaisi tarkoitusperänsä: haluttiin, että Vanha on opiskelijoiden oma talo. Paikalle toki osui satunnaisia kulkijoita, joille tilanne oli vähemmän totinen.

Valtauksen perimmäisenä tarkoituksena oli – kuten Ruotsissakin - yliopistodemokratian lisääminen. Itse valtausiltana yleispoliittisena alkanut tilaisuus muodostui puolen yön jälkeen vasemmiston voimannäytökseksi.

Mistään valtarakenteiden kumouksesta ei ollut kysymys: ylioppilaskapina integroitiin osaksi normaaliyhteiskuntaa Ruotsin tapaan, mutta ehkä on oikein sanoa, että yleinen radikalisoituminen (yli)politisoitui samalla….

Ylioppilastalon valtaus oli yksi osa kansainvälistä ylioppilasliikehdintää. Kun tänään puhutaan eliitin eriytymisestä, niin tuolloinkin 50 vuotta sitten oli kysymys protestista valtaa pitäviä vanhoja ja vanhoillisia vastaan.

Suurpankin johtaja: Jumalan sanansaattaja?

Yhtenä osana finanssikriisin tarinaa Helsingin Sanomat on tutkaillut, miten finanssikriisi aikaisille amerikkalaisille pankinjohtajille kävi. Artikkelin nimi on ”Wall Streetin menetetty maine” (HS 14.9.2018) Ohessa viittaan vain lyhyesti lehtijuttuun ja keskityn joihinkin omasta mielestäni omituisuuksiin tapahtumien vyöryssä.

Pankinjohtajien suuret bonukset olivat yksi suuri inhon aihe suuren yleisön keskuudessa, kun johtajia on tuomittu tai päästetty pälkähästä. Aiheutettuihin vaurioihin nähden johtajat pääsivät vähällä, sillä he saivat pitää vähintäänkin sen, minkä olivat ehtineet ansaita – ja se ei ollut ihan pikkusumma.

Artikkelissa käytiin läpi seuraavien liikepankkien johtajien historia finanssikriisin jälkeen: Richard Fuld (Lehman Brothers), John Thain ((Merril Lynch), Fred Goodwin (Royal Bank of Scotland), Kenneth Lewis (Bank of America). Tarinat muistuttavat toisiaan sikäli, että he kaikki selvisivät vähällä ottamiinsa riskeihin verrattuna. Monet ovat hiljaisen kauden jälkeen palaamassa tai palanneet bisnekseen. Heitä on kohdeltu kaiken kaikkiaan silkkihansikkain. Suurin rankaisu, minkä he ovat kohdanneet on ollut putoaminen korkealta. Onko se tuntunut heissä? Vaikea sanoa. Ainakin pehmusteet ovat olleet tuntuvia, sillä useat olivat ehtineet tienata jättimäisen omaisuuden pankkiirin uran varrella. Sen sijaan monet heidän asiakkaansa tai asiakkaan asiakkaansa ovat kärsineet verisesti suuresta hulluudesta, johon raha- asuntoluotto- ja kulutusluottomarkkinat syöksyivät 10 vuotta sitten.

Goldman Sachsin toimitusjohtaja Lloyd Blankfein on monella tavalla merkillisin tapaus finanssikriisin aikuisista pankinjohtajista. Ensinnäkin Blankfein selvisi kriisin jälkeisistä selvityksistä kuin koira veräjästä. Hän on toiminut pankkinsa johtajana aivan viime aikoihin saakka, kunnes siirtyi tai on siirtymässä eläkkeelle. Hesari käsittelee hänen uraansa melko ohuesti. Yritän miettiä miehen ominaispiirteitä tarkemmin. Jää vaikutelma, että hän ei ole kärsinyt huonosta omastatunnosta, puhumattakaan, että olisi katumassa tehtyjä päätöksiä.

Blankfein tuli kuuluisaksi, kun hän vuonna 2009 vertasi itseään ja pankkiirin uraansa ”Jumalan työksi” (”I am doing God´s work”). Näin hän totesi The Timesin haastattelussa. ”Olemme erittäin tärkeitä. Autamme yrityksiä kasvamaan ja nostamaan arvoaan”, totesi Blankfein. Hän kehuu saaneensa aikaan ”hyvän kierteen” luomalla varallisuutta ja kasvua sekä työpaikkoja. ”Meillä on sosiaalinen tarkoitus”, väitti Blankfein.

Haastattelussa hän myönsi olevansa suuren yleisön raivon kohteena: ”ihmiset riemuitsisivat, jos viiltäisin ranteeni”. Blankfein vetosi siihen, että monet muut pankinjohtajat eivät tehneet pankilleen tulosta, mutta ottivat silti vastaan bonuksia! Jättimäisten henkilökohtaisten bonusten lisäksi ihmisiä järkytti ja ärsytti se, että ilman liittovaltion apua vuonna 2008 Blankfeinin pankki olisi tuhoutunut finanssikriisin myllerryksessä.

Finanssikriisin yhteydessä tuli esille, että ilman tiukkaa valvontaa pankeilta on mahdotonta vaatia vastuullisuuta koko yhteiskunnan menestystä ajatellen. Blankfeinin kaltainen johtaja ajattelee vain omaa ja pankin etua. Siispä ainoa mahdollisuus on kiristää pankkien sääntelyä, vaatia pankeilta isompia pääomavaatimuksia sekä vedota pankinjohtajien suurempaan vastuullisuuteen.

Omantunnon ongelma ruotsalaisittain

Ruotsissa käydään parhaillaan kovaa taistelua vallasta vasemmisto- ja porvariblokin välillä. Tässä en lähde arvailemaan, miten kamppailussa käy. Sen sijaan pohdin nykyisen taistelun taustalla näkyvän ”ruotsalaisen omantunnon” juuria ja selityksiä 1960-luvun ajattelua peilaten. Yksi osa tätä omatuntoproblematiikkaa on maahanmuutto- ja turvapaikanhakijakysymys. Faktalähteenäni on Henrik Berggrenin Olof Palme -elämäkerta ”Edessä ihana tulevaisuus. Olof Palme ja kansankoti” (2006).

Ruotsissa niin kuin monessa muussakin maassa tapahtui 1960-luvun puolessa välissä henkisen rakenteen muutos: vallitsi vahva ideologinen usko vapauteen, moderniuteen ja tasa-arvoon, vaikka arkielämä saattoi olla hyvinkin sovinnaista. Kuvaan astuivat huumeet, vapaampi suhtautuminen seksiin, tapakulttuurin uusiutuminen (sinuttelu!), etnisten ravintoloiden yleistyminen, muodin vapautuminen….. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin.

On syytä muistaa, että myös konservatiiviset vastaliikkeet heräsivät taistelemaan vanhojen arvojen puolesta. Vuonna 1965 virisi myös ensimmäistä kertaa maahanmuuttajakeskustelu, kun ammattiyhdistysliike alkoi vaatia maahanmuuton lisäämistä. Ruotsissa oli tuolloin noin 400 000 ”ulkomaalaista” (maahanmuuttajakäsite omaksuttiin vasta 1960-luvun lopulla). Muuttajia tuli erityisesti Suomesta ja Etelä-Euroopasta. Helppoa ei ollut silloinkaan: kriitikkojen mielestä ruotsalaisilla oli voimakas tunne kokea moraalista ylemmyyttä ulkomaalaisia kohtaan.

Mutta käydäänpä ajan ilmiöihin kiinni taustoista käsin….

Yhtenä tuon ajan muutostrendinä oli keskushallinnon voimakas laajentuminen. Tapahtunut paradigman muutos oli yhteydessä opiskelijoiden ryntäykseen yliopistoihin. Nuoret miehet täyttivät kiivaaseen tahtiin avoimet työpaikat (”nuoret kunnianhimoiset miehet silmillään neliskulmaiset silmälasit”). Myös elinkeinoelämä kehittyi ripeästi: perustetiin uusia tehtaita kiivaaseen tahtiin. Kaupungistumista edistettiin, ”tehostaminen” oli avainsana. Tukholma muuttui jättimäiseksi rakennustyömaaksi, silti se oli uudistajien mielestä liian pieni.

Oppaana toimi Herbert Marcusen ”Yksiulotteinen ihminen”, jossa ylistettiin moderniutta ja uutta teknologiaa edistyksen airuena. Muuallakin tapahtui samaa kuin Ruotsissa, mutta ”Ruotsi oli luokkansa paras”.

Tage Erlander ja Olof Palme olivat ennakoineet tulevaisuuden jo vuonna 1956 arvioidessaan ihmisten kasvavien odotusten johtavan tyytymättömyyden lisääntymiseen. Piti tulla ihmisten tarpeita vastaan hyvin valmistautuneena. Sosiaalidemokraatit halusivat ”kansan ja valtiovallan liiton uusia herroja eli kapitalisteja vastaan”. Vanhat ”herrat” olivat aatelisia.

Sotaa käymätön Ruotsi liukui asetelmaan, jossa valtiovallan laajentaminen ja kehityshankkeet hyväksyttiin laajalti yli ideologiarajojen. Kaiken edellytyksenä oli taloudellinen kasvu ja sitähän riitti: vuonna 1964 bkt kasvoi 7 prosenttia. Valtion tarjoamat palvelut irtaannuttivat ihmiset suvusta, perheestä, hyväntekeväisyydestä, kirkosta, kansanliikkeistä, työnantajista……

Kuusikymmentälukua ilmensi odotus, ihanan tulevaisuuden odotus. Kaikki ei mennyt toiveiden mukaan, mutta siinäkin, mikä realisoitui, Ruotsi onnistui paremmin kuin muut. Olisin valmis myöntämään, että Ruotsin kuusikymmentäluku oli historiallinen saavutus: harvoin jos koskaan niin suurten kansanosien tarpeet tulivat tyydytetyiksi tai ainakin voitiin antaa uskottavasti lupaus paremmasta.

Ruotsin kuusikymmentäluku oli kulttuurisesti – mieluummin kuin poliittisesti - radikaali. Silloin nähtiin ilmiö, jossa nuorisoa alkoi toistuvasti kerääntyä Tukholman keskeisiin kokoontumispaikkoihin, jotka muodostivat uusien ajatusten ja myös levottomuuksien purkautumisväylät. Nämä ”modit” (mods = moderns) pukeutuivat huomiota herättävästi. Nuoriso ei suinkaan lähtenyt suinpäin mukaan Erlanderin ja Palmen ”vahvaan yhteiskuntaan”, vaan he kapinoivat sitä vastaan: alettiin vaatia laajempaa yksilönvapautta ja vähemmän mekaanista yhteisöllisyyttä. ”Valtion turvaama individualismi” ei riittänyt.

Samaan aikaan alkoivat Vietnamin sodan vastaiset mielenosoitukset eli miltei heti, kun sota eskaloitui vuoden 1965 alussa. Mistä Ruotsin radikalisoituminen johtui? Oliko siinä muista maista poikkeavia piirteitä? Henrik Berggren vastaa: kyllä. Radikalisoituminen ei johtunut niinkään kansainvälisen uusvasemmiston ohjelmista, vaan enemmänkin yltäkylläisyyden herättämästä syyllisyydentunnosta. Huono omatunto lisääntyi kaikkialla länsimaissa 60-luvun puolessavälissä. Kritiikki lännessä kohdistui omahyväiseen maapallon ”yläluokkaan”. Se, että Ruotsi oli välttänyt toisen maailmansodan kauhut lisäsi ruotsalaisten syyllisyydentunnetta. Pahimmillaan ajauduttiin melkoiseen itseruoskintaan (Göran Palm, P.C. Jersild). Hyökkäykset kohdistuivat myös sinänsä hienoon hallintokoneistoon, joka oli valjastettu tekemään Ruotsista uusi uljas yhteiskunta.

Kenen joukoissa seisoi Olof Palme, joka usein on symboloinut noita radikaaleja aikoja? Palme kuului edelliseen sukupolveen, eikä välittömästi syttynyt radikaaleille ajatuksille. Lähtökohdiltaan hän kuului yläluokkaan ja rajasi poliittisen katsantonsa konkreettisiin ongelmiin ja haasteisiin: syyllisyyden vatvominen ei oikein sopinut hänen pirtaansa.

Palme kuitenkin asemoi itsensä taitavasti siten, että ei joutunut vasemman laidan taklaamaksi. Hänen ehkä hiukan nuhjuinen olemuksensa (hänet valittiin mm. kymmenen huonoimman pukeutuvan miehen joukkoon) pelasti paljon. Palmen käytännönläheinen tasa-arvoajattelu näkyi tavallisena rivitalossa asumisena sekä tavassa, jolla molemmat sekä Lisbet että Olof kävivät töissä ja jakoivat lastenhoidon. Palme vaikuttaa keksineen laatuaikakäsitteen jo 1960-luvulla! Osa käsityksestä oli kiiltokuvaa, osa todellisuutta. Palmen kuoren alta paljastui ”keskiluokan sankari”, joka poliittisesti vastasi hyvin kannattajakunnan rakennetta. Palmen valttina näytti olevan, että hän osasi käsitellä lehdistöä. Hän menestyi loistavasti median kanssa sekä kotimaassaan että ulkomailla. Jotenkin hän pystyi asemoimaan itsensä myös radikaalien hyväksymäksi henkilöksi. Palme oli liian vikkelä jäädäkseen tuleen makaamaan. Pikanttina yksityiskohtana Berggren tuo esille Hannu Salaman Juhannustanssi-oikeudenkäynnin, johon Palme otti aktiivisesti kantaa tietenkin kirjailijaa puolustaen. Kirja herätti Ruotsissa suurta huomiota.

Vihastusta hän herätti suostumalla Vilgot Sjömanin (”Olen utelias keltainen”) haastateltavaksi – ja itse elokuvassa. Mutta sekin sopi hänen profiiliinsa.

Sosiaalidemokraattiseen puolueeseen kohdistui paineita, että se tuomitsisi Yhdysvaltojen toimet Vietnamissa. Radikaalit syyttivät Ruotsia nahjusmaisuudesta, joka toistui monessa muussakin yhteydessä. Aluksi virallinen Ruotsi pysyi neutraaleissa kannanotoissa, eikä Palme astunut ulkoministerin varpaille.

Vihdoin Gävlessä kesällä 1965 Palme puhui Vietnamista, mutta silloinkin verhotusti, kuitenkin riittävän selkeästi, että puhe huomioitiin (yleisellä tasolla hän asettui ”sorrettujen puolelle sortajia vastaan”). Palme napautti pienellä vasaralla, mutta jälki oli kuin lekalla lyöden. Porvaripoliitikot ja lehdistö hermostuivat kerta kaikkiaan. Iso askel kohti muutosta oli otettu. Vietnam säilyi kestoaiheena vuosia, mutta tässä en jatka asian käsittelyä.

Yhteiskunnan raju muutoksen uhka 1960-luvun lopulla pelästytti äänestäjiä (kuten muuallakin Euroopassa) ja näytti siltä, että porvariblokki voittaa vuoden 1968 vaalit. Näin ei käynyt. Sosiaalidemokraatit saivat 50,1 prosenttia äänistä, 8 prosenttia enemmän kuin vuoden 1966 vaaleissa. Sekä oikealla että äärivasemmalla puolella olleet puolueet menettivät kannatustaan. Mediatähti Palme oli vaalituloksen johdosta ihailun kohteena yhdessä Erlanderin kanssa.

Palme oli onnistunut saamaan kannattajikseen radikaaleja, mutta veti silti rajat kommunistien suuntaan samoin kuin oikealle.

:::::::::::::::::::

Mitä kaikkea noista ajoista on siirtynyt tähän päivään?

Jo 1960-luvulla tunnetulla syyllisyydentunnolla ja huonolla omallatunnolla on ollut pitkät jäljet ruotsalaisten muistissa. Vasta aivan viime aikojen turvapaikanhakijarynnäkkö (vuonna 2015 turvapaikanhakijoita tuli Ruotsiin 163 000) on pelästyttänyt alkuperäisväestön samoin kuin lähiömellakat murhineen ja autojen tuhoamisineen.

Ruotsidemokraatteihin suhtautuminen heijastaa ainakin osittain sitä ajatusmaailmaa, jonka ruotsalaiset omaksuivat 1960-luvulla. Monien on äärimmäisen vaikeaa hyväksyä ruotsidemokraattien nationalismia varsinkin kun se muistuttaa – nyt jo taka-alalle häivytettynä - natsihistoriasta. Ruotsin edistysmielinen 60-luku oli milteipä antiteesi nationalistisille ideologioille.

Kysymys ei ole enää pelkästään omantunnonkysymyksestä, vaan melkeinpä velvollisuudentunnosta niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat joutuneet sodan jalkoihin. Sen lisäksi käydään taistelua elintasopakolaisuudesta: ovatko ihmiset hakeutumassa kriisialueilta pohjoiseen enemmänkin paremman elämän toivossa kuin henkensä kaupalla: onko Ruotsilla tässäkin velvoitteita?

En yritä tässä peitellä Ruotsin varsin myöhään tapahtuneita rotuhygienisiä kokeiluja, mutta ne olivat joka tapauksessa väistyviä painajaisia jo 1960-luvulla.

:::::::::::::::

Ruotsissa maahanmuutto on pysynyt vuosittain korkealla 100 000 muuttajan tasolla ainakin osin teollisuuden ja palvelujen työnantajien tavoitteiden mukaisesti.

Vuosina 1982–2001 Ruotsi otti vastaan Sveitsin jälkeen eniten pakolaisia tutkittujen 20 eurooppalaisen ja amerikkalaisen maan joukosta.

Vuonna 2014 ulkomailla syntyneitä oli Ruotsin väestöstä 1 603 551.

Erään asuntolainan tarina

Julkaisin oheisen yhtä finanssikriisin tarinaa koskevan blogikirjoituksen 16.12.2011 silloisen ymmärrykseni pohjalta. En usko, että siinä on kuitenkaan periaatteellisia virheitä, joten julkaisen sen nyt uudelleen kokonaisuudessaan.

::::::::::::::::::

Puolijulkinen asuntorahoitusyhtiö Fannie Mae perustettiin Yhdysvalloissa vuonna 1938. Sen tehtävänä oli tuoda leveämmät hartiat amerikkalaiselle esikaupunkialueiden rakentamiselle lainarahalla. Oli selvää, että kun Frank Lloyd Wrightin unelma kymmenien neliökilometrien ”omakotimatoille” suurkaupunkien lähistöllä alkoi toteutua, tarvittiin muutakin kuin pelkkää pankkilainarahoitusta. Fannie Maen tehtävänä oli ostaa pankeilta asiakkaalle myönnetyt lainat, arvopaperistaa ne ja myydä markkinoilla. Tämä järjestelmä toimi kymmeniä vuosia hienosti. Toki luottotappioita tuli, mutta niitä kertyi tasaisesti 5 % asunto-lainakannasta. Tämä oli helppoa leipoa sisään lainoitusjärjestelmään.

Jos nyt hypätään 2000-luvulle, niin eikö periaate ollut aivan sama asuntorahoituksessa kuin Fannie Maella 1930-luvulta alkaen eli asuntolainat arvopaperistettiin ? Niin olikin, mutta tuote, subprime-laina oli aivan toisenlainen. Lisäksi lainavivutuksen keinot olivat aivan toista luokkaa kuin vuosikymmeniä sitten. Tässä uudessa ympäristössä Fannie Mae ja sen sisaryritys Freddie Mac pyrkivät omaksumaan uudet menetelmät huonoin tuloksin. Seurauksena oli katastrofi molemmille, ne joutuivat liittovaltion haltuun.

Ja tarina alkaa…..

Elettiin kesää 2002. Köyhä, työtön, lukutaidoton James Redfoot oli vastaanottanut lainanvälittäjän murjuunsa. Lipeväkielinen lainakauppias puhui nopeasti Jamesin koukkuun. Tiheällä präntätyn sopimisehtotekstin broukkeri luki nopeasti kursorisesti ja homma oli sillä selvä. Pistettiin nimi alle, itseasiassa vain puumerkki, ja kaikki näytti olevan kunnossa. Jameksesta oli tullut asunnonomistaja läheisellä esikaupunkialueella.

Laina oli muotoa 2 + 28 vuotta, eli ensimmäiset pari vuotta olivat ns. vapaavuosia. Lisäksi George Bush oli antanut 7000 dollarin lahjan eli käteismaksualennuksen liittovaltion säätämällä lailla, joka kantoi hienoa nimeä: ”American Dream Downpaymet Act”. Tähän saakka kaikki hyvin. Yksi ongelma kuitenkin oli: James oli rahaton. Siitä selvittiin aluksi sillä, että pankki antoi toiset kaksi vapaavuotta. Samalla lainasumma tarkistettiin ylöspäin, olivathan asuntojen hinnat nousseet 12 % viimeisen 12 kuukauden aikana. Ongelmat alkoivat siitä, kun Jamesilla ei vieläkään ollut kuin tilapäistöitä. Niinpä hän oli kiipelissä lainanlyhennysten kanssa. Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Asuntojen hinnat olivat juuri tuohon aikaan kääntyneet laskuun. Ei, vaan ne romahtivat! Sattumalta James asui juuri sellaisessa osavaltiossa, jossa asuntolainasta pääsi irti pudottamalla asunnon avaimet pankin postilaatikosta sisään. Tämä jingle-mail merkitsi sitä, että James vapautui asuntolainakurjuudesta ja palasi toisenlaiseen kurjuuteen nimittäin vanhaan asuntomurjuunsa.

Mutta tässä vaiheessa laina oli jo lähtenyt elämään omaan elämäänsä. Broukkeri oli kiikuttanut lainan pankkiinsa, jonka palkkalistoilla hän oli ja nosti bonuksen tehdyistä lainakaupoista. Pankki ei säilyttänyt lainaa itsellään, sillä pankin johtajalla oli herännyt epäily asiakkaan maksukyvystä. Ennen vanhaan laina olisi pidetty pankin taseessa niin kauan, kunnes asiakas maksoi sen takaisin. Nyt oli paljon modernimmat keinot. Pankki myi lainan perustamalleen varjopankille eli SPV:lle (Special Purpose Vehicle). Ja tämä Jersey-saarille perustettu pankki arvopaperisti lainan ensin yhteen kertaan ja sitten toiseen kertaan samalla sekoittaen siihen opinto- ja autolainoja. Syntyi strukturoitu arvopaperi CDO. Tämän moninkertaisesti sekoitetun pakan pankki onnistui myymään irlantilaiselle eläkevakuutusyhtiölle luvaten 10 prosentin tuoton. Pankki oli varmistanut lainan tuoton luottoluokitusyhtiö Fitchillä, joka ilmoitti arvopaperiryppään, jossa asuntolainamme oli, peräti AAA-luokkaan. Tosin kukaan ihminen ei ollut käsitellyt luottoa, vaan luokitus hoidettiin varjopankin ja Fitchin välillä teollisesti tietokoneella samoin kuin tuhannet muut luokitukset. Sijoittaja iloitsi helposta tuotosta, kyllä amerikkalaiset osaa!

Elettiin kesää 2006. Juuri silloin alkoi asuntojen hintojen romahdus. Tätä ei pitänyt tapahtua. Alan Greenspan ja George Bush olivat vakuuttaneet, ettei vaaraa ollut. Bush oli laukaissut suustaan seuraavan ikimuistettavan lausahduksen: ”Jos asuntojen hinnat ovat liian korkealla, niitä ei osteta!” Case-Shillerin indeksi tosin osoitti, että asuntojen hinnat eivät hyvin pitkällä aikavälillä (jopa 1800-luvulta lähtien) olleet nousseet reaalisesti lainkaan. Vain inflaation sai kuitattua. Mutta mitäs pienistä, tiedemiehetkin ovat erehtyväisiä. Tämähän ei ollut kupla, vaan asuntojen hintojen nousu oli todellista!

Mutta mennäänpä takaisin Jamesin lainaan, joka oli alkanut elää aivan omaa elämäänsä. Syntyi velkadeflaatiotilanne. Asuntolainamyrkky oli jäämässä käsiin, sillä lainasumma ylitti asunnon arvon. Mutta ei hätää. Varjopankki oli jo ennalta vakuuttanut lainan maailman suurimmassa vakuutusyhtiössä AIG:ssä. Ainakin jotain saisi takaisin, jos romahdus jatkuisi ! AIG ei aikaillut, vaan muodosti tulenarasta vakuutuksesta CDS-johdannaisen, jonka myi markkinoille. Pankki, joka oli alun perin myöntänyt lainan teki vielä viimeisen tempun eli löi vetoa markkinoilla sen puolesta, että laina-arvopaperin hinta romahtaa. Olihan se alunperinkin epäillyt, että jotain ikävää tapahtuu.

Kun omaisuusarvojen romahdus sitten tapahtui alkoi katastrofi keriytyä loppupäästä alkuun tuhoisin seurauksin. Mikään ei pelastanut asunnon arvoa, joka oli ehtynyt olemattoman pieneksi arvopaperiruljanssissa.

Tappiot muodostuivat karvaaksi kalkiksi monelle taholle. AIG joutui 80-prosenttisesti liittovaltion haltuun. Vakuutukset menettivät arvonsa, kun asuntojen hinnat romahtivat. Sijoittaja oli tehnyt kasapäin vastaavia sijoituksia ja joutui Irlannin valtion bail-outin kohteeksi. Suomalaiset veronmaksajat ihmettelivät pitkän ketjun päässä, mihin tässä oikein joudutaan. Lainan myöntänyt pankki joutui liitovaltion syyniin ja pelastettiin veronmaksajien rahoilla. Pankit kaikkialla rupesivat epäilemään toisiaan. Kysymys kuului paljonko naapuripankilla oli hötölainoja taseessaan. Pankkien välinen rahaliikenne romahti epäluottamuksen paineessa. Kansantaloudet syöksyivät taantumaan, veronmaksajat kutsuttiin talkoisiin. Ja James ihmetteli murjustaan, mitä oli oikein tapahtunut...

Ja tarina päättyy….

Mitä tapahtui ? Tapahtumaketju voidaan rekonstruoida seuraavasti. Muodostui pitkä ketju lainansaajasta investoijaan. Välissä oli pitkä sumea vyöhyke, jonka läpi ei nähnyt. Sijoittajalla ei ollut mitään todellista mahdollisuutta selvittää, minkä arvoinen arvopaperi oikein oli. Oli luotettava luottoluokittajaan arvioon. Niin arvioon ! Myöhemmin kongressin kuulusteluissa sanaa ”arvio” sitten korostettiinkin yli kaiken. Se oli luottoluokittajien alibi. Erikseen on sitten arvioitava, miten korruptoitunut oli pankin ja luottoluokittajan suhde. Sitä selvittää edelleen Yhdysvaltain oikeusministeriö.

Ketkä olivat tässä ketjussa rehellisimmät ? Varmaankin köyhä, mutta hyväuskoinen lainansaaja ja varoissaan oleva, mutta hyväuskoinen sijoittaja. Väliset toimijat olivatkin sitten varsinaisia pyramidihuijauksen rakentajia. Parhaimman kuvauksen muodostuneesta ketjusta antaa Le Monde-lehden taloustoimittaja Frederick Lordon, joka kirjassaan Rahamyllyt kuriin sanoo ketjua varmistusjärjestelmäksi. Ja toden totta, ketjussa kaikki varmistivat toisiaan (pankki laski varjopankin varaan, varjopankki vakuutuksen varaan, sijoittaja luottoluokittajan varaan jne.), joka paradoksaalisesti johti siihen, ettei kenenkään kannattanut luottaa kehenkään. Miksi varmistussysteemi petti ? Mielestäni siksi, että se todellisuudessa oli vastuunsiirtojärjestelmä. Kaikki osapuolet välttelivät mustaa pekkaa siirtelemällä sitä toisilleen.

Miksi Fannie Mae epäonnistui ? Vanhassa maailmassa Fannie Mae pärjäsi, uudessa ei. Fannien heikko johto ja eksoottiset rahoitusinstrumentit, joita se ei hallinnut johtivat turmioon. Tietenkin myös George Bushin painostus, jolla hän teki Fanniesta uusliberaalin omistajuusyhteiskunnan välikappaleen, oli avainasioita. Sääli, sillä niin hyvää työtä Fannie oli tehnyt kymmeniä vuosia.

Koko kaaoksen keskellä maailma muuttui. Tavaratuotantoon ei kannattanut enää sijoittaa, tuotto oli liian pieni. Sijoitettiin rahateollisuuteen. Eivät sijoittajat finanssikriisissä oikeastaan sijoittaneet asunto- ja autolainoihin tms., vaan omistusarvojen arvopaperistettuihin muotoihin ja luottojohdannaisiin.

Ehkä on vielä syytä nostaa erikseen esille suurin onnistuja asuntolainahuijauksessa eli Goldman Sachs. Goldmanin menettely asuntoluottojen arvopaperistamisessa oli viheliäistä. Samalla, kun se peri AIG:ltä korvauksia subprime luottoihin sidotuista romahtaneista arvopapereista se myi lyhyeksi (shorttasi) eli käytännössä löi vetoa arvopapereiden arvon menetyksen puolesta. Näin se sai aikaan pihtiliikkeen, jolla se pumppasi rahat pois subprimekriisistä.

Milton Friedman, joka innosti ihmisiä ahneuteen olisi varmaan kalvennut näiden finanssihirviöiden edessä, jos vielä eläisi. Financial Industrial Complex (Wall Street) käyttää kaikki keinot vesittääkseen Obaman vaivoin kongressissa läpiajaman sääntelyn. Sääntelyn on tarkoitus tulla voimaan vuonna 2012, ellei…..

Kolmekymmentäluvulla riitti kansallinen säätely, kun riittävän moni maa ryhtyi säätelytoimiin. Nyt se ei enää riitä, tarvitaan globaalia sääntelyä kiinteistö- ja muiden kuplien torjuntaan.

Arkhimedes jätti historiaan kertomuksen, että jos hänelle annettaisiin tarpeeksi pitkä vipu ja kiintopiste niin hän vääntäisi maapallon radaltaan. Nyt nämä yliopistoista valmistuneet ihmiset, joiden olisi pitänyt siirtyä rahamarkkinoiden sijasta luonnontieteiden maailmaan jatkamaan Arkhimedeen työtä, yrittävät kaikkensa saadakseen vivutusinstrumenteilla maapallon raiteiltaan.

Puolueista heimoihin ja lahkoihin

”Itse en kerta kaikkiaan ymmärrä, enkä kyllä usko suomalaisten enemmistönkään ymmärtävän, miksi lasta ei saisi sanoa tytöksi tai pojaksi. Ollaan kestämättömällä tiellä, jos aikuisten ahdaskatseisten ideologioiden vuoksi, ylhäältä annettuna aletaan häivyttää tyttönä tai poikana olemista.” Näin toteaa tuohtuneena keskustan kansanedusraja Sirkka-Liisa Anttila syyttäen julkistamassaan tiedotteessa ”punavihreää” vasemmistoa leimakirveiden heittelystä.

Anttila jatkaa: ”Poliittista korrektiutta” vaaditaan Anttilan mukaan nykyisin ”järjettömyyksiin asti jokaisessa asiassa – taidetta myöten.”

Tällaisen politiikan Anttila nimeää identiteettipolitiikaksi. Oikeaksi identiteetin muodoksi hän määrittää ”aidon suvaitsevaisuuden”, jota hänen mielestään edustaa esimerkiksi naisten ja miesten palkkaerojen kurominen umpeen. Samoin ilmastonmuutos koskee kaikkia, sekä miehiä että naisia. Poikia on voitava sanoa pojiksi ja tyttöjä tytöiksi – ei sukupuolineutraliteetin mukaisesti käyttämällä esimerkiksi ilmaisua ”palohenkilö”.

”Se ei tee kenestäkään rasistia, jos on huolissaan maahanmuuttoon liittyvistä kiistattomista ongelmista ja yhteiskuntamme turvallisuudesta”, jatkaa Anttila ärtyneenä.

Anttila on minun määritykseni mukaan konservatiivi, mutta ei oikeistokonservatiivi. Häntä ärsyttää (vasemmisto)liberaalin tahon yritys ”sanella” erilaisilla tasa-arvoa kuvaavilla ilmaisuilla keskustelun luonne. Minusta näyttää, että Anttilalla on paitsi halu sanoutua irti tietyistä käsitteistä niin myös poliittisen leiman lyöminen paheksuvassa hengessä omasta katsantokannasta poikkeaviin tahoihin. Anttila siis heittelee leimakirveitä takaisin. Vaalitkin painavat päälle.

::::::::::::::::

Anttilan puheenvuorosta minulle nousi mieleen käsite ”heimottuminen”, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Heimottuminen on nähty eräänlaisena politiikan taantumisena primitiivisemmäksi. Sitä ilmentää poliittisen kentän polarisoituminen ja kompromissien puute: ”rule or die”. On luontevaa nähdä, että pahimmillaan vihaisten puheiden syynä on heimoutumisen rakenne, jossa usein usko on uskoa vastaan.

::::::::::::::::::

Samaa keskustelua käyvät monet eri tahot hyvinkin erilaisista lähtökohdista. Otanpa tähän esimerkin: Kanadan liberaalipuolueen johtajan Justin Trudeaun hallitus teki kaksi vuotta sitten esityksen uusien sukupuolineutraalien persoonapronominien käyttöönotosta: ze, zir tai they.

Tämä kimmastutti kanadalaisen psykologian professorin Jordan B. Petersonin, joka esitti jyrkän vastalauseensa moiselle pronominipelille. Tyypillistä tälle ajalle on, että poliittisen korrektiuden vastustaja Peterson nousi esittämänsä vastalauseen johdosta maineeseen ja kunniaan. Tuo hallituksen esitys käynnisti professorin rynnistyksen kohti kuuluisuutta. Nyt hän kiertää maailmaa oppeineen suurella menestyksellä – Suomi mukaan lukien.

Peterson protestoi sitä, että vasemmistolaisella maailmankuvalla halutaan poistaa maailmasta ”luonnolliset hierarkiat”, jotka perustuvat ansaittuun ”miesten pätevyyteen”, eikä suinkaan ”heidän harjoittamaansa sortoon”. Petersonin kannattajat näyttävät olevan lähellä alt-right-oikeistoliikettä.

Professorin kritiikin kohde on ”postmoderni vasemmisto”, joka on väitetysti ottanut hegemonian käytävässä keskustelussa esimerkiksi yliopistoissa.

Peterson on osa konservatiivista ”backlashia”, jolla on nyt presidentti Trump puolellaan. Mutta vastapuolikin on vahva. Tilanteen kehitystä kannattaa seurata tarkoin.

Anttila mainitsi, että ilmastonmuutos on kaikille sama, eikä sisällä poliittista korrektiusongelmaa, mutta Peterson tekee tästäkin ”identiteettikysymyksen”: hänellä ei ole luottamusta ilmastonmuutostodisteisiin. Selväkään asia ei ole selvä.

::::::::::::::::::::

Poliittisiin puolueisiin kohdistuva luottamuksen puute on kansanvallan kannalta vaarallista (joskaan ei yllättävää nykyisen populismin keskellä), koska edustuksellinen demokratia perustuu käytännössä poliittisiin puolueisiin. Politiikka on monelle sylkykuppi, jota käytetään oman pahoinvoinnin ulkoistamiseen. Siihen on luotu odotuksia, joihin kätkeytyy valmiiksi sisäänrakennettu pettymys.

Populismi on omalta osaltaan muokannut, ”heimottanut” poliittista kenttää. Samaan aikaan kun poliittinen kenttä on saanut vaikutteita heimottumisesta, puoluekenttä on muotoutunut uudelleen. Poliittiset puolueet eivät siis ole häviämässä mihinkään, vaan heimottumisen myötä on muodostunut uusia puolueita tai vanhat puolueet ovat löytäneet toisensa, joskus jopa äärilaidoilta. Olemme siis siirtyneet - väitteen mukaisesti - aikakauteen, jossa sanokamme maahanmuuton vastustajat, feministit, rasistit, koulutuksellista statusta ylläpitävät jne. muodostavat uusia, lujasti omaan asiaansa uskovien kategorioita, nimettäköön ne vaikka heimoiksi.

Heimottumiseen liittyy oleellisesti johtajakeskeisyys. Sille on selvä sosiaalinen tilaus tämän päivän politiikassa ja elämässä yleensä. Johtajan kaipuu kumpuaa epävarmuudesta, kyvyttömyydestä ymmärtää maailmaa: tulisi joku, joka sanoisi, miten asiat ovat. Uudella, tämän päivän olosuhteisiin sovitetulla epävarmuuden sietämiseen tähtäävällä sivistysliikkeellä olisi tehtävää!

Toisenkinlaisia ääniä onneksi kuuluu – 2000 vuoden takaa. Jaakko Lyytinen lainaa kolumnissaan (HS 15.9.2018) Juhana Torkin suomentamaa valtiomies, filosofi Senecan ”Elämän lyhyydestä” -teosta, jossa kirjoittaja toteaa osuvasti, että ”jos joku seuraa jotakuta yhtä ihmistä joka asiassa, hänen paikkansa ei ole senaatti vaan lahko”.

:::::::::::::::::

Liberaalidemokraattinen – ei niin johtajakeskeinen – tapa hallita on joutunut kovaan puristukseen. Sehän perustuu ajatukseen, että ihmiset osallistuvat aktiivisesti yhteiskunnallisten asioiden hoitoon, jos ei muuten niin äänestämällä vaaleissa. Kuitenkin tuossa samassa äänestäjäjoukossa on Petersonin ”seuraa johtajaa” -kannattajia, joiden päämääränä on toimia heimottumisen sanansaattajina ja autoritaarisuuden edistäjinä.

Johtajakeskeisestä lahkosta tai heimosta olkoon meiltä Suomesta esimerkkinä Hjallis Harkimon Liike Nyt - liike. Hjallis Harkimon liikettä ei voi yhdistää ainakaan suoralta kädeltä poliittisen korrektiuden agendaan, mutta siinä haetaan politiikan kentältä tilaa toimia ahtaassa raossa, jolla arvioidaan olevan sosiaalinen tilaus.

”Liike Nyt”, on perustajiensa mukaan kansanliike, johon on liittynyt tai liittymässä joitakin vaikuttajiksi haluavia ihmisiä tai ryhmiä. Eiköhän tämäkin liike paljastu lopulta yhden miehen showksi – vaikka ilmoittaa tavoitteekseen juuri päinvastaisen. Se siis liittynee osaksi heimottumisen rakennetta.

Taustalla tämän tyyppisissä esille tuloissa on ollut johdon toimiminen merkittävillä paikoilla joillakin muilla elämänalueilla ja sitten pyrkiminen suoraan huipulle politiikassa. Kun pääsy huipulle on estynyt valittua suoraviivaista reittiä pitkin, kyllästytään odottamaan ”omaa ministerivuoroa” ja perustetaan oma liike, jonka tavoitteena on pyrkiä erottumaan jollakin omintakeisella tavalla muista.

Tämä kaikki on osa (oikeisto)konservatiivista liikettä, jossa yritetään ottaa keskusteluhegemonia omiin käsiin väitetyltä vasemmistohegemonialta. Suomessa tavoite ei ole ihan helposti saavutettavissa, sillä vasemmiston lisäksi keskellä ja oikeallakin poliittista karttaa on vapaamielisiä voimia, jotka antavat kannatuksensa liberaalille demokratialle.

Ovatko ultraliberaalit tai muuten vain identiteettiherkät ihmiset ylilyönneillään itse pilaamassa sinänsä tasa-arvoa vahvistavia pyrkimyksiään? Ainakin polarisaatio on vahvistumassa eri tahojen kesken. Valitettavaa on, että asiallinen keskustelu kärsii ja erinäiset ääriajatukset voimistuvat. Tässä eliksiirissä Anttilan säyseä kritiikki on maltillisimmasta päästä.

Jotenkin Petersonin ajamassa linjauksessa on astian maku: tämä on jo kuultu monta kertaa ilman kattavia todisteita . Mutta ehkä aina uudet nuoret – sillä nuorista miehistä on kysymys – ryntäävät avatusta aukosta sisään johtajansa perässä.

Itse asiassa Suomessa tämän ”ylikorrektiuden” vastaisen mielenosoituksen käynnisti Timo Soini nimitellessään ”vihervasemmistoa” kulttuurimarxistiseksi plokissaan ”Kulttuurimarxistit elävät ja voivat hyvin” 28.10.2014. Soini käytti ilmaisua leimakirveenä epämiellyttäviksi kokemiaan aatteita ja virtauksia vastaan. Hän liitti kulttuurimarxilaisuuden seksuaalivallankumoukseen, feminismiin, homoseksuaalisuuteen, monikulttuurisuuteen, maahanmuuttajiin ja ympäristöaktivisteihin. Valitettavaa on, että monet yhteiskunnan moniarvoisuutta vahvistavat ja suvaitsevina pidetyt asiat pyritään leimaamaan joillakin haukkumanimillä (kuten kulttuurimarxilaisuus) epäkelvoiksi.

:::::::::::::::::

Vähän päästä tupsahtaa jostakin näitä jonkin tuntemattoman joukon mielenilmauksia, jotka herättävät kummastusta. Niillä ei välttämättä ole ideologista yhteyttä keskenään.

Vastikään uutisoitiin suomalaisryhmän erikoisesta esilläolosta Puolassa. Asiasta uutisoi mm. MTV: ”Helsinkiläisten lukiolaisnuorten perinteinen historian kurssin teemamatka Puolan Krakovaan sai tyrmistyttävän päätöksen …... Lukiolaiset olivat päättämässä illallistaan juutalaisravintolassa, kun samassa tilassa olleessa toisessa suomalaisseurueessa intouduttiin natsitervehdyksiin.”

Edellä kuvatun kaltaisiin ilmiöihin joudutaan tottumaan. Puoluekenttä on pirstoutunut ja pirstoutuu edelleen, samoin kansalaisryhmät. Politiikan ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen markkinoille ilmestyy uusia onnentavoittelijoita. Netti on tehokas väline synnyttämään näitä tunteita kohottavia ilmiöitä, mutta helposti ne myös marginalisoituvat ja kuolevat pois.

Finanssikriisin syvimmät salaisuudet avautuvat

Helsingin Sanomissa on useissa artikkeleissa käsitelty finanssikriisiä kymmenvuotismuistelojen merkeissä. Tässä kommentoin 12.9.2018 julkaistua artikkelia ”Myrskyn jälkeen”. Pyrin myös laajentamaan artikkelin käsittelyä omin kommentein ja oikeiksi arvioimieni faktojen avulla.

Vuotta 2008 on pidetty finanssikriisin käynnistymisvuotena, mutta kriisi oli muhinut jo useita vuosia ilman, että siihen kiinnitettiin riittävää huomiota. Varoittelijoita kyllä oli, mutta ajan henki oli sellainen, että markkinoiden oletettiin itse hoitavan epätasapainot vallalla olleen talouspoliittisen opin mukaisesti.

Investointipankki Lehman Brothersin konkurssi 15.9.2008 on yleensä katsottu kriisin alkupisteeksi. Tosiasiassa sitä edelsivät ranskalaisen BNP Paribasin (elokuu 2007) ja amerikkalaisen Bear Sternsin (liittovaltion hätärahoitus maaliskuussa 2007) vaikeudet. Kriisin syitä takaperin kelattaessa voidaan palata syksyyn 2006, jolloin amerikkalaisten asuntojen hinnat kääntyivät laskuun pitkään jatkuneen nousun jälkeen. Se oli pahan merkki, olihan totuttu siihen, että asuntojen hinnat jatkavat poikkeuksetta nousuaan vuosikymmenestä toiseen.

Asuntojen hinnat laskivat alle niitä varten otettujen lainojen määrän. Velkadeflaatioilmiön seuraukset olivat nähtävissä aikoinaan jo 1930-luvun lamassa (ja esimerkiksi Suomen lamassa 1990-luvun alussa), mutta siitä oli kai kulunut liian paljon aikaa, että yhteys olisi muistunut mieleen.

Muutoinkin 1930-luvun opit oli heitetty sivuun. HS:n artikkelissa haastateltu Bengt Holmström toteaa, että ”pankkijärjestelmän keskeinen haavoittuvuus on aina ollut se , että pitkän ajan sijoituksia rahoitetaan ottamalla (asiakkailta) lyhytaikaisia lainoja, joista tärkeimpiä olivat talletukset”. Totta. Vuosien 1837, 1858, 1873, 1884, 1893, 1907 ja 1929 pankkikriiseissä ihmiset menettivät talletuksensa, koska ne olivat riskisijoitusten rahoituslähteenä ja riskit realisoituivat. Talletuspaon syntyessä, vain nopeimmat ehtivät pelastaa rahansa. Tästä viisastuneena kongressissa hyväksyttiin ns. Glass-Steagall Act (tai vuoden 1933 pankkilaki), joka erotti säästöpankit liikepankeista. Säästöjen käyttö riskaabelissa sijoitustoiminnassa estyi kymmeniksi vuosiksi. Talletuspakojen mahdollisuus ainakin pieneni. Valitettavasti laki kumottiin juuri finanssikriisin alla vuonna 1999. Oli mahdollista perustaa jälleen suuria finanssitavarataloja. Haastattelussa ei kuulla Holmströmin mielipidettä tästä asiasta. Harmi, nyt jää vaikutelma, että lain kumoamisella ei ollut merkitystä. Kyllä sillä oli.

Artikkelissa korostetaan sitä, kuinka Aasian markkinoilla kehittyneet valtavat pääomat sijoitettiin Yhdysvaltain arvopaperimarkkinoille. Syntynyt epätasapaino oli keskeisiä syitä finanssikriisin syntymiseen.

Finanssikriisi synnytti valtaisan turbulenssin Yhdysvaltain pankkimaailmassa ja viidestä suuresta liikepankista vain kaksi kesti paineen.

Kriisin kehittymiseen oli useita syitä. Yksi oli IT-kuplan (2000-2002) puhkeamisen jäljiltä matalina pidetyt keskuspankkikorot. Asuntojen hintakupla saattoi suotuisissa olosuhteissa kehittyä vuosina 2003-2006, kun halpaa rahaa virtasi asuntomarkkinoille. Korot pidettiin aivan liian kauan matalina.

Ideologisena syynä voidaan pitää republikaanihallituksen pyrkimystä luoda edellytykset ”amerikkalaisen unelman” synnyttämiselle tarjoamalla käsirahatukea (American Dream Downpayment Act, joulukuu 2003) asuntojen ostoon. Hyvin köyhät tarttuivat täkyyn ilman, että heillä oli edellytyksiä selvitä lainavelvoitteistaan.

Uudet rahoitusinstrumentit olivat aivan keskeinen syy kriisin syntyyn. Artikkelissa aivan oikein tuodaan esille tapahtunut muutos: ”Aikaisemmin vakuus oli `parkkeerattu´ siihen pankkiin tai rahoitusyhtiöön, joka oli myöntänyt lainan”. Laina ja vakuus olivat liitettyinä toisiinsa yhdessä ja samassa pankissa, kunnes laina oli maksettu pois. Uudessa rahoitusinstrumenttien maailmassa laina eli omaa elämäänsä markkinoilla. Nyt pankki saattoi myydä lainan toiselle pankille, joka oli usein taseen (ja valvonnan) ulkopuolella oleva ns. varjopankki (SPV:t, SIVit). Nämä arvopaperistivat lainan myyntiä varten. Käytettiin monimutkaista järjestelmää, jossa strukturoidut arvopaperistetut lainat luokiteltiin riskin ja tuoton suhteen luokkiin AAA, AA ja A. Muodostui ns. CDO-johdannaisia, joissa oli mukana kaikentyyppisiä lainoja sekaisin. Edelleen tapahtui niin, että varjopankit pyysivät luottoluokittajilta arviot arvopaperista. Muodostui liikaa kolmen A:n luottoja, joilta puuttui kate. Järjestelmä korruptoitui, koska hyvätuottoisiksi ja riskittömiksi luokitellut arvopaperit ylipainottuivat tarjonnassa.

Uudet asuntoarvopaperit olivat houkuttelevia tuotteita, koska ne olivat mallia 2+28 vuotta (kaksi vapaavuotta ja sitten koron jyrkkä nousu). Arvopaperin ostajalle tämä näyttäytyi erittäin tuottoisana sijoituskohteena edellyttäen tietysti, että lainan ottaja selviytyi velvoitteistaan. Näitä ns. subprime-lainoja myytiin usein varattomille mustille perheille. Perusperiaate oli, että sijoitus oli turvallinen koska ”asuntojen hinnat ovat aina nousseet”. Niinpä lainoilla oletettiin olevan aina riittävä vakuus.

Finanssikriisin puhkeamisen aikoihin oletettiin ylivoimaisen enemmistön lainoista olevan asuntolainoja köyhille. Jo aiemmin minulla on ollut tieto, että vain 10 prosenttia lainoista oli ensiasuntolainoja. HS:n artikkelin hyödyllisin tieto on, että ongelmalainojen keskiössä olivatkin keskituloiset kulutusluottoja harjoittavat kotitaloudet. Kulutusluottojen vakuutena olivat asunnot.

Kun laina painui alle vakuutena olevan asunnon arvon, tarjosivat pankit lisää lainaa. Se, mihin lainaa käytettiin oli sivusasia. Näin lainamäärä saatiin pidettyä vakiona. Pankin viesti kuului: ”Nyt lainakiintiössänne on taas varaa”. Niin kauan, kun laina oli alle asunnon arvon laina oli ”ylivakuutettu”. Ongelmat alkoivat, kun asunnon arvo putosi kriisin seurauksena alle lainan määrän, joka johti lukemattomien kotitalouksien syviin murhenäytelmiin.

Joissakin osavaltioissa oli voimassa ”jingle-mail”-käytäntö, jonka mukaan pankilla ei ollut oikeutta periä pankille jäänen asunnon ja alentuneen myyntihinnan erotusta asiakkaalta. Pankin asiakas pääsi eroon tällaisesta asunnosta palauttamalla asunnon avaimet pankin postiluukkuun (jingle-mail). Tämä oli omiaan rohkaisemaan lainanottoon asiakkaan epävarmassa rahoitustilanteessa. Kun riittävän suuri osa jonkin asuntoalueen asunnoista menetti arvonsa, romahdutti se koko alueen asuntojen hinnat. Näin kriisi levisi syvälle koko talouteen.

Jättimäinen amerikkalainen vakuutusyhtiö AIG joutui finanssikriisin syöksemänä liittovaltion haltuun. Varjopankit vakuuttivat AIG:ssa lainat pankille. Ne pakkasivat ja pilkkoivat luottoriskin ja myivät velkakirjoina sijoittajille. Koko arvopaperistetun järjestelmän romahtaminen romahdutti myös CDS-luottovakuutukset.

HS:n artikkelissa on hyvin tuotu esille alun perin terveen järjestelmän korruptoituminen ahneuden ilmapiirissä. Tästä esimerkkinä ovat puolivaltiolliset asuntorahoittajat Fannie Mae ja Freddie Mac, jotka olivat vuosikymmenien ajan ostaneet ja arvopaperistaneet asuntolainoja. Järjestelmä varmisti hartioiden leveyden, kun piti rahoittaa valtavat esikaupunkien omakotitaloalueet. Ilman näitä kahta asuntoluotottajaa rakentaminen ei olisi onnistunut. Fannie Mae ja Freddie Mac joutuivat kurimukseen, kun ostivat arvopaperistettuja roskalainoja.

Finanssikriisiin on monia syyllisiä: piittaamattomat luottoluokitusyhtiöt (jotka arvioivat arvopaperistettuja luottoja mekaanisesti tietokoneohjelmien välityksellä), pankkiirien ahneutta tukevat palkkiojärjestelmät (jotka johtivat pankinjohtajien älyttömiin riskinottoihin ja epärehellisyyksiin), eksoottiset rahoitusinstrumentit ( joiden toimintamekanismia niiden myyjät eivät todennäköisesti ymmärtäneet), omistajuusyhteiskuntaideologian (Ownership Society) ajaminen (ilman tosiasiallisia resursseja), kasvavat tuloerot (tuloerojen kaventamisen sijasta keskityttiin ”omistajuuserojen kaventamiseen”) jne.

::::::::::::::::::::

Kriisistä selvittiin pelastamalla pankit ja varsinkin Yhdysvalloissa monet suuryritykset (pankkien ja suuryritysten pääomittaminen). Euroopassa EKP tarjosi kiinteäkorkoista lainaa niin paljon kuin pankit tarvitsivat. Yhdysvalloissa keskuspankki tarjoutui ostamaan sadoilla miljardeilla roskalainoja.

Varsin pitkälle yhtä mieltä ollaan siitä, että pankkien pääomavaatimusten pitää olla suuremmat ja sääntelyn kiristäminen on oikea toimenpide. Yhtä mieltä ollaan myös siitä, että reaalitalous on talouskriisien suurin kärsijä.

PS

Ehkä on syytä oikaista tässä harhakuva, että asuntojen hinnat ovat Yhdysvalloissa "nousseet aina". Inflaatiotarkistettuna hinnat eivät ole nousseet ajanjaksona 1800-luvun lopulta tähän päivään lukuunottamatta kahta jaksoa: 1) amerikkalaisten sotilaiden palatessa toisesta maailmansodasta n. suuret ikäluokat aiheuttivat hyppäyksen hinnoissa perheitä perustettaessa 1940-luvun lopulla. 2) Toinen hyppäys syntyi finanssikriisin aikaan (hinnat huipussaan vuonna 2006 ja pohja saavutettiin vuonna 2012).

Ruotsin hyvinvointivaltio – ihmemaasta ristiriitaiseksi suunnannäyttäjäksi

Juuri käytyjen Ruotsin valtiopäivävaalien yhteydessä viitattu monta kertaa historiaan varsinkin sosiaalidemokraattien vaalituloksen yhteydessä. On totta, että pitää mennä kauas historiaan ennen kuin löytyy vastaava tulos. Demarit saivat vuoden 1911 vaaleissa 28,5 prosentin kannatuksen. Nyt tulos oli 28,3 prosenttia.

Vuoden 1911 jälkeen demarit nostivat kannatuksentasonsa noin 30 prosenttiin vuosina 1914-1920. Sitten tapahtui hyppäys seuraavalle tasolla eli 40 prosenttiin ja sen ylikin vuosina 1921-1932. Se oli vasta alkua. Sosiaalidemokraattien pitkä kultakausi kesti vuodesta 1936 vuoteen 1988 saakka, jolloin kannatus oli uskomattomasti 42,7 prosentin ja 53,8 prosentin välillä. Useimmiten prosenttiosuus osui 45 ja 50 väliin. Sellaisiin prosentteihin ei päästy yhden puolueen voimavaroin muissa liberaaleissa monipuoluejärjestelmissä.

Vasta vuonna 1991 demarien kannatus laski alle 40 prosentin, mutta senkin jälkeen vuosina 1998-2006 kannatus pysyi 35 ja 40 prosentin välillä. Pudotus länsimaiselle demokratialle hämmentävistä luvuista tapahtui vasta vuonna 2010, jolloin suosio laski 30,7 prosenttiin. Vuoden 2014 vaaleissa kannatus oli 31,0 prosenttia ja nyt vuoden 2018 vaaleissa siis 28,3 prosenttia. Kysymys ei ole siis mistään romahduksesta.

Sen kovimman kilpailijan moderaattien kannatus oli 23-37 prosentin tasolla vuosina 1911-1932 välillä. Sen jälkeen kannatus pysytteli alle 20 prosentin luvuissa vuosikymmeniä, aina vuoteen 1979 saakka, jolloin tapahtui hyppäys yli 20 prosenttiin. Huipun moderaatit saavuttivat vuonna 2010, jolloin prosenttiosuus nousi 30,1:een. Sen jälkeen kannatus on laskenut 23 prosentin kautta nykyiseen 19.8 prosenttiin. Ruotsin taannoinen oikeistolainen pääministeri Fredrik Reinfeldt taisi sanoa jotenkin niin, että hän on demari, mutta demarit itse ovat unohtaneet olevansa demareita. Seuraus: moderaatit jakavat tavallaan perinteisten suurpuolueiden laskevan kannatuksen, vieläpä demareita huomattavasti jyrkemmin.

::::::::::::::

Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan loiston kautta. Kahden miehen Tage Erlanderin ja Olof Palmen henkilöhistoria kattaa hyvin suuren osan tuosta kaudesta, josta me koulupojat ja tytöt luimme 1950- ja 1960-luvulla maantiedon kirjasta. Ruotsi oli kaukana edellä siintävä ihmemaa…..

Tarkastelen tässä viitteenomaisesti noita kadehdittuja aikoja Henrik Bergrenin ”Edessä ihana tulevaisuus” -teoksen avulla, mutta käytän myös muita lähteitä. Johtopäätökset ovat omiani. Samalla tämä on katsaus kahden myyttisen hahmon, Tage Erlanderin ja Olof Palmen, elämänvaiheisiin. Olen toki kirjoittanut näistä ajoista aiemminkin. Käytän noita kirjoituksia tässä hyväkseni.

”Edessä ihana tulevaisuus” -teoksessa viitataan Erlanderin julkaistuihin päiväkirjoihin, jotka toivat paljon uutta hänen muotokuvaansa. Tage Erlanderille oli ominaista alituinen huoli puolueensa tulevaisuudesta. Hän koki olevansa jatkuvasti uhattuna ja tutkaili alituiseen paitsi muiden ihmisten edesottamuksia niin myös itseään. Hän oli siis ihminen, joka oli ja eli ammatikseen huolien vallassa. Kun vaaleissa sosialidemokraatit keräsivät jatkuvasti nykynäkökulmasta hätkähdyttävät, likipitäen 50 prosentin kannatusluvut, niin tällainen huolissaan olo tuntuu vähintään liioitellulta. Mutta ehkäpä kannatus säilyi korkealla juuri tästä syystä: Erlander koki, että oli pakko tarttua jokaiseen kannatusta uhkaavaan haasteeseen.

Olof Palme oli puolueen nuorisotähti 1940-luvulla. Hän osoitti johtajataipumuksensa jo yliopistopoliitikkona. Erlander pani merkille ilmeisesti hyvin varhain Palmen lahjakkuuden ja otti hänet avustajakseen vuonna 1953. Palmelle ei selvästikään ollut kirkasta kuvaa ”mikä hänestä tulee isona”, diplomaatti, korkea virkamies, ammattiupseeri(!)…... Hän oli niitä onnellisia, joiden ei tarvinnut itse keksiä vaihtoehtoja: muut kehittivät niitä hänen puolestaan. Vahvalla kunnianhimolla ja vaikuttamishalulla varustettu Palme valitsi politiikan. Valinta on jälkikäteen ajateltuna luonteva, sillä hän oli selvästi ”poliittinen eläin”.

Mielestäni Ruotsin malli kehittyi suotuisasti juuri Erlanderin ja Palmen loistavan vuorovaikutuksen ja työnjaon ansiosta. Kaiken kaikkiaan ”Edessä ihana tulevaisuus” antaa kuvan, että heidän keskinäinen suhteensa oli aivan erityinen, eräänlainen symbioosi. Palme valmisteli ohjelmat ja kirjoitti puheet Erlanderin hengessä ja Erlander vaikutusvallallaan ajoi asiat läpi. ”Missä on Palme”, oli Erlanderin vakiokysymyksiä. Hän oli selvästi riippuvainen adjutantistaan ja seuraajastaan.

Erlander ja Palme olivat myös politiikan sisällöistä hyvin samoilla linjoilla. Ruotsalaisen hyvinvointiyhteiskunnan suuntaviivat ja ääriviivat määriteltiin hyvin pitkälle 1950-luvun jälkipuoliskolla. Erlanderin ja Palmen tavoitteet ovat johdettavissa Maslowin hierarkiasta, jonka mukaan ihmisten tarpeet voitiin määrittää eräänlaiseksi nousevien tasojen rakennelmaksi. Maslowin tavoitteena oli sellaisen yhteiskunnan luominen, jossa ”mahdollisimman monet ihmiset kykenevät itsensä toteuttamiseen”.

Palme ja Erlander sovelsivat tätä tavoitteistoa tietoisesti tai tiedostamatta 1950-luvun jälkipuoliskolla. Per Albin Hanssonin kansankodissa 1930-luvulla pyrittiin täyttämään ”vain” ihmisten perustarpeet. Nyt, 1950-luvulla, piti tyydyttää ihmisten kasvavat odotukset. Uusin tavoitteisiin tuli pyrkiä ”vahvan yhteiskunnan” avulla. Oli sovitettava yhteen henkilökohtaiset elintason laajentamispyrkimykset (oma asunto, oma auto…) ja mahdollinen sairastuminen tai työttömäksi joutuminen. Erlander ilmaisi tämän seuraavasti: ”sosiaalipolitiikan keinoin on taattava elintason säilyminen kutakuinkin entisellään” epäonnen kohdatessa. Konkreettisesti päämääriin päästiin mm. uuden sairausvakuutuslain ja uuden työeläkelain avulla.

Kysymys ei ollut kuitenkaan pelkästään sairauksista ja eläkkeistä. Kaikki kansalaiset piti saada uusien palvelujen piiriin, joihin kuuluivat koulutus, terveydenhoito, kulttuuri, vapaa-ajanvietto, liikenne- ja viestintäyhteydet.

”Vahva yhteiskunta” tuli porvarillisten tahojen korostamien vapaaehtoislähtöisten palvelujen sijaan. Uusi ajattelu löi läpi kansalaisten keskuudessa. Vaihtoehtokin esitettiin (Gustav Möller). Sen mukaan valtio olisi vastannut yleisestä perusturvasta, mutta ammattijärjestöt ja kansanliikkeet ”muista sosiaaliavun muodoista”. Erlanderin ja Palmen linja kuitenkin voitti.

Ajatus siitä, että kansalaiset ikään kuin velvoittivat – asettivat vaatimuksen – valtiovallalle hyvinvoinnin lisäämistarpeista on mielenkiintoinen. Palme ja Erlander lähtivät siitä, että näihin vaatimuksiin oli vastattava. Jo tuolloin keskusteltiin kansalaisten oma-aloitteisuuden häviämisestä ja byrokratiasta. Tosi- asiassa vaihtoehtoja ei ollut. Kansalaiset antoivat tukensa johtokaksikolle. Linjaukset varmistivat Erlanderin ja Palmen vallassa pysymisen pitkälle eteenpäin. Ruotsista tuli viimeistään 1960-luvulla ”mallimaa” ja erittäin korkean elintason maa.

Palmen mallin nimi voisi olla demokraattinen sosialismi. Se ei kuitenkaan suuntautunut elinkeinoelämää vastaan. Asia on päinvastoin, kuten Berggren toteaa: ”Palmen ajatus ` vahvasta yhteiskunnasta´, joka lisäisi yksilön valinnanmahdollisuuksia, suorastaan edellytti tehokasta ja kilpailun oloissa toimivaa elinkeinoelämää”.

Hyvinvointiyhteiskunnan edistysaskeleet ja saavutukset 1950- ja 1960-luvulla ovat mielestäni eräänlainen historian merkkiteos. Voidaan pohtia oliko tämä ponnistus tavallaan ylisuoritus. Pystyivätkö ihmiset siitä ajankohdasta eteenpäin täyttämään itse hyvinvointiyhteiskunnan heille heittämät vaateet? Monet ovat tänä päivänä valmiit mielessään esittämään väitteen, että ihmiset eivät ole ottaneet heihin kohdistuvaa haastetta oikein vastaan.

Kokemusperäisesti uskaltaisin sanoa, että ”nälkä kasvaa syödessä”, ts. kun ihmisille annetaan etuja, he eivät ole kovin pitkään kiitollisia saavutetusta. Vähän ajan kuluttua vaaditaan lisää hyvää. Kansalaisten – ja heidän puolestaan etuja ajavien poliitikkojen – pitäisi asettaa vastatusten tarjottavat edut ja oma vastuu. Kas siinä pulma.

Tämän ajan netin mielipidesivut ovat pullollaan syytöksiä sosiaaliturvan väärinkäytöstä. Hyvinvointiyhteiskunta edellyttää siis korkeaa moraalia ja epäillään, että kaikki eivät vastavuoroisesti panosta itse hyvinvointiyhteiskunnan eteen riittävästi (kouluta itseään, elä terveellisesti hae aktiivisesti töitä jne.). Mutta ehkä tämä ei ole kuitenkaan kaiken ytimessä. Voidaan kysyä, onko aika ajamassa nykymallisen hyvinvointiyhteiskunnan ohi. Itse asiassa tässä voisi viitata globaaliin kehitykseen. Se ei selvästikään suosi kansallisvaltion sisälle rakennettua hyvinvoivien ihmisten yhteiskuntaa, vaan pyrkii pikemminkin pirstomaan sen. Samalla puoluekenttäkin pirstoutuu.

::::::::::::::::::

Ruotsin malli on maailmankuulu. Siitä voidaan käyttää nimitystä skandinaavinen malli, mutta silloinkin Ruotsin ratkaisut ovat sen ytimessä. Ruotsin mallin pohjalla on sotien aikana ja sen jälkeen kertynyt kansallisvarallisuus, kun Ruotsi onnistui pysymään varsinaisten sotatoimien ulkopuolella. Lisäksi Ruotsin elinkeinoelämä kukoisti 1950- ja 1960-luvulla. Bruttokansantuotteen kasvu oli ripeää (vuonna 1964 peräti 7 prosenttia). Ruotsista ei voi kaiken tasa-arvokoohotuksen keskellä sanoa, että se on luokkayhteiskunnasta vapaa, pikemminkin päinvastoin. Minusta on näyttänyt siltä, että ruotsalaisen yhteiskunnan toimivuus perustuu, ei niinkään luokkaerojen väistymiseen, vaan pikemminkin siihen, että eri luokat ovat tulleet toimeen keskenään erittäin hyvin.

Ruotsalaisille järjestelmä on ollut aina tärkeä. Jos tarvitaan toisten yläpuolelle jokin hahmo, niin olkoon hän sitten Tage Erlanderin tai Per Albin Hanssonin kaltainen ”kansakunnan isä”. Siihen muottiin Palme oli aivan liian ärhäkkä. Jos siis huipulle nousee Palmen kaltainen ihminen, joka Muhammad Alin tavoin ”liiteli kuin perhonen ja pisti kuin ampiainen”, on hän järjestelmälle liikaa. Palme oli monin tavoin vihattu mies, mutta hänellä oli myös vankkumattomat kannattajansa.

Palme kävi sisällään taistelun kollektiivisten vaatimusten ja yksilön mahdollisuuksien laajentamisen välillä. Palme koki, että ihmiset vaativat kollektiivisesti hyvinvointipalveluja, missä hän varmaan oli oikeassa. Mutta miten tähän sopii yksilöllisten mahdollisuuksien laajentaminen? Siten - Palmen mukaan – että edellinen mahdollisti jälkimmäisen. Hän ei nähnyt ristiriitaa näiden kahden välillä ja suurin osa ruotsalaisista oli – ja on edelleen - samaa mieltä hänen kanssaan.

Elämänsä viimeisinä vuosina Palme näyttää pohtineen yhteiskunnan liikkeen syklisyyttä amerikkalaisen historioitsijan Arthur Schlesingerin opastamana. Palme jopa halusi säästää paukkuja vuoden 1988 vaaleihin joiden aikaan hän oletti uusliberalismin vastasyklin olevan päällä. Vuoden 1985 vaalit menivät oikeistoaallon (uusliberalismin rynnäkön) torjuntataistelun merkeissä. Palme selvisi voittajana 45 prosentin kannatuksen turvin. Hän ei ollut todistamassa minkälainen tilanne vallitsi vuonna 1988, mutta yleisesti ottaen Schlesingerin syklisyysajattelu oli liian kaavamainen. Ehkä Palmen ajatuksissa siinsi vuosi 1988 hyvinvointiyhteiskunnan seuraavan vaiheen käynnistysvuotena.

Miten näen menneen tulevaisuuden nyt? Uusliberalismi ei ollut ohi vuonna 1988 eikä edes seuraavien kolmenkymmenen vuoden aikana. Oikean reunan vaatima uusliberalistinen ”järjestelmän vaihdos” on sekin toteutumatta. Palmen perinnön näkökulmasta on syytä todeta, että sykli ja vastasykli (tai hegeliläis-marxilaisittain teesi ja antiteesi) eivät näytä edenneen kausaalisesti. En itsekään ole pystynyt löytämään varmaa syytä, miksi sykli (uusliberalismi) ja sen vastasykli (keynesiläinen sykli) ovat voimassa samanaikaisesti muodostamatta synteesiä. Ehkä avain on poliittisen ilmapiirin polarisoitumisessa. Se pirstoo normaalit syy-seuraussuhteet ja jättää epävarmuuden ilmapiirin keskuuteemme.

Tänä päivänä voidaan nähdä, että maahanmuutto interventiona keskelle hyvinvointivaltiota vaurioitti sitä. Vanhassa Palmen humaanissa ja ihmisoikeuksia korostavassa hengessä muuttajiin on suhtauduttu myötäsukaisesti – kritiikittömästikin - ja siksi polarisoiva populistinen vastavoima on muodostanut niin korkean hyökyaallon.

Samalla tullaan testiin, jossa hyväuskoisuus ja kollektiiviset palvelut joutuvat yksilöiden itsekkäiden pyyteiden hyökkäyksen kohteiksi - joka puolelta.

Hansson ja Erlander olivat kansakunnan kokoavia, mutta huolestuneita isähahmoja. Ehkä Erlander sisimmässään tajusi, että hänen luomuksensa on hauras, kun ajat muuttuvat. Olof Palme taas oli taistelija, joka kävi kamppailua oikeina pitämiensä asioiden puolesta. Taistelu Palmen perinnöstä jatkuu: torjuntaa uusia hyökkääviä voimia vastaan ei voida käydä, jos rakenteita ei muuteta ajan vaatimusten mukaan.

Henrik Berggren lopettaa Olof Palmen elämäkerran siihen kylmään helmikuun päivään, jolloin Palmen elämä päättyi. Ratkaisu on oikea. Sen jälkeen alkoi Palmen toinen elämä - legendana.