Digitaalisia kasvukipuja

Olemme siirtynet uuteen uljaaseen digitaaliseen aikakauteen. Työssä ollessani koin monet ”ATK:n” kehitysaskeleet aina dos-käyttöjärjestelmästä alkaen. Myönnän, että olin todella innokas uusien it-järjestelmien käyttöönottaja . Osallistuin myös aktiivisesti oppilaitosjärjestelmän kehittämistyöhön.

Muistikuvat tulivat mieleen, kun luin Hesarista Helsingin yliopiston tekemää tuoretta, vielä julkaisematonta tutkimusta, jonka mukaan digitaalisuuden kautta vaaditaan peruskoululaisilta sellaista itseohjautuvuutta, johon oppilaat tai suuri osa heistä eivät ole valmiita.

Melkoinen jytky, sillä on oletettu, että kehitys kehittyy voittopuolisesti myönteiseen suuntaan, ja digitaalisuus on tässä työssä merkittävä apuväline. Mikä siis on mennyt pieleen, vai onko mikään?

Tutkimuksessa käytiin läpi vuosien 2012 ja 2015 Pisa-tuloksia. Jo monta vuotta sitten on pantu merkille, että suomalaisoppilaiden Pisa-tulokset ovat laskeneet jopa dramaattisesti. Muistan itsekin, kun 2000-luvun vaihteessa esittelin silloisessa tehtävässäni kotikuntani opettajakunnalle Pisan loistavia tuloksia. Silloin niihin kiinnitettiin valtakunnallisesti yllättävän vähän positiivista huomiota ikään kuin tulokset olisivat olleet itsestään selviä. Vertailin tuloksia Saksassa opetustyötä tehneen sisareni kanssa. Tuohon aikaan ihastuttivat Suomen kautta maan tasaiset tulokset. Oliko Suomi oppimisen ihmemaa?

::::::::::::::

Professori, emerita Liisa Keltikangas-Järvinen kommentoi em. tutkimuksen tuloksia toteamalla, että oppilailta vaaditaan sellaista itseohjautuvuutta, omatoimisuutta ja vastuunottoa, johon läheskään kaikki peruskoululaiset eivät ole kypsiä. Mikä aiheutti muutoksen?

Tutkimuksen tekijät näyttävä olevan varmoja, että syynä on opetustyön ja oppimisen digitaalisuuden lisääminen yhdistettynä nykyaikaiseen tapaan opettaa.

Pääarvostelun kohde on yhdistelmä itseohjautuvuus – digitaalisuus. Kysymys ei ole siitä, etteikö laitteita osattaisi käyttää vaan siitä, miten niiden käyttöä sovelletaan opetukseen.

Johtopäätös tuntuu olevan, että oppilaiden oma prosessori on korvattu liiaksi tietokoneen prosessorilla. Tämä on sen verran äkkiväärästi sanottu, että se kaipaa selitystä. Ajatus kulkee niin, että oppilaan tulisi ensin keskittyä opeteltavaan asiaan ja sitten ”prosessoida sitä työmuistissaan ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi”, toteaa Hesarissa psykologian tohtori Aino Saarinen. Tietokoneen pitäisi siis olla oppimisen tuloksia tuottava väline. Jos näin ei ole, kritiikki kohdistuu tietokoneen keskittymistä hajottavaan vaikutukseen. Digilaitteen käytössä on liikaa huomioitavia – tai huomiota hajottavia - asioita.

Suosittu ”ilmiöoppiminen” saa kovaa kritiikkiä. Sitä sovelletaan erityisesti luonnontieteiden opetukseen. Oppilaan tulisi ilmiöoppimisessa itse selvittää, mistä opittavassa asiassa on kyse. Oppilas joutuu itsenäisesti asettamaan oppimistavoitteensa. Tämän hyvin oppilaslähtöisen metodin on todettu huonontavan oppimistuloksia. Tavoitteena ilmiöoppimisessa yhdistettynä digitaalisuuden hyväksikäyttöön alun perin oli (ja on), että se tasoittaisi oppimiseroja. Näyttää käyvän päinvastoin.

Tutkimuksen mukaan eniten heikkenivät riskiryhmien oppimistulokset (pojat, yksinhuoltajien lapset, nuoret, joilla on paljon poissaoloja, maahanmuuttajaperheiden lapset, vähävaraisten perheiden lapset ja matalan koulutustaustan äitien lapset). Johtopäätös on, että vaaditaan liian paljon liian monelta. Epäilyni on, että tässä on esimerkki nopeimpien omaksujien ehdoilla toteutettavasta opetuksesta. Se ei tietenkään ole ollut tarkoitus, mutta on johtanut tähän tulokseen.

Ovatko opetuksen järjestäjien tavoitteet liian korkealla ja liian kunnianhimoisia? Tuloksena on eriarvoistava koulu, vaikka piti käydä päinvastoin.

Oppilaiden tulisi saada paljon tukea yleensäkin kotoa, mutta varsinkin edellä kuvattujen opetusmenetelmien ollessa käytössä. Jos eroavat lapset toisistaan, sama koskee vanhempia.

Tutkimuksessa vedetään kylmä johtopäätös: peruskoulu tuottaa hyviä ja huonoja oppilaita. Suurin osa oppilaista ei asetu normaalijakauman mukaisesti keskialueelle, niin kuin on totuttu vaan painottuvat molempiin päihin.

Itse metodit eivät välttämättä ole vääriä, mutta ohjaus ja toteuttamistavat ovat vaillinaisia. Ei siis pidä luoda oppimisolosuhteita, joista oppilaat eivät selviä.

Onko kysymys vain digitaalisuuden kasvukivuista. Aika hoitaa väitteen mukaan asian. Tällekin ajattelulle löytyy puolestapuhujia, mutta todennäköisempi vaihtoehto on, että osaajat vievät ja muut rimpuilevat mukana eriasteisesti.

Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen ihmetteli Hesarissa 19.11.2018 em. tutkimuksen tuloksia eikä hyväksynyt heikentyneiden oppimistulosten kytkentää uusiin opetusmenetelmiin. Heinosen mukaan ilmiöoppimista ei ollut lanseerattu vielä vuosina 2015-16, joihin tutkimustulokset perustuvat. Tosiasia lienee kuitenkin, että uusia menetelmiä on sovellettu jo aiemmin koko 2010-luvun ajan. Ehkäpä pääjohtajan kannattasi ottaa vakavasti kritiikki ja ainakin jatkoselvityttää asia ennen kuin kaavamaisesti puolustaa uusia opetusmenetelmiä. Nyt tulee tunne, että hän puolustaa toteutettua virkansa puolesta. Kysymyshän ei ollut murskaavasta kritiikistä vaan opetusmenetelmien räätälöinnistä erilaisille oppilastasoille.

::::::::::::::::

Mutta eikö tuo edellä kuvattu näy kaikkialla yhteiskunnassa? Yhä useampi meistä rimpuilee langattomien tai langallisten yhteyksien päässä, joissa ”opitaan omatoimisiksi”. Tämä on kai sitä ilmiöoppimista. Halutaan ihmisten kokevan keksimisen riemun (?), kun he oivaltavat, mistä jossakin palvelussa on kysymys! Tavallinen digitaalinen pankkipalvelu saattaa olla monelle vanhukselle – ja kenelle tahansa – ylivoimaista tai ainakin vaikeasti sisäistettävissä.

Se, mikä on ongelma, sitä emme välttämättä näe. Ei ihme, jos turhautuminen valtaa mielen. Osaamattomaksi tunnustautuminen digitalisoituvassa maailmassa on monille kova paikka.

Kehitys kehittyy ja on omiaan polarisoimaan ihmisten välisiä eroja uusia vempaimia käytettäessä. Jotkut ovat pelien ja muiden uusien välineiden kanssa elementissään, mutta monille muille saattaa jo pelkkä käden motoriikka tuottaa vaikeuksia. Hyppelehtivät sormet eivät tahdo osua näppäimille. Mitä silloin tehdään? Mennään pankkikonttoriin? Ehkä, mutta entä, jos sitä ei ole enää olemassakaan paikkakunnalla?

Muuttuuko yhteiskunta yhä enemmän osaavien yhteiskunnaksi? Moni kannattaa tätä, koska se lisää onnistuessaan kansantalouden kasvua. Toisaalta on nähtävissä, että kaikkien pitäminen mukana ei ole enää kaikkien mielestä prioriteetti. Uusi vastenmieliseltä tuntuva iskulause voisi kuulua: ”pidän ainakin itseni mukana”.

Nämä silmämääräiset arkihavainnot näyttävät puoltavan sitä ajatusta, että nuorena - koulussa ja koulun ulkopuolella - tietoteknisten valmiuksien oppiminen on eräänlainen vakuutus tulevaisuudessa selviämistä varten. Kaikesta huolimatta.

Osaamiserot heijastuvat ansaintakenteessa entistä enemmän. Hyvinvointiyhteiskunnassa sentään pyritään ehkäisemään syntyviä ongelmia, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa republikaaninen opetusministeri Betsy DeVos tuntuu lisäävän eroavaisuuksia oppilasryhmien välillä, jotka jo muutoinkin ovat suurenemassa. DeVos suosii yksityisiä kouluja julkisten kustannuksella mm. sallimalla oppilaiden pääsyn yksityisiin kouluihin valtion tuella. Julkiset koulut jäävät vaatimattomien opintosaavutusten opinahjoiksi.

PS

Ilmiöoppiminen ja digitalisaatio ovat herättäneet paljon keskustelua. Mitä enemmän on tullut tietoa, sitä monitahoisemmalta problematiikka on alkanut vaikuttaa.

Sellainen käsitys on jäänyt, että koulussa kysymys on ikivanhasta asiasta, opettajan ja oppilaan välisestä suhteesta. Vanha iskulauseeni on, että ”opettaja opettaa ja oppilaat oppii”. Tällaisenaan määritelmä ei tietenkään riitä, vaikka tietty auktoriteetti opettajalla täytyykin olla. ”Ilmiöoppimisessa” on hyvä tarkoitusperä, sillä pänttääminen ei ole suosiossa. Liian lepsu ote johtaa kuitenkin monien kohdalla lintsaamiseen, jos motivaatio ei ole kohdallaan.

Ilmiöoppiminen kuuluu oppilaslähtöisiin oppimismenetelmiin, joiden tarkoitus on vähentää opettajan auktoriteettia opetuksessa. Osalle oppilaista sopii selvästi paremmin tiivistetyt sisältöpaketit oppikirjoissa. Muu osaaminen rakennetaan sitten perinteisen, sisäistetyn aineiston päälle.

Miltei huomaamatta tämä ajattelu itseohjautuvuudesta on levinnyt läpi oppilaitosverkon. Vaikeudet ammattiopetuksessa kertovat samasta asiasta: heikoimmat oppilaat joutuvat liian lujille.

Toisaalta motivoituneille oppilaille ilmiöoppiminen on omiaan. Ongelmana on, että syntyy isoja eroja oppilaiden välillä suhtautumisessa (itse)annettuun tehtävään. Opettajalta vaaditaan viitseliäisyyttä, että hän näkee vaivaa oikeiden kysymyksenasettelujen tukemisessa. Epäilen, että monien opettajien on vaikea sopeutua uuteen rooliin.

Kysymys on opettajan kohdalla pedagogisesta taitolajista. Opetus/ohjaustyössä tarvitaan oppilaskohtaista räätälöintiä, joka ei ryhmässä ole helppoa, kun oppilaiden erilaiset taustat joudutaan huomioimaan. Koko nettimaailma on ohjaamassa tiedon hankintaa itseohjautuvuuteen, ei siihen tarvita viranomaispäätöstä.

Kun osa asiaa tuntevista kieltää Pisa-tulosten putoamisen yhteyden digitaalisuuteen ja ilmiöoppimiseen, täytyy syiden löytyä osaltaan ympäröivistä olosuhteista. Oppimista tapahtuu koulun lisäksi niin monitahoisesti, että sitä ei ole pystytty analysoimaan riittävästi. Ilmiöoppiminen on paljon vanhempi ilmiö kuin mitä käyttöönottovuosi (2016) Suomen kouluissa kertoo. Nykyisessä infomyrskyssä sitä tapahtuu koko ajan. Vaatii huomattavan vahvaa keskittymiskykyä priorisoida tähdelliset asiat.

Tyypillistä on myös itsesyytökset vaikeuksia kohdattaessa. On syytä panna merkille, että myös muissa kehittyneissä maissa oppimisympäristöt ovat turbulenssissa. Myös muualla Pisa-tulokset ovat pudonneet, joten on vielä paljon selvittämättömiä asioita.

:::::::::::::::::

Huomaan näissä blogikirjoituksissani harjoittelevani koko ajan ilmiöoppimista. Pohjalla on elämänkokemus, jota pitää koko ajan täydentää ulkoisista lähteistä.

Haave yhtenäisestä Euroopasta ja Euraasiasta

Tutustuin kirjamessuilla Le Monde diplomatiquen suomenkieliseen koosteeseen, joka ilmestyy kuusi kertaa vuodessa. Jo oli aikakin: ”diplo” ilmestyy nyt 28 kielellä. Samassa yhteydessä tulee myös valikoima Novaja Gazetan artikkeleita, joka on viimeisiä riippumattomia sanomalehtiä Venäjällä.

Poimin uusimmasta lehdestä mielenkiintoisen artikkelin, joka käsittelee lyhytaikaista – kylmän sodan jälkeistä - Venäjän pyrkimystä rakentaa 1980-luvun lopulla Euroopan ja Euraasian käsittävä valtiojärjestelmä. Ei mennyt ihan niin kuin toiveissa oli. Voidaan kyllä kysyä olisiko ajatuksella ollut kantoa paremmissakaan olosuhteissa. Venäjällä oli kuitenkin jonkinasteinen pakko tuossa vaiheessa miettiä, mikä yhteistyön linja valitaan. Tässä mielessä aitoakin pyrkimystä löytää ratkaisu oli, eikä lännessäkään suhtauduttu yksioikoisen kielteisesti syntyneeseen tilanteeseen.

Nyt esillä oleva artikkeli on Helene Richardin laatima ja Heikki Jäntin suomentama. Erittelen sitä ohessa ja esitän omat näkemykseni tilaisuuden tullen.

Mihail Gorbatsov kuului Venäjän sisäisessä vastakkainasettelussa Pietari Suuren länsimaista perinnettä vaalivaan suuntaukseen. Slavofiilit valitsivat toisen tien, jota olemme nyt – hiukan yksinkertaistavasti tulkiten – todistamassa.

Gorbatsov käsittääkseni aivan aidosti pyrki yhteyteen lännen kanssa. Jos tämä olisi toteutunut olisi jäykkä blokkipolitiikka saattanut väistyä tai ainakin lieventyä. On tärkeää pohtia Venäjän nykytilanteen ja noiden hukattuja mahdollisuuksia sisältäneiden aikojen keskinäistä logiikkaa.

Ronald Reagan ja Mihail Gorbatsov pääsivät yksituumaisuuteen ydinaseiden rajoittamisesta keskinäisissä neuvotteluissaan 1985-87. Gorbatsov teki jopa yksipuolisia myönnytyksiä päästäkseen eroon suuresta osasta neuvostotaloutta rasittavista asevarustelumenoista. Tämän vaiheen jälkeen mahdollistui lännen ja idän lähentyminen rakentavalla tavalla.

Euroopan yhtenäisyyden tavoittelulla on oma historiansa. ”Eurooppalaisten yhteistä kotia” oli harkinnut jo Charles de Gaulle (joka tapahtui sloganilla ”Atlantista Uralille”). Hän tarkoitti supersuurvaltaholhouksesta vapaata kansakuntien Eurooppaa. De Gaullen ajatteluun kuului myös, että Venäjä olisi luopunut kommunismista, jota Ranskan presidentti piti ”ohimenevänä hullutuksena”. Tuon aikaisessa ilmapiirissä ja vastakkainasettelussa Neuvostoliitto ei ottanut ehdotusta tietenkään vakavasti.

Pelkästään aidosta pyrkimyksestä luoda yhtenäinen Eurooppa ei ollut kysymys. Venäjän puolelta strategisena ja taktisena päämääränä oli myös heikentää Yhdysvaltojen ja Länsi-Euroopan välistä sidettä, joten puhtaasta rauhanvoittelusta ei ollut kysymys. Tietenkin taustalla vaikutti myös Neuvostoliiton talouden heikentyminen.

Samaan aikaan poliittisella tasolla Gorbatsov rohkaisi uudistajia ja puhui myötämielisesti kansakuntien itsemääräämisoikeuksien puolesta koskien myös Itä-Eurooppaa, kunnes - kuten tiedetään - vanhat patoumat murtuivat ja alkoi vyöry kohti itäisen blokin purkautumista.

Gorbatsov ei ollut yksin puolustamassa paneurooppalaista vaihtoehtoa: Vaclav Havel vaati molempien sotilasliittojen purkamista. Hän vaati myös vieraiden joukkojen vetämistä Keski-Euroopasta. Esitettiin myös vaatimus puolueettomasta yhdistyneestä Saksasta, joka ärsytti Helmut Kohlia.

Sosialistisen järjestelmän purku alkoi 1990-luvun vaihteessa. Länsi-Euroopan johtajat suunnittelivat uutta suurta Eurooppaa, joka olisi itsenäisempi suhteessa Yhdysvaltoihin, vaikka kannattivatkin pysymistä Natossa. Francois Mitterand kannatti yhtenäisen Saksan liittämistä eurooppalaiseen turvallisuusjärjestelmään, johon jätettäisiin paikka myöskin Venäjälle. Myös Margaret Thatcher kannatti ajatusta ml. sitä, että Neuvostoliitto liitetään järjestelmään myöhemmin.

Sitten tapahtui jotain sellaista, josta kiistellään vieläkin. Helmut Kohlilla oli kiire liittää Itä-Saksa läntiseen Saksaan. Näin tapahtuikin, kun se suostui maksamaan kaliin laskun neuvostojoukkojen vetäytymisen kustannuksista (Yhdysvaltojen kieltäytyessä). Samaan aikaan G7-kokous ei luvannut Gorbatsoville taloudellista apua, jota tämä olisi kipeästi tarvinnut.

Lännestä annettiin suullisia lupauksia, ettei Nato laajene itään. Ne eivät paljon painaneet, kun Neuvostoliiton romahtaessa joulukuussa 1991 Itä-Euroopan valtiot liittyivät yksi toisensa jälkeen Natoon. Mm. Mitterandia ei miellyttänyt Itä-Euroopan valtioiden ryntääminen Natoon. Ehkä tunnetuin niistä amerikkalaisista, jotka vastustivat Naton laajenemista Venäjän rajoille oli George F. Kennan (1904-2005) , Yhdysvaltojen toisen maailmansodan jälkeisen turvallisuuspolitiikan kummisetä. Policy of Containment, Neuvostoliiton laajentumista torjumaan tarkoitettu patoamispolitiikka, oli Kennanin järkeilemä. Nyt tämä sama mies pitkällä kokemuksellaan vastusti Naton laajentumista. Hän piti tehtyä päätöstä jopa ”Amerikan sodanjälkeisen politiikan kohtalokkaimpana virheenä”.

Kennan oli varma, että laajentumispäätös haittaa Venäjän demokratisoitumiskehitystä ja tuo takaisin kylmän sodan ilmapiirin. Venäjä – Kennanin mukaan – tulee pitämään Naton laajentumista sotilaallisena toimenpiteenä. Hänen etukäteen esittämänsä arviot osuivat hyvin täsmällisesti kohdalleen.

Silmiin pistävää noina aikoina oli Venäjän vaisuus intressiensä puolustamisessa. Tällä on yhteys Venäjän tuolloiseen heikkouden tilaan. Boris Jeltsin jopa puhui Venäjän Natoon liittymisen puolesta pitkällä aikavälillä.

Naton interventio entiseen Jugoslaviaan vuonna 1999 on yksi ratkaiseva käänne lännen ja idän heikkenevien suhteiden käynnistymisessä. Venäjä oli Balkanilla voimaton puuttumaan lännen väliintuloon muutoin kuin retorisesti. Idea yhtenäisestä Euroopasta alkoi ajautua haaksirikkoon – tosin hitaasti.

Omat muistikuvani amerikkalaisten interventiosta perustuivat syntyneeseen humanitääriseen hätään, ja näin ajateltuna USA:lla olikin jokin oikeutus puuttua tilanteeseen. Venäjä taas veti jo tuolloin periaatetta, että kunkin valtion pitää hoitaa alueensa konfliktit itsenäisesti suurvaltojen puuttumatta asioiden kulkuun. Tähän voidaan esittää vasta-argumentti, että Venäjä itse ei noudattanut omaa periaatettaan esimerkiksi Ukrainassa eikä Syyriassa.

:::::::::::::::::

Yleensä Vladimir Putinin valtaantulon vuonna 2000 on katsottu aiheuttaneen välien kylmenemisen idän ja lännen välillä, mutta vielä ensimmäisellä kaudellaan Putin oli sovinnollinen ehdottaen mm. terrorismin vastaista liittoumaa WTC-tornien tuhon jälkeen ja vielä vuonna 2009 Euroopan turvallisuussopimusta.

Yhdysvallat kuitenkin vastasi sanomalla irti Bresnevin ja Nixonin sopiman ballististen ohjusten torjuntasopimuksen. Putin arvosteli jyrkästi USA:n toimia voimakkaasti. Venäjä puolestaan lähetti joukkojaan Etelä-Ossetiaan vuonna 2008. Käsittääkseni noina vuosina olisi vielä ollut mahdollisuus päästä sopuun, mutta Venäjän kannalta esteenä oli, että länsi pyrki epäsuorasti Naton laajentumiseen Kaukasukselle. Lännen mielestä taas Venäjän interventio samalla alueella oli vihamielinen toimi.

Paneurooppa-ajatuksen hiipuminen liittyi oleellisesti Venäjän hakeutumisen yhteistyöhön sen eteläpuolella sijaitsevien entisten neuvostotasavaltojen kanssa. Kohtalokas välirikko lännen kanssa seurasi Krimin valtauksesta. Gorbatsovin visio oli kuollut.

Minulle on jäänyt käsitys, että konflikti Ukrainassa olisi voitu välttää, jos molemmin puolin olisi jatkettu vuoropuhelua. Nyt tilanteen annettiin ajautua välirikkoon. Toisen osapuolen tarkoitusperiin liitetyt epäilyt (Venäjän puolelta pelko, että Nato laajenee Ukrainaan ja länsi piirittää Venäjää, lännen puolelta Ukrainan ja Krimin oikeusvaltioperiaatteiden räikeä rikkominen) tuhosivat sopuun pääsyn.

Onko Euraasian ja Euroopan unionin liitto vielä realistinen ajatus? Juuri nyt sille ei näytä avautuvan mitään mahdollisuutta. Poliittisten mannerlaattojen liikkeet Aasiassa ja Tyynenmeren alueella, Lähi-idässä ja Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa ovat osaltaan sotkeneet aiempia suhdekuvioita. Haurastunut Eurooppa ei ole enää niin tärkeä Venäjän kannalta kuin se oli aiemmin. Samaan aikaan Euroopan valtioiden suhde Venäjään on heterogenisoitunut. Monet Euroopan valtiot haluaisivat irtautua Venäjän vastaista pakotteista ja Venäjä puolestaan käyttää tilannetta hyväkseen luodakseen eripuraa lännen keskinäisiin suhteisiin.

Se versio kylmästä sodasta, mikä nyt vallitsee, ehkäisee tehokkaasti yhteistoiminnan Venäjän ja lännen (Euroopan) välillä. Moskova on hakenut sen sijaan omaa suurvaltastatusta ja on siinä kohtuullisesti onnistunut.

Koska Venäjä ei päässyt lähentymään länttä, on se ylpeänä korostanut omaa kristillisen perinteen kantajan roolia degeneroituneen lännen sijasta – oikeutetustiko? Tuskinpa kuitenkaan.

Meidän suurisuiden kesken

Hesarissa (14.11.2018) Merkintöjä -palstalla (”Kumpi on suurin, Ali vai Trump”) Kari Huhta vertailee osin kieli poskessa Muhammad Alia ja Donald Trumpia: kumpi on suurempi suurisuu?

Seurasin aikanaan suurella jännityksellä silloisen Cassius Clayn nousua nyrkkeilyn raskaansarjan huipulle. Huhdan näkökulma on melko kapea-alainen, lähinnä tosiaankin suurisuisuuden vertailua Trumpin kanssa. Jotenkin asennoidun niin, että Alin yhteiskunnallinen merkitys on vakavammin otettavissa kuin konsanaan Trumpin. Eikä tässä vertailussa ole kysymys siitä kummalla oli suurempi suu.

Oleellisen aspektin – taistelun mustien asian puolesta – Huhta sivuuttaa täysin. Juuri se loi sisällön Clayn/Alin suurille puheille. Hän rinnasti itsensä rotunsa puolesta kamppailuun ja pani koko elämänsä vaakalaudalle oikeana pitämänsä asian puolesta.

::::::::::::::::

Minulle ja vähän vanhemmalle serkulleni Markulle Cassius Clay oli läpimurron tehdessään ennen kaikkea nyrkkeilijä. En missään tapauksessa tiedostanut hänen olevan mustan rodun esitaistelija vuonna 1964, jolloin hän voitti maailmanmestaruuden. Hän oli huippunyrkkeilijä, jonka suun monet koulukaverini olisivat halunneet tukkia. Serkkuni ja minun penkkiurheilija-arvioissamme hän liittyi parivaljakkoon Ingemar Johansson-Floyd Patterson, joiden otteluja seurasimme noin kymmenenvuotiaina.

Seurasimme hämmentyneinä Clayn verbaalishow´ta. ”Olen suurin ja kaunein” oli hänen mottonsa. Kun häntä yritettiin haastatella, hän puhui päälle, koska ei arvostanut valkoisia haastattelijoitaan, ja koska nämä Clayn mielestä aliarvioivat häntä älyllisesti.

Olen monesti jälkikäteen päätynyt johtopäätökseen, että Clay/Ali ei olisi saanut viestiään perille millään muulla keinoin kuin kovalla päällehuutamisella: hän huusi kovempaa kuin muut, mutta piti huolta, että ihmisille jäi pähkinä purtavaksi.

Onko Trumpilla sama haaste? Siis että häntä ei oteta tietyissä piireissä vakavasti. Ehkä, ehkä tässä on joku yhtymäkohta, vaikka sitä on vaikeaa todistaa. Trump aiheuttaa omilla toimenpiteillään ja katteettomilla salaliittoepäilyillään arvostelujen kohdistumisen itseensä.

Oliko ”Louisvillen suurisuu” (The Louisville Lip) noina 1960-luvun alkuvuosina tiedostava mustan rodun esitaistelija? Hänen yhteytensä kansalaisoikeusliikkeeseen ja mustiin muslimeihin alkoivat jo vuonna 1962. Silloin hän tapasi mustien muslimien suurhahmot Elijah Muhammadin ja Malcolm X:n. Tosin varhainen herääminen todellisuuteen tapahtui ehkä jo silloin, kun hän palasi Rooman olympiakisoista vuonna 1960 kultamitali kaulassa ja alkuhuuman mentyä ohi havaitsi olevansa ”vain” rotunsa edustaja, jota syrjittiin kaupoissa, ravintoloissa, julkisilla paikoilla. Kultamitali lensi jokeen.

Sonny Listonia vastaan käymänsä ensimmäisen MM-ottelun jälkeen hän piut paut välitti haastattelijoista, vaan vaati kehässä paikalle Sam Cookea, kansalaisoikeusliikkeen hymnin (”A Change Is Gonna Come”) luojaa. Tässä tilanteessa hän jo tunnusti selvästi velkansa mustien liikkeelle.

Jos vertailukohdaksi otetaan Trump niin kenen etuja presidentti ajaa? Ruostevyöhykkeen jyrän alle jääneiden teollisuustyöntekijöiden asiaa? Enpä usko. Hänen intressinsä tuntuvat olevan itsensä kaltaisten ihmisten edunvalvonnassa.

:::::::::::::::::::

Epäily kuitenkin eli: oliko Clay vain showpelle, jonka suun lopulta tukkisi joku nyrkkeilijä? Todellisuus paljastui pian. Kuusikymmentäluvun alkuvuosina hän kerrytti raivoa, jonka sitten 1960-luvun puolessa välissä purki itsestään ulos. Clay liittyi mustiin muslimeihin (Nation of Islam) ja luopui ”orjanimestään” Cassius Clay pian Liston-ottelujen jälkeen. Monet hänen vastustajansa (Floyd Patterson, Ernie Terrel….) eivät hyväksyneet nimenmuutosta, vaan nimittivät häntä edelleen Clayksi, joka sai Alin raivoihinsa.

Tässä ei ole mahdollista käydä syvällisemmin läpi 1960-luvun amerikkalaisen yhteiskunnan ristiriitoja ja kansakuntaa repivää taistelua kansalaisoikeusliikkeen puolesta ja vastaan. Ali pyrki sovittamaan näkemyksensä Martin Luther Kingin rauhanomaisempaan ja militantin Mustat pantterit -puolueen aseellisen toimintaan.

Kun lopulta kaikki oli ohi, tapahtui kuitenkin muutos, jossa Kingin sanoma pääsi voitolle. Ei voitu ajatella, että repivä riita ja katujen väkivalta voisi jatkua loputtomiin. Lyndon B. Johnsonin kansalaisoikeuslait ja sota köyhyyttä vastaan käynnistivät uuden aikakauden. Alkoi kehitys, jolla oli dramaattiset vaikutukset amerikkalaiseen yhteiskuntaan 1980-luvulle tultaessa: mustat valkoiset ja keltaiset sopivat kaikki samoihin ravintoloihin ja samoihin TV:n sarjafilmeihin!

Entä tänä päivänä? Trump on asettunut toiselle puolelle barrikadia Aliin nähden ja puolustaa valkoisen enemmistön asiaa. Hän on palauttamassa rotujen välistä asetelmaa kymmeniä vuosien takaiseen aikaan.

::::::::::::

Vietnamiin Ali ei suostunut lähtemään ja siitä tuli hänen uransa ja elämänsä koetinkivi. Hän sai vankeustuomion. Hänestä tuli pilkan kohde, mutta tämänkin taistelun hän voitti. Saamastaan viiden vuoden tuomiosta hän selvisi sitä kärsimättä. Korkeimmassa oikeudessa ”keksittiin” uskomaton tekninen temppu, jolla Alin vapauttamiselle luotiin edellytykset.

:::::::::::::::::::::

Ali ei ollut helppo ihminen. Hänen luonteenpiirteissään oli julmuuden elementti, jota hän ei pystynyt kätkemään, ehkei halunnutkaan. Hän oli iskukykyisimmillään ollessaan henkisellä barrikadilla valmiina puolustamaan oikeiksi kokemiaan asioita. Alin tunnusmerkkejä olivat käsi- ja jalkanopeus kehässä ja supliikin nopeus kehän ulkopuolella. Joskus häijyimmillään hän yhdisti nämä asiat – mielestäni vastenmielisellä tavalla - kehässä ja kohteli kaltoin verbaalisesti vastustajaansa.

Ulkokohtaisesti yhtymäkohtia voi löytää Donald Trumpiin. Luonteenpiirteet ovat kuitenkin vain yksi puoli ihmisestä. Jälleen kohottaisin esimerkiksi Alin nousun altavastaajan asemasta oman rotunsa esitaistelijaksi, joka ei tuntenut armoa, jos joku yritti vähänkin painaa häntä alaspäin.

Alilla oli kyky menestyä väittelyissä. Aluksi puheet olivat lähinnä rimpsu mainoslauseita ja itse sepitettyjä runoja, mutta, kun tieto ja kokemus karttuivat, hän pystyi taistelemaan tasapäisesti kokeneiden toimittajien monesti aggressiivisessa sanallisessa ilotulituksessa. Vaikka nyrkkeilykehissä on nähty älykköjä, ei oikeastaan kukaan toinen ole pystynyt esittämään sellaista verbaalista teatteria kuin Ali kehän ulkopuolella. Ei Ali ollut Martin Luther King, eikä hän ollut Malcolm X. Heidän yhteiskunnallinen ja poliittinen kokemuksensa olivat ylivertaisia, mutta Ali pystyi yhdistämään erilaisia elementtejä urallaan ja elämässään, jotka nostivat hänet eräässä vaiheessa ehkä maailman tunnetuimmaksi ihmiseksi. Maine levisi läntisestä maailmasta Aasian ja arabimaailman kautta tundroille ja Afrikan viidakoihin saakka, mihin tahansa.

Trumpia ja Alia voidaan verrata debatoijina, mutta Alille oli suotu yksi iso lahja, huumorin lahja, jota - herra paratkoon - Trumpilta on vaikea löytää.

Amerikkalaiset rakastavat tällaisia ilmiöitä. Ali oli suurisuu, jonka toivottiin tukkivan suunsa, hän oli Vietnamin sodan raukkamaiseksi pilkattu aseistakieltäytyjä ja hän oli mustan rodun epäilyksen alainen pappi, mutta kaikki voi muuttua ja kaikki muuttui. Hänestä tuli kansallissankari. Hän käänsi kaikki asiat vuosien varrella edukseen yhtä lukuun ottamatta. Hän sairastui Parkinsonin tautiin, joka pysäytti sekä supliikin että fyysisen liikkeen, mutta ei ajatuksen voimaa.

Ei voi ajatella suurempaa kunnianosoitusta kuin Atlantan kisojen olympiatulen sytyttäminen vuonna 1996, mutta sekin kunnia lankesi Alille. Vanha tutiseva Parkinson-potilas siinä taisteli korkeimman kilvoittelun ja paremman maailman symbolina. Viimeistään nyt hän sai ansaitun arvostuksen olympialaisesta kultamitalistaan.

Luvassa jääkylmää sotaa

Tiedotusvälineissä on tiheään käsitelty ilmaliikenteen gps-paikannuksen laajaa häiriötä Trident Juncture -sotaharjoitusten yhteydessä. Kuka tämän takana onkin, on erittäin tärkeää, että tekijätaho selvitetään ja pyritään varmistumaan, ettei koettu toistu.

Valitettavasti edellä esitetty toive ei käytännössä johtane mihinkään ratkaisuihin, koska tekijä ei jäänyt kiinni verekseltään. Merkittävin epäilty - ja itse asiassa ainoa epäilty – on Venäjä.

Sinänsä se, että Venäjä on kieltänyt olevansa syyllinen on täysin odotettua. Dmitri Peskovin kommentti kuului, että Kreml ei ole tietoinen häirinnästä. Saivarrellen tästä voi vetää johtopäätöksen, että häirintä voi olla hyvin Venäjä-peräistä, mutta Kreml ei siitä tiedä. Ei Putinkaan ihan jokaisesta yksityiskohdasta määrää, vaikka kupletin juoni on toteutettu hänen hengessään. Olisi yllätys, jos Venäjä ilmoittaisi jonkin verukkeen kautta, että he olivat syyllisiä tapahtumaan.

Suomalaiset poliitikot ovat pyrkineet olemaan suorapuheisia arvioissaan. Sekä ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Matti Vanhanen että pääministeri Juha Sipilä ovat pitäneet tapausta vakavana ja ”ilmatilan loukkaukseen rinnastettavana”. Sipilä on leimannut Venäjän epäilynalaiseksi. Presidentti ei nimennyt omassa lausunnossaan todennäköistä syyllistä.

Oliko siviililiikenteen onnettomuusvaara olemassa? Trafin ilmailujohtajan Pekka Hentun mukaan Suomessa ei ole lentoturvallisuuden kannalta syytä huoleen oheisten kaltaisten tapausten johdosta. On monia varmistuskeinoja, joilla onnettomuusvaara eliminoidaan. Tämä tyyppisiä häirintätapauksia on varmaankin ollut tuhkatiheään sotaharjoitusten yhteydessä.

Itse sijoittaisin häirintäepisodin kansainvälisten jännitteiden koko kuvaan. Suomi on nykyisellään osa kansainvälistä jännitteistä rauhantilaa. Se on ollut Nato-kumppanuutta jatkuvasti syventämällä tietoisesti luomassa syntynyttä tilannetta eli olemme nyt osa suurvaltojen vastakkainasettelua.

Venäjän puolustusministeri Sergei Soigu on muun muassa kritisoinut juuri päättynyttä harjoitusta toteamalla, että harjoituksia järjestetään yhä lähempänä Venäjän rajoja. Vastaavasti Venäjä on järjestänyt jättimäisiä harjoituksia Itämeren alueella ja sen lähituntumassa. Venäjältä on monta kertaa todettu, että he vastaavat lännen toimiin tehostamalla omia toimenpiteitään.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Tekopyhyys ei auta. Kun on lähdetty mukaan jännityksen lisäämiskilpailuun, on siitä ilmeisen vaikea irtautua, eikä siihen edes pyritä. Voidaan olettaa, että Venäjä tiivistää vastatoimia nykyisestään ja pyrkii omalta osaltaan kiihdyttämään varustelua Itämeren alueella.

Valitsemamme tie näyttää vakaalta ja harkitusti valitulta ja laskelma perustunee siihen, että viime kädessä Nato tukee meitä vaikkemme olisikaan kirjaimellisesti mukana sotilasliitossa.

Mikä neuvoksi? Aivan ilmeisesti jännityksen lieventämisen pitäisi lähteä liikkeelle Venäjän ja Yhdysvaltain johtajien tapaamisista ja perustua todellisiin – ei propagandakeskeisiin – neuvotteluihin. Kaikki muu tuntuu jonninjoutavalta näpertelyltä. Venäjä ja USA ovat ajautuneet ansaan, jossa eri osapuolien jyrkkyys ja keskinäinen polarisaatio ei hevillä anna mahdollisuutta avata lukkiutunutta tilannetta esimerkiksi Ukrainaa ja Krimiä koskien.

Yksittäisistä valheista totuuden vastaiseen kulttuuriin

Olemme tottuneet siihen, että Donald Trump harrastaa totuudenvastaisia puheita leimatessaan vastustajansa epäkelvoiksi, epäisänmaallisiksi tai muuten vain vastenmielisiksi.

Pahinta tuossa edellä olevassa lauseessa on sana ”tottuneet”. Se nimittäin kertoo, että on syntynyt tilanne, jossa - yksittäisten lipsahdusten sijasta - vallitsee kokonainen totuudenvastaisten puheiden kulttuuri. Mikä on muuttunut? Onhan aiemminkin harrastettu esimerkiksi vaalikamppailujen yhteydessä mustamaalausta, muunnellun totuuden politiikkaa tai suoranaisia valheita. On syytä käydä läpi asiaa tarkemmin.

Olemme nyt toisenlaisessa mediaympäristössä kuin aiemmin, sillä käytössä on netti ja sen myötä tulleet uudet totuudenvastaisten puheiden ja kirjoitusten säännöt. ”Valemedia” ja ”vaihtoehtoinen totuus” ovat vain esimerkkejä uusista käytänteistä, jotka meidän - joidenkin tahojen mukaan - pitäisi omaksua tottumuksina.

Räikeitä totuuden väärentämisiä edustavat esimerkiksi kuvien manipulointi (virkaanastujaisten yleisömäärä ja juuri pidetyn lehdistötilaisuuden muka väkivalta).

Edes Trumpin kiihkokannattajien ei pitäisi pitää valehtelua tai muunneltua totuutta asiaan kuuluvana. Näin kuitenkin näyttää tapahtuvan.

Vaikuttaa siltä, että tällainen ”itseensä kohdistuva korruptio” (hyvityksen tai omantunnon rauhan saamisen nimissä harrastettava valehtelu) on aihe, johon suhtaudutaan oikeistossa suurpiirteisesti ja jopa hauskana pikkupiirteenä, jota ei kannata ottaa kirjaimellisesti.

Presidentille on hyväksytty jotain sellaista, joka muilta on kielletty. Vielä pahempaa tapahtuu, jos omaksutaan presidentin halvimmatkin tviitit totena. On nimittäin tullut esille lukuisia esimerkkejä, joissa presidentin kannattajat ovat ottaneet tosissaan presidentin vihapuheet ja ryhtyneet toteuttamaan niitä oman käden oikeudella.

Yksi tapa suhtautua Trumpiin on sivuuttaa hänen puheensa ja tekonsa välinpitämättömästi: ”tämähän on jo nähty”. Vielä voidaan väittää, että muutkin valehtelevat: ei pidä mennä syyllistämään yhtä ohi suunsa puhujaa. Tämä on ns. tasapuolisuussyndrooma, jossa presidentin kelvoton käytös kompromettoidaan muidenkin väitetyllä kelvottomuudella.

Sitten ovat vielä himoanalysoijat, jotka yrittävät muokata todellisuutta saadakseen toteutuneet viestittelyt näyttämään presidentin aseman arvoisilta. He eivät voi sisäistää presidenttiä kohtaan tuntemaansa myötähäpeää, niinpä presidentin käytökselle yritetään löytää järkiperusteita, vaikka siinä ei niitä olisikaan.

Presidentin tavassa harrastaa pikkunäppärää taktista liioittelua (ensin pyydetään mahdottomia ja sitten armeliaasti tyydytään vähempään) alkaa olla astian makua. Kerran sen voi tehdä, mutta….

Opportunistista näkemystä ei sovi unohtaa. Presidentti saa tehdä mitä tahansa, kunhan ajaa ”meidän” etujamme. Tarkoitus pyhittää keinot.

Tunteita ei tietenkään sovi unohtaa. Tämän selitysmallin mukaan ”Trump antaa äänen ihmisten tunteille”. Annetaan siis ymmärtää, että Trump on keksinyt erinomaisen patenttilääkkeen ihmisten tunteiden hallitsemiseen. Veikkaan, että tässäkin on kysymys lähinnä retoriikasta, mutta sillähän voi kääntää ihmisten huomion pois ikävistä asioista. Tunteiden hallintaa sekin!

Vielä on yksi iso ryhmä: toivonsa menettäneet, voisi kai sanoa turtuneet. He lähtevät siitä, että Trumpille ei voi tällä erää mitään. Palataan vaaleissa asiaan!

Saska Saarikoski toteaa HS:n kolumnissa (11.11.2018) ”Trumpin draama jatkuu: rakkautta vai raketteja?”, että Trump on tehnyt itsestään ja presidenttiydestään fiktiota, ja että aikanaan kaikki päättyy, kuten TV-sarjat: ihmiset kyllästyvät. Hän saattaa olla oikeassa.

Yritän vielä pohtia trumpilaisen totuuden vastaisen puhumisen luonnetta ja vertaan hänen tuoretta räikeää vaalimainostaan pakolaiskaravaanin kautta tulleesta rikollisesta Lyndon B. Johnsonin kuuluisaan Daisy-mainokseen vuodelta 1964. Kahden aikakauden totuuskäsityksellä on eroa!

Esittelen seuraavassa molemmat mainokset:

Johtavat amerikkalaiset televisiokanavat kieltäytyivät näyttämästä trumpilaista vaalimainosta, jonka mukaan demokraatteja syytettiin kaksi poliisia tappaneen meksikolaisen Luis Bracamontesin päästämisestä maahan. Mainoksessa Bracamontes yhdistetitin etelästä lähestyvään pakolaiskaravaaniin. Tosiasiassa Bracamontes oli kyllä päässyt maahan laittomasti Bill Clintonin aikana, mutta hänet karkotettiin toistuvasti sekä Clintonin että George W. Bushin aikana.

Mainoksessa annettiin tahallisesti kuva, että demokraatit ovat aiheuttaneet murhamiehen päästämisen maahan.

Tätä räikeää vaalimainosta on yritetty miedontaa vertaamalla sitä demokraatti Lyndon B. Johnsonin ravisuttavaan vaalimainokseen vuoden 1964 presidentinvaalikampanjan yhteydessä. Mainoksessa esiintyy pikkuinen Daisy-tyttö, jota käytetään hyväksi republikaani Barrry Goldwaterin vastaisessa kampanjassa. On väitetty, että mainoksessa esitetty ydinsodalla uhkaaminen tehosi moniin äänestäjiin, vaikka mainosta ei sattuneesta syystä näytetty kuin kerran (7.9 1964). Johnsonia syytettiin jo mainoksen lanseerauksen aikaan äänestäjien pelottelusta. Hän voitti kuitenkin vaalit maanvyörymäenemmistöllä.

Mutta ehkäpä on syytä tarkastella vähän tarkemmin tuon mainoksen taustoja.

Mainos on seuraavanlainen: kolmevuotias Daisy-tyttö nyppii niityllä terälehtiä kädessään pitämästään kukasta laskien samalla ykkösestä yhdeksään (välillä hellyttävästi sekoillen luvuissa). Kun Daisy on päässyt yhdeksään kamera zoomaa hänen silmäänsä tytön katsoessa suoraan kameraan ja samalla taustaääni kalsealla äänellä lukee aikaa ydinräjäytykseen: kymmenen, yhdeksän, kahdeksan, seitsemän……. Nolla laukaisee ydinlatauksen. Seuraa räjähdys ja leimahdus, joka on lainattu mainokseen todella tehdystä ydinräjäytyksestä (ydinkokeesta). Taustalla kuuluu Lyndon B. Johnsonin ääni, joka varoittaa ydinsodasta. Mainoksessa ei mainita nimeltä Goldwateria nimellä, mutta se päättyy mainosäänen lausahdukseen: ”Vote for President Johnson on November 3. The stakes are too high for you to stay home”.

Kysymys on yhdestä mainoshistorian ristiriitaisimmista mainoksista. Mistä Johnsonin koneisto sai aiheen hätkähdyttävään mainokseen? Ei savua ilman tulta; sotaisa Goldwater itse oli vaalinkampanjan aikana antanut aineksia kyseiseen mainokseen. Johnsonin puhuessa Vietnamista vetäytymisetä (mikä ei toteutunut) äärioikeistolainen Goldwater oli sodan kannattaja ja jopa ehdotti ydinaseen käyttöä, ”jos se on tarpeellista”. Goldwater myös vihjaisi ydinaseen käyttöön toteamalla ”by one impulse act you could press a button and wipe out 300 milloin people before sundown”.

Voimme siis todeta eron näiden kahden esimerkin osalta. Trumpin propaganda on karkeaa valehtelua perustuen siihen, että kannattajat eivät aseta kyseenalaiseksi vähintäänkin arveluttavaa vaalimainosta. Trumpin vaalikoneisto meni kuitenkin liian pitkälle ja mainos vedettiin pois.

Trumpin mainokseen verrattuna Johnsonilla oli syynsä – joskaan ei hyväksyttäviä syitä – julkistaa mainos johtuen Goldwaterin erittäin aggressiivisesta vaalikampanjasta ja ydinsodalla uhoamisesta, jota seurasin itsekin koulupoikana.

Venäjän ystävät, tosiystävät ja…. (Osa 2)

Marko Junkkari ja Tommi Nieminen ovat kirjoittaneet laajan artikkelin ”Venäjän ystävät” Helsingin Sanomiin 3.11.2018. Artikkelin ystäväkohderyhmä ovat suomalaiset kansanedustajat.

Seuraava teksti on artikkelia koskevan arvioni toinen osa.

Olen velkaa oman näkemykseni tässä Venäjän ystävät -asiassa. Ulkopoliittisesta linjasta puhuminen näinä aikoina on aina vähän yksioikoista. Kysymys on kansainvälisten suhteiden keskellä luovimisesta. Pitäisin kuitenkin jonkinlaisena tukipilarina Paasikiven linjaa, josta tulee tietty jykevä pitkän linjan historianäkemys, mutta myös tunnusteleva varovaisuus. Toiseksi nostaisin – vaikka aikaperspektiivi onkin kovin lyhyt – Sauli Niinistön, joka on koko presidenttikauden ajan varonut hätäisiä johtopäätöksiä. Kritisoin kuitenkin häntä linjasta, joka on vienyt Suomen niin lähelle liittoutumista, että liittoutumattomuudesta asiallisesti ottaen ei ole enää paljoa jäljellä.

Lisäisin eräänlaisena interventiopuheenvuorona tähän Erkki Tuomiojan ”linjan”, jossa on hyvin paljon ”realistisen koulukunnan” ajattelua. Mukaan tulee tällöin sekä idän että lännen etupyyteet rinnasteisina, miltei kyynisinä lähestymistapoina. Suomen tulee sovittautua tähän kontekstiin.

Hakisin tueksi Venäjä-suhteen muotoiluun myös moninkertaisen ulkoministerin Carl Enckellin. Häntä koskeneessa blogikirjoituksessa (vuonna 2012, siis ennen Ukrainan tapahtumia) kiteytin ”Venäjä-suhteeni” seuraavasti: ”On tärkeää tuoda esille rehellisesti mielipide Venäjän demokratian vääristymistä. On eri asia kailottaa asiasta kovaäänisesti mieltään osoittaen. Kysymys kuuluu, miten säilyttää kriittinen suhtautuminen Venäjän sananvapauden puutteisiin ja autoritääriseen johtoon ja samalla etsiä luontevia yhteistyöväyliä naapurusten välillä ?” Tähän tiivistettyyn kysymykseen vastasin Enckelliä mukaillen seuraavasti: ”Enckell totesi, että erityisesti suomalaisella eliitillä on ollut taipumus hakeutua liioiteltuun ja jopa maanpetokselliseen yhteistyöhön Venäjän kanssa ainakin 1700-luvulta lähtien. Ei ehkä ole sattuma, että juuri tuolloin Venäjä nousi suurvallaksi. Toinen Enckellin lähestymistapa oli, että hän vieroksui suomalaiseen mielenmaisemaan kuulunutta nöyristelyä jonkun suuremman edessä. Usein tuo suuri on ollut Venäjä.” Asia ei parane, jos nöyristelyn kohde vaihtuu Yhdysvaltoihin. Vastaavasti Venäjän aliarvioiminen on liitettävissä sen – usein tilapäisiin – alennustiloihin.

:::::::::::::::::::::::::::

Venäjä-suhteet ovat monien ristiriitaisten ajatusten kohde. Naapuriystävyys tuntuu luontevalta periaatteelta, mutta miten menetellä käytännössä? Toisella puolella on Ruotsi, johon venäjän rinnastaminen on vaikeaa. Yhteistä on vain naapuruus. Mitä tehdä, kun naapuri käyttäytyy kaikkea muuta kuin vastaanottavaisesti aiheuttaen monissa ihmisissä uhan tai pelon tunteita? Luottamuskaan ei tahdo toimia.

Toisaalta ne Venäjä-uhat, jotka ovat esillä julkisuudessa harvoin kohdistuvat Suomeen, ja jos kohdistuvat, niin hyvin lievässä muodossa. Olen havaitsevinani, että suorien uhkien puute täytetään mielikuvissa ikään kuin epäsuorat uhat kohdistuisivat myös - ja suoraan - Suomeen.

Osa kaikesta ”uhkakulttuurista” menee venäläisen suurpiirteisyyden tiliin: ei paljon liikuta, jos Suomi protestoi. Olen itse pyrkinyt ajattelemaan niin, että säännöt eivät naapuruudessakaan ole samat kaikille. Joissakin naapurisuhteissa täytyy sietää enemmän sortumatta mielistelyyn (”nöyristelyyn!”) tai uhitteluun.

Joskus tulee mieleen, että Venäjä tekee kaikkensa, jotta sen käytös voitaisiin tuomita. Se siis houkuttelee tuomitsemaan itsensä. Juuri tässä kohtaa haluaisin hypätä sivuun vuolaasta yleisestä virrasta ja nähdä asian toisin kuin Helsingin Sanomien toimittajat artikkelissaan. Kysymys ei ole yksioikoisesti ystäviksi määriteltyjen kansanedustajien ”Venäjän ymmärtämisestä”, koska se käsitetään helposti väärin ”Venäjän puolustamiseksi”. Juuri tästä syystä käytän mielelläni Venäjään suhtautumisesta määrittelyä ”avoin ennakkoluulottomuus”, joka ei estä kritisoimasta, jos aihetta ilmenee, mutta ei sisällä myöskään paatunutta ajatusta, että ”pahaa se ajattelee kuitenkin”.

Hesarin artikkelista saa vaikutelman, että ”vanhanaikaiset” Venäjän ystävät ovat saaneet pahan kosketuksen joskus eivätkä voi siitä jostain syystä vapautua, vaikka nykyaikana pitäisi ajatella ”yleisen hyvän” eli läntisen (mitä sillä sitten mahdetaan tarkoittaakaan) ajattelun näkökulmasta.

Venäjän ystävät, tosiystävät ja…. (Osa 1)

Marko Junkkari ja Tommi Nieminen ovat kirjoittaneet laajan artikkelin ”Venäjän ystävät” Helsingin Sanomiin 3.11.2018. Ystäväkohderyhmä ovat suomalaiset kansanedustajat. Mietiskelin, missä mielessä kirjoitus oli laadittu. Mietin myöskin omaa suhdettani toimittajien laatimiin kategorioihin, jossa ryhmän yksi muodostaa ”Kansallismieliset”. Tähän tekijät lukevat tyypillisesti oikeistopopulistisia kansanedustajia, jotka ovat löytäneet juurensa ja kotinsa Länsi-Euroopan äärioikeistosta (Packalen, Huhtasaari, Eerola). En ota kantaa kuinka oikeutetusti em. kansanedustajat on niputettu tähän ryhmään. Mukaan on valikoitunut kansanedustajia, jotka ovat eurooppalaisten kanssasisariensa ja veljiensä tavoin tavoittelemassa valtaanpääsyä lyömällä vetoa Venäjä-hevosen puolesta. Kantaansa he perustelevat vähättelemällä Venäjän tekemien kansainvälisten sopimusten ja oikeusperiaatteiden rikkomuksia. Miellän tämän suuntaiset ajatukset laskelmoinniksi populismin nimissä ja autoritäärisen hallintomallin ihannoinniksi.

Toinen ryhmä on ”Vasemmistoveteraanit”. Tähän ryhmään on niputettu Markus Mustajärvi, Erkki Tuomioja ja Annika Lapintie. Onpa heterogeeninen ryhmä! Julkisuudessa Mustajärvi on profiloitunut ”Venäjän ystävälliseksi ymmärtäjäksi” (oma määritelmäni). Hän on tärkeä ”puuttuva rengas” nykypäivän ja vähiksi käyneiden vanhojen äärivasemmistoa edustaneiden Venäjä-ystävien välillä. Silloin tällöin olen kohottanut kulmakarvoja, kun Mustajärvi – myönteisessä mielessä - rohkeasti osuu johonkin osatotuuteen Suomen Venäjä-suhteissa tai Venäjän käytöksessä. Mutta vähiin ovat käyneet Mustajärven hengenheimolaiset, enkä itsekään kuulu heihin. Konservatiivinen laitavasemmistolaisuus perinteisessä mielessä on kuollut miltei sukupuuttoon eduskunnasta!

Erkki Tuomiojaa pidän melko puhtaana ulkopolitiikan ”realistisen koulukunnan” jäsenenä. Mielipiteeni eivät käy aina yksi yhteen Tuomiojan ajatusten kanssa, mutta useimmiten läheltä liippaa. Vierastan voimakkaasti Tuomiojan ja Mustajärven sullomista samaan kategoriaan. Kategorisointi kategorisoinnin vuoksi on voittanut realiteetit. Kirjoittajien suhteellisuudentaju on horjahtanut pahan kerran. Lapintietä en pysty tässä kommentoimaan.

Kolmannen ryhmän muodostaa ”UKK-perinneyhdistys”. Tällä tarkoitetaan kekkoslaisen Venäjä-suhteen jälkikaikujen edustajia. Hyvin lähellä on ajatus, että kyseiset henkilöt leimautuvat joidenkin tulkinnoissa suomettuneiksi. En pidä tällaisesta. Mukana ryhmässä ovat (sukunimi riittänee) Anttila, Kääriäinen, Väyrynen, Leppä, Kalmari, (Lasse) Hautala ja Takkula. Jälleen melko yksioikoisesti niputetaan kansanedustajia samaan läjään. Hankala ryhmä omalta kannaltani, sillä kritiikkini on ollut synkeän voimakasta suomettumisen aikaa kohtaan. Suomettuminen – niin kuin sen itse käsitän – tarkoitti keinoja, joilla jotkut suomalaiset (Urho Kekkosen tarjoamaa mallikäyttäytymistä soveltaen) hyökkäsivät toisia suomalaisia vastaan Neuvostoliittoa hyväksikäyttäen. En usko, että em. henkilöt haluavat kuulua näin määriteltyyn ryhmään.

”UKK-perinneyhdistyksen jäsenyys” koostuu toki muistakin elementeistä kuin leimaavasta suomettumisesta. Kysymys on henkilöistä, jotka suhtautuvat Kekkosen toimintaan ystävällismielisesti ja jotka - huolimatta joistakin presidentin ylilyönneistä - hyväksyvät Kekkosen menettelyt esimerkiksi sisäpolitiikassa. He ovat olleet vakaita Paasikiven-Kekkosen linjan kannattajia ainakin 1950-luvulta 1980-luvulle vallinneessa historiallisessa tilanteessa. Sopivatko nämä määrittelyt sellaisenaan kaikkiin edellä mainittuihin onkin sitten jo toinen asia. Paljon esillä olleen Sirkka-Liisa Anttilan nykypäivän menoon kohdistunut kritiikki on ollut mielestäni monin paikoin osuvaa ja virkistävää, mutta ei kuitenkaan kokonaisuudessaan sovi ajatteluuni. Kekkosen perinneyhdistyksen tuotokset ovat minulle yksioikoisessa Kekkosen ylistämisessään vaikea ellei mahdoton paikka sulattaa.

Joka tapauksessa HS:n artikkelin kirjoittajat laskevat tähän ryhmään kuuluvat ”Venäjän ystäviin”.

Hesarin artikkeli on pyritty tekemään neutraalin oloisesti, mutta ei se sellaisenaan palvele historiallisen analyysin osana. Tällaisissa ryhmittelyissä on aina tietty väkivaltaisen lokeroimisen luonne.

Entä mihin kategoriaan Hesari itse voidaan sijoittaa? Se ehkä käy kiertokautta ilmi, kun toimittajat pyrkivät valaisemaan eduskunnan Venäjä-ilmapiiriä. Toimittajien mielestä eduskunnassa on laaja Venäjä-konsensus: ”Virallinen linja menee suurin piirtein näin: Suomi on vankasti länsieurooppalainen EU-maa ja Naton rauhankumppani, jonka on kuitenkin turvallisuus- , talous- ja energiapoliittisista syistä ylläpidettävä tiivis kahdenkeskinen puheyhteys Moskovaan.” Toimittajat antavat kuvan ikään kuin yhteydenpito Venäjään olisi vastentahtoista (….”on ylläpidettävä”….) eikä Suomen edun mukaista. Kuvaako tämä myös Helsingin Sanomien kantaa? Tässä olisi selityksen paikka, mutta sitä toimittajat eivät tee.

Tästä luontevasti seuraa, että artikkelin kolmeen kategoriaan sijoitetut kansanedustajat eivät edusta eduskunnan konsensusta, vaan jotenkin liian pitkälle menevää Venäjän huomioimista keskinäisessä kanssakäymisessä. Olen aivan varma, että Venäjään neutraalin ennakkoluulottomasti suhtautuvia on enemmän kuin nuo HS:n mainitsemat ”Venäjän ystävät”.

Eduskunnasta on väistymässä useita noista vanhoista ”Venäjän ystävistä”, eikä heitä tunnuta juuri jäätävän kaipaamaan. Arvuutella voi, ovatko uudet tilalle tulevat kansanedustajat suopeita Venäjä-suhteiden kehittäjiä.

Aivan pakollinen osa – kun Hesarista on kysymys – on Venäjän Suomen vaaleihin kohdistaman vaikuttamisen aprikointi. Spekulaatiot viettävät taas riemujuhliaan: mitään todisteita ei ole, mutta tärkeintä on epäluulon herättäminen. Viesti kuuluu, että ihan varmasti jotain sekaantumista tapahtuu, mutta…. Ja siihen se sitten jääkin. HS:n jutussa mainitaan useita Euroopan maiden vaaleja, joihin Venäjän sanotaan sekaantuneen. Tämän varaan on helppo rakentaa uhkakuvia Suomen vaaleihin puuttumisesta. Samalla hiukan tyynnytellään: mitään dramaattista tuskin tapahtuu.

Jälleen kerran on painotettava, että vaalienalusspekulointeja harrastettaessa tärkeintä on säilyttää oma pää kylmänä. Missä on luottamus Suomen kansanvaltaisen järjestelmän itsepuolustuksen vahvuuteen?

Jonkinlaisena loppukaneettina kirjoittavat toteavat: ”Venäläisille vaikuttaminen on tietysti helpompaa silloin, jos jonkin toisen maan politiikassa on valmiiksi Venäjän tarpeita ja tekoja puolustavia poliitikkoja”. Tartuntavaara! Näin heitetään varjo em. poliitikkojen päälle, että he ovat jollain lailla Venäjään päin kallellaan, siis tavalla, joka SAATTAA edesauttaa Venäjän puuttumista Suomen sisäisiin asioihin. Aika viheliäistä ajattelua. Lähtökohtana näytetään pidettävän, että kaikkien pitäisi ajatella Venäjää lännen silmälasien kautta. Jos siis meillä on Venäjää motiiveja erittelemään ja ymmärtämään - ei puolustamaan - pyrkiviä tahoja, se edesauttaa Venäjän puuttumista. Esitän vastalauseeni: näkemys on yksipuolinen.

On havaittavissa, että vaalien alla levitellään pelko-aspektia: koko ajan pitäisi olla varuillaan, että jotakin dramaattista tapahtuu. Toiseksi väitetään, että Venäjää ei voida yrittää ymmärtää sen omista lähtökohdista. Miksi ei? Minusta ei pitäisi olla ihmeteltävää, jos näkee kansainvälisen tilanteen jännittyneisyyden osasyynä myös toisen osapuolen aktiivisuuden ja provosoinnin. Hesarin toimittajat vierastavat monien artikkelissa mainittujen poliitikkojen halua hoitaa suhteita Venäjään kahdenvälisinä (EU:n lisäksi). Kuulun itse niihin, jotka eivät näe kahdenvälisiä ja EU-suhteita Venäjään vastakkaisina tai vaihtoehtoisina.

Suurimmalla osalla kansanedustajia on hyvin realistinen linja suhteessa Venäjään. Edellä sormella osoitetut ”Venäjän ystävät” - suurimmaksi osaksi - pystyvät näkemään Venäjän olemuksen riittävällä tarkkuudella.

Jotenkin jää vaikutelma, että Hesarin toimittajat haluavat tarkastella Venäjään neutraalin rakentavasti suhtautuvia pitkin nenävartta. Heidät pitää oikein nimetä.

Sanoisin yhteenvetona, että se mielipidekirjo, joka tulee Venäjä-suhteissa esille eduskunnassa täyttää kirkkaasti minun kansanvaltaisuustoiveeni.

Jatkuu.... (Osa 2)