torstai 17. tammikuuta 2019

Ongelma ei ole se, että lupauksista ei pidetä kiinni vaan se, että niistä pidetään kiinni

Politiikassa on tullut tavaksi asettaa lupauksia ja sitten yrittää pitää niistä kiinni. Kerran jos toisenkin lupaukset ovat unohtuneet ja äänestäjät rankaisevat seuraavissa vaaleissa. Näinhän näissä on tahtonut käydä.

Vanha politiikka elää ja voi hyvin. Mutta onko vanhan politiikan rinnalle nousemassa uusi tapa tehdä politikkaa?

Selvin esimerkki uudesta politiikasta on Donald Trump. Monet republikaanitkin haluaisivat, että hän ei pitäisi niin kovasti kiinni tavoitteistaan. Miksi? Koska he joutuvat kannattamaan Trumpia puolueen yhtenäisyyden nimissä, vaikka suhtautuisivat epäillen itse agendaan. Näin Trump hallitsee puoluekenttää kiihkeimpien kannattajiensa ja oikeistovähemmistön avulla.

Konkreettinen esimerkki lupauksista on Meksikon vastaisen rajan muurin rakentaminen. Trumpille on iskostunut mieleen politiikan vastaisuus (joka perustuu yhdeltä osin siihen, että lupauksista on laistettu). Hän toimii toisin ja pitää kiinni lupauksistaan vaikka tyhmyyteen saakka. Tästä on kysymys, kun puhutaan ”muurista”. Ollaan siis ajauduttu yhdestä ääripäästä (lupauksista ei pidetä kiinni) toiseen ääripäähän (lupauksista pidetään vaikka väkisellä kiinni). Demokratiaparan pitää tämäkin taakka kantaa.

Tämän hetken räikein esimerkki uudesta poliittisesta kulttuurista on Espanjalainen oikeistolainen Vox-puolue, joka vaatii perheväkivallan vastaisen ohjelman kumoamista. Miksi? Siksi, että se vaalitaktisista syistä esitti sitä ennen vaaleja ja kannattajia yllättävää kyllä oli sen verran paljon, että niillä päästiin kilpailuttamaan potentiaalisia yhteistyökumppaneita: jos perheväkivallan vastaista ohjelmaa ei kumota, ei kannatusta porvariyhteistyölle löydy.

Voidaanko puhua demokratian rappiosta? Ehkei sentään, mutta nykyinen puoluerakenteen murtuminen on oire tulevasta.

Tällaiseen tilanteeseen on jouduttu, kun puoluekenttä on pirstoutunut (kaksipuoluedemokratioissa lohkoutunut) pieniin osiin, jolloin hallituksen kokoaminen on vaikeutunut tavattomasti. Asiaan vaikuttaa hankaloittavasti edelleen se, että pieniä ja vähän suurempiakin puolueita syntyy puoluekartan sekä vasemmalle että oikealle reunalle, siis ikään kuin ”tuplasti”. Samaan aikaan mielipidekirjo on polarisoitunut vaikuttaen yksimielisyyden saavuttamista.

Tässä on selviä yhtymäkohtia poliittisen kentän heimottumiseen (tribalismiin). Mistä heimottumisessa eli ”tribalismissa” on kysymys? Olen tästä asiasta kirjoittanut pari kertaa näissä blogikirjoituksissa. On aika palauttaa asia mieleen.

Heimottuminen on nähty eräänlaisena politiikan taantumisena primitiivisemmäksi. Sitä ilmentää poliittisen kentän polarisoituminen ja kompromissien puute: ”rule or die”. On luontevaa nähdä, että vihan ja väkivallan syynä on heimoutumisen rakenne, jossa usein usko on uskoa vastaan.

Mistä muusta edellä esitetyt tapaukset voisivat olla esimerkkejä kuin taantumisesta ennen nykydemokratiaa vallinneelle tasolle. Populismi perustuu siihen, että tarjotaan yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin ongelmiin. Vanhoille ja vakiintuneille puolueille jää mahdollisuudeksi vedota kansalaisiin, että vain vastuuntuntoisinta politiikkaa noudattavat puolueet ovat oikeusvaltion ja demokratian turva.

Uusi huolestuttava piirre on tieto, että Italia on tarjonnut Puolalle liittoa saksalais-ranskalaista akselia vastaan. Italian varapääministeri Matteo Salvinin mukaan Puolan ja Italian pitäisi sysätä liikkeelle "eurooppalainen kevät". Se voisi hänen mukaansa murtaa Saksa-Ranska -akselin keskustaoikeistolaisen valta-aseman Euroopassa: ”Ranskan ja Saksan akselin tilalle saattaa tulla Italian ja Puolan akseli”, uumoili Salvini Varsovassa uutistoimisto AFP:n mukaan.

Kysymys on siis valtiorajat ylittävästä sopimuksesta, jolla yritetään toteuttaa oikeusvaltiota ja ihmisoikeuksia kyseenalaistavaa politiikkaa Tässä on oireita siitä, että oikea puoli (?) puoluekartasta pyritään korvaamaan uudella populistisella ohjelmalla ja sen jälkeen pyritään haastamaan keskustaoikeistolainen yhteistyö. Vasemmisto on tässä pelissä jauhautunut isojen voimien välissä, mutta säilyttäen kuitenkin iskukykynsä. Tilanteessa on jotain samaa kuin muodostettaessa fasistisia rintamia, ”akseleita” 1930-luvulla, ”joiden varaan Euroopan rauha rakentuu”.

Jos tämä Italian ”lupaus” lunastetaan – mikä ei ole millään tavoin varmaa – ollaan jälleen uudessa vaiheessa vastuullisen demokratian kyseenalaistamisessa.

maanantai 14. tammikuuta 2019

Luovuus ja suvaitsevaisuus edistyksen mahdollistajina

Helsingin Sanomissa oli Noona Bäckgrenin mielenkiintoinen artikkeli (”Sutela saattaa olla uusi Kallio”, HS 6.1.2019) luovan luokan sijoittumisesta pääkaupunkiseudulle . Artikkelissa käytetään lähteinä tutkija Juho Kiurun ja Tommi Inkisen tutkimuksia. Aiemmin on tutkittu, mikä erottaa luovat ja epäluovat kaupungit tai maat toisistaan, nyt Kiuru ja Inkinen tutkivat eroja luovuudessa ja innovatiivisuudessa pääkaupunkiseudun sisällä. Ensinnä tarkastellaan, missä ovat kovatasoista osaamista vaativat työpaikat (innovaatiokeskittymät), toiseksi tarkastellaan, missä asuvat hyvin koulutetut ihmiset.

Artikkelissa selvitetään, missä kaupunginosissa asuvat hyvin suvaitsevat ja hyvin koulutetut ihmiset ja ketkä heistä työskentelevät esimerkiksi it- tai teknologia-aloilla. Nämä ihmiset muodostavat luovan luokan.

Minulle tulee väistämättä mieleen Richard Florida ja hänen gay-indeksinsä. Florida löysi tutkimuksissaan vahvan korrelaation luovan talouden ja homoseksuaalien välillä. Ei Florida sitä tarkoittanut, että paikkakunta menestyy, koska homot olisivat muita etevämpiä vaan sitä, että jos jollakulla paikkakunnalla on paljon homoseksuaaleja, on se merkki siitä, että suvaitsevaisuus on korkealla tasolla. Ja suvaitsevaisuus taas houkuttelee luovia ihmisiä ja nostaa paikkakunnan taloudellista ja henkistä menestystä.

Kiuru ja Inkinen käyttävät Floridasta poiketen ”käänteistä summaindeksiä” selvittääkseen ovatko maahanmuuttokriittisten puolueiden kannatusalueilla suvaitsevaisuutta ja luovuutta kuvaavat tekijät heikompia kuin liberaalimpien alueiden väestöllä. Inkisen mukaan maahanmuuttokriittisten puolueiden suuri kannatus on yhteydessä tietotyön työpaikkojen vähäiseen määrään.

Kun meillä populistiset tahot ovat ryhtyneet ”tavallisten ihmisten puolustajiksi” suvaitsevaisten ihmisten vähemmistöjä puolustavaa asennetta vastaan, on tästä löytynyt poliittisen menestyksen yksi valtavirroista.

Floridaa on arvosteltu liian ohuin perustein vedetyistä johtopäätöksistä. Tutkimusalue on sen verran haastava, että turhan suoraviivaisiin johtopäätöksiin voidaan sortua, mutta itse olen lähtenyt siitä, että suuntaa-antavia johtopäätöksiä voidaan tehdä Floridan päätelmien pohjalta.

Joka tapauksessa äärimmillään maahanmuuttokriittiset ihmiset voivat luoda vihamielisen ympäristön luovalle luokalle. Tullaan aivan keskeiseen ”tukahduttavan suvaitsevaisuuden” teemaan. Äärimmäisen maahanmuuttokriittisten ihmisten käsityksen mukaan ”nykyedistyneistö” on omaksunut sellaisen suvaitsevaisuuskäsityksen, että sillä painetaan alas eri mieltä olevia.

:::::::::::::::::

Jotta luovan luokan tutkimus onnistuisi, tulee sen täyttää monia ehtoja, jotta tulokset täyttävät innovaatiokeskittymän kriteerit. Kaupunginosassa tulee olla riittävästi väestöpohjaa ja kaavoitettuja asunto- ja työpaikka-alueita. Muutoin kohderyhmä jää liianpieneksi. Tarvitaan siis kriittinen massa, jotta on mahdollisuus saada käsitys tietotyön työpaikkakeskittymistä.

Kaupungit kilpailevat luovan työn työpaikoista ja luovista ihmisistä. Kaupunkisuunnittelussa voidaan ottaa huomioon kaavoitettaessa, mihin suuntaan halutaan kutakin aluetta kehittää. Toki asioiden tilaan vaikuttaa myös se, mihin esim. johtavat it-alan yritykset sijoittuvat. Sopuli-ilmiön mukaisesti muita alan yrityksiä alkaa virrata ”edistyneelle” alueelle.

Innovaatiokeskittymät ovat vuorovaikutuksessa luovaan luokkaan. Ilman toista ei ole toista. Samoille alueilla sijoittuessaan nämä luovat potentiaalia alueen menestykselle.

Kiurun mukaan pääkaupunkiseudun luovuus- ja innovaatiokeskittymät ovat Helsingin keskustassa, Ruoholahdessa ja Otaniemessä. Näillä alueilla on sekä työpaikkoja että asuntoja. Jätkäsaaressa ja Espoon keskuksessa on taas paljon koulutettuja ihmisiä, mutta vähän tietotyöpaikkoja. Molemmat ovat kuitenkin tulevaisuuden alueita. Tietotyöpaikat ja koulutetut ihmiset ovat vuorovaikutteissa suhteessa toisiinsa. Toisen ehdon täyttyessä tarvitaan vielä keinot luoda potentiaalia toiselle. Hyvät julkiset liikenneyhteydet luovat mm. menestyksen edellytyksiä.

Mielenkiintoinen on tutkijoiden väite, että pientaloalueet ovat innovatiivisen talouskasvun kannalta ”hyödyttömiä”. Pientaloalueille ei todennäköisesti muodostu luovan alan työpaikkakeskittymää huolimatta suuresta korkeasti korkeakoulutettujen määrästä. Omakotitaloalueet eivät luonnostaan tarjoa mahdollisuutta tietotyön työpaikkoihin, pikemminkin työpaikoille pendelöidään kaupunkikeskuksiin. Tietotyöystävällisyys on taas mahdollista kerrostaloalueilla, jonne on pakkautunut tiiviisti tietotyöläisiä. On helposti ymmärrettävää, miksi luova luokka on tärkeää kaupungin tai valtion kannalta: halutaan hyväpalkkaisia työpaikkoja, mutta halutaan myös vilkasta kulttuuriympäristöä. Nämä taas syntyäkseen vaativat suvaitsevaista ympäristöä. Menestys tulee menestyksen luokse.

Mutta miksi tarvitaan kaupunginosakeskeistä tarkastelua? Eikö ole sama, missä innovaatiokeskittymät syntyvät , kunhan ne säteilevät vaikutuksen koko ympäristöön? Kyllä asialla on merkitystä. On selvää, että kaupunkien poliitikot ja virkamiehet haluavat tasapainoista kaupunkirakennetta ja siksi haluavat ohjata tietointensiivisten yritysten sijoittumista.

Mutta samalla voidaan kysyä halutaanko hylätä Floridan esille nostama suvaitsevaisessa ympäristössä menestyvä luovuus. Floridan maavertailussa pääkaupunkiseutumme on menestynyt erinomaisesti. On pakko kysyä eikö tätä enää arvosteta.

lauantai 12. tammikuuta 2019

Paras totuus valittakoon!

Hesari oli koonnut kolmen sukupolven tutkijat yhteen pohtimaan huuhaan olemusta. Pötytietopohdintoihin osallistuivat Risto Ihamuotila, Kari Enqvist ja Johanna Vuorelma, kaikki aktiivisia yhteiskunnallisia keskustelijoita. Tarkoitus oli yhdessä kehitellä reagoimista uskomuksia ja suoranaisia valheita vastaan. Keskustelun kooste ilmestyi Hesarissa 9.1.2019 nimellä ”Vastaisku huuhaalle”. Ihamuotila ja Enqvist olivat aggressiivisen puolustustaistelun kannalla, Vuorelma keskustelevamman vaikuttamisen kannalla. Annan puheenvuoron kolmikolle, mutta yritän itsekin eritellä omia ajatuksiani aihemaailmasta, joka on minuakin pohdituttanut pitkän aikaa. Huuhaan vastapoolina keskustelijoilla oli tiede. Tiede on joutunut puolustuskannalle valeuutisten saatua tilaa levitä, koska niitä ei alun perin otettu kovin vakavasti, ja kun arveltiin, että vastavoimat helpostikin kumoaisivat valheen vaikutuksen.

Vastaisku lähtee siis – organisoidussa mielessä - takamatkalta liikkeelle. Ihamuotilan mukaan tieteen kriteerejä ovat objektiivisuus, kriittisyys, itseään korjaavuus ja autonomisuus. Nämä on helppo allekirjoittaa.

Ihamuotila asettaa vastatusten huuhaan ja Galilein ja Darwinin tiedenäkemykset, mutta onko kysymys lopulta tästä? Itse asettaisin vastinpariksi terveen järjen ja totuuden vastaisuuden. Olen joskus kaivannut kuusikymmenlukulaista optimistista totuuden tavoittelua eräänlaisena ihanteena. Kultaako aika menneisyyden? En osaa tietenkään sanoa varmasti. Otanpa esimerkin. Aino Kassinen oli tunnettu selvännäkijä 1940-luvulta 1970-luvulle saakka, jonka mielestä kuussa asui ihmisiä. Erään haastattelijan ”epäillessä” ja todetessa, että kuuhan on kuvattu moneen kertaan eikä siellä ole elämää, vastasi Kassila, että elävä elämä on kuun ”toisella puolella”. Asia oli helppo sivuuttaa hölynpölynä tuntien vaivaantuneisuutta selvännäkijän puolesta. Asia huitaistiin sivuun jonninjoutavana suunpieksäntänä.

Tänä päivänä oudot jutut ovat saaneet taakseen omituisen ”valhekerroksen”. Otan jälleen esimerkin. Donald Trumpin virkaanastujaisten jälkeen presidentti esitti maininnan, että väkeä oli paikalla enemmän kuin koskaan, ja enemmän kuin Barack Obaman vastaavassa tilaisuudessa. Asiaa tuntemattomienkin oli helppo osoittaa ”tieto” vääräksi. Trump vastasi julkistamalla valokuvan tilaisuudesta, joka tarkemmassa tarkastelussa osoittautui otetuksi Obaman virkaanastujaisista (!), joissa oli valtava väenpaljous. Jäätyään valheesta (ja petkutuksesta) kiinni presidentti marssitti avustajansa Kellyanne Conwayn mikrofonien eteen selittämään sotkua. Conway esitti kuuluisan toteamuksensa, että presidentti oli esittänyt tilaisuudessa olleesta väkimäärästä ”vaihtoehtoisen totuuden”. Tämä oli uutta: esitettiin kaksi ”totuutta”, joista sai valita, kumpi on parempi! Pian mediassa levisi tästä erikoistapauksesta laadittu yleistys: jokaisella oli ”minusta tuntuu” -totuus, joka on yhtä oikeutettu, kuin mikä tahansa ”totuus”. Nyt meni vaikeaksi, valittiinhan selvälle epätotuudelle toinen vaihtoehtoinen sanontatapa, joka oli selvä valhe. Tämä totuuden arpominen edusti selvästi jotain uutta kulttuuria, johon olemme sen jälkeen saaneet tottua. Kuusikymmentälukulainen pyrkimys totuususkovaisuuteen joutui todella kovalle koetukselle. Tärkeimmäksi johtopäätökseksi jäi ainakin minulle, että kiihkeille kannattajille saattoi esittää melkein mitä vain, ja he uskovat. Ollaan syvällä valheen monikerroksisessa sokkelossa.

No historiassa on toki lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka diktatorisesti johdetuissa valtioissa kannattajilla on oma totuutensa, jonka uskottavuus on kiinni suuren johtajan manipulointitaidoista. Ehkä merkittävimmäksi johtopäätökseksi jää, että Trump sovelsi vanhoja oppeja liberaaliin demokratiaan ja onnistui hurmaamaan ainakin kovimmat kannattajansa. Tästä ei ole pitkä matka kannattajien haastatteluissa antamiin lausuntoihin, joiden mukaan presidentti saakin puhua ”omiaan”, onhan hän ”meidän mies”. Trumpin totuuden kanssa toiselle puolella ei ole tiede vaan terve järki.

::::::::::::::

Hesarin keskustelijat pysyivät tiukasti tieteen prinsiipeissä. He hyväksyvät tieteellisen totuuden muuttamisen, kunhan muutos ensin osoitetaan oikeaksi. Näin täyttyy Ihamuotilan vaatimus ”itseään korjaavuudesta”.

Enqvistiä (ja myös minua) ärsyttävät ”tasapuolisuuteen” perustuvat keskustelut, joiden ajatuksena on, että asetetaan vastakkain sanokaamme jokin vaihtoehtohoitojen kannattaja ja koululääketieteen edustaja, jotka sitten mittelevät voimiaan. Asetelma on eriparinen silloin, kun tiedelähtöisyys on prioriteetti.

Hesarin keskustelijat eivät puuttuneet erääseen kiusalliseksi kokemaani asiaan , nimittäin monet ns. asiantuntijat heikentävät asiantuntijuuden arvoa yrittämällä tyrkyttää räväköitä mielipiteitään medialle ylittäen samalla itse tieteellisen viileyden rajat. Siksi pistän monesti lainausmerkit ”asiantuntija” -sanan ympärille.

Enqvistin mukaan tiede on ensisijaisesti sivistyksen tuottamisen väylä. Käsitän, että hän rajaa asiantuntijuuden ja sivistyksen kliinisen tarkasti, joka tapauksessa tarkemmin kuin moni muu.

Johanna Vuorelma toi keskusteluun erään mielenkiintoisen aspektin. Hänen mukaansa joku voi puhua ensikuulemalta utooppisista asioista – aiheuttaen ankaran vastustuksen – mutta kuitenkin hyödyttää käytävää keskustelua hedelmällisellä interventiolla. Puhutaan esimerkiksi siitä, että asianomainen on aikaansa edellä. Huuhaalta vaikuttavakin saattaa joissakin (harvoissa) tapauksissa edistää asiaa. Tässä Vuorelma nostaa pintaan perineet, uskomukset, luottamuksen - ja kokemuksen. Ei siis pidä tuomita pelkästään tietoon perustuen liian aikaisin. Totta onkin, että ”kokemustieto” voi päihittää tilaston, jos keskiarvot luovat liian kaavamaisen kuvan todellisuudesta.

Valheiden havaitseminen voi olla joskus vaikeaa. Tyypillisesti lobbaustilanteessa totuus ja valhe saattavat sekoittua tunnistamattomaksi yhdistelmäksi. Monesti kysymys on faktojen tarkoitushakuisesta valinnasta. Tasapainoiseen tiedonvälitykseen kuuluu myös vasta-argumenttien esilletuonti.

Populismi on nettiaikakaudella saanut aivan uutta pontta kaikupohjan saamiseksi asioille. Helpoimmin omaksuttavan totuuden lanseeraaminen saattaa estää muiden tosiasiavaihtoehtojen esilletuonnin. Politiikassa tätä tapahtuu päivittäin. Siksi populismilla on niin hyvä kasvualusta.

Tieteentekijöiden itsetyytyväisyys saattaa johtaa ylimielisyyteen ja siitä aiheutuvaan vastareaktioon. Elitistin leima on yksi mitätöivimmistä leimoista, mikä arjen touhuissa voidaan tänään ihmiseen lyödä. Kukaan ei ole mitään -slogan viettää riemujuhliaan.

::::::::::::::

Mutta onhan meillä faktantarkistus! Niin on, mutta panin merkille Hillary Clintonin ja Donald Trumpin vaalitaistelun yhteydessä, että faktojen tarkistus on menettänyt merkitystään. Clinton totesi useaan otteeseen Trumpin järjettömiin viittauksiin liittyen, että ”voitte käydä tarkistamassa faktat kotisivuiltani”. Tosiasiassa Trumpin tosikannattajat olivat leimanneet vastaehdokkaan ”kiero-Hillaryksi”, josta ei kannattanut välittää sen vertaa, että noudattaisi asianomaisen kehotusta: valehtelee se kuitenkin. Totuuskäsite on ohentunut, muuntunut ja ristiriitaistunut. Sillä on yhä enemmän vain välinearvo: ajaako se asiaani?

”Mustatuntuu” -ajattelun takana on voimakas emotionaalinen lataus, jota ei kannata aliarvioida. Aggressiivisen reaktion sijasta kannattaa ehkä valita tapa, jolla ohjataan keskustelua järkevimmille urille tai peräti vaihdetaan aihetta. Netti keskustelussa tämä on vaikeaa, koska anonyyminä voidaan ladata roskaläjä keskustelukumppanin päälle primitiivireaktiona.

Hämmentävintä on, että älykkäät ihmiset voivat omaksua tietoa, jolla ei ole kriittisesti katsottuna pätevyyttä. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Minun on aina ollut vaikeaa ymmärtää Ayn Rand -sympatisoijia. Miksi aikuisten satuja kirjoittava suureellinen amfetanisti on saanut niin suuren vaikutusvallan älykkäisiin ihmisiin. Olen yrittänyt perustella asiaa siten, että älykäs ihminen ei yksi yhteen tarkoita samaa kuin viisas, eikä se myöskään tarkoita samaa, kuin että asianomaisella olisi erityisen korkea moraali. Mielikuvitusrikkaus ja oman suuruuden korostaminen voivat johtaa rinnastamaan itsensä johonkin korkeampaan voimaan, joka viime kädessä voi olla taru- tai satuolento tai utopiahahmo.

Jos tässä kaikessa ”vale sitä, vale tätä” -syndroomassa on kysymys demokratian toteutumisesta, niin silloin jos koskaan yleissivistyksen mahdille avautuu etenemisväylä. On vain huolehdittava siitä, että tieteelliselle tiedolle annetaan sille kuuluva rooli, joka ei toki ole kaiken kattava. Älyllinen diktatuuri voi viedä ojasta allikkoon. Lopulta kysymys on tavallisesta terveestä järjestä, jonka tulisi – emootioita unohtamatta – ohjata ihmisen käytöstä.

Onko tutkijan roolin oltava vallitsevassa tilanteessa aggressiivinen vai aktiivinen? Kääntyisin jälkimmäisen kannalle. Hesarin artikkelissa asioita pohtiva kolmikko luottaa argumentaatioon, tietostrategian monipuolisuuteen (tiedon välittämiseen kohteen mukaan), kuuntelemiseen (!), ideologisen sitoutumisen sallimiseen ja välttämättömyyteen seurata tuotetun tiedon vaikutuksia.

torstai 10. tammikuuta 2019

Teollisuuden ja pankkien vaikutus vuoden 1917 tapahtumiin

Kai Häggmanin, Teemu Keskisarjan ja Markku Kuisman kirjassa ”1917” (WSOY, 2018) palataan vielä kerran Suomen itsenäistymisen vuoteen. Varsinkin Kuisman osuus kirjassa on valaiseva. Hän keskittyy omien vahvuuksiensa kautta sisällissotaa edeltäviin taloudellisiin näköaloihin, jotka ovat olleet muissa vastaavissa teoksissa esillä rajoitetusti.

Vuonna 1917 muutkin kuin punaiset ja valkoiset ajoivat omia etujaan tulevaa välienselvittelyä ajatellen. Raharikkaat firmat hankkivat maatiloja haltuunsa (tilallisten harmiksi) ja paperiteollisuus eli sotasuhdanteissa ”sadonkorjuun aikaa”. Toisaalta ”saari” nimeltä Suomi kärsi merireittien tukkeutumisesta länteen: sekä tuonti että vienti kärsivät.

Suomen suuriruhtinaskunnan viennin pelastus oli Venäjä, joka ei voinut käydä sotaa ilman suomalaisten tuotteiden merkittävää osuutta. Myös tuonti onnistui Venäjältä. Venäjän kaupan osuus nousi vuonna 1916 70 prosenttiin kauppavaihdosta.

Venäjän pelätessä Saksan hyökkäystä Suomen kautta käynnistyivät suuret linnoitustyöt etelärannikolla. Kymmenet tuhannet suomalaiset työllistyivät.

Suomi pelastui maailmansodan ihmisvoimaa kuluttavalta vaikutukselta, koska Venäjä ei ollut sallinut sille omaa armeijaa separatismin pelossa. Suomi oli sitä paitsi sivussa varsinaisilta sotanäyttämöiltä.

Maailmansodan ollessa jo hyvän aikaa käynnissä käynnistyi Helsingin Arvopaperipörssissä (aloitti toimintansa v. 1912) varsinainen kuhina. Vuodesta 1915 lähtien ”vaihto nousi räjähdysmäisesti ja kurssit kohosivat pilviin”, kuten Kuisma toteaa. Bisneksen keskiössä olivat teollisuusosakkeet: metalli-, nahka- ja tekstiiliteollisuus kokivat sodan aiheuttaman kysynnän johdosta varsinaisen buumin. Kaikki ennusteet heittivät häränpyllyä: eihän tässä näin pitänyt käydä. Sodan piti pysäyttää maailma. Tosiasiassa pankit suorastaan tyrkyttivät lainarahaa markkinoille. Samaan aikaan heräsivät varoittelevat äänet, mutta niitä ei paljon kuunneltu: hurlumhei sijoittaminen jatkui. Fiksuimmat sijoittivat voittojaan kiinteistöihin ja säästyivät pahimmilta romahduksilta myöhemmässä vaiheessa.

Maailmansodan vaikutuksesta valuutta toisensa jälkeen irrotettiin kultakannasta, markan vuoro tuli vuonna 1915. Sen jälkeen tapahtunut kiinnittäminen ruplaan aiheutti inflatorisen syöksykierteen. Aluksi noususuhdanne peitti inflaation vaikutuksen, mutta pian teollisuuden voittoja alettiin suojata sijoittamalla kiinteään omaisuuteen, mm. maatiloihin ja kartanoihin.

Yhtiöt kasvattivat metsäomaisuuttaan voidakseen tyydyttää kovan kysynnän, mutta aiheuttivat samalla ylihakkuita vuosittaiseen metsän kasvuun suhteutettuna. Lopulta eduskunta kielsi yhtiöiden metsänhankinnat. Kieltoa kuitenkin kierrettiin bulvaanien avulla. Ostot vain kiihtyivät ja maata omistavien talonpoikien osuus supistui. Yhtiöiden ostajatahot koettiin spekulanteiksi ja keinottelijoiksi.

Bisnesrealismi ja osittain myös lojaliteettiin perustuva myöntyväisyyslinja ohjasivat suomalaista liikemies- ym. eliittiä toimimaan yhteistyössä Venäjän imperiumin kanssa. Yläluokkaan kuului myös Mannerheim, joka ajatteli ensin tsaarin vallan säilyttämisen ensiarvoisuutta, ja kun tsaari kaatui hän yritti valjastaa voimavaroja valkoisten kenraalien puolelle Venäjän sisällissodassa. Samoin ajattelivat monet muutkin eliittiin kuuluvat vielä vuonna 1916: jääkäriliike ei saanut tukea teollisuusjohtajilta.

Jääkäriaktivistien ja suurteollisuuden ristiriita oli ylittämätön. Mannerheimin ja teollisuusjohtajien linjat olivat lähes yksi yhteen. Sitkeään jatkui suuntautuminen Venäjälle ja Saksa-vastaisuus.

Vuoden 1916 loppupuolella ja vuoden 1917 alussa markkinat oirehtivat muutoksen merkkinä: käärepaperin markkinat heikkenivät (ei ollut, mitä kääriä paperiin!) Venäjällä, mutta paino- ja sanomalehtipaperin hinnat jatkoivat vielä nousuaan vuoden 1917 puolella. Muutokset olivat luonnollisia ottaen huomioon vähitellen Venäjällä lisääntyneen sekasorron. Kurjuus lisääntyi väistämättä myös Suomessa: säännöstely astui voimaan.

Maaliskuussa 1917 paineet purkautuivat vallankumouksena. Väliaikainen hallitus nousi valtaan. Samaan aikaan, kun talous heikkeni, poliittiset vapaudet laajenivat: Venäjä ei pystynyt pitämään Suomea otteessaan entiseen malliin. Suomessa valtaa tuli ns. Tokoin senaatti. Hetken näytti siltä, että Suomen ja Venäjän hallinto etenivät samaan, liberaalimpaan suuntaan. Sosiaalidemokraatti Tokoin johdolla saatiin muodostettua kaikkien pääpuolueiden kokoomushallitus.

Kaikille Suomessa yhteinen konsensus ei kuitenkaan käynyt, sekä äärivasemmalla (Venäjällä ja Suomessa) että porvaristossa herätettiin vastustamaan status quota. Tuuli kääntyi ja Venäjän väliaikainen hallitus ryhtyi aktiivisesti vastustamaan uutta hallitusta pelätessään Suomen liikkuvan poliittisesti Saksalle myönteiseen suuntaan. Myös bolsevikit kannattivat Suomen irtautumista Venäjästä yrittäessään heikentää väliaikaista hallitusta. Bolsevikit olivat Saksan asialla!

Liike-elämä Suomessa ei kannattanut itsenäisyyttä, vaan jarrutteli itsenäistymispyrkimyksiä ainakin, jos ne tapahtuivat sosialistien johdolla. Pelättiin, millainen itsenäinen Suomi saataisiin sosialistien johdolla. Entä millainen armeija saataisiin, entä järjestysvaltakoneisto? Näiden pelkojen ohjaamana liike-elämä kääntyi sosiaalidemokraattisjohtoista hallitusta vastaan.

Venäjän väliaikainen hallitus halusi estää itsenäistymiseen johtavan valtalain ja kaataa sitä ajaneen Tokoin hallituksen ja onnistui siinä. Vastustajat löytyivät sekä äärivasemmistosta että porvaristosta. Tilaisuus avasi mahdollisuudet työntää sosialidemokraatit ulos hallituksesta. Lokakuussa 1917 pidettiin uudet vaalit, joissa sosiaalidemokraatit menettivät ehdottoman enemmistönsä parlamentissa. Tästä alkoi luottamuksen katoaminen kansalaisten kesken ja kansakunnan jakautuminen.

Yhteiskuntarauha alkoi säröillä, elintarvikepula ja hintojen nousu aiheuttivat levottomuutta. Samaan aikaan puuttui yhteinen järjestysvaltakoneisto. Muodostettiin työväenkaartit ja suojeluskunnat pitämään yllä järjestystä.

Edellä kuvattu liike-elämäliitin vaurastuminen ”sotabuumin” avulla katkeroitti työväestön ja mielipahaa lisäsi työttömyyden räjähtäminen käsiin. Keinottelijoita ja spekulantteja nähtiin kaikkialla. Venäjän sotatarviketilaukset vähenivät ja linnoitustyöt loppuivat. Kymmenet tuhannet menettivät työpaikkansa.

Suomen markka irrotettiin ruplasta, mutta se ei auttanut, vaan markan alamäki jatkui. Inflaatio vauhdittui hallitsemattomaksi. Nälkä oli yhteinen nimittäjä Suomen ja Venäjän kansalaisille.

Venäjällä bolsevikit kaappasivat vallan marraskuussa 1917.

Liikemieseliitin katteeton optimismi katosi Venäjän sekasortoisessa tilanteen myötä syksyn 1917 kuluessa. Suurteollisuuden vaikuttajat tekivät omia siirtojaan uudessa tilanteessa. Ne ryhtyivät keräämään rahaa aseellisten kaartien perustamiseksi. Kysymys oli miljoonista markoista. Maassa oli kolme armeijaa: punakaartit , liike-elämän tukemat suojeluskunnat ja sekavassa tilassa olevan Venäjän armeija. Mikään taho ei kyseenalaistanut Suomen itsenäisyyttä. Huomionarvoista on, että Kuisma toteaa talouselämän johtomiesten oikeastaan vasta marraskuussa 1917 siirtyneen itsenäisyyslinjalle.

Saksa oli voittaja – tässä vaiheessa – koska Suomi irtautui Venäjästä. Saksan tarkoitukset eivät olleet epäitsekkäitä, vaan Suomesta kaavailtiin tulevaisuudessa eturintaman puskuria Venäjää vastaan. Suomalaisilta odotettiin panosta hyökkäyksiin Venäjälle. Saksalaisilla oli toki muitakin pitkälle vietyjä tavoitteita Suomen suhteen, mutta ne karisivat Saksan sodassa kärsimien tappioiden myötä.

Talouselämällä, valkoisten ja punaisten ryhmittymillä ja suurvalloilla oli kaikilla omat intressinsä, mutta tavallisella kansalla - kuten Kai Häggman toteaa omassa osuudessaan ”Kynällä ja kiväärillä” teoksessa ”1917” – oli murheena ankara puute: joulukuussa 1917 elintarvikehallitus tiedotti nälänhädästä Helsingissä. Oltiin vain reilun kuukauden päässä sodan syttymisestä.

tiistai 8. tammikuuta 2019

Jääkiekon nuorten MM-kisat – kun on hienoa olla suomalainen

Nuoret miehet saavuttivat nuorten MM-kisoissa Vancouverissa uransa tähtihetken olemalla maailman parhaita. Penkkiurheilija saa tilaisuuden sanoa, että on hienoa olla suomalainen. Aina ei ole ollut näin. Muistan – vai muistanko – että takavuosina nuorten MM-kisat olivat lähes sivuntäytettä lehdissä. Yritin löytää ottelutuloksia suurennuslasin kanssa. Ja olihan ne siellä jossakin.

Tilanne on nyt aivan toinen. Koko kansakunta elää nuorien sankarien kanssa myötä- ja vastamäessä.

Mitä kisat kertoivat minulle?

Ensinnäkin on hienoa, että nuorten valmennus on nyt maailman huipulla. Paljon on kritisoitu pelitapaa, pelin hitautta ja karvauspelin puutteita aikuisten tasolla. Uusi sukupolvi näyttää kasvaneen uusiutuneiden oppien aikakaudella. Tällä vuosikymmenellä ollaan sitten oltu valmiita poimimaan tehdyn työn hedelmiä.

Pelissä on toki nähtävissä tietyt vajaavuudet edelleenkin. Hyökkäyksiin lähtö, vähemmän hyvälaatuiset syötöt ja maalinteon vaikeudet näkyivät Vancouverin kisoissakin. Mutta onko hiukan epäkorrektia arvostella joukkueen peliä, kun mestaruus kuitenkin tuli? Ehkäpä näinkin, mutta kritiikissä on tulevien menestysten siemen.

Valtavin muutos on tapahtunut, kun nuoret pelaajat pääsevät aiempaa paremmin esille entistä tasokkaampiin sarjapeleihin. Tätä tapahtuu kaikilla tasoilla: pääsy SM-liigaan, KHL:ään, Yhdysvaltain yliopistosarjoihin, NHL:n farmiseuroihin ja lopulta itse NHL:ään on nykyisin paljon yleisempää kuin aiemmin. On aika uskomatonta, että ilman sanokaamme Kristian Vesalaista (Jokerit, KHL), Miro Heiskasta (Dallas, NHL) ja Jesperi Kotkaniemeä (Montreal, NHL) pelannut Suomi oli niin hyvä itse kisoissa. Jo NHL:ssä pelaavan Henri Jokiharjun mukana olo toi auktoriteettia puolustustyöskentelyyn, vaikka ero muihin puolustajiin ei ollutkaan merkitsevän suuri. Muista MM-kisoissa pelanneista Eeli Tolvasella ja Urho Vaakanaisella on NHL-kokemusta.

Näin maallikon näkökulmasta eniten suomalaiset pelaajat ovat kehittyneet henkilökohtaisissa taidoissa. Tämä ei ole pois joukkuepelitaidoista, päin vastoin, taitava ehtii paremmin edistämään joukkuepeliäkin.

Käytyjen kisojen jälkeen kiinnitetään huomiota joukkueen sankareihin, mikä onkin oikein, mutta itse kiinnittäisin – jopa mestaruuden takuuna – huomiota joukkueen tasaisuuteen. Onkohan meillä koskaan ollut suhteessa kokonaisuuteen niin hyvät kolmos- ja nelosketjut kuin oli näissä kisoissa?

Entä ne aivan parhaat? Muistan, kuinka minua ärsytti 1960 ja 1970-luvulla kuinka Suomi menestyi – jos menestyi – vain hyvän tai loistokkaan maalivahtipelin ansiosta. Pelit olivat monesti ”suuria” vastaan rimpuilua. Ei mitään uutta auringon alla, Ukko-Pekka Luukkonen oli mestaruuden varmin tae, ei kahta sanaa. Mies valittiin ansaitusti kisojen all stars -kokoonpanoon. Erona vuosikymmenien takaisiin kisoihin oli nyt , että valtavaa osaamista oli myös puolustajissa ja hyökkääjissä.

Aarne Talvitie on pelaaja, jolta ei odotettu ehkä aivan niin loistavaa peliä, kuin mitä hän esitti. Itselleni tärkeässä plusmiinus-tilastossa hän oli vakuuttava: 7 pistettä, +9! Aleksi Heponiemi oli jälleen - kuten monesti aiemminkin urallaan - pistepörssin kärjessä (hän jakoi pistepörssin kärjen yhdeksällä pisteellä, tehotilastossa lukema oli +7) . Ehkä kuitenkin kaikkein vakuuttavin hyökkääjistä oli Oulun Kärppien Rasmus Kupari (5 pistettä, +3) . Olen aina ihaillut taitojääkiekkoa ja nyt sitä oli tarjolla monelta pelaajalta. Kuparin kiekon väkevät ylöstuonnit kertovat, että Los Angeles saa huippuhyökkääjän riveihinsä.

Kaapo Kakosta kohuttiin ennen kisoja valtavasti, ja hän oli messun arvoinen, joskin pelasi osan otteluista hiukan näkymättömästi, mutta kaiken kaikkiaan hän on tuleva suurpelaaja, jolla on kasvuvaraa, eihän hän ollut kisojen aikana kuin 17-vuotias. Huipentumana oli ratkaiseva maali USA:ta vastaan.

Puolustajista Henri Jokiharju oli odotetusti luotettavin erinomaisilla tehoilla (5 pistettä, +6).

Nykyisin NHL-peleissä korostuu pelaajan koko ja nopeus (peli- ja luistelunopeus). Suomalaisista Kaapo Kakko ja Rasmus Kupari ovat hyviä isoja pelaajia (186-187 cm). Toki pienemmätkin pärjäävät, jos omaavat riittävän nopeuden, voiman ja hyvän pelisilmän. Aleksi Heponiemen uraa seuraan kiinnostuksella, miten hän pärjäilee isompiensa kanssa.

Eeli Tolvanen (4 pistettä, +3) on MM-kisojen pelaajista vaikeimmin arvioitavissa. Miehellä on vahva kokemus ja erinomainen osaaminen kaikilla jääkiekon osa-alueilla. Kysymys onkin odotusten suhteesta kisoissa saatuihin tuloksiin. Maaleja odotettiin. Oma arvioni on, että Tolvanen oli kisoissa hyvä pelintekijä, mutta pisteet jäivät jonkin verran odotetusta.

Odotuksia enemmän saatiin Santeri Virtaselta (3 pistettä, + 7) ja Jesse Ylöseltä (6 pistettä, +5), joiden panos alemmissa ketjuissa kuvastaa joukkueen tasaisuutta.

Puolustajista kannattaa nostaa esille Henri Jokiharjun lisäksi Urho Vaakanainen (4 pistettä, +5). Miesten maajoukkue saa hyviä vahvistuksia nuorista, kunhan nämä varttuvat. Puolustukseen onkin kaivattu nopeutta, taitavuutta ja voimaa.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Rudolf Holstin kujanjuoksu – Suomi Saksan politiikassa 1930-luvulla

Professori Vesa Vares käsittelee kirjassaan ”Viileää veljeyttä” (Otava, 2018) Suomen ja Saksan suhteita sotien välisenä ajanjaksona. Kiinnostavin osuus kirjassa on mielestäni Natsi-Saksan aika kansallissosialistien valtaannoususta toisen maailmansodan puhkeamiseen. Aihetta on käsitelty monissa teoksissa aiemmin. Mikä on siis uusi näkökulma, jonka Vares haluaa tuoda esille? Vares tulkitsee Saksan suhdetta Suomeen Saksan näkökulmasta ja ehkäpä Saksan toimien syitä enemmän eritellen kuin aiemmissa kirjoissa on tehty. Hänen tulkintaansa leimaa maltillinen oikeistosympatia, kuitenkin niin, että Vareksen tulkinta ei poikkea ratkaisevasti aiemmin esitetyistä tulkinnoista.

Lähtökohtana voitaneen pitää saksalaisten ihmettelyä 1920-luvulla, miksi suomalaisissa asui niin voimakas ryssäviha. Weimarin tasavallan aikana saksalaiset yrittivät saada suomalaiset tunnustamaan Neuvostoliiton suurvalta-aseman sanelemat realiteetit. Seuraavalla vuosikymmenellä – natsien noustua valtaan – edut Neuvostoliittoa vastaan yhtäkkiä yhtenivät. Natsi-Saksakin siirtyi vihalinjalle.

Saksalaiset välttivät korostamasta kansallissosialistisia näkemyksiä tietäen suomalaisten läntisen, liberaalin tausta-ajattelun. Oltiin siis hyvin varovaisia kanssakäymisissä. Kansallissosialistit suhtautuivat suomalaiseen oikeistoon myötämielisesti, mutta välttivät korostamasta liiaksi hengenheimolaisuutta. IKL:ää pidettiin liian vähäpätöisenä voiman, että sen varaan olisi voitu laskea. Suomesta tukea natseille löytyi IKL:n lisäksi vain pienistä kansallissosialistisista ryhmistä. Sanomalehdistö suhtautui Saksan uusiin vallanpitäjiin kriittisesti.

Kansalaisten suhtautuminen voidaan määritellä ”odotellaan ja katsotaan” -asennoitumiseksi, mutta vähitellen arvostelu lisääntyi, kun totuus diktatorisesta järjestelmästä paljastui. Saksalaiset yrittivät luovia suhteiden hoitamisessa käyttämällä pehmeitä lähestymistapaoja mm. myöntämällä opiskelustipendejä suomalaisille nuorille.

Saksalaiset turhautuivat, kun Suomessa suhtauduttiin myötämielisesti Puolaan, Englantiin ja Ranskaan, muttei Saksaan. Vastapainoksi yritettiin aluksi liehitellä Suomea, mutta petyttiin, kun vastareaktiot osoittautuivat vaisuksi.

Sosiaalidemokraattinen Suomen suurlähettiläs Väinö Woionmaa koki asemansa jopa vaaralliseksi. Hän suhtautui Saksan uuteen järjestelmään kielteisesti, kuten odottaa saattoi. Wuolijoki valitti, ettei voinut välittää kantojaan Suomeen postitse, koska posti avattiin. Kyösti Kalliolle Wuolijoki sanoi, että Saksa on menossa ”kohti keskiaikaa”. Hän vain ihmetteli, kun saksalaiset itse eivät kohdistaneet diktatuuriin mitään arvostelua. Wuolijoki halusi ja pääsi pois Saksasta 1933, jonka jälkeen lähettilääksi tuli Aarne Wuorimaa, joka oli saksalaisten mieleen.

Saksalaisissa arvioissa Suomi liitettiin osaksi Skandinaviaa, jota arvioitiin monesti kokonaisuutena. Natsien oli vaikeaa ymmärtää ”jämähtänyttä hyvinvointia” Skandinavian maissa verrattuna taistelevaan vallankumoukselliseen, moderniin liikkeeseen Saksassa. Suomessa Saksa-myönteisyyttä oli armeijan, opiskelijoiden ja kulttuuriväen piirissä, mutta suomalaisessa demokratiassa nämä eivät päässeet päättämään asioista. Puolueista lähimpänä Saksaa ollut IKL lakkautettiin vuonna 1938, lakkauttaminen tosin kaatui valitusvaiheessa.

Saksalaisten hiljalleen virinneet optimistiset odotukset Suomen ”muuttumisesta” Saksalle myötämieliseksi saivat kolauksen, kun vuoden 1933 vaaleissa vasemmisto eteni. Ilmapiiri Suomessa muuttui yhä kriittisemmäksi kansallissosialismia kohtaan.

Saksan suurlähettilääksi vuonna 1935 tuli Wipert von Blücher. Maa aktivoitui Blücherin kaudella, mutta silti menestys vaihteli: välillä suhteet kehittyivät hyvin, välillä huonommin. Lehdistö säilyi koko ajan kriittisenä.

Mittelöt suurvaltojen välillä heijastuivat Saksan ja Suomen suhteisiin. Saksa oli mustasukkainen Neuvostoliiton pyrinnöistä, samoin Suomen hyvistä suhteista Ranskaan ja Englantiin. Suomi ei kuitenkaan halunnut liittoutua Ranskan, Englannin eikä Neuvostoliiton kanssa, eikä Saksankaan suunnalta kohdistunut niin suuria paineita kuin sen naapurivaltioihin. Saksa suhtautui neutraalisti pohjoismaiseen suuntaukseen, joka Suomessa koettiin tärkeäksi.

Kokonaisuus huomioon ottaen Suomen ja Saksan suhteet lämpenivät Svinhufvudin presidentti- ja Kivimäen pääministerikaudella, joskaan eivät merkinneet Suomen erityistä suuntautumista Saksaan. Muutos päinvastaiseen suuntaan tapahtui vuoden 1936 vaalien seurauksena, kun muodostetiin punamultahallitus. Ulkoministeriksi nousi Rudolf Holsti. Uusi ulkoministeri suhtautui Saksaan epäluuloisesti tai jopa kielteisesti. Hän oli vahvasti Englannin, Ranskan, Puolan ja Baltian suhteiden kehittämisen kannalla. Holsti oli myös vahva Kansainliiton kannattaja Suomessa.

Kuinka paljon Saksan antipatiat Holstia kohtaan johtuivat hänen politiikastaan ja paljonko hänen persoonastaan? Vares pohtii yksityiskohtaisesti ”Holsti-ongelmaa”. Minulle jäi, käsitys että Vares painottaa Suomen kansainvälisissä suhteissa voimasuhteiden mukaista politiikkaa: mitä vahvemmaksi Saksa muuttui 30-luvun kuluessa sitä tärkeämpänä Vares pitää Saksa-suhteita. Holsti oli eri linjoilla. Häntä pidettiin parantumattomana Saksa-vihamiehenä. Näin ainakin saksalaiset kokivat hänet. Kun presidentti Kallio ei ollut perehtynyt ulkopolitiikkaan, kantoi Holsti kokonaisvastuuta. Taakka kasvoi.

Vuosina 1936-38 saksalaiset kohdistivat ankaran painostuksen Holstia kohtaan. Holstin suorittama - sinänsä perusteltu - Neuvostoliiton vierailu vuoden 1937 alussa herätti ankaria mustasukkaisuustunteita saksalaisissa. Turhaan, sillä neuvostoliitolaiset epäilivät alituisesti ja aiheetta, että Suomi yrittää liittoutua Saksan tai länsivaltojen kanssa, tai että näillä valtioilla oli jo salainen sopimus. Joka tapauksessa Holsti joutui suurvaltojen pihtiotteeseen. Ne arvot, joita Holsti kannatti eivät saaneet riittävää menestystä osakseen aikalaisten parissa.

Holstin länsi- ja kansainliittosuuntautuneisuus kärsivät lopulta haaksirikon. Holsti kutsutti viimeisenä keinona itsensä Berliiniin – ei apua: Saksa heittäytyi marttyyriksi keskinäisissä suhteissa. Saksalle tuntui riittävän vain se, että Suomi tukeutuu Saksaan, jos Itämeren alueella syntyy konflikti.

Historiankirjoituksen eri lähteissä annetaan noiden aikojen jännittyneestä tilanteesta hyvin erilainen kuva riippuen siitä, mihin lähteeseen viitataan. Erotan kaksi suuntaa: joidenkin mukaan Neuvostoliitto-suhteita olisi pitänyt kehittää edelleen – riippumatta kommunistihallinnon vastenmielisyydestä - Holstin Moskovan vierailun pohjalta. Toisten mielestä taas Saksa-suhteita olisi pitänyt edistää – riippumatta natsihallinnon vastenmielisyydestä - sillä perustella, että Saksa oli noussut ykkössuurvallaksi Itämeren alueella. Vares on tulkintani mukaan lähellä viime mainittua kantaa.

Saksan toimet Itävaltaa ja Tsekkoslovakiaa vastaan vuonna 1938 ja 1939 aiheuttivat pelon Suomen jäämisestä kahden suurvallan väliin, jos Neuvostoliitto tahollaan aktivoituu. Suomessa Saksan aggressiiviset toimet sekä lisäsivät arvostelua sitä kohtaan että lisäsivät varovaisuutta julkisissa lausumissa.

Monien arvio Suomessa oli, että mahdollinen sota, jos se syttyy, puhkeaa Saksan ja länsiliittoutuneiden välillä, ei Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Tätä ajatusta tuki hieman myöhemmin Ribbentrop-Molotov -sopimus. Suurlähettiläs Blücher spekuloi elokuussa 1938, mille puolelle Suomi asettuisi, jos sillä olisi valinnanvaraa, ja päätyi Saksan kannalta epäsuotuisaan lopputulokseen. Ilma oli täynnä spekulaatioita tuohon aikaan!

Yksi odotettu seurannaisvaikutus oli Rudolf Holstin eroaminen tehtävistään marraskuussa 1938. Eroamista edelsi syyskuussa Genevessä tapahtunut episodi, jossa Holstin väitettiin käyttäytyneen epäkunnioittavasti Saksan diktaattoria kohtaan. Hän joutui omien alaistensa, Suomen saksalaismielisten ja tietenkin Saksan ulkopoliittisen johdon ”yhteenliittymän” uhriksi osin omien poliittisten käsitystensä, mutta myös olosuhteiden takia: hänen oli käsittääkseni mahdotonta selvitä linjansa kanssa ehjänä tuon ajan kriisiryppäistä. Viime kädessä Saksan kanta ratkaisi: Holsti menetti Saksan luottamuksen. Ainoa asia, jolle löytyi eri tahojen laajempi yhteinen tuki oli skandinaavinen suuntaus, joka sekin osoittautui tyhjäksi sanahelinäksi tosipaikan tullen.

Joutuiko Holsti epäoikeudenmukaisen arvostelun kohteeksi? Tällekin kannalle löytyy perusteluja, joskaan Vares ei argumentteja Holstin puolesta esitä. Holstia voidaan pitää liberaalin demokratian lipunkantajana. Silloin, niin kuin tänäkin päivänä epädemokraattiset ja illiberaalit voimat yrittivät horjuttaa kansanvaltaisia järjestelmiä suistaen maailman sotaan.

Suomi yritti noina vuosina rimpuilla monien voimakenttien keskellä. Puolueettomuuspyrkimys ei ollut ainakaan huonompi vaihtoehto kuin muut mahdollisuudet, pikemminkin päinvastoin. Suurvaltojen suhteiden ja konfliktin vaihteleva logiikka saneli sitten etenemisväylät. Tsekkoslovakian kohtalo oli huono enne, jota suurlähettiläs Blücherin oli vaikeaa selittää suomalaisille.

Kaiken edellä kuvatun jälkeen on sanottava, että Suomen merkitys Führerin johtaman Saksan politiikassa oli marginaalinen. Suomi tuli kuvioihin mukaan lähinnä Saksan suurvaltasuhteiden yhteydessä. Maamme edustajat operoivat lähinnä alemman portaan virkamiehistön kanssa, mutta pääsivät silloin tällöin johtavien ministerien pakeille.

Vesa Vares edustaa historiankirjoituksessa linjaa, jossa Suomi hoiti natsi-Saksa -suhteita viileän etäisesti. Minulle on jäänyt vaikutelma, että tässä hän poikkeaa monista muista ajankohtaa käsittelevistä kirjoittajista, jotka näkevät suhteet tiiviimpinä. Holstin epäsuosio ja syrjäyttäminen viittavat siihen, että Saksa-sympatioissa oli laajemminkin perää.

perjantai 4. tammikuuta 2019

Uuteen maailmanjärjestykseen – pasifismista ekspansionismiin ja vapaakaupasta protektionismiin

Professori Juha Siltala käsittelee Kanava-lehden (8/2018) esseessään ”Vapaakaupan alle haudatut luurangot” meneillään olevaa vapaakauppaan perustuvien järjestelmien purkautumista historiallisista lähtökohdista. Kirjoituksessaan Siltala puristaa sanottavansa äärimmäisen kompaktiin ja jäsentyneeseen muotoon. Referoin ohessa kirjoituksen pääkohtia ja kommentoin tarpeen tullen Siltalan tekstiä.

Tarkastelukohteena ovat erityisesti läntisen maailman taloudellisen ajattelun muutokset ensimmäisestä maailmansodasta lähtien. Ja kaikki tämä tarjoillaan äärimmäisen tiiviissä muodossa.

Lähdetään liikkeelle kuitenkin nykytilanteesta.

Erityisesti vientivetoiset maat ovat joutuneet vakavan paikan eteen Donald Trumpin omaksuttua uusia tariffipolitiikan muotoja. Voidaan puhua Siltalan tapaan tullitariffisodasta. Huomion keskipisteenä ovat olleet Yhdysvaltojen ja Kiinan sekä Yhdysvaltojen ja EU:n väliset kauppaerimielisyydet.

Siltala johtaa Japanin ja Saksan ekspansiot 1930-luvulla johtuviksi osittain Yhdysvaltain markkinoiden sulkeutumisesta. Japani tarvitsi raaka-ainelähteekseen Mantsuriaa ja Manner-Kiinaa selviytyäkseen käynnistämästään sodasta. Saksa ryösti yhtälailla lähialueitaan - hieman myöhemmin - ajauduttuaan sodan alla miltei konkurssiin.

Saksa itse asiassa menetteli samalla tavalla lähialueidensa suhteen jo ensimmäisessä maailmansodassa jouduttuaan kauppasaarron kohteeksi.

Siltala toteaa sivumennen kyynisesti, että Suomi muodosti molemmissa maailmansodissa Saksalle tukialueen. Länsiliittoutuneet eivät päässeet käsiksi Suomeen.

Toisen maailmansodan jälkeen Länsi-Saksa alistettiin liittoutuneiden kontrolliin korvauksena siitä, että sotakorvausten vaatimisesta luovuttiin. Tämä koitui saksalaisille suureksi eduksi. Maa saattoi vaurastua ja samalla sen taloudellinen vahvistuminen ei uhannut naapureita.

Oleellista oli, että sekä Japani että Länsi-Saksa - USA:n suojelun alla - saivat kohdistaa ponnistelunsa viennin vahvistamiseksi. Molemmat saivat lukea hyväkseen ostokykyiset (amerikkalaiset) markkinat. Samalla kumpikin sai toipua rauhassa sodasta halvan työvoiman ja aliarvostetun valuutan avulla.

Japanin ja Saksan kauppavaltioiden menestyksen takana oli USA:n ulkopolitiikka ja sotilasresurssit. Saksalla oli tosin asevelvollisuusarmeija lähinnä Naton takia, mutta Japani – pasifistisen perustuslakinsa turvin – vetäytyi asevoimien ylläpidosta. Tavallaan Saksa ja Japani - paradoksaalisesti sodassa kärsimiensä perusteellisten häviöiden seurauksena - pääsivät kadehdittavaan asemaan kylmän sodan asetelmassa. Niiden menestys viennissä ylitti USA:n vastaavat luvut. Sosiaalipolitiikassa molemmat valtiot tarjosivat 1980-luvulle tultaessa kansalaisille – yhteiskuntarakenteiden erilaisuudesta huolimatta – yltäkylläiset olot. Poliittiset ja ideologiset olot simuloivat sosiaalista ja taloudellista kehitystä: nationalismi oli lähes kitketty pois kummankin valtion yhteiskuntarakenteista.

Siltala korostaa, että muutosta edellä kuvattuun (vapaakauppa)idealismiin ei ole vaatinut vain Donald Trump, vaan liittolaisten sotilasbudjettia ovat vaatineet kasvatettavaksi republikaaniset isolationistit jo paljon aiemmin. Woodrow Wilsonin yhteisvastuuta korostava Kansainliitto-agenda oli vain välivaihe kehityskuluissa. Nykyinen pyrkimys eristäytymiseen on johdettavissa väitetyistä liian pitkälle viedyistä vastuista liittolaisten hyväksi toisen maailmansodan jälkeen - tältä ainakin on tuntunut.

Jopa energian suhteen USA on lähestynyt omavaraisuutta liuskeöljyineen. Euroopassa on tuntunut siltä, että vanhan mantereen liittolaiset on jätetty tulemaan toimeen omillaan.

Vastikään Trump kävi julistamassa Irakissa, että USA:n rooli maailmanpoliisina on ohi. Kysymys on vain siitä, onko tällainen puhe vain retorista sanailua vai tositarkoituksella toteutettava toimintaohjelma. Trumpista ei tiedä!

Liian suoraviivaisia johtopäätöksiä ei kannata kuitenkaan vetää: republikaanien pitkän linja eristäytymisen vastapainona uuskonservatiivit ovat pyrkineet kantamaan laajempaa vastuuta esimerkiksi Itä-Euroopan maiden puolustuksesta.

Siltala aivan oikein pohtii, mitä tapahtuu Trumpin jälkeen ja päätyy ajatukseen, että Trumpin toimilla on sen verran laaja tuki, että paluuta esim. vapaakauppaan entisessä mielessä ei ole.

Saksalaiset ovat aseistariisunnassa edenneet pitkälle, eikä vähiten taloudellista syistä. Setä Samuli on saanut kantaa suurta vastuuta sen puolustamisesta. Irtiotto isien syyllisyydestä toisen maailmansodan tapahtumiin ja asevelvollisuuden alasajo kylmän sodan jälkeen ovat iskostuneet syvälle saksalaiseen psyykeeseen.

Japanin mahti perustuu toisaalta uudelleen lisääntyneeseen sotilaalliseen iskuvoimaan, mutta toisaalta myös sopeutumiseen Kiinan dominoivaan asemaan.

Molemmilla, sekä Japanilla että Saksalla on rasitteena vanheneva väestö, joka rajoittaa poliittista liikkumavaraa.

::::::::::::::::::

Kiistämättä itsekkyys ja nationalistiset pyrinnöt ovat nousussa, vaikka samaan aikaan myös kaupan esteitä on poistettu, kuten Siltala toteaa. Vanhat kauppasodan synkeät ennusmerkit ovat ilmassa ja protektionismi nostaa päätään.

Siltala näkee kaksi suuntausta, vasemmistolaisen ja oikeistolaisen tunnusmerkillisinä piirteinä nykyajalle: toisaalta vasemmistolaiset tuntevat suurta ja aiheellista huolta työväen liikkumavaran kapenemisesta ja varsinkin keskiluokan aseman heikkenemisestä globalisaation puristuksessa. Oikeistolaiset EU-kriitikot ovat taas aidosti huolestuneita kansallisen itsemääräämisoikeuden vähenemisestä.

Kysymys on toki paljosta muustakin.

Vapaakauppaa tarjottiin sotien jälkeen talous- ja työmarkkinapolitiikan ohella turvallisuuspoliittiseksi ratkaisuksi. On selvää, että vapaakauppa lujitti maailmanrauhaa, kun mikään valtio ei pystynyt vetämään välistä. Kaikki merkittävät valtiot oli sidottu monenkeskiseen kansainväliseen yhteistyöhön. Nyt ainakin osin ollaan murtamassa paitsi vapaakauppaa niin myös sen varaan laskettua turvallisuuspoliittista agendaa. Varsinkin vientivetoiset maat joutuvat etsimään uutta tilaa menestyäkseen esiin nousevien protektionististen ja nationalististen haasteiden keskellä.

Entä johtaako vapaakaupan purkaminen laajamittaiseen konfliktiin? Donald Trumpin ratkaisuna näyttävät olevan kahdenkeskiset diilit, jotka korvaavat laajat vapaakauppa-alueet.

::::::::::::::::

Joitakin yhteneviä piirteitä voidaan nähdä 1930-luvun protektionismin ja tämän päivän välillä, mutta johtopäätöksissä kannattaa olla varovainen. On kuitenkin myönnettävä, että ongelmat liittyvät maailmanrauhan säilyttämiseen, joka on uhattuna kauppasotien päästessä jylläämään.

Jos USA:n eristäytymispolitiikka osoittautuu pysyväksi järjestelyksi, voidaanko Venäjän ajatella keskittyvän ulkoisiin vihollisiin kohdistuvan sapelinkalistelun sijasta sisäisten ongelmiensa ratkaisuun? Vaikeaa sanoa, mutta yksi mahdollisuus on tämäkin.

Jos USA:n irtautuminen vapaakaupasta osoittautuu pitkällä aikajänteellä virheeksi, kuten nyt oletan, niin miten valtatyhjiötä täytetään keskipitkällä aikavälillä? Kiina on todennäköinen vaihtoehto Pax Amerikalle. ”Kiinan rauha” näyttää painottuvan talouden avulla muiden alistamiseen. Mitä tekee aina arvaamaton Venäjä monenlaisten voimien puristuksessa? Yrittääkö se edelleen vahvistaa horjuvin savijaloin sotilaallista voimaansa, vai pyrkiikö se keskittymään kansalaisten elintason kohottamiseen?

Kun kaivelee syvemmältä vapaakaupan alta esiin tulevia ilmiöitä, voidaan löytää 1900-luvun luurankoja, joiden annettiin välillä jo unohtua: nationalismi ja oman edun tavoittelu täydennettynä suurvaltojen keskinäisillä epäluuloilla on myrkyttänyt ilmapiiriä.