perjantai 21. heinäkuuta 2017

Yleisurheilu, rakkauteni

Olin itse yleisurheilussa vain harrastaja. Penkkiurheilu sen sijaan on ollut lähellä sydäntäni aina 1960-luvun alusta asti. Muistan esimerkiksi Pohjola – Balkan ottelun vuodelta 1963. Kuinkahan moni edes kuvittelee, että näin eksoottisten maaryhmien välinen ottelu on joskus käyty. Suomen urheiluliitto teki siitä jopa 31-sivuisen raportin! Maaottelut ovat kaiken kaikkiaan menettäneet merkitystään ja ne on korvattu GP-kisoilla jäniksineen. Suomi-Ruotsi on tässä katsannossa reliikki…..

Edellä mainittu tuli mieleen kun kolmiloikkaaja Simo Lipsanen poisti ennätystilastoista Pertti Pousin Kuortaneen juhannuskisoissa 1968 hyppäämän SE:n 17.00. Olin tiiviisti radion ääressä, kun kyseinen Pousin haamuhyppy näki päivänvalon: Se oli melkein maailmanennätyshyppy, sillä puolalaisen Jozef Szmidtin ME oli 17,03. Samoissa juhannuskisoissa Pousi hyppäsi pituudessa tuloksen 804. Hän oli ensimmäinen hyppääjä maailmassa, joka ylitti kaksi haamurajaa 17.00 ja 800. Vieläkin yhdistelmä on harvinainen. Myöhemmin syksyllä Pousi menetti kuntonsa muistaakseni osin loukkaantumisten takia. Olisi ollut hienoa nähdä Pousi huippukunnossaan Mexico Cityn yläilmoissa käydyissä olympiakisoissa, jossa Szmidtin ennätys meni päreiksi monen miehen voimin. Sen olympialaisen kilpailun jälkeen ME kirjoitettiin 17,39. Ja minä valvoin yötä myöten nuo kisat……

Lipsasen oikeutetusti ylistetyn ennätyksen merkitys on siinä, että juuri, kun on kuviteltu, ettei ”aika mennyt koskaan palaa”, kaveri nimeltä Lipsanen hyppää maailman kärjen tuntumaan.

Missä ovat Suomen yleisurheilun lahjakkuudet laajemmassa mielessä? Vastaan, kuten Pertti Pousi: he ovat muissa lajeissa. Esimerkiksi hyppyvoimaiset ovat koripallossa ja lentopallossa ja muissa palloilulajeissa. Yleisurheilun lahjakkuusreservejä pitääkin hakea muiden lajien parhaista. Topi Raitanen on esimerkki huippusuunnistajasta, joka on tehnyt läpimurron 3000 metrin estejuoksussa. Muiden rikkoutumattomina säilyneiden vanhojen ennätysten osalta ei tarvitse mennä sentään 1960-luvulle, mutta 1970-luvulta on säilynyt vielä Markku Kukkoahon 400 metrin ennätys Münchenin olympiakisoista 45,49. Sillä irtosi kuudes sija loppukilpailussa. Tähän päivään verrattuna tuon aikainen taso varttimailereissa oli hurja: Ossi Karttunen juoksi käsiajanotolla 45,8 (1973) ja sähköllä 45,87 (1974). Viime mainittu on hieman parempi aika. Tästä onkin lyhyt hyppäys yhteen viimeisten 50 vuoden ajan hienoimmista suomalaissaavutuksista ottaen huomioon, että kysymys oli pikajuoksusta. Tarkoitan tietenkin 4x400 metrin viestijoukkuetta Münchenin kisoissa, jossa syntynyt ennätys 3.01,12 on niin kova, että sillä olisi pärjätty vielä 2010-luvun suurkilpailuissa! Legendaarisessa joukkueessa juoksivat Stig Lönnqvist, Ari Salin, Ossi Karttunen ja Markku Kukkoaho. Ei ole näköpiirissä, että suomalainen joukkue pystyisi rikkomaan tuon ennätyksen. Tänä päivänä 47 sekunnin alitus taitaa olla haavetta vain, ja jopa 48 sekunnin alitus tekee tiukkaa. Alan uskoa yleisurheilun vanhoja veteraaneja, jotka puhuivat ratakierroksesta ”miehentappolajina”, koko ajan pitää juosta täysillä.

Münchenin viestijoukkueen tasolle nostaisin erään yksilösuorituksen nimittäin Voitto Hellstenin huikean käsiajanottoajan 46,1 Melbournen olympiakisojen välierissä. Ja se juostiin tiilimurskaradalla.

Entä 1970-luvun alussa hurjastelleen Raimo Vilenin 100 metrin ajat, muistaakseni kolme kertaa 10,1 ja kerran 10,0. Viimemainittu Vuosaaressa juostu haamuaika ei pärjää nykymenijöille. Kaivoin esiin muistilokeroistani, että 10 tasan juoksussa oli epävirallisena ajanottolaitteistona sähköinen ajanotto, joka näytti vain noin 10.40 aikaa…. Samuel Purola ja Samuel Samuelsson kepittävät Vilenin ajat. Suomella on tällä hetkellä koossa saumat kaikkien aikojen pikaviestijoukkueen kokoamiseen.

Tietenkin on muistettava, että vanhimmat ajat on juostu kokonaan toisen tasoisilla radoilla kuin nuo nykysprintterien tempaukset. Toisaalta taas doping-valvonta on nyt aivan eri tasolla kuin sanokamme 1970-luvulla.

Sitten on kuulantyönnön surullisen kuuluisa historia. Tulokset olivat viime vuosisadan viimeisinä vuosikymmeniä verrattomasti parempia kuin tämän päivän tulokset, mutta sitä mukaa kuin 20 metriä muodostui voitetuksi kannaksi tuli doping-tuomioita usealle pukkaajalle. Tuli mieleen, että tuolloinen välinpitämätön suhtautuminen käryihin kertoi jotain ilmapiiristä: katsotaan nyt, miten pitkälle tällä pelillä pärjätään.

Tietenkin menneinä vuosikymmeninä tehtiin tuloksia, jotka - vaikka eivät enää olekaan ennätyksiä - ovat erittäin kilpailukykyisiä tänä päivänä. Ajatellaan vaikka Rainer Steniuksen varhain keväällä 1966 Yhdysvalloissa hyppäämää pituushyppytulosta 816, Tapio Kantasen 3000 metrin esteaikaa 8.12,6 Münchenissä 1972 tai Antti Kalliomäen parhaita suorituksia Lasse Virenistä ja Pekka Vasalasta puhumattakaan.

Naisten puolelta säkenöivänä briljanttina jää historiakirjoihin Mona-Lisa Pursiaisen 200 metrin aika 22,39 (1973). Kotimaisilla juoksijoilla ei ole mitään mahdollisuuksia tällaisiin aikoihin nykyisin. Melko lähelle rankingissa pääsee Riitta Salinin 400 metrin aika 50,14 Rooman EM-kisoissa 1974. Rooman pitkän viestin joukkue oli myös vertaansa vailla. Sinikka Tyynelän ennätysaika 4.06,01 vuodelta 1977 on nykykatsannossa jo selvästi heikompi.

Siinäpä katsaus tosivanhojen rata- ja kenttäennätysten historiaan. Kun monissa urheilulajeissa on totuttu inhimillisen suorituskyvyn rajojen kerta toisensa jälkeen tapahtuvaan rikkomiseen, on yleisurheilussa ennätyskehitys hidastunut huomattavasti 1900-luvun viimevuosikymmeniltä lähtien. Monien mieleen tulee d-alkuinen sana. Monien käsittämättömien ennätysten ajoittuminen 1970- ja 1980-luvulle – enkä nyt viittaa ensisijaisesti Suomalaisiin urheilijoihin – johtuu doping -kulttuurin ”läpimurrosta” ja valvonnan puutteellisuudesta. Tässä katsannossa Uwe Hohnin keihästulos 104,80 (1984) on hullun aikakauden ikuinen muistomerkki.

Kello on lahjomaton. Jos ei aivan poikkeuksellista lahjakkuutta satu löytymään jostakin, niin esimerkiksi 800 ja 1500 metrin juoksijoiden taso kotimaassa ei ole kummoinen verrattuna vanhoihin hyviin aikoihin. Olavit Salonen, Vuorisalo ja Salsola kirmaisivat 1,48:n aikoja, joiden saavuttaminen tekee tiukkaa nykyjuoksijoille. Kahden Olavin maailmanennätysaika 3.40,2 on kivikova mailereillemme. Ja tässä välissä on 60 vuotta!

Robert(o) L. Quercetani totesi vuonna 1965 ilmestyneessä teoksessaan ”Kilpakenttien kuninkaat”, kuinka veltostuneet elämäntavat ovat ”viime aikoina” levinneet Yhdysvalloista Pohjoismaihin. Pidin ilmaisua hieman asenteellisena, kun nuorena pokana kirjaa luin, mutta kuinka oikeassa tämä yleisurheilun guru olikaan!

Viime aikoina on tullut esille monien huippu-urheilijoiden suoranainen köyhyys: tee siinä sitten tuloksia! Raha on se valtti, joka vetää jääkiekon pariin. Ei isojen rahojen tavoittelu yleisurheilussakaan ole mahdottomuus. Onnistumisen mahdollisuudet ovat vain seitin ohuet.

torstai 20. heinäkuuta 2017

Politiikan katsaus: kenelle jää musta pekka käteen?

Pääministeri Sipilä taisi sanoa, että näitä gallupeja julkaistaan liian tiheään. Ajatus varmaankin oli ja on, että lopussa kiitos seisoo eli hallitusta tullaan lopulta palkitsemaan siitä, että se on tehnyt – nyt tunnustamattomia – hyviä tekoja kansakunnan hyväksi. Voihan se ollakin niin. Tai sitten ei.

Ja media seuraa mielipidetiedustelujen kehityskulkuja kuin urheilukilpailujen tuloslistoja. Sen uutisnälkä on pohjaton. Olemme oppineet, että kansalaistuuliviiri saattaa vaihtaa suuntaa yllätyksellisesti. Toisaalta vakaata poliittista voimaa edustaa esimerkiksi kokoomus, jolla on ollut harvinaisen vakiintunut kannattajapohja viime aikoina. Kokoomus on onnistunut yhdistämään (viher)liberaalin kaupunkipolitiikan ja oppositiohenkisen oikeistosiiven vallantavoittelun sen kannattajien mieltämään sosiaaliliberaaliin yhteiskuntapolitiikkaan. Riittää, kun se toteuttaa nyt hyväksi havaittua politiikkaa. Toisaalta tällä taktiikalla ja strategialla suuret irtiotot ovat epätodennäköisiä. Suomessa suuretkin puolueet ovat vain keskisuuria.

Uuden jännitysmomentin on luonut perussuomalaisten jako kahteen. Molemmat puoliskot ovat varmaankin tyytymättömiä saatuun gallup-kannatukseen. Ennustin aiemmin, että molemmat hieman hyötyvät kaksintaistelutilanteesta, mutta lupaavan alun jälkeen kannatuksen kasvu on molemmilla tyrehtynyt. ”Yhteispersuja” kannattaa viimeisen (HS/Kantar TNS) mielipidetiedustelun mukaan suurin piirtein se sama porukka, joka sillä oli ennen jakoa. Samaa osoittaa Ylen vastikään valmistunut mittaus.

Huomio kiinnittyy Hesarin tutkimuksessa hallituspuolueiden yhteiskannatuksen laskuun 39,9 prosenttiin (Ylellä 37,8 prosenttiin!), joka on hallituksen kannalta todella huolestuttava lukema. Toisaalta edellisissä eduskuntavaaleissa saavutettu vaalitulos on kuin sijoitus politiikan markkinoilla, joka kestää, kunhan sitä ei realisoida, ja vaalit ovat ainoa tapa realisoida olemassa olevan kannatus. Seuraaviin vaaleihin mennessä ”kurssit” saattavat nousta ja sitähän hallituspuolueet odottavat. Nyt tähän ajatteluun on tullut kuitenkin häiriötekijä, kun toinen puoli persuista on hallituksessa ja toinen oppositiossa.

Demokratia on haasteiden edessä, kun puolueet kilpailevat – Erkki Tuomiojaa lainatakseni – markkinaosuuksista asiakysymysten ja ideologioiden väistyessä hiukan taaemmaksi.

Uusimpien kyselyjen mukaan vasemmiston kannatus on vasta nyt oppositioaseman suomassa lievässä nousukierteessä. Vihreiden 15,5 prosentin (16,0), vasemmistoliiton 8,9 prosentin (9,2) ja sdp:n 19,6 prosentin (18,5). Suluissa olevat luvut ovat Ylen vastaavan mittauksen tuoreita tuloksia. Yhteensä vasemmiston kannatus on 44,0 prosenttia (43,7 prosenttia). Kannatus luo painetta hallitukselle sen yrittäessä maltillistaa tai alentaa valtion menojen kasvua. Vihreiden luokittaminen vasemmistoon on toki varauksellista, mutta vahvistunut mielestäni viime aikoina.

Ihmiset eivät näytä ainakaan vielä antavan arvoa talouden viriämiselle. Joko sitä pidetään kansainvälisen talouden nousun mukanaan tuomana kasvuna (eikä hallituksen ansiona) tai sitten – mikä on todennäköisempää – ihmiset ovat edelleen suuttuneita leikkauspolitiikasta, joka vasta nyt realisoituu monen kohdalla. Keinot on koettu vääriksi tai epäoikeudenmukaisiksi, vaikka ne periaatteessa hyväksyttäisiinkin.

Keskusta on joutunut myrskyn silmään. Puolueessa on minun tulkintani mukaan koko ajan ollut oppositio, joka on vaivoin saatu pysymään hiljaa. Puolueiden kannatuskäyriä vertailtaessa nimenomaan vihreiden ja keskustan kannatuksen ”lähentyminen” on hieman yllätyksellistä. Ero on nyt virhemarginaalin sisällä: Hesari: 16,4% vs. 15,5% (Yle: 16,7% vs. 16,0%). Kamppailevatko ne samoista äänestäjistä? Ainakaan persupuolueiden seuraajat (Hesari: ps 6,3 % + ”siniset” 2,5% = 8,5%) eivät ole nakertamassa keskustan kannatusta merkittävällä tavalla. On tapahtunut trendinomainen siirtyminen vasemmalle. Sen pitävyys kuitenkin testataan vasta tulevissa mielipidetiedusteluissa.

Palataan vielä ps:n ja sinisten keskinäiseen kannatusjakaumaan. Varsinkin Ylen tutkimuksen tulos, jossa siniset saivat vain 0,7 prosentin ja perussuomalaiset peräti 8,1 prosentin kannatuksen, on dramaattinen. Käytännössä nyt paljastuu koko populistipuolue perussuomalaisten kannatuksen ydin. Se on vahvasti EU- ja maahanmuuttovastainen ja osa sitä jyrkkää protestia, joka kohdistuu valtaapitäviin vanhoihin puolueisiin kautta Euroopan. Persujen hallitustaival näyttäytyy poliittisena hairahduksena. Persut ovat kaukana hallituksen tavoitteista eikä Soinin hallituskonsensuksen linjalla ollut tosipaikan tullen painoarvoa! Meillä on nyt nähtävissä, minkälainen tulppa poistui, kun Soini pantiin valitsemaan puolensa. Hallituksen linja on ollut pakkovalinta ja täysin keinotekoinen persujen ydinkattajien joukoissa. Persut saivat harvinaisen ”uuden” tilaisuuden palata ”juurilleen” puheenjohtajavalinnan myötä. Puoluekokouksessa tapahtunut vyörytys oli vanhan (ja alkuperäisen) vennamolais-soinilaisen protestin ytimessä.

Historiakirjat selvittäkööt aikanaan soinilaisen vallankumouksen ja vastavallankumouksen logiikan. Juuri nyt näyttää siltä, että suuri kansanjohtaja petti odotukset vielä odotettuakin synkemmin.

::::::::::::::::::

Näyttää siltä, että kaupunkivihreys saa tuulta purjeisiin, kun talous viriää. Vihreitä ei mielletä vahvasti ideologiseksi valinnaksi, mikä vetää puoleensa ”sitoutumattomia”. Suuri osa vihreiden agendasta edellyttää joka tapauksessa lisäresursseja, joita hallituksella ei ole tarjota, mutta vaalit lähestyvät….

Selvää on, että monet keskustaa kannattaneet tavalliset ihmiset ovat olleet leikkauslistojen kohteena. Tulokset ovat nyt nähtävissä.

Sote lienee yksi mielipidejakoja syventävä aihe. Näyttää siltä, että paineet sotesta ja maakuntamallista kaatuvat pääosin keskustan päälle. Maakuntauudistus on räikeästi kepuvetoinen pienine ”keskustalaisine” maakuntineen.

Sdp näyttää hyötyvän persujen sekavasta tilanteesta ja ihmisten epätietoisuudesta, mitä on tapahtumassa. Oikeastaan nyt tapahtunut on ”vanha tarina”: yhtäkkiä suureksi kasvanut puolue on koko ajan nitissyt liitoksissaan erimielisyyksien paineissa ja lopulta revennyt kahtia. Tämän kesän äkkikäännökset eivät todellakaan ole olleet mitään jättiyllätyksiä, vaikka tapahtumien ylle onkin luotu mystisyyden verho. Osin tapahtuu paluuta vanhoihin puolueisiin, joskaan ei kaikkia koskien (vrt. keskusta).

Taistelu politiikan markkinoilla on hyvin pitkälle sitä, kenen käteen jää musta pekka. Se voi jäädä hallituksen (tai sen osan) käteen, jos politiikka ei miellytä kansalaisia tunne- ja/tai asiatasolla tai sitten opposition käteen, jos se ei riittävän selvästi ja uskottavalla tavalla osoita irtiottokykyä hallituksen tavoitteista. Joka tapauksessa hallituksen alun perin loogiseksi järkilinjaksi suunniteltu ja markkinoitu agenda on horjunut liian moneen otteeseen. Sipilälle luomuksen arkkitehtina kannatuksen puute lienee tullut yllätyksenä.

HS:n ja Ylen teettämissä gallupeissa nähtiin jälleen kerran, että Suomessa on minkään puolueen vaikeaa päästä yli 20 prosentin kannatuksen. Tilanne heijastelee kansanvallan haasteita, koska selkeät enemmistöt jäävät puoluekentän hajanaisuuden vuoksi helposti saavuttamatta. Mutta aina tämä järjestelmä autoritäärisen systeemin voittaa mennen tullen!

Seuraavaa hallitusta hahmoteltaessa ei näyttäisi olevan mitään selkeää poliittista pohjaa, sillä puolueiden välillä on ristiin käyvää vääntöä esimerkiksi soten valinnanvapaudesta, yhteiskunnan roolista yleensä ja ammattiyhdistysten asemasta erikseen.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Jotkut ovat järvi-ihmisiä….

Jotkut ovat järvi-ihmisiä ja jotkut meri-ihmisiä. Kuulun ensin mainittuun ryhmään. Eikä ihme, olen syntynyt Kuolimojärvi ikkunanäköalana. Mökki- ja järvinäkymiä olen tallentanut filmille ja digitaalisesti Kuolimolla kymmeniä vuosia.

Niin tai näin olen kuitenkin Helsinki-ihminen. Heinäkuinen lähes hellepäivä Helsingin kohteita kiertäen ja vain ihmisten kesäistä iloa seuraten tuntui hyvältä taas kerran. Helsinki on pieni iso kaupunki, juuri sopiva turistikohteeksi.

Periaatteessa kaupunki on siisti, mutta nyt jostain syystä paperiroskaa oli yllättävän runsaasti. Nyt tarkkana ja siistinä tästä eteenpäin! Kauppatori oli entisellään eli se on hyvä tavaramerkki Helsingille. Paljon ulkomaalaisia ja erityisesti ranskalaisia. Uskon, että viihtyivät.

Joskus tulee kuljettua Helsingin katuja vain ihaillen koristeellisia talojen seiniä. Paljon ulkomailla käyneenä olen pannut merkille Helsingin edun: vanhat keskustan rakennukset eivät ole rapistuneita, mitä näkee monissa muissa pääkaupungeissa. Helsinki on mereltä päin nähtynä edelleen Pohjolan valkea kaupunki hallitsevana elementtinä suurkirkko

Kerran kesässä tulee risteiltyä Helsingin edustan saaristossa, niin tänäkin kesänä. Samalla palautui Suomen historian avainasioita mieleen. Järvi-ihminen tarvitsee tämän merellisen kokemuksen jo tasapainon vuoksi. Tulipa viime kesänä kokeiltua purjeveneenkin merellistä kyytiä Helsingin edustalla.

Vallisaareen tuli tutustuttua viime kesänä. Mukavaa, että Helsingin matkailu kehittyy. Saariston suojaama rannikko mahdollistaa purje- ja moottoriveneilyn leppeissä tuulissa. Valtamerilaivat erottuvat jättiläisinä meren ja taivaan sinisyyttä vasten.

Risteilyn kolme hallitsevaa valtiota ovat Suomi, Venäjä ja Ruotsi. Suomen historia lomittuu naapureiden historian kanssa yhteen kiehtovaksi kokonaisuudeksi. Vaikka näkeehän saaristossa sen, että Suomi on ollut ulommainen puolustusvyöhyke molemmille naapureillemme. Sotaisa historia muistuttaa satojen vuosien epäitsenäisestä ajasta.

Valokuvia tuli räpsittyä puolihajamielisesti, mutta näytteeksi kuitenkin.

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Matti Klinge, kansakunnan muisti

Matti Klinge julkaisee hengästyttävään tahtiin muistelmateoksia. Edellinen oli nimeltään ”Anarkisti kravatti kaulassa” (Siltala, 2015). Totesin kirjaa blogissani 10.12.2015 arvioidessani seuraavaa: ”Alun perin hiukan vierastin Klingeä. Hänestä ei tahtonut saada millään otetta. Kuva on muuttunut. Klinge käsittelee asioita höyhenen kevyesti, mutta silti hän on syvää luotaava havainnoitsija. Ja mikäpä siinä, kun sanottavaa on, niin kirjoja ilmestyy tasaisin välein”.

Yhteenvetona totesin lopuksi: ”Jos hieman karrikoiden vetäisin kirjan sisällön yhteen, niin voisin sanoa, että Klinge on siedettävän omahyväinen rakastettavalla tavalla. Hän yhdistää - kuvittelemani - ranskalaisen kepeyden ja sillanpääläisen ympäristöntarkkailun omaelämäkerrallisiksi elementeiksi”.

Juuri ilmestyneen jatko-osan nimi on ”Yliopistoa ja Itämerta. Muistelmia 1982-1990.” (Siltala, 2015). Tyyli on säilynyt suurin piirtein samanlaisena, mutta nyt on siirrytty Klingen kunnioittaman Kekkosen ajasta Koiviston aikaan. Sujuvasti siirtyminen Klingeltä käy. Hän oli Koiviston valitsijamiehenä sekä vuoden 1982 että vuoden 1988 vaaleissa ja oli muutenkin maltillisella tavalla Koiviston miehiä.

Klingestä heijastuu tietynlainen herkkähipiäisyys arvostelulle. Hän tekee valtavasti töitä kirjallisen tuotantonsa eteen ja odottaa kunnioitusta urakkaansa kohtaan ja loukkaantuu, jos ei sitä saa tai arviointi on nihkeää. Erityisesti tämä tulee esille muistelmien jättimäistä ”(Helsingin) Yliopiston historiaa” (kirjoittajina Klinge, Knapas, Leikola, Strömberg) käsittelevässä osassa. Tietysti kokemus on aito ja voi olla perusteltu, mutta ulkopuolisen on vaikea ryhtyä tuomariksi. Joka tapauksessa saamansa vähäisenkin kitkerän kohtelun hän muistaa muistelmissaan!

Hiukan huvittuneena rekisteröin nykypäivän tavan kirjata ylös tekemisiä vaikkapa sähköpostin tai tekstiviestien avulla – moderneimmista viestittelytavoista nyt puhumattakaan - tai ”mietelmien” julkaisemista twitter-viesteinä. Toisessa päässä on ihastuttavalla tavalla vanhanaikaisen Klingen tieteellisellä tarkkuudella tapahtuvaa sattumusten ylösmerkintää ja arkistointia (kirjeet, muistilappuset, lehtileikkeet….), joista hän sitten muistelmateokseensa poimii helmet. Tietysti pitää pitää mielessä, että sähköiset välineet tulivat pikku hiljaa käyttöön vasta Klingen uuden kirjan käsittelemänä ajanjaksona.

Kuinkahan paljon viestittelystämme tänä päivänä hukkuu tietokoneen muistin syövereihin, josta ne sitten putsataan jossain vaiheessa pois. Paradoksaalisesti tekstin, kuvien ym. tuottamisen helppous on johtanut niiden huolettomaan ja huolimattomaan säilyttämiseen jälkipolville.

Uudessa muistelmateoksessaan Klinge on ärtynyt, kun hänen vanhat kamunsa, Ruotsissa tuolloin vaikuttaneet Jörn Donner ja Pentti Saarikoski näkevät Koiviston valtaantulossa suuren vapautuksen hetken, siis Neuvostoliiton kahleista. Klinge näkee parivaljakon olevan Ruotsin asialla, ts. naapurissa on hyvä menekki ajatuksille, joissa Suomi Koiviston myötä vihdoin voi vapautuneesti orientoitua länteen. Klinge taas korostaa jatkuvuutta, ja uudessa presidentissä hän näki nimenomaan tämän puolen. Kyllä Koivisto oli melko varovainen irtiotoissaan Kekkosen ajasta.

Tartun tässä jatkuvuuden teemaan, joka on nähdäkseni koko Klingen historianäkemyksensä ytimessä. Komppaan Klingeä hyvin monissa jatkuvuuteen liittyvissä asioissa, vaikka vierastankin hänen historian argumenttien nimissä perustelemaansa Krimin Venäjään liittämistä. Blogikirjoituksessani 10.12.2015 totesin, että ”Klinge tavoittelee asennoitumisellaan ymmärtääkseni pitkän linjan (1700-luvun lopulta tähän päivään) virstanpylväitä Suomen ja Venäjän suhteisiin, laajempaa kansainvälispoliittista aspektia unohtamatta. Klinge edustaa tavallaan `suhdanteista vapaata´ Venäjä-politikkaa ja tässä suhdanteilla tarkoitetaan vuosien ja jopa vuosikymmenien heilahteluja. Klinge korostaa Venäjän läheisyyden ymmärtämistä, ei pakkona, vaan suvaitsevaisuuden ja myötämielisyyden tilana. Silti Suomella tuli säilyä vahva kansallinen identiteetti”.

Uuden kirjan luvussa ”Paasikiven päiväkirjojen julkaiseminen” kerrotaan Paasikiven postuumisti julkaistujen päiväkirjojen vaiheet.

Kun 25 vuoden karenssiaika oli 1980-luvun puolessa välissä umpeutumassa, otti Paasikiven pojanpoika Juhani Paasikivi yhteyttä Klingeen ja pyysi tätä mukaan päiväkirjojen toimittamistyöhön. Paasikivi oli Klingen henkinen sukulaissielu, sillä Paasikivi ”ajatteli kynällään”.

Päädyttiin ratkaisuun, jossa Matti Klinge yhdessä Yrjö Blomstedtin kanssa toimitti päiväkirjat. Herrojen välillä näkyy olleen runsaasti vääntöä, mutta tulosta syntyi. Päiväkirjoihin sisältyivät vuodet 1944-46 (jolta ajalta Paasikiveltä oli toki muistelmateos), jotka sisälsivät todistusvoimaista tietoa noista kriittisistä ajoista. Päästiinhän päiväkirjojen avulla Paasikiven pään sisään: mitä hän oikeasti ajatteli? Klinge tosin epäilee, että presidentti oli stilisoinut ja ”toimittanut” tekstejä jälkikäteen sovinnaisempaan muotoon.

Julkaisutyötä helpotti, että Paasikiven omintakeisella pikakirjoitustyylillä kirjoitetut päiväkirja-aineistot oli puhtaaksikirjoitettu jo 1950-luvulla. Sen jälkeen tulkintataito onkin ollut harvojen herkkua.

Heinäkuun 17. päivänä vuonna 1985 koitti hetki, jolloin KOP:n tallelokero avattiin ja päiväkirja-aineisto otettiin ulos television ja lehdistön seuratessa. WSOY ryhtyi heti valmistelemaan painatusta. Yksi käsikirjoitusversio vietiin presidentti Koivistolle. Presidentti huolestui ja halusi aineiston vain tutkijoiden käyttöön. Klinge taivutteli presidentin julkaisun taakse. Samana syksynä käynnistyi varsinainen mediarumba, jossa Klingeä juoksutettiin paikasta toiseen kirjan tiimoilta. Mutta senhän Klinge tunsi ansainneensa. Myös päiväkirjojen toinen oikeudenomistaja Juhani Paasikivi, joka oli jo loitontunut Suomesta kauan sitten (asui Ruotsissa) joutui julkisuuden valokeilaan.

Päiväkirjojen ensimmäistä osaa myytiin 50 000 kappaletta ja toista osaa puolet siitä. Entä päiväkirjojen kaiken kattava vaikutus? Mikä se oli? Annetaanpa Klingen vastata: ”Vastaanoton voinee sanoa olleen yleisesti innostunut mutta rauhallinen, lopultakaan päiväkirjat eivät muuttaneet vallinnutta historiakuvaa.” Klinge nimeää julkaisun suomalaiseksi glasnostiksi hiukan ennen Venäjän glasnostia.

Klinge näkee luvussa ”Waltari, Sinuhe, Paasikivi” Mika Waltarin yhteyden Suomen paasikiveläiseen ilmapiiriin heti sodan jälkeen. Hän viittaa erääseen Paasikiven päiväkirjojen julkaisuajankohdan aikaiseen kirjoitukseensa, jossa katsoi, että Waltari auttoi kirjallisessa tuotannossaan suomalaisia ”oppimaan olosuhteisiin alistumisen filosofiaa”, siis vähän paasikiveläisen ajattelun mukaan. Waltari itse teki melkoisen loikan sodan aikaisen propagandistin roolista ”alistujan” rooliin sodan jälkeen. Sinuhen ajatusmaailmassa ”voima vallitsee maailmassa, mutta viisas ottaa sen lukuun ja pysyy kolhittunakin hengissä”. Waltarin tuotannossa – klingeläisittäin arvioituna - Mikael Karvajalka taas edustaa uutta aktiivista Suomea: ”Olen syntynyt kaukaisessa maassa , jonka nimi on Finlandia”. Tällä Klinge viittaa kekkoslaiseen politiikkaan.

Uudelleen Klinge ja Waltari joutuivat tapahtumien keskiöön, kun jälkimmäisen kiistanlaista patsasta suunniteltiin ja työstettiin. Klingellä oli jälleen keskeinen rooli, hän johti muistomerkkivaltuuskuntaa. Uudessa teoksessaan Klinge kuvaa patsashankkeen värikkäitä vaiheita asiaan kuuluvalla analyyttisyydellä.

Edellisessä muistelmateoksessa Klinge kritisoi varovaista Paasikiveä ja vertasi häntä rohkeampina pitämiinsä Mannerheimiin ja Kekkoseen, mutta nyt hän on huomattavan neutraali kohdesankariaan kohtaan. Monien muiden omakseen tuntema Paasikivi on kokenut arvostuksen kohoamisen lähinnä ehkä juuri sen takia, että hän oli varovainen Neuvostoliiton uhkailujen ja viettelysten edessä. Hän oli kuitenkin viimeiseen saakka patriootti. Huomattavan pitkälle Venäjän toimintaa ja tarkoitusperiä ymmärtävänä Klinge kannattaa yleisesti ottaen läheisempää yhteyttä suureen naapuriin.

Paasikiven uuvuttavan raskaat päiväkirjat saattoivat väsyttää monen lukijan, mutta Klinge on jakanut oman teoksensa noin sataan muutaman sivun pituiseen teemaan ja armahtaa siten lukijan. Kirjan voi näin ollen aloittaa monestakin kohtaa lukukokemuksen häiriintymättä. Lopulta Klinge saa lukijan innostumaan paljon suuremmasta luku-urakasta kuin oli alun perin kuvitellutkaan.

Suhtaudun Klingeen arvostavasti. Täytettyään 80 vuotta, hän antoi haastattelun, jossa hän hieman haikeasti, mutta ironisesti totesi, että ”ennen oli sellainen käsite kuin yleissivistys”. Niinpä. Historiaa hän piti yleissivistyksen keskeisenä osana. Onko kysymys katoavasta kansanperinteestä?

torstai 13. heinäkuuta 2017

Sivistystä emme kaipaa!

Amerikkalainen Pew Research Center tutkii aikamme yhteiskunnallisia ilmiöitä monitahoisesti. Suomessakin on mediassa viitattu sen viimeisimpään tutkimukseen, joka on uutisoitu 10.7.2017 tutkimuslaitoksen kotisivuilla nimellä ”Sharp Partisan Divisions in Views of National Institutions”. Tutkimus on toteutettu kesäkuussa tänä vuonna ja kohderyhmä käsitti 2500 aikuista.

Viimeisimmän tutkimuksen keskiöön on nostettu amerikkalaisten suhtautuminen college- ja yliopisto-opiskeluun. Tulokset ovat hämmentäviä: varsinkin republikaanit suhtautuvat kriittisesti yliopistoihin.

Perustan oheisen kirjoitukseni alkuperäiseen Pew-keskuksen artikkeliin (myöhemmin: Pew). Tutkimuksen lopputulosten tulkinnoista vastaa tämän kirjoittaja.

Tutkimuksen erittelyosassa Pew painottaa republikaanien (republikaanit ja heihin päin kallellaan olevat itsenäiset) ja demokraattien (demokraatit ja heihin päin kallellaan olevat itsenäiset) toisistaan poikkeavia arvioita yliopistoista. Erot ovat huomattavat. Pew toteaa erojen kasvaneen vain vuoden kuluessa eli edelliseen tutkimukseen verrattuna.

Katsotaanpa tarkemmin tuloksia. Mitattaessa eri instituutioiden positiivista/negatiivista vaikutusta kansalaisiin ja kansakunnan tilaan, arvioi 72 prosenttia demokraateista collegeiden ja yliopistojen vaikutuksen positiiviseksi ja 19 prosenttia negatiiviseksi. Voisin välihuomautuksena todeta, että ihme kun niinkin suuri määrä kuin 19 prosenttiakin näki yliopistojen vaikutuksen negatiiviseksi. Tämä ei ole kuitenkaan paljon mitään siihen verrattuna, että republikaaneista peräti 58 prosenttia (viime vuonna 45 prosenttia) koki yliopistojen vaikutuksen kielteisenä ja vain 36 prosenttia myönteisenä. Tämä tulos on jo dramaattinen. Kaikki yhteen (republikaanit ja demokraatit) laskien 55 prosenttia sentään suhtautuu myönteisesti korkeakouluopetukseen, mutta silti jäädään yllättävän alhaisiin lukemiin.

Erityisesti iäkkäämmät republikaanit ovat koulutusta vastaan. Ovatko he pettyneet siihen, että heillä ei ole ylempää koulutusta ja katsovat olevansa (olleensa) häviäjiä yhteiskunnassa tästä syystä? Ovatko he niin katkeroituneita, että mitätöivät koko koulutuksen merkityksen?

Onhan sellaistakin koulutusvastaista ilmapiiriä ollut havaittavissa, että ”kotikoulua” on joillakin oikeistokonservatiivisilla tahoilla pidetty parempana ja turvallisempana kuin koulujärjestelmän koulua.

Koulutuskriittinen muutos on tapahtunut aivan viime aikoina, sillä vielä kaksi vuotta sitten tilanne oli se , että republikaaneista 54 prosenttia katsoi yliopistoilla olevan positiivinen vaikutus yhteiskunnassa (negatiivinen suhtautuminen oli 37 prosentilla silloin vastanneista republikaaneista). Huolestuttavinta on, että nuoret republikaanit, joilla on vielä uskoa koulutuksen voimaan, ovat menettäneet luottamustaan dramaattisesti kahdessa vuodessa.

Yliopistoarvioiden kanssa rinnakkainen tulos saatiin suhtautumisesta uutismediaan. Republikaanit tyrmäsivät tutkimuksessa median myönteisen vaikutuksen yhteiskuntaan ”äänin” 85 prosenttia vastaan 10 prosenttia puolesta. Tämäkin tulos on järisyttävä. Demokraateissa tulos jakautui sentään tasaisesti 46 prosenttia vs. 44 prosenttia, tosin uutismedian tappioksi.

En voi olla näkemättä edellä esitetyssä konservatiivisen ajattelun läpimurron seurauksia: yliopistot koetaan liberaalin ajattelun tyyssijoina. Yliopisto-opetusta ehkä pidetään konservatiivipiireissä turhanaikaisena sijoituksena kansakunnan kannalta. Tietenkin puhumme nyt vai osasta kansalaisia – mutta samalla suuresta osasta kansalaisia.

Edellä esitettyä tukee uskonnon ja kirkkojen kokeminen myönteisinä yhteiskunnallisina ilmiöinä (republikaanit 73 prosenttia puolesta, 14 prosenttia vastaan ja demokraatit 50 prosenttia puolesta, 36 prosenttia vastaan). Positiivisesti suhtautuvien osuus on kasvanut selvästi edelliseen tutkimukseen.

Muista instituutioista kielteinen kuva syntyi pankeista ja rahoituslaitoksista. Sen sijaan ammattiyhdistykset voisivat olla uuden nousun kynnyksellä, siksi vahvasti ne saivat positiivisia puoltoääniä (koko aineistosta 47 prosenttia puolesta, 32 prosenttia vastaan).

Pääosin nämä tulokset heijastavat yhteiskunnan konservatiivista perusvirettä. Kysymys on eräänlaisesta ideologisesta vastaiskusta. On ollut vaikeaa sulattaa liberaalien ajatusten mahtiasemaa tai pikemminkin kuviteltua liberaalien mahtiasemaa.

Kaikki se, mitä olemme kuulleet rehellisyyden ja tosiasioiden kokemisesta (”minusta tuntuu” -rehellisyys vastaan faktarehellisyys, ”vaihtoehtoinen totuus” vastaan perinteinen käsitys totuudesta ja ”totuuden jälkeinen aika” vastaan luottamus kestävään tieteelliseen tietoon) tuntuu heijastuvan läpi tästä tutkimuksesta.

Olemmeko siis yhtäkkiä tilanteessa, jossa kaikki se tiedemaailmaan nojautunut ajattelu, mihin ihmiset ovat luottaneet, on muuttumassa itsensä vastaiseksi? Sivistys onkin salakavala iiliäinen, joka on tunkeutunut ihmisen aivoihin tuoden tullessaan vahingollisia ajatuksia. Faktat korvataan uskomuksilla ja uutiset ovat vain valeuutisia. On tahoja, joiden mielestä kaikki, mikä on perinteistä oikeistokonservatiivista ajattelumallia vastaan on feikkiä, niinkö?

Kuinka paljon tässä on Donald Trumpin vaikutusta? Tuntuu siltä, että vaikka Trumpin merkitystä helposti liioitellaankin, hänen vaikutuksensa on ollut se, että esteet menneestä maailmasta haettujen ihanteiden tieltä ovat murtuneet. Rohjetaan lausua julki kaipuu johonkin kauan sitten kadonneeseen maailmaan. Trumpilainen ajan henki on sellainen, että nyt ei tarvitse olla niin faktoihin ja tieteeseen sidottu kuin aiemmin, vaan todellisuus perustuu omiin tuntemuksiin.

Trump on vanhemman – tappiota kärsineen - sukupolven frustraation tulkki. Silti hänellä ei ole ollut juuri mitään tarjottavaa syrjäytyneille ikäihmisille, pikemminkin päinvastoin.

Yhteenvetona tutkimuksesta voisi todeta, että vastakkainasettelu on lisääntynyt puolueiden välillä, mikä vastaa arkikokemusta. Polarisoituminen on jatkunut itse asiassa pitkään, mutta näyttää edelleen kärjistyvän.

Koulutusvihamielisyys ja polarisoituminen eri ideologia- ja puoluetahojen välillä on Yhdysvaltain tulevaisuuden kannalta huolestuttavaa. Tuntuu siltä, että konservatiiviset tahot pelkäävät liberaalien vaikutteiden tulevan koulujen ja yleensä oppilaitosten kautta. Nyt vallitsee tarve säilyttää vanha perustajaisien (founding fathers) malli, joka sekin lienee kuviteltu.

Voisiko koulutuksen merkityksen vähättelyllä olla jokin järkevä syy? Yksi harvoista asioista, joka tulee mieleen on, että yhteiskunta on ylikoulutettu verrattuna monissa ammateissa vaadittaviin tarpeisiin. Sekään ei tunnu kovin relevantilta selitykseltä. Päinvastoin yleissivistävää ja täsmäkoulutusta tarvitaan lisää.

Voidaan tietysti ajatella, että yliopistotason opetus on liian kirjavaa, tai että se on käytännöllisesti asennoituvien ihmisten kannalta liian teoreettista, mutta tämäkin selitys vaikuttaa epäuskottavalta.

Tuntuu siltä, että sivistystahdon heikkeneminen, epäluulo mediaa kohtaan ja vahva uskonnollisuus kohtaavat monet tämän päivän ilmiöt vahvalla korrelaatiolla. Näitä voisivat olla autoritäärisyyden kasvu ja demokratian rapautuminen.

Luottamus päättäjiin on rapistunut. Poliittinen eliitti on jostakin syystä koettu epäluotettavaksi ja kyvyttömäksi ajamaan kansalaisten asiaa. Osa kritiikistä on perusteltua, mutta osittain kysymyksessä tuntuu olevan ajan henkinen ilmapiiri, jota leimaa epämukavuus ja vikapäiksi koettujen syyllistäminen.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Nurmikonleikkaajan päiväuni

Erään kaverini kanssa pohdin kerran ruohonleikkaajan palkkaamista. Hän onnistukin supliikkimiehenä. Minulta jäi kaveri palkkaamatta. Olen jatkanut vanhaan tyyliin: tasaiset osuudet keräävällä ruohonleikkurilla ja kompostoimalla leikkuutähteen. Ojan reunat sekä pensaisen ym. juurialueet on riivottu trimmerillä. Viikatteen käyttö on jäänyt minimiin.

Muistan, kun 30 vuotta sitten omakotitaloa ostaessani eräs lupaava ehdokas tarjosi taloa plus 700 m2 tonttia. Totesin ajan hengen mukaisesti, että tontti on liian pieni, jolloin vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: ”kyllä se riittävän isolta tuntuu, kun työntelee ruohonleikkuria”.

Miten oikeassa hän olikaan. Nyt kun sekä kotia että mökkiä kiertää nurmikko, olisin kiitollinen, kun olisin tyytynyt pienempään alueeseen.

Kehitys kehittyy. Reilu 10 vuotta sitten markkinoille ilmestyivät robottiruohonleikkurit. Erilaisilla messuilla tutkin ja tarkastelin ihmeellisyyttä. Kuuntelin lievästi epäuskoisena markkinamiesten myyntipuheita. Jotain jekkua siinä piti olla, kun kaikki näytti niin helpolta. Jätin asian moneksi vuodeksi sikseen, mutta sitten päivänä muutamana perheen piirissä kyllästyttiin valitteluuni ainaisista ruohonleikkuuvuoroista ja robotin hankinta tuli kerralla ajankohtaiseksi.

Uudet vempaimet herättävät minussa sekä uteliaisuutta että epäuskoa. Mainosmiesten puheet harvoin vakuuttavat. Kalliita ovat robotit, totesin. Rohkeasti ilmoitin paikkakunnan puutarhakonemyyjälle, että asennan itse reunalangat, eihän kone muuten pysy pilttuussa.

Ei kun asentamaan lankoja (reunalanka ja ohjauslanka, jonka avulla robotti osaa latausasemalle). Pensaat puut piti joko suojata pehmeällä suojalla tai kiertää reunalangalla törmäyksen estämiseksi. Tein työtä käskettyä ja sitten kokeilemaan robottiviritystä. Täytyy sanoa, että kokemukset ovat olleet positiiviset. Suuria virheitä ei ole tullut (kunhan muistaa olla huolellinen lankojen liitoskohtien asennuksessa). Uskollinen robotti ei valita eikä keksi omia oivalluksia puhumattakaan ryhtymisestä kahvitauolle. Kerran robotti pysähtyi johonkin esteeseen ja avasin kansiluukun: kone ilmoitti olevansa ”jumissa”. Autoin robotin pälkähästä ja kaikki jatkui taas ennallaan.

Ihmeellisen tasaista jälkeä syntyy valitulla leikkuuterien korkeussäädöllä. Ruoho pysyy koko ajan tasakorkuisena ja päällekatsojan mieliala korkealla. Sanoisin mainosmiehelle pari lausetta opastukseksi: robotilla nurmikko ei ole koskaan liian pitkä tai lyhyt vaan juuri sopivan tuuhea. Jostakin syystä sammaloituminen on estynyt ja entisetkin ovat kadonneet. Johtuneeko nurmen lyhyydestä vai jatkuvasta lannoittamisesta milliluokkaa olevilla ruohontähteillä, joita ei näe.

Kun ilta-aurinko siivilöi valoa alhaalta viistosti nurmikenttään on vaikutelma epätodellinen: samettimainen pinta jää viimeisenä mieleen ennen kesähämärän laskeutumista . Valitettavasti kesämökin koholle jääneet kivet estävät toistaiseksi ruohonleikkuun robotisoinnin kesäpaikassa.

Robotti voi siis tuoda helpotuksia arjen töihin. Pian - ehkä 10 vuoden päästä - ajamme itseohjautuvilla ja -ajavilla autoilla.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Hjallis Harkimon kesälämpimät

Heinäkuisessa iltalehden kolumnissa Hjallis Harkimo ihmettelee politiikan kummallisuuksia ärtyneeseen sävyyn: ”Ei ymmärrä äänestäjä, enkä ymmärrä minäkään”. Syy purkaukselle taitaa olla monitahoinen. Ehkä Harkimo haluaisi olla ministeri ja pistää asiat poikki ja pinoon. Viimeisin ”ministerikierrätys” oli sellainen, että kukaan ei kiertänyt, kaikki jäivät paikoilleen. Siinä meni tilaisuus. Tai ehkä hänellä on ajanpuutetta. Tylsä heinäkuu! Tai ehkä hän on liikemies, josta koskaan ei tule poliitikkoa. Oman firman johtaminen on aina jotain ihan muuta kuin politiikan johtaminen. Politiikassa kun joutuu ottamaan ison määrän muita tasavertaisia poliitikkoja huomioon.

Miten voisin auttaa Harkimoa, miestä, joka on turhautunut politiikan tekemiseen, kun mitään ei voi oikein yksin päättää? Sitä paitsi hän on eduskunnassa takapenkin miehiä, jolle asioita ei kerrota ensimmäisten joukossa. Harkimosta kyllä näkee, että idearikkautta on, mutta ideat ovat vähän kuin ampuisi summittaisesti haulikolla, harvat niistä lähtevät realisoitumaan.

Kaiken järkevän sotkija on byrokratia. Sääntöyhteiskunta estää ihmisiä ajattelemasta omilla aivoillaan. Harkimolla olisi tarjolla vaihtoehto, hänen omat aivonsa.

Harkimo ottaa kantaa perussuomalaisten ja hallituksen liepeillä vastikään ilmenneiden salaliittoteorioiden todenmukaisuuteen. Ihmiset kyselevät häneltä, mitä ”siellä” oikein tapahtuu. Asioissa on salattuja totuuksia sanovat sekä Harkimo että hänen äänestäjänsä. Minä taas olen sanonut, että prosessissa ei tapahtunut mitään kovin ihmeellistä. Siinä vain tapahtumien aukkokohdat täytettiin salaliittoteorioilla. Monista näytti, että hallitus yritti pysyä pystyssä hinnalla millä hyvänsä, mikä lienee luonnollista, koska luottoa puolueiden välillä vielä on. Hallitusta ei ole 1980-luvun alun jälkeen kaadettu heppoisin perustein, eikä muutenkaan.

Oppositio taas yritti osoittaa menettelyt epäkelvoiksi, saivathan ”siniset” säilytettyä poliittiseen voimaansa nähden ylisuuren ministeriryhmän. Niin minäkin ajattelen, mutta tuskin mahdan asialle mitään. Oikeuskansleri on asettunut hallituksen puolelle. Juridisesti asia meni oikein, mutta poliittisesti jää jotain hampaankoloon. Autoinko Harkimoa? Tuskin.

Kärsimättömänä luonteena Harkimo ei ymmärrä, miksi sotea siirrettiin vuodella eteenpäin. Kyllä hän ymmärtää, jos vähän yrittää: hanke oli menossa kiville. Harkimoa harmittaa selvästi, kun hän ei ole vallan kammareissa – siis etulinjassa – päättämässä asioista. Hän vain kuulee päätöksistä. Harkimo on huutavan ääni korvessa (tai keskellä kaupunkia), mutta huuto ei kanna vallan palatseihin.

Edustuksellinen demokratia siis toimii periaatteella, jossa tasan eivät käy päätöksenteon edellytykset. Näin se valitettavasti on: muodostuu esimerkiksi hallitustriumviraatti, jossa kärkikolmikko keskenään sopii asioista. Eduskuntaryhmän puheenjohtaja vihitään päätöksille ja hänen tehtäväkseen jätetään junailla asia läpi omassa ryhmässä. Jotkut purnaavat, useimmat jupisevat itsekseen: ”näin ei ainakaan olisi saanut tehdä”.

Kiertäessään maata Harkimolta kysytään kaatuuko hallitus. Vastaus kuuluu: en tiedä. En tiedä minäkään. Tuskin kuitenkaan.

Alkoholilain käsittelytapaa Harkimo vierastaa, koska siitä ollaan tekemässä omantunnonkysymys. Eikö tämä pitäisi viedä eteenpäin hallituksen diktaatilla? Minusta omatunto on hyvä olla mukana alkoholista päätettäessä. Mutta Harkimo ei moista ymmärrä: omantunnon pitäisi olla kahlittu.

Kaikki edellä kuvattu liittyy Harkimon mielessä politiikan uskottavuuteen tai pikemminkin sen puutteeseen. Hänen jakamansa moitteen saavat kuulla yhtälailla hallitus ja oppositio.

”Hallituksen tehtävä on harkita päätöksensä paremmin, tiedottaa yhtenäisemmin ja pitää huolta, että se puhuu yhtenäisellä äänellä. Nyt vaaditaan johtajuutta. Muuten kukaan ei pian jaksa ottaa tätä touhua vakavasti”, toteaa Harkimo närkästyneenä.

Tulkitsen, että Harkimo haluaa selvästi autoritaarisempaa otetta maan johtoon. Ehkäpä mallia pitäisi ottaa Unkarista tai Puolasta, kävihän Trumpkin kehumassa puolalaisia.

Hallituksen oikealla reunalla, jossa Harkimokin viihtyy, haluttaisiin kokoomuksesta uudenlaista versiota. Ongelmana on, että puolueen kannatus on nyt vakaimpien joukossa kaikista puolueista. Oikealle horjahteluun ei ole oikein varaa. Nyt perussuomalaiset on liittynyt kilpailemaan oikeistolaisesti ajattelevien äänistä. Erona on että kokoomus edustaa liberaalia oikeistoa ja persut konservatiivista oikeistoa. Orpon sosiaaliliberaalilinja ei käy Lepomäelle, Koskelle ja Harkimolle, ehkei myöskään Rydmanille. Mutta Häkkänen on menetetty vallan kammareihin.

Veikkaan, että jos Harkimo ei saa näkyvämpää asemaa omassa puolueessaan ja politiikassa yleensä, hän ei asetu enää ehdokkaaksi seuraavissa vaaleissa, siksi turhautuneen oloinen hän on puheissaan.