lauantai 12. heinäkuuta 2025

Urheilu vallankäytön välineenä

 

Hannu Pelttari on kirjoittanut aiempien urheiluaiheisten kirjojen jatkeeksi teoksen, jonka nimi on ”Diktaattori katsomossa” (Kirjapaja, 2020), jolla hän viittaa paitsi yhteen  kirjaan sisältyvään Berliinin olympiakisoja ja Hitleriä käsittelevään esseeseen, niin myös perusteeseen,  jolla hän on valinnut kirjaan mukaan tulevat aiheet. Niitähän piisaa Pelttarin valitsemalla metodilla. Hän on käyttänyt ”diktaattorin valtuuksia” ja valinnut juuri nämä kirjan sivuille taltioidut tarinat.

Kirjan alaotsake vastaa mielestäni pääotsaketta paremmin kirjan sisältöä ja kuuluu seuraavasti: ”Tositarinoita urheilusta vallan varjossa”. Tämän otsakkeen mukaisesti hän on valinnut teoksen kahdeksaan lukuun tarinoita,  joissa urheilua on käytetty jonkin vallankäytön välikappaleena urheilun historiassa. Olen itse valinnut tarkastelun ja arvioinnin kohteiksi kaksi esseetä: ”Media kaappasi urheilun  - tukahduttaako myös?” ja ”Urheilijat aktivisteina – mustat nyrkit Mexicossa”, joka kiertyy kahden pikajuoksijan Tommie Smithin ja John Carlosin elämäntarinan  ja urheilija-aktivismin ympärille.

Molemmat esseet ovat tuiki ajankohtaisia: media todella vyöryttää harmaan eminenssin tavoin urheilun  taustalla ja tarvittaessa syrjäyttää itse urheilutapahtuman  edun tieltään. Tommie Smith ja John Carlos toimivat varhaisina muurinmurtajina rodullista tasa-arvoa tavoittelevassa  rintamassa, kuten tämän päivän urheilija-aktivistit taistellessaan rodullisen tasa-arvon puolesta.

::::::::::::::::::::::::

Media kiinnostui urheilusta Suomessa  varsin myöhään 1800-luvun lopulla ja silloinkin vain pienin  uutisin. Niinpä vuosisadan vaihteen olympiakisat menivät miltei ohimenevällä maininnalla  Suomen lehdistössä. Vuoden 1912 olympiakisat  olivat varsinainen median seurannan lähtölaukaus, joskin Hannu Pelttari kiistää lähteisiinsä viitaten , että niissä olisi juostu Suomi maailmankartalle (”Urheiluhistoriamme suurin huijaus”). Pikemminkin Suomi tuli tietoiseksi olemassaolostaan ja kansallisesta itsetunnosta. Suomen lehdistössä kisoille saatettiin uhrata jopa sivu päivittäin.  Sekä porvaristo että työväestö pyrkivät omimaan kisojen suuren sankarin Hannes Kolehmaisen  ennen kuin hänestä tuli koko kansan hymyilevä Hannes.

Kaksikymmentäluvulla media sai yhä vaikuttavamman aseman. Helsingissä jopa kuulutettiin kovaäänisten kautta suurkilpailujen tapahtumia. Radio teki myös läpimurron kaksikymmentäluvun lopulla tullen vuosikymmeniksi merkittävimmäksi sähköisen tiedonvälityksen kanavaksi.

Berliinin olympiakisat olivat varsinaiset radiokisat, mutta muutakin mullistavaa tapahtui. Saksassa nimittäin aloitettiin  TV:n koelähetykset jo Berliinin kisojen yhteydessä ja Yhdysvalloissa 1950-luku muodostui TV:n vuosikymmeneksi vastaanottimien määrän lisääntyessä räjähdysmäisesti.  Radion valtakausi urheilussa ulottui silti pitkälle 1960-luvulle saakka. Itsekin seurasin tuolloin Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen selostuksia suurella innolla.

Vuoden 1960 olympiakisat seurasin isoisäni maatilalla. Maalaistalon tupaan olivat TV:n äärelle kokoontuneet naapuritkin. Isäntä oletti, että vieraat sammuttavat TV:n lähtiessään.  Koulussa biologian opettajani antoi mahdollisuuden seurata ”yksityisesti” Oslon hiihdon maailmanmestaruuskisoja kesken  oppitunnin vuonna 1966. Televisio yleistyi 1960-luvulla ja ohitti radion selkeästi seuraavalla vuosikymmenellä. Seitsemänkymmentäluvulla tulivat sitten väri-TV:t  Itse näin ensimmäiset väri-TV-lähetykset vuonna 1974.

Satelliittilähetykset astuivat kuvaan mukaan Tokion vuoden 1964 olympiakisojen yhteydessä. Tosin lähetykset tulivat Suomeen pienellä viiveellä. Englannissa vuonna 1966 pidetyt jalkapallon MM-kisat olivat todellinen läpimurto televisiolle. Minäkin seurasin intensiivisesti  Eusebiota  ja muita virtuooseja.

Medianäkyvyyden lisääntyessä raha rupesi näyttelemään yhä merkittävämpää osaa suurkilpailujen  järjestämisessä ja televisioinnissa. Vähitellen TV:llä oli mahdollisuus vaikuttaa urheilulähetysten  sisältöön ohi järjestäjien tavoitteiden. Raha ratkaisi. Aluksi liikkuivat miljoonat, sitten kymmenet miljoonat ja lopulta miljardit.

Suosiotaan nostivat erityisen hyvin TV:hen sopivat lajit, kuten snooker. Omaksi suosikikseni on noussut jousiammunta,  joka hyötyy TV-näkyvyydestä.

Median määrätessä osin myös kilpailujen sisällöistä on käynyt niin,  että esimerkiksi yleisurheilun Timanttiliigassa ei nähdä pitkiä juoksumatkoja. Kaupallinen media jopa pyrkii puuttumaan yksittäisten lajien sääntöihin,  joilla urheilulajia harjoitetaan. Paroni Pierre de Coubertinia voisi soveltaa seuraavasti:  tehokkaammin, tiivistetymmin,  kaupallisemmin. Lajivalikoimassa on tapahtunut mullistus. Uusia lajeja työntyy media- ja urheilumarkkinoille ja osa vanhoista lajeista kärsii aneemisuudesta. Aiemmin hyvin keskeinen ”Nykyaikainen viisiottelu” sopii esimerkiksi: se ei enää ole erityisen nykyaikainen eikä merkitykseltään keskeinen, mutta toisaalta juuri viisiottelun sääntöjä on urheilulajien keskinäisen kilpailun paineessa muutettu ehtimiseen.

Vielä suurempia mullistuksia on tulossa.

Tietokonepelaaminen  on kehittymässä  kovaa vauhtia uudeksi mahtilajiksi. Internet luo yhä uusia mahdollisuuksia pelaamiseen. Samaan aikaan tiedonvälityksen kirjo kasvaa eikä yksikään vanhoista ”kanavista” ole putoamassa pois. Media määrää tahdin, siitä tulee yhä suurempi vallankäyttäjä. Lajikohtaiset kanavat muun muassa yleistyvät.

Näyttää siltä,  että seuraava suuri asia on juuri e-urheilu. Herää paljon kysymyksiä. Käydäänkö taistelua osanottajien välillä enää eri maita edustaen vai ovatko urheilijat taustayhtiöidensä edustajia?

Jopa korona on muuttamassa urheilun sääntöjä. Vaikuttaahan epidemia tiloihin, yleisöön, suorituspaikkoihin ja moniin muihin asioihin. Siirrytäänkö urheilussa etäurheiluun? Jääkö henkilökohtainen kontakti pois? Vain taivas on rajana muutoksille: muuttuvatko olympiakisat aidosti suorituspaikkojen osalta koko maailman kisoiksi?

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Tommie Smith ja John Carlos ovat kotoisin laajan Amerikan mantereen eri puolilta, mutta yhteinen kokemus oli köyhyyden kurimus. Silti molemmat raivasivat tien yleisurheilun huipulle.   Se oli toimiva sosiaalisen nousun väylä mustille. Carlosia ja Smithiä voi verrata vain Muhammad Aliin, joka samalla tavalla taisteli rotunsa oikeuksien puolesta. Ensimmäisenä sai kyytiä  Alin ”orjanimi” Cassius Clay.

Vietnamin sodan vastustaminen ja kieltäytyminen palvelusta veivät Alilta maailmamestaruuden ja työmahdollisuudet. Silti Ali taisteli itsensä mustan yhteisön sankariksi, joka  uransan loppupuolella nousi myös valkoisen rodun ylpeydeksi. Viimeinen todiste tästä saatiin,  kun Ali sytytti olympiatulen Atlantassa 1996.

Toki urheilussa eteneminen huipulle saakka oli mahdollista vain harvoille ja valituille,  joiden lahjakkuusrakenne antoi siihen mahdollisuuden. Carlos ja Smith olivat tiedostavia mustien oikeuksien puolustajia, jotka käyttivät tilaisuuden hyväkseen asiansa puolesta.

Smith sen enempää kuin Carloskaan eivät olleet militantteja, vaan Martin  Luther Kingin liikkeen kannattajia.  Molemmat lahjakkuudet valmistautuivat Mexico Cityn vuoden 1968 olympiakisoihin. Kumpikin onnistui pääsemään loppukilpailuun 200 metrin juoksussa. Sekä Smith (kulta) että Carlos (pronssi) nousivat palkintopallille käsi ojennettuna ylös, toisella vasen käsi, toisella oikea.

Smithin ja Carlosin vastoinkäymiset Meksikon jälkeen olivat  aivan omaa luokkaansa. Heillä oli suuria vaikeuksia sopeutua siviiliin johtuen tekojensa seuraamuksista Meksikossa. Työmahdollisuuksia ei kerta kaikkiaan annettu.

Tommie Smithin voittoaika oli maailmanennätys,  19,83, mutta se hukkui protestin hälinään. Smithin ja Carlosin vierellä palkintopallilla seisonut Australia Peter Norman tuki protestia omalla henkilökohtaisella panoksella  joutuen hänkin vaikeuksiin tapahtuneen  johdosta. Myös 400 metrin voittaja ja ME-mies  Lee Evans oli osa protestia vahvistaen siten taistelurintamaa. Koko 400 metrin juoksun kolmoisvoiton tuonut amerikkalaistrio oli palkintojen jaossa mustat baskerit päässä.

Kuten sanottu kisojen jälkeen vuosikausien ajan Smithillä ja Carlosilla oli vaikeaa. Mutta kaikki voi muuttua ja kaikki muuttui. Aivan kuten Alin kohdalla niin myös Smithin ja Carlosin teon hyväksyttävyys kasvoi 2000-luvulle tultaessa. Heidät hyväksyttiin ja heille jopa pystytettiin patsas.

Yksi asia on selvä: Smith ja Carlos toimivat rotuerottelun vastaisen taistelun airuena. He olivat suunnannäyttäjiä niille,  jotka nyt jatkavat aktiiveina pikajuoksukaksikon työtä.

Smith ja Carlos osoittivat,  että uhraamalla oman hyvinvointinsa voi saavuttaa jotain suurta, jotain koko kansakuntaa koskevaa…. ei, vaan koko maailmaa koskevaa.

:::::::::::::::::::::::::

Hannu Pelttarin kirja muodostuu löyhästi toisiinsa sidoksissa olevista tarinoista,  joita yhdistää kilpaurheiluun liittyvä vallankäyttö.  Vallankäyttö on usein epävirallista ja välillistä, mutta monella tapaa vaikuttavaa. Monesti kertomuksissa on vahva yhteys suuriin yhteiskunnallisiin mullistuksiin.  Esseiden keskushenkilöt ovat poikkeusyksilöitä, joita ohjaa järki tai tunne niin kuin ihmiselämää yleensäkin. Helppolukuiset tarinat voi lukea satunnaisjärjestyksessä  kiinnostuksen mukaan.

 

sunnuntai 6. heinäkuuta 2025

Entä jos Venäjä voittaa sodan?

 


 

Julkaisin blogikirjotukseni ”Natoon liittyminen – jälkiviisauden analyysit” 10.6.2023, jota lainaan ohessa soveltuvin osin. Pohdin siinä monista näkökulmista Natoon liittymisen merkitystä mahdollisesti syttyvän sodan näkökulmasta.

Yksi lähestymistapa johtaa juurensa johtamisen filosofiaan. Usein todetaan, että suuri johtaja  (millä elämän alueella tahansa) johtaa joukkojaan edestä. Hän siis omalla esimerkillään johtaa joukkojaan kohti päämäärää. Sotilasliittoon päin kallellaan olevien odotus oli,  että presidentti (Niinistö) raivaa tien auktoriteetillaan Natoon. Monen mielestä asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Kenraalin ei esimerkiksi kannata johtaa joukkojaan  edestä vaan vähän taaempaa,  jotta näkee kokonaiskuvan ellei sitten tarkoiteta edestä johtamista pelkästään vertauskuvallisessa mielessä. Hyvä johtaja ei ole pelkästään esimerkillä johtaja vaan myös strateginen johtaja.

Mielestäni presidentti Niinistö menetteli juuri niin kuin presidentin pitää menetellä haettaessa Natoon. Hän halusi johtaa kansaansa hieman varovaisemmin kuin monet muut eikä rynnätä kärkeen hulmuavien lippujen etujoukoissa. Minulle - Nato-kriitikolle - presidentti edustii tarpeellista vastuuntuntoa ja perehtyneisyyttä.  Pelkäsikö presidentti? En tiedä, mutta siitä olen varma, että hän tunsi valtavaa vastuuta siitä, tehdäänkö akuutissa tilanteessa oikein.

Lopulta päätökseen johtanut argumentti tuli hiukan yllättävältä taholta: Venäjän hyökkäys Ukrainaan 22.2 2023 laukaisi enemmistön kannan. Kollektiiviselle pohdiskelulle pantiin piste: liityimme Natoon. Päätös syntyi ”yhdessä yössä”.

Entä nyt, kun ajattelemme - liityttyämme Natoon - tehneemme kaiken oikein? Risto E.J. Penttilän mukaan ”Suomi on turvasatamassa”. Minusta se ei ole.  Asia on kesken, eikä Nato tarjoa meille turvasatamaa esimerkiksi kyber- ja hybridiuhkia vastaan. Hyppäsimme liikkuvaan junaan. Olemme mukana jatkokertomuksessa, jonka suunnan olemme kuvitelleet hahmottavamme. Historia ei kuitenkaan ole loppunut, niin kovasti kuin sitä toivommekin. Siksi valitsin aikanaan - runsaat 2000 blogikirjoitusta sitten - tämän kirjoitussarjani nimeksi ”Historia jatkuu”.

Tuntuu kauhuskenaariolta luottaa tosiasialähteenä Donald Trumpiin, joka on kuuluisa siitä, että panee päätöksensä uusiksi ennen kuin yö vaihtuu päiväksi.  Soveltaako hän logiikkaansa Naton viidenteen artiklaan. Johdetaanko tulevia aikoja hetken mielijohteesta?

Kun toimittaja kysyi Trumpilta, onko oletettavaa, että Putin jatkaa  valloituksiaan Ukrainan jälkeen, oli vastaus ”on se  mahdollista”. Jonain toisena hetkenä hän voi vannoa viidennen artiklan nimiin.

:::::::::::::::::::::::::::::::

HS:n (3.7.2025) Suvi Turtiainen on haastatellut saksalaista professoria ja sotatutkijaa Carlo Masalaa, joka esittää yhtenä tulevaisuuden skenaariona, että Venäjä onnistuu tavoitteessaan hajottaa Nato. Se merkitsisi Venäjälle sodan voittoa tai ainakin osittaisvoittoa. Masala on kirjoittanut kirjan ”Venäjä voittaa – skenaario” (Siltala), jonka Tommi Uschanov on kääntänyt suomeksi. Referoin ohessa Turtiaisen Masala-haastattelua ja lisään omia kommenttejani.

Masala haluaa eurooppalaisten ainakin tiedostavan vaarat. Tähän asti Venäjä on pyrkinyt testaamaan puolustajan uskottavuutta erilaisilla ja kiusaamishärnäämisillä. Masalan tyylistä antaa kuvan mainittu Turtiaisen haastattelu, jossa professori luo kuvitellun tilanteen, jossa Venäjä yllätyshyökkäyksellä valtaa pienen osan Suomen pinta-alasta. Ottaisiko Venäjä tällaisen riskin? Entä ottaisiko Yhdysvallat riskin, että puolustaisi Suomea silläkin uhalla, että Venäjä hyökkäisi vastareaktiona suomalaista suurkaupunkia vastaan? Melko rohkeaa aprikointia.

Masalan noin satasivuisessa skenaariokirjassa eletään vuotta 2028. Ollaan edetty vaiheeseen, jossa eurooppalaiset ovat kyllästyneet tukemaan Ukrainaa ja Ukraina itse on joutunut antautumaan Venäjälle. Samaan aikaan populistit ovat nousseet valtaan Ranskassa ja lännessä toiveikkaasti odotetaan vapaamielisemmän hallituksen nousua valtaan Venäjällä. Venäjä miehittää osaa Viroa ja Natomaat eivät pääse yksimielisyyteen yhteistyöstä keskenään. Naton viides artikla osoittautuu hyödyttömäksi.

Masalan uhkaskenaarion kohteena on hänen kirjassaan itse asiassa Viro eikä Suomi. Sama se. Itselläni on vaikeuksia sulattaa teoriassa tällaista vaihtoehtoista skenaariota yhtenä mahdollisena toteutumana. Siinä on liian paljon spekulatiivisuutta. Mahdoton ajatus se ei kuitenkaan ole. Jotain tämän suuntaista voi oikeastikin tapahtua elävässä elämässä ja vain yhdeksi mahdollisuudeksi se lienee tarkoitettukin.

HS:n Suvi Turtiainen asettaa kyseenalaiseksi länsimaiden ajautumisen näin helppoon Venäjän virittämään ansaan. Voin yhtyä hänen kantaansa. Tämä ei kutenkaan ole oleellista vaan kansainvälisen politiikan Pandoran lippaan avaaminen. Kuka sen avaa, joutuu ennalta arvaamattomiin ikävyyksiin. Yrittäjiä voi olla montakin, mutta vaara koskenee kaikkia, jotka rohkenevat Pandoran lippaan avauspuuhiin, so. pyrkivät konfliktissa paljastamaan ratkaisun, jonka kuvittelevat olevan kaikkien hyväksymä.

Konfliktissa on helppo nähdä toiveajattelusta johtuvia virhepäätelmiä. Näitä kuvitelmia ovat: 1) sopimukseen perustuvat asioita kunnioitetaan (viidennen artiklan kaikkivoipaisuus), 2) yhteistyön ja yksimielisyyden edut ovat voimassa, 3) luottamukseen nojaaminen yleensä kansainvälisissä suhteissa kannattaa, 4) oman edun tavoittelun välttäminen on pääsääntö , 5) heikompien auttaminen ja vahvemman oikeuden käytön kieltäminen ovat yleisesti hyväksyttyjä päämääriä.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Suurvaltojen luonne on osin muuttunut. Venäjä jatkaa vanhalla imperialistisella linjalla, joka kohdistuu pääasiassa sen rajanaapureihin, Yhdysvallat sen sijaan on muuttanut strategiaansa. Tänä päivänä sillä on ”tukikohtaimperialismin” lisäksi vanhatyyppisiä kolonialistisia pyrkimyksiä (Panama, Grönlanti). Kun Yhdysvalloilta haetaan tukea, on huomattava, että sen toimintatavat ja strategiat ovat muuttuneet. Pahimmillaan USA ja Venäjä voivat kannustaa toisiaan imperialismin tiellä.

Yhdysvaltain presidentti on perinteisesti seisonut länsivaltojentukena, mutta Donald Trumpin aikana asetelma on horjunut, sillä Trump on pelannut osin Vladimir Putinin pussiin ja käyttäytyy muutoinkin arvaamattomasti ja arveluttavasti. Trump tulkitsee muiden asioita ja omia asioitaankin omalla tempoilevalla tavallaan

Yhdysvalloilla on pyrkimys ainakin pidemmällä aikavälillä vetää joukkojaan pois Euroopasta. Mitä vähemmän joukkoja on, sitä epävarmemmaksi käy Euroopan valtioiden tukemisen mahdollisuus. Myös pelotevaikutus heikkenisi. Euroopan riittävän omatoimisen puolustuksen rakentaminen on jättimäinen kestohaaste. Viime aikoina  Saksa – esimerkkinä - onkin tiivistänyt puolustustaan  ja lisännyt asevarusteluaan. Tämä on poikkeus aikaisempaan, sillä Saksa on perinteisesti pelännyt ydinsotaa, jos se lisää omaa varusteluaan. Putin on käyttänyt tätä saksalaisten  pelkoasennetta hyväkseen uhkailunsa tehostamisessa. Tilanne on nyt kuitenkin muuttumassa: Saksa ymmärtää tänä päivänä, että pohjoisessa ovat etulinjan maat, joita pitää tukea.

Masala toteaa, että Suoimikin tarvitsee apua muilta. Kun haastattelun lopuksi Suvi Turtiainen reaktionomaisesti toteaa hänelle, että Suomen puolustus on kunnossa, ja että jo ennen nykyistä kriisiäkin Suomella oli uskottava puolustus, Masala on  vähän aikaa hiljaa, mutta toteaa sitten, että lopulta ”tekin tarvitsette liittolaisia”.

Melko yleisen asiantuntijoiden konsensuksen mukaan Venäjä kohdistaa aggression Ukrainan ulkopuolisiin tahoihin, jos se pääsee niskan päälle Ukrainassa.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Historiankirjoitus joutuu lujille yrittäessään luoda edes joltisenkin tasapainoista  kuvaa Lähi-idän nykyvaiheesta historian muodostamaa näyttämöä vasten. Donald Trump - jos ei muuta - toimii kaiken kakofonisen sekasoinnun symbolina. Voittajat ja tappion kärsineet ovat vielä hämärän peitossa, mutta riitaisat äänet ulottuvat  vuosien ja taas vuosien päähän.

Masala pyrkii olemaan tietoisesti inhorealisti, jolla hän uskoo torjuvansa liiallisen luottavaisuuden, että kaikki järjestyy. Toisinkin voi käydä ja Masala on ottanut tehtäväkseen valmistella meitä vaihtoehtoiseen lopputulokseen.

keskiviikko 2. heinäkuuta 2025

Tappavampi Nato?

 


 Samaan aikaan, kun maailmalla raivoaviin kriiseihin ja sotiin yritetään löytää rauhanomaisia ratkaisuja, kovenee  avainhenkilöiden kielenkäyttö. Naton pääsihteeri Mark Rutte, jyrkkä oikeistolainen, maalaa pirun seinälle puhuen tappavammasta Natosta kiveen hakattuna päämääränä.

Varustautuminen ja vastavarustautuminen viettävät riemujuhlaa kansalaisien hämmästellessä isojen herrojen intoa käynnistää pahaenteisesti jotain suurta. Tällä verukkeella sitä ei tietenkään markkinoida vaan puhutaan puolustukseen käytettävistä kertaluokkaa suuremmista määrärahoista.

Eetteri on täynnä arvailuja siitä, kuinka kauan menee ennen kuin Venäjä on valmis hyökkäämään Naton kimppuun - Suomi mukaan lukien. Nyt siis ei enää uskota ”pelotteen” laimentavan vastapuolen sotaintoilua. Tilanne muistuttaa ensimmäistä maailmansotaa edeltäviä kuukausia: marssittiin kaduilla miehisen kunnon korostamisen merkiksi. Nyt tosin en tiedä tavallisten ihmisten sotainnosta, mutta johto ja spekulantit ovat  valmiina. Puhutaan kolmesta, viidestä tai seitsemästä vuodesta Venäjän hyökkäyksen alkamiseen ikään kuin konkreettiset numerot lisäisivät uskottavuutta.

Rutte aivan silmissä mielistelee presidentti Trumpia tarttuen hänen puheidensa mahtipontisiin yksityiskohtiin myönteisessä mielessä tai suorastaan palvovassa  hengessä. Vastenmielistä! Makeilu tuntuu yltävän diktatuurien johtomiesten puheiden tasolle.

Mitä isot edellä sitä pienet perässä. Presidentti Stubb on ottanut roolin Rutten (ja välillä Trumpin) aisankannattajana niin, että meinaan punehtua. Vähempikin itsekorostus riittäisi.

Nato-maiden kaitsemisessa sitä työtä onkin. Kukin 32 jäsenmaasta on keskittynyt omien turvallisuusetujensa vaalimiseen. Turvallisuusyhteistyössä odotukset ovat samaan aikaan korkealla tasolla.  Euroopan valtioita koskevien yhteisten tavoitteiden onnistumisesta on aivan liian optimistinen kuva. Omalta osaltani olen varoittanut jo 2010-luvulta lähtien ylioptimistisuudesta Nato-liittoutuneiden tavoiteasetannassa, joka voi johtaa törmäyskurssille erimielisten osallistujatahojen kesken.

Puolustusmäärärahojen tavoitetaso on asetettu viiteen prosenttiin bkt:sta (helpotukseksi on laadittu 3,5  + 1,5 prosentin asteikko) varsinaisen aseistuksen  lisäämiseksi sekä sotilasliittoa voimistaviksi agendoiksi ja niitä vastaaviksi resursseiksi. Espanjan ja muiden Etelä-Euroopan valtioiden peli omaksi hyödyksi on vastenmielistä ja kertoo huonosta moraalista. Siihen tuskin koskaan totutaan muissa jäsenvaltioissa. Mutta eipä asiaa auta yhtään Donald Trumpin häilyvät kannat. Epäilen, että Trump haluaa kevennystä omiin prosentteihinsa. Säännöt ovat niin kuin niitä luetaan.

Ennen suuria kokouksia puhutaan paljon yksimielisyydestä, mutta sillä vain tehdään karhunpalvelus faktoille. Eripura on silmin nähtävää ja korvin kuultavaa.

Entä Naton viidennen artiklan tuoma turva? Itse artikla on väljä ja sillä lähinnä katetaan monia sodan esille tuomia huoltohaasteita. Aseellinen tuki ratkaistaan jäsenvaltioiden parlamenteissa, kussakin erikseen ja itsenäisesti. Tapansa mukana Trump on antanut horjuvia ”mielialamielipiteitä” viidennen artiklan tulkinnoista. Mihin esimerkiksi Suomi voi tosiasiassa luottaa?

Entä sitten  tarkempi jakoesitys puolustusmäärärahojen osalta (pehmeät ja kovat toimenpiteet)? Mihin luetaan esimerkiksi   pitkäaikainen tarve laajentaa vaikkapa rataverkkoa? Se voidaan sisällyttää sekä koviin että pehmeisiin keinovalikoimiin tarkoitusperän mukaan, josta käydään vääntöä.

Viimekätisenä tavoitteena on eurooppalaisen sotilasmahdin luominen. Potentiaalia on, mutta miten lienee tahdon laita?  Länsi-Euroopassa on totuttu niin laajaan hyvinvointiin, että sodan mahdollisuudesta puhumisesta on pitkin matkaa suorastaan laistettu.

Edellä esitettyyn viitaten 150 miljardin yhteisvelkaratkaisu on kaikkea muuta kuin lukkoon lyöty.

Miinusta ei ole tarpeeksi keskusteltu Yhdysvaltain omaksumasta ”trumpilaisesta marttyyriudesta”. Sen mukaan Yhdysvaltain joukot taistelevat Euroopan puolesta. Aivan varmasti Yhdysvallat sijoittaa joukkoja Eurooppaan ja aseistaa Eurooppaa myös siksi, että se haluaa siirtää etulinjansa Eurooppaan eikä omille rajoilleen tai lähialueille. Natsi-Saksa pystyi Amerikan mantereella toisessa maailmansodassa vain tihutöihin satamissa.  Taistelut käytiin Euroopassa ja Kauko-idässä. Kiitoksen taistelutahdosta ansaitsevat sekä eurooppalaisten vastarinta että Yhdysvaltain massiivinen tuki.

::::::::::::::::::::::::::

Kaikkialla Euroopassa lisätään sotilaallista valmiutta, mutta silti useista aselajeista lasketaan puuttuvan merkittäviä osia. Ollaan  rajalla, jossa pitää tehdä dramaattisia päätöksiä. Niinpä esimerkiksi Saksassa suunnitellaan asevelvollisuusarmeijaan siirtymistä. Jo viime vuonna paljastui hävettäviä puutteita, joiden  takia  ei pystytty aseistamaan joitakin joukko-osastoja joko puutteellisten  asemäärien tai sitten aseistuksen huonokuntoisuuden takia. Myös miehistöpula on ilmeinen.  

Tappavampi Nato? Tuntuu siltä, että eurooppalaisten monimutkaisten  ongelmien ytimessä on pikemminkin armeijoiden  varustuksen, tehokkuuden, yhteisen tahtotilan, diplomaattisen kyvykkyyden ja sen kuuluisan ”pelotteen” puute kuin Mark Rutten kiirehtimä armeijoiden parempi valmius  tappaa.

torstai 26. kesäkuuta 2025

Kun tietokone kannettiin työpaikalleni…

 


Joskus vuoden 1984 vaiheilla mikrotietokoneet tekivät läpimurron ja monissa yrityksissä ryhdyttiin pohtimaan tietotekniikan hyväksikäyttöä työn tehokkuutta lisäävänä apuvälineenä. Silloin puhuttiin automaattisesta tietojenkäsittelystä, ATK:sta.

It tuli  oppilaitosympäristössämme  neitseelliseen maaperään. Muistan hyvin tavattoman innostukseni ja kuinka yritin parhaani mukaan saada muutkin henkilöstööni kuuluvat motivoitumaan uuteen it:n ihmeelliseen maailmaan.

Oleellisin asia luki tietokoneen kuorissa: PC, personal computer eli henkilökohtainen tietokone.  Kaikkien huulilla oli ”IBM-yhteensopiva mikrotietokone”. Tuli tunne, että pystyttiin hallitsemaan ympäristöä ikioman tietokoneen avulla.  Irtauduttiin ainakin  osaksi  keskuskone - tyhmä pääte  -ympäristöstä. Ikään kuin kaksi maailmaa olisivat kohdanneet toisena.  Molemmat oppivat toisiltaan – usein kantapään kautta.

Mäntsälän kansalaisopiston ensimmäinen PC oli varsinainen tehopakkaus Olivetti M 24 SP, jonka avulla oli tarkoitus rakentaa kurssihallinto-ohjelmisto kansalaisopistoille. Sen verran ummikkoja oltiin kunnanhallinnossa, että lupa hankintaan piti pyytää kunnanjohtajalta.

Itse mikrotietokoneen ominaisuuksia kehuin kaikille, jotka jaksoivat kuunnella…..

Tuumasta toimeen: voitiin käynnistää kokeilu johdollani ja koodaajakin löytyi läheltä: vaimoni Tuula oli atk-alan ammattilainen, josta myöhemmin tuli hankkeen pitkäaikainen johtaja.

Ohjelmalle tarvittiin nimi ja sellaiseksi sovittiin ”Halli”. Siinä oli vähän hallintoa ja annos kodin lemmikkiä.

Ei kulunut kauaakaan, kun naapuriopistot  alkoivat kysellä ohjelmiston perään ja siinä vaiheessa kypsyimme itsekin ajatukseen, että ohjelmisto – joka aluksi oli tarkoitettu vain omaan käyttöön  -  voisi olla kaikkiin kansalaisopistoihin sopiva. Kilpailevia ohjelmatuotteitakin alkoi ilmestyä. Yksi oli suuren saksalaisyhtiön tarjoama ohjelma, jota myytiinkin 25 kappaletta, mutta heitti sittemmin pyyhkeen kehään.

Koska ohjelmalla oli noin 300 kansalaisopiston markkina, johti tämä yhtiön perustamiseen. Yrityksen  nimeksi tuli Mäntsälän ATK-palvelu Oy. Yhtiö oli alusta asti perheyritys. Kun ohjelma alkoi myydä itse itseään periaatteella hyvä kello kauas kuuluu, muuttui yhtiön  nimi Wildfrost Oy:ksi.  Myös ohjelmiston nimi muuttui: uudeksi nimeksi tuli  HelleWi. Toimitusjohtaja oli alusta lähtien Tuula Tikka.

Teknisesti ohjelma on kehittynyt asteittain toimien aluksi Dos-käyttöjärjestelmällä, sitten Windowsilla ja nyt lopuksi pilvipohjalta. Samalla ohjelmiston avulla hallittava tietosisältö on laajentunut kurssihallinnosta kymmeniä eri piirteitä käsittäväksi ohjelmistokokonaisuudeksi, toiminnanohjausjärjestelmäksi.

Henkilökunta on kasvanut ohjelman laajenemisen myötä ja oli loppuvaiheessa noin seitsemän henkilön suuruinen. Joukossa on myös kotipaikkauntamme Mäntsälän koodaajia ja toimiston hyviä henkiä .

Kaikki loppuu aikanaan, oli syytä tehdä sukupolvenvaihdos, joka kävikin poikkeuksellisen sujuvasti. Hankkeen alullepanijat ovat  aika päiviä  sitten siirtyneet eläkkeelle, mutta seuraavat aktiivisesti opistomaailman  kuulumisia. Monissa yrityksissä eläkkeelle siirtyvät vievät arvokkaan tiedon mennessään, mutta eivät tässä yrityksessä: vanha suola janottaa niin paljon, että apu löytyy ajan haasteisiin – näin uskallan sanoa - vieläkin opiston hyviltä hengiltä.

Olemme olleet onnekkaita – ja uskallan sanoa ylpeitäkin -  saadessamme osallistua monien oppilatomuotojen ja muiden asiakkaiden tietojärjestelmien  kehittämiseen. Toivotamme onnea ja menestytä ohjelmiston  uusille omistajille.

 

 

lauantai 21. kesäkuuta 2025

Demokratia vahvistuu uudelleen - autoritaarisuuden voittokulku jatkuu

 

 

Otsake on laadittu tietoisesti ristiriitaisesti, mutta toiveita herättävästi. Tuntuu, että on pakko aloittaa lähtökohdista, jotta pystytään haastamaan demokratian vastavoimat. Helsingin Sanomien päätoimittaja Antero Mukka  on ”paatunut” demokraatti eikä ajatus ole loitontunut kauaksi meikäläisestäkään. Mukka kirjoittaa15.6.2025  alakuloisesti maailmanmenosta kolumnissaan ”Tyranni tarraa valtaan lietsomalla uhkia”. Pitää paikkansa. Joskus tekee mieli kuitenkin  kurkistaa autoritäärisyyden  puolelle, mitä sinne kuuluu. Tunnustan heti kantani: sieltä ei löydy vaihtoehtoa, mutta sen sijaan kyllä pyrkimystä rikkoa toimivan demokratian panssari.

Hesarin linja on oikeansuuntainen, mutta parannettavaa siitäkin löytyy. Hesarikin tietoisesti tai tahtomattaan myötäilee ajan virtauksia ja koputtelee demokratian vaihtoehdon ovia.  Mieleen tulee edellisessä blogikirjoituksessani esittämäni  Hesari-kritiikki. Lehti asettui pääkirjoituksessa ”Raja aukeaa railona Suomessa” (8.6.2025) kannalle, joka on tulkittavissa vähintään ambivalentisti pyrkimykseksi luopua maamme itäosien voimaperäisestä kehittämistä ja sitä kautta myös puolustamisesta.  Osa itäosien ”kehittäjätahoista” aiheellisesti protestoi lehden ”linjaa”.

Tuleepa mieleen jakomielinen taistelu demokratiasta 1930-luvun Suomessa. Aluksi näytti siltä, että Hesari ymmärsi  johonkin pisteeseen saakka Lapuan liikkeen toimintaa, mutta kääntyi sitten kiireesti kansanvaltaisten tahojen tueksi tajuttuaan tyrannian kokelaiden vallanhimoisen luonteen - ja hyvä niin.

Tänä päivänä demokratian puolustus säröilee. Julkisuudessa kehiin heitetään välillä  arveluttavia ja vanhoillisia interventioiksi tulkittavia lausumia. Otan tästä suuntauksesta  esimerkiksi Riikka Purran ja Paavo Väyrysen mielipideilmaston. Molemmat haluaisivat olla konservatiivisesti ajattelevan kansanosan puolella ja kansan syvien rivien tulkkina pahaa maailmaa vastaan. Molemmat kosiskelevat pinnan alla kytevien mielipiteiden esittäjätahoja, jotka eivät tohdi tuoda itseään esille selkeästi. Kumpikin haikailee menneiden perään, jolloin asioista vedettiin heidän mielestään parempia so. oikeampia  johtopäätöksiä.

Purra kaipaisi markkaa takaisin kansallisomaisuuden pelastamiseksi ja Väyrynen – Purraa myötäillen -   väärin perustein valmisteltujen integroitumisten haastamista. Väyrynen vetää kannattajien näkökulmasta  oikeasta narusta: muut Skandinavian maat eivät menneet valuuttaliittoon eivätkä liittyneet EU:hun, joista pois jääminen -  kuten muut Pohjoismaat olivat tehneet – olisi taannut Purran ja Väyrysen mielestä skandinaavisen  hyvinvointiyhteiskunnan kukoistuksen jatkumisen myös meillä Suomessa.

 Hämmentävällä tavalla Yhdysvallat  alkaa muistuttaa joiltakin oleellisilta osin Kiinaa ja Venäjää. Kalifornian demokraattikuvernööri Gavin Newsom  syyttää Trumpia parhaillaan meneillään olevien levottomuuksien projisoimisesta ulkopoliittisiksi turvallisuusongelmiksi, josta tietenkään ei ole kyse.

Trumpin autoritaarisuus saavuttaa uusia voittoja  demokratian kärsiessä kirveleviä tappioita. Samaan aikaan riehuu sota Ukrainassa ilman, että on näkyvissä minkäänlaista rauhaan vievää polkua. Putin ei halua rauhaa, jota hän pitää tappion myöntämisenä. Venäjällä vallitsee sotatalous. Läntiset arviot leimaavat Venäjän talouden katastrofiksi, mutta kumma kyllä se sinnittelee onnettomissa olosuhteissa pään pysyessä pinnalla. Inflaatio ja  työvoimapula kurittavat taloutta  keskuspankin koron huidellessa  älyttömissä korkeuksissa. Antero Mukka pitää rintamalta palaavia henkisesti ja fyysisesti kärsimysnäytelmän kokeneita sotilaita sinällään ”eksistentiaalisena uhkana” venäläiselle yhteiskunnalle.

Yleinen  paatuneisuus käy yli sotarikosten: tottuminen väkivaltaan tekee kyyniseksi.  Putin kehittelee sijaissotia tai kriisejä selvitäkseen kiirastulen läpi ja peitelläkseen meneillään  olevan sodan kauheuksia.

Nykyaikainen sota tappajadrooneineen muovaa sotaa aiemmasta jopa dramaattisesti poikkeavaksi.  Sekä Ukrainassa että Gazassa infrastruktuurin tuhoutuminen ja asuintalojen raunioituminen ovat nykysodankäynnin  muistomerkkejä.  

 

maanantai 16. kesäkuuta 2025

Eroon klikkiotsikoista!

Jokainen kirjoittamisen ja lukemisen harrastaja on kiinnittänyt huomiota viime vuosina yleistyneeseen klikkiotsikointiin. Klikkiotsikoinnilla tarkoitetaan yleensä yliampuvia otsikoita. Helsingin Sanomat on tarttunut härkää sarvista  ja ilmoittaa luopuvansa laadun nimissä kyseenalaisista otsikkotyypeistä.
Tästä kertoo Hesarin päätoimittaja Erja Yläjärvi kolumnissaan 8.6.2025 ”Helsingin sanomat luopuu klikkiotsikoista”. Hesari haluaa siis olla suunnannäyttäjänä tällä laatuotsikoinnin saralla.

Lyhyesti sanottuna klikeillä pyritään maksimoimaan lukijamäärillä arvioituna aiheen kiinnostavuudella. Yläjärvi korostaa, että lukijan huomion herättäminen erilaisilla laadukkailla ja kekseliäillä otsikoinneilla on vastakohta klikkausten itsetarkoituksellisille keinoille.

Kirjoitettuani  2196 blogikirjoitusta tunnen otsikoinnin haasteet mitä perusteellisimmin, mutta ehkä hieman eri näkökulmasta kuin mitä Yläjärvi toteaa. Hylkään jo varhaisessa vaiheessa klikkauksille altistavat otsakkeet ja keskityn siihen, mikä antaisi pontta kirjoittajan omille kannanotoille.

Hyvän ja idearikkaan otsikon löytäminen ilman tarkoitushakuista sensaatio-otsikointia  on haastava tehtävä. Itse yritän löytää tekstisisällöstä kokoavia ajatuksia.  Aina niitä ei löydy ja silloin turvaudun kokonaisuutta palvelevaan, hieman tylsän otsikon todistusvoimaan. 

Yleensä erotetaan kaksi klikin päämuotoa, mysteerit ja yliadjektiivit.  Esimerkkejä ensin mainitusta:  jonkin kohteen erinomaisuutta  ylisanoin arvioitaessa ei kerrota heti otsikossa, mistä on kysymys vaan käytetään kiertoilmaisua ”kaikkien tuntema loistohotelli” tai ”joukkueen ykköstykki maalasi tapansa mukaan”. Lukijan annetaan pitkittyvästi odottaa, missä varsinainen pihvi tulee julki tekstissä.

Esimerkkini ovat varsin siivoja, mutta antanevat oikean suunnan tarkemmalle tarkastetulle.

Ylisanoja käytetään esimerkiksi käytettäessä ilmaisua ”kaikkien aikojen raivo repesi, kun….” tai ilmaisua ”kerrankin hän onnistui….” korostamaan urheilijan (hieman keskiarvoa suurempaa) taipumusta missata ratkaisevalla hetkellä. Tällainen ajattelu tulee esille arkikielen käytössäkin varsinkin amerikkalaisilla: ”uskomattomin temppu koskaan…” tai ”ikinä ei kipu ole ollut niin kovaa” tai ”olet kaikkien mielestä sharmantein olento, jonka maa päällään kantaa”.  Voisiko ajatella tosiaankin, että sanojen vahventuminen otsikoinnissa on saanut tartunnan arkikielestä, jolloin otetaan vapauksia määritettäessä jonkin asian tai kohteen laatua. Varmaankin ajatellaan, että ihmiset tottuvat yli-ilmauksiin ottamatta huomioon, että superlatiivit kuluvat käytössä. Mutta mitä sitten tapahtuu, kun ”kaunein ikinä”  tai ”infernaalinen melu” eivät enää tehoa?

Joskus jokin sanominen jättää asian ikään kuin lukijan päänvaivaksi. Tarkoitus on kertoa, että
jokin uhka toteutuu, jos tiettyä tahoa ei lakata uhmaamasta. Tällainen on Donald Trumpin puolesta asetettu uhkaus, ”Trumpin kärsivällisyys alkaa pettämään”, jos asiat eivät etene hänen haluamallaan tavalla.  Tarkoitus on käyttää itseään mahtavamman tahon valtaa. Uhkan asettaminen presidentin välikappaleeksi lisää  jännitysmomenttia.

Entä jos klikkaus (alkuperäisessä tarkoituksessa)  paljastaa jonkin väärinkäytöksen tai puhdistaa ilmaa? Silloin ei kai ole kysymys klikkauksesta lainkaan kirjoitukseni alussa esitetyssä mielessä.

Yläjärvi liittää klikkausten suosion nousun digitaalisuuden läpimurtoon. Sosiaalisen median ja digitaalisuuden läpimurto tapahtuivat suurin piirtein samaan aikaan 10 vuotta sitten. Yläjärvi lienee oikeilla jäljillä.

Yläjärven Hesarille ja muulle lehdistölle asettamasta vastuusta otsikoinnin ja itse myös itse tekstin tervehdyttämiseksi ansaitsee kiitoksen.

 

perjantai 13. kesäkuuta 2025

Raja railona aukeaa Suomen sisällä

 


 

Helsingin Sanomissa 8.6.2025 oli mielenkiintoinen pääkirjoitus ”Raja aukeaa railona Suomessa” väestön maantieteellisestä  sijoittumisesta ja muutoksista Suomessa. Tässä yhteydessä nostettiin esille ns. Weberin piste, joka on kohta, josta on lyhyin matka  kaikkiin suomalaisiin koteihin. Vuonna 1985 Weberin piste oli nykyistä pohjoisempana. Piste on tehnyt hitaasti matkaansa etelä-lounaaseen ja päätynyt nyt Hauholle.

Tämä tuli minua vastaan silloisen työni kautta. Yritys, joka tutki etabloitumista optimisijoittumisen näkökulmasta Suomessa, toi esille, että heidän sijoittumisensa yhtenä perusteena oli väestön maantieteellinen  sijoittuminen.

Weberin pisteestä vasemmalle  katsottaessa avautuu erilainen Suomi kuin oikealle puolelle katsottaessa. Länsi ja etelä ovat elinkeinopoliittisesti kasvun ja vireyden näkökulmasta suhteellisen kukoistavia, kun taas itä näyttäytyy aneemisempana, väestö kutistuu ja vanhenee.

Katsojan selän takana pohjoinen on saanut kasvun moottorinsa huomattavan hyvään kuntoon osin ilmastollisista syistä. Pohjoisen valttina on matkailuelinkeinon yllättäväkin laajeneminen.

Weberin piste liikkuu menestyksen suuntaan ja etelä-lounas -suunta imee kasvuvoiman. Kuopio on ainoa nelostien  itäpuolinen kunta, joka sopii 30 nopeimmin kasvavan kunnan joukkoon.

Idän kannalta on ikävää, että trendi vain voimistuu  aikaa myöten. Trendiä ruokkii itärajan kiinni pysyminen meneillään olevan kriisin johdosta. Teollisuuden painopiste noudattelee kasvukeskittymien  suuntaa: länsi hyötyy vihreästä siirtymästä ja muista menestystekijöistä, itä sulkee tehtaitaan.

Aluepolitiikka ei vaikuta entisellä tavalla elinkenotoiminnan herätteenä. Investointien hyötysuhde jää alhaiseksi aneemisen kehityksen alueilla.

Huolimatta näistä madonluvuista, tuntuu siltä, että Hesari näkee tilanteen liian mustanpuhuvana. Pääkirjoitusta lukiessa tulee tunne, että kirves on heitetty kaivoon. Alueellinen eriarvoisuus vain jatkaa repeämistään muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta (esim. Oulu, Oulun yliopisto, mineraalikeskittymät ja turismi joissakin kunnissa). Synkeä ”Weberistä itään” ei lupaa hyvää myöskään poliittisen kriisin rintamalla.

Pääkirjoituksen lopun yhteenveto ei juuri lupaa sijaa optimismille: ”Tähän asti suomalaisille on hoettu, että koko Suomi on pidettävä asuttuna - esimerkiksi siksi, että puolustus sitä vaatii. Tämä perustelu on muuttunut ontoksi. Ei nykyaikaista puolustusdoktriinia rakenneta vain sen vuoksi, että jokainen niemi, notko ja saarelma idässä on asuttu”.

Rohkenen olla eri mieltä. Tällainen antautumismieliala ei lupaa hyvää maanpuolustuksen kannalta.  Onko tosipaikan  tullen siis oltava valmiit  luovuttamaan alueita jo valmiiksi viholliselle, jos joudutaan sotaan? En usko maanpuolustuksen tarpeiden ”onttouteen”. Onko näkökulma Helsingin suunnasta tällainen yleisestikin? Hauhon suunnalta asiat nähdään varmaankin toisin.

Kyllä nykyinen Nato-vetoinen puolustusdoktriinikin on heiveröisellä pohjalla ainakin, jos mittarina käytetään Naton viidettä artiklaa, jolle liittymisneuvotteluissa annettiin niin ratkaiseva painoarvo. Miten on nyt? Ei hyvältä näytä! Jospa sittenkään ei  luovuttaisi koko Suomen puolustamisesta. Joskus tulee ikävä paljon haukutun kaksinapaisen maailmanjärjestyksen selkeyttä verrattuna nykyiseen sekoiluun.

Eikä HS:n pääkirjoituksessa kuvattu näkymä päde nälkämaa Kainuuseenkaan. Muutama asiantuntijalainaus mielialan parantamiseksi: OP-ryhmä kertoo Kainuun bkt:n nousseen vuosina 2015-2025  24 prosenttia eli  yli kaksinkertaisesti verrattuna koko Suomen talouskasvuun. Entä HS:n oma artikkeli (27.4.2025) Kainuun näkymistä: ”Nykyisin Kainuu … vaikuttaa ihmemaalta”. Vai onko tässä kysymys vain HS:n kriittisesti mainitsemista klikkiotsikoinneista?