Askelmerkit tulevaisuuteen - Sitran megatrendit 2020 -raportti

Sitran megatrendit 2020 -raportissa kysytään, mitkä ovat tärkeimmät tulevaisuuteemme vaikuttavat kehityskulut. Uudessa megatrendit päivityksessä Sitra korostaa viittä teemaa, jotka ovat:

1) Ekologisella jälleenrakennuksella on kiire

2) Väestö ikääntyy ja monimuotoistuu

3) Verkostomainen valta voimistuu

4)Teknologia sulautuu kaikkeen

5) Talousjärjestelmä etsii suuntaansa

Megatrendit kuulostavat yllätyksettömiltä. Voisin hyvin allekirjoittaa kaikki viisi suoralta kädeltä. Megatrendien lisäksi Sitra kiinnittää huomiota kehityskulkuja läpileikkaaviin metatrendeihin. Tässä kirjoituksessa otan lähtökohdaksi hyvin henkilökohtaiset lähestymistavat metatrendeihin. Metatrendit tuntuvat kiehtovalta kokonaisuutta hahmottavalta tarkastelutavalta.

Sitran raportissa metatrendeihin luetaan 1) siirtyminen postnormaaliin aikaan, 2) tunteiden merkityksen korostuminen ja 3) jännitteet kytkeytymisen ja eriytymisen välillä. Aiheet kuulostavat näin lueteltuna kovin abstrakteilta, mutta onneksi niitä eritellään tarkemmin.

Raportissa metatrendit määritetään ”muutosta muuttavaksi muutokseksi”, jossa edellä luetellut megatrendit ovat perusmuutoksia, ja joista sitten voidaan johtaa muutokset odotettuun perusmuutokseen nähden. Ohessa referoin raportissa esitettyjen metatrendien sisältöjä kursorisesti ja kommentoin omilla käsityksilläni.

Siirtyminen postnormaaliin aikaan:

Melkeinpä klisee on maailman monimutkaistumisen hokeminen. Postnormaalissa on kysymys maailman ristiriitaisuuksien keskellä vanhojen ajatusmallien haastamisesta. ”Epäjatkuvuudet ja jännitteet tulevat yleisemmiksi ja normaalin käsite liudentuu hyödyttömäksi”, sanotaan raportissa.

Raportti korostaa monimutkaisuuden hyväksymisen ja kokonaisuuksien ymmärtämisen merkitystä. Toisaalta monet taistelevat tätä ajatusta vastaan ja kokevat kaipuuta yksinkertaisiin selityksiin kaiken hämmennyksen keskellä.

On ymmärrettävää, että asioita ehkä vain yleisellä tasolla seuraava ihminen havaitsee maailman moninaisuuden ylivoimaiseksi. Politiikassa yksinkertaisten ratkaisujen tarjoamisesta monimutkaisiin ongelmiin on tullut käytäntö, jota ansaitusti arvostellaan. Kysymys on populismin soveltamisesta käytäntöön: ihmiset hyväksyvät hyvällä supliikilla muotoillut yksinkertaistetut ratkaisut ongelmiin. Tärkeintä on ratkaisu, ei ratkaisun argumentointi tai täsmällisyys. Epämiellyttävät totuudet on näin mahdollista sivuuttaa miellyttävimpien tieltä.

On vaara, että pohdiskelija sivuutetaan epämääräisenä mumisijana, josta ei saa tolkkua tai sitten puhe on niin käsitteellistä, ettei se avaudu tavalliselle mattimeikäläiselle.

Tyypillistä on, että vanhat totuudet jäävät elämään muutoksen alaiseen maailmaan ja ovat omiaan johtamaan harhaan tulevaisuuden suuntaa etsittäessä. Toisaalta yksi nykypäivän ja tulevaisuuden käsittämisen avaimista on populismin syiden ymmärtäminen: syntyneillä heikosti argumentoiduilla väitteillä, on jokin syy. Moni sanoo, että ainoa ratkaisu tähän ongelmaan on tiedon/yleissivistyksen lisääminen. Epäilen kuitenkin, että on pakko hyväksyä tietty määrä uskomuksia tai peräti taikauskoa, jota kanssakäyminen ihmisten kesken olisi toimivaa.

Erikseen on sitten tarkoituksellisten epätotuuksien levittäminen valemedian keinoin. Tämäkin on johdettavissa halusta väkipakolla luoda yksinkertaistettuja totuuksia todellisuudessa vaikuttavien faktojen sijaan. Miten siis saada yhteensovitetuksi epäjatkuvuudet ja ”normaali” jatkuvuuden varaan rakennettu logiikka?

Tunteiden merkityksen korostaminen:

Raportissa kiinnitetään huomiota siihen, että postnormaali aika herättää helposti tunteita. Muutoksen tuoma epävarmuus herättää huolta, jopa vihaa ja pelkoa. Teknisesti suuntautuneet tulevaisuusorientoituneet henkilöt eivät välttämättä huomioi riittävästi vahvaa tunnepohjaa, joka usein ohjaa vastanottajan käyttäytymistä. Kohde kuvitellaan voittopuolisesti rationaalisesti asioihin suhtautuvaksi ihmiseksi.

Raportissa aivan oikein huomautetaan, että tunteisiin myös pyritään tietoisesti vaikuttamaan ja muuttamaan ihmisen käyttäytymistä niiden avulla haluttuun suuntaan. Tunnevaltaisuudessa kärjistäminen on myös houkutteleva vaihtoehto. Tämä tulee nykyisinkin esille polarisoituneessa tiedotusympäristössä, netissä ja poliittisessa kielenkäytössä. Raportti korostaa informaation välisävyjen käyttöä ja ymmärtämistä.

Jännitteet kytkeytymisen ja eriytymisen välillä:

Globaali verkostoituminen ja verkottuminen kaikissa muodoissaan on jo tätä päivää. Internet of Thingsin (IoT) avulla esineetkin ovat yhteydessä toisiinsa. Niiden keskinäisessä kommunikoinnissa on älyä.

Paradoksaalisesti keskinäinen tiheä verkottuminen voi aiheuttaa eriytymisen tai yksinäisyyden tunnetta. Määrä ei korvaa yhteydenpidon laatua.

Tiedon määrä on kasvanut, mutta ymmärryksen määrä ei ole kasvanut samassa suhteessa. Yleistieto jää liian yleiselle tasolla: uutisista luetaan vain otsakkeet. Vastaavasti otsakekoukutus on yleistynyt niin pitkälle, että otsakkeella ei ole välttämättä enää yhteyttä itse tekstiin tai se on täysin harhaanjohtava.

Tiedon tulkinta kasvaa. Taannoin varsinkin Yhdysvalloissa oli esillä eräänlainen objektiivisen totuuden disruptio: jokaisella sai olla oma totuutena (”miltä tuntuu” -totuus), joka on yhtä totta, kuin mikä muu totuus tahansa.

Edellä kuvatulla on yhteys demokratian moniääniseen toteutumiseen. Samaan aikaan on meneillään päätösvallan keskittymisilmiö monissa autoritaarisetsi johdetuissa maissa. Moniäänisyys on herättänyt siis vastakkaisen voiman, joka sulkee ihmisten suita. Paradoksaalisesti hyvin monitahoinen tiedon levittämisen mahdollistaminen on johtanut poissulkevaan eriytymiseen.

:::::::::::::::::::::::

On helppoa yhtyä megatrendit 2020 –raportin tiivistelmän viimeisiin lauseisiin: ”Toivottavasti siis yhä useampi kehittää tulevaisuustaitoaan, kykyään kuvitella vaihtoehtoisia tulevaisuuksia sekä ottaa tulevaisuusvallan itselleen ja osallistuu tulevaisuudesta käytävään keskusteluun!”

Tarvitaanko urheilua kansakunnan itsetunnon pönkittämiseen?

Moni minun kaltaiseni, joka on seurannut suomalaisten pärjäämistä perinteisissä yksilölajeissa on joutunut pettymään, kun sitä kaivattua menestystä ei ole tullut. Tätä kirjoitettaessa seuraan talvilajien maailmancupeja. Keskityn tässä blogikirjoituksessa lähinnä hiihtoon ja yleisurheiluun.

Jos ajatellaan pelkästään ikäluokkien suuruutta, niin on selvää, että sadan tuhannen suuruusluokkaa olevat 1940-luvun lopulla syntyneiden ikäluokat peittoavat kevyesti viime aikojen 60 000 hengen suuruiset ikäluokat. Huipulle kykenevien määrä seurailee syntyvyyden vaihteluja ainakin jossain määrin. Suuret ikäluokat synnyttivät – valmennustietouden korkeaa tasoa sivuuttamatta – 1970-luvun yleisurheilubuumin mitalisateineen.

Menestys tietyssä lajeissa – kuten hiihdossa, mäkihypyssä ja yleisurheilussa - on ollut jo pitkän aikaa laihaa. Vaillinaisesta lahjakkuusreservistä on vaikeaa nyhjäistä. Nuorten kiinnostus jakautuu nykyisin huomattavan suureen lajivalikoiman kesken. Sitä paitsi kiinnostuksen painopisteet ovat muuttuneet: suosiota ovat kasvattaneet palloilulajit yksilölajien jäädessä haastajan asemaan.

Hesarissa (20.2.2010) oli artikkeli ”Hiihdon suosion rapautuminen näkyy kilpaladuilla”, jossa mainittiin hiihdon Hopeasompa-kilpailujen osanottajanmäärien puolittuminen vuodesta 2003 vuoteen 2018. Ei ihme, että lahjakkuuksia seuloutuu aikuisten sarjoihin aiempaa vähemmän. Samaan aikaan talvetkin ovat muuttuneet lumisista vetisiksi, ainakin juuri nyt näyttää siltä. Olosuhteetkin tuntuvat olevan hiihtoa vastaan.

Kysymys on kuitenkin joistakin syvällisemmistä yhteiskunnallisen muutoksen tuulista. Esimerkiksi Norja ja Ruotsi menestyvät paremmin kuin Suomi. Onko maiden välillä menestyksen rakenteessa jokin oleellinen ero? Olen pannut merkille, että Norjassa ja Ruotsissa taso ei kaiken kaikkiaan yleisurheilussa ole juurikaan korkeampi kuin Suomessa, mutta lahjakkuuksista kehittyy huippuja useammin kuin meillä. Resurssikysymyshän tämä ainakin osaltaan on: huippu-urheilijan ympärille on rakennettava edellytykset, joille muodostuu hintalappu. Vanha talkoohenki ja palava into ei riitä esimerkiksi valmennuksessa.

::::::::::::::::::::::

On kiusallista kuunnella, kun esimerkiksi hiihdossa harvat suomalaiset huiput selvittävät toistuvasti epäonnistumisen syitä milloin milläkin verukkeella. Totuus taitaa olla, että kun harvat huiput epäonnistuvat ei heidän takanaan ole mitään, ei ole tasoa! Norjalaisilla ja osin ruotsalaisilla (naisten hiihto varsinkin) on lukuisia tasavertaisia kilpakumppaneita. Taso on tietenkin luotu osaavalla valmennuskulttuurilla, jossa on riittävät resurssit takana. Huippuihin kannattaa panostaa, koska he toimivat nousevien tähtien innostajina. Suomessa naisten 100 metrin aitajuoksu on esimerkki, jossa keskinäinen kilvoittelu luo edellytykset laajemmalle huippurintamalle. Saman tyyppinen tilanne voidaan luoda joidenkin viestijuoksujen ympärille (miesten 4 x 100 m).

Itse asiassa suomalainen huippu-urheilu on ollut aina kärjeltään ohutta lukuun ottamatta 1930-luvun huippuhetkiä: Eero Mäntyrannan takana oli Kalevi Laurila, Veikko Hakulisen takana Niilo Halonen ja Veikko Hakulisen takana olivat Kalevi Hämäläinen ja Arto Tiainen…... mutta siinä kaikki. Kun Vasala, Viren, Väätäinen ja Vainio olivat huipulla ei heidän takaansa noussut varteenotettavia kilpakumppaneita mitalitaistoihin paria harvaa poikkeusta lukuun ottamatta, mutta hyvä näinkin! Huiput parhaimmillaankin 1970-luvulla seurasivat vuoron perään toisiaan. Toki oli myös kova kansallinen taso, josta parhaat nousivat taistelemaan olympiamitaleista. Nyt on vaikeaa saada tilastoitua sataa parasta yleisurheilulajeittain!

Perinteisten lajien menestystarina jatkuu kuitenkin niin kauan kuin suuri yleisö on kiinnostunut, ja sehän on innostunutta TV-katsojien lukumäärällä mitattuna. Perineet velvoittavat ja edellinen sukupolvi penkkiurheilijoita tartuttaa innostuksen aina seuraavaan.

Selvää on, että massoja liikuttaneiden ns. ”kansanhiihtojen” aika on ohi. Minäkin kilpailin itseni kanssa kansanhiihtoladuilla: nimi ruutuvihkoon ja sivakoimaan! Ihmiset kyllä hiihtävät harrastustavoitteisesti, mutta vähemmän yhteisten tavoitteiden puolesta. Yhtenäiskulttuurin parhaat päivät ovat takana päin. Jokainen hiihtää omalla tavallaan, ja hyvä näin.

On suorastaan järkyttävää seurata huippuyleisurheilijoidemme taistelua leivästä tänä päivänä. Ruskeat kirjekuoret ovat kaukana takana päin. Kysymys on taloudellisen niukkuuden sietämisestä taisteltaessa paikasta auringossa.

Urheilulajien ja -tapahtumien organisoijatkin ovat vastuussa kiinnostuksen määrästä. Hesarissa (20.2.2020) viitattiin mahdollisuuteen kilpailla rullasuksilla, jos lumen tulo lakkaa tykkänään. Olen pannut merkille Keski-Euroopan ja Norjan rullasuksikilpailuiden suosion. Myös sprinttihiihdot ovat omalta osaltaan muuttaneet kilpahiihdon luonnetta. Yleisurheilussa on kansainvälisellä tasolla kokeiltu erityyppisiä viestijuoksukisoja mm. sekajoukkueilla, ja kisatapahtumien rytmiä on tiivistetty vähentämällä heitto- ja hyppylajien yritysmääriä kuudesta kolmeen tai neljään jne.

TV-selostajat ovat aivan oikein kiinnittäneet huomiota siihen, että suomalaiset tarttuvat uutuuksiin kovin hitaasti, muut ovat ehtineet ottaa etumatkaa, ennen kuin meillä on herätty uuteen aikaan.

:::::::::::::::::::::

Tarvitaanko enää perinteisten yksilölajien huippuja kohottamassa kansakunnan itsetuntoa? Ei toki. Olemme menestyneet monilla eri mittareilla kansakuntien joukossa, ei meidän tarvitse ripustautua urheilumenestykseen.

Minusta on ollut jännittävää seurata ja iloita nuorten hiihto- ja yleisurheilutähtien menestystä. Jostain olisi löydettävä puuttuva lenkki, jotta urheilumenestys huipulla ulottuu aikuisuuteen ja siitä eteenpäin.

Yksilölajien seuranta on tarjonnut kohdallani harrasteen, joka on jatkunut pikkupojasta näihin päiviin. Tilastojen kerääminen parhaista yleisurheilutuloksista on jäänyt taakse, mutta numerot tarttuvat edelleen vanhasta muistista helposti mieleen.

Verojen rakastamisesta

Verohallinto on teettänyt Feedback Oy:llä haastattelututkimuksen, jossa aiheena oli suomalaisten suhtautuminen veroihin. Kysely toteutettiin syys-lokakuussa 2019. Se tehtiin satunnaisotantana.

Tulokset ovat hämmästyttäneet mediaa ja kansalaisia, oikeastaan kaikkia. Tutkimuksen mukaan 98 prosenttia suomalaisista pitää tärkeänä verojen maksamista hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi ja jopa 96 prosenttia piti sitä suorastaan kansalaisvelvollisuutena. Vastaajista 78 prosenttia tunsi saavansa vastinetta maksamilleen veroille. Myös verohallinto itse on ollut äimän käkenä. Onko tutkimustulos ennenkuulumaton yllätys? Ei välttämättä; itse asiassa aiemmat tutkimukset ovat tukeneet tämän kaltaista tulosta, ei kuitenkaan näin perinpohjaisena tykkäämisilmiönä.

Kun tulosta tulkitaan, on muistettava, että tutkimuksessa verotus kytkettiin hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoon. Vuosikymmenien aikana testatut yhteiskunnan palvelut ovat verotuksen ansiota. Tulokset hyvinvoinnin lisäämisestä ovat olleet kiistatta niin hyviä, että lopputulos on jopa ymmärrettävä. Jos ihmisiltä kysyttäisiin yksittäisten verojen hyväksymisestä olisivat prosentit huomattavasti pienempiä. Kuka tahansa voi suutahtaa saadessaan jälkiveron maksettavaksi, jos se tulee yllätyksenä. Näen asian niin, että suomalaiset hyväksyvät lähes kattavasti verotuksen ja jopa verotuksen korkeahkon tason, kun asiasta puhutaan periaatteellisella tasolla.

Osa veroista koetaan epäreilummiksi kuin jotkut toiset. Niinpä esimerkiksi ajoneuvovero on suhteellisen tuoreena tulokkaana koettu lisäraipaksi, samoin eläkkeisin kohdistuva ns. raippavero, vaikkei se suuren suuri olekaan.

Verohallinnossa ajatellaan, että verotus koetaan hyväksyttävämmäksi, koska meillä verotusta on pystytty yksinkertaistamaan teknisesti. Verotuksen käytännön toteuttaminen on puolueettomankin arvion mukaan tehokasta Suomessa mm. verkkoasioinnin takia. Paljon on kuitenkin vielä tehtävä: vanhusväestön lisäännyttyä (ja lisääntyessä) liian nopea siirtyminen digitalisoituneeseen verottamiseen on koettu hankalaksi.

:::::::::::::::::::

Mielenkiintoiseksi Suomen (ja Skandinavian) esimerkki muodostuu, kun se kytketään amerikkalaisen poliittisen taistelun välineeksi. Kun vasemmistolainen senaattori Bernie Sanders, joka pyrkii jälleen Yhdysvaltain presidentiksi (oikeammin ensi vaiheessa demokraattien presidenttiehdokkaaksi), puhuu Skandinavian maiden yhteydessä sosialismista, hän tarkoittaa käytännössä skandinaavista hyvinvointiyhteiskuntaa.

Suhteellisen kireä verotus ja sosialismi kytketään Yhdysvaltain väljässä keskustelussa yhteen. Yhteiskunnan palveluja ei Yhdysvalloissa yhdistetä verotukseen skandinaavisella tavalla, vaan valtiovalta koetaan monissa yhteiskuntapiireissä suorastaan vastenmielisenä. Bernie Sanders on tehnyt parhaansa katkaistakseen tämän negatiivissävyisen yhteyden, ja opettaa ihmisiä hyväksymään verot.

Monien huonosti informoitujen amerikkalaisten mielestä hyvinvointiyhteiskunta ja sosialistinen järjestelmä ovat yksi ja sama asia. Tästä voi rakentaa joko yhteiskunnallisen kauhukuvan tai paratiisin tai mitä tahansa siltä väliltä. Niinpä Venezuela ja skandinaavinen ”sosialismi” suhteellisen kireine verotuksineen sekoitetaan - tarkoitushakuisesti - toisiinsa.

Monet vasemmistolaisesti suuntautuneet amerikkalaiset, jotka ovat kypsyneet oman maansa kapitalismiin, ovat rakentaneet mielessään skandinaavisen ihanneyhteiskunnan, joka ei ole aidosti muuta kuin hyvinvointiyhteiskunta ihanuuksineen ja puutteineen.

Verohallinnon uusimman tutkimuksen tulosten tultua julki, se herätti kansainvälistä mielenkiintoa erityisesti Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsenen Alexandria Ocasio-Cortezin käynnistämän keskustelun pohjalta. Päällimmäisenä oli epäusko: verotukseen ei voida suhtautua noin suopeasti.

Kauppalehti toteaa pääkirjoituksessaan 13.2.2020, että tutkimuksen tuloksiin kannattaa suhtautua varauksella. Totta on, että vastaajien määrä oli suppea (1010 vastaajaa), muttei mitenkään liian pieni verrattaessa moniin muihin mielipidetiedusteluihin. Erityisesti Kauppalehti kantaa huolta hyvinvointiyhteiskunnan veropohjan nettomaksajista. Vain seitsemän prosenttia vastanneista edusti yli 60 000 euroa ansaitsevia. Lehden kannasta paistaa läpi vanha ajattelu, jonka mukaan isotuloiset eivät suhtaudu suopeasti verotukseen. Mutta onko ihan näin? Itse näen asian niin, että verotus esitettynä tutkimuksen kysymyksenasettelun mukaisesti voi hyvinkin saada myös useimpien suurituloisten hyväksynnän.

Veromyönteisyys on Kauppalehden pääkirjoituksen avainkäsite. Kestääkö veronmaksumoraali korkeahkon verotuksen olosuhteissa? Tämä on hyvin laaja kysymys ja samalla erittäin tähdellinen. En näkisi asiaa kuitenkaan niin skeptisessä valossa kuin Kauppalehti sen näkee. Lehti toistaa verohallinnon kannan, että tutkimus osoittaa lähinnä kansalaisten myönteisen suhtautumisen verohallinnon toimintaa kohtaan. Onko todella niin, että kysymys olisi siis vain suhtautumisesta verojen keräyksen luotettavuuteen ja tasapuolisuuteen?

Tehty tutkimus on vahva puoltolause yhteiskunnan tuottamille palveluille ja niistä maksetulle hinnalle. Ymmärrän niin, että verojen kerääminen nykyisessä laajuudessa on sidoksissa yhtenäiskulttuurin säilymiseen Suomessa. Tilanne voi olla muuttumassa. On ilmennyt moniakin kehityspiirteitä, joista näkyy kansalaisten ja kansalaisryhmien eriytyminen. Tähän on syytä kiinnittää huomiota jatkossa.

Miten käy, kun kaikki luottavat sotilaallisessa avunannossa muiden apuun?

Suomalaisten Nato-kannatusta on tutkittu säännöllisin välein. Reilu vuosi sitten Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (MTS) julkistamassa haastattelututkimuksessa Nato-jäsenyyden kannatus oli pudonnut 20 prosenttiin. Vuonna 2014 kannatus (osin Ukrainan konfliktin akuutin vaiheen takia) oli 30 prosenttia. Sen jälkeen on tultu trendinomaisesti alaspäin. Nato jäsenyyttä vastusti 59 prosenttia vastaajista (62 prosenttia vuonna 2017). Natoon liittymisen vastustajien kannatus on siis kolminkertainen verrattuna puoltajiin. Trendi heijastaa kansainvälisen sotilaspoliittisen tilanteen vakiintumista. Jännitteisyys on säilynyt, muttei toisaalta pahentunutkaan.

Vastaavasti Helsingin Sanomien mittauksessa 12/2019 Nato jäsenyyden kannatus oli 20 prosenttia ja vastustus 56 prosenttia. Maanpuolustuksen suunnittelukunnan kyselyssä ilmeni myös, että kansalaiset kokivat EU:n ja YK:n lisäävän Suomen turvallisuutta. Jo tuolloin – reilu vuosi sitten – suurimmaksi turvallisuusuhaksi oli noussut ilmastonmuutos.

Nämä tulokset sopinevat taustatiedoksi, kun tarkastellaan Suomeen verrattavien (mutta nyt Natossa olevien) valtioiden Nato-suhdetta.

:::::::::::::::::

Helsingin Sanomat julkaisi 11.2.2020 amerikkalaisen Pew-instituutin 16 maassa tekemän tutkimuksen, jossa mitattiin Nato-maiden kansalaisten suhtautumista keskinäiseen puolustusvelvoitteeseen (Naton artikla viisi). Käytän tässä lähteenä Pew Research Centerin omaa uutisointia (Source: Spring 2019 Global Attitudes Survey).

Mielestäni yllättävänkin selvästi Nato-maiden kansalaiset luottivat Yhdysvaltain apuun ja tätä huomattavasti vähemmän oman maan kykyyn/haluun puolustaa liittolaisia. On siis taipumusta ulkoistaa avunanto vahvimmalle Nato-jäsenelle. Yhdessäkään Nato-maassa oman maan kykyyn/haluun käyttää voimaa liittolaisten puolustamiseen ei luotettu niin paljon kuin Yhdysvaltain suojelevaan asemaan. Konfliktin toiseksi osapuoleksi nimettiin kyselyssä Venäjä.

Kun tiedossa on Donald Trumpin ambivalentti tai kriittinen kanta muiden Nato-maiden panostukseen – ja sitä kautta haluttomuus toimia aktiivisesti Naton hyväksi – niin ei ole ihme, että luottamus liittolaisten välillä on ollut horjuvaa.

Kun liittolaismaiden kansalaiset (pääsääntöisesti yli 50 prosenttia vastaajista) luottavat Yhdysvaltain voimaan, niin mikä on vastaajamaiden kansalaisten todellinen oma halu puolustaa liittolaisia? Vastuun väistely on silmiinpistävää Natoon sitoutumisesta huolimatta. Avunantotilanteessa sisäpoliittinen tilanne kussakin jäsenmaassa nousee avainasemaan: kansalaisten keskuudessa omien poikien uhraaminen ei tule olemaan itsestään selvää. Viivyttely avunannossa saattaa olla kohtalokasta avunsaajan kannalta.

Naton jäsenmaiden kansalaisten haluttomuus turvautua voimaan liittolaisten puolustamiseksi (artikla 5: ”hyökkäys yhtä liittolaista vastaan on hyökkäys kaikkia liittolaisia vastaan”) on osoitettu tutkimuksessa myös numeroin: jos Venäjä ryhtyy vakaviin sotilaallisiin toimiin jotakin naapurivaltiota kohtaan, niin kuinka halukkaita ollaan puolustamaan tätä maata? Pewin tutkimuksen mukaan 38 prosenttia vastaajista on valmis puolustamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta ja 50 prosenttia on tätä vastaan.

Kun Nato-maiden kansalaisilta kysyttiin ”lievemmin”, olisivatko he ”joskus” valmiita puolustamaan liittolaismaata saatiin tulokseksi, että tähän oli valmius enemmistöllä vastaajista. Jos kysymyksen sanamuotoa verrataan Naton 5. artiklan henkeen ja kirjaimeen, on kysymys arveluttava. Se antaa mahdollisuuden loputtomiin spekulointeihin avunannossa.

Natoon sinänsä suhtaudutaan pääsääntöisesti suopeasti (keskimäärin 53 prosenttia kyselyyn vastanneista), kielteisesti suhtautuvia oli keskimäärin 27 prosenttia Nato-maiden kansalaisista. Amerikkalaisista Natoon suhtautui kyselyssä myönteisesti 52 prosenttia ja kielteisesti 26 prosenttia. Myönteisesti suhtautuneiden vaihteluväli oli todella suuri, 82 prosenttia Puolassa ja 21 prosenttia Turkissa. Odotetusti Itä-Euroopan valtioissa myönteistä suhtautumista on runsaasti. Pidemmällä aikaväillä (2007-2019) Naton suosio on laskenut lähes kautta linjan.

Epäselvyydet liittolaisten keskinäisissä väleissä ovat lisänneet kriittisyyttä Natoa kohtaan verrattuna Pewin edellisiin kyselyihin. Näin on tapahtunut erityisesti avainvaltioissa Ranskassa ja Saksassa.

Osa kyselystä kohdistui Venäjän kansalaisiin ja odotetusti vain 16 prosenttia venäläisistä suhtautui Natoon myönteisesti (60 prosenttia suhtautui kielteisesti). Venäjä on Naton vastapooli myös venäläisten omasta mielestä.

::::::::::::::::::::

Suomi Natoon kuulumattomana (Ruotsia, Venäjää ja Ukrainaa käytettiin verrokkeina) ei ollut mukana Pewin kyselyssä, mutta omassa maassamme tehdyt mielipidetiedustelut osoittavat mielestäni selkeästi, että kansalaisten suuri enemmistö on sillä kannalla, että Nato-jäsenyyden myötä Suomi antautuu selkkaustilanteessa vaaraan joutua vihollisen maaliksi oli Suomi mukana kansainvälisessä konfliktissa tai ei.

Kuka kovimmin huutaa

Voima-lehden numerossa 1/2020 pohditaan, miten iltapäivälehtien kärjistykset lisäävät yhteiskunnallista vastakkainasettelua. Yhtä hyvin voisi kysyä, miten muut tiedotusvälineet ja some pyrkivät otsikoillaan ja sisällöillään kärjistämään yhteiskunnallista keskustelua. Aiemmin kanavia oli paljon vähemmän ja käytöstavat hillitympiä muutoinkin. Lehdissä oli mielipideosastot, mutta vuoropuhelu ja debatti olivat ”säädeltyjä” – ikään kuin määrämittaisia.

Luen usein mielipideketjuja, mutta noin 80 prosentissa tapauksista jätän lukemisen kesken, koska mitään uutta ei näytä ilmenevän mielipidekirjon jäädessä junnaamaan paikoilleen. Poikkeuksiakin on: joskus hyvät oivallukset ketjussa – aivan liian harvoin – piristävät lukukokemusta.

Voiman tutkimuksen mukaan (TNS Kantar Oy/tuhat yli 18-vuotiasta vastaajaa) noin 60 prosenttia suomalaisista oli sitä mieltä, että iltapäivälehdet pyrkivät kärjistämään vastakkainasettelua. Iltalehteä ja Ilta-Sanomia lukee kuukausittain noin 3,8 miljoonaa suomalaista.

Voima-lehdessä haastateltu Iltalehden vastaava päätoimittaja Erja Yläjärvi on sitä mieltä, että ihmisillä on jo ennakkoasenne, jolla leimataan väärin perustein iltapäivälehtien viestintää: ”Nostamme esiin poleemisiakin näkemyksiä, mutta emme tietoisesti kärjistä niitä entisestään….”. Media-asiantuntija Pasi Kivioja saman lehden haastattelussa on eri mieltä ja toteaa, että lehtien liioittelu menee herkästi yli. Kivioja on jopa yllättynyt, ettei suurempi osa (kuin 60 prosenttia vastaajista) ole kriittistä iltapäivälehtien uutisoinnin räikeyttä ja sen kautta vastakkainasettelun lietsomista kohtaan. Olisin Kiviojan kanssa pitkälle samaa mieltä.

Kivioja puuttuu oikeaan asiaan, kun toteaa, että usein otsikon laatii joku toinen kuin itse jutun kirjoittaja. Otsikon laatijalle jää jutun ”myyntityö” ja tilaisuutta räikeään maalailuun käytetään hanakasti hyväksi.

Neljäs valtiomahti on tietenkin julkisen päätöksenteon tärkeä kontrolloija, mutta aivan liian usein kritiikki alkaa elää omaa elämäänsä. Iltalehden Yläjärvi kuitenkin kiistää ylilyönnit: ”…haluamme välttää tarpeetonta ilkeilyä, jollaista iltapäivälehdissä on aiempina vuosina ollut”. Yläjärvi puhuu ylevien periaatteiden puolesta, mutta käytäntö on usein toista. Hän harrastaa kyllä itsekritiikkiä (?) todetessaan mm., että ”politiikka esitetään usein pelkkänä omaan pussiin pelaamisena. Lukisin mielelläni, mitä oikeasti on päätetty ja minkälaisia suunnitelmia eri puolueilla on…..”.

Syntyy kierre, jossa politiikan polarisoituminen saa lisäkierroksia median käsittelyssä ja lopulta ollaan pääsemättömissä. Aivan oikein Yläjärvi varoittaa, että kansalaisten luottamus politiikkaan on tällä menolla vaarassa.

Yksi silmiinpistävä huomio on pantavissa merkille: kritiikillä vastataan tapahtuneeseen reaktionomaisesti ilman sen syvempää ajatusta. Onko niin, että harkitsemattomasta äkkireagoinnista on tullut tapa? Ei paljon välitetä siitä, jos pikaistuksissa lausuttu myöhemmin kaduttaa. Itse kaipaisin tasapainoista arviota, jossa harkinnalla on edes jokin osuus. Aggressiiviset mielipiteet ovat kulutustavaraa.

Voima-lehden tutkimuksessa mitattiin myös kansalaisten käsitystä valtamedian ideologisesta suuntautumista: ”Suomessa valtamedia myötäilee liikaa oikeistolaisia talousnäkymiä/punavihreää ideologiaa”. Tulos: 13 prosentin mielestä ollaan oikeistoon päin kallellaan, 20 prosentin mielestä vasemmalle päin kallellaan. Ihmettelen hiukan tulosta, kun tiedetään tutkitusti lehtien päätoimittajien ideologiset asenteet.

:::::::::::::::::::::

Viime aikoina on harmittanut toimintatapa, jossa jokin poliittinen uudistus – mikä tahansa – tuomitaan jo kättelyssä epäonnistuneeksi. Puuttuu erittely, jolla analysoidaan objektiivisuuteen pyrkien uudistuksen toimivuutta hyvine ja huonoine puolineen. Uudistus tuomitaan siis jo lähtökohtaisesti epäonnistuneeksi.

Negatiivinen perusvire on silmiinpistävä. Vastustetaan vastustuksen (tai ideologian) vuoksi. Tällä asenteella esimerkiksi hallitusten mahdollisuudet istua nelivuotiskausi ovat oleellisesti heikentyneet. Ikään kuin demokratian pitkäjänteinen kymmeniä vuosia jatkunut opiskelu olisi mennyt hukkaan. Onko niin, että on hätä tuomita ennen kuin joku toinen ehtii kerätä meriitit tuomitsemisesta.

Ainahan on ollut niin, että vain huono uutinen on hyvä uutinen, mutta nykyinen negatiivisen uutisoinnin systematiikka on saavuttanut ennenkuulumattomat mittasuhteet.

Demokratian kritiikki ja itsepuolustus

Fil. tri Tero Tulenheimo käsittelee demokratian nykyolemusta Kanava-lehden 1/2020 artikkelissa ”Ongelmallinen demokratia”. Referoin ohessa tarpeellisilta osin kirjoitusta samalla pyrkien kommentoimaan artikkelia soveltuvin osin. Kommentointini on alkuperäisen kirjoituksen (ehkä subjektiivistakin) tulkintaa, joten tämä kannattaa ottaa huomioon ja perehtyä alkuperäiseen kirjoitukseen. Tulenheimon kirjoituksessa ei tarkastella pelkästään Suomen olosuhteita vaan näkymä on laajempi.

Kirjoituksessa on kansanvallan puolustustaistelun tuntua, mutta kirjoittajan näkemyksen mukaan kansanvallan ”peruspiirteet” ovat lähtökohdiltaan haasteen kestävässä kunnossa. Keskeinen peruspiirre on oikeudenmukaisuuden odotus. Demokratiaa kannatetaan sen vuoksi, että se tarjoaa kullekin yksilölle ”vähäisen mutta yhtäläisen” tilaisuuden ”oman tilanteensa parantamiseen poliittisen vaikuttamisen kautta”. Jännite vallitsee kahden asian välillä: kansalaisten on uskottava vaikutusmahdollisuuksiinsa, mutta toisaalta demokratia ei toimi ilman kompromisseja.

Tulenheimon demokratiakäsitys on viileän analyyttinen: jos jonkin ryhmän edut toteutusivat sellaisenaan muodostuisi demokratiasta äänekkäimpien diktatuuri. Demokratia siis menestyy, jos se EI lunasta kansalaisten siihen liittämiä odotuksia! Toisaalta uhka on, että jos ihmiset havaitsevat, että demokratiassa heidän vaatimuksensa eivät mene sellaisenaan läpi, he menettävät kiinnostuksensa poliittiseen vaikuttamiseen. Tässäpä ongelmanasettelua!

Toteutunut demokratia minun käsittääkseni perustuu siihen, että vähemmistön on opittava sietämään enemmistöpäätöksiä. Tässä mielessä demokratia jää ”sovitusti” vajaaksi: aina on tappion kärsineitä osapuolia. Kypsässä kansanvallassa ihmiset kuitenkin oppivat – kymmenien vuosien kuluessa – sulattamaan äänestystappiot ilman, että he kokevat tulevansa ”äänekkäimpien diktatuurin” kaltoin kohtelemiksi. Aikaperspektiivi nimenomaan on tärkeä kypsän demokratian synnyttämisessä. Suomessa kansanvaltaa on harjoiteltu 100 vuotta.

Tulenheimon yksi pääväitteistä on, että demokratia johtaa eturyhmäajatteluun. Se voittaa, jolla on ääntä eniten takanaan. Onko tämä kriittinen arvio sitä, mitä demokratian kautta on enimmillään saatavissa? Ehkä tämä on realiteetti.

Toisaalta Tulenheimo pohtii demokratian hyötyjä ja päätyy seuraaviin:

-kansalaiset voivat tuoda epäkohtia näkyviin.

-eturyhmät joutuvat julkisesti perustelemaan kantojaan.

-eturyhmät joutuvat tekemään kompromisseja edistääkseen tavoitteitaan.

Haittana demokraattisesta prosessista Tulenheimo tunnistaa seuraavan:

-kansalaisten kannanotot jäävät ”roikkumaan” ilmaan, kun poliittisten päätösten sisältö jää ”täysin auki”. Ymmärrän tämän niin, että demokraattinen prosessi ei tuota kriittisesti ajatellen riittävän selviä tuloksia.

::::::::::::::::::::

Arvioidessaan päätöksentekomenetelmän seurausten suhdetta kansalaisten oikeudenmukaisuusodotuksiin Tulenheimo puhuu demokratian perusresursseista. Niiksi hän määrittää mm. seuraavat: äänioikeus, sananvapaus, vapaus valita asuinpaikka, vapaus valita työpaikka useampien vaihtoehtojen joukosta. terveydenhuolto, yhteiskunnan tukema koulutus ja jokin tulojen minimitaso. Näistä on helppoa olla yhtä mieltä.

Ristiriita syntyy usein, kun kansalaiset vaativat lakkaamatta uusia palveluja tai toimenpiteitä (esim. veronkevennysvaatimukset), jotka saattavat vaikeuttaa perusresurssien turvaamista. Demokratiassa syntyy usein tilanteita, joissa sekä vaaditaan lisää resursseja että halutaan samaan aikaan säästää. Tulenheimo mainitsee tämän ristiriidan kansalaisten turhautumisen lähteenä. Demokratialta puuttuu kyky säädellä itse itseään. Ainoa tie eteenpäin on tasapainottelu erilaisten vaikuttavien voimien välillä. Käsitän niin, että Tulenheimon mukaan demokratiaa uhkaa asioiden hajoaminen käsiin, kun suuri kokoava voima puuttuu.

::::::::::::::::

Jos yhteiskunnassa vain koviten ääntä pitävät voimat saavat tahtonsa läpi, ei järjestelmä poikkea autoritaarisesta järjestelmästä. Ratkaisuna Tulenheimo tarjoaa kompromissia, jossa mikään yksittäinen asia ei toteudu sellaisenaan. Tulenheimo määrittää ”kansalaisten demokratian” keinoksi omien etujen ajamisen demokraattisessa järjestelmässä ja ”poliittiset päättäjien demokratiaksi” kompromissien löytämisen eri kantojen välillä. Uhkana tässä on, että asioiden eteneminen tukehtuu omaan mahdottomuuteensa, kun eri näkemykset muistuttavat liikaa toisiaan! Miten tämä on selitettävissä? Tulenheimon mukaan tapahtuu niin, että liian lähellä toisiaan olevat kannat menevät ”sellaisenaan” läpi edustuksellisen demokratian seulasta (ehkä populistisen kansankiihotuksen seurauksena) ja ”äänekkäiden diktatuuri muuttuu todellisuudeksi”.

Toinen uhka on - kuten edellä on todettu - että kansalaiset menettävät kiinnostuksensa poliittista järjestelmää kohtaan, koska kokevat, etteivät saa riittävästi vastakaikua tahtotilalleen. Seurauksena voi olla yhteiskunnan syyttely kaltoin kohtelusta ja mahdollinen yhteiskuntarauhan rikkoutuminen.

Parhaiten näihin kahteen vaihtoehtoon sopivat Yhdysvaltain (jos molemmat kongressin kamarit ovat saman puolueen hallussa) ja Ranskan esimerkit (keltaliivien toiminta). Demokratia voi siis itse tuhota toimintaedellytyksensä.

Demokratiassa huonoksi valtionhoidoksi leimataan usein lyhytnäköisesti se, mikä ei tyydytä vaatimuksia. Päätöksentekijöitä pääsääntöisesti syyllistetään tästä. Vaaditan oman eturyhmän mukaisia päätöksiä tai sitten ”kaikkea hyvää kaikille”. Tulenheimo mainitsee vielä äärimmäisenä keinona anarkismin, jossa ei edes odoteta toiveiden toteutumista.

Entä jos edellä kuvatut sudenkuopat onnistutaan välttämään? Mikä tekee demokratiasta onnistuneen yhteiskuntamuodon? Tulenheimo vastaa: demokratia synnyttää kansalaisten ja poliittisten päättäjien dynamiikan. Päättäjät joutuvat ottamaan huomioon pienetkin muutosesitykset. Radikaalit muutokset sekä poliitikkojen että kansalaisten taholta vastaavasti estyvät demokratian sisäänrakennetun logiikan mukaisesti eli ei synny ylilyöntejä (vastaavasti tosin myönteiset hyppäyksenomaiset uudistukset usein vesittyvät).

Mistä demokratialle tärkeä dynamiikka syntyy? Demokratia yrittää säilyttää kansanvallan, mutta järkeistää sitä edustuksellisen järjestelmän kautta. Yksittäiset edunvalvontaesitykset vesittyvät kompromissien kautta. Yleensä kaikki joutuvat tyytymään vähempään, kuin mitä alun perin halusivat.

Tulenheimo kysyy aiheellisesti, miten tällainen järjestelmä voi tyydyttää demokratiassa eläjiä. Vastaukseksi hän kehittää ajatuksen, jonka mukaan kansanvalta synnyttää hyvän elämän saarekkeita demokratian oheistuotteena!

Voisiko tämän tilan määrittää yhteiskuntarauhaksi? Demokratia on siis mahdollistaja, vaikka sen toimintalogiikka sellaisenaan herättää arvostelua. Tämä edellyttää järjestelmään suhtautumisessa ja kanssaihmisissä suvaitsevaisuutta tai vähimmillään sietämistä, mutta sitä on harjoiteltu esimerkiksi Suomessa pitkän aikaa.

Tulenheimon mukaan toimiva demokratia ”perustuu epäsuhtaan kansalaisten vaatimusten ja päättäjien toimien välillä”. Hyvä elämä syntyy poliittisen vaikuttamisen ja päättämisen ”tuolla puolen” (kuitenkin niin, että kansanvaltainen järjestelmä välillisesti tai suoraan toimii katalysaattorina).

Bonuksena demokratia - paitsi että synnyttää hyvinvoinnin saarekkeita - pitää otteessaan voimia, jotka voisivat syökseä järjestelmän epätasapainoon.

Demokratian vahvuus on siinä, että sen dynamiikka synnyttää vapaasti järjestelmän sisäistä kritiikkiä, joka mahdollistaa muutokset, pienet tosin, mutta kuitenkin.

Yhteenvetona Tulenheimo toteaa, että demokraattinen vallankäyttö ”asettaa kansalaisten vaatimukset ja poliitikkojen toimet hallittuun keskinäiseen liikkeeseen”. Kilpailevilla järjestelmillä ei tätä etua ole. Niissä ”hallittavien ja hallittujen välinen valtasuhde on huomattavasti alttiimpi mielivallalle”.

Paljon jää sanomatta, mutta em. artikkeli onkin osa suurempaa kokonaisuutta, josta kuulemme toivottavasti myöhemmin.

Suomen keskusta - keskellä kaikkea, mutta eksyksissä?

Viime aikoina on pohdittu paljon Suomen keskustan alhon syitä. Toisaalta monet ovat ennustaneet keskustan kuolemaa jo vuosikymmeniä viitaten eurooppalaisiin esimerkkeihin. Keskusta on kuitenkin toipunut notkahduksistaan. Nyt on kuitenkin meneillään syvin aallonpohja puolueen historiassa.

Katselin Ylen vaalikonevastauksien tuloksia nelikentässä ja havaitsin lähes kaikkien puolueiden kansanedustajien sijoittumisen arvokartalla (konservatiivi-liberaali, vasemmisto-oikeisto) yhteen tai kahteen lohkoon neljästä. Oikeastaan ainoa poikkeus oli keskusta, joka sijoittui kaikkien neljän lohkon alueelle. Toki enemmistö sijoittui oikeistokonservatiiveihin tai oikeisto-liberaaleihin, mutta myös maltillisiin vasemmisto-konservatiiveihin löytyi vetoa. Kun sijainti on keskellä, on tulos toisaalta luonnollinen, mutta toisaalta taas jakautuminen useisiin fraktioihin merkitsee suuntautumista kovin moniin poliittisiin näköaloihin.

Yksi tapa tulkita nelikenttää on, että keskustassa on paljon ristiriitaisia näkemyksiä puolueen suunasta. Selvimmin tämä tulee esille suhtautumisessa Marinin hallitukseen. Hiljaisempi ja maltillisempi osa kannattanee punamultaa vihersävyllä, mutta on paljon niitäkin, joiden mielestä hallitukseen ei olisi pitänyt mennä. Viime mainittu porukka taas jakautuu karkeasti kahteen osaan, niihin joille vihervasemmistolainen ideologia on periaatteessa vieras ja niihin, jotka näkivät vaalitappion kevään eduskuntavaaleissa osoittavan suunnan oppositioon.

Politiikan polarisoituminen kautta koko Euroopan on suosinut poliittisen kartan ääripäitä ja on ollut ehkä vaikuttamassa keskustan kannatuksen laskuun. Toisaalta keskeltä on lyhyt matka puoluekartan eri osiin ja se on näkynyt kannatussiirtyminä.

Myös historiallisilla syillä on oma vaikutuksensa: punamullalla on pitkä historia Suomessa ja jännitteistä huolimatta yhteistyö on ollut myös tuloksekasta. Vetoa punamultaan on olemassa edelleen vahvasti. Lisäelementtinä nykyisessä yhteistyössä on vihreiden osuus, jonka radikaalisuutta keskustassa vierastetaan. Mikään ei toimi sellaisena kuin ennen!

Yhteistyö kokoomuksen kanssa viime kaudella - lupaavasta alusta huolimatta - päättyi mahalaskuun ja rökäletappioon vaaleissa. Selvästikään keskustaa tukevat kansalaiset eivät olleet valmiit vastaanottamaan Sipilän (eikä varsinkaan Anne Bernerin) oikeistoliberaalia linjaa. Nyt yritetään hiukan sekavassa tilanteessa toisentyyppistä yhteistyötä.

Hyvin epätieteellinen lähestymistapa on psyykekysymysten arviointi. Osa keskustan kannattajista varsinkin Pohjanmaalla on ”vanhakeskustalaisia” ehdottomine mielipiteineen. Jyrkkiä asenteita on vaikea sovittaa suomalaiseen konsensushenkiseen puolueyhteistyöhön. Silti yhteistyö muiden puolueiden kanssa on avain parempiin aikoihin tulevaisuudessa. Yhteistyön sijasta keskusta on panostanut valtapolitiikkaan. Se tapahtuu ilmeisimmin omimalla hallituksen saavutukset itselle. Tämä on häiritsevän itsekästä ja itsekeskeistä politiikkaa, jonka äänestäjät vaistoavat.

Olen useasti kiinnittänyt huomiota keskustan kokeneimpien poliitikkojen sivuuttamiseen Sipilän pääministerikaudella. Mauri Pekkarisen ja Seppo Kääriäisen sisimpiä ajatuksia ei ole kuultu (kohteliasta erittelevää hyrinää kylläkin), mutta herrojen hiljaisuus eduskuntasalissa oli paljon puhuvaa edellisellä vaalikaudella. Synkronointi puoluejohdon ja kentän väen kanssa ei toiminut. Puolueen modernisointi meni pari piirua metsään.

Alkiolainen keskustalaisuus on monien mielestä asian ytimessä, siis mm. köyhien asialla oleminen, mutta tämä ajattelu on haastettu tekemällä siitä ulkokohtaista jargonia. Siitä puhutaan, koska se kuuluu asiaan, mutta syvällisemmin sitä ei enää sisäistetä. Köyhyys on nyt erilaista kuin ennen, mutta silti helposti tunnistettavissa.

Keskustalainen kanssakäymiskulttuuri yhteenkokoontumisineen on kärsinyt nykyajan riennoissa. Keskustalaisuus on ollut muita puolueita enemmän paikkaan sidottua. Muuttoliike yhdistettynä etäyhteyksiin sähköisen tiedonvälityksen keinoin on etäännyttänyt vanhasta politiikan tekemistavasta. On helppoa sanoa, että vanhoihin aikoihin paluu ei ole sellaisenaan mahdollista, on keksittävä uudet nykyaikaan paremmin soveltuvat menettelytavat. Sama ilmiö on toki tapahtunut vasemmiston kohdalla, jossa tehdasteollisuus ei toimi entisenlaisena yhdyssiteenä.

Sitoutuminen (mihin tahansa) puolueeseen aiempaan tapaan ei ole enää tätä päivää. Sen sijaan pettymykset puolueen linjassa heijastuvat nopeasti gallupkannatukseen. ”Sitoutumattomuus” on avannut politiikan valintamyymälän, jossa menestytään erikoistarjouksilla eli äänestäjälle suunnatuilla populistisilla viesteillä. Niin ainakin luullaan. Näkökannasta riippuen puolueen sopeutuminen nykyaikaan on joko jähmeää tai linjakasta. Somekansa on puhunut!

Keskustan on löydettävä itsensä kaikesta huolimatta modernisaation kautta. Haluttiinpa tai ei, siihen kuuluvat ilmastokysymykset (turve!). Keskustassa iloitaan, kun ”ilmastotekoja” on pystytty estämään. Muutos on kuitenkin välttämätön, ja siihen on sopeuduttava. Tai pikemminkin on toimittava muutoksen edistäjänä.

Jos keskusta pelaa korttinsa oikein (eikä sorru ylikorostuneisiin valtapeleihin), sen kuolleeksi julistaminen on aivan ennenaikaista.