Mitä nyt Venäjä?

Helsingin yliopiston ja Pietarin eurooppalaisen yliopiston professori Vladimir Gelman on kirjoittanut Helsingin Sanomiin esseen ”Venäjä äänestää tulevaisuuttaan vastaan”, joka julkaistiin 28.6.2020. Gelman kiteyttää kirjoituksensa Vladimir Putinin aseman arvioimiseen nyt ja tulevaisuudessa. Referoin ja kommentoin ohessa kirjoitusta.

Kaiken taustalla on perustuslain muutos, jonka keskeinen tarkoitus on Gelmanin ja monen muunkin mielestä varmistaa Putinille yhdestä kahteen presidenttikautta vuoden 2024 jälkeen. Yksi peruste kausien laajentamiselle on autoritaarisuuden jatkuvuuden takaaminen, joka merkitsee demokratiaperiaatteen vesittämistä.

Toisaalta perustuslain muutoksella on tarkoitus hakata kiveen putinilainen konservatiivinen maailmankuva. Muutoksessa on tärkeitä tätä ilmentäviä käsitteitä ja sanoja, kuten ”Jumala”, perhearvojen puolustaminen valtion taholta ja Venäjän lakien meneminen kansainvälisten sopimusten edelle.

Perustuslakimuutoksia koskevaa kansanäänestystä siirrettiin koronaepidemian takia, mutta mikään ei estänyt lopulta sen toteuttamista. Tulosta spekuloitiin monin tavoin ennen äänestystä.

Tätä kirjoitettaessa äänestystulos on selvinnyt: perustuslain muutokset hyväksyttiin tuloksella 78 prosenttia puolesta, 21 prosenttia vastaan, äänestysaktiivisuuden oltua 65 prosenttia. Tulos ei ainakaan omissa arvioissani johda oikein mihinkään johtopäätöksiin. Esimerkiksi äänestysaktiivisuuden nostamiseksi viriteltiin kaikkia mahdollisia temppuja. Entinen meno jatkuu.

::::::::::::::::::

Gelman kiinnittää huomiota mielenkiintoiseen asiaan nimittäin siihen, että suurimmassa osassa Euroopan maita hallitusten asema on vahvistunut koronaepidemian myötä, kun taas Venäjällä vastaavassa tilanteessa Putinin kannatus on laskenut romahdusmaisesti. Johdolta puuttuva vastuunkanto tuo heti mieleen Donald Trumpin vastaavan menettelyn koronaepidemian hoidossa Yhdysvalloissa.

Gelmanin mielestä kysymys Venäjällä on perimmältään nykyaikaisen kehityksen vastustamisesta, olemassa olevan henkisen tilan ja tilanteen ”betonoimisesta”.

Gelman väittää, että kysymys on sukupolvikokemuksesta. Vallassa ovat edelleen kylmän sodan ”sotilaat”, konkarit, jotka eivät päästä nuorempia (40-50-vuotiaat) ohitseen. Heillä on hyvässä muistissa Neuvostoliiton mahdin päivät armeijoineen. Venäläinen maailma muistuttaa tällä hetkellä Gelmanin mukaan Breznevin ”pysähtyneisyyden aikaa”. Houkutus jakaa maailma etupiireihin on suuri ja sitä kautta nostaa Venäjän statusta. Tuntuu melkein siltä, että on luovuttu osaamisen maksimoimisella pätemisestä muiden kansakuntien rinnalla. Mikä jää jäljelle? Voimapolitiikka! Globaalit turvallisuuspoliittiset ongelmat saattavat lisääntyä lähitulevaisuudessa.

Edellä esitettyä tukee se, että perustuslakimuutoksia vastustivat kaikkein eniten nuoret, koulutetut ja suurkaupunkien asukkaat. Niitä kannattivat iäkkäät, niukasti koulutetut ja syrjässä asuvat.

Olisiko siis syytä valmistautua lisääntyvään paineeseen Venäjän ympäristössä? Tämä on varteenotettava vaihtoehto, mutta vain yksi vaihtoehto.

Yhteenvetona Gelman toteaa, että ”ei ole poissuljettua, että jonkin ajan kuluttua Venäjä toistaa Neuvostoliiton kohtalon”. Rohkenen epäillä. Romahtaminen lienee liioiteltu oletus, sillä Venäjä on säilynyt ja säilynee vielä pitkään voimatekijänä. Se rakentaa haurasta yhtenäisyyttä kristinuskon, sotilaallisen voiman ja luonnonvarojensa varaan.

Mitä tulee Putinin jälkeen? Vastaus: toinen Putin. Tämäkin toistaa muuttumattomuuden kaavaa.

Venäläiseen perinteeseen kuuluu riippuvuus toisista ihmisistä, toisten ihmisten asemasta. Varsinkin tämä pitää paikkansa eliitin keskinäisissä suhteissa. Rohkeasti väittäisin, että pätevyys ja osaamisen hyödyntäminen ovat usein väistyvä elementti. Tässä on ratkaiseva ero läntisiin ja Kaukoidän kulttuureihin. Ikään kuin Venäjä olisi luovuttanut kilpailun tiedon markkinoilla USA:lle ja Kiinalle. Se pystyy tarjoamaan vain voimankäyttöä kilpailukykyisesti – jos sitäkään.

Maksaisinko valtionvelan pois vai en?

A-studiossa 29.6.2020 käsiteltiin paljon esillä ollutta kysymystä julkisen velan takaisin maksamisesta otsakkeella ”Pitääkö valtionvelka maksaa takaisin?”. Keskustelemassa olivat Sixten Korkman, Emilia Kullas, Vesa Puttonen ja Jussi Ahokas, kaikki meritoituneita talouden asiantuntijoita.

Keskustelu lainehtii netissä edes takaisin eikä populismilta ole voitu välttyä. Lisäksi liioiteltu tai tahallinen väärinymmärtäminen viettävät riemujuhliaan. A-studiossa keskustelleet alan ihmiset kyllä pitivät keskustelun tasokkaana.

Lähtökohta on tietenkin se, mistä nykyinen velan nopea kasvattaminen käynnistyi. Koronaepidemia sopii varmaan kaikille vastaukseksi. Mikään puolue ei ole kiistänyt velanoton tarpeellisuutta tautiepidemian seurausten hallitsemiseksi. Nyt velkapelkoisimmat vaativat kiivaasti velanmaksun aikataulun kertomista. Voin sanoa tähän, että aikatauluja voidaan laatia sormiharjoituksena, kunhan niiden varaan ei lasketa betoninvarmasti. Joka tapauksessa 10 vuotta on lyhyt ajanjakso sen määrittämiseksi, milloin velkaa voidaan huomattavassa määrin maksaa takaisin. Yhtä selvää on, että velan taso jää kaiken jälkeen huomattavasti korkeammalle tasolle, kuin mihin päädyttiin vuonna 2020 ennen kriisin käynnistymistä. Jos velkaa aiotaan vähentää miljarditolkulla muutamien vuosien sisällä, edellyttää se huomattavan korkeaa työllisyyttä, huomattavaa viennin lisäystä ja joka tapauksessa korkeaa työn tuottavuuden ja talouden kasvun tasoa. Mikään ei viittaa siihen, että ihmeitä tapahtuisi. Suuret verotuksen kiristykset ja palvelujen tason leikkaaminen ovat epärealistisia, ellei haluta työmarkkinoille sekasortoa. Parasta on melkeinpä sanoa, että velan kanssa pitää oppia elämään.

Sixten Korkman puhui A-studiossa julkisen velkasuhteen (velka/bkt) vakiinnuttamisesta, joskin lisäsi, että päämäärä velanhoidon tason asettamisessa on hyvä olla olemassa. Päämäärä voinee tulla kyseeseen jollakin yleisellä tasolla. Mihinkään Ceausescu-tyyppiseen velanmaksun hirttosilmukaan ei pidä päätä työntää.

Emilia Kullaksen mukaan pitäisi olla suunnitelmia siitä millaisen velkataakan Suomi kestää eli millaisen velan kanssa pystymme elämään. Tähän voi vastata, että tavoite on ratkaisevasti kiinni siitä, millaisiin kasvulukemiin päädymme. Jos kasvuluvut määritetään muutamilla mittareilla, voitaneen velan bkt-suhde määrittää jollakin karkealla tasolla esimerkiksi vuonna 2030. Myös Jussi Ahokas korosti velkasuhteen (velka/bkt) merkitystä ja sitä, että velkasuhde saadaan stabiloitua. Minusta tuntuu, että monet voivat yhtyä toisaalta Ahokkaan mielipiteeseen, toisaalta Korkmanin mielipiteeseen. Keskustelussa ei menty soveliaan velkasuhteen määrittelyssä tarkemmalle tasolle, jolloin erot keskustelijoiden välillä olisivat tulleet esille mahdollisesti jonkin verran eriävinä käsityksinä.

Vesa Puttonen piti yleensäkin kummallisena sitä, että A-studioissa pitää käydä keskustelua siitä pitääkö velkaa (siis velkAA!) maksaa takaisin. Tietenkin pitää. Huomattavaa on, että A-studion otsake oli kategorisempi eli ”pitääkö valtionvelka (siis velkA) maksaa takaisin”. Voi kuulostaa saivartelulta, mutta näiden välillä on vissi ero!

Vesa Puttonen muutoinkin liioitteli niiden sanomisia, joiden mielestä velkaa voidaan ottaa surutta. En ole tällaista suurpiirteisyyttä kuullut keneltäkään, en edes Paavo Arhinmäeltä. Onneksi Sixten Korkman palautti keskustelun realistisemmalle tasolle: Suomen kansan suuri enemmistö kantaa huolta velkaantumisesta.

Korkman ymmärsi myös niitä, jotka ovat vaatineet velanhoitotoimenpiteitä jo nyt, kun elvytys on meneillään, mutta paalutti päätöksenteon ja toteutuksen eriaikaisuutta: elvytyspäätökset ja velanhoitosuunnitelma voidaan tehdä samanaikaisesti, mutta velanhoidon toteutus tapahtuu myöhemmin.

Oleellista on pitää velanhoitosuhde siedettävänä – niin kuin se Suomessa on pidetty.

Eriäviä näkemyksiä keskustelijoiden välillä tuli verrattaessa valtion velkaa yksityiseen velkaan. Puttonen ja Ahokas näkivät niiden olevan lähempänä toisiaan kuin Sixten Korkman. Puttonen: valtio voi ottaa ikuisesti velkaa, jos sen kansantalous kasvaa ja varsinkin, jos kansantalous kasvaa nopeammin kuin velan kulut. Suomen kansantalous on kehittynyt valitettavan hitaasti viime vuosikymmenellä. Kansantalous saavutti finanssikriisiä edeltäneen tason vasta viime vuonna. Valtion velka tuplaantui. Ahokas: vaihtotaseen tasapaino on viime kädessä mittari, jolla ulkomaiset sijoittajat mittaavat valtiontalouden kestokykyä. Valtiontaloutta kokonaisuudessaan ei pitäisi päästää alijäämäiseksi.

Korkman korosti, että Suomen velkasuhde on eurooppalaisessa vertailussa kohtuullisen hyvä (alle 60 prosenttia juuri ennen koronakriisiä). Nyt arvio on, että vuosikymmen päättyessä velkasuhde päätyy 90 tai 100 prosenttiin. Puttonen arvioikin realistisesti, että 100 prosentista tulee Euroopassa uusi normaali. Suomi sijoittuisi tällöin euromaiden keskivaiheille velkaantuneisuusasteessa.

Korkman painotti kestävyysongelmaa yli ja ohi koronakriisin. Viime mainittu voidaan selättää ehkä kohtuullisella aikataululla, mutta kestävyysongelma (väestön vanheneminen) on pysyvämpää laatua. Korkman suhtautui kuitenkin positiivisesti Suomen kansantalouden kestävyyden odotusarvoon: Suomi ei tule ajautumaan tilaan, jossa monet muut maat ovat olleet, tai johon ne joutuvat.

Kuka löytäisi viisasten kiven kaikkiin nykyajan omituisuuksiin, kuten negatiivisiin korkoihin, aneemiseen talouskasvuun ja olemattomaan inflaatioon? Japani on näissä kysymyksissä paradoksi lähes 250 prosentin velkaantumisasteineen (velka on omassa valuutassa, puskurina on mahtava valuuttavaranto), ilman että se näkyy konkreettisena kriisinä jokapäiväisessä elämässä. Yksi ”omituisuus” on, että Suomen valtio maksaa korkoja vuonna 2020 vähemmän kuin kertaakaan 30 vuoteen (vain n. 0,9 miljardia euroa samaan aikaan, kun valtion budjetti on 67 miljardia euroa) osin EKP:n osto-ohjelman ansiosta.

Siinä piisaa miettimistä, mistä moinen odottamattomien talouden muutosten ketju johtuu, ja miksi talouden aneeminen vaihe vain jatkuu ja jatkuu.

Korkman viitasi puheenvuorossaan Larry Summersiin, jonka mielestä länsimaissa kysymys on liian vähäisestä kulutus- ja investointikysynnästä suhteessa tuotantomahdollisuuksiin (tähän taas syinä ovat mm. väestön ikääntyminen, teknologinen kehitys, tulonjaon epätasaisuus anglo-amerikkalaisissa maissa jne.).

Yhteenvetona voisi sanoa, että keskustelijoilla oli taustoistaan johtuen hiukan erilaisia painotuksia. Tässä asetelmassa Puttonen ja Korkman asettuivat eri päihin, vaikka varsinaisia erimielisyyksiä ei syntynytkään: Puttonen suhtautui huolestuneemmin valtion velkaantumiseen, kun taas Korkman näki liikkumavaraa, jos talouspolitiikka ei kiristetä tarpeettomasti.

Päätettäköön tämä kirjoitus Sixten Korkmanin yllättävään vetoon: tällä hallituksella, joka meillä nyt on, olisi edellytyksiä tehdä talouden kannalta ikäviäkin päätöksiä, koska se on niin suosittu!

Näännymmekö velkataakan alle?

Kansanedustaja ja vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Paavo Arhinmäki herätti keskustelua väläyttämällä Kansan Uutisten juhannushaastattelussa, että valtion ei tarvitse maksa lainojaan pois. Totta onkin, että käytännössä vanhat velat - niitä pois maksettaessa - korvataan uusilla lainoilla.

Turhan kategorisesti Arhinmäki asiansa esitti: Suomikin on kuulunut valtioihin, joka on vähentänyt velkaansa. Tämä tapahtui 1990-luvun alun laman ja finanssikriisin (2008) välissä, jolloin sekä valtion että julkisyhteisöjen yhteenlasketut velat vähenivät ajoittain 14 lihavan vuoden (1994-2007) aikana absoluuttisestikin, ei paljoa, mutta kuitenkin. Tärkein mittari eli julkisyhteisöjen velkojen suhde bruttokansantuotteeseen aleni em. välillä lähes 60 prosentista lähelle 30 prosenttia. Kannattaa huomioida, että edes 1990-luvun laman synkimpinä vuosina julkisyhteisöjen velan bkt-osuus ei noussut 56-57 prosenttia korkeammalle.

Arhinmäki viittaa Suomen valtion erittäin alhaisiin – jopa miinusmerkkisiin - korkomenoihin. Suomi on viimevuosina hyötynyt siitä, että uusien velkojen korot ovat olleet vanhempien velkojen korkoja alhaisemmat. Myös Arhinmäen toteamus, että kaikkihan joutuvat nykytilanteessa ottamaan (korona)velkaa pitää suurin piirtein paikkansa.

Maksavatko talouskasvu ja inflaatio velat pois? Kyllä, takavuosina näin tapahtui, mutta nyt inflaatio on ollut vuosia vähäistä ja talouskasvu on ollut aneemista. Niinpä finanssikriisin ja tämän päivän (2020) välisenä aikana velkojen bruttokansantuoteosuus on pysynyt suurin piirtein ennallaan. STTK:n pääekonomisti Patrizio Laina näyttää olevan sitä mieltä, että pikemminkin kuin puhutaan vanhan lainan maksamisesta pois korvaten se uudella, pitäisi puhua lainan ”hoitamisesta”.

Käsitän Arhinmäen kommentin siten, että hän näkee Suomen talouspoliittisen johdon vetäneen vuosikymmenien ajan liiallista niukkuuden linjaa, väljempikin talouspolitiikka olisi ollut perusteltua.

Edellä esitetystä huolimatta minuakin hirvittää julkisen talouden alijäämän kasvaminen 8 prosenttiin (kun oli päästy ennen koronaa alle kolmen prosentin tasoon), mikä merkitsee julkisen velan kasvua lähes 20 miljardilla eurolla.

Velkasuhde (julkinen velka/bkt) on pysynyt pitkään noin 60 prosentissa, mutta nousee nyt koronakriisin seurauksena tällä vuosikymmenellä - arvioijasta riippuen - 80-100 prosenttiin, joka on korkeahko bkt-osuus, mutta on kaukana Kreikan tai Italian tai Japanin vastaavista. Myös Yhdysvaltain velkasuhde - osin Donald Trumpin koronahuolettomuuden seurauksena – on kiivennyt pitkälti yli sadan.

::::::::::::::::::::::

Olen vuosien varrella ottanut näissä kirjoituksissa kantaa valtioiden velkaantumiseen monista eri lähtökohdista. Olen päätynyt aiemmissa kirjoituksissa siihen johtopäätökseen, että ultrakriittisellä suhtautumisella valtionvelkaan on historialliset syyt. Olen viitannut velkaan suhtautumisessa kurjistumisajatteluun, austerityyn. Kysymys on hiukan vaikeatulkintaisesta käsitteestä, sillä austeritylla voidaan tarkoittaa sekä positiivisessa mielessä sinnittelyä vaikeissa oloissa (esimerkiksi 1940-luvun lopulla Englannissa - Clement Attleen aikana niukkuudella selviytymisestä tehtiin kunnia-asia) että kansakunnan vyönkiristystä ahdinkoon saakka. Olen viitannut Suomessa käytössä olleeseen niukkuusajatteluun jälkimmäisessä mielessä eli niukkuuteen kurjistamismielessä. Tämä on hiukan rohkeasti sanottu, sillä ei meillä kovin monesti ole säästetty näännyttämismielessä. Voi siis kuulostaa absurdilta puhua austeritysta kaiken yltäkylläisyyden keskellä. Kysymys onkin periaatteiden välisestä taistelusta eli siitä onko velanotto ensisijassa sijoittamista tulevaisuuteen vai onko kysymys valtion pysyvästä (ja lisääntyvästä) velkaantumisesta.

Miten olen ottanut kantaa teemaan aiemmin?

Totean blogikirjoituksessani ”Snellmanista Viinaseen - kurjistamisen lyhyt historia” (4.10.2014) seuraavaa: ”Eikö juuri Snellman – valtiontaloutta varjellakseen – tapattanut Suomen kansaa nälkävuosina viivyttelemällä tarpeettomasti viljan hankinnassa ulkomailta? Eikö Risto Rytin (ja talouspoliittisen eliitin) politiikkaa 1930-luvun lamassa leimannut tunteettomuus? Hän aivan ajoi velkaisia kotitalouksia ja maatiloja konkursseihin. Entä kuka voitaisiin 1950-luvun lopulla nimetä austerity-linjan arkkitehdiksi? Minusta pääministeri Rainer von Fieandt sopii hyvin tähän rooliin lapsilisäleikkauksineen (viittaan tässä erityisesti valtion julistamiseen maksukyvyttömäksi 15.3.1957 ja lapsilisien leikkauspolitiikkaan), vaikka valtiontalous oli ylijäämäinen jo syksyllä 1957!). Myötätuntoni on 1950-luvun Mattien ja Maijojen ja heidän lastensa puolella. Austerity-ketju jatkui 1990-luvun lama-ajan Iiro Viinasella.”

Tommi Uschanov totesi Niin & Näin -lehden 3/2013 kirjoituksessaan, että Snellman peri Hegeliltä ajattelun, että ”(Suomen) valtio on…..kansallishengen korkein ilmentymä, jonka etu tulee ennen yksilön etua”. Olisiko tässä yksi perimmäisistä syistä historialliselle velkavastaisuudelle ja austeritylle vuosikymmenestä toiseen?

::::::::::::::::::

Hätkähdyttävää on, että koronakriisin seurauksena näytettäisiin olevan luopumassa austeritysta ja poliittiset tahot yli puoluerajojen ovat hyväksyneet tukipolitiikan ja elvyttävän talouspolitiikan, jota vielä finanssikriisin yhteydessä ylenkatsottiin. Tällä vuosituhannella meillä on viitattu toistuvasti välttämättömään niukkuuteen ainakin valtiovarainministeriön taholta. On synnytetty kuva, että poliitikoilla on hinku tehdä velkaa, mutta VM on viimeinen takalukko, joka on estänyt holtittomuudet.

Julkisessa keskustelussa tietyillä tahoilla meillä edelleen vallitsee Snellmanin austerity-henki. Niinpä toistuvasti viitataan syksyn budjettiriiheen, jossa väitteen mukaan veri punnitaan. Seurauksena sopeutus kurjistaa tavallisen kansalaisen elämää. Itse suhtaudun melko levollisesti talouden ja leikkauspolitiikan kurjistamisuhkailuihin.

Kaikesta huolimatta kasvun aneemisuus säilyy Suomen ja monien muiden kehittyneiden maiden vitsauksena. Totta kai haluttaisiin saada talouteen liikkumavaraa, ettei koko aikaa tarvitsisi taistella niukkuuden kanssa. Huono asia on, että länsimaat näyttävät menettäneen kyvyn nostaa tuottavuutta. Tuottavuuden nousu olisi välttämätöntä eläköitymisen ja ilmastonmuutoksen kustannusten kattamiseksi.

Kaikki tämä merkitsee, että velkaantumistaso jää selvästi totuttua korkeammalle tasolle puhuvat ”sopeuttajat” mitä tahansa.

Bolton vastaan Trump

John Boltonilta (71 v.) on ilmestynyt pitkään odotettu kirja hänen Valkoisen talon kuukausistaan Donald Trumpin turvallisuusneuvonantajana (huhtikuu 2018 – syyskuu 2019). Kirjan nimi on ”The Room Where It Happened” (2020). En ole lukenut kirjaa kokonaisuudessaan, mutta sitä on referoitu laajasti netissä sekä meikäläisissä ja ulkomaisissa lehdissä. Pyrin seuraavassa välttämään jo tunnettujen yksityiskohtien kertausta.

Mitä ajatuksia mies herättää minussa? Jostakin syystä minulle tulevat Boltonista mieleen Yhdysvaltain 1950-luvun ulkoministeri John Foster Dulles ja Jimmy Carterin turvallisuuspoliittinen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski. Kaikki kolme ovat omalla tavallaan kylmän sodan tinkimättömiä sotilaita. Ennen kuin tuli Trumpin avustajaksi Boltonilla oli pitkä ura virkamiehenä eri presidenttien hallinnoissa.

Bolton siis tunnetaan sotahaukkana. Kun Bolton tuli Trumpin avustajaksi, ajattelin aluksi, että siinä vakka on löytänyt kantensa. Trumpilla kaikki politiikka on kuitenkin ”henkilökohtaista” ja Bolton taas edustaa jyrkän periksiantamatonta vanhan kylmän sodan edunvalvontalinjaa. Trump sen sijaan haluaa miellyttää vastapuolta - omaa etuaan tavoitellessaan – niin räikeästi, että hän ylittää sopivuuden rajat ulkopoliittisesti herkissä kysymyksissä. Tässä mielessä Bolton on vanhan koulukunnan tiukka diplomaatti. Ei ollut lopulta ihme, että Bolton omaksumaansa ulkopolitiikkaa ajaessaan joutui sovittamattomaan ristiriitaan Trumpin kanssa.

Boltonin teksteihin tutustuessa herää kummallinen tunne, että tuoko hän mitään uutta Trumpista jo valmiiksi tiedettyyn. Vastaus: eipä juuri. Vain yksityiskohdat Trumpin tietämättömyydestä ja arvaamattomuudesta vahvistuvat. Boltonilla on toki ollut korkea asema Trumpin hallinnossa, josta käsin hän valaisee USA:n ulkopolitiikkaa huipulta käsin.

Pelottavinta Boltonin muisteloissa on että presidentti ei tunnu oppivan uusia asioita kerrasta eikä kahdesta: hän harjoittaa yksinpuhelua ja ”kuuntelee” lähinnä itseään. Analysoiva debatti jää kokematta.

Bolton toivoo, että Trump jää yhden kauden presidentiksi. Olisiko se mahdollista? Kyllä on, vaikka Trumpia ei tällä kirjalla kaadetakaan. Entä olisiko mahdollista, että Donald Trump luopuu suosiolla toisen kauden tavoittelusta? Näin voisi tapahtua, jos Trump katsoisi jossain vaiheessa mahdollisuutensa menetetyiksi. Toki tämä vaihtoehto on epätodennäköinen.

Monissa arvioissa puhutaan Boltonin henkilökohtaisesta kostosta: hän ei ole voinut antaa anteeksi saamiaan potkuja, varsinkin kun hän selvästi odotti, että hän pääsee muokkaamaan presidentin häilyvää ulkopolitiikkaa Boltonin ulkopolitiikaksi. Tätä mahdollisuutta Trump ei Boltonille antanut. Presidentti on kyllä tietämätön asioista, mutta hän on ylpeästi tietämätön.

Boltonin pelko on, että Trump vaarantaa kansallisen turvallisuuden ajaessaan omaa etuaan. Hän kertoo useita esimerkkejä, kuinka presidentti yritti suullisesti vaikuttaa valtionpäämiehiin omaksi henkilökohtaiseksi edukseen.

Presidentin kannatus ei ole mielipidemittauksissa kaksinen tällä hetkellä (tuore NYT:n mittaus: 50 % Bidenille, 36 % Trumpille). Korona ja sitä seurannut talouden repsahdus sekä rasismin leimahtaminen uusiin ulottuvuuksiin ovat tehneet tehtävänsä. Tumpilla on kuitenkin pinttyneet kannattajansa, jotka tukevat presidenttiä, vaikka hän - vain hiukan liioitellen - ampuisi jonkun Wall Streetillä. Tässä on presidentin hihaässä: osa äänestäjistä on jo antanut äänensä presidentille. Ja tämä osuus on suuri. Tämän joukon päätä ei Boltonin kirja muuta.

Suomi ja presidentti Niinistö ovat merkittävällä tavalla esillä kirjassa. Mielestäni on kiusallista, että Bolton näin pian Helsingin huippukokouksen (heinäkuu, 2018) jälkeen kertoo arkaluontoisia yksityiskohtia Niinistön sanomisista. Hyvin helposti neuvottelukumppani voi joutua Yhdysvaltain sisäpolitiikan välikappaleeksi. Ns. asiantuntijat ovat vähätelleet Niinistölle aiheutunutta haittaa. Tapahtunut vain osoittaa, kuinka varovainen on oltava, kun kertoo Trumpille luottamuksellisia asioita. Tilanne on eri, jos haluaakin antamansa tiedon vuotaa.

Boltonin kirjan ongelma on, että presidentti pääsee omilla julkisuudessa tapahtuvilla möläytyksillään aika lähelle Boltonin maalailemaa kuvaa presidentin päähänpistoista. Boltonin kirjoitusten paljastusarvo kärsii siis inflatorisesti Trumpin toilailuista. Miten piirtää karrikatyyri presidentistä, joka on jo varastanut shown?

Kaiken presidentillisen sekoilun rinnalla Boltonin tosikkomainen kylmän sodan politiikka kuulostaa tylsältä ja vanhanaikaiselta, mitä se kieltämättä onkin.

Mitä demokraatit voivat tarjota vastineeksi Trumpille? Asiallista, reaalimaailmaan perustuvaa ulkopolitiikkaa ja vastuullista talous- ja sosiaalipolitiikkaa. Tämä kuulostaa tietysti Trumpin improvisoidun eliksiirin rinnalla kovin mielikuvituksettomalta, mutta sitä Yhdysvallat juuri nyt tarvitsee. Presidentti-instituutio täytyy normalisoida.

Historian uudelleenkirjoittamisesta

Historiaa on aina kirjoitettu uudelleen siitä ajankohdasta käsin, jota eletään. Tämä on ymmärrettävää, sillä tietomäärä menneisyydestä kasvaa ainakin yksityiskohtien osalta. Historia kirjoitetaan uudelleen myös siksi, että näköala menneisyyteen muuttuu, nähdään kokonaisuudet eri tavalla kuin ennen jne. Tässäkään ei välttämättä ole mitään omituista.

Sitten on historiankirjoitusta, jossa tarkoitushakuisesti nähdään kokonaiset historiaprosessit uudella vääristelevällä tai kiistanalaisella tavalla. Tällöin joudutaan haasteen eteen: onko se historiankirjoitus, jonka olen itse omaksunut ”oikea” (so. ”objektiivista totuutta tavoitteleva”, jota ei voida hevillä asettaa kyseenalaiseksi) vai onko kysymys tietoisesta tosiasioiden sivuuttamisesta jotakin historian vaihetta koskien.

Usein historia on propagandakanavien taistelukenttä, jota historiaan perehtyjä ei välttämättä edes tunnisteta. Kylmän sodan aikana nykyhistoriaa (toisen maailmansodan jälkeistä historiaa) kirjoitettiin useista eri näkökulmista, joista sitten saattoi valita sen, joka tuntui lähinnä totuudelta. Kirjoitin itse sivulaudaturtyöni aiheesta ”Kylmän sodan tulkinnoista”. Nyt uudelleenluettuna on helppo havaita, että tulkinnat muuntuvat vuosikymmenien kuluessa, jos kirjoittaisin samasta teemasta nyt.

Ainoa mahdollisuus pysyä totuuden jäljillä on riittävän monipuolisen lähteistökannan omaksuminen ja omien oivallusten käyttäminen johtopäätösten teossa. Ongelma vain on se, että useimmilla ei ole pohjatietoja eikä perehtymiseen vaadittavaa aikaa suorittaa analyyseja menneisyydestä.

Mediamaailman muuttuminen on yksi menneisyyden tulkintoja vaikeuttava näkökohta. Vain hieman liioitellen voidaan sanoa, että kuka tahansa mielipidekirjoittaja voi heittäytyä ”asiantuntijaksi”. Olen kirjoittanut ”vaihtoehtoisesta totuudesta” joidenkin historian yksityiskohtien osalta. Mielipiteiden esittäjistä ei ole pulaa.

Nyt tarkoitan kuitenkin kokonaan uuden vaihtoehtoisen totuuden kirjoittamisesta. Joudutaan helposti pääsemättömään suohon. Esimerkiksi Donald Trumpille kulloinenkin totuus on aina se, mikä palvelee parhaiten meneillään olevia poliittisia tarkoitusperiä. Tähän maailmaan on ollut vaikea sopeutua muutoin kuin kieltämällä propagandistiset tulkinnat. Mutta entä jos puolet kansakunnasta uskoo mitä mielikuvituksellisempia ”tulkintoja”? Epätoivo valtaa mielen?

:::::::::::::::::::

Vladimir Putin näyttää valinneen omanlaisensa vaihtoehtoisen totuuden markkinat ja markkinoinnin. Hän haluaa muuttaa kiveenhakattuja historian totuuksia hakkaamalla kiveen uuden näkemänsä/haluamansa totuuden.

En yritäkään perata koko putinilaista tarinaa, mutta koetan päästä edes jossain määrin jyvälle, mitä tapahtuu. Lähtökohdaksi otan pitkähkön artikkelin amerikkalaisessa ”National Interest”-lehdessä (kesäkuu 2020). National Interestia julkaisee ajatushautomo ”The Center for National Interest”, jolla on siteitä Venäjälle. Artikkelin hätkähdyttävä asia on, että se on Vladimir Putinin kirjoittama (tai paremminkin Putinin nimissä kirjoitettu). Artikkelin nimi on ”The Real Lessons of the 75th Anniversary of World War II”. Artikkelin tarkoituksena on siis kertoa, mitä toisessa maailmansodassa oikeasti tapahtui. Kysymys on aivan systemaattisen vyörytyksen käynnistämisestä historian uudelleenkirjoittamiseksi, joka on jatkoa aiemmille samantyyppisille pyrinnöille.

National Interestin artikkeli on kirjoitettu tyyliin ”nyt seuraa suuri totuus” ja joku voisi toki sanoa, että ”näinkin asia voidaan nähdä” . Ongelma on se, että kokonaisuus on propagandan läpitunkema. Niinpä – Putinin mukaan - Neuvostoliitto voidaan nähdä pääasiallisena natsi-Saksan kukistajana, Puola aggressiivisena maailmansodan aloittajana ja Liettuan, Latvian ja Viron anastaminen perusteltuna ja laillisena toimenpiteenä. Kaikki nämä voidaan asettaa kyseenalaiseksi lännessä omaksutun historianäkemyksen pohjalta. Toisen maailmansodan historia pitäisi tämän venäläisen näkemyksen mukaan kirjoittaa merkittäviltä osin uudelleen.

Artikkeli pitää liittää näinä päivinä Punaisella torilla nähtävään sotilasparaatiin, jonka tarkoituksena on osoittaa Neuvostoliiton armeijan valtava merkitys sodan lopputulosta arvioitaessa. Putin torjuu väitteen, että Venäjä yrittää kirjoittaa toisen maailmansodan historian uudelleen. Hän siis väitteen mukaan päinvastoin kaivaa esiin totuuden. Esimerkki: Puolan näkeminen toisen maailmansodan uhrina juontuu ennen sotaa tehdyistä sopimuksista. Venäjän näkemyksen mukaan Puola jätetiin natsiarmeijan jyrän alle, kun taas Neuvostoliiton suorittama Itä-Puolan miehitys ei kuulunut ”alkuperäisiin ” Neuvostoliiton suunnitelmiin. Baltian maiden osalta taas ”vapauttajan” ja ”valtaajan” käsitteet ovat menneet sekaisin. Uskokoon ken voi.

Putinin mielestä Neuvostoliitto oli pakotettu allekirjoittamaan Molotov-Ribbentrop -sopimus läntisten valtioiden taktikoinnin seurauksena.

:::::::::::::::::::

Edellä esitettyä taustaa vasten on ymmärrettävä myös Venäjällä nähdyt uutisoinnin, joiden mukaan suomalaiset sortuivat Itä-Karjalassa kansanmurhaan 1941-44. Kampanja käynnistäminen perustuu FSB:n vapauttamiin dokumentteihin sodan ajalta. Venäläiset ovat myös ilmoittaneet, että on perustettu työryhmä (tai ”seminaari”) jonka tehtävänä on selvittää ”faktat” noiden aikojen todellisista tapahtumista. Suomalaiset – tarkoittaa Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuortevaa – ovat uutisoinnin mukaan sitoutunet ”työryhmätyöhön”, jonka Nuorteva on kieltänyt.

Venäjän toimissa on se omituinen piirre, että ”kansanmurha” on jo etukäteen julistettu faktaksi, jota nyt sitten pitäisi ryhtyä ”tutkimaan”. Suomalaisessa miehityshallinnossa leireineen on paljon arvosteltavaa, jota ei käsittääkseni ole piilotettu suomalaisten historioitsijoiden toimesta. Ongelma tahtoo olla se, että venäläisten puolelta otetaan suomalaisten tutkimat faktat vastaan, mutta hyödynnetään niitä yksipuolisesti vain venäläisten kansallisen edun näkökulmasta.

Kansallisarkiston tavoitteena on asiantuntijoiden vierailuvaihtojen avulla tutustua toisen osapuolen arkistoihin, mutta valtiollisia ”totuuskomissioita” ei haluta Suomen puolelta. Ne ovat ikuisia riitelykohteita, joita käytetään propagandavälineenä kansallisten etujen ajamiseksi. Yleensäkään ei pitäisi antautua vaaraan, että tutkitaan ”yhdessä” toisen osapuolen tekosia ilman kokonaisuuden hahmotusta. Samantyyppisiä elimiä se on halunnut perustaa myös muiden naapureidensa kanssa. Tavoitteena on muuttaa vakiintunutta historiallista totuutta Venäjän mieleiseen suuntaan.

Iltasanomien mukaan Putin on tämän vuoden tammikuussa sanaillut, että ”me tukimme heidän likaiset suunsa näillä (nyt ja tulevaisuudessa julkaistavilla dokumenteilla) ikiajoiksi”. Asiakirjoissa väitetään suomalaisten käyttäneen kansanmurhissa kaasukammioita ja elävältä hautaamista. Nämä väitteet on tietenkin torjuttu. Suomalaisten puolelta hankkeita pidetään poliittisina. Suomen puolelta on myös viitattu liittoutuneiden valvontakomission tutkimuksiin, joissa ei ole esitetty väitteitä kansanmurhasta. Sotakorvaukset kattavat myös väärinkäytökset, joihin sorruttiin miehityshallinnon aikana. Nämä vaiheet on jo käsitelty sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä ja Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1947.

On mahdollista, että koko hanke osa Venäjän uhriksijoutumisprojektia toisessa maailmansodassa (27 miljoonaa menehtynyttä). Nyt halutaan kerta kaikkiaan kertoa oma versio tapahtumista riippumatta siitä, kuinka paljon totuutta niissä on mukana.

Eräs selitysmalli on, että Putin puolustaa omaa heikentynyttä asemaansa, antamalla ymmärtää, että vakiintunut historiankirjoitus kohtelee väärin Venäjää. Tämä johtaa helposti siihen, että historia on vain kansallisen edun jatke. Suomen puolelta on pidetty tähdellisenä vastata kohta kohdalta esitettyihin väitteisin eikä ole väistelty esitettyjä syytöksiä, kuten joskus aiemmin on tehty. Tästä on ollut seurauksena se, että naapuri valikoivasti referoi Suomen antamia vastauksia omaksi edukseen.

Kansalliskirjailija Linna vastaan kansallisrunoilija Runeberg

Panu Rajala on kirjoittanut elämäkerran J.L. Runebergistä. Teoksen nimi on ”Kansallisrunoilija. J.L. Runebergin elämä” (Minerva, 2020). Rajala on perehtynyt perusteellisesti sekä ihmiseen nimeltä J.L. Runeberg että hänen tuotantoonsa. Monessa suhteessa Rajala on kirjoittanut lopullisen elämäkerran.

Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa arviota kirjasta, vaan tarkastella Rajalan käsityksiä Runebergin ajatusmaailmasta verrattuna kansalliskirjailija Väinö Linnan ajatuksiin tavallisesta suomalaisesta ihmisestä – sotilaasta - sodan pyörteissä. Kuten tunnettua Linna vierasti Runebergin yläluokkaista ja ylemmyydentuntoista asennetta. Pitikö tämä tarkalleen ottaen paikkansa, siitä on erilaisia käsityksiä.

Linna on tässä asenteiden taistelussa paraatipaikalla, kun pystyi arvioimaan Runebergiä ja hänen kirjoituksiaan sata vuotta runoilijan keskeisen tuotannon ilmestymisen jälkeen. Rajala vastaa Runebergin puolesta haudan takaa.

Rajala sanoo, että Runebergin näkemys oli tavallisen sotilaan näkemys, ja että se oli samantapainen ”sammakkoperspektiivi” kuin Linnalla oli ”Tuntemattomassa sotilaassa”. Käsitettä sammakkoperspektiivi en tiedä Linnan käyttäneen, vaan sitä käytettiin kriittisissä arvioinneissa, kun katsottiin Linnan antavan asenteellisen kuvan upseeristosta. Tosiasiassa Linna sodan käyneenä pikemminkin läpivalaisi tavallista suomalaista sotilasta ja hänen asennemaailmaansa sellaisena kuin hän sen näki. Lopputuloksena – kuten myöhemmin käy ilmi – Runeberg ja Linna näkevät suomalaisen jokamiehen eri näkövinkkelistä.

Aivan kuten Linnankin kohdalla tapahtui, Runebergin kirjallisten hahmojen vastineita haettiin elävästä elämästä. Niillä siis kuviteltiin olevan olemassa olevan vastakappale reaalimaailmassa. Muitakin yhtäläisyyksiä löytyy. Molemmat testasivat syntyneitä tekstiluonnoksia lähipiiriläisillä, Runeberg myös julkaisemalla tekstejä lehdissä.

Sekä Linnan että Runebergin teoksia sovitettiin elokuviksi ja näytelmiksi, joista on käyty intensiivistä - ja kriittistä – keskustelua. Yhteistä molemmille kirjailijoille oli arvosteleva suhtautuminen joihinkin upseereihin – mutta ei kaikkiin. Kunnia sodasta haluttiin antaa miehistölle. Erityisesti Runeberg on syyllistävä sodanjohtoa kohtaan. Linnan kritiikin – tai arvostuksen - kohteena ovat lähiesimiehet.

:::::::::::::::::::

Linnan suhdetta Runebergiin olen käsittelyt useissa kirjoituksissani aikaisemminkin. Ohessa sitaatti kirjoituksestani ”Väinö Linna antoi suomalaisille `pään´” vuodelta 2014: ”Linnan esseekokoelman eräässä tekstissä (Kootut teokset VI. Esseitä, ”Runeberg ja suomalainen kansalaismentaliteetti”, puhe Åbo Akademissa 1964) hän toteaa Runebergistä seuraavasti: ”Hän vaatii (suomalaisilta) yksinkertaisesti liikaa….. sillä hänen ihmisensä on liian nöyrä , liian sitkeä, liian urhoollinen ja ennen kaikkea liian nälkäinen ja rääsyinen”. Linna koki Runebergin suhtautumisen suomalaisiin alentuvana, mutta ei suinkaan niin, etteikö hän toisaalta olisi arvostanut suomalaisten ahkeruutta ja periksiantamattomuutta.

Eikö Linnan olisi pitänyt arvostaa Runebergiä sen kuvan perusteella, minkä runoilija loi suomalaisista? Näin ei ole, sillä Linna näki Runebergin suhtautumisessa elitistisen ajattelun. Runeberg katsoi ikään kuin yläviistosti suomalaisiaan, vaikka sijoittikin heihin joitakin jaloja piirteitä.

Avaimena Linnan näkemään Runebergin ihmiskuvaan on runoilijan aliarvioiva suhtautuminen suomalaisten älyyn. Runeberg antaa kuvan, että kyllähän suomalaiset sitkeitä ovat, mutta vähän yksinkertaisia.

Voin kuvitella, että Linnan sisällä kiehui ärtymys. Hän oli itse esimerkki ihmisestä, joka kypsyi tehdastyöläisestä kansalliskirjailijaksi. Tähän formulaan ei kerta kaikkiaan sopinut kuva vähään tyytyvästä pienestä kirjailijaolennosta: ”Sanottakoonpa Runebergistä mitä tahansa, niin demokraattia hänestä ei saa tekemälläkään”.

Linna taisteli aktiivisesti Runebergin suomalaisista antamaa kuvaa vastaan. Hän vastasi Runebergille kirjoissaan. Linnan oletus on, että runebergiläinen kuva tavallisesta kansasta on iskostunut sivistyneistön sisimpään. Tuntemattomassa sotilaassa näitä sivistyneistön hahmoja edustivat eräät upseerit, joihin Linna istuttaa joitakin vähemmän mairittelevia piirteitä: he ovat koppavia ja ylemmyydentuntoisia. Jos he olivat vielä rohkeita (kuten Lammio) alaisten kiukku kiehui yli äyräiden.

Ei Linnan kuva upseeristosta ollut toki kategorinen. Hyväksynnän saivat sivistyneistöä - ja toisaalta kansanmiehiä - edustavat upseerit, jotka kasvoivat tehtäviensä mukana.

Mistä tämä kaikki johtui? Minusta Väinö Linna on suomalaisen sivistystahdon ilmaisijana korvaamaton. Hän uskoi kansansivistyksen viisaaksi tekevään vaikutukseen. Ei siihen väliin tarvittu Runebergiä mestaroimaan. Toisaalta hän uskoi suomalaiseen käytännön järkeen enemmän kuin rikkiviisaaseen snobismiin.

Linna toteaa, että (runebergiläinen) ”ylhäältä päin tuleva myötätunto” ei enää riitä. Ja hän jatkaa avainlauseella: ”Tuntemattomassa sotilaassa minä annoin …. suomalaiselle sotilaalle jotakin, jonka Runeberg oli unohtanut hänelle antaa, nimittäin pään….” Sama ilmenee teoksessa ”Täällä Pohjantähden alla”: kirjasarjassa näkyy Linnan oman todistuksen mukaan, ”etteivät alemmat kansankerrokset olleet omaksuneet heille varattuja rooleja”.

:::::::::::::::::::::

Syntyy mielenkiintoinen tilanne, kun Rajala ryhtyy kiivaasti ”puolustamaan” Runebergin tyhmää sankaria verraten Sven Tuuvaa Tuntemattoman Lahtiseen (Veikko Sinisalo tulkitsee molempia rooleja elokuvassa!), joka ei luovu konekivääristään lojaalisuuttaan missään olosuhteissa. Sanoisin, että vertailu ontuu. Jostakin syystä Rajala kiusaantuu Linnan kertoessa esseessään, että hän antoi suomalaisille jotain sellaista, jonka Runeberg unohti, nimittäin ”älyn”. Linnalla oli omat syynsä korostaa kansanmiehen käytännön fiksuutta kontrastina ylemmyydentuntoisten upseerien kaikkitietävyydelle. Rajala monisanaisesti perustelee, että Sven Tuuvalla oli ”pää”: ”hänen päänsä noudattaa sydämen vaistomaista käskyä”. Tulee tunne, että Linna puolustaa (Lahtisen) työväenluokkaista taustaa herraskaista suomenruotsalaisuutta vastaan. Rajala taas jakaa Runebergin maailmankatsomuksen.

Linnalla ja Runebergillä (Rajalalla) on erilainen käsitys sodan olemuksesta. Se, mikä Runebergille on eettisesti komeaa ja ihannoivaa, on Linnalle silpoutuneita ruumiita, joiden luotaantyöntävyys loitonnetaan mielestä räikeällä pilalla: Runeberg (”Döbeln Juuttaalla” Teivas Oksalan suomennoksena): ”Oli harvennut väki, aukkoja vaan/näki kautta hän ruotujen”. Linna Hietasen irvailemana muisteli Tuntemattomassa samaa kohtaa vähän sinne päin: ”von Tööpel ratsasti aukkoja katsellen”. Sodan käynyt Kari Suomalainen HS:n pilapiirroksessa (30.1.1955) kuvailee Runebergin ajattelua seuraavasti: ”toiset luovat ravasta ihanteita” ja Linnan ajattelua taas seuraavasti: ”ja toiset tekevät ihanteista rapaa…”

::::::::::::::::::::

Yhteenvetona Rajala toteaa, että ”Väinö Linna törmäyttää toistuvasti runebergiläisiä ihanteita omaa sodankuvaustaan vasten” ja päättelee , että ”Runeberg oli Linnalle jollakin tavalla rakas vihollinen”. Syytä on muistaa, että esseissään Linna antaa suuren arvon Runebergille runoilijana.

Rajala kuvaa vielä yhdellä tapaa Runebergin ja Linnan ajattelun eroa. Kysymys on suhtautumisesta lottiin. Runebergin lottakuva ”Lotta Svärdissä” on hyvin ihanteellinen: ”Hän on pelastava enkeli ja hänestä tulee myöhempinä aikoina sotiin komennettujen naisten kotimainen esikuva Lotta Svärd -järjestön kantaäiti”. Linnan lottakuva typistyy ”Raili Kotilaisen” hahmoon, joka on läpeensä seksuaalinen olento. Hänestä tulee halveksittu olento, eräänlainen kiertopalkinto. Runebergin ja Linnan lottakuvat – Lotta Svärd ja Raili Kotilainen - muodostavat ääripäät lotan roolista, kuten Rajala toteaa.

Panu Rajala haluaa saada viimeisen sanan tässä debatissa kansalliskirjailijan ja kansallisrunoilijan välillä todetessaan teoksensa jälkisanoissa , että ”hyvästä yrityksestä ja tutkimuksen taustatuesta (Nummi, Varpio) huolimatta hänen (Linnan) ei onnistunut suistaa Runebergiä jalustaltaan”.

Rajala näyttää samaistuvan niin voimakkaasti Runebergin hahmoon, että hänen näkemyksensä kansallisrunoilijasta on lopulta subjektiivisesti runoilijaa puolustava.

Mielestäni kumpikin suurmiehistä lähestyy suomalaisuutta omanlaisesta lähtökohdasta: Runeberg kuvaa heräävän kansakunnan itsetunnon nousua, kun taas Linna kuvaa tasa-arvoistuvan Suomen ponnisteluja kohti vaurautta ja omien voimavarojen kokeilua. ”Täällä Pohjan tähden alla” -teoksessa Linna kuvaa irtautumista vanhasta maailmasta ja taistelua tavallisen kansalaisen hyvinvoinnin puolesta.

Olympiakisojen sattumusten historia

Argentiinalainen urheilutoimittaja Luciano Wernicke on kirjoittanut teoksen ”Olympialaisten merkillinen historia”, jossa hän keskittyy kisojen sattumuksiin ja anekdootteihin koko olympiahistorian ajalta 1896-2016.

Alun perin espanjan kielisen kirjan (2012) on kääntänyt englannin kielestä Juuso Arvassalo (2020). Englanniksi kirja on ilmestynyt nimellä ”The most incredible Olympic stories”.

Teos koostuu pienistä irrallisista tarinoista, joiden lukemisen voi aloittaa milteipä mistä kohtaa kirjaa tahansa. Tämä tekee lukemisesta todella helppoa, miltei höyhenen kevyttä. Mukavaa unilukemista!

Kirjassa keskitytään kesäolympialaisiin johtuen varmaan halusta saada levikki mahdollisimman suureksi. Käyn seuraavassa läpi kirjan teemoja oman kiinnostukseni pohjalta enemmän tai vähemmän satunnaisessa järjestyksessä. Höystän Wernicken tarinoita omilla kommenteillani.

Omaan kesäolympialaisten seurantaani kuuluvat kaikki olympialaiset Rooman (1960) kisoista lähtien, joskin pikkupojan muistikuvat Roomasta ovat hatarat. Joka tapauksessa seurasin kisoja isovanhempieni luona televisiosta koulun kesäloman viimeisinä päivinä. Tokion olympiakisat (1964) sytyttivät todellisen innostuksen aina omatekoista tilastoseurantaa myöten. Japanille kisat olivat elintärkeät, olivathan ne ensimmäiset kisat Aasiassa. Japanilaiset halusivat osoittaa, että he pystyvät järjestämään kisat loistokkaasti, kuten sitten kävikin. Kirjassa jokaiseen kisaan nimetään sankari ja Tokiossa tuon tittelin ansaitsi amerikkalainen uimari Don Schollander neljine kultamitaleineen. Japanilaiset muistavat kitkerästi kisat siitä, että hollantilainen Anton Geesink voitti judon avoimen sarjan. Tämä japanilaisten ”oma” laji oli ensimmäistä kertaa olympiaohjelmassa. Omiin muistikuviini on syöpynyt Bob Hayesin valtava nopeudenpurkaus miesten satasella ja pikaviestissä.

Mexico Cityn kisat muistetaan Tommie Smithin ja John Carlosin ”mustan käden” mielenosoituksesta palkintopallilla. Kun tätä kirjoitettaessa meneillään ovat rasisminvastaiset myötätunnon osoitukset George Floydin muistoksi kaikkialla maailmassa, voi vain todeta, miten vähän onkaan tapahtunut edistystä rotujen välisessä tasa-arvossa, vaikka kansalaisoikeusliike onkin tehnyt hyvää työtä.

Palkintopallilla Smithin ja Carlosin kanssa seisoneelle ja myötätuntoa osoittaneelle australialaiselle Peter Normanille ”kostettiin” kansallisen liiton taholta estämällä häneltä seuraaviin kisoihin osallistuminen.

Vuoden 1936 olympiasankari Jesse Owens - haastateltuna - ensin kritisoi yhteyttä, jossa Smithin ja Carlosin mielenilmaus tapahtui ja korjasi sitten lausuntoaan ymmärtävämpään suuntaan.

Muutakin vavahduttavaa tapahtui. Mexico Cityn opiskelijamielenosoitukset, jotka kohdistuivat maan räikeisiin demokratiavajeisiin yritettiin kisojen aikaan häivyttää julkisuudesta, mutta totuus tiedetään: satoja mielenosoittajia ammuttiin.

Kisat muistetaan yli 2000 metrin korkeudella käydyistä kilpailutapahtumista. Kestävyyslajeissa tulokset heikkenivät ainakin 1500 metrin juoksusta ylöspäin, pikamatkoilla hyöty oli selvä: satasella Jim Hines juoksi 9,95 (virallisesti ”käsiajanotolla” 9,9) ja 400 metrillä Lee Evans 43,86 (virallisesti ”käsiajanotolla” 43,8) molemmat kirkkaasti uusia maailmanennätyksiä. Kaikkien huikein oli kuitenkin Bob Beamonin tulos 8,90 pituudessa. Muistan elävästi reagointini: tulosta ei voinut mitenkään uskoa. Kaiken lisäksi Beamonin ”jänöjussipomppiminen” suorituksen jälkeen antoi ymmärtää, että tulos ei ollut läheskään haamurajoihin yltävä.

Tärkeä asia, joka kirjassa sivuutetaan on afrikkalaisten juoksijoiden läpimurto, johon Mexico Cityn poikkeukselliset olosuhteet tarjosivat hyvän ympäristön.

Vuoden 1972 Münchenin kisoissa poikkeukselliset tapahtumat jatkuivat. Palestiinalaisen Musta syyskuu -järjestön terroristit tunkeutuivat olympiakylään ja ottivat pankkivankeja. Seuranneessa panttivankien vapauttamistilanteessa toistakymmentä ihmistä menehtyi. Muistan, kuinka äärimmäisen suuttunut olin poliisin aivan liian uhkarohkeasta ja epäonnistuneesta panttivankien vapauttamisyrityksestä.

Kisojen uintilajien ja kaikkien lajien kuningas oli Mark Spitz, joka voitti seitsemän kultaa, joista kolme tuli viesteistä. Mielenosoitukseltakaan ei vältytty, kun 400 metrin kaksi parasta Vince Matthews ja Wayne Collett käyttäytyivät palkintopallilla epäurheilijamaisen välinpitämättömästi. Muistan tilanteen: minusta he käyttäytyivät enemmänkin ajattelemattomasti kuin osoittivat protestihenkeä. Joka tapauksessa kilpailukieltoa tuli!

Montrealin kisojen suuri tähti oli Nadia Comaneci kolmella voimistelukullallaan. Myöhemmin hän keräsi huomiota kertoessaan, miten häntä kohdeltiin kaltoin Ceausescun Romaniassa. Muutoinkin poliittinen peli neuvostoblokin sisällä herätti vastenmielisyyttä varsinkin voimistelussa: joskus vaikutti, että mitalien jakaminenkin sovittiin poliittisella diilillä.

Olympiakisoissa on nähty myös laajoja kansainvälisiä ”protesteja”. Tarkoitan nyt boikotteja, joissa kymmenet maat jäävät pois kisoista vastustaessaan isäntämaan jotain kansainvälisen oikeuden rikkomusta. Näin kävi sekä Moskovan (1980) että Los Angelesin (1984) olympiakisoissa. Moskovassa länsimaat vastustivat boikotilla Neuvostoliiton Afganistanin miehitystä. Pois jäi 64 maata. Los Angelesin boikotti oli tavallaan kostoboikotti länsimaiden pannalle edellisisissä kisoissa. Neuvostoliitto-johtoinen leiri jäi pois kisoista (14 maata).

Kyseiset kaksi tapausta ovat kylmän sodan ilmentymiä aivan sen viime hetkillä.

Soulin kisojen (1988) dramatiikan huippua edusti kaksintaistelu Carl Lewisin ja Ben Johnsonin välillä 100 metrin finaalissa. Hekumaa kesti 9,79 sekuntia, Johnsonin voittoajan verran. Sitten putosi pommi: kaksi päivää myöhemmin Johnsonin virtsasta löytyi Stanozolia. Siihen päättyi käytännössä Johnsonin sensaatiomainen ura. Itse ihmettelin monien doping-tapausten kohdalla jonkin urheilijan (ml. Johnson) äkillistä tulosparannusta tuloskehityksen muutoin polkiessa paikallaan. Tarvittiin uudenlaista potkua ja silloin turvauduttiin dopingiin.

Doping-ongelman suuruutta on vaikeaa edes suurin piirtein arvioida. Se on joka tapauksessa suuri olympiakisojen historiassa. Jo itäsaksalaisten menestys 1970-luvulla oli oire dopingin systemaattisesta ja valtiojohtoisesta käytöstä. Pahimman massiivisen käytön ajateltiin ehkä olevan ohi 2000-luvulle tultaessa. Toisin kävi. Venäläisten urheilijoiden järjestelmällinen käyttö oli ja on iso takaisku dopingin vastaisessa työssä.

Sydneyssä vuonna 2000 pikajuoksija-pituushyppääjä Marion Jonesilla oli huikea menestys. Jäykänoloisesti juossut amerikkalainen voitti kolme kultaa. Seitsemän vuotta Sydneyn jälkeen Jones myönsi dopingin käytön ja menetti mitalinsa.

Barcelonan kisoissa 1992 murrettiin eräs olympialiikkeen tabu lopullisesti: ammattilaisten sallittiin osallistua kisoihin. Koripallossa tämä johti siihen, että Yhdysvaltain joukkue koostettiin NBA:n huippupelaajista. Syntyi ns. ”Dream Team”.

Pekingin kisat (2008) muistetaan kahden mestariurheilijan uimari Michael Phelpsin ja pikajuoksija Usain Boltin voittokulusta. Phelps löi Spitzin ennätyksen kahdeksalla kullalla ja Boit osoitti ylivoimansa voittaessaan kolme kultamitalia maailmanennätysajoilla.

:::::::::::::::::::::::

Lopuksi katsaus vielä siihen, miten Suomi ja suomalaiset ovat kirjassa esillä. ”Helsingin kisat olivat olympiahegemonian käännekohta”, toteaa Wernicke komeasti, mutta ei siitä syystä, että Helsingissä olivat ”viimeiset kunnon kisat”, niin kuin suomalaiset vuosikymmeniä kehuivat, vaan sen takia, että Neuvostoliitto oli ensimmäistä kertaa mukana. ”NL” keräsi melkein saman mitalimäärän kuin kymmeniä vuosia mitalitilastoja hallinnut USA. Totta kai kirjoittaja muistaa mainita Paavo Nurmen olympiatulen sytyttämisen. Wernicken mielestä kysymys oli hyvityksestä, kun Nurmelta estettiin osallistuminen Los Angelesin vuoden 1932 kisoihin.

Suomalaiset ovat niukasti esillä Wernicken kirjassa. Ritola toki mainitaan ja Tero Pitkämäestä kerrotaan olympiakisojen ulkopuolelta tapahtunut onnettomuus, kun hänen keihäänsä osui toisen urheilijan kylkeen. Perin tyypillistä, että tällainen sattuma nostetaan varsinaisten urheilusaavutusten edelle.

Pekka Vasala mainitaan, mutta lähinnä kenialaisen keski- ja pitkänmatkan juoksijan Kipchoge Keinon poikkeuksellisen uran yhteydessä.

Toki suomalaiset ovat paremmin esillä 1920- ja 30-luvun saavutusten yhteydessä, ja ansaitusti ihailevaan sävyyn. Yksi on kuitenkin ylitse muiden: Paavo Nurmea Wernicke ei sivuuta, vaan ylistää hänen saavutuksiaan Antverpenissa 1920, Pariisissa 1924 ja Amsterdamissa 1928.

Vuoden 1932 Los Angelesin kisoja arvioidessaan Wernicke nostaa Nurmen yhdeksi kisojen keskeisistä hahmoista. Nurmi asetettiin kilpailukieltoon ammattilaissyytteiden takia jo ennen kisoja. Wernicken myötätunto on Nurmen puolella ja hän saa ansaitusti myötätuntoa monen tekstikappaleen verran.

:::::::::::::::

Luciano Wernicken kirja on pieniin kappaleisiin jaettua dokumentointia, jota on äärimmäisen helppoa lukea palasina. Kirjan nimeksi sopisi olympialaisten sattumusten historia. Anekdootit olen kyllä tässä kirjoituksessa jättänyt vähemmälle.