Natoon vai ei - erään keskustelun anatomia

 

 

Ylen Areenassa on mahdollista kuulla Ruben Stillerin  johtama keskustelu (alun perin 28.1.2022) ”Nato – uhka vai mahdollisuus”, jossa ottivat yhteen Nordic West Officen toimitusjohtaja  Risto E.J. Penttilä ja professori Heikki Patomäki.  Penttilä edustaa innokasta Natoon liittymisen linjaa ja Patomäki taas edustaa kantaa, jossa vastustetaan Natoon kiinnittymistä. Keskustelun sivutuotteena puheenjohtaja Ruben Stiller ilmoitti itsekin kannattavansa Natoon liittymistä ”varsinkin,  jos Ruotsi on mukana”. Onhan se tietenkin reilua,  että puheenjohtaja tunnustaa  kantansa, mutta asetelman julkituotu epätasapaino  herättää kyllä huomiota. Herrasmiehenä Patomäki ei reagoinut asetelmaan millään tavalla.

Patomäki edusti keskustelussa argumentoivaa linja, jossa hän pyrki osin tieteellisestikin perustelemaan kantaansa. Risto E.J. Penttilä tuntui edustavan Nordic Officen lobbauslinjaa, jossa pyrittiin perustelemaan täydellä eliksiirillä Nato-myönteistä linjaa. Myönnän,  että Penttilän siekailematon kiire Natoon herätti minussa hämmennystä ja ärtymystä.

Stiller aloitti teeman käsittelyn presidentinkin suosimasta kansanäänestyksestä. Penttilän mukaan nykyisenä hybridivaikuttamisen aikana ja Brexit-kokemusten perusteella ei löydy puoltoa kansanäänestykselle, vaan oikea paikka tehdä päätös on eduskunta edustuksellisen demokratian periaatteiden mukaisesti. Patomäki perusteli kansanäänestyksen hyväksyttävyyttä kansalaisten valveutuneisuudella ja totesi,  että myös asiantuntijat voivat olla kykenemättömiä arvioimaan tilannetta objektiivisesti ja olla ns. ”tyhmiä”. Hybridikulttuuri ei Patomäen mukaan ole muuta kuin kiertoilmaisu propagandalle ja mielipidevaikuttamiselle,  joita on aina viljelty. Vain tekniikka on muuttunut. Siispä Patomäeltä löytyy tuki kansanäänestykselle. Mielestäni se, että mielipidetiedusteluissa kansan selkeä enemmistö kerta toisensa jälkeen on puoltanut liittotumattomuutta osoittaa päättäväisyyttä, ei päätöksentekokyvyn puutetta. Liittotumattomuuden enemmyys kansalaismielipiteessä on ratkaisu sinänsä, ei horjumista kahden vaihtoehdon välillä.

Stiller johdatteli keskustelua siihen suuntaan, että kansan mielipide on arvaamaton. Sanoisin tähän, että Suomessa jos missä kansalaisten mielipiteet ovat vakaita (vrt. Nato-kyselyjen galluphistoria!) lukuun ottamatta pientä  mielipideterroristien joukkoa. Netin suurisuut voidaan jättää omaan arvoonsa. Suomen kansan saavuttamalla  yleissivistyksellä on tässä suuri merkitys, sitä ei pidä aliarvioida.

Asetan kyllä itsekin kyseenalaiseksi kansanäänestyksen toteuttamisen pelkästään Ukraina-konfliktiin liittyen. Kansanäänestystä Nato-agendassa  tarvitaan,  koska kysymys on pitkäjänteisestä Suomen ulkopolitiikan linjavalinnasta, ei jonkin erilliseen kriisiin hoidosta. Penttilä tuntui kytkevän valinnanvaihtoehdot Ukrainan konfliktiin.

Median puolueellisuudesta Nato-keskustelun yhteydessä käytiin rikastavaa mielipiteenvaihtoa. Patomäki kiinnitti aivan oikein huomiota Helsingin   Sanomien omaksumaan Natoon liittymistä suosivaan kantaan. Samaa linjaa edustavat iltapäivälehdet ja suurelta osin maakuntalehdet.  Lapin kansan Patomäki mainitsi ääriesimerkkinä suoranaisesta sotaintoilusta Nato-hengessä. Olen täysin samaa mieltä Patomäen kanssa lehdistön asennoitumisesta. Missä on lehtien kehuma sitoutumattomuus? Patomäki heitti epäilyn varjon myös Ulkopoliittisen instituutin puolueettomuuden ylle.

Jopa Stiller kiinnitti huomiota mielipidetiedusteluissa esiin tulleeseen faktaan, että kokoomuksen kannattajista 35 prosenttia on Natoon liittymistä vastaan. Uutisoinnit viime aikoina ovat kirkuneet Naton kannatuksen lisääntymisestä. On tietoisesti häivytetty julkisuudessa se mielipidekyselyjen tulos,  että liittoumattomuudella on selkeä enemmistö (42 prosenttia vastaan 28 prosenttia) takanaan.  Ruben Stiller stillermäisesti (viitaten mielipidetiedusteluihin):  ”Eivätkö nämä (luvut) osoita, että  Suomi ei ikinä tule menemään Natoon?”

Penttilä viittasi MTV3:n  mielipidetiedusteluun,  jossa jatkokysymyksenä kysyttiin, että jos kansakunnan johto liputtaa liittoutumisen puolesta, niin mikä olisi tavallisen kansalaisen kanta siinä tapauksessa? Tulos: kansan enemmistön mielipide muuttuu myös. Penttilä sivuutti täysin presidentin kannan (MTV:n haastattelussa esitetyn),  jossa presidentti selkeästi sanoi, ettei pidä tällaisista spekulatiivisista kysymyksistä ja esitti jopa puolitosissaan,  että miksi ei tehdä gallupia,  jossa kansalaisilta kysytään,  miten ”äänestäisit,  jos poliittisen johdon ilmoitettaisiin vastustavan liittoutumista!” Vielä presidentti totesi, että kun kansalaisten mielipide oli hiukan muuttunut Nato-liittoutumisen suuntaan,  niin kansan mielipide on ruvennut kelpaamaan niille, jotka  aiemmin hylkivät kansalaismielipidettä!

Yhteenvetona presidentin MTV3-haastattelusta voidaan todeta, että kansan polarisoituminen on presidentin kannalta epämiellyttävin vaihtoehto. Sitä hän ei halua. Niinistö ei halua jäädä historiaan valtiomiehenä,  joka oli jakamassa Suomen kansaa kahtia. Stiller halusi tulla kamppailun keskiöön väitteellä, että Nato-kiistelyssä ei ole kysymys kansan kahtiajakautumisen vaarasta tai sitten sitä voidaan nähdä kaikkialla. Koska väite ei ottanut tulta Penttilä/Patomäki -keskustelussa sivuutan tässä kysymyksen. Presidentin kanta tuli selväksi.

Entä onko Natoon hakeminen hypähdys, balettiaskel vai harppaus verrattuna nykytilanteeseen? Miten keskustelijat näkisivät muutoksen?  Tässäkin mielipiteet erosivat. Odotetusti Patomäki piti siirtymää suurena, koska Venäjällä perusoletus Suomen tilasta on puolueettomuusasema. Venäjällä eroa liittoumattomuuden ja Naton välillä pidetään suurena. Penttilä näkee siirtymän jopa vain kosmeettisena, joka tapauksen vähäisenä johtuen jo voimassa olevasta kumppanuusyhteistyöstä Naton kanssa.

Onko Nato-optio mantra, jonka nimeen vannotaan? Penttilän mielestä se on juuri sitä, koska sen taakse mennään piiloon – molemmin puolin. Menettääkö koko optiokäsite merkitystään, kun sitä jatkuvasti toistetaan ilman seuraamuksia eli  ei haluta selkeitä kyllä/ei -ratkaisuja? Patomäki: optiolla on hinta (isäntämaasopimus, hävittäjät) ja se on kallis. Osittain tähän tilanteeseen on jouduttu ”Nato-hivuttamisen” seurauksena. Onko tässä järkeä? Vakaa malli on toiselta nimeltään  ”Suomen linja”,  jota se on noudattanut,  ja joka tästäkin eteenpäin on kannatettava linja. Tällä linjalla Suomi ei uhkaa ketään.

Penttilä ihaili Niinistön uudenvuodenpuheessa esitettyä uhkausta (optiota) Putinille: Ruotsi ja Suomi voisivat liittyä Natoon!  Sanoisin, että Penttilä liioittelee (jälleen kerran ) sanottujen sanojen merkitystä. Penttilä suurentaa Suomen roolia käsitemielikuvilla.

Joka tapauksessa herrojen mielipide-ero tässäkin kysymyksessä on selvä.

Entä Venäjän vastatoimet,  jos Suomi hakee Naton jäseneksi?  Penttilä (pelkistetysti):  Suomella ei ole mitään vaaraa,  koska se on jo EU-ratkaisun yhteydessä integroitunut länteen. Patomäki (pelkistetysti):  Suomen ei tarvitse valita puoltaan dramaattisesti liittymällä Natoon.

Mitä seuraa,  kun USA on Naton johtotähti, jonka johtoasema horjuu sisäpoliittista syistä. Noudatetaanko demokraattisia periaatteita enää lainkaan, joiden levittäjänä Yhdysvallat on - varauksin - kerännyt kannuksia? Mitä merkitsisi Trumpin valtaan paluu?

Patomäellä on suuri epäily,  ettei Suomi USA-johtoisen Naton jäsenenä päädy paljon puhuttuihin ”ytimiin”.  Päinvastoin USA:n hegemonia Natossa  merkitsee, että pienillä valtioilla on marginaalinen asema ja korkeintaan hillitsevä vaikutus operatiivisissa asioissa.

Patomäki esittää raflaavan kysymyksen: miksi sotilasliittoja yleensäkään on muuttuvassa maailmassa?

Etupiirit? Niiden olemassa oloa ja muodostumista ei varsinaisesti kiistetty, mutta etupiirikäsite laajenee ja muuttuu siitä, mitä sillä yleensä tarkoitetaan. Kiinan rooli tulee kasvamaan ja se tulee jaolle etupiireistä.

Penttilä toisti koko keskustelun ajan todisteluketjua, jossa oletus yksi johtaa oletukseen kaksi,  joka taas johtaa oletukseen kolme jne. Koko päättelyketjun tuloksena syntyy jonkinlainen Francis Fukujama  -syndrooma: tien päässä on seesteinen tulevaisuus, eräänlainen pysyvä tila. Voisiko sanoa Pax Nato?  Uskokoon ken voi. Penttilän näkökulma oli häpeilemättömän läntinen Nordic West Officen tyyliin.

Patomäki vältti tyylilleen uskollisena populistisia poikki ja pinoon -mielipiteitä, ja pysytteli tieteenomaisissa argumenteissa.

 

 

Sauli Niinistö asian ytimessä

 

Presidentti Niinistö antoi 26.1.2022 MTV3:n ”Asian ytimessä” -ohjelmalle haastattelun,  josta otan tässä blogikirjoituksessa käsittelyyn Suomea ja Natoa koskevat kohdat. Haastattelija Jaakko Loikkanen  oli mielestäni  verhotusti kallellaan  Naton suuntaan, mutta Niinistö väisti haastattelijan pahimmat ansat  viileillä vastauksillaan.

Niinistö oli optimistinen Ukrainan kriisin ratkaisun suhteen, osin varmaan ”virankin puolesta”, kuten hän sanoi, mutta myös niiden tietojen pohjalta, joita hän oli saanut konfliktin osapuolilta. Rohkaisevaa on,  että Minskin sopimus on nostettu uudelleen pöydälle eräänä ratkaisun avaimena. Myös Itämeren tilanteesta Niinistö pyrki luomaan rauhoittavan kuvan: ” ei ole suurempaa hätää”.

Niinistö nosti esille hienosti ihmisarvon kunnioittamisen (respect) molemmin puolin barrikadia (jonka hän oli itse havainnut osapuolien välillä). Tämän asian tärkeyttä hän visusti painotti jo oman kokemuksensa  pohjalta. Putinia tai ketään muutakaan ei pidä leimata peripahaksi.

Parasta Niinistön haastattelussa  oli ehkä presidentin täysin kiihkoton asia-analyysi. Hän vältti kaikki yksipuolisen tarkastelun sudenkuopat.

Niinistö kiinnitti huomiota siihen,  kuinka kansan mielipidettä Nato-asiassa vähätellään ja vertasi tilannetta EU-kansanäänestykseen. Kansaan ainakin sillä kertaa luotettiin. Oli ryhdikästä ilmoittaa kanta selkeästi: kansanäänestys tarvitaan, jos Natoon liittyminen nousee konkreettisesti ajankohtaiseksi. Hyvä näin,  sillä ns. eliitin taholta nostetaan toistuvasti esille kysymys kansan kyvyttömyydestä vastata liittoutumis/liittoutumaattomuus -kysymykseen. Presidentti nähdäkseni oudoksui epäilyjä, että kansa ei ole kykenevä päättämään. Komppaan Niinistöä:  koen – kansalaisena - olevani täysin kykenevä omalla tietopohjallani ottamaan kantaa Nato-kysymykseen.

Kansalaisten sivuuttamisen perusteena käytetään usein sitä, että ns.  asiantuntijat ja päättäjät tietävät salaisia asioita,  jotka vaikuttavat itse agendaan, mutta joita ei voi paljastaa, koska ne ovat valtionsalaisuuksia.  Tässä on Kekkosen ajan henkeä. Silloin pidettiin kansa pimennossa,  mitä tapahtui Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Olen vakaasti sitä mieltä,  että tällaista piilossa olevaa  - ja olennaisesti  asiaan vaikuttavaa tietoa – ei  nykytilanteessa ole. Niinistö pyrki toistuvasti torjumaan  toimittajan pyrkimyksen luoda Nato-päätöksestä eliitin (asiantuntijat, poliittiset päättäjät) diktaatti.

Niinistö tajusi hyvin kansan jakautumisen vaaran, jota hän presidenttinä haluaa varmaan viimeiseen  saakka välttää. Ei voi olla niin, että kansalaiset ilmoittavat,  että tietoa on liian vähän,  ja että vain asiantuntijoilla on tietämisen lahja hallussaan.  Presidentti lisäsi ironisesti, että kun mielipidetiedusteluissa Naton kannatus on hiukan lisääntynyt,  niin yhtäkkiä kansan mielipide alkaakin kelvata eliitille. Tarvitaan siis kansanäänestys. Sen presidentti sanoi selkeäsanaisesti. Niinistö on aiemminkin ollut tällä kannalla ja toisti nyt viestin. Samalla hän tuli vahvistaneeksi itsestään selvän asian: gallupeilla tätä asiaa ei ratkaista. 

 Kaiken kaikkiaankin presidentti suhtautui gallupeihin Nato-asiassa epäilevästi. Niissä esitetyt kysymykset ovat spekulatiivisia. Sanoisin vielä pidemmälle viedysti,  että niissä yritetään saada vastaajilta ”oikeita” vastauksia, so. Nato-myönteisiä kommentteja. Vyöryttämällä tarkoitushakuisia kysymyspattereita saadaankin joitakin mielenmuutoksia aikaiseksi.

Gallupeista viitattiin kahteen  viimeisimpään, MTV3:n  ja Helsingin Sanomien kyselyihin. Sanomattakin on selvää,  että molemmat mediat ovat Natoon päin kallellaan. Naton kannattajat näkevät tuloksissa trendinomaisen suunnan  kohti Natoon liittymisen kasvavaa kannatusta. En usko, että asia on näin suoraviivainen. Siksi nostan esille toisen trendimahdollisuuden:  Hesarin teettämässä gallupissa Natoon liittymisen kannatus oli 28 prosenttia ja MTV3:lla 30 prosenttia, kun taas vastustus oli Hesarin kyselyssä 42 prosenttia ja MTV3:n  kyselyssä 43 prosenttia. Erot ovat pieniä,  mutta oireellisia : entä jos ne kuvaavatkin polarisoitumista vastustajien ja kannattajien välillä? Ainakin MTV:n mielipidetiedustelussa vastustajien suhteellinen osuus oli suurempi kuin Hesarissa. 

Taloustiedon (joka toteutti MTV3:n kyselyn) Juho Rahkola liittyi Nato-riemuitsijoiden joukkoon ja tulkitsi kansan olevan täysin valmis Natoon. Vähempikin asenteellisuus olisi riittänyt. Onneksi presidentti tarttui asiaan ja totesi vierastavansa spekulatiivisia kysymyksiä, jotka olivat esillä MTV:n kyselyssä,  siis tyyliin ”jos maan johto asettuu Naton kannalle,  niin mikä on kantanne siinä tapauksessa?”  Niinistö käytännössä sanoutui irti Rahkosen hekumoinnista.

Niinistö  puuttui myös - Natoa koskien - väitettyyn keskustelemattomuuteen ja torjui moisen: hän laski itse ottaneensa Naton esille 11 eri yhteydessä viime vuonna.  Natoon liittoutumista haluavien piirissä tämä väite ”keskustelemattomuudesta” on hyvin suosittu (lue: ei puhuta tarpeeksi liittoutumisesta myönteiseen sävyyn!).

Kun pääministeri Marin ilmoitti eräässä haastattelussa kantanaan, ettei hän usko Nato-hakemuksen lähtevän nykyisen hallituksen toimikauden aikana,  niin haastattelija Jaakko Loikkanen yritti onkia Niinistöltä Marinia paheksuvia kommentteja. Niinistö ei suostunut haastattelijan myötäilijäksi,  vaan ilmoitti, ettei hänellä ole syytä paheksua pääministerin mielipidettä.  Suoraselkäistä, sillä pääministeri sanoi vain faktan!

Yhteenvetona presidentin haastattelusta voidaan todeta, että kansan polarisoituminen on tässä yhteydessä presidentin kannalta epämiellyttävin vaihtoehto. Sitä hän ei halua. Niinistö ei halua jäädä historiaan valtiomiehenä,  joka oli jakamassa Suomen kansaa kahtia. Haastattelija ei vahingossakaan kysynyt riittääkö mahdollisessa kansanäänestyksessä yksinkertainen enemmistö vai tarvitaanko nykytilan muutokseen 2/3:n  enemmistö, millä kannalla itse olen. Muistelen joskus aiemmin Niinistön olleen taipuvainen pohtimaan 2/3 enemmistöä.

 Kaipaisin liittoutumattomuusvaihtoehdon  tueksi johtotähteä tai johtotähtiä, jolloin puntit tältäkin osin tasoittuisivat ottaen huomioon, että media ja eliitti ovat niin vahvasti liittoutumisen kannalla.

Muutoin toteaisin, että Natoa koskien on taipumus valikoida käytettävissä olevaa tietoja oman kannan vahvistamiseksi ja niin tapahtui MTV:n haastattelunkin osalta. Nato-intoilijat valitsivat ne puheenvuorot presidentiltä, jotka sopivat heidän agendalleen. Joistakin kohdista Niinistön haastattelua on vaiettu kokonaan. Olen edellä pyrkinyt valaisemaan asiaa niin,  että toisellakin puolella on oikeus ja mahdollisuus argumentoida.

 

Puolueet ideologioiden pyörteessä

 

 

Vaikka Suomessa poliittisten puolueiden muodostama kenttä on vakaa, tapahtuu siinä pikku hiljaa muutoksia,  joihin on syytä kiinnittää huomiota.

Viittaan ohessa kahteen tuoreeseen ideologisia muutoksia Suomen puoluekentässä  luotaavaan  kyselyyn, Kunnallisen kehittämissäätiön (KAKS) tutkimukseen ja Evan kyselyyn vuoden vaihteen molemmin puolin. Peilaan näitä aluevaalien tuloksiin ja muihin itse havaitsemiini muutoksiin ideologisessa kentässä.

KAKSin tutkimuksesta käy ilmi, että vihreiden vasemmistolaisiksi  tunnustautuneiden osuus on kasvanut 44 prosentista 60 prosenttiin edelliseen kolme vuotta sitten tapahtuneeseen mittaukseen verrattuna. Samaan aikaan  vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtajan Atte Harjanteen välityksellä on tullut julki oikeistovihreiden aiemmin melko ambivalentisti esille tulleet kannat. Vihreillä on aluevaalien tulos huomioiden selviä haasteita suunnan määrittämisessä. Tappio vaaleissa kertoo muustakin kuin Helsingin poisjäämisestä aluevaaleissa. Lievin selitys  on että aluevaalien teemat eivät stemmanneet kovin hyvin vihreiden ohjelmatavoitteiden kanssa. Yhdeksi selitykseksi on mainittu identiteettipolitiikan väistyminen taka-alle ainakin näiden vaalien osalta. Samaan suuntaan viittaa perussuomalaisten kärsimä selkeä tappio. 

Perussuomalaisten osalta on tapahtunut oikeistosiirtymä. Se osuu karkeasti ottaen ajankohtaan,  jossa Timo Soini joutui syrjään perussuomalaisten johdosta. Muutos ei ole kuitenkaan tapahtunut yhtäkkisesti vaan vähin erin.

Keskustan kannattajat määrittivät KAKSin tutkimuksessa itsensä entistä keskustalaisemmiksi. Muutos on ollut selkeä. Ehkä tällä on ollut vaikutusta aluevaalien tulokseen. Näyttäisi siltä,  että osa keskustalaisesti ajattelevista on palannut perussuomalaisista takaisin keskustaan. Mitenkään pidemmälle vedettyjä johtopäätöksiä tästä ei kuitenkaan kannata vetää,  siksi  paljon aluevaalien politiikan sisältöalueet poikkeavat esim. eduskuntavaalien aihepiireistä.

KAKSin tutkimus  ja Evan kysely päätyvät varsin erilaisiin lopputuloksiin  kansalaisten  sijoittumisessa vasemmisto-oikeisto akselilla. KAKSin mukaan yksi kolmasosa sijoittaa itsensä ”enemmän tai vähemmän ” oikeistoon, reilu neljännes keskelle ja neljännes vasemmistoon.    Evan kyselyssä taas 44 prosenttia  sijoitti itsensä oikeistoon ja 34 prosenttia vasemmistoon ja 22 prosenttia  keskelle. Vasemmistossa on tapahtunut edelliseen kyselyyn verrattuna se muutos, että äärivasemmisto on hiukan voimistunut.

Kokoomus voitti aluevaalit, joka oli odotettua osin johtavan oppositiopuolueen asemasta aiheutuen. Se, että maanvyörymävoittoa ei tullut johtunee siitä, että hallitus on menestynyt ohjelmansa toteuttamisessa  selvästikin paremmin kuin hallitukset viime aikoina. Ymmärrystä löytyi myös epidemian hoidossa onnistumiselle.   

Tutkimukset kielivät edelleen jatkuvasta polarisoitumisesta (perussuomalaiset oikealle,  vasemmisto jonkin verran vasemmalle ), joskin keskustan vahvistuminen aluevaaleissa kertoo trendin hidastumisesta tai pysähtymisestä.  Mielenkiintoinen ilmiö on Ano Turtiaisen Valta kuuluu kansalle -puolueen ilmestyminen puoluekartan äärimmäiseen oikeistoreunaan mainittavana pidettävällä kannatuksella. Samalla puolue heikensi  perussuomalaisten suosiota osana persujen kärsimää takaiskua aluevaaleissa. Perusuomaisten menestymättömyyden perussyy taitaa kuitenkin olla tavoitteiston kapea-alaisuudessa: maahanmuuttovastaisuus, kehitysapumäärärahat ja bensan hinta  ja eivät riitä pitkässä juoksussa puskemaan puoluetta keskisuurten yleispuolueiden joukkoon. Samantyyppisestä teemojen kapea-alaisuudesta (ilmasto, tasa-arvo)  kärsii myös aluevaaleissa tappion kärsineet vihreät. Moni vihreä kellokas luo itsestään kuvan itsetietoisen ärsyttävänä. Liike Nyt on jo oikealla suhteellisen uutena puolueena, näyttää oikea reuna vahvistuvan,  mutta kuitenkin samalla jakautuvan osittain sirpaleisiin. Kokoomukseen näillä muutoksilla on myös joitakin välillisiä vaikutuksia: sen kannatuspotentiaali ei pysty huomattavasti voimistumaan, kun oikea reuna on kiinni.

Aluevaaleissa keskusta-vasemmisto (ja samalla hallituspohja) ei opposition hyökkäyksistä huolimatta näytä heikentyneen,  vaan se saavutti torjuntavoiton ja enemmänkin. Ehkä epävarmoina aikoina kansalaiset hakevat turvaa perinteisistä puolueista. Kuten edellä todettiin, hallituspohjan kannatus parani silläkin tavoin,  että RKP ja vasemmistoliitto vahvistivat hieman asemiaan. On myös puhuttu joltisellakin varmuudella kolmen suuren paluusta. Sdp:n vahvuus on siinä, että se sijoittui kolmen parhaan joukkoon (yhdessä kokoomuksen kanssa) 19 alueella 21:stä. Muitakin muutoksia tapahtui: vaalien peruspalveluita painottava luonne vaikutti varmaankin naisten aseman vahvistumiseen henkilövalinnoissa, joka  tukee puoluekentän muutoksia: vahvat peruspalvelutahot vahvistuivat.

Demokratian näkövinkkelistä aluevaaleilla oli suhteellisen neutraali vaikutus, joskin 51 kunnan jääminen ilman valtuutetun paikkaa on oireellinen asia. Pitäisikö järjestelmää muuttaa siten, että se tukisi kuntien edustavuutta edes yhdellä valitulla/kunta? Toinen demokratian kannalta toteutunut vaje koskee äänestysaktiivisuutta. Vantaa-Keravan äänestysprosentin alhaisuus on suorastaan hälyttävä. Ideologisesti  oikeisto hyötyi vaaleissa (alhainen äänestysprosentti + päätöksenteon keskittyminen väestötihentymiin). Kuntavaalien ja aluevaalien yhdistäminen jatkossa poistaa ehkä tämän kertaisten vaalien pulmia.

Suomen puolueaparaatin yhteinen tavoite on hyvinvointi-ideologian edistäminen. Siksi puolueet pysyvät suhteellisen säyseinä eikä vaaleissa nähdä suurta ideologista dramatiikkaa, mikä on tietenkin yhteiskuntarauhan kannalta hyvä asia. 

Nämä edellä tuoreeltaan esitetyt arviot aluevaaleista täydentyvät varmaan uusilla aspekteilla muutamien viikkojen kuluessa.

 

Muhammad Ali: elämä ja teot

 

Olen juuri saanut päätökseen Muhammad Alin elämänurasta kertovan  kahdeksanosaisen dokumenttisarjan katsomisen. Taustalla soi  lopputekstien aikana,  dokumentin ”tunnusmelodiana” Bob Dylanin ”I Shall Be Released”  Nina Simonen upeana tulkintana.  Monet muistot viivähtävät mielessä, poikkeuksellinen elämäntarina . Sarja löytyy Areenasta nimellä  ”Historia: Muhammad Ali”, joka on myös alkuperäisen dokumentin nimi. Muita määreitä ei tarvitakaan….

Luulenpa,  että tämä mammuttimainen kuvakerronta on melko lähellä täydellistä tarinaa kaikesta oleellisesta, mitä Alin elämään sisältyi.

Kun ajattelen historiaan pysyvän tuntuisesti jääneitä elinaikamme henkilöitä,  ovat he etäällä minusta, siltä ainakin tuntuu,  mutta Cassius Clayn alias Muhammad Alin kanssa olen elänyt rinnan nuoruuteni ja keski-iän vuodet aina ikääntymisen kynnykselle saakka. Alilla on tällä ajanjaksolla ollut monta elämää: nuoruus ja lapsuus Louisvillessa alemman keskiluokan olosuhteissa,  ryhtyminen nyrkkeilijäksi, oman kamppailulahjakkuuden työstäminen ammatiksi saakka, kehittyminen yhdeksi kaikkien aikojen urheilijoista lajista riippumatta, uskonnollisen elämänkatsomuksen omaksujaksi kääntyminen,  uskonnolliseksi vaikuttajaksi ryhtyminen, yhteiskuntajärjestelmän eriarvoistavien piirteiden kriitikoksi ryhtyminen, armeijapalveluksen kyseenalaistajaksi kääntyminen järjestelmätasolle saakka, mustan rodun edunvalvojaksi ja globaaliksi lähettilääksi ryhtyminen, viihdyttäjän roolin kehittäjäksi kypsyminen huippuammattilaisen tasolle saakka, murtautuminen roturajat rikkoen kansalliseksi ja kansainväliseksi ikoniksi…..

Käytän dokumenttia omien muistikuvieni lähteenä ja runkona, mutta en referoi sarjan sisältöjä pikkutarkasti.

Seurasimme serkkuni kanssa 1960-luvun vaihteessa pikkupoikina Ingemar Johanssonin ja Floyd Pattersonin raskaansarjan keskinäisiä kohtaamisia. Sattumalta ensimmäinen blogikirjoitukseni käsittelee tilannetta vuonna 1964, jossa Johansson haastattelee (!) silloista Cassius Clayta. Kysymys oli oikeastaan siitä, että Cassius ajatti Johanssonia pitkin kotikaupunkinsa Louisvillen katuja ja mainosti vierastaan kovaäänisesti avoautosta käsin ”yhtenä kaikkien aikojen maailmanmestareista”. Clay oli jo tuolloin omaksunut ”suurin ja kaunein” sloganit, jotka autoajelulla kohdistuivat hänen vieraaseensa, entiseen maailmanmestariin,  Johanssoniin.

Mutta tätä ennen Clay voitti 18-vuotiaana olympiakullan Roomassa 1960 ja alkoi saada nimeä tulevaisuuden suurlupauksena.

Jo ihan pikkuisena Cassius mainosti vanhempiensa mukaan itseään nerona.  Supliikki toimi jo tuolloin. Nuori Cassius eteni nyrkkeilijän urallaan  porras portaalta eteenpäin kohti maailmanmestaruusottelua. Onni potkaisi varhain Clayta,  kun hän sai taustajoukkoihinsa louisvillelaisten liikemiesten ringin, joka näki Clayssa potentiaalisen supertähteyden,  ja joka osasi johdatella hänen uraansa taitojen kehittymisen mukaisesti.  

Jo uransa alussa Clay omaksui tunnetuksi tulleen nyrkkeilytyylinsä, joka perustui käsien  alhaalla pitämiseen,  nopeisiin jalkoihin,  pään ja ylävartalon nopeaan edestakaiseen liikkeeseen (ei niinkään sivulle tapahtuviin väistöihin)  ja salamannopeisiin jab-lyönteihin. Tyyli ei ollut riskitön,  mutta yleensä Clay onnistui välttämään osumat tai sitten vastustaja vain kevyesti tavoitti Clayn.

Myös suu kävi koko ajan. Ennen otteluja ”Louisvillen  suurisuu” (Louisville lip) yleensä kertoi, missä erässä hän päättää ottelun. Yhtä lailla sujui loppusoinnullisten runojen rustaaminen ja lausuminen. Hän oli itse itsensä paras  mainosmies,  jonka maine kiiri läpi  valtakunnan. Hän poikkesi  lähes kaikista muista urheilijoista juuri supliikillaan, huumorillaan  ja sanavalmiudellaan. Hän puhui suohon parkkiintuneet ja kyyniset lehtimiehet.

Kun Sonny Liston löi Floyd Pattersonin,  avautui Claylle mahdollisuus kohdata karhumainen, ylivoimaisensa pidetty Liston maailmanmestaruusottelussa. Liston oli selvä ennakkosuosikki ja odotettiin,  että hän tukkii Clayn suuren suun eikä vain yhdessä vaan kahdessa perättäisessä ottelussa. Samaan aikaan Clayn nyrkkeilijäntaidot alettiin tunnustaa yleisesti. Ja niin vain kävi, että Liston taipui ennakko-odotusten vastaisesti molemmissa vaiherikkaissa  otteluissa.  Lehdistötilaisuudessa ottelujen välissä Ali huudahti vapauttavan lausahduksen: ”Voin sanoa ja puhua,  mitä haluan!”  Se kuulosti itsetietoiselta itsenäisyysjulistukselta mustan kulttuurin piirissä , kuten eräs varttuneempi toimittaja totesi.

Ensimmäisen Liston-ottelun voittotunnelmissa Clay paljasti,  että hän oli liittynyt mustiin muslimeihin, joka oli järjestäytynyt Nation of Islam -järjestöksi. Sen johtajana  toimi Elijah Muhammad. Valkoisiin ja juutalaisiin Nation of Islam suhtautui kielteisesti. Näissä yhteyksissä Ali oppi tuntemaan myös radikaalin mustien johtajan Malcolm X:n.  Alista järjestö sai valkoisen ylivallan ankaran  kriitikon. Noina aikoina Ali ei todellakaan ollut pidetty valkoisten keskuudessa. Mutta pian Ali joutui tekemään valinnan Elijah Muhammadin ja Malcolm X:n välillä, jotka ajautuivat erimielisyyksiin. Ali valitsi Elijah Muhammadin, johon hän luotti monien mielestä liian sokeasti ja antoi järjestölle avaimet ohjata itseään nyrkkeilijän ammatissa.

Ali puolusti mestaruuttaan 1965-67 useita kertoja huippuvastustajia vastaan (mm. Patterson, Cleveland Williams, Zora Folley, Ernie Terrel….).

Ali rakensi muurin itsensä ja niiden ihmisten välille,  jotka eivät suostuneet käyttämään hänen uutta nimeään vaan juuttuivat hänen ”orjanimeensä” Cassius Clay. Ali kehitti supliikistaan tunnusmerkin, jolla hän raivasi ammattimaisten  sanankäyttäjien  hyljeksinnästä huolimatta tien huipulle, mutta toisaalta loukkasi supliikillaan verisesti monia hänen kannaltaan viattomia ihmisiä.  

Alin menestys särki monta ihmissuhdetta ja tuotti tuskaa lähimmille varsinkin sekä puolisoille että runsaalle määrälle tyttöystäviä. Aikaa riitti lapsille vain häviävän pieni tuokio. Ehkä se oli sitten laatuaikaa. Islamilainen naisen alistaminen sai erikoisia muotoja Alin persoonan kautta. Henkisen julmuuden vastapainona Ali harjoitti hyväntekeväisyyttä ja kanssaihmisten taloudellista ja muunlaista avustamista. Tässä hän oli uskomattoman höveli. Osa rahoista kului myös Alia ympäröivän ”seurueen ”tai ”siipiporukan” ylläpitoon. 

::::::::::::::::::::::

Asepalveluksesta kieltäytyminen oli yksi periaatteista,  joista Ali ei missään tapauksessa antanut periksi. Häntä uhkasi viiden vuoden vankilatuomio,  jota hän asianajajien avulla viivytti vuosikausia. Alin suosio laski alimmilleen, olihan kansalaisten enemmistö tuolloin vielä Vietnamin sodan oikeutuksen kannalla. Alin islamilainen vakaumus kesti. Hänen elantonsa oli kuitenkin kiinni nyrkkeilijän uran jatkumisesta  ja tuomion roikkuminen ilmassa esti häntä ottelemasta vuosina 1967-70.  Hän elätti itseään mm. luennoimalla, esiintymällä mainoksissa ja olemalla mukana TV:n keskusteluohjelmissa.  Kiitos näiden esiintymisten Alin persoona avautuu syvällisemmin kuin muutoin olisi tapahtunut. Vihdoin vuonna 1971 Alin tuomio kumottiin monien vaiheiden jälkeen korkeimman oikeuden päätöksellä.

Seitsemänkymmentäluvun vaihteessa raskaansarjan nyrkkeily sai julkisuusbuustin, kun kauan odotettu Muhammad Alin ja vuoden 1968 olympiakisojen raskaansarjan olympiavoittaja Joe Frazier ottivat yhteen. Ottelu (”Fight of the Century”) käytiin maaliskuussa 1971 Madison Square Gardenissa. Ottelua edelsi raivoisa vihanpito ottelijoiden välillä. Ali oli ylivoimaisesti aggressiivisempi  osapuoli ja kävi kovilla kierroksilla ennen ottelua. Ottelu sai ennen kuulumattoman huomion osakseen. Puolitoista tuhatta  lehtimiestä pyrki seuraamaan ottelua ja sillä oli 300 miljoonaa TV-katselijaa. Hulluus valtasi nyrkkeilymaailman: valtava määrä kuuluisuuksia ryntäsi paikalle.  Ali lupasi varhaisen vaiheen tyrmäyksen, mutta erehtyi pahasti tällä kertaa. Nopeus ja tanssitaito eivät riittäneet. Frazier hallitsi ottelua ja voitti kaikkien kolmen tuomarin papereissa. Ali kärsi uransa ensimmäisen tappion.

Jo Frazieria vastaan Ali ei pystynyt kehätanssahtelulla väistelemään iskuja, vaan otti niitä vastaan  yhä enemmän, erityisesti uransa jälkipuoliskolla. Alin iskukestävyys oli hyvällä tasolla,  mutta lyöntien jäljet näkyivät väistämättä varsinkin, kun hän ei malttanut lopettaa nyrkkeilyuraansa ajoissa.

Frazierin jälkeen Ali kohtasi mm. Jerry Quarryn ja Oscar Bonavenan. Ali selvitti ottelut,  vaikka tauko näkyikin kehätyöskentelyssä.  

Monet odottivat uusintayhteenottoa Alin ja Frazierin välillä. Paras ajankohta meni ohi,  kun ottelua ei saatu aikaiseksi. Samaan aikaan Frazier menetti mestaruutensa kahdella rökäletappiolla uutta tähteä George Foremania vastaan. Ali omalla tahollaan - monien voitettujen ottelujen ohella -  kärsi odottamattoman takaiskun kokematonta Ken Nortonia vastaan. Jäljellä oli kahden tappion kärsineen ja ”hiipuvan” nyrkkeilijän, Alin ja Frazerin kohtaaminen. Kuitenkin ottelun lataus säilyi korkealla tasolla. Ennakkotunnelmissa käyty keskustelu ennen erään TV-shown käynnistymistä johti käsirysyyn Alin jälleen kerran suututettua Frazierin.

Alin ja Frazierin välinen ”Super Fight II” oteltiin  tammikuussa 1974. Tällä kertaa Ali otti selvän pistevoiton. Molemmat ajoivat itsensä näännyksiin täydet erät kestäneessä kamppailussa.

Alin maine sai uutta buustia, kun Yhdysvallat vetäytyi Vietnamista. Hänet voitiin julistaa oikeassa olijaksi kansalaisten keskuudessa. Suuren enemmistön myötätunto säilyi  Alin puolella läpi jäljellä olevan elinajan.

Oli aika otella mestaruudesta Alin ja George Foremanin kesken. Ottelu käytiin Zairen Kinshasassa lokakuussa 1974. Kamppailua mainostettiin nimellä ”Rumble in the Jungle”. Se oli taistelu vain vähän liioitellen kahden maailmankatsomuksen välillä:  Foreman heilutti USA:n pienoislippua Tommi Smithin ja John Carlosin synnyttämän antiamerikkalaisuuden hengen vastaisesti voitettuaan vuoden 1968 olympiakisojen raskaansarjan kullan, kun taas Ali oli USA:n harjoittamaa politiikkaa vastaan monella eri rintamalla, mutta varsinkin koskien Vietnamin sotaa. Ali haukkui  Foremania valkoiseksi.

Foreman oli kirkas ennakkosuosikki tuossa omalaatuisessa viidakkotaistelussa. Ali oli ympäristössä,  joka suosi häntä. Hän oli käsite zairelaisille ja kaikille afrikkalaisille. Foremanilla oli kova työ sopeutua kuumiin ja hänelle vihamielisiin olosuhteisiin.  Koettiin käsittämätön tapahtuvaksi:  Ali voitti tyrmäyksellä kaikkien odotusten vastaisesti. Alin maine hakattiin kiveen  ikuisesti juuri Mobutun Zairessa.

Ali käyttäytyi Zairessakin entiseen tyyliin pitämällä lähellään sekä vaimoaan että uutta tyttöystäväänsä tai pikemminkin uusia tyttöystäviä. Häntä eivät mitkään moraalisäännöt koskeneet. Alimaiseen avoimeen ja rehelliseen tyyliin hän tunnusti tekosensa myöhemmin TV:ssä kaikelle kansalle. Ja ihmiset ymmärtääkseni soivat hänelle paheksumisesta vapaat erioikeudet!

Yksi ottelu oli käymättä: Alin ja Frazierin kolmas ja ratkaiseva  ottelu näiden kahden legendan välillä. Alin ikonisuuden  koostamisessa tarvittiin tämä yksi kamppailu, joka päättyi Filippiineillä Alin voittoon,  kun pahasti hakattua Frazieria ei päästetty viimeiseen erään.  Myös uupuneen Alin terveydelle taistelu oli yksi osa tulevaa ja tuhoisaa sairaskertomusta: liike ja puhe hidastuivat. Yleisö rakasti Alin sairaaksi!

Alin ura nyrkkeilijänä ei päättynyt kovin  kunniakkaasti, mutta loppu on pääosin vaipunut unholaan. Silti hän voitti jatkuvasti. Lopettamisen yrittämisestä häntä ei voi syyttää, mutta ympärillä hyörivä väki, ”seurue”, ”hännystelijät”  - Alin oman viehtymyksen lisäksi - piti huolta siitä, että nyrkkeily ei unohtunut. Ottelut eivät jääneet historiaan.  Alia pidettiin oikeutetusti hiipuvana nyrkkeilijänä, ei kuitenkaan kehäraakkina. Vuonna 1978 Ali menetti maailmanmestaruutensa Leon Spinksille vain voittaakseen sen takaisin uusintaottelussa: kolmas maailmanmestaruus!  Uran loppupuolen ottelujen nyrkkeilyllisten ansioiden vähetessä palkkiot nousivat joissakin otteluissa huippuunsa. Sitä korjaa, mitä kylvää. Raha on kova konsultti!

Viimeisen ottelun luonne looginen seuraus Alin väsymisestä. Hän kohtasi huippukuntoisen uuden tähden Larry Holmesin. Ali oli hiekkasäkki, jolle Holmes joutui sanomaan kesken ottelun: ”Älä ota enää iskuja vastaan”. Alia ei päästetty enää kehään 10. erän jälkeen. Hän oli loppu. Holmes kävi pyytämässä anteeksi ottelun jälkeen pahoinpitelyään!

Alin loppusaldo nyrkkeilijänä oli 56 voittoa ja viisi tappiota. Uran briljantteja huipentumia olivat ottelut Sonny Listonia, Joe Frazieria ja George Foremania vastaan.

:::::::::::::::::::::::::::

Alin uran kahtena pahimpana erehdyksenä  monet pitävät ensinnäkin Alin irtautumista Malcolm X:stä ja kääntymistä moraalikysymyksissä suurpiirteisen Elijah Muhammadin kannalle mustien muslimien sisäisessä kamppailussa. Tässä taistelussa Malcolm X oli alun perin ideologisempi, mutta pyrki elämänsä viimeisinä aikoina irti militantista mustien liikkeestä rakentaen suvaitsevaisuutta rotujen välille. Siitä hän sai maksaa hengellään: radikaalit ainekset surmasivat hänet kostoksi -  militantin siiven kannalta -  ”luopiona”. Toiseksi Alin pimeänä puolena pidetään toisten ihmisten – jopa hänelle itselleen suopeiden ihmisten -  solvaamista. Tämän julman käyttäytymisen symbolina pidetään Alin ala-arvoisia hyökkäyksiä (”Setä Tuomo”) Joe Frazieria vastaan,  joita tämä ei koskaan elinaikanaan antanut anteeksi Alille.  Frazier oli jopa tukenut taloudellisesti Alia, kun mies oli rahapulassa vaikeina aikoina. Joe Frazier sopi kyllä legendan rakentamiseen - Alin legendan.

Ali oli nopea kaikessa, kunnes vauhti hyytyi viimeisten vuosikymmenien Parkinsonin tautiin. Sitä ennen kädet ja jalat olivat vikkelät,  samoin teräväkielinen suu: supliikki oli parhaimmillaan ylivoimaista. Yksi kaikkien aikojen viihdyttäjistä hiljeni elämäntyönsä eläväksi muistomerkiksi.

Muhammad Alista muotoutui vähitellen maailman kuuluisin ihminen. Siinä mielessä Ali oli oikeassa: ”I Am The Greatest”. Elämänsä lopun Ali omisti uskolleen ja uskonnolleen.

Uudella vuosituhannella Ali sai arvonantoa yksituumaisesti ja palkittiin kerta toisensa jälkeen teoistaan. Hauraan ja tutisevan mestarin viimeinen uroteko oli olympiatulen sytyttäminen Atlantan olympiakisoissa 1996.

Ali kuoli 74-vuotiaana vuonna 2016.  

 

Kommentti pääministerin "virheeseen"

 

 

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on Suomessa oma taiteenlajinsa.  Tulee tunne, että keskustelulle on säädetty ”jossakin” rajat. Toisaalta vaaditaan keskustelua,  mutta toisaalta kahlitaan keskustelu tiettyyn piiriin tai tiettyyn agendaan. Jos joku käy ”aidosti” aitoa keskustelua asiasta, saa hän huomata,  että karsinat,  joissa keskustelua saadaan käydä on määritetty.

Pian tyhmempikin huomaa, että kysymys on valtapolitiikasta. Olen usein näissä kirjoituksissani tuonut esille, että Naton kannattajien mielestä Natoon liittymistä vastustajien puheenvuorot eivät ole osallistumista keskusteluun lainkaan, vain Natoa kannattavien mielipiteet ovat ”aitoa keskustelua”. Keskustelun asteikon tulee tietenkin olla täysimääräisesti käytössä. Kaikkein yksinkertaisinta ja epärelevanteinta ”keskustelua” on se,  kun ”lasketaan plussat ja miinukset” ja tehdään päätös liittymisestä tai liittymättömyydestä tältä pohjalta. Ei siis tosiasiassa ratkaista Nato-kysymystä,  vaan tehdään asiasta niin yksinkertainen, että se tulee ”ymmärretyksi”. Terve. Tosiasiassa ei ole mitään yksityiskohtaista argumenttien luetteloa plussina eikä miinuksina. Kokonaisuus ratkaisee. 

Kun Sanna Marin tunnetussa haastelussaan Reutersille totesi,  että on hyvin epätodennäköistä, että Natoon liittymispäätös tehdään nykyisellä hallituskaudella, heräsivät kriitikot: ei noin saa sanoa. Piti pysyä katekismuksessa eli ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon  sanamuodoissa piirun tarkkuudella,  sanasta sanaan. Jo pelkästään teknisesti Nato-prosessi on niin monivaiheinen ja pitkä,  että päätöstä ei saada aikaiseksi nykyhallituksen aikana. Eri asia on pitääkö liittoutumisesta pidättäytyä joka tapauksessa näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi. Huomattava osa suomalaisista on tällä kannalla.

Sanon suoraan oman kantani: Marinin puheenvuoro oli kuin raikas tuulahdus ummehtuneen  ulko- ja turvallisuuspoliittisen liturgian keskellä.  Vertailukohdekin löytyy: aikanaan Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisten suhteiden sanamuodot olivat tiukasti rajatut. Nyt samaa sovelletaan ”Nato-keskusteluun”. Natoon liittymisen kannattajat valvovat mustasukkaisesti  sanamuotojen oikeellisuutta. Onneksi ulko- ja turvallisuuspolitiikan todelliset asiantuntijat (ei-poliitikot) ovat nähneet pääministerin lausunnon laajemmassa kehyksessä.

Toki vaalien läheisyys kärjistää mielipiteitä,  jos se nyt kelpaa syyksi.  Tietenkin Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja on vakaa ja johdonmukainen. Linjaa Marin ei haastattelulausunnossaan asettanut kyseenalaiseksi, vaan päin vastoin painotti sitä.

Kun viimeisimmässä gallupissa Natoon liittymistä vastusti 42 prosenttia kaikista kansalaisista ja kokoomuksen kannattajista 35%” (vrt. Petteri Orpon kanta liittoutumiseen), oli se jostakin syystä ikään kuin lähtölaukaus käytävälle Nato-intoiselle keskustelulle.

Vielä ei ole ratkaistu edes sitä voidaanko päätös tehdä yksinkertaisella enemmistöllä eduskunnassa vai tarvitaanko 2/3 enemmistö, jolla kannalla itse olen, koska muutos aikaisempaan liittoutumattomuuspolitiikkaan on merkittävä, joidenkin mielestä suorastaan kohtalonkysymys.

Sanna Marin ei tietenkään tehnyt virhettä arvioidessaan, että nykyisen hallituksen toimesta Nato-hakemuksen  lähettäminen  on hyvin epätodennäköistä . Sen sijaan Marinin kommenttiin puuttuneet pyrkivät estämään erittelevän keskustelun sotilaallisen liittoutumisen erilaisista  tulevaisuuden vaihtoehdoista.  Tutkimusjohtaja Hanna Smith Hybridiosaamiskeskuksesta ja Mika Aaltola Ulkopoliittisesta instituutista peräävät eipäs-juupas-keskustelun sijaan järkevämpää lähestymistapaa asiaan.   

 

Nato-päivitys 5.0/2022

 

 On aika päivittää Nato-selvitykseni. Tämä päivitys on numero viisi.

1) Skandinaviassa Ruotsi ja Suomi ovat liittoutumattomina maina alueen vakauden symboleja. Nykyinen - ja kymmeniä vuosia jatkunut - rauhanomainen ympäristö  ei tue riskinottoa liittoutumisen kautta.

2) Sanotaan, että Nato-maan kimppuun ei ole koskaan hyökätty. Ei ole myöskään hyökätty Länsi-Euroopan sotilaallisesti liittoutumattomien maiden kimppuun (Ruotsi, Itävalta, Sveitsi, Suomi, Irlanti) kertaakaan Naton olemassaolon aikana.

3) On väitetty, että Naton jäsenenä Suomi on ”oikeassa” demokraattisesti johdettujen maiden viiteryhmässä. Päinvastoin Natossa on runsaasti autoritäärisesti tai epävakaasti johdettuja maita (Unkari, Puola, Turkki, Bulgaria, Romania). Liittoutumattomana maana - kohdassa kaksi mainittujen maiden joukossa - Suomi on itselleen soveliaassa seurassa.

4) Naton viides artikla on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen määrittäessään muille jäsenvaltioille annettavan tuen periaatteita. Viidennen artiklan mukaan kukin jäsenmaa päättää itsenäisesti ja kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti antamansa avun luonteen ja laajuuden. Realismia on 5. artiklan kohta, jossa todetaan avustuskeinona ”poliittiset toimenpiteet”. Useimmat jättäytynevät tämän klausuulin taakse. Natoon projisoidaan ylimitoitettuja toiveita.

5) Suomen saama tuki – jos olisimme Naton jäseniä – voi olla ”kansallisten päätöksentekomenettelyjen mukaisesti” lähinnä henkistä luonteeltaan samaan aikaan, kun liittoutumisen kaikki rasitteet lankeavat osaksemme (altistumme vaaralle, että aluettamme käytetään Naton jäsenenä vihollista vastaan – joka on Naton vihollinen, muttei välttämättä meidän!).

6) Venäjälle Suomen vastainen raja on sen kaikkein rauhallisin raja. Jos Suomi ja Ruotsi muuttaisivat kantaansa liittoutumiskysymyksessä, merkitsisi se Euroopan geopoliittisen aseman muuttumista. Itämerestä tulisi Naton sisämeri, jonka yhdessä kulmauksessa on Pietari.

7) On täysin mahdollista, että Venäjän ja Suomen yhteinen pitkä raja tuo Suomelle Naton jäsenenä ajan mittaan vastuita, joita emme ole alun perin halunneet. Entä ovatko muut maat valmiita puolustamaan Suomen pitkää rajaa?

8) Suomi on Venäjälle erittäin merkittävä yhteistyökumppani kaupankäynnissä. Kaupankäynnin riskit ovat pieniä verrattuna sotilaallisesta liittoutumisesta aiheutuviin riskeihin. Liittoutumattomana maana Suomen asema ei ole - pakotepolitiikasta huolimatta - heikentynyt poliittisesti nykykriisin aikana.

9) Suomi ei ole ollut Venäjän hyökkäyksen kohteena muulloin kuin suurvaltojen (Venäjä itse, Saksa, Ruotsi, Ranska) pelinappulana viimeisten runsaan parin sadan vuoden aikana.  Liittoutuminen tai liittoutumisen epäily lisää sodan riskiä. Natossa Suomi on mahdollisen suurvaltasodan osapuoli ja sen ensi-iskun potentiaalinen kohde. Oikeastaan ainoa asia, jota Venäjä Suomessa pelkää on, että sen aluetta käytetään hyökkäykseen Venäjää vastaan. Yhteiskunnallisella näkijällä Matti Kurjensaarella oli viesti, joka on pätevä tänäkin päivänä: M.K. viittaa kolmekymmentäluvun ”pelottavaan oppiin Suomesta länsimaisen kulttuurin etuvartiona” ja jatkaa: ”Etuvartio ei ole itsenäinen, se odottaa aina päävoimia muualta. Sillanpääasema on aina vaaranalainen. Etuvartio on aina alistettu jollekin muulle, itseään voimakkaammalle ryhmittymälle. Etuvartiona Suomi on aina oleva suurempien käskyläinen ja juoksupoika”.

10) Itsenäinen uskottava puolustus, jossa Suomi itse päättää puolustusvoimiensa koosta ja aseistuksesta, nostaa hyökkäyskynnystä mistä tahansa ilmansuunnasta tulevaa vihollista vastaan. Suomi on hakeutunut uskottavaa puolustusta parantavaan aselajiyhteistyöhön Ruotsin kanssa.

11) Ns. asiantuntijoista (mukaan lukien sotilasasiantuntijat) ei ole välttämättä ratkaisemaan liittoutumiskysymyksiä. Asiantuntijoilla on aina työyhteisönsä: sotilailla painaa kauluslaatta (sotilaat tekevät esikunnissa heille kuuluvaa työtä, jossa otetaan koko ajan huomioon sotilaallisten toimien mahdollisuus). Näkökulma on liian kapea-alainen politiikan välineenä. Media-, talous- ja poliittisen eliitin Nato-kannatuksen vaikuttimia on tutkittu aivan liian vähän. ”Asiantuntijoiden” tai ”tutkijoiden” taustat tulee aina ottaa huomioon (mistä he saavat rahoituksensa ja mitä mahdollisia sitoumuksia heillä on keskenään ristiriidoissa oleviin osapuoliin). Asiantuntijan lausunto on myös mielipide eikä välttämättä enempää.

12) Mahdollinen hiljaa hivuttaminen Naton jäseneksi on kansanvaltaisten periaatteiden vastaista. Kansalaiset asetetaan tapahtuneiden sopimuspohjaisten päätösten eteen ilman laajaa demokraattista keskustelua tai valmistelua. Naton kannattajissa on hyvin paljon yksinkertaistetun päätöksenteon puoltajia. Kansa on pahimmillaan päätöksenteon hidaste tai haitta.

13) Suomen on syytä ajatella ensisijaisesti omaa etuaan erilaisissa kriisien painostus/pakotetilanteissa. Suomella ei ole välttämättä tarvetta käyttäytyä Nato-maiden tapaan. Euroopan yhteisön sisällä Suomen tulee painostaa muita maita todelliseen rauhantyöhön kompromisseineen.

14) Viime aikojen kehitys on osoittanut, että kriisien määrä on lisääntynyt ja ne ovat rakenteeltaan yhä monimutkaisempia. Ei voida mennä esim. Yhdysvaltain selän taakse ja ajatella, että siellä on turvallista toimia. On vaara, että liittoutumisen kautta joudutaan sitoutuneeksi konflikteihin, joihin liittoutumattomana maana ei tarvitse ottaa kantaa. Konfliktiin osallistuvat maat voivat katsoa, että olemme Naton kautta sitoutuneet sotaan, vaikka emme siihen itse osallistu konkreettisesti. Pelkkä sanallinen tuki voi altistaa esim. omaan maahan kohdistuviin terroritekoihin.

15) Yksi hyvin merkittävä seurausvaikutus Suomen kiireiselle etenemiselle Nato-kysymyksessä on kansalaisten jakautuminen kahteen leiriin. Se toimii pidäkkeenä esimerkiksi presidentillä, joka haluaa olla kaikkien suomalaisten presidentti.

16) On selvää, että Venäjä on lisännyt asevarusteluaan ja valtaansa vaikutuspiirissään olevilla alueilla tultaessa 2010-luvulle ja edelleen 2020-luvulle. Vastaavasti Nato on lisännyt toimeliaisuuttaan Itämeren piirissä. Tämä huomioiden Suomen toimet ovat olleet ajantasaisia:  on lisätty puolustuskykyä ja puolustusyhteistyötä Skandinaviassa. Nato-yhteistyö on tiivistynyt ja se tuo oman lisänsä (mutta myös riskinsä) suhteidemme kehitykseen.

17) Suomi hoitaa rauhanaikaisia suhteitaan Venäjään käytännönläheisesti,  ei periaatteelliseen vastustukseen perustuen. Siksi Suomella on liikkumavaraa enemmän kuin monella muulla maalla. Mikään helppo naapuri Venäjä ei ole. Sillä on tapana koetella pikkuista Suomea vaihtelevin keinoin, kuten Saimaan kanavan puunkuljetusten tukkimisella, huostaanottokiistoilla tai turvapaikanhakijatulvalla pohjoisrajalla. Jännitteet ovat olleet kuitenkin hallittavissa. Niitä tulee jatkossakin, kuten muitakin jännitteisiä tilanteita. Niiden kanssa on opittava elämään.  

18) Olen usein näissä kirjoituksissani tuonut esille, että Naton kannattajien mielestä Natoon liittymistä vastustajien puheenvuorot eivät ole osallistumista keskusteluun lainkaan, vain Natoa kannattavien mielipiteet ovat ”aitoa keskustelua”. Keskustelun asteikon tulee tietenkin olla täysimääräisesti käytössä. Kaikkein yksinkertaisinta ja epärelevanteinta ”keskustelua” on se,  kun ”lasketaan plussat ja miinukset” ja tehdään päätös liittymisestä tai liittymättömyydestä tältä pohjalta. Ei tosiasiassa ratkaista Nato-kysymystä,  vaan tehdään asiasta niin yksinkertainen, että se tulee ”ymmärretyksi”. Tosiasiassa ei ole mitään yksityiskohtaista argumenttien luetteloa. Kokonaisuus ratkaisee. Tässä mielessä tämäkin kirjoitus on vain kokonaisuuden hahmottelua.

19) Mediassa Nato-myönteisyys on lisääntynyt vuosien varrella. Esimerkiksi Helsingin Sanomat ei ole sitoutumaton lehti,  mitä tulee kannanottoihin koskien liittoutumista/liittoutumattomuutta. Se on liittoutumisen kannalla. Suuri osa muista tiedotusvälineistä on vähintään varovasti  samalla kannalla. On omaksuttava kriittinen ote ”lehti/mediatietoihin”, jotka eivät edusta millään tavalla objektiivista totuutta. Kansalaismielipide ei tue median yksipuolista asennetta.

20) Meitä houkutellaan esimerkiksi Baltian maiden taholta liittoutumaan, koska sen katsotaan lisäävän balttien turvallisuutta. On eri asia lisätäänkö sillä Suomen turvallisuutta. Ruotsi edustaa sopivan viileää suhtautumista liittoutumista kohtaan myös historiakatsannossa. Riittävä läntinen kumppanuus on järjestettävissä monilla keinoin. On huomioitava kaikkien suhteiden dynaamisuus. Kaikki valtiosuhteet ovat aika-akselilla potentiaalisesti liikkeessä toisiinsa nähden.  

21) Maltti on valttia. On kaikin tavoin pyrittävä kärsivällisyyteen arvioitaessa kansainvälistä tilannetta. Varsinkin Nato-mieliset ovat ”keskusteluissa” kiirehtineet  päätöksentekoa.  Hätiköiminen mielipiteen muodostuksessa, puhumattakaan paniikista,  ei palvele Suomen etua. Tätä kirjoitettaessa vallitsee koko Eurooppaa ravisteleva hysteerinen mieliala.

22) Yleisellä tasolla voitaneen todeta, että  ”eliitin” ja ”kansan” välillä on suhtautumisero Natoon. Aseisiin, varusteisiin ja armeijaan nojautuva eliitti on taipuvaisempi omaksumaan Natoon suopeita kantoja turvallisuutta tuovana ratkaisuna, kun taas kansalaiset ovat painaneet visusti mieleen opetukset,  joita on saatu aiempina vuosisatoina: monesti kansa (siviilit) on se, joka on kantanut raskaimman taakan sodassa.

23) Uusimman HS:n (HS 18.1.2021) teettämän gallupin mukaan 42 prosenttia vastanneista asettui vastustamaan Natoon liittymistä. Kannattajia oli 28 prosenttia. Luvut ovat hämmästyttävän selkeästi Natoon liittymistä vastaan ottaen huomioon viime aikojen Venäjä- ja Nato-uutisoinnin sekä vyörytyksen Natoon liittymisen puolesta. Suomen kansan tahtotila ja realiteettien taju on uskomattoman vahva.

 

 

Pääministerit, besserwisserit, inhokriitikot ja mediavallankäyttäjät

 

Tavoitteenani on seuraavassa valaista hiukan sitä,  miten näen pääministerin roolin suhteessa lehdistöön ja mediaan yleensä  koronakriisin aikana.

Kaikki muistavat vuoden 2020 maaliskuun ja pääministerin ottamassa kantaa alkaneeseen koronaepidemiaan. Median ja kansalaisten suhtautuminen pääministeriin oli omien muistikuvieni mukaan suopea. Koko syntynyt tilanne oli uusi. Toki  silloinkin kuului soraääniä, kuten pääministeriin kohdistunut arvostelu,  kun hän kehotti  vanhuksia pysymään neljän seinän sisällä eikä lähtemään mökille. Kehotus tulkittiin marttyyrimäisesti käskyksi.  Jo silloin pääministerin sanomisiin lisättiin joitakin määreitä,  jotka kovensivat tekstiä ja muuttivat sitä ehdottomampaan suuntaan.  Käytettiin herkästi ilmausta ulkonaliikkumiskielto ja niin edelleen.

Vähitellen tilanne on muuttunut. Oma osansa on koronaväsymyksellä: koronan poukkoilu (ei siis hallituksen poukkoilu) johti monien kokemaan ahdistukseen. Juuri kun näytti siltä,  että ollaan voiton puolella,  tuli takaisku ja tartunnat rupesivat lisääntymään.  Eikä näin tapahtunut kerran vaan toistuvasti. Kävi kuten espanjantaudissa, uudet aallot osoittautuivat vaarallisemmiksi kuin taudin varhaisvaiheet.

Eri osapuolet, kansalaiset, poliitikot, ministerit, virkamiehet, media vaihtelevat näkökulmia taudin aaltoilun mukana. Ihmisissä näkyy väsyminen taudin leviämisen vuoristorataan.  Median tiheä uutisointi ja lukemattomat taustajutut selventävät kansalaisille tapahtumia, mutta samalla tukkivat kansalaisten vastaanottokykyä ja lisäävät vaivihkaa median valtaa.  Uutisoinnissa näkyy turhautuminen.  Kukaan ei voi poistua tiedottamisen eturivistä: kaikki noudattavat uutistulvan tuottamisen massiivista kaavaa.

Media on omaksunut roolin , jossa se ei enää pelkästään reagoi tapahtuneeseen vaan rakentaa omannäköistä julkisuus- ja vallankäyttökuvaa itsestään ja ympäristöstään. Käyttäytyminen horjahtelee usealla eri  tavalla: ensinnäkin palstatilan määrä on usein aivan suhteeton itse kunkin aiheen tärkeyteen. Toiseksi sensaatiot jäävät elämään omaa elämäänsä. Sen huomaa siitä,  että kirjoittelua ei lopeteta ennen kuin aihe on lypsetty kuiviin, eikä sittenkään. Tämä ilmenee myös siten,  että käytännössä samoja uutisia julkaistaan lukuisia kertoja uudelleen,  vaikka niissä vain kerrataan  jo aiemmin todettua. Aiheen ja otsakkeen myyntiä jatketaan niin kauan kuin sillä otaksutaan säilyvän myyntiarvoa. Otan esimerkiksi pääministeri Sanna Marinin kohtelun. Auta armias,  jos jäät pikkuvirheestä kiinni, sinua nutistetaan niin kauan,  että heikkohermoisempi pyytää vapautusta tehtävästä, johon on joskus pyrkinyt.  En pyri mitätöimään Marinin virheitä, mutta yritän eritellä,  mistä kaikista osista kritiikki häntä kohtaan kumpuaa. 

Yksi näkökohdista on ideologinen. Porvarilehdistössä ja -mediassa vasemmistohallitus saa harvakseltaan ruusuja, jos ollenkaan, mutta risuja sitäkin enemmän. Esimerkiksi ”sitoutumattomasta” Helsingin Sanomista on vaikea löytää pääkirjoitusta,  jossa suhtauduttaisiin myönteisesti pääministeriin ja hallitukseen.  Toisaalta on muistettava,  että  kritiikki kohdistuu ja on kohdistunut pääministerin henkilön  lisäksi myös pääministeri-instituutioon. Tästä osansa saivat aikanaan myös  keskustaoikeistolaiset Aleksander Stubb ja Juha Sipilä.

Ylikriittistä asennoitumista on syytä hiukan eritellä.

Jos aloitetaan iltapäivälehdistä, niin Iltalehden mukaan ”Suomen koronateatteria ei tunnu johtavan kukaan”. Koronapandemia on siis muotoutunut ”teatteriksi”, joka sanamuoto osoittaa,  miten halveksivan yhdentekevästi lehti suhtautuu nykyajan pahimpaan kulkutautiin ja sen hillitsemiseen pyrkivään työhön. Sanomisen ilosta kirjoitetaan,  mitä sylki suuhun tuo. On lukemattomia tapoja kirjoittaa asiallisemmin haluamansa kritiikki, mutta kun pitää saada tarkoitushakuisen halveksivaa asennetta joukkoon!

Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja Kaius Niemi kirjoiti päivänä muutamana Twitteriin: ”Kun pääministeri Sanna Marin saa kritiikkiä johtajuuden puutteesta, hallitus vetää heti poikkeusolot ja valmiuslakikortin esiin julkisuuteen. Tällainen viestintä on jäätävän raskasta taktiseen politikointiin.” Eli siis yksi raskaimmista toimenpiteistä,  mikä koronan hoitoon voidaan soveltaa onkin Hesarin mielestä taktiikkaa. Jälleen osoitetaan, miten vakavaan ongelmaan suhtaudutaan kevytmielisesti. Minun korviini tällainen Twitter-viesti kuulostaa mauttomalta tölväykseltä. Mainittakoon, että moni johtava terveysturvallisuuden virkamies on sillä kannalla,  että valmiuslakia pitää valmistella aktiivisesti. Eikä Marinkaan ole sanonut muuta kuin,  että asiaa pitää valmistella.  

On pakko kysyä, haluaako sitoutumattomana itseään pitävä Helsingin Sanomat hallituksen nurin? Siltä tuntuu,  kun lukee lukuisia,  etten sanoisi lukemattomia lehden kirjoituksia. Kysymys ei tietenkään ole siitä, etteikö pääministeriä tai hallitusta saisi arvostella vaan siitä,  että jatkuvien ja  toistuvien kirjoittelujen pontimena tuntuu oleva johdonmukaisesti  lyömisen halu ja hallituksen tarkoitushakuinen saattaminen ansaitsemattomasti epäsuotuisaan valoon. Hallitusta ei mielestäni pidä lähteä kaatamaan kuin erittäin painavista syistä. Syyksi ei riitä,  ettei ideologisesti tykkää hallituksesta eikä se, että joidenkin ministerien habitus  herättää antipatioita (vrt. Marinin huomautus, että jotkut eivät ilmeisesti pidä hänen olemuksestaan). Hallitus on todistettavasti saanut läpi hämmästyttävän määrän isoja lainsäädäntöhankkeita. Tästäkään syystä hallitus ei ansaitse edellä kuvattuja antipatioita, vaan asiallista kritiikkiä toimistaan, ja ehkä joskus jonkin kiitoksenkin.

Koronakriisin hoito on alistettu tavanomaisen iltapäivälehtien sensaatiokirjoittelun tasolle. Kuitenkin virus tappaa viikoittain jopa kymmeniä ihmisiä. Se,  että hallitus ei onnistu kaikissa toimissaan ensiluokkaisesti kertoo vain haasteiden monimutkaisuudesta ja vakavuudesta. Nyt hoidetaan nykyajan mittapuulla äärimmäisen poikkeavaa  tautiepidemiaa, ei mitään toistuvaa kausiflunssaa. Jokainen kokemus tämän sairauden osalta on ainutkertainen, ellei sitten kaiveta esille sata vuotta sitten raivonneen espanjantaudin kokemuksia kokonaan toisissa olosuhteissa.

Mitä tulee virkamiehiin, niin on jäänyt vaikutelma, etteivät jotkut asiantuntijat kerro etukäteen mielipidettään ongelmakohdista, mutta jälkikäteen - kun päätökset on tehty – repostelevat tehtyjä päätöksiä besserwissermäisesti.

Jostakin syystä nykyinen nettikirjoittelu (koskee myös ammattikirjoittajia) on saanut luonteen, jota en usko ihmisten arvanneen silloin,  kun internet löi läpi. Päinvastoin oletettiin rakentavan sananvapauden lisääntyvän. Nyt nähdään,  mihin on jouduttu: positiivisten vaikutusten lisäksi on esiintynyt hirvittävä määrä asiatonta riidan lietsontaa, joka on johtanut suuren yleisön polarisoitumiseen tai  peräti pirstoutumisen eri identiteettiryhmiin.  Hallitukseen suhtautuminen on vain yksi osa tätä skitsofrenista kokonaisuutta.

 

Kylmän sodan Suomi, osa 4 , Yhteenveto

 

Kylmän sodan Suomi, osa 4 (sisältää arvion dokumentin jaksoista 6, 7 ja 8 sekä yhteenvedon) 

Osassa kuusi käsitellään presidentin vaihtumista Kekkosesta Koivistoon. Dokumentissa esitetään arvelu oliko kysymys ”vapautumisesta” siirryttäessä Kekkosen ajasta Koiviston aikaan? Suomettuneet,  YYA:n kannattajat  ja kekkoslaiset sanoivat vastauksena,  että vapautumis-sanan käyttäminen tässä yhteydessä on loukkaus niitä ihmisiä kohtaan,  jotka elivät edellistä vaihetta,  ”vapaudettomuutta” (koska he eivät itse tunteneet olleensa vapaudettomia).

Dokumentin kuudennen osan pääargumentti on,  että Koiviston aikaan siirtyminen ei muuttanut paljoakaan Suomen ulkosuhteita eikä sisäpolitiikkaakaan, ei ainakaan heti. Koiviston yhdeksi merkittävimmistä teoista muodostui kuitenkin hiukan myöhemmin normaaliparlamentarismin istuttaminen Suomeen. Hallitukset istuivat koko vaalikauden ajan.

YYA-sopimus oli voimassa, samoin ystävyyden retoriikka ja lukemattomat ”vanhan ajan” iskulauseet. Koivisto jatkoi ensitöikseen YYA-sopimusta 20 vuodella. Uuden presidentin KGB-yhteys toimi yhtä hyvin kuin edellisen presidentin aikaan.

Muutostakin tapahtui. Koivisto irrotti YYA-käsitteen koskemaan vain Neuvostoliitto-suhteita eikä sitonut (sotkenut) siihen puolueettomuutta (ei tarvinnut enää ”pyrkiä puolueettomuuteen”). Myöskään ei kerrattu enää sitä,  että Lenin ”luovutti” itsenäisyyden Suomelle.

Kuudes jakso täyttyy lukuisista enemmän tai vähemmän pienistä yksityiskohdista, jotka pyrkivät kertomaan aikojen ja sattumusten muutoksista. Tässä vain luettelen muutamia: tapaus Mullova (salakuljetus Ruotsiin), K-kaupan Väiski (kulutuskäyttäytymisen siirtovaikutus Viroon), Neuvostoliiton ohjuksen harhautuminen Inarin jäälle, amerikkalaisten elokuvien kuvaaminen Helsingissä (kuvaten Moskovaa tai  Pietaria), ”neuvostovastaisuus”-käsitteen  käytön jatkuminen, peliteollisuuden tuotteiden läpilyönti,  joissa Neuvostoliitto muodostaa viholliskuvan, Valittujen palojen markkinataloutta korostava viesti, paikallisradioiden läpilyönti, ensimmäisen Neuvostoliiton historiateoksen (koko historia)  julkaiseminen sitten 1930-luvun, Paasikiven muistelmien postuumi julkaiseminen (Paasikiven inhorealismi) sekä Tsernobylin ydinonnettomuus ja sen hidas tuonti julkisuuteen.

Sarjan tämä osa pirstaloituu  osiin, joista on vaikea löytää punaista lankaa. Kai tarkoitus on osoittaa maailman vähittäistä muutosta ja vapauden kaipuuta. Halutaan myös osoittaa, että mikään muuri ei estä tiedonkulkua. Osa muutoksista presidentin vaihdoksen yhteydessä oli hyvin pinnallisia, osa tyydyttää tirkistelyn halua…..

Osassa seitsemän kuvaus jatkuu osan kuusi kaltaisena: runsaasti yksityiskohtien kuvauksia. Suomen asema muuttui, kun Neuvostoliiton johto vaihtui, Suomi ei ollut enää erikoistapaus. Gorbatsov uusi Neuvostoliiton johtoa ja mm. entinen diplomaattihenkilöstö vaihtui. Se merkitsi jatkuvuuden katkeamista, mutta sitä ei jääty  kaipaamaan, koska vanha kaarti oli  oppinut tulemaan kiusallisesti Suomen iholle yhteistyötä ”vaaliessaan”.

Gorbatsov keskittyi rauhan teemaan ymmärrettävistä syistä. Neuvostoliitolla ei ollut varaa pitää kylmän sodan armeijavahvuutta eikä asearsenaalia.

Suomen talouden tunnusluvut osoittivat alaspäin ja saman aikaan Suomen länsi-integraatio vahvistui. Idänkaupasta tuli murheenkryyni  1990-luvun vaihteessa  pysyvän alijäämän takia. Laman syntyyn liittynyttä kokonaisuutta oli vaikea hallita ja näytti siltä,  että kokonaisvaltaista kuvaa kriisin syvyydestä ei tunnistettu,  ei poliittisella eikä suuryritysten puolella.

Menneisyydenhallinta otti ensiaskelia: talvisotaa ei vieritetty  enää Suomen aloittamaksi, mutta syyllisyys vieritettiin Neuvostoliiton taholta yksin Stalinin kontolle. Suomi sai vihdoin haluamansa tunnustuksen,  kun Gorbatsov  julisti: ”Suomi, puolueeton Pohjoismaa”.

Dokumentista jää tuntu, että Koivisto yritetään riisua kaikista positiivisista odotuksista, että hän olisi aloittanut uuden kauden Neuvostoliitto-suhteessa. Päinvastoin korostetaan sitä,  että vanha peli jatkui. Tässä dokumentti ei toimi reilulla tavalla, sillä aiempi intiimi kanssakäyminen suomettumisineen siirtyi historiaan. Neuvostoliitolla ei ollut veto-oikeutta presidentin vaaleissa. Koivisto säilytti jotkin vanhan politiikan ulkoiset tunnusmerkit, mutta vältti vanhaa salailevan sopimisen  kulttuuria. Johtavien poliitikkojen Neuvostoliiton avulla tapahtuvasta syrjinnästä luovuttiin.

Koivisto oli varovainen Baltian uuden aseman tunnustamisen suhteen eikä ottanut mitään riskiä. Koivisto rakensi tulevaisuuden odotukset Gorbatsovin vallassa pysymisen varaan ja pettyi,  kun niin ei käynyt. Baltia irtosi Neuvostoliiton otteesta kivuliaasti. Verenvuodatusta (Vilnan verilöyly 1991) ei vältetty. Koivisto omaksui luonteenlaadulleen tunnusomaisesti öljyä laineille valelevan kannan ja se tulkittiin kylmäkiskoisuudeksi balttien näkökulmasta. Koivistosta jäi historiaan kriisien ja konfliktien liioittelua välttävä asennoituminen.

Boris Jeltsinin Suomen vierailu vuonna 1992 toimi idän paineesta vapautumisen viimeisenä sinettinä.

Suomen lopullinen länsimaistuminen jäi dokumentin arvioiden mukaan Koiviston seuraajien harteille. Tässä mielessä Koivisto toimi enemmän siltana vanhan ja uuden välillä kuin kaiken politiikan länsimaistajana. Hän pikemminkin varoitti nopeasta lännettymisestä, vaikka länsisuhteet kiinteytyivätkin hänen aikanaan.  

:::::::::::::::::::::::::::::

YHTEENVETO

Lopuksi vedän yhteen sarjassa esitettyjä ”kohtauksia” Suomen historiasta peittelemättä omaa ajatteluani.

Kahdeksas ja viimeinen osa esittää haasteen: eikö meidän pitäisi tuntea häpeää suomettuneisuuden ajasta?  Miksi suomalaiset reagoivat jälkikäteen vaisusti yhteiskuntaa tai ajattelua muuttaneisiin ilmiöihin, kuten suomettumiseen?  Vastaus tuskin löytyy tuntemastamme pelosta jotain suurempaa kohtaan,  vaan yleensä maltillisesta suhtautumisesta paradigman muutokseen. Jos kysytään kumpi on lähempänä suomalaisuutta (minkä tahansa) suurentelu vai (minkä tahansa) mitätöinti, niin veikkaisin jälkimmäistä. Tässä ajattelussa voi olla jotain, joka selittää nopean toipumisen Suomen sisällissodasta, puhumattakaan suomettumisesta. Epämiellyttävissä asioissa unohtaminen armahtaa.

Kuka siis pyytäisi anteeksi suomettuneisuutta? Harvassa ne ovat!  Eri asia on,  että kokemuksesta otetaan opiksi,  ja aiemmin virheeksi osoittautunutta ei haluta toistaa. Miten pitää yllä hyviä tai - huonossakin tapauksessa -  kohtuullisia  suhteita sortumatta nöyristelyyn?

Kysymys: miksi ei analysoida uudelleen tapahtunutta? Vastaus: jos tai kun suomettuneisuuden muisto on kipeä,  ei välttämättä haluta kiusata itseä ja muita  erittelemällä kipua tuottavia asioita.

Suomettuminen oli maan tapa. Tämä on armahtava synninpäästö, joka pelastaa monet. Myöskään poliittisia johtajia ei ole vaadittu tilille. Kuinka suuriin katumusharjoituksiin olisi suomettuneiden ryhdyttävä? Ketkä kaikki vahingoittuivat  suomettuneiden toimesta? Aiheutuiko kuolonuhreja? Mahdollinen katumusharjoitus jääköön kunkin omalle kontolle.

Timo Vihavaisen kirjan nimeä lainaten kansakunta oli rähmällään. Tämä pelastaa paljon: oltiin kollektiivisesti rähmällään. Dokumentissa hahmotetaan kaksi mahdollista syyllistettävää tahoa: (yksi) koko kansa ja (kaksi) kansakunnan valiot. Minua vaivaa suomettuneisuudessa vain yksi iso asia:  suomalaiset itse käyttivät Neuvostoliitto-suhteita käsikassarana poliittisten vastustajien lyömiseksi, siis toisia suomalaisia vastaan. Kuulosti siltä,  että haluttiin karsinoida (oikeasti) isänmaalliset ja vähemmän isänmaalliset eri aitauksiin.

Kun Neuvostoliitto inhosi Väinö Tanneria (koska Tanner kilpaili samoista vaaleanpunaisista  vasemmistolaisista äänistä kuin kommunistit), niin tämä erittäin suuri patriootti (jonka nimeä dokumentissa ei vahingossakaan mainittu) joutui myös Kekkosen hampaisiin. Vieläkin Tanneriin suhtautumisessa on jäljellä Kekkosen ja K-linjan ajan haikuja, vaikka jotkut, kuten Lasse Lehtinen,  ovat toimineet Tannerin maineenpalauttajina.  

Joillakin dokumenttisarjan vierailla oli toisenlaisia syitä antipatiaan. Pirkko Saisio vierasti 1970-luvun woke-ilmiötä (poissulkemiskulttuuria), jossa taistolaiset jakoivat muita vuohiin ja lampaisiin keksimänsä poliittisen ”kieliopin” tai ”sanaston” avulla. 

Entä pitäisikö tuntea myötähäpeää niiden puolesta, jotka omaksuivat suomettuneisuuden säännöt kirjaimellisesti? Jostakin syystä en tunne. Entä myötätuntoa niiden puolesta,  jotka joutuivat kärsimään? Georg C. Ehrnrooth, Tuure Junnila ja Kullervo Rainio mainittiin dokumentissa. Sanoisin kyllä esimerkiksi Georg C. Ehrnroothin osalta, että hänellä oli muitakin syitä joutua eristyksiin kuin oikeassa olemisen taito. Syynä taisi olla oikeassa olemisen ehdottomuus. Tuure Junnila oli taas henkisesti niin vahva järkäle, että hänellä oli varaa ajatella toisin, niin tässä kuin monessa muussakin asiassa.

Mikä asia poliittisessa elämässä juuri nyt on sellainen,  josta voidaan sanoa jonkin ajan kuluttua,  että se on väärin tai oikein?  Lainaan Matti Klingeä, joka on todennut: ”Menneisyyden kuvauksen suuri ongelma on jälkiviisaus. Me tiedämme, miten sitten kävi, mitä kuvauksen kohteena ollut aika ei tiennyt”.

Nuoret, jotka eivät ole kokeneet 1970-luvun suomettumista voivat opiskella teemaa kirjoista ja muusta mediasta, vaikkapa tästä kahdeksanosaisesta Kylmä sota-dokumenttisarjasta.  Totuutta ei löydy siitäkään, on vain vaihtoehtoja,  joista sitten oman ymmärryksen perusteella on valittava lähinnä oikea tai muiden tietolähteiden kanssa sopiva yhdistelmä. Harmittavin lähestymistapa on EVVK (ei vois vähemmän kiinnostaa). 

Moni taistolaisuudesta ja suomettumisesta irtisanoutunut lähtee tänä päivänä siitä, että länteen Suomi identifioituu luontevimmin. Mutta voisiko silti olla oma  paikkansa tehdä ohjelmasarja,  jossa pohditaan läntistä liittymäpintaa kriittisesti suomettumiskeskustelun rinnalla?  Nyt nähty dokumenttisarja ei pohtinut lainkaan ”läntistä vastakappaletta”  kriittisesti vaan ikään kuin toiveiden tynnyrinä: vihdoinkin ollaan vapaita! Historia ei kuitenkaan ole vieläkään loppunut.

Voiko Suomi suomettua tulevaisuudessa kaiken koetun jälkeen? Tietenkin voi. Venäjällä moni ajattelee etupiiriä,  joka ulottuu ainakin Ruotsin rajalle. Pidemmälle ei ehkä kannata jossitella: historia harvoin toistuu sellaisenaan. 

Dokumentissa kysyttiin,  voisiko Suomi ”kaukosuomettua” esimerkiksi Kiinan vaikutusvallan alle. Mikä ettei? Jos Kiina pääsee asemaan, jossa se on maailmanvaltias (jota se joskus on ollutkin), niin kuinka luontevasti sopeudumme uuden komennon alle?  Dokumentissa  todettiin,  että Suomessa ei suhtauduta  Kiinaan läheskään yhtä kriittisesti kuin Ruotsissa. Maltillisuus, pidättyvyys ja hieman unelias reagointi on tässäkin Suomen erityispiirre.

Tällaisessa dokumenttisarjassa on kokoon juostun tuntu. Se on täynnä yksinkertaistuksia. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla eriteltynä,  miten vilpitön ystävyys ja suomettunut ystävyys ilmenivät ja ilmenevät käytännössä.

Suomettuminen – kollektiivinen häpeä vai nolo menestystarina? Näin voidaan kysyä, mutta jos vastaan asian vierestä, niin kysyisin oliko Suomen kylmä sota dokumentissa kuvatun lailla pelkkää suomettumista vai oliko se muutakin?  Oli tietenkin. Se muu jää toisen dokumentin tehtäväksi.