tiistai 30. syyskuuta 2014

Ideologiseen historiankirjoitukseen?

”Monet Suur-Denverin alueen opettajat ja oppilaat marssivat ulos kouluistaan päättyvällä viikolla. He protestoivat Jeffersonin piirikunnan koululautakunnan yrityksiä muokata Amerikan historian opinto-ohjelmaa propagandistiseksi Amerikan ylistykseksi.

Koululautakunnan konservatiivit olivat huolissaan historian opetuksen kriittisestä sisällöstä. Eräs jäsenistä ehdotti, että:

`Opintomateriaalien pitäisi kannustaa kansalaisuuteen, isänmaallisuuteen ja kapitalistiseen talousjärjestelmään, virkavallan ja yksilön oikeuksien kunnioittamiseen. Opintomateriaalien ei pitäisi rohkaista tai suosia kansalaistottelemattomuutta, sosiaalisia jännitteitä tai laittomuuksia. Niiden pitäisi esitellä Yhdysvaltojen ja sen historian positiivisia puolia.´

Opinto-ohjelman muokkaus on paitsi typerää ja huonoa historiantulkintaa myös – paremman ilmaisun puutteessa – antiamerikkalaista.”

Oheinen professori Marko Maunulan kirjoitus (27.9.2014/ Suomen Kuvalehti Digi) osui silmään havahduttava esimerkkinä, miten tänä päivänä objektiivisuuteen tai kriittisyyteen pyrkivä historiankirjoitus on paikoin vaarassa joutua alennustilaan.

Jossain Venäjällä ollaan tietenkin vielä paljon pidemmällä. Siellä historian muuntaminen on suorastaan kansallinen projekti. Venäjällä neutraali kausi (rehellisyyteen pyrkivä historiankirjoituksen vaihe) taisi kestää vain Venäjän heikkouden tilan ajan. Sitä ennen Neuvostoliitto harjoitti omaa ideologista historian tulkintaa.

Miksi yltiöisänmaallisuuteen pyrkivää historiankirjoitusta pitää kritisoida ja suoraan vastustaa? Eikö esi-isiemme teoista halutakaan kuulla legendaarisia urotekoja. Ei patrioottisen historiankirjoituksen kritisoijien puolella loppujen lopuksi ole kuin halu pyrkiä tinkimättömään totuuteen ja objektiiviseen historian läpivalaisuun. Mutta eikö toisaalta sen pitäisi riittää?

Maunula ottaa esille tutun - osalle amerikkalaisista ominaisen – itseruoskinnan, jossa amerikkalaiset itse näyttävät ”mallia” muille maille masokistisessa itsekritiikin jalossa taidossa. Olen tunnistavinani tämän tendenssin ja pyrkinyt välttämään amerikkalaisvastaisen trendin apinoimista. Monesti herää ikään kuin vastareaktio tällaista kirjoittelua vastaan, joka houkuttaa yhtymään lyömiseen.

Vaikka vältettäisiinkin ääripäitä (nationalismi/itseruoskinta) pidän kriittisen objektiivisia näkemyksiä terveempinä, vaikka siinä olisikin itseruoskinnan vaara. Miksi? Ehkä haluaisin varmistaa, että nationalistissävyinen historiankirjoitus ei valtaa alaa nykyistä enempää. Ylikorostunut kansallismielisyys (vrt. Venäjä) on objektiivisen historiankirjoituksen surma. Pahimmillaan tämä johtaa yltyvään nokitteluun eri valtioiden välillä.

Moniäänisessä Yhdysvalloissa suhtautuminen historiaan vaihtelee, mutta olen pannut merkille, että teekutsuliikkeen nousun myötä (teekutsuliikettä ei suinkaan ole haudattu!) on kansallismielinen ideologia tarttunut päivänpolitiikan lisäksi myös suhtautumiseen historiaan.

Mihin siis olemme menossa? Jos edellä esitetty kehitys pysähtyisi tähän, niin ei ehkä olisi syytä huoleen, mutta Unkari ja monet autoritäärisesti hallitut maat ovat esimerkkejä parhaillaan tapahtuvasta muutoksesta kansallismielisen historiankirjoituksen suuntaan.

Jos historian opetusta vähennetään kouluopetuksessa, niin historian kirjoituksen puoskarointi tulee pahenemaan. Objektiivisuuteen pyrkiviä historian tulkintoja on ja niitä pitää olla. Taistelkaamme moniarvoisen historiankäsityksen puolesta! Entä jos vihamielinen toiseen valtioon (esim. Suomeen) kohdistuva historianvääristely yltyy. Mitä voimme tehdä? Valtioiden välinen keskinäinen nokittelu historian tulkinnoissa tuskin on ainakaan ainoa oikea tapa vastata ongelmaan.

”Vastapropagandan” strategia pitäisi olla valmiiksi suunniteltuna. Riittääkö totuuden nimiin vannominen? Epäilen, ettei ainakaan pelkästään. Otetaan nykyhistorian esimerkkinä esille Venäjän aloitteesta käynnistynyt lastenhuoltajuuskiista itänaapurin ja Suomen välillä pari vuotta sitten. Olisi oltava selvillä, mitä kanavia myöten oikaisut voisivat saavuttaa Venäjän päättäjät. Käsitän niin, että mekanismit ovat olemassa ja on opittu asioita. Jo kerran rauhoittunut kiista voi syttyä uudelleen maiden erilaisen lapsiin ja vanhemmuuteen kohdistuvan kulttuurin takia. Ja silloin toivottavasti olemassa olevat käytännöt toimivat.

Mitä on ekseptionalistinen (ainutlaatuisuutta ylistävä) oman kansakunnan korostaminen? Kysymys on eräänlaisesta väärinymmärretystä oman kansakunnan sielun pelastamisyrityksestä. Ajatellaan, että ollaan hyveellisiä, kun puolustetaan yltiöpatrioottisessa hengessä omia toimia ja tekemistä.

Tapahtuu vastakkainen ilmiö: päinvastoin tehdään karhunpalvelus sekä omalle elämiselle että suhtautumiselle muihin kansoihin, sillä yltiöisänmaallinen ajattelu on usein vihapuhetta muita kohtaan.

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Kansanvallan haastajat ja säälittävä demokratia

Kaija Korhonen kirjoittaa HS:n vieraskynäpalstalla 24.9.2014 autoritäärisen hallinnon haasteista liberaaleille demokratioille Euroopassa artikkelissa ”Putinin malli leviää monissa Euroopan maissa”.

Artikkeli innosti pohtimaan laajemmin niitä syitä, jotka ovat johtaneet autoritäärisyyden suosion kasvuun.

Arkihavainto on, että jokamiehen puheissakin puhutaan päättämättömyydestä kansanvaltaisessa järjestelmässä. Näin tapahtuu myös Suomessa, jossa liberaalilla demokratialla on pitkä historia.

Olemmeko väsyneet demokratiaan? Poliitikkojen kinaaminen ja päätösten loputtomalta tuntuva vatvominen on kyllästyttänyt ihmisiä: ”tulisi Kekkonen ja sanoisi, mitä pitää tehdä”.

Ongelman ratkaisun ytimessä on varmaan jonkinlainen demokratian uudistaminen. Erityisesti sosiaalinen media kehittyneissä demokratioissa haastaa kansanvallan. Some sekä nopeuttaa että sekoittaa viestinkulkua. Se myös yksilöllistää yhteydenpitoa, mutta voisi toimia järjestäytyneesti toteutettuna uuden demokratian siemenenä.

Jotenkin kuitenkin epäilen tällaisen sosiaalisen median avulla toteutetun suoran demokratian toimivuutta. Ihmiset ovat väsyneet yhteiskunnan monimutkaisuuteen. Keskustelut ja päätöksenteko hoidetaan usein netin kautta yksinkertaisilla huitaisuilla, jotka johtavat vihapuheisin ja kansalaisten polarisoitumiseen.

Kokonaan toisenlainen ongelma on mielestäni Korhosen mainitsemissa Turkissa, Makedoniassa, Serbiassa, Bulgariassa, Romaniassa ja Unkarissa (huh, tulipa listasta pitkä!). Ja tietenkin on pidettävä mielessä Ukraina. Osa edellä mainituista on vasta EU:n ehdokasjäseniä, mutta oleellista em. listassa on se, että EU:ssa tai lähellä sitä on noin runsaasti epädemokraattisia maita. Tämä herättää monia kysymyksiä.

Kansanvaltainen järjestelmä ei ole missään vaiheessa juurtunut em. valtioihin. Osa on ollut entisiä sosialistisia maita ja muut kehittymättömiä demokratioita. Myös Kreikkaa voitaisiin tarkastella osana tätä maaryhmää. Se saisi ymmärtämään paremmin niitä vaikeuksia, joita on ollut ”vanhan” EU:n ympärillä.

On siis muodostunut kaksi blokkia joista toisessa on perinteiset demokratiat ja toisessa uudet kypsymättömät näennäisen kansanvaltaiset valtiot. Kuitenkin näitä pitäisi EU:ssa johtaa yhteisillä periaatteilla. Kun tähän lisätään jo valmiina vanhan EU:n sisällä oleva etelä-pohjoinen ulottuvuus ja ristiriita on ongelmia aivan riittävästi.

Tämä ei kuitenkaan riitä. Vanhoissa EU-maissa on tapahtunut irtiottoja kansanvaltaisesta järjestelmästä äärioikeiston suuntaan. EU:n perinteinen kansanvaltainen järjestelmä uhkaa murentua sisältä päin. Mureneminen on oikea sana, koska demokraattiset periaatteet ovat EU:n ytimessä. Askel uuteen suuntaan olisi liittovaltiokehitys, mutta se on monen tuskan päässä toteutumisesta.

Korhonen aivan oikein mainitsee, että ”yksinvaltaisuuteen pyrkivät johtajat pitävät kiinni demokratian kulisseista”. He istuvat kahdella tuolilla yhtaikaa, pitävät kiinni demokratian reunasta ainakin näennäisesti ja samaan aikaan harjoittavat kansanvallan vastaista autoritääristä vallanpitoa.

On kiduttavaa ajatella, että demokratian juurtuminen ongelmamaihin voi viedä kymmeniä vuosia. Historian tarkastelu osoittaa, miten nykyiset demokratiat vasta hitaasti sopeutuivat kansanvaltaan (Saksa, Suomi esimerkkeinä). Sitten on vielä esimerkkejä hyvin epävakaista demokratioista, kuten Italia.

Jotenkin hätkähdyttävää on katsella Unkarin kehitystä, jonka olisi odottanut omaksuvan demokraattiset periaatteet ensimmäisten joukossa Itä-Euroopassa, mutta ei, Unkari näyttää päinvastoin esimerkkiä kuinka matkitaan autoritäärisiä malleja (Venäjä, Turkki, Kiina……).

Hyppääminen pikaisesti autoritäärisestä mallista (suoran) demokratian sovelluksiin on mahdotonta. On siis pakko hyväksyä pitkät siirtymäajat. Voin olla nytkin liian optimistinen, sillä jos nykyinen liikehdintä jatkuu niin demokraattisimmissakin valtioissa ollaan tulossa ”ongelmamaita vastaan” eli liikkumassa autoritääriseen suuntaan. Autoritäärisesti johdetuissa maissa pyritään perustelemaan älyllisesti olemassa olevaa järjestelmää tehokkuuden nimissä. Jos tehokkuutta – todellista tai näennäistä - voidaankin saada aikaiseksi, tapahtuu se usein kansanvallan kustannuksella (vrt. Unkarin kansalaisjärjestöjen kohtelu).

Puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg epäilee Hesarissa 27.9. 2014, että päätöksenteon hitaus länsimaissa kriisitilanteissa johtuu demokratian hitaudesta. En epäile häntä demokratian vastaisuudesta, mutta itse asia on haaste kansanvaltaisen järjestelmän reaktio- tai pikemminkin ennakointikyvylle. Demokratiaa on siis kehitettävä nopeamman päätöksenteon suuntaan, muutoin se näyttää saamattomalta autoritääristen vaihtoehtojen rinnalla.

On selvää, että vanhat demokratiat eivät voi jäädä makaamaan tuleen. On pakko saada demokratia alhaalta ylös -liikkeeseen, jotta torjutaan epädemokraattiset vaihtoehdot ja tarjotaan toimiva esimerkki takaiskuja demokratiassaan kärsineille maille.

Seuraavassa muutamia haasteita ja mahdollisia etenemisväyliä:

Sähköisten äänestysmenetelmien käyttöönotto on kiduttavan hitaasti etenevä prosessi. Se voisi lisätä nuorten äänestysaktiivisuutta. Äänestysprosentit on saatava korkeammiksi, mutta se ei toteudu, jos ihmiset eivät tunne, että aktiivisuudesta on hyötyä.

Yhtaikaiset valtiolliset ja kunnallisvaalit + kansanäänestykset joistakin konkreettsista asioista voisivat toimia motivoijana aktiivisempaan poliittiseen osallistumiseen. Skandinaaviset pitkät listat voisivat olla vaihtoehtona nykyiseen jossain määrin popparivetoiseen ehdokasasetteluun, vaikka tiedänkin, että niitä laajasti vastustetaan.

Äänestäjiä on palkittava suoremman vaikutusvallan kanavilla, nykyinen välillinen demokratia ei riitä. Valitettavasti Sveitsin kaltaiset kansanäänestykset sopivat vain pitkän demokraattisen kulttuurin maihin. Alhaisetkin äänestysprosentit voidaan hyväksyä Sveitsin kaltaisessa maassa, kun kansanvaltainen ympäristö on muutoin kunnossa.

Kysymys on toki syvällisemmistä muutostarpeista. Ymmärrän niin, että kysymys on tämän päivän ihmisen todellisuuden tajuamisesta. Tekninen ympäristö on muuttanut ympäristöä rajusti, mutta ihminen on kaikesta huolimatta se hidas osa yhteiskuntakonetta.

Autoritääristen vaihtoehtojen torjumiseksi tulisi ottaa huomioon muutamia tärppejä. Vannon jälleen hyvän yleissivistyksen nimiin:

Ihmisten osaamiserot näyttävät kasvavan: jotkut vain sisäistävät nopean kehityksen paremmin kuin toiset. Ainoa toimiva lääke tähän on kattava yleissivistys, joka valitettavasti on joiltakin osiin murtumassa.

Koulutus modernisoituna. Suorakaiteen muotoiset 1800-luvulta periytyvät koululuokat eivät ole tämän päivän ratkaisu. Niillä vain hallitaan järjestystä paremmin. Työn ja opiskelun ylivoimaisesti nykyistä parempi niveltäminen toisiinsa on avainasia. On ymmärrettävä, että opiskelu ja työ ovat tulevaisuudessa entistä enemmän lomittain ja päällekkäin toimivia asioita.

Aivan varmaa on, että uudet käytännöt vaativat huomattavaa panostusta tuetun opetuksen ja itseopiskelun järjestämiseen. Muutoin polarisaatio jyrkkenee. Eksyin aika kauas autoritäärisyys – demokratia akselilta, mutta oikeastikin pidän demokratian juurihoitoa välttämättömänä.

Säälittävä demokratia? Juuri sellaiseksi kansanvallan vastustajat haluavat painaa demokratian. Juuri siksi tarvitaan demokratian itsepuolustusta.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Virheinformaatiota ja hyödyllisiä hölmöjä

Carl Haglund on antanut hybridisotaa käsittelevän haastattelun Helsingin Sanomille 25.9.2014 (”Virheinformaatio huolettaa”).

Ensin vähän käsitteestä ”hybridi”. Se määritetään eliömaailmassa kahden eri lajin risteymäksi. Autoissa se tarkoittaa kahden eri voimanlähteen yhteiskäyttöä (esim. sähkö ja bensiini). Sodasta puhuttaessa hybridi kuitenkin näyttää tarkoittavan ”sodan käyntiä toisin tavoin” tavanomaisen sodankäynnin ohella. Ja nämä toiset tavat voivat olla hyvin moninaiset. Mielestäni hybridi on epätarkka ilmaisu, mutta sitä on ruvettu käyttämään paremman puutteessa. On käynyt niin, että kun sitä on ruvettu käyttämään, sen käyttö on yleistynyt.

Hybridi normaalissa kielenkäytössä tarkoittaa informaatiosotaa tavanomaisen sodankäynnin rinnalla. Se voi myös tarkoittaa sodankäynnin teknologiaa hyväksikäyttäen tietoliikenteen häiritsemistä tai lamauttamista (kybersota), ”suomettumista” tai esimerkiksi palkkasotilaiden käyttöä ilman tunnuksia.

Informaatiosodassa on kysymys suurimmaksi osaksi ikivanhasta asiasta. Informaatiosota on noussut esille nyt, koska välineet, joiden avulla sitä voidaan käydä ovat monipuolistuneet.

Samalla kun sodankäyntitavat ovat muuttuneet ovat informaatioharhautukset lisääntyneet.

Haglund esittää huolensa siitä saavatko kansalaiset ”oikeaa” tietoa. Hän edellyttää hyvää medianlukutaitoa ja luottaa – aivan oikein – että suomalaiset osaavat lukea mediaa. Meillä on ollut perinteisesti vahva pyrkimys erottaa toisaalta ”uutiset” ja toisaalta ”mielipide tai kommentointi” toisistaan. Ja hyvä näin.

Uudessa informaatioympäristössä erityisesti konfliktien yhteydessä tiedottamisen eri muodot menevät sekaisin. Haglund tuo esille, että vääriä ja vääristeltyjä viestejä lähetetään esimerkiksi netin kautta tarkoitushakuisesti.

Kun lukee Hesarin juttua pidemmälle, käy yhä selkeämmin ilmi, että Haglund tarkoittaa yksipuolisesti venäläisten lähettämäksi epäiltyä disinformaatioksi. Virhe onkin yhtä kuin venäläinen lähde! Ukrainan harjoittamasta vääristellystä tiedosta Haglund toteaa: ”Ei samassa ulottuvuudessa, mutta tietysti informaatiolla vaikuttamista tekevät muutkin kuin Venäjä. On Kiina ja Pohjois-Korea”. Varmoja valintoja, entä muut?

Sanonpa, että aika yksipuolinen arvio Haglundilta. Ero on lähinnä siinä, että lännessä käytetään sofistikoidumpia menetelmiä kuin idässä, jossa valhe on helposti uutinen ja uutinen on helposti valhe. Objektiivista tietoa ei johtavista tiedotusvälineistä hevillä saa.

Hän luo kliseemäisen käsityksen, että Venäjän luultiin muuttuvan demokratiaksi, kunnes sittemmin paljastui, ettei näin ole tapahtunutkaan. Tästä ajattelusta on luotu kiveen hakattu totuus, jonka mukaan Venäjä on yllättäen pettänyt odotukset. Väärin. Kyllä Venäjää on sanottu autoritäärisesti hallituksi maaksi koko Putinin hallintokauden ajan ja jo sitä ennen koko 2000-luvun ajan. Ja sitä ennen vallitsi Jeltsinin ajan sekasorto. Haglundin mukaan Venäjä olisi siis salakavalasti jossain vaihteessa muuttunut väärän informaation tyyssijaksi. Olen useissa kirjoituksissa korostanut lännen ja Venäjän ajatuksellisia eroja riippumatta siitä, minkälaiset yhteiskunnalliset olosuhteet Venäjällä kulloinkin ovat vallinneet.

Haglund sivuuttaa täysin läntiset tahot propagandan tuottajana oman perusasenteensa johdosta. On pakko hieman täydentää Haglundia.

Olen jo aiemmin maininnut Ukrainan pääministerin Arseni Jatsenjukin propagandan lähteeksi. Hän pyrkii manipuloimaan kuulijoitaan väittämällä, että Ukrainan konflikti laajenee väistämattä maailmanlaajuiseksi sodaksi. Tämä on hyvin tyypillinen ”hybridi” sen takia, että siinä pyritään laajentamaan oma tragedia maailmanlaajuiseksi, jotta saataisiin paitsi huomiota osaksi myös tuntu, että Venäjä on hyökkäämäisillään koko lännen kimppuun. Tavallaan inhimillistä, mutta ei mitenkään muuta disinformaation luonnetta. Tätä oman henkilökohtaisen tragedian laajennusta käytti mm. Aleksander Solzhenitsyn sanoessaan aikoinaan, että kun Kekkonen kuolee, niin Neuvostoliitto miehittää Suomen. Oma kova kohtalo vankileireillä eskaloitiin koskemaan naapurivaltiota!

Jotkin Itä-Euroopan maat harrastavat samantyyppistä pelottelukampanjaa, jossa vaativat milloin milläkin uhalla rautaa rajalle, eivätkä vain omille rajoilleen vaan kokonaista rintamaa Venäjää vastaan. On meneillään tietoinen kylmän sodan kauhuskenaarion luominen.

Vaikka kuinka tunnettaisiin myötätuntoa Itä-Euroopan kohtaloita kohtaan, ei se silti luo perusteita disinformaatiolle.

Lenin sanoi aikoinaan läntisiä Neuvostoliitossa vierailleita sosialistisen järjestelmän ystäviä hyödyllisiksi idiooteiksi (lähde on joskus kyseenalaistettu). Uskon perustellusti, että suomalaiset vahvalla yleissivistyksellään eivät alistu Venäjän hyödyllisiksi hölmöiksi, vaan säilyttävät arvostelukykynsä. Kriittisyys on käsitettävä oikein. Kyllä tavoitteena voi olla - kritiikin ohella - aito kanssakäyminen, kauppasuhteiden edistäminen ja muut yhteistyön muodot meneillään olevista konflikteista huolimatta - ja muistakin syistä kuin siksi, että yhteistä rajaa on 1000 kilometriä!

Tämä on todellinen suomalainen hybridi, jota lännen propagandapiireissä on usein mahdotonta hyväksyä.

Eikä meidän silti tarvitse julistautua suomettuneiksi – eikä opportunisteiksi.

Voimmeko olla lännen hyödyllisiä hölmöjä? Kyllä. Miksi? Siksi, että kukaan ei kuvittele olevansa lännen hyväntahtoinen hölmö! Olemmehan kaikki samalla puolella, mitä nyt NSA vähän vakoilee. Jotkut ovat luoneet hybridipropagandan avulla lännestä lintukodon, jonka suojissa olemme turvassa.

Pään pistämistä pensaaseen tulisi välttää. Suomi on nyt lännettynyt selkeästi. Pidemmällä aikavälillä – ja tästä olen varma – Suomi tarvitsee henkistä ja poliittista tilaa liikkua valtaryhmittymien välissä. Sen täytyy tehdä tuo tila itselleen. Pyrin käyttämään vähäisiä voimavarojani informaatiosodassa vapaan liikkumatilan vahvistamiseen.

torstai 25. syyskuuta 2014

Suomettumisen ja lännettymisen välisellä aidalla?

Pekka Mykkänen viittaa Helsingin Sanomien kolumnissaan 21.9.2014 (”Pidetään kunnon Nato-vaalit”) Sauli Niinistön lausuntoon (2013), jossa hän toteaa Natoa koskien, että ”toisten mielestä aidan yli pitäisi jo nopeasti siirtyä. Toisten mielestä sille ei olisi pitänyt edes nousta – tai ainakin se oli turhaa. Minusta taas aidan päällä on taas aika hyvä olla”.

Kolumninsa aluksi Mykkänen ilmoittaa istuvansa nyt aidan päällä ja katselevansa tietämättä, kummalle puolelle hyppää. Kun juttu etenee hän vaatii lujaan äänensävyyn ”kunnon Nato-vaaleja” ensi keväänä. Hän vaatii setämäiseen tyyliin: ”Puolueet - olkaa ystävällisiä – kirjatkaa Nato-kantanne mahdollisimman selvällä suomen kielellä ja kirkkailla perusteilla”. Eli kun olette kerran valituttaneet (tai aiotte valituttaa) itsenne päättäjiksi, niin päättäkää sitten! Kyllä on päätöksenteko helppoa! Aidan päällä istuminen onkin kiellettyä! Selkeistä päätöksistä olkoon esimerkkinä Mykkänen itse. Hän nimittäin ilmoittaa kolumninsa lopuksi, että ”Itse huomaan istuvani yhä aidalla , mutta ei-puolelle vilkuilu on jäänyt vähiin”. Hän siis vaatii muilta selviä päätöksiä vielä roikkuessaan - mutta putoamiseen valmistautuen - itse aidalla. Nopeasti mieli muuttuu yhden kolumnin aikana!

Hän antaa teennäisesti ymmärtää roikkuvansa aidalla, mutta itse kolumnin sisällössä on roppakaupalla Natoon liittymisen perusteita täydennettynä joillakin (väistyvillä) varauksilla.

Yleisellä tasolla sanoisin, että pidän aika viheliäisenä, että ihmiset, jotka ovat juuri vaihtaneet kantaa vaativat muita seuraamaan: ”minä olen nyt valmis, kiireesti nyt päätöksiä pöytään!”

On muitakin yksinkertaistaen Nato-kannan ratkaisuun suhtautuvia. Perusuomalaisten Jussi Niinistö ilmoitti jokin aika sitten, että asia on ratkaistava listaamalla Nato-liittymisen plussia ja miinuksia. Olen jo aiemmissa blogikirjoituksissa (mm. ”Nato-selvitykseni”) tuominnut tällaisen vehtailun, jossa alistutaan loputtomille miinusten ja plussien tulkinnoille.

Omalta osaltani vastaus on selvä: ei Natoa näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana. Olen perustellut kantani mm. blogikirjoituksessa ”Nato-selvitykseni” (17 kohtaa), mutta ymmärrän niitä, jotka huojuvat välissä. Sitä järjettömämpää on vaatia puolueilta ”kirkkaita” päätöksiä. Tämä on asia, jota jokaisen – sekä kansanedustajan että tavallisen kansalaisen - pitää saada miettiä omassa päässään.

Elämme hyvin tyypillistä jännityksen kiristymisen aikaa. Odotus on sellainen, että lisätään koko ajan kierroksia. Sellaiselle kehitykselle on tilaus, jossa osapuolet haluavat pakahduttaa rauhalliset ihmiset vuoronperään tapahtuvilla uhkauksilla ja toimenpiteillä. Tässä tilanteessa veri punnitaan. On siedettävä epävarmuutta, mutta sidottava oma kanta tukeviin faktoihin.

Meillä on valtava ns. asiantuntijoiden painostus meneillään, jonka mukaan pitäisi ottaa selvä myönteinen Nato-kanta. Olen edelleen hämmästynyt, miksi esimerkiksi Ulkopoliittinen instituutti ja Helsingin Sanomat ovat luopuneet tässä asiassa viileän sitoutumattoman tarkkailijan roolista.

On selvää, että Venäjä on ärsyyntynyt kokemastaan vähättelystä maailmanpolitiikassa. Se halua olla suuri toimija halusimmepa me sitä tai emme. Kysymys on siis realiteetista. Venäjän halu muuttaa asemaansa on pantava visusti merkille, mutta eri asia on, mihin toimenpiteisin tulee ryhtyä. Panikointia tulee välttää. Oma kantani on se, että linjan muutoksiin Suomen ulkopolitiikassa tarvitaan erittäin vakuuttavat näytöt.

Se mitä tapahtuu Ukrainassa, heijastuu myös Itämerellä. Venäjä haluaa lisätä näkyvyyttä ja osoittaa voimaansa. Ulkopoliittisen instituutin Hanna Smithin (jolla on suhteellisen neutraaleja arvioita ja analyysejä verrattuna eräisiin miespuolisiin kollegoihinsa) mielestäni oikeaan osuvan arvion mukaan ”Venäjä on suurvalta niin sotilaallisesti, raaka-ainevaroiltaan kuin geopoliittisestikin” (HS 22.9.2014). Venäjän pitkässä historiassa vahvuuden ajat ovat olleet enemmistönä, heikkouden ajat suhteellisen pieninä väliaikaisina jaksoina.

Nimenomaan tämä pitkä historian logiikka pitää tajuta. Tyypillinen erehdys tapahtui, kun Jyrki Katainen ja Jyri Häkämies vuonna 2010 aliarvioivat Venäjää toteamalla, että Venäjä on taloudeltaan vain Hollannin kokoinen. Sillä, että kokoluokka on korjattu myöhemmin Italian kokoiseksi ei ole mitään merkitystä. Tämä ei ole jälkiviisautta, sillä molemmat tuntuivat jo tuolloin koulupojilta, jotka olivat lukeneet huonosti historianläksynsä. Venäjällä on Smithin mainitsemaa potentiaalia, jonka Katainen ja Häkämies sivuuttivat puolihuolimattomasti.

Venäjän naapurina Suomella pitää olla myös pitkä hötkyilemätön linja. Meillä on ikioma geopoliittinen asemamme. Sitä voidaan muuttaa, mutta vain erittäin perustelluista syistä. Carl Enckell aikoinaan erotti Baltian maat tiukasti erilleen Suomesta ja oli siinä oikeassa. Meillä on kova paine tänäänkin niputtaa Baltia ja Suomi yhteen. Yhteinen ajattelu Ruotsin kanssa on paljon luontevampaa, joskin vuoden 1939 haihattelu tulee pitää mielessä.

Venäjä tarvitsee kunnioitusta, ja sitä se ei osin omin toimiensakaan johdosta nyt saa. Mutta kunnioitusta se tarvitsee omasta mielestään, vaikka käyttääkin sen saamiseen meidän käsityksemme mukaan omituisia menetelmiä . Minun mielestäni vastaavasti Venäjän kunnioitus Suomea kohtaan riippuu siitä kuinka – oikeasti ymmärrettynä - isänmaallisia olemme ilman notkuilua suuntaan tai toiseen. Ohjenuoraksi itsellemme voisimme asettaa: ole luja, ymmärrä rivien välit ja perehdy venäläiseen sielunmaisemaan!

En ole koskaan oikein ymmärtänyt Paavo Väyrystä ja hänen poliittista moraaliaan, mutta vanhemmiten hänen kokemuksensa on ruvennut näkymään. Yhdyn siinä Väyryseen, että suomettumisen lisäksi tulisi keskustella vakavasti lännettymisen hyödyistä ja haitoista. Usko lännen pelastavaan sateenvarjoon joltakin kuvitellulta vaaralta kuulostaa ylioptimistiselta. Länsi ajattelee yhtä itsekkäästi kuin itäkin.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Niinistö, Rosatom ja suomettuminen

Palataan vielä Ville Niinistön suomettumispuheisiin Financial Timesissa, koska on syytä olla tarkkana, mitä on sanottu. Monet tahot ovat sotkeneet suomettumisen ja Rosatom-yhteistyön bisnesriskin ja poliittisen riskin.

STT ja Aamulehti kertovat Niinistön haastattelusta Financial Timesissa seuraavaa:

”Vihreiden puheenjohtaja, ympäristöministeri Ville Niinistö arvioi Financial Times -talouslehden haastattelussa, että Fennovoimalle esitetty ydinvoimalupa on merkki Suomen ulkopolitiikan suomettumisesta.

- Ulkopolitiikkaamme eivät ohjaa omat arvomme vaan se, että yritämme huolellisesti toimia niin kuin venäläiset haluavat. Se vie meidät takaisin 1970-luvulle, Niinistö sanoi lehdelle.

Venäjän valtion ydinvoimayhtiö Rosatom omistaa Fennovoiman hankkeesta nyt 34 prosenttia. Niinistön mukaan Fennovoimalle myönnetty lupa lisäisi tuntuvasti Suomen energiariippuvuutta Venäjästä ja antaisi Venäjälle juuri sellaista vaikutusvaltaa, jota se kaipaa lännen ja EU:n suuntaan.”

Pilkotaan tämä teksti kahteen osaan. Ensimmäinen osa kuuluu seuraavasti:

”Vihreiden puheenjohtaja, ympäristöministeri Ville Niinistö arvioi Financial Times -talouslehden haastattelussa, että Fennovoimalle esitetty ydinvoimalupa on merkki Suomen ulkopolitiikan suomettumisesta.”

- Ulkopolitiikkaamme eivät ohjaa omat arvomme, vaan se, että yritämme huolellisesti toimia niin kuin venäläiset haluavat. Se vie meidät takaisin 1970-luvulle, Niinistö sanoi lehdelle.”

Tämä on raskas syytös päättäjiä kohtaan. Niinistö antaa ymmärtää, että päätös on tehty venäläisten painostuksesta tai sen takia, että on haluttu mielistellä venäläisiä.

Syytös on väärä ja valheellinen. Päätöstä ovat olleet tekemässä niin monet Nato-mieliset henkilöt (Vapaavuori, Salolainen, Stubb……), että on mahdotonta kuvitella, että he olisivat kaikki - itselleen valehdellen – tehneet suomettuneen päätöksen venäläisten painostuksesta.

Tapahtuu juuri päinvastainen eli Ville Niinistö sortuu itse suomettumiseen, koska käyttää Venäjää hyväkseen syyttäessään toisia suomalaisia nöyristelystä.

Entä sitten haastattelulausunnon toinen osa, jossa Niinistö viittaa energiariippuvuuteen Venäjästä:

”Niinistön mukaan Fennovoimalle myönnetty lupa lisäisi tuntuvasti Suomen energiariippuvuutta Venäjästä ja antaisi Venäjälle juuri sellaista vaikutusvaltaa, jota se kaipaa lännen ja EU:n suuntaan.”

Jos Niinistö olisi todennut vain tämän, ei siinä olisi ollut mitään suomettuneisuuteen liittyvää. On selvää, että energiariippuvuus Venäjästä lisääntyy, mutta se on normaali poliittinen ja bisnesriski. Suomessa hankkeen kannattajat olisivat vain todenneet korkeintaan, että kysymys on Niinistön (ja vihreiden) asenteellisuudesta ja Venäjän kaupan riskien liioittelusta.

On tärkeää erottaa vihjailut suomalaisten päättäjien nöyristelystä Venäjän edessä ja ydinvoimabisneksen riskit, joihin kuuluu poliittinen riski, että Venäjä jossain vaiheessa käyttäisi omistustaan Fennovoiman hankkeessa Suomea vastaan. Ja tämän riskin suomalaiset päättäjät ovat tiedostaneet ja tehneet silti päätöksen harkinnan jälkeen.

Haluaisin vielä painottaa, että Suomen ja Venäjän kauppa ei voi heilahdella holtittomasti aina sen mukaan, mitkä ovat kansainväliset suhdanteet. Meillä on kyllä muistutuksena, miten 1990-luvun lama kuristi Venäjän kaupan lähes olemattomiin hirvittävin seurauksin.

Fennovoima-päätöksen järkevyyteen en ota kantaa tässä kirjoituksessa.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Peter von Bagh muistikuvissani

En tuntenut Peter von Baghia, mutta kuuntelin hänen esitelmiään, luin hänen kirjojaan ja seurasin hänen uraansa kokonaisuudessaan. Lyhyet elokuvaesittelyt TV:ssä jäivät nuoruudessa mieleeni. Hän käytti usein polveilevien lauseiden rakenteissa sanoja, jotka löivät ällikälle. Tuli tunne, etten ihan kaikkien elokuvien kohdalla nähnyt niitä siten, kun von Bagh näki. Mutta elokuvia alkoi seurata ikään kuin von Baghin luomasta näkökulmasta.

Minua häiritsee, kun Peter von Baghia puhutellaan elokuvaihmiseksi. Minusta hän oli kulttuuri-ihminen, harvinaislaatuinen taistelija kulttuurielämän alueella. Uskon, että hän oli niitä tyyppejä, joka pudotteli ajatuksen siemeniä ympärilleen kulkiessaan eteenpäin. Se, joka onnistui kulkemaan hänen vanavedessään, todella viisastui.

Kehen vertaisin häntä? Minulle tulee mieleen etäisesti Olavi Paavolainen, niin erilaisia kuin he olivatkin. Molemmat olivat ihmisiin vaikuttajia. Ehkä juuri heidän panoksensa johti monen seuraajan kohdalla ansiokkaisiin tuloksiin.

Suuri kulttuuriteko oli, kun hän teki viihdetaiteilijoista dokumenttielokuvia. von Bagh tajusi ensimmäisten joukossa, että monen viihdetaiteilijan elämä tulee olemaan melkoisessa nosteessa jonain päivänä kauan kuoleman jälkeen.

Minusta yksi näkijän ominaisuuksista on kyky nostaa näennäisestä massasta esille aliarvostettuja mestariteoksia. von Baghissa oli tämä näkijän ominaisuus. Peter von Bagh ei tehnyt yhtään huonoa tai keskinkertaista dokumenttia. Jossain lehdessä esiteltiin hänen intensiivistä työskentelytapaansa, josta ulkopuoliselle saattoi syntyä kuva sekavasta vyyhdestä, mutta lopputuloshan on tärkeintä. Käytännössä kaikki työt, mitkä hän teki noteerasin jo etukäteen.

Yksi mielenkiintoinen piirre von Baghissa oli hänen repivä kriitikkominänsä. Me, jotka olemme lukeneet Filmihullun pääkirjoituksia saimme von Baghin tästä puolesta jatkuvasti muistutuksia. Vastaan tuli oikeaa suoraa ja varsinkin vasemman käden jabeja. Monesti tuli mieleen, että olisihan tuon ja tuon asian voinut sanoa kauniimminkin.

Täysin toisenlaisen kuvan hän antaa itsestään dokumentin tekijänä. Hän piilottaa oman mielipiteensä tyystin ja antaa henkilöidensä puhua ilman välispiikkejä. von Bagh kuvasi tällaista tekotapaa jossain haastattelussa täysin tietoiseksi lähestymistavaksi. Hän oli usein eri mieltä henkilön kanssa, joka toi ajatuksiaan esille, mutta visusti varjeli, ettei oma (voimakas) mielipide päässyt tunkeutumaan etualalle.

Hän tuli luoneeksi eräänlaisen sisältäpäin tarkkailijan roolin kuvaamiensa tähtien kautta.

Kuulun niihin, joka on sekä antanut että saanut joululahjaksi von Baghin teoksia miltei joka vuosi niin kauas taaksepäin kuin muistan. von Bagh ehti nähdä maineensa nousun viimeisinä vuosinaan aivan uusiin sfääreihin. Kirjamessuilla viime syksynä hän helposti täytti jättisalin kiinnostuneilla ihmisillä. Hänestä oli tullut ikoni.

Olen viime aikoina selaillut uudelleen Sininen laulu -teosta. Miksi se on kulttuuriteko? Siksi mielestäni, että se avaa yhden kirjan sivuilla kokonaisen maailman Suomen kulttuurihistoriaan. Oma tapani lähestyä tuota kirjaa on lukiessani tehdä henkilölöytöjä, joiden tuotantoon sitten tutustun tarkemmin vaikkapa netin kautta.

Olen pitänyt itseäni tavallisen ahkerana ihmisenä, mutta von Baghin kohdalla joutui usein kysymään, että miten ihmeessä se mies jaksaa. Peter Suurelle täytyisi löytyä työn jatkaja - ei hänen korvaajaansa, sillä se on mahdotonta – mutta joku, joka tallentaisi osuvia havaintoja ja luonnehdintoja nykyelämästä ja sen vaikuttajista.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Teemu Selänne – elämä ja pelit

Kuulun niihin, jotka eivät ole lukeneet Selänteestä kertovaa uusinta kirjaa. Valtavat kirjapinot Akateemisessa kirjakaupassa kertovat myynnin odotusarvoista, jotka täyttynevät. En ole myöskään nähnyt tuoretta Selänne-dokumenttia. Vierastan hieman tämän tyyppisten dokumentaatioiden luomaa kuvaa maailmasta ja ihmisistä.

Olen seurannut Selänteen uraa penkkiurheilijana nuoruusikävuosista lähtien kymmenet maajoukkuepelit ja NHL-ottelut mukaan lukien. Minkälaisia mielikuvia hän minussa herättää?

Suomalaiset ovat innostuneet hänestä osin sen takia, että hän on kliseemäisesti ajateltuna hyvin epäsuomalainen. Ulospäin jää kuva avoimesta, aina hyvätuulisesta urheilijasta, joka harrastaa jaloja asioita kuten hyväntekeväisyyttä.

Hän on tyyppi, joka elää oman elintasonsa mukaisesti leveästi kuitenkaan siitä melua nostamatta. Selänteen suosio juontaa juurensa jokamiehen ja urheilutähden yhdistelmästä. Tärkeintä oli kuitenkin hänen jääkiekkotaitonsa (käsittelen häntä tässä oletuksella, että urheilijaura on takana päin) . Mikä hänelle oli ominaista? Hän oli nopea luistelija, joka ei edes vanhemmiten – hidastuessaan - menettänyt paljon tästä vahvuudestaan. Ehkä kuitenkin tärkeintä oli Selänteen lähtönopeus siniviivalta: sekunnin kymmenyksen etumatka ratkaisee paljon pienessä tilassa. Tietenkin hän oli etevä kiekonkäsittelijä.

Vahvakin Selänne oli. Ei hän kuitenkaan perinteisessä mielessä ollut mikään voimapelaaja, mutta hänellä oli hyvä kehonhallinta, jolla hän pystyi stabiloimaan asemansa silloinkin, kun vastustaja taklasi vauhtia keräten paikallaan olevaa Selännettä.

Jääkiekkoilijan kannalta on usein tärkeintä, miten hän pysyy terveenä kovassa kontaktilajissa. Selänne ei tässä poikkea ehkä keskiarvosta. Loukkaantumisia sattui, mutta ei peliuran pituus huomioiden suureksi rasitteeksi saakka. Tässä varmaan luontaisella urheilullisuudella oli merkityksensä: liukkaana luistelijana ja loistavan tasapainon omaavana hän vältti pahimmat karikot.

Saavutukset olivat loistavia: Stanley Cup, olympiakisojen ja maailmanmestaruuskisojen mitaleita roppakaupalla, NHL:n kolminkertainen maalikuninkuus jne. Ehkä loistokkaimpana saavutuksena pidän kuitenkin tulokaskauden käsittämätöntä maalimäärää, 76 maalia kaudella 1992-93. Pisteitä kertyi samalla kaudella 132, mikä sekin on tulokkaiden kaikkien aikojen ennätys. On muistettava toki, että Selänteen läpimurron aikaan maaleja yleensäkin tehtiin enemmän kuin viimeisten parinkymmen vuoden aikana, mutta tämäkin varaus huomioon ottaen saavutus vaikuttaa ylittämättömältä.

Maajoukkueura on vaikuttava. Selänne menestyi useissa eri ketjukokoonpanoissa, mutta minulle ikimuistettavin on Lehtinen-Koivu-Selänne. Jere Lehtisen moninkertainen valinta NHL:n parhaaksi puolustavaksi hyökkääjäksi kertoo Lehtisen molempiin suuntiin pelaamisesta paljon. Entä Saku Koivu? Voitetun syövän takia häntä kuvataan sitkeäksi. Sitäkin hän on, mutta minulla on päässäni kuva jostain maajoukkuepelistä, jossa vastustaja roikkuu kädellään Koivun paidassa ja Koivu toisella kädellään ja mailallaan kiekkoa halliten irrottaa vapaalla kädellään vastustajan pelaajan käden irti paidanhelmastaan. Teatterista ei tietoakaan.

Sotshin olympiakisat olivat Selänteen pelaajauran helmi siinä mielessä, että hän oli joukkueen henkinen isähahmo (vaikkei ehkä tyypiltään sovi tähän rooliin itsestään selvästi) ja lisäksi vanha kokemus ja osaamine olivat edelleen hallussa. Tähän olympiakeikkaan liittyy episodi, jonka avulla tarkastelen hetken vanhenevan urheilijan luopumista.

Miksi vanhenevan urheilijan on vaikea lopettaa (Litmanen, Kurri….) ? Tämä on tietenkin hyvin yksilöllinen asia. Esimerkiksi Selänne ei ollut mikään ”fading star” edes uransa viimeisenä vuotena. Ei hän kuitenkaan ollut myöskään parhaassa iskussa. Tässä tilanteessa Anaheimin päävalmentaja istutti häntä penkillä, eikä Selänne saanut tarvitsemiaan/ansaitsemiaan peliminuutteja. Erikoistilannepelaaminen jäi vähiin. Tässä Selänne on turhan kriittinen. Anaheimin ylivoimapelaamisen tähdet (esim. Ryan Getzlaf) ovat koko liigan huippua. Selänne voisi sen verran armahtaa itseään, ettei vaadi tähtipelaajan asemaa niilläkin hetkillä, jolloin hän ei ole parhaimmillaan.

Tämä on tietenkin turhaa puhetta, sillä Selänteen luontoon kuuluu äärimmäinen kilpailuhenkisyys. Siksi hän on jaksanut niin kauan.

Nyt Selänne sanoo, ettei hän usko sellaisen ihmeen tapahtuvan, että hän joskus pelaa. Mutta kun kääntää asian toisinpäin, niin teoreettisesti pelaamisen mahdollisuus on olemassa. On vaikeaa nähdä, mikä olisi pelaamisen motivaatio (muu kuin äärimmäinen kunnianhimo) tulevaisuudessa. Penkillä istuminen saattaa jatkua, koska ”vanhus ” ei luonnollista syistä jaksa. Mitä hän tavoittelisi? Vanhimman huippu-urheilijan titteliä?

Kuusikymmentäluvulla vähän päälle kolmekymppinen urheilija oli jo ikäloppu. Niistä päivistä ihmisen elinikä on pidentynyt ja kokeneen huippu-urheilijan fyysinen tiimalasi valuu nykyisin hitaammin. Kunnon ylläpitämisen menetelmät ovat nekin parantuneet (dopingia unohtamatta).

Gordie Howe taisi pelata viimeiset ottelunsa 51-vuotiaana NHL:ssä. Siihen 44-vutiaalla Selänteellä on vielä matkaa. Olen myös seurannut nyrkkeilijä Bernard Hopkinsin uraa. Hän on edelleen huipulla 49 vuotiaana (täyttää 50 vuotta tammikuussa 2015) eikä todellakaan ole mikään kehäraakki. Inhimillisen suorituskyvyn aiempien rajojen rikkominen on aina kiehtovaa. Ruotsalainen huipputähti Mats Sundin leukaili lopettaessaan 38 vuotiaana: ”Jos olisin saanut valita, olisin pelannut 65-vuotiaaksi saakka. Valitettavasti jääkiekossa eläkeikä tulee aikaisemmin vastaan”. Pidin Sundinin asenteesta.

Mutta ehkä Selänteen uran jatkamisen pointtina olisi ensi sijassa kipinän löytyminen ja kilpailuhenkisyys.

Selänteen ura ja elämä on bisneksen täyttämä. Tällaisessa ympäristössä ylilyöntejä saattaa tulla. Anaheimin päävalmentajan haukkuminen ja haukkujen kertominen kirjassa aiheuttaa kieltämättömän särön Selänteen julkikuvaan. Kirjan myynnin kannalta välikohtauksen kirjaus on ehkä hyväksi, mutta onko se perusteltua Selänteen koko uraa ajatellen?

Asiaa on ehkä turha jatkaa, mutta Selänne olisi elämäkertaa ajatellen voinut ottaa vähän etäisyyttä jonkin yhden vuoden ja yhden kevään jaksoon hänen huippu-urheilijan urallaan, varsinkin kun ajanjaksoon sisältyi onnistuminen olympiakisoissa. Tietenkin tämäkin asia unohtuu ja kirkkaat urheilu-uran briljantit jäävät loistamaan. Ja hyvä näin.

Niinpä niin. Huipulle pääseminen on vaikeaa, siellä pysyminen on vielä vaikeampaa, mutta huipulta luopuminen voi olla kaikkein vaikeinta.

Selänne on mies parhaassa iässä. Hän on eräällä tavalla uuden aikuistumisen kynnyksellä. ”Siviiliura” alkaa vasta nyt. Motivaation pitää löytyä. En epäile, etteikö se Selänteen kohdalla löytyisi, mutta on esimerkkejä, joissa huippu-urheilun lopettamisen jälkeinen tyhjyys on ollut painostavaa.

Selänteen uran viimeisin vaihe on ollut kiehtovaa seurattavaa. Miten ehdottomalla huipulla oleva kaveri löytää vielä yhden huipun ja on itse asiassa uran päättämisen hetkellä suositumpi kuin koskaan. Näillä bisnesvaistoilla voisi kuvitella menestyttävän myös jatkossa.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Vankila avaa ja sulkee portteja yhteiskuntaan

Tommi Uschanov puuttui mielestäni hyvin vakavaan ja mielenkiintoiseen aiheeseen Hesarin kolumnissaan ”Meidän pitäisi olla ylpeitä vankiloistamme” jokin aika sitten. Useat kansainväliset tahot ovat kiinnittäneet myönteistä huomiota skandinaaviseen (ml. Suomi) vankeinhoitoon. Uschanov vertaa vankiloidemme saamaa huomiota koulujärjestelmämme saamaan huomioon ulkomailla. Toki kiinnostus on monta kertaluokkaa pienempi.

On verrattu Skandinavian maiden vankiloita eräiden länsimaiden vankiloihin. Mistä ero esimerkiksi Yhdysvaltoihin , Englantiin ja sanokaamme Baltian maihin johtuu? Peruskysymys kuuluu kai, että mitä ongelmia vankiloissa hoidetaan? Muistuu mieleeni Yhdysvaltojen vankilalaitoksen joitakin tunnuspiirteitä. Ensinnäkin vankilat tuntuvat USA:ssa olevan osa sosiaalipolitiikkaa. Epämääräinen aines hoidetaan tieltä pois pistämällä heidät vankilaan: pienestä rikkomuksesta iso tuomio. Ainakin takavuosina Yhdysvalloissa ihmeteltiin, miksi vankimäärä kasvaa, vaikka rikollisuus monilla alueilla on vähentynyt. Syyksi on esitetty, että vankilat ovat bisnestä USA:ssa. Vankilat tarvitsevat asiakkaista ollakseen kannattavia. Tämä selittäisi ainakin osin suuren vankimäärän (kymmenkertainen Suomeen verrattuna).

Mustien prosentuaalinen osuus vankiloissa on hämmentävän korkea. Ainakin yhdessä vaiheessa tuntui siltä, että vankilalla korvattiin köyhien mustien sosiaaliturvaa. Ehkä syvällisemmässä mielessä kysymys on myös yhteiskunnan suhteesta yksilöön. Voidaan lähteä siitä, että vankilatuomio on monissa maissa pelkästään eristävä rangaistus. Toinen vaihtoehto on skandinaavinen malli, jossa ihmiset pyritään ”yhteiskuntakelpoistamaan”, jolloin uusintarikollisuus vähenee. Tämä on iso haaste ja varmaan säästökuurien kohdatessa yhä suurempi ongelma. Itse asiassa juuri tätä kirjoittaessani on julkisuudessa esillä 3-4 vankilan lopettaminen. Ja se, mistä joudutaan henkilökunnan osalta tinkimään on juuri siviiliin valmentaminen. Onko vankiloista tulossa jälleen pelkkiä säilytyspaikkoja? Mitätöimmekö vankeinhoitomallimme esimerkkiluonteen?

Entistä suurempi osa vangeista pyritään sijoittamaan avovankiloihin. Tässä on kaksi näkökohtaa: toisaalta avovankilan odotetaan helpottavan sopeutumista siviiliin ja toinen on sitten tuttu säästötavoite.

Suomen vankeinhoidolla on hyvä maine myös rikollisten keskuudessa. Moni rikokseen sortunut haluaisi kärsiä tuomion Suomessa, jos se vain on mahdollista.

TV:stä tuli vastikään mielenkiintoinen ohjelma, jossa mm. lahjontarikoksista tuomittu Arto Merisalo kertoi vankilakokemuksistaan Suomessa. Pinnalta katsottuna hän antoi kuvan, jossa vankilaa hallitsevat osin vankien itsensä asettamat käyttäytymissäännöt, ja jos ei osaa sopeutua niihin toiset vangit rankaisevat. Myös toisiin vankeihin kohdistuvaa kiristystä ilmenee enemmän tai vähemmän satunnaisesti.

Kokonaisuudessaan Merisalo antoi kuitenkin myönteisen kuvan Suomen vankilaoloista. Vankila-ajan jakautuessa useampaan osaan ja useampaan vankilaan ainakin osa vankeudesta näytti hyvin vapaalta ja seesteiseltä. Erityisen mielenkiitoinen paikka oli vankilan kappeli, jossa vanki saattoi syventyä hengellisten tarpeiden tyydyttämiseen. Vankeinhoidossa on kysymys siitä, miten vankila valmistaa rikollista siviiliin. Onko vankila erityisesti säilytyspaikka vai onko se paikka, jossa voi kehittyä ihmisenä ja ammatillisesti? Neljäkymmentä vuotta sitten muistan TV-ohjelman, jossa haastateltiin Suomen silloin aika epäinhimillisiä vankilaolosuhteita. Kun haastattelija kysyi vanginvartijalta, miksi vangille ei anneta valmiuksia selvitä siviilissä, vaan hänet ensisijaisesti suljettiin yhteiskunnan ulkopuolelle, tuli vastaus, että se juuri oli tarkoituskin.

Voisiko siis suomalainen vankeinhoito-osaaminen olla vientituote? Siihen tarvittaisiin Uschanovin kaipaamia aloitteita johtavilta poliitikoilta. Nyt asia lähinnä vaietaan. Vielä kovempi kysymys: onko meidän taas vesitettävä yksi vahvuutemme säästöjen alttarille.

perjantai 19. syyskuuta 2014

Kuka on suomettunut?

Kuka suomettuikaan Fennovoima-asiassa? Oliko se Suomen hallitus vai peräti ympäristöministeri Ville Niinistö itse? Siinäpä pähkinä purtavaksi.

Olen jakanut suomettumisen omissa määritelmissäni kahtia. Ensinnäkin iso valtio (Neuvostoliitto/Venäjä) painostaa pientä valtiota (Suomi) saadakseen tahtonsa läpi jossakin asiassa. Tämä on klassinen kuvio. Maailmanhistoria on täynnä tämän tyyppistä ”suomettumista”, jossa iso valtio rajaa pienen valtion suvereniteettia. Suomi sopii tähän historialliseen läpivalaisuun lähinnä esimerkiksi.

Toinen suomettumisen laji on se, kun suomalaiset (henkilöt, puolueet tms.) itse käyttävät isoa naapurivaltiota hyväkseen toisia suomalaisia vastaan saadakseen tahtonsa läpi tai mitätöidäkseen jonkin itselleen vastenmielisen päätöksen. Usein tämä tekniikka liittyy valtapolitiikkaan. Aikoinaan leimattiin neuvostovastaisiksi sellaiset hahmot tai puolueet, joiden pääsy hallitukseen haluttiin estää. Tämä on sitä inhottavinta suomettuneisuutta.

Ville Niinistö sovelsi luovasti ”toista suomettuneisuuden lajia” – ei uhkaamalla toisia suomalaisia venäläisellä mahdilla - vaan kompromettoidakseen itselleen vastenmielisen hankkeen Venäjän länsimaalaisittain paheksuttavan käytöksen takia. Mutta yhtäkaikki hän käytti Venäjää hyväkseen päästäkseen päämääräänsä.

Ollaan mielenkiintoisessa tilanteessa, kun ministeri yrittäessään syyttää muita suomettuneisuudesta sortuu siihen itse. Venäjä ei ainakaan minun tietojen mukaan ole painostanut Suomea julkisesti eikä peitellysti millään tavalla. Venäjällä on tiedetty, että jos he painostaisivat ydinvoimakysymyksessä Suomea, olisi lopputulos varman kielteinen. Myöskään en usko mihinkään mielistelyyn. Siis että ydinvoimakysymyksessä tehtäisiin Venäjää mielistelevä päätös suomettuneisuuden hengessä.

Tullaan samaan asiaan, josta olen kirjoittanut lukuisia kertoja: miten Suomen ja Venäjän suhteet saataisiin kestävästi ”luontevalle” pohjalle. Käsitteellä ”luonteva” tarkoitan sitä, että käytännön politiikka pidetään faktoihin perustuvana: jos ollaan eri mieltä sanotaan se! Ymmärrän luonnollisesti, että tähän ei aina päästä, elävä elämä viekottelee harhapoluille, mutta niin paljon kuin mahdollista pyritään objektiiviseen arvioon yhteistyöstä.

Venäjän strategia on haasteellinen Suomelle ja kaikille länsimaille, sillä Venäjä on ”januskasvoinen hybridi”, johon suhtautuminen vaatii joskus jakomielistä asennoitumista. Itäisen naapurin läsnäolo on kuitenkin realiteetti näillä kulmilla ja kun en parempaa keksi, niin voitaisiinko yrittää selvitä Venäjän kanssa rehellisyydellä? Pitääkö tämä suomettumiskuvio jälleen käynnistää? Ehkä on turha kuvitella, että puheista päästään eroon niin kauan kuin Suomi on Suomi ja Venäjä on Venäjä.

Miten pohtisin suomettuneisuutta rakenteellisesti? Mitkä ovat sen tajuamisen kannalta ydinasioita? Tähän loppuun ottaisin esille Kari Suomalaisen tavan avata tätä suomettumissimpukkaa.

Kohta 1: Vuonna 1958 olivat ns. yöpakkaset. Tilanne aiheutui siitä, kun Suomen hallitukseen nimettiin henkilöitä, joita sinne ei olisi saanut Moskovan mielestä ottaa. Kekkonen kielsi Johannes Virolaista menemästä väitetysti kompromettoituneeseen hallitukseen, mutta Virolainen ei totellut (ja objektiivisesti ajatellen, miksi hän olisi jäänyt pois?). Aiheutui jäätävä vaihe Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa, joka loppui vasta, kun hallitus hajosi. Virolainen lähti ensimmäisenä.

Kohta 2: Hyppään vuoteen 1979 ja ns. ”juhannuspommiin”. Kekkonen oli juuri käynyt Saksassa ja vakuuttanut yhtenä vierailunsa teemana, että mitään suomettumista ei ole olemassa. Virolainen antoi ymmärtää vierailun jälkeen Suomen Kuvalehdessä, että kokoomusta ei päästetty hallitukseen vaalivoitostaan (maaliskuu 1979) huolimatta ”yleisistä syistä” (so. Neuvostoliitto ei olisi hyväksynyt kokoomusta hallitukseen). Virolainen siis ”paljasti” valtiosalaisuuden, jonka olemassaolon Kekkonen oli juuri käynyt torpedoimassa Saksassa! Kekkonen suuttui ja meni – käsittämätöntä kyllä - TV:hen ja haukkui Virolaisen pystyyn, koska tämä oli antanut ”väärän” – suomettuneen - kuvan Suomen Neuvostoliitto-suhteista.

Sitten menen Karin piirroksen oivaltavaan luonnehdintaan näistä kahdesta episodista (perustuu ulkomuistiin, koska en ole nähnyt piirrosta kymmeniin vuosiin, harmi): Yöpakkasia Kari Suomalainen kuvaa piirroksessaan seuraavalla tavalla: Kekkonen seisoo Tamminiemen portilla tukevasti omilla jaloillaan ja ottaa vastaan Virolaisen, joka SEISOO PÄÄLLÄÄN!

Juhannuspommia Kari kuvaa samassa piirroksessa siten, että Virolainen lähestyy Tamminiemen porttia tukevasti omilla jaloillaan (hänhän ei ollut suostunut hallitukseen - yöpakkaset mielessään - jossa epäkelpo kokoomus olisi ollut mukana) ja vastassa on Kekkonen, joka SEISOO PÄÄLLÄÄN!

Jos pienet vihreät miehet Marsista tulisivat tutustumaan maapalloomme ja yksi heidän mielenkiintonsa kohteista olisi ”suomettuminen”, niin en jaarittelisi mitään, näyttäisin vain tuon Karin pilapiirroksen ja sanoisin: ”tätä se on”!

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Pelottaa…..

Gallupin mukaan 43 prosenttia suomalaisista kokee turvallisuusuhkaa Venäjän taholta. Asia voitaisiin kuitata lyhyesti toteamalla, että Venäjä on itse aiheuttanut Ukrainan kautta uhkakuvan. En kuitenkaan suostu hyväksymään näin yksinkertaista selitystä.

Eräs tuttavani murehti aamu-TV:ssä käydyn Ukraina-keskustelun jälkeen, että häntä on ruvennut pelottamaan. Ilmeisesti hän oli herännyt Venäjä-pelkoon vasta aivan näinä aikoina. Sanat vaikuttavat meihin. Siksi on tärkeää, että julkisuudessa ns. asiantuntijat ovat vastuuntuntoisia puheissaan. Valitettavasti monet pitävät Nato-korttia povitaskussa ja puheet ovat tarkoitushakuisia (lue: uhkakuvia luovia).

Eniten ihmisiä pelottavat usein juuri omien ns. asiantuntijoiden luomat uhkakuvat, koska heidät koetaan luotettaviksi: hehän ovat ”meidän” puolella.

Kieltämättä Venäjä on tehnyt parhaansa lisätäkseen kansalaisten pelkoja: se on yksisuuntaistanut mediaviestintäänsä koko ajan, autoritäärisyys on lisääntynyt ja toisinajattelijoita on syrjitty tai estetty kokonaan sananvapaus. Ja tietenkin Venäjän kansalaisten laajamittainen tuki noudatetulle politiikalle on vaikuttanut ihmisten tuntemuksiin meillä Suomessa. En yritä muuttaa mustaa valkoiseksi, mutta ehkä toisenlainenkin näkökulma voidaan nostaa lännessä luotujen pelkokuvien rinnalle - ihan vertailun vuoksi.

On väitetty, että Venäjä on ekspansiivinen, laajenemishaluinen imperiumi ja etenee häikäilemättä tavoitteisiinsa. Oma käsitykseni on, että Venäjä ei ole aggressiivinen nykyisen status quon – niin kuin Venäjä on sen käsittänyt - rikkoja. Sen asenne on pääosin puolustuksellinen. Se on määrittänyt oman valtapiirinsä rajat eikä hyväksy raja-alueilla merkittäviä muutoksia. Ei enää. Ihmeen pitkään se sallikin turvallisuuspoliittisen ympäristön muuttumisen, mutta ehkä tässä on ollut syynä Venäjän suhteellinen heikkous. Toisaalta ei voida kiistää EU:n ja Naton laajenemispolitiikan vaikutuksia. Venäjän politiikka on vastareaktio lännen ekspansiolle. Ukrainassa oli ilmeisesti tultu viimeiselle rajalle.

Venäjä haluaa, että sitä kunnioitetaan (Putinin diktaatti!) ja sen mielipide otetaan huomioon. Täyteyden tunnossaan EU ei ole huomannut liikkumavaransa rajoja. EU ei ilmeisestikään ole etukäteen varmistanut liikkumatilaansa (esimerkiksi Suomen osalta varmistettiin ennen Efta-sopimusta, että vaikeuksia ei tule. Sama on koskenut toki muitakin taloudellisia järjestelyjä). Koska Ukrainalla on taustana historia neuvostotasavaltana on melko luonnollista, että varmistuksista olisi ollut hyödyllistä sopia. Allekirjoittaisin aika pitkälle ajatuksen, että Ukraina on samassa tilanteessa kuin Suomi kylmän sodan aikana. Parempi sopia kuin sotia, vaikka Suomi suomettuneisuudessaan menikin liian pitkälle.

Valitettavasti EU ei harrasta aitoa neuvottelukulttuuria, vaan ajattelee laajentumispolitiikkaa oletuksena (Kreikka, Turkki, Ukraina…..). Tähän liittyy tietty ylemmyydentunne, suuri oikeassa olemisen tunne tai tarve.

Carl Haglund on antanut haastattelulausuntoja, joissa hän ”myöntää” Viron olleen oikeassa, kun on pitänyt Suomen Venäjä-politiikkaa naiivina. Miten se on ollut naiivia? Sitenkö, ettei Suomi ole liittynyt Natoon? Haglund on todennut: ”Olemme Suomessa pyrkineet vaikuttamaan siihen, että Venäjä kehittyisi läntiseksi demokratiaksi ja siinä läntinen yhteisö on epäonnistunut”. Pitäisikö positiivisena tavoitteena nähty demokratisoituminen vaihtaa synkeäksi kyynisyydeksi? Ei Suomessa ole nähdäkseni laskettu Venäjä-suhteita yhden kortin varaan missään vaiheessa.

Historia jatkuu tässäkin suhteessa ja jos katsotaan menneitä vuosikymmeniä, niin hullumminkin olisi voinut käydä. Siitä on esimerkkinä Viron valtion kova kohtalo.

Olen kiinnostuneena seurannut Ukrainan poliitikoista nykyisen pääministerin Arseni Jatsenjukin esiintymisiä. Alunpitäen hän vaikutti vankalta oikeudenmukaisuuden puolustajalta, joka vakuutti politiikallaan. Hyvä englanninkielen taito ja sujuvasanaisuus lisäsivät vakuuttavuutta. Viime aikoina hänen puheensa ovat saaneet yhä propagandistisemman leiman. Ainakin minun silmissäni hänen tietoisesti harjoittamansa ylireagoiva mielipiteen muokkaus on tehnyt hänet epäuskottavaksi. Hän on oman propagandansa vanki ilman mitään vivahteita.

Meilläkin on poliitikkoja, jotka opettavat, että nyt toteutuu München 1938 -syndrooma. Historia harvoin suoraan opettaa, tai jos opettaa, niin voi opettaa joko oikein tai väärin. Vietnamissa ei dominoteoria toiminut….

Puheissa on selvää ristiriitaisuutta: samaan aikaan, kun puhutaan Natoon liittymisestä muistetaan aina todeta, kuinka hyvät suhteet meillä on Venäjään ja kuinka meillä on etuna pitkä kokemus Venäjä suhteista. Uudessa tilanteessa Naton jäsenenä meillä ei kuitenkaan ole kokemusta Venäjän naapuruudesta. Silloin pelisäännöt voivat olla toiset.

Sitten meillä on epäuskottavia pahanilmanlintuja, jotka julkisudessa arvailevat tulevaisuutta. Mitä äkkivääremmät lausunnot sitä isommat otsakkeet. Niinpä Sofi Oksanen saa vapaasti toimia itsensä ja kirjojensa markkinoijana ja kertoa halukkaille, milloin Venäjä nappaa Suomen. Andrei Illarianov saa myöskin ilman kritiikkiä levittää pahansuopaa propagandaansa. Häntä mainostetaan Putinin entiseksi neuvonantajaksi (mitä hän aikanaan on varmaan ollutkin), joka on vaihtanut puolta. Mitä puolenvaihto tarkoittaa? Harva tuo esille, että hän on nykyisin amerikkalaisen Cato-instituutin palveluksessa, joka on miljardöörien perustama oikeistolainen thinktank.

Silmiinpistävää on, että Illarianovin ja Oksasen ajatuksia levitetään kommentoimatta eli puheisiin jää ”paremmintietäjän”, (lue asiantuntijan) leima!

Mielenkiintoista Ukrainan kriisin ympärille käydyssä keskustelussa on, että eri suunnilta tulevan propagandan lopputulos voi olla suunnilleen sama: venäläisen propagandan mukaan Suomi on jopa vapaaehtoisesti liittymässä Venäjään. Toisaalta Oksasen ja Illarionovin äärimielipiteet tulevat toiselta laidalta, jossa Suomi (tai joku muu maa) viedään väkisellä. Molemmat mielipidesuunnat operoivat räikeillä otsakkeilla.

En usko, että kenenkään tavallisen ihmisen kannattaa lähteä juoksemaan näiden ääripäiden perässä. Siitä juoksuttamisesta ei nimittäin tule loppua.

Cato-instituutti ei ole mikään puolueeton asiantuntijaelin. Se on valjastanut itsensä puolustamaan Yhdysvaltain itsekkäitä etuja. Samaan aikaan kun Illarianov luo uhkakuvia milloin millekin valtiolle, Cato- instituutin sisällä voimistuvat kannanotot, joiden mukaan Naton ei pidä laajentua, koska se ei palvele Yhdysvaltain omia turvallisuusintressejä. Cato-instituutti on lobbauskoneisto, jonka kärki on suunnattu Yhdysvaltain päätöksentekojärjestelmään.

Illarianovin mielipiteet ovat toisellakin tapaa alistettava tarkkaan syyniin. Hän nimitäin edustaa Venäjän valtionhallinnon kymmenen vuoden takaisia strategiapohdintoja. Missä tahansa esikuntatyössä (armeijassa tai siviilihallinnossa) pohditaan lukuisia strategisia vaihtoehtoja. Kun sitten tällainen henkilö, ollessaan virassa – tai kuten Illarianovin tapauksessa siirryttyään jo aivan muihin tehtäviin – antaa lausuntoja julkisuuteen, saattaa niistä syntyä hätkähdyttävä kuva maailmasta sen kirjoituspöytäympäristön näkökulmasta, jossa ao. henkilö työskentelee tai on työskennellyt. Kuitenkin kysymys on vain loputtomista spekulaatioista.

Otan tähän vielä – jo kerran aiemmin esittämäni - esimerkin omasta kokemusmaailmastani. Opiskeluaikanani 1970-luvun alkupuolella samaan laudatur-seminaariin tuli eräs evp. majuri. Silloin – silloinkin! – oli meneillään Kyproksen kriisi ja majuri oli omien esikuntapäätelmiensä ja -kokemustensa perusteella päätynyt kantaan, jossa kolmas maailmansota oli syttymäisillään. Kaikki menivät seminaari-istunnossa hiljaiseksi, vaikka väite kuulosti absurdilta. Miksi maailmansota, miksi Kyproksen takia? No, tässä on esimerkki siitä, kuinka oma työ luo leiman erittelevimmänkin asiantuntijan mielipiteisiin ja miten hän ”ulos” kammiostaan tullessaan saattaa esittää täysin käsittämättömiä mielipiteitä.

Illarianovin kohdalla voidaan todeta seuraavaa: 1) Hänen pohdintansa ovat juuri tällaisia esikuntaspekulaatioita, 2) tiedot ovat 10 vuoden takaa, 3) uuden työnantajan palveluksessa (siirryttyään maailmankatsomuksellisesti toisen ääripäähän) hän syö uuden isännän leipää eli harrastaa propagandaa sen laskuun.

Mielipiteet ovat yksilöiden mielipiteitä. Jos tilanne muuttuu esimerkiksi valtion harjoittamaksi massiiviseksi propagandavyörytykseksi on tilanne tietenkin toinen. Sivuutan tässä myös tarkoituksellisen propagandan levittämisen jonkun tahon laskuun mielipidekirjoitusten avulla.

Ylireagointi on tämän päivän median tunnuspiirteitä ja median lukemisen taito on äärimmäisen tärkeää aina kouluopiskelua (!) myöten. Hyvä yleissivistys on vahva ase propagandaa vastaan. Valitettavasti otsakepropaganda on lyönyt meilläkin läpi. Median vastuu on suuri, kun se mielellään esittää mielipiteitä maailmalta ilman kommentointia ja erittelyä. Viime kädessä voidaan kysyä riittääkö median edustajien oma asiantuntemus uutisoinnin erittelyyn.

Sitten tullaan aivan oleelliseen pohdintaan.

Mikä on kansalaisten ”keskimääräinen propagandan ymmärtämiskyky”? Tarjoan tähän optimistisen vastauksen. Veikkaan nimittäin, että se on huomattavasti parempi kuin anonyymeistä mielipidepalstoilla esitetyistä räiskimisistä voi päätellä. Tässä näkyy mielestäni suomalaisen yleissivistyksen syvyys. Rääväsuinen mielipidepalstojen mania ei kuvaa tavallisen suomalaisen kriittistä arkiajattelua.

Kuitenkin tuo alussa mainitsemani tuttavani yhteydenotto aiheutti minussa reaktion. Kyllä pelottelukampanjan vaikutus ulottuu koulutettuihinkin ihmisiin.

Minkä asian haluaisin nostaa erityisesti esille tämän päivän tiedonvälityksessä? Ilman muuta hyvää tarkoittavien kotimaisten ns. asiantuntijoiden ja poliitikkojen ”analyysit”, jotka usein ovat sukua pelottelukampanjoille. Näissä maalataan ylireagoinnin seurauksena piru seinälle oman maailmankatsomuksen mukaisesti. Olisiko liikaa vaadittu, jos näille ns. asiantuntijoille toivoisi jäitä hattuun? Kysymys ei ole halustani pimittää tietoa, vaan vastuunkannosta.

Kuten edellä on tuotu esille, myös lännessä harjoitetaan liberaalin demokratian varjolla propagandaa. Syntyy propagandojen keskinäinen taistelu ja meillä on herkkä taipumus hyväksyä ”oma läntinen propagandamme” aidompana, todellisempana. Tästä syntyy käsitys, että vastakkain ainakin näennäisesti ovat lännen omaksumat liberaalin demokratian periaatteet (EU) ja etupiireihin perustuva voimapolitiikka (Venäjä). Vaikka tässä on paljon perää, olisin silti kriittinen molempien osapuolien harjoittamaa manipulointia kohtaan.

Pelottaa… ? Kyllä. Minua pelottaa, että emme jaksa taistella goebbelsiläistä toistoon perustuvaa mielipidemanipulointia vastaan. Taitava propagandisti saa ihmiset tekemään mitä tahansa. Goebbels: ”jos olisin pyytänyt heitä (yleisöä) hyppäämään kolmannen kerroksen ikkunasta alas, he olisivat tehneet sen”. Jokaisen pitäisi vihkiä itsensä analyyttisen taisteluun tarkoitushakuisen mielipidemuokkauksen erittelemiseksi ja paljastamiseksi.

tiistai 16. syyskuuta 2014

Paul Krugmanin madonluvut inflaatiohaukoille

Tuoreessa kolumnissaan New York Timesissa ”The Deflation Caucus” Paul Krugman luotaa Yhdysvaltain ja Euroopan välisiä talouden tilan eroja. Ei ole yllättävää, että hän näkee viimeisissä Euroopan keskuspankin toimissa epätoivon sävyjä ja deflaation peikon aitoa pelkoa. Liian vähän, liian myöhään, kuuluu tuomio.

Samaa mieltä ovat useimmat ekonomistit Euroopassa, vaikka hieman yllättyneinä antavatkin suuren arvon Draghin uudelle vedolle eli keskuspankin ohjauskoron laskemiselle 0,05 prosenttiin. Samaan aikaan moni toteaa, että tyhjästä on vaikea nyhjäistä. Ollaan aivan marginaalisissa vaikutuksissa, kun näin lähellä nollaa on vaikeaa laskea korkoa merkitsevällä tavalla.

Kriittiseen tapaansa Krugman antaa jälleen korville niille talouden asiantuntijoille, jotka ovat Yhdysvalloissa pelänneet inflaation karkaavan FEDin bondien osto-ohjelman takia. Krugman odottaa, että inflaatiohaukat edes myöntäisivät olleensa väärässä, kun mitään merkittäviä hintanousuja ei ole tapahtunut, mutta ei, sitä he eivät tee. Toki Krugman myöntää, että Yhdysvalloissa ollaan kaukana talouden OK-tilanteesta, mutta parempaan suuntaan on menty.

Fedin vuosia jatkunut miljardien dollareiden lainapaperien osto-ohjelma näyttää vihdoinkin tehoavan. Totutun talouspoliittisen ajattelun mukaan inflaation olisi pitänyt ryöstäytyä käsistä, mutta taantuman (The Great Recession) syvyys on tuhonnut inflaation siemenetkin.

Yhdysvalloissa Krugman projisoi inflaatiopelot (”inflation paranoia”) oikeiston käsikassaraksi. Mutta miksi oikea reuna kuvittelee inflaation räjähtävän käsiin? Yksi syy voisi olla yksinkertainen ajatuskulku, jonka mukaan rahan ”printtaaminen” johtaa aina inflaatioon ja inflaatio on pahan alku ja juuri. Sitten Krugman sanoo pahan sanan niin kuin se on: nämä oikeiston väärinymmärtäjät hankkivat tietonsa Ayn Randin romaanien ideologiasta.

Vakavamman syyn hän esittää, kun tuo esille ”luokkaintressin”. Inflaatio pelottaa sijoittajia, koska inflaatio auttaa velallisia ja vahingoittaa luotottajia ja deflaatio vaikuttaa päinvastaisella tavalla. Varakkaat ovat usein luotottajia ja köyhät ovat velallisia. Hän viittaa reilun 100 vuoden takaiseen ”kultaiseen kauteen” (Gilded Age), kun presidenttiehdokas William Jennings Bryan uhkasi irrottaa Yhdysvallat kultakannasta. Eliitti asettui raivokkaasti vastustavalle kannalle. Eikö nykyisessä inflaation vastaisessa kauhumaalailussa ole kysymys juuri samasta kuin kultaisella kaudella, kun tänä päivänä pelätään inflaation karkaavan FEDin luottoarvopapereiden osto-ohjelman takia?

Voisi ajatella, että sijoittajien pitäisi tukea Fediä, koska velkojen osto-ohjelma on nostanut vahvasti pörssikursseja, mutta sittenkin heidän ajatuksissaan voittavalla kannalla on budjettivajeiden torjuminen ja 1970-luvun kokemukset inflaation tuhoamista pörssikursseista.

Euroopassa varakkaiden määrä ei ole niin suuri kuin Yhdysvalloissa, mutta inflaation pelko on voimakas varsinkin Euroopan taloutta kannattelevalle ”velkoja-Saksalle”. Krugman palaa mieliteemaansa sanoessaan, että Euroopassa taloutta ovat ohjanneet budjettivajeiden ”pahat voimat” ja paranoidinen suhtautuminen inflaatioon, jotka ovat johtaneet austerityyn (niukkuussyndroomaan).

Tämä on Krugmanin oikeansuuntaista, mutta liioittelevaa kielenkäyttöä, joka ärsyttää monia. Aitoa huolestumista Euroopan taloudesta se ei kuitenkaan peitä. Fedin harjoittaman määrällisen elvytyksen lopputulosta on vaikeaa ennustaa. Vasta aika näyttää oliko toimenpide onnistunut vai vain tapa nostaa pörssikursseja kuplamaisesti. Rahan pumppaus ei siis välttämättä näy tavallisena tavaroiden ja palvelujen hintojen inflatorisena kehityksenä.

Eikö tämä kaikki kuvaa tilannetta, jossa jo pitkään tavanomaiset tavara- ja palvelumarkkinat ovat eriytyneet ”rahamarkkinatuotteista”?

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Ole totinen, toveri – kaskuja kansandemokratioista

Kirjahyllyssäni on vanha, hirtehisiä juttuja itäblokin maista kertova kirja ”Ole totinen, toveri” (Weilin & Göös). Sain sen joululahjaksi vuonna 1965. Kirjan ovat toimittaneet Harri Kaasalainen ja Pekka Lounela. Kirjan alaotsakkeena on ”Kaskuja kansandemokratioista”. Oleellinen osa kirjaa ovat Olavi Hurmerinnan piirrokset.

Jo kirjan johdanto on mielenkiintoinen. Kannattaa panna merkille kirjan kirjoittamisen ajankohta: Nikita Hrustsev oli juuri syrjäytetty ja kolmikko Brezhnev – Kosygin – Podgorny jakoi vallan. Tuohon aikaan suomettuminen ei ollut sillä tavoin päivittäin esillä kuin myöhemmin tosikkomaisella 1970-luvulla. Kirjoittajat muistuttavat huumorin korkeasta tasosta Itä-Euroopan maissa, eikä mielestäni lainkaan liioitellen: ”…olemme havainneet , miten poliittisen huumorin terävyydestä ylpeillään mm. Puolassa, Unkarissa, Neuvostoliitossa, Tsekkoslovakiassa…”.

Oivaltavasti kirjoittajat toteavat, että huumori on usein kaksipiippuinen juttu: huomaamatta propagoidaan sosialismin puolesta, vaikka lukija ensin kuvittelee päinvastaista…..

Aiheellisesti tekijät huomauttavat, että samaa vitsiä kerrotaan vaikkapa Mussolinista, Kekkosesta ja Ulbrichtista. Kaskut kiertävät maailmaa ja ovat yhteistä omaisuutta. Tekijät muistuttavat, että kasku on vaarallinen asia. Esimerkki: ”Pääministeri Hrustsev oli tunnettu huumorintajustaan. Hänestä sanottiin, että hän suorastaan keräsi itsestään kerrottuja kaskuja. Lisäksi on kerrottu, että hän keräsi näiden kaskujen kertojia”.

No, ei Hrustsev ollut minkään varsinaisen vainolaisen maineessa.

Nauraa hihitin ”Ole totinen, toveri” -kirjan vitseille vaikka kuinka pitkään. Poliittiset kaskut ovat siitä kommervenkikkaita, että niistä hyvin helposti tulee ns. sisäpiirin vitsejä. Miksi? Koska taustatietojen täytyy olla selvillä, muutoin vitsit eivät tehoa. Huomasin moisen myöskin käytännössä yrittäessäni lainata kirjan kaskugalleriaa. Varoitettakoon siis tästä jo etukäteen.

Kirjassa on punaisena lankana tiettyjä teemoja. Yksi näistä teemoista on Albania-kaskut. Albania oli irronnut Moskovan talutusnuorasta ja tukeutui Kiinaan. Niinpä sen kustannuksella voitiin vapaasti pilailla (seuraavassa viitataan Laika-koiran lähettämiseen avaruuteen):

”Ensimmäinen Sputnik oli saanut kaikki kansandemokraatit juhlamielelle ja albanialaisetkin lähettivät sähkeen Moskovaan: SEURAAMME. PISTE. KOIRA ON. PISTE. LÄHETTÄKÄÄ LAITTEET.”

Ja vielä:

”Moskovan Pravda julisti äskettäin matkailuaiheisen palkintokilpailun lukijoilleen. Palkinnot olivat:

Ensimmäinen palkinto viikon loma Albaniassa.

Toinen palkinto kahden viikon loma Albaniassa.

Kolmas palkinto kuulakärkikynä.”

--------

Avaruuden valloitus sai osakseen lukemattomia kaskuja, samalla kun niihin liitettiin Neuvostoliitto-antipatiat:

”Prahan lähistöllä kierteli muuan valistaja kolhooseissa ja julisti:

-- Neuvostoliitossa edetään hyvin voimakkaasti, kehitys on kerrassaan suurenmoista. Pian venäläiset lentävät jo kuuhun.

Ääni kuulijain joukosta:

-- Kaikkiko?”

-----

Sosialistinen utopia sai osakseen paljon huomiota:

”….toveri Hrustsev sanoi, että tämä (tulevaisuuden) kommunistinen yhteiskunta kangastaa jo taivaanrannalla, sen tien päässä, jota kuljemme. Hrustsevin kannattaja innostui kovasti ja päätti ottaa selvää siitä, missä taivaanranta on. Hän avasi suuren neuvostotietosanakirjan ja siinä luki:

`Taivaanranta´: kuviteltu viiva kaukaisuudessa, joka etääntyy sitä mukaa kuin sitä kohti kuljetaan”.

------

Sosialistinen todellisuus paljastettiin leikin varjolla:

”Nikita Hrustsev pysähtyi tarkastusmatkallaan kolhoositalonpoika Ivan Ivanovitshin kohdalle.

–Miten menee kysyi pääministeri leikillisesti.

– Hyvin menee, vastasi Ivan Ivanovitsh. Leikillisesti.”

------

KGB:n vertahyytävästä tehokkuudesta kerrotaan seuraavaa:

”Egyptiläiset tutkijat olivat epätietoisia erään muumion iästä ja siksi pyydettiin apuun tiedemiehiä kaikkialta maailmasta. Löytöä tutkittiin ja tutkittiin, mutta parhaiten onnistuivat tutkimuksessaan neuvostoliittolaiset egyptologit. Hekin vasta sitten, kun heidän avukseen oli lähetetty salaisen poliisin miehiä. Nämä selvittivät kaiken nopeasti, sillä kahden tunnin kuluttua he ilmoittivat:

--Ikä 3056 vuotta.

--Kuinka nopeasti te selvisittekään, ihmettelivät egyptiläiset.

-–Hän tunnusti

Seuraavassa esimerkki Olavi Hurmerinnan taiteesta/"Ole totinen, toveri"

Kuva: Olavi Hurmerinta

Kirjan ilmestymisen aikaan elettiin kylmän sodan aikaa, mutta ei se estänyt laskemasta leikkiä vakavilla asioilla. Huumori vapauttaa ja suo helpotusta kireimmässäkin tilanteessa.

Niin, tänä päivänä, kun kylmä sotaa kolkuttelee ovella, moni ”Ole totinen toveri” -kirjan huuli saa hymyn hyytymään. Aivan kuin historian havina tulisi kuultavaksi tässä ja nyt.

torstai 11. syyskuuta 2014

Pelossa ja herran nuhteessa

Mihin suuntaan Suomen pitäisi kumartaa, entä mihin suuntaan pyllistää? Yhä enemmän tulee esille, että selkä ei pysy suorassa, vaan paniikin vallassa tehdään pakkoliikkeitä.

Meillä alkaa olla kohta sama tilanne kuin aikoinaan Neuvostoliiton kanssa. Nyt ilmansuunta on vaihtunut ja kumarretaan länteen ja syvälle. YYA-sopimuksen aikaan vastenmielinen nöyristely Neuvostoliitolle sai järkyttäviä mittasuhteita.

Miksi Suomen pitää aina olla kallellaan johonkin suuntaan? Miksi se ei voi seistä tukevasti omilla jaloillaan ja piut paut välittää jokaisesta yskähdyksestä, joka maailmalta kuuluu: ”Suomen maine on saanut kolahduksen.”

Tätä vauhtia olemme pian tilanteessa, jossa puheiden pitää olla oikeaoppisia, ja jos ne eivät ole, niin Setä-Samuli rankaisee.

Hälytyskellojen pitäisi soida. Esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Arkady Moshesin käyttämät puheenvuorot ovat hämmästyttäneet ainakin minua. Miksi eduskunnan suurimmaksi osaksi rahoittaman ns. asiantuntijaelimen edustaja arvostelee suorasukaisesti ulkoministeriä maan edun vahingoittamisesta? Suoralta kädeltä hän ilmoittaa, että ulkoministerin lausunto pakotekysymyksen yhteydessä on tehnyt hallaa Suomen maineelle. Tässä alkaa olla samoja piirteitä kuin YYA-sopimuksen aikaan. En tietenkään halua rajoittaa sananvapautta, silloinhan sortuisin samaan kuin Moshes, jota arvostelen, mutta minulla on oikeus olla ottamatta vakavasti tällaisia ns. asiantuntijamielipiteitä ja ulkoministeri on ottanut saman kannan.

Pidän erittäin tärkeänä, että ”paljastui”, että Suomen ulkopoliittisessa johdossa on erilaisia näkemyksiä. Luultavasti totuus tai osatotuus tuli julki vahingon kautta. Julkitullut keskustelu vastaa myös suomalaisten – sekä poliitikkojen että tavallisten kansalaisten - mielipiteitä. Meillä on selvästi erilaisia näkemyksiä pakotteista. Teeskentely samanmielisyydestä ei palvele Suomen etua.

Tämä keskustelu heijastaa laajempia näkemyseroja koskien esim. Natoa. Tässäkään en näe mitään ihmeellistä. Erilaiset näkemykset on tuotu julkisuudessa esille jo aiemmin.

Oli myös tärkeää, että venäläisille välittyi viesti suomalaisten ajatusten kirjosta. Mitä tulee rauhanvälitystehtäviin Ukrainassa, niin jos joku on ottanut nokkiinsa Suomessa käydystä keskustelusta, niin kyllä rauhanvälittäjiä löytyy paikkaamaan Suomen jättämää ainoalaatuiseksi kuviteltua aukkoa!

Mitä tästä opimme? Ensinnäkin ulkopoliittinen linja kanonisoituu helposti jäykäksi ulkopoliittiseksi rakenteeksi, joka ei salli poikkipuolisia mielipiteitä. Tällainen kaavamaisuus ei sovi ulkopoliittisen suunnan määritteeksi tulevaisuudessa. Esimerkiksi Nato-kysymyksessä pitää sallia aito kansalaiskeskustelu.

Toiseksi kankeasta ulkopoliittisesta linjasta voi tulla lyömäase toisinajattelijoita vastaan, kuten YYA-sopimuksen kaudella tapahtui. Vastuullisten henkilöiden pitää olla itsekriittisiä, ettei tällaista pääse tapahtumaan.

Näin pitkällä ei onneksi olla nyt. Erimielisyys Venäjä-pakotteista naamioitiin koodiksi, jonka mukaan hallitus oli täysin yksimielinen pakotteista.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Pakotteet vai ei?

Venäjään kohdistuvista uusista pakotteista on syntynyt oireellinen keskustelu, joka jakaa mielipiteet oikeastaan odotetulla tavalla.

Perimmäinen kysymys on tietenkin halutaanko heiveröistä aselepoa pitää yllä. On täysin mahdollista – joidenkin mukaan todennäköistä – että aselepo ei kestä, ja rauhanprosessia ei saada kunnolla käyntiin. Oikeastaan Jukka Tarkka paljasti, mistä on kysymys: Venäjän läsnäolo Ukrainassa on tekijä, jonka takia mikään rauhanprosessi ei ole perusteltua. Tästä taas voidaan johtaa ”pakotteiden pakollisuus”: ei saa antaa yhtään periksi sovituista pakotteista, vaan niitä päinvastoin on syytä kiristää niin kauan, kun Venäläisiä on Ukrainassa.

Ollaan kylmän sodan luontoisessa asetelmassa, jonka parhaiten tunnistaa asennepuolelta. Mielipiteitä jyrkennetään perusideologian mukaisesti ilman, että on tarkoituskaan päästä aitoon, rehelliseen vuoropuheluun.

Ilkka Kanervan rooli on mielenkiintoinen. Hän on ETYJ:n kautta sitoutunut rauhanprosessiin ja koki ikävänä yllätyksenä pakotteet. Mahtoi olla vaikeaa ymmärtää, miten pakotteet sopivat ETYJ:n tekemään työhön Ukrainassa. EU tekee yhdellä kädellä yhtä ja toisella toista. Arvostan Kanervan suoraselkäisyyttä tässä asiassa. Mitä hän tekee jatkossa? Kanerva on tunnetusti joustava periaatteissaan ja saattaa vielä hyvinkin lipsahtaa pakotteiden kannattajaksi aselevon säilymisestä huolimatta. Toivottavasti hän ei tee niin. ETYJ:n presidenttinä hän voisi osoittaa nyt todellista valtiomiesmäisyyttä.

On todella uskomatonta, että kun on saatu kiduttavien vaiheiden jälkeen aselepo aikaiseksi niin jatkoprosessia ei malteta odottaa. On aivan selvää, että tilanne ei ole tyydyttävä sotilaallisesti eikä poliittisesti, mutta nyt ei ole parempaakaan tarjolla. Eikö voitaisi edes yrittää?

Oma lukunsa on taistelu Suomen ulkopoliittisessa johdossa. Erkki Tuomiojan jättämä pöytäkirjalausunto, jossa Suomi varaa mahdollisuuden jäädä pakotteiden ulkopuolelle on mielenkiintoinen. Tuomiojan ajatus koskee siis tilannetta, jossa aselepo vallitsee ja EU siitä huolimatta käynnistää pakotteet muutaman päivän sisällä. Pääministerin mielipiteistä voi päätellä, että hänelle halu pysyä EU:n ”yhteisessä rintamassa” on suurempi kuin Suomen etu tässä tilanteessa. Puheissa nämä edut (Suomen ja EU:n edut) manipuloidaan tietenkin samaa tarkoittaviksi. Lopulta varmaan ilmoitetaan, että Suomen ulkopoliittinen johto käy yhtä jalkaa.

Tämä on EU-politiikkaa paljaimmillaan. Suomalaiset tuntuvat pelkäävän suunnattomasti, ettei meitä vain sijoitettaisi kompromettoitaviin tahoihin. Mitä tämä on? Olla siis aselevon puolella - taistella sen puolesta – onkin arveluttavaa. On siis pyrittävä länsi-ideologien riveihin maksoi mitä maksoi.

Tavan mukaan useat asiat sekoittuvat nyt keskenään. Suomettumispropaganda sanoo, että Suomi ei USKALLA ryhtyä Venäjän vastaisiin pakotteisiin (pelätessään vastapakotteita). Neutraali kanta on, että Suomella ei ole VARAA pakotteisin, ei pakotteiden itsensä takia, vaan Venäjän vastapakotteiden takia, jotka saattavat osua pahasti yksittäisiin yrityksiin ja Suomen hauraaseen talouden elpymiseen.

Nyt markkinoidaan kovasti venäläisten halua irrottaa Suomi muusta EU-yhteisöstä. Olen tässä pyrkinyt korostamaan Suomen itsenäistä roolia ja siinä roolissa Suomi itse määrittää suhteensa sekä EU:hun että Venäjään. Suomessa on virallisesta EU-kannasta irrallinen ultra-EU-ajattelu, jossa pyritään olemaan se luokan kiltein oppilas, vaikka siihen ei pystytäkään – ei taloudessa eikä politiikassa.

Neuvostoliitto kieltämättä rajasi aikanaan Suomen liikkumatilaa, vaikka sitä on ehkä liioiteltu (ja Suomi itse liioitteli sitä!). Nyt tämän ulkoisen liikkumarajoitteen (liikkumatilamme on kasvanut!) on korvannut sisäinen vapaaehtoiselta pohjalta tapahtuva liikkumatilan rajoittaminen. Nyt on ripustauduttu länteen kouristuksenomaisesti. Meillä on selvästi taipumus itse luoda kohtalonomaisia riippuvuuksia ympäristöömme. Edelleenkään itseluottamus ei tahdo riittää todellisen itsenäisyystahdon ja vuorovaikutteisten kansainvälisten suhteiden tasapainoiseen yhdistämiseen.

Lähtisin liikkeelle Ukraina-kysymyksessä itse aselevon logiikasta. Sen tarkoituksena on mahdollistaa vankien vaihto, taisteluasemien jäädyttäminen, rajavalvonta ym. asiat. On ilmiselvää, että näistä rauhanprosessi voi käynnistyä, jos on käynnistyäkseen. Nyt näyttää siltä, että joillakin tahoilla tätä prosessia ei oikeasti haluta viedä eteenpäin – propagandassa kyllä halutaan, mutta se on toinen juttu. Mutta oikea rauhanprosessi ei voi käynnistyä ideologisesta huitelusta, vaan konkreettisista toimista, ja nyt on edes yritetty.

Tilanne ei ole valjennut kylmän sodan sotilaille (esim. Tarkka, Stubb, Haglund….). Molemmilla puolilla ”rintamaa” on hallitsemattomia joukkoja, jotka yrittävät pilata tarkoituksella aselevon. On täysin mahdollista, että molemmin puolin on jakauduttu vielä (vähintään) kahtia osapuoliksi, jotka käyvät keskenään taisteluja. Tämä perusasetelma tekee etenemisen jo suunnattoman vaikeaksi. Miksi ehdoin tahdoin ne osapuolet, joiden rauhallisuuteen voitaisiin luottaa – ja joilla on edellytykset rauhallisuuteen – nyt sortuvat hermoiluun.

Jos kaivetaan ideologiset aseet heti kättelyssä esille, paljastuu synkkä totuus: on niitä, joilla ei oikeasti ole tarkoituskaan saavuttaa tuloksia aselepoa seuraavissa neuvotteluissa. Aikaa siis käytetään joukkojen uudelleen järjestelyyn, kaivautumiseen, jatkosodan huollon järjestelyyn, voimasuhteiden arviointiin ja liittolaisten hakemiseen tulevia taisteluja varten jne. Sama kuoppien kaivaminen näyttää tapahtuvan myös EU:n puitteissa: on todellakin kysymys vain taistelutauosta.

Olen monesti pyrkinyt tuomaan esille, että Venäjän edut on pakko ottaa huomioon Ukrainassa, jotta rauhanprosessissa päästään eteenpäin. Joka muuta väittää, asettaa itsensä älyllisen epärehellisyyden kategoriaan. Ei ole maailmaa, jossa oikeudenmukaisuus toteutuu (vrt. Syyria, Irak, Egypti jne. ) likikään ihanteellisesti, jossa säälliset ihmisoikeudet ovat edes lähellä toteutumista ja jossa oikeusvaltion periaatteista pidetään tinkimättä kiinni.

Länsimaiden kaikkitietävä ylemmyydentunne ei ole paras tae yhteisymmärryksen löytymiselle. Se päinvastoin koetaan monissa konfliktimaissa vastenmieliseksi.

Edellä esitetystä huolimatta en suostu pitämään itseäni kyynikkona, joka ajattelee asioita vain valtapoliittisesti.

Rauhanprosessi – jos se käynnistyy kunnolla – on sekoitus hyvin monenlaista ainesta. Etniset ja kansallisuusongelmat ovat hyvin monien kriisien käyntiinpaneva voima, samoin ne ovat aiheuttamassa suurvaltakonflikteja, sillä suurvallat sekaantuvat sisällissotiin.

Ukrainassa on kerta kaikkiaan tilanne, jossa eri väestöryhmät joudutaan ottamaan huomioon. Neuvostoliiton romahdus poisti monia ongelmia, mutta loi myös uusia, sillä Neuvostoliitto oli kansojen (pakko)sulattamo. Usein nuo eri kieli- ja kansallisuusryhmien ongelmat syntyivät väestön (pakko)siirtojen seurauksena. Nyt korjaamme näiden toimenpiteiden jälkiä.

tiistai 9. syyskuuta 2014

Kylmän sodan tulkinnoista tähän päivään

Tein aikoinani sivulaudaturtyön ”Kylmän sodan tulkinnoista” tutkintooni (1976). Aikaa on kulunut enkä rakentaisi enää maailmankäsitystäni tuon työn varaan, mutta jäljet tutkimustyö jätti. Huomaan, että Yhdysvaltain Moskovan asiainhoitajan ja suurlähettilään (1944-46 ja 1952) George F. Kennanin silloin konservatiiviseksi (vanhoilliseksi) arvioimani tulkinta on tuon ajan tulkinnoista relevantein tänä päivänä. Hänen ajatteluunsa olen viitannut useissa blogikirjoituksissani arvostavasti. Kennanin pysyvä jälki historiaan syntyi hänen oppinsa Policy of Containment kautta. Siitä on johdettu mm. Trumanin oppi.

Kennan teki työtä isänmaansa hyväksi, mutta mikään ”cold war warrier” hän ei ollut. Kovuudestaan huolimatta Kennan oli kykenevä asettumaan vihollisen asemaan ja kritisoi ankarasti kylmän sodan sotaintoa. Esimerkiksi Vietnamin sotaan hän suhtautui leppymättömän torjuvasti.

Itse asiassa Kennan kärsi oppinsa tulkinnoissa tappion, sillä kun hän rakensi ajattelunsa diplomaattisen ”patoamisen” varaan, niin hänen vaikutusvaltainen ystävänsä ja kilpailijansa Yhdysvaltain ulkopoliittisessa koneistossa Paul Nitze käänsi ajatuksen sotilaalliseksi patoamiseksi. Tästä Kennan oli hieman katkera. Joka tapauksessa hän on niitä harvoja, joka pystyi näkemään maailman muuttumisen ennustamaansa suuntaan elettyään 101 vuotiaaksi (hän kuoli vuonna 2005).

Helsingin sanomissa 7.9.2014 oli artikkeli Kylmästä sodasta nimellä ”Vuosikymmenten tuijotuskilpailu”. Artikkelissa todetaan mm. ”Kylmän sodan aikana Naton jäsenten suojelemista ei epäilty . Jos Neuvostoliitto olisi hyökännyt yhtä jäsenvaltiota vastaan, siihen olisi vastattu ydinsodalla. Niin sanoi ainakin massiivisen vastaiskun oppi, joka oli voimassa 1960-luvulle asti”. Tämä ajattelu korostaa Nitzen luomaa strategiaa.

Sanoisin kuitenkin, että edellä lainattu HS:n teksti kuvaa pikemminkin nykyisen tilanteen heijastamista kylmän sodan aikaan kuin tuon ajan todellisia hyökkäysvaaroja. Miten oli todellisuudessa? Periaatteessa tietenkin oltiin valmiita ydinsotaan, mutta sittenkin enemmän retoriikassa. Näkisin asian juuri päinvastoin eli ydinaseet jäädyttivät tilanteen Euroopassa liikkumattomaksi lähes koko kylmän sodan ajaksi. Ainoita poikkeuksia olivat Berliinin ilmasiltaan johtanut konflikti vuonna 1948 ja Berliinin kriisi 1958-61. En kuitenkaan usko, että kummassakaan tapauksessa ydinsota oli lähellä, vaikka aseita kalisteltiin Checkpoint Charliella vuonna 1961.

Molemmilla suurvalloilla oli etupiirinsä, joiden ”sisäisiin” asioihin ei sekaannuttu. Ei Yhdysvallat ollut lähelläkään puuttumista Itä-Saksan, Unkarin, Puolan ja Tsekkoslovakin tapahtumiin 1950- ja 1960-luvulla.

Konfliktit syntyivät perinteisten etupiirien ulkopuolisilla alueilla juuri siitä syystä, että keskeisillä Euroopan raja-alueilla kauhun tasapaino lukitsi tilanteet sellaisiksi, kuin miksi ne toisen maailmansodan jälkeen asettuivat. Kuuba, Chile, Lähi-Itä, Afrikka, Kauko-Itä (erityisesti Vietnam) olivat perinteisen bipolaarisen jaon ulkopuolella vain muutamia mainitakseni. Niissä sopi sotia.

Erityisen konservatiivinen oli Stalin. Hän pysyi tiukasti oman etupiirinsä sisällä. Koreassakin hän antoi kiinalaisten tehdä likaisen työn, mistä Kiina oli erittäin ärtynyt. Myös Kennan korosti jo kuuluisassa ”Pitkässä sähkeessä” 1946 ja Foreign Affairs-lehden yhtä kuuluisassa X-artikkelissa vuonna 1947, että Stalin ei lähde Hitlerin tapaiseen seikkailupolitiikkaan.

Ukrainan konfliktin keskiössä on – Venäjän puolelta - vanhojen etupiirirajojen tavoittelu ja toisaalta - lännen puolelta - halu unohtaa ne ja harjoittaa ekspansiota yhä uusille alueille liberaalin demokratian nimissä. Vastakkain ovat oikeusvaltioperiaatteet, Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen syntyneiden valtioiden etnisten ja valtiorajojen sekoittuminen ja vanha valtapolitiikka. Olen sen verran kyyninen, että en usko tilanteesta selvittävän ilman täysimittaista sotaa, jos valtapoliittisia näkemyksiä ei oteta vakavasti.

Oma lukunsa ovat sitten toisen maailmansodan jälkeiset sisällissodat, joista pyrittiin väkisin tekemään idän ja lännen välisiä konflikteja. On vaikea nähdä olisiko Vietnamista koskaan kehittynyt kylmän sodan tragediaa, jos amerikkalaiset eivät olisi ehdoin tahdoin kehittäneet sinne München 1938 -sovellusta (dominoteoria), joka ei toteutunut siellä. Tänäkin päivänä Münchenin mallia tarjotaan puolihuolimattomasti joka väliin, mm. Ukrainaan ilman sen syvällisempää analyysia.

Kylmän sodan tulkintojen näkökulmasta Ukraina on Venäjän etupiirissä ja siellä vallitsee sisällissodan luontoinen tilanne. Tilanne on uusi ja arvaamaton, koska taistelu on siirtynyt etupiirin sisälle. Länsi ei tunnusta Ukrainaa Venäjän etupiiriin kuuluvaksi.

Entä ideologian merkitys? Vanhassa ”Ole totinen toveri”-kaskukirjassa 1960-luvulta kerrottiin kuinka Neuvostoliitto tarjosi aseita afrikkalaiselle vapautusliikkeelle, ja kun afrikkalaiset kysyivät, että mihin tarkoitukseen nämä aseet ovat, kuului vastaus: ”mitä te sitä pohditte, käyttäkää niitä!”. Tämä johtaa ajatukset valtapolitiikkaan, joka oli ratkaisevampi elementti kylmän sodan konfliktissa kuin ideologia (kommunismi, kapitalismi). Venäjällä vaikutti Kennanin mainitsema turvattomuus (miltei vainoharhainen pelko tulla uhatuksi milloin mistäkin ilmansuunnasta) ja Yhdysvalloissa halu levittää omaa ”liberaalia demokratiaa” vähemmän demokraattisin keinoin kaikkialle maailmaan. Toki Yhdysvalloissakin mccarthyismi sai paranoidisia piirteitä 1950-luvun alussa. Valta ja pelko vallan menetyksestä naamioitiin osin ideologiseksi taisteluksi.

Mitä jää suurvaltavastakkainasettelusta jäljelle, jos ensimmäisen maailmansodan edeltävältä ajalta, kylmän sodan ajalta ja toisaalta tämän päivän tilanteesta poistetaan valtapolitiikan elementti? Ei mielestäni kovin paljoa.

Tietenkin syvätarkastelussa nousee esille Vladimir Putin Venäjän omaa erinomaisuutta korostava uskonnollinen ja nationalistinen ekseptionalismi. Se torjuu kaiken amerikkalaisen ”pinnallisuuden” ja markkinatouhun. Samainen ekseptionalismi on Yhdysvaltain teekutsuliikkeen käynnistävä voima. Onko lopulta niin, että kaiken pintavaahdon alta löytyy (ääri)nationalistien halu vetäytyä amerikkalaiseen ja venäläiseen rauhaan – loistavaksi kuviteltuun eristäytymiseen turvatuin rajoin?

sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Roskaväkeä vai tavallista kansaa?

Timo Vihavainen kirjoittaa blogissaan, että roskaväen valta on palannut. Hänen mukaansa poliittinen korrektius estää meitä sanomasta, että roskaväki on roskaväkeä. Hän kytkee roskaväen käsitteen huonouteen. Korrektissa puheessa huonoja ei saa sanoa huonoiksi.

Vihavainen ajattelee, että on syytä paljastaa totuus mielenosoitusten takaa. Puheet jalosta yhteiskunnallisesta taistelusta ovat usein sievistelyä, demokratian väärin käsittämistä. Roska on roskaa.

Kytken tässä roskaväkikäsitteen Ranskan vallankumoukseen, josta se ainakin minulle on tutuin. Muutkin kuin Vihavainen ovat käsitelleet roskaväkikäsitettä kyynisesti. Muistan kuinka opiskeluaikana luennolla professori Aira Kemiläinen kertoi, että Ranskan suuren vallankumouksen roskaväki oli ärsyyntynyt ja käyttäytyi väkivaltaisesti, kun ihmisillä oli nälkä! Paljastavaa, sillä sanoessaan tuon hän naurahti itsekseen.

On kiva keksiä uusia selityksiä vanhoille historiallisille tapahtumille. Vihavainen yrittää sanoa, että miksi emme oikeasti käytä roskaväestä nimeä roskaväki, kun se sen ansaitsee. Erityisesti etniset ryhmät osoittaessaan mieltään tuntuvat kuuluvan tähän ryhmään. Pelkäänpä, etten voi erottaa "kansaa" ja "rettelöitsijöitä" Vihavaisen tavoin.

Mikä on ”vanhanaikainen” selitys Ranskan suuren vallankumouksen roskaväelle? Minusta sitä voidaan selittää kansalaisten lopullisella kyllästymisellä Versailles´n 10 000-päisen hovin tuhlaavuudelle. Vai oliko kyseessä irrationaalinen mellakka, eräänlainen ”a rebel without a cause”? Enpä usko. Ludvig XIV, tuo kuuluisa ”aurinkokuningas” on tuhlaavuuden ääriesimerkki. Hänen seuraajansa Ludvig XV ja Ludvig XVI olivat eräänlaisia surullisen hahmon ritareita. Heillä kummallakin oli syvällä sisimmässään halu ajatella koko kansan etua, ehkä jopa valistusaatteiden nimissä, mutta kaikki heidän pyrintönsä kääntyivät itseään vastaan. Kuningasvallan puolustajat olivat itsepintaisempia kuin kuninkaat itse. Heikkotahtoiset Ludvigit horjuivat uudistajien ja säilyttäjien välissä loputtomien kompromissien keskellä.

Eräässä aikaisemmassa blogikirjoituksessa luonnehdin Ludvig XVI aikaa seuraavasti:

”Selvältä näyttää, että yksinvaltius säilyi liian kauan. Modernit kansanvallan elementit söivät monarkian perusteita. Näiden voimien välissä kuningas oli voimaton, epätoivoinen ressukka. Neuvojia oli liikaa, erilaisia valtaryhmittymiä oli liikaa. Näissä koettelemuksissa Ludvig jauhautui päättämättömäksi häviäjäksi.”

Ja edelleen:

”Kaiken jälkeen häpeä oli se tunne, joka jäi ristiriitaiselle kuninkaalle päällimmäisenä mieleen. Oliko hän se kuningas, jonka täytyi alistua vapauden ja tasa-arvon nimissä aatelin häikäilemättömästi nimeämälle ”roskajoukolle” ja olla nöyryyttävästi viimeinen itsevaltias kuningas?”

Oliko alkeellisen parlamentarismin vaatiminen Ranskassa jokin sattuman oikku historiassa? Ei ollut, kyllä ihmiset vihdoin halusivat oikeutta omille pyyteilleen. Olihan Englannissakin edetty, miksei mannermaalla?

Entä roskaväen käytännön saavutukset? Toki he sortuivat väkivaltaan, mutta mielestäni eivät tällöinkään olleet mitään pelkkää irrationaalista rähinöitsijäporukkaa. He huutelivat alhaisen sivistystasonsa takia kuningattarelle hävyttömyyksiä. Marie Antoinette oli pelkkä itävaltalaislutka. Äärimmillään päitä katkotiin ja ripustettiin seipään nokkaan. Roskaväkeä on helppo arvostella nimenomaan karkeudesta ja sivistymättömyydestä. He huusivat ilmoille sen, mistä olivat jääneet paitsi!

Ja tietenkin heillä oli nälkä.

Eikö väkivallan määrä ole lopulta suoraan verrannollinen demokraattisten uudistusten viivästymiseen vuosilla, jos ei peräti vuosikymmenillä (Venäjä, Ranska….)? Lopulta malja läikkyi yli.

Minusta vallankumouksen roskaväki oli ainakin osittain etujoukkoa! He olivat niitä, jotka uhrautuivat toisten puolesta. ”Ne toisetkin” olisivat halunneet olla mukana, mutta itsesäilytysvaisto, perhesyyt tai pelkkä rohkeuden puute estivät heitä osallistumasta vuoden 1789 levottomuuksiin. Totta kai joukossa oli pelkkiä rähinöitsijöitä, mutta sen kieltäminen, etteikö roskajoukko olisi oikeutetusti vaatinut aatelisten oikeuksien purkamista ja kansalliskokouksen koollekutsumista on pelkää panettelua.

Miten usein historiassa toistuukaan tämä, että rajallinen joukko on barrikadeilla ja muut peesaavat! Melko naiivin käsityksen mukaan Venäjän lokakuun vallankumous oli muutaman epäuskottavan vallankumouksellisen vallankaappaus, jolla ei ollut kansan tukea ja jota tavallinen kansa katseli silmät pyöreinä sivusta. Ei nyt sentään. Etujoukon takana olivat valtavat kansanjoukot, jotka halusivat muutosta. On eri asia, mitä sitten tapahtui.

Kirjamessuilla pari vuotta sitten pari tutkijaa esitteli tutun teeman: yliopiston kapinallisten pieni joukko yritti saada aikaan kumouksen vallankumouksellisilla aatoksilla 1970-luvun vaihteessa. Mutta he olivat vain pieni mitätön vähemmistö. Aivan oikein kuulijakunnasta nousi esille tuon ajan elänyt ”tavallinen” opiskelija, joka sanoi, että etujoukon takana oli iso määrä opiskelijoita, jotka taistelivat yhtä lailla opiskelijoiden etujen puolesta vanhakantaisia rakenteita vastaan (joskaan ei välttämättä sosialistisin tunnuksin), mutta eivät välttämättä olleet kamppailevissa etujoukoissa. Monet niistä eduista, joiden puolesta silloin taisteltiin, ovat nyt monien opiskelijoiden käytössä! Jälleen tarvittiin roskajoukko kärkeen!

Myönnän, että kuuluin peesaajiin, en ollut eturintamassa, mutta juuri sen takia kuvittelen tuntevani ilmiön laajuudesta jotain.

Entä jos tuo Ranskan suuren vallankumouksen etujoukko - se roskaväki - projisoitaisiin historian kulussa tähän päivään? Ketä he olisivat? Kyllä he olisivat tavallisia työtätekeviä ihmisiä, joista ei päältä tiedä ovatko he yläluokkaa, yhteiskunnan hyväosaisia, hyvin toimeentulevia duunareita, kaupan kassoja, siivoojia tai henkensä pitimiksi työskenteleviä pätkätyöläisiä. Roskajoukko – minä muiden mukana – on täällä kaiken muun porukan keskellä, sillä senhän puolesta alkuperäinen roskajoukko taisteli sitä itsekään välttämättä tiedostaen: he ”keksivät” sosiaalisen koheesion, jonka avulla liberaalissa demokratiassa heikoistakin lähtökohdista saattoi nousta mille yhteiskunnan portaalle pystyi tai halusi. Ranskassa demokratian juurtuminen oli työlästä, mutta Yhdysvaltojen ”ranskalainen” demokratiasovellus toimi paremmin.

Tietenkin Maidanin tai Tahrinin aukiolla, Rinkebyssä, Tampereella (!) tai jossakin muualla tapahtumien keskiössä on kaikenlaista porukkaa. Nykypäivänä joukot saattavat sekoittua etujen ajajien, rähinöitsijöiden ja vahingontekijöiden sekavaksi joukoksi, josta on vaikeaa saada mitään otetta. Maidanissa oli varmasti uusnatseja ajamassa omia tavoitteitaan. Sosiaalisen median avulla porukka saadaan salamana kokoon ja pesuveden mukana tulee kaikenlaista sakkia. En yritä puolustella pelkkiä rähinöitsijöitä.

Kun ihmiset menevät kadulle heillä on suuri odotus muutoksesta, mutta välttämättä mitään muutosta ei tapahdu, tai jos tapahtuu, tapahtuu epätoivottavaan suuntaan. Vihavaisen ajattelu saattaa johtaa päätelmään, jossa sakki kadulla on ”roskajoukkoa”, jos positiivista muutosta ei saada aikaan, mutta muuttuu hyveelliseksi kansannousuksi, jos tavoitteet toteutuvat.

Fergusonin ryöstelijät ovat saaneet osakseen ”roppakaupalla ymmärrystä”, sanoo Vihavainen. Ehkä ovatkin – ja monesti älyttömistä syistä. Mutta kuka heitti ensimmäisen kiven, kuka ampui ensimmäisen, ei vaan kuuden perättäisen laukauksen sarjan, yhteen ihmiseen? Hätävarjelun liioittelua? Pelkkä raaka murha? Mistä on kysymys? On selvää, että white backlashin (valkoisten vastaiskun) varjo vaikuttaa taustalla. Kansalaisoikeusliikkeen saavutusten vastareaktio lyö kasvoille. Oliko Ferguson a rebel without a cause? Tuskinpa.

Mikä on tulevaisuuden yhteiskunnan kauhukuva? Että meillä on oikeasti roskajoukkoa (huono-osaisia, rettelöitsijöitä, ryöstäjiä)? Voin sanoa, että tällainen yhteiskunnallinen tilanne ei välttämättä ole kaukana, jos ei huolehdita siitä, että ihmisillä on etenemisväylät yhteiskunnassa. Jos en väärin ole ymmärtänyt, niin suuri osa juuri käydyistä budjettineuvotteluista keskittyi koulupudokkaiden – potentiaalisen ”roskajoukon”! – mahdollisimman vähäisenä pysyttämiseen.

On hyvin vaikeaa, jollei mahdoton tehtävä, eritellä roskajoukkoa osana ”demokratian vääristymää” tai osana oikeutettua taistelua parempien elinolosuhteiden puolesta. Juuri mahdollisimman laajamittaisen kansanvallan ja sivistysvaltion tavoitteena on taistella demokratian vastaisia ilmiöitä vastaan. Kun Vihavainen erottelee – Ranskan vallankumouksen väkivallantekoihin viitaten – kansan roskaväestä, asettaa hän itselleen lähes mahdottoman tehtävän.

Vihavainen yrittää siis erottaa toisistaan ”roskaväen” ja ”kansan”. Mutta entä jos kysymys on rauhallisesta mielenosoituksesta, joka esim. provokaation seurauksena leimahtaa väkivaltaiseksi. Veikkaan, että selvittelyt vievät pitkän aikaa, kuka on syytön ja kuka syyllinen, kuka on ”kansaa” ja kuka on ”roskajoukkoa”.

Kysymys on lopulta asenteesta: voit nähdä mielenosoittajajoukon ensisijaisesti rähinöitsijöinä tai ensisijaisesti oikeuksiaan puolustavina kansalaisina. Kun tilanne karkaa käsistä, ulkopuoliset tahot ratkaisevat kantansa kukin oman asennelokeronsa tai perusmielipiteensä mukaisesti. Lopputulos ratkaistaan oikeudessa – eikä sekään ole välttämättä vapaa asenteista ja mielipiteistä.

perjantai 5. syyskuuta 2014

Kuuban kriisin faktat – taistelu muistiedon ja keskustelunauhoitusten välillä

Historian lähteitä joutuu pohtimaan todella monista lähtökohdista. Kattavat alkuperäislähteet ovat hyvä alku. Mutta entä, jos jokaisen sanan ylöspanemisen jälkeenkään palapeli ei ratkea?

Perustan seuraavan esityksen pääosin Sheldon M. Sternin kirjaan ”The Cuban Missile Crisis in American Memory. Myths versus Reality” (Stanford University Press, 2012). Tulkinnat ovat omiani.

Presidentti Kennedy kutsui kylmän sodan kuumimman kriisin - Kuuban kriisin - kolmenatoista päivänä (16.10.-28.10.1962) koolle huippuasiantuntijoita, joiden piti avustaa presidenttiä kriisin ratkaisemisessa. Kokouksia pidettiin parikymmentä kappaletta.

Eräs asia paljastui kokouksista vasta paljon itse tapahtumaa myöhemmin, presidentti Kennedy nimittäin nauhoitti salaa keskustelut. Ainoastaan presidentin veli, silloinen oikeusministeri, Robert Kennedy tiesi nauhoituksista.

Ainakin dokumentoinnin pitäisi toimia (nauhat ovat olleet tutkijoiden käytettävissä vuodesta 1997 lähtien). Mutta onko asia aivan näin yksinkertainen ? Onko siis historiankirjoituksen kannalta luotettavaa, jos suurin osan kokouksiin osallistuvista ei tiennyt, että nauhuri oli päällä? Kun kaksi osallistujista tiesi asiasta ja loput eivät, eikö tämä vaikuttanut ohjaavasti esitettyihin mielipiteisiin? Ainakin voidaan kysyä oliko salaa nauhoittaminen reilua. Kylmän sodan kyynisessä maailmassa kaikki oli tietysti mahdollista.

Kennedyn käyttämää nykypäivän näkökulmasta alkeellista nauhuria saattoi ohjata manuaalisesti, ts. nauhat eivät välttämättä sisällä kaikkea, mitä kokouksissa puhuttiin. Tällaista ei kukaan ole todisteisiin perustuen esittänyt, mutta periaatteessa manipulointi oli mahdollista. Nauhoituksia voidaan verrata kahteen muuhun lähihistorian tuntemaan nauhoitustapaan: 1) on Lyndon B. Johnsonin nauhoitukset, joissa presidentti näytti sormen pyörityksellä sihteereilleen, että nauhan voi pistää pyörimään niistä keskusteluista, joita hän kävi esim. puhelimitse ja jotka hän halusi nauhoittaa jälkipolville ja 2) on Richard Nixonin nauhat, jotka käynnistyivät automaattisesti ”ääniaktivoidusti”. Nixon ei päässyt manipuloimaan nauhoituksia, muutoin kuin tyhjentämällä jälkikäteen haluamansa nauhan kohdan. Silloin nauhaan – sen aikaisella tekniikalla - jää aukko. Niin hän tekikin kohtalokkain seurauksin.

Kennedyn käyttämä menetelmä oli haavoittuvainen, koska se oli altis erehdyksille (presidentti ei esimerkiksi muistanut painaa nappia!). Olen itsekin kuullut nauhan, jossa Kennedy kuunneltuaan Kuuban kriisiin liittyen kenraaliensa murheet, varoitti lopuksi, etteivät nämä ryhtyisi omin päin sooloilemaan. Sen jälkeen hän poistui kokouksesta unohtaen nauhurin päälle (josta kenraalit eivät tienneet mitään). Kenraalit antoivat sanaisen säilänsä heilua arvostellessaan presidenttiä.

Presidentin muistamattomuuden takia tärkeä 27.10.1962 kahdeksan hengen kokous jäi kriisin kriittisellä hetkellä nauhoittamatta.

Kennedy varmaan myös luotti siihen, että nauhoitukset jäävät salaisiksi. Tämän ajatuksen tuhosi Watergate-skandaali, jonka jälkeen avoimuuden paine sai aivan uuden painoarvon.

Hyvin mielenkiintoista on seurata pääosan esittäjien itsestään antama kuvaa esimerkiksi muistelmateoksissa ja verrata tätä kuvaa kriisin nauhoituksissa paljastuneeseen. Likipitäen kaikki kokoukseen osallistujat ovat kirjoittaneet muistelmansa, jotkut useampiakin kirjoja. Mukana olivat Kennedyjen lisäksi mm. varapresidentti Lyndon B. Johnson, puolustusministeri Robert McNamara, ulkoministeri Dean Rusk, entinen Moskovan suurlähettiläs Llewellyn (Tommy) Thompson ja presidentin turvallisuuspoliittinen erikoisasiantuntija McGeorge Bundy. Hieman vaihtelevan kokoisen tiimin kokonaishenkilömäärä oli noin 15.

Sen, että nauhat antavat rehellisen kuvan kokouksista, näyttäisi todistavan Robert Kennedyn kuuluisa kirja ”Thirteen Days” (1969), jossa hän – luullessaan, että nauhat eivät tule julkisuuteen - antaa itsestään kuvan kriisin kyyhkynä, vaikka hän tosiasiassa oli yksi selväpiirteisimmistä haukoista. Hän tarvitsi tuota kuvaa voidakseen menestyä tulevissa (1968) presidentinvaaleissa. Kirjaa ei ehditty julkaista Robert Kennedyn vielä eläessä.

Kuuban kriisin salaiset nauhoitukset avaavat näkymän muistelmien, päiväkirjojen ym. totuudellisuuteen yleisemmälläkin tasolla. Muistelmat kuvaavat aina kirjoittajansa subjektiivisia kokemuksia - tietty - mutta Kuuban kriisin nauhoitusten perusteella muisteluksiin kannattaa suhtautua entistäkin varauksellisemmin. Kriisin rauhanomaiseen ratkaisuun vaikuttivat lukemattomat seikat. Yksi näistä oli kysymys Kuuban saarrosta hyökkäyksen sijaan. Saarto sai puollon Kennedyn esikunnassa ja välittömästä hyökkäyksestä luovuttiin.

Keskityn tässä ehkä kaikkein oleellisimpaan eli vaihtokauppaan, jossa kriisin ratkaisuna Yhdysvallat vetäisi ohjuksensa pois Turkista (joka Yhdysvaltain vaatimuksesta piti pitää salassa) ja vastaavasti Neuvostoliitto Kuubasta.

Useimmat – itse asiassa lähes kaikki presidentin tiimin jäsenet – vastustivat suostumista Nikita Hrustsevin (nykykirjoitusasu Wikipedian mukaan Hrustsov) esittämään ”ohjusvaihtokauppaan”. Motiivit vaihtelivat: monet epäilivät Hrustsevin pettävän tai mikä pahinta neuvostojohtajan pystyvän osoittamaan, että Yhdysvallat on heikko joutuessaan suostumaan ”tasapeliin”. Kennedy jäi lopulta lähes yksin puolustamaan sopimista ohjusten purkuvaihdosta Neuvostoliiton kanssa.

Hieman paradoksaalista on, että juuri Robert Kennedy kävi neuvottelut Anatoli Dobryninin kanssa, jotka johtivat Turkki-Kuuba vaihtokauppaan. Mutta eihän hänellä voinut olla mitään sitä vastaan, että rauhanomainen ratkaisu saatiin aikaiseksi hänen haukkamaisen peruskantansa vastaisesti.

Perin inhimillistä on, että monet tiimin jäsenet halusivat jälkikäteen – kriisin ratkettua – antaa omasta asennoitumisestaan kriisin lopputuloksen mukaisen kuvan: taitava kyyhkypolitiikka johti lopulta myönteiseen tulokseen. Nauhat paljastavat armottomasti monien tiimin jäsenten aggressiivisen asenteen kyyhkypolitiikan sijaan. Robert Kennedyn teoksessaan ”Thirteen Days” antamat luonnehdinnat tiimin jäsenistä eivät nauhojen perusteella kestä todellisuutta. Esimerkiksi Dean Ruskista annettu kuva lähes mielipiteettömänä ja usein kokouksista poissa olevana ulkoministerinä antavat hänestä väärän kuvan. Hän oli keskeisissä kysymyksissä presidenttiä myötäilevä, hyvin argumentoiva ja aloitteellinen keskustelija, joka pystyi sanomaan presidentille EI silloin, kun näki sen aiheelliseksi.

Monessakin mielessä Robert McNamara on loistava tositarinoiden kertoja. Miten taitavasti hän käsitteli todellisuutta hienossa dokumentissa ”The Fog of War”, jossa hän ottaa argumentointitilan haltuunsa ja luo oman tarinansa Kuuban kriisistä (kuten Vietnmistakin). Hän ”avusti presidenttiä” rauhan aikaansaamiseksi, kun toiset - esimerkiksi kenraalit - halusivat sotaa. Nauhalla hän on huomattavasti haukkamaisempi….

Sheldon M. Sternin sankari on John F. Kennedy. Kirjan kirjoittajan subjektiivista asennoitumista on myöskin syytä valaista kriittisesti, olihan hän tutkijana John F. Kennedy Libraryssa vuodesta 1977 vuoteen 2000. En toki pysty kyseenalaistamaan hänen motiivejaan , mutta kyllä tämäkin huomio/epäily on esitettävä. Kuuban kriisin nauhat osoittavat kuinka vaikeaa on löytää – ainakin kaikkien yksityiskohtien osalta – likikään objektiivista totuus sanotusta ja tehdystä. Ihminen pystyy manipuloimaan todellisuutta äänitystenkin jälkeen jättääkseen itsestään historiaan myönteisen kuvan.

On väitetty, että Kennedy jäi tarkoituksellisesti pois jostakin tiimin kokouksesta. Tekikö hän sen tarkoituksella, kun nauhat olivat käytössä? Ehkä luontevampaa on ajatella, että - normaalin delegoinnin lisäksi - mielipiteiden kirjo saatiin paremmin esille presidentin poissa ollessa. Asiassa on vain yksi mutta: Kennedy oli paikalla likipitäen joka kokouksessa.

Ei voi olla kuitenkaan havaitsematta, että Kennedyn ollessa tilapäisesti pois, Lyndon B. Johnson pyrki täyttämään puhetilan, kun hän Kennedyn läsnä ollessa oli hänelle epäluonteenomaisesti hiljaa.

Stern viittaa siihen, että historian kulun arviointi ei ole palapelin kokoamista, vaan epäsopivuuksia ilmenee aina. Palapeli ei tule koskaan valmiiksi, vaikka olisi kuinka varmat faktat käytössä. Ainakin on hyväksyttävä palapelin palojen epätarkkuus.

Liioin ei mukanaolevien mielipiteen muodostus ollut kriisin aikana johdonmukainen. On jännittävää seurata, kuinka joissakin tapauksissa vahva mielipide murenee muiden keskusteluissa mukana olevien vaikutuksesta. On niitä, jotka ovat enemmän muiden vaikutukselle alttiita ja niitä jotka kerran päätettyään jotain pysyvät kannassaan, vaikka logiikka ympäriltä katoaisi.

Kirotut nauhat! Ne pilaavat monen paikalla olijan hienon tarinan oikeassa olemisesta!

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tämänkin päivän kriisien (Ukraina, Syyria, Irak, Palestiina…..) ratkaisu löytyy agendalta, jolla joku mukana olevista valtionpäämiehistä pystyy irtautumaan ympäristön paineesta käyttäytyä juuri tietyllä tavalla – tavalla, jonka (avustajien) ”vallitseva mielipide” sanelee. Ehkä Kennedyn menestyksen ydin Kuuban kriisissä oli kyky irtautua kylmän sodan rautaisesta logiikasta, ottaa riski kasvojen menetyksestä ja toimia asiantuntijoiden enemmistön kantaa vastaan.

Kennedy, joka retoriikassa oli kylmän sodan sotilas, ”cold war warrior”, pystyi sovittamaan näkemyksensä kokonaisvastuuseen. Viimekätinen vastuu luo viimekädessä tarvittavan vastuuntunnon!

Ehkä tähän voisi lisätä vielä sen, mitä JFK sanoi John Kenneth Galbraithille ohjuskriisin jälkeen: ”Ken, et voi aavistaakaan, miten paljon huonoja neuvoja sain noina päivinä”.

Viime kädessä on kuitenkin muistettava Kennedyn oma vastuu Kuuban kriisin syntyhistoriassa. Neuvostoliitto reagoi ohjusten sijoittamisella, koska Kennedy 1) oli vastuussa Sikojenlahden maihinnousuyrityksestä vuonna 1961, 2) yritti murhauttaa Castron toistuvasti 3) sijoitti 1960-luvun alussa ohjuksia Turkkiin, joiden kantama ulottui Moskovaan ja Leningradiin.