Tuoreessa kolumnissaan New York Timesissa ”The Deflation Caucus” Paul Krugman luotaa Yhdysvaltain ja Euroopan välisiä talouden tilan eroja. Ei ole yllättävää, että hän näkee viimeisissä Euroopan keskuspankin toimissa epätoivon sävyjä ja deflaation peikon aitoa pelkoa. Liian vähän, liian myöhään, kuuluu tuomio.
Samaa mieltä ovat useimmat ekonomistit Euroopassa, vaikka hieman yllättyneinä antavatkin suuren arvon Draghin uudelle vedolle eli keskuspankin ohjauskoron laskemiselle 0,05 prosenttiin. Samaan aikaan moni toteaa, että tyhjästä on vaikea nyhjäistä. Ollaan aivan marginaalisissa vaikutuksissa, kun näin lähellä nollaa on vaikeaa laskea korkoa merkitsevällä tavalla.
Kriittiseen tapaansa Krugman antaa jälleen korville niille talouden asiantuntijoille, jotka ovat Yhdysvalloissa pelänneet inflaation karkaavan FEDin bondien osto-ohjelman takia. Krugman odottaa, että inflaatiohaukat edes myöntäisivät olleensa väärässä, kun mitään merkittäviä hintanousuja ei ole tapahtunut, mutta ei, sitä he eivät tee. Toki Krugman myöntää, että Yhdysvalloissa ollaan kaukana talouden OK-tilanteesta, mutta parempaan suuntaan on menty.
Fedin vuosia jatkunut miljardien dollareiden lainapaperien osto-ohjelma näyttää vihdoinkin tehoavan. Totutun talouspoliittisen ajattelun mukaan inflaation olisi pitänyt ryöstäytyä käsistä, mutta taantuman (The Great Recession) syvyys on tuhonnut inflaation siemenetkin.
Yhdysvalloissa Krugman projisoi inflaatiopelot (”inflation paranoia”) oikeiston käsikassaraksi. Mutta miksi oikea reuna kuvittelee inflaation räjähtävän käsiin? Yksi syy voisi olla yksinkertainen ajatuskulku, jonka mukaan rahan ”printtaaminen” johtaa aina inflaatioon ja inflaatio on pahan alku ja juuri. Sitten Krugman sanoo pahan sanan niin kuin se on: nämä oikeiston väärinymmärtäjät hankkivat tietonsa Ayn Randin romaanien ideologiasta.
Vakavamman syyn hän esittää, kun tuo esille ”luokkaintressin”. Inflaatio pelottaa sijoittajia, koska inflaatio auttaa velallisia ja vahingoittaa luotottajia ja deflaatio vaikuttaa päinvastaisella tavalla. Varakkaat ovat usein luotottajia ja köyhät ovat velallisia. Hän viittaa reilun 100 vuoden takaiseen ”kultaiseen kauteen” (Gilded Age), kun presidenttiehdokas William Jennings Bryan uhkasi irrottaa Yhdysvallat kultakannasta. Eliitti asettui raivokkaasti vastustavalle kannalle. Eikö nykyisessä inflaation vastaisessa kauhumaalailussa ole kysymys juuri samasta kuin kultaisella kaudella, kun tänä päivänä pelätään inflaation karkaavan FEDin luottoarvopapereiden osto-ohjelman takia?
Voisi ajatella, että sijoittajien pitäisi tukea Fediä, koska velkojen osto-ohjelma on nostanut vahvasti pörssikursseja, mutta sittenkin heidän ajatuksissaan voittavalla kannalla on budjettivajeiden torjuminen ja 1970-luvun kokemukset inflaation tuhoamista pörssikursseista.
Euroopassa varakkaiden määrä ei ole niin suuri kuin Yhdysvalloissa, mutta inflaation pelko on voimakas varsinkin Euroopan taloutta kannattelevalle ”velkoja-Saksalle”. Krugman palaa mieliteemaansa sanoessaan, että Euroopassa taloutta ovat ohjanneet budjettivajeiden ”pahat voimat” ja paranoidinen suhtautuminen inflaatioon, jotka ovat johtaneet austerityyn (niukkuussyndroomaan).
Tämä on Krugmanin oikeansuuntaista, mutta liioittelevaa kielenkäyttöä, joka ärsyttää monia. Aitoa huolestumista Euroopan taloudesta se ei kuitenkaan peitä. Fedin harjoittaman määrällisen elvytyksen lopputulosta on vaikeaa ennustaa. Vasta aika näyttää oliko toimenpide onnistunut vai vain tapa nostaa pörssikursseja kuplamaisesti. Rahan pumppaus ei siis välttämättä näy tavallisena tavaroiden ja palvelujen hintojen inflatorisena kehityksenä.
Eikö tämä kaikki kuvaa tilannetta, jossa jo pitkään tavanomaiset tavara- ja palvelumarkkinat ovat eriytyneet ”rahamarkkinatuotteista”?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti