Kun on seurannut Ukrainan sodan kulkua joltisellakin tarkkuudella, on käynyt ilmi, että rauha on vielä kaukainen unelma. Olisi tärkeää
määrittää osapuolien tavoitteet eritellysti. Yhteistä on yksi tavoite, ja se on
rauhan tavoittelu. Kiistaa syntyy rauhan ehdoista. Näin voitaneen sanoa
yleisellä tasolla. Mutta on välttämätöntä määrittää osapuolien tavoitteet konkreettisesti. Piru piilee tässäkin asiassa yksityiskohdissa.
Konfliktin kokonaiskuvaan kuuluu, että Donald Trump pyrkii rakentamaan rauhan Vladimir Putinin
kanssa saadakseen sulan hattuun rauhan tekijänä ja yhtä lailla Vladimir Putin
pyrkii sopuun Donald Trumpin kanssa yli ja ohi Ukrainan. Molemmille Ukraina on
välttämätön kiusa ja este rauhaan, joka
haluttaisiin sanella suurvaltojen välillä Ukrainan mielipiteet
sivuuttaen.
Minulle Ukrainan sodan rauhan rakentamisesta on
avautunut seuraava kuva: Venäjä pyrkii jo aselepovaiheessa näkemään
horisontissa häämöttävän lopputuloksen. Toisin sanoen jo aseleposuunnitelmien alustavassa vaiheessa olisi nähtävä pitkäjänteinen kaari
kohti rauhaa. Venäjä on hakannut kiveen jo sodan alkuvaiheessa tavoitteensa ja pitää
niistä näkyvästi kiinni. Venäjälle ei siis käy lyhyen aselepovaiheen luoma
”hengähdystauko”. Venäjä näkee vihollisen hengähdystauossa taka-ajatuksia,
jotka tähtäävät nykytilan venyttämiseen ja varustautumiseen tulevia taisteluja
varten. Samalla kehitettäisiin strategisia ja taktisia tavoitteita omien
vahvuuksien edelleen vahvistamiseksi ja heikkouksien korjaamiseksi.
Länsivallat näkevät asian toisin. Silmiinpistävää on varauksellinen
optimistisuus, joka vallistee ainakin Länsi-Euroopan poliittisissa piireissä. Sota
haluttaisiin voittaa vanhalla EU-keinolla eli kokoustamalla. Kerta toisensa jälkeen
sovitaan uusista uljaista suunnitelmista, jotka sitten uhkaavat jäädä
vaiheeseen, kun yksimielisyyttä ei saavuteta.
Entä mikä taho on sodan uhri? Ukraina? Tietenkin! Mutta
sitten tehtävä vaikeutuu, sillä herkkäuskoinen ja naiivi Donald Trump voidaan
myös lukea Putinin pelin uhriksi. Tässä vaiheessa voidaan sanoa, että Putin on
lukenut Trumpinsa hyvin, ainakin paremmin kuin päinvastoin.
Venäjän tavoitteet ovat lyhyesti seuraavat: 1) Alueliitosten
tunnustaminen, so. Venäjän miehittämien alueiden eli Luhanskin, Donetskin,
Hersonin ja Zaporizhzhian palauttaminen
kiinteäksi osaksi Venäjää (alun perin kansantasavalloiksi Venäjän sateenvarjon
alle). Myös Krimin niemimaan liittäminen
Ukrainaan Nikita Hrustsevin toimesta 1950-luvun
alussa halutaan peruuttaa ja liittää se suoraan
Venäjän yhteyteen. 2) Naton
palauttaminen vuoden 1997 tilanteeseen, ts. tilaan ennen Naton
laajentumista. 3) Demilitarisaation (aseistariisumisen) toteuttaminen Ukrainassa. 4) Denatsifikaation (natsimielisten
puhdistaminen) toteuttaminen. 5) Liittoutumattomuuden vahvistaminen). 6) Väitetyn venäläisenemmistön kulttuurisen ja
poliittisen sortamisen lopettaminen.
Vastaavasti Ukrainan tavoitteena on itsenäisyyden ja suvereniteetin
säilyttäminen ilman alueluovutuksia ja turvatakuineen sekä Natoon liittyminen.
Venäjän sotaa voi luonnehtia sodaksi vihan sokaisemana.
Venäjä on jo varhain asettanut tavoitteeksi Ukrainan saattamisen äiti-Venäjän
huomaan. Välineeksi käyvät millaiset raakuudet tahansa (vrt. Venäjän
hyökkäyssodan alussa tapahtunut siviiliväestön silmitön tappaminen ja
häpäisemien).
Monia on järkyttänyt Donald Trumpin ”toisinajattelu”, hän
kun on ylenkatsonut länteen päin ja näyttänyt asettuvan Vladimir Putinin näkemysten kannalle Ukrainan sodassa. Seurauksena
moni on ollut ymmällä, kun länsiliittoutuneiden ykköstukipilari, presidentti
Trump näyttäisi siirtyvän sodassa ”väärälle puolelle”. Ajattelulla on kuitenkin
laajempaa kantopintaa. Median kautta on tuotu
julkisuuteen asiakirjoja, joilla näyttäisi olevan todellisuusperää. Asiakirjojen
mukaan Yhdysvallat suhtautuu aiempaa hyväksyvämmin Venäjän väitteisiin sodan
syistä, eli että sota syttyi Naton laajenemisen seurauksena ja Ukrainan venäjänkielisten ”vähemmistön” syrjimisestä (on syytä muistaa,
että enemmistö miehitettyjen alueiden väestöstä on venäjänkielistä).
Kaikki viittaa siihen, että historioitsijat joutuvat vielä
pohtimaan syyllisyyskysymystä. Välillä tuntuu siltä, että Ukraina-yhtälössä on
liian paljon muuttujia. Ei taida hevillä löytyä jonglööriä, joka saisi pidettyä
kaikki pallot ilmassa samaan aikaan.
Aselevon saaminen aikaiseksi on haaste sinänsä, mutta vielä
paljon suurempi haaste on pitää aselepoa yllä kestävästi ja kaikkein suuri haaste
on saada aselepo johtamaan rauhaan. Päivänselvänä pidän sitä, että jos aselepo
saadaan aikaiseksi, sitä tullaan
rikkomaan tiheään tahtiin. Venäjän
epäluulo esimerkiksi näyttää estävän Venäjää luottamasta siihen, että rauhanturvaajien
aseet osoittavat oikeaan suuntaan. Kuka siis valvoo aselepoa uskottavasti?
Oma lukunsa on Donald Trump, jonka vauhti puheissa on niin kova, että laatu kärsii pahasti.
Trumpin tavoitteena on olla suuri mestari suurvaltasuhteissa. Ukraina ilman
USA:n ja Venäjän vastavoimaa voi tässä hurjassa vyörytyksessä syrjäytyä
sivuraiteelle, joka koetaan hyvin monilla tahoilla epäoikeudenmukaiseksi.
Sitten ovat vielä suomalaiset asiantuntijat, joilla on hyvin
naiivin optimistinen käsitys ja usko ihmisen sanaan. Eräillä muilla tahoilla
sanat ovat vain väline siirtyä asiasta toiseen tai sitten heittoja tai
koepalloja ilman tositarkoitusta. Siksi oli virkistävää kuulla Ulkopoliittisen
instituutin Matti Pesun kypsiä ja kylmän realistisia järkeilyjä Ukrainan tilanteesta
A-studiossa13.3.2025.
::::::::::::::::::::::::::::::::::
Liitän ohessa taustaksi amerikkalaisen Ukrainan sodan
toisinajattelijan John Mearsheimerin käsityksiä Ukrainan sodan syistä. Voimme
havaita, että ne ajatukset, jotka juuri nyt esitetään valtavirrasta poiketen ovat
olleet useilla tahoilla esillä jo monta vuotta sitten. Näistä
toisinajattelijoista fokukseen valitsen juuri Mearsheimerin.
John Mearsheimer (77 vuotta) on yksi
Yhdysvaltain johtavista politologeista. Hän on johtava ns. realistisen
koulukunnan edustaja. Tämä Chicagon yliopiston professori on tullut tunnetuksi
Yhdysvaltojen toimenpiteiden kovana arvostelijana koskien Ukrainan sotaa. Hän
on syyttänyt Yhdysvaltoja epäonnistumisesta konfliktin ja sitä edeltäneiden
vaiheiden ratkaisemisessa.
Pääsyytös on, että työntäessään tieltään Natoa
itään, ja rakentaessaan suhteita Ukrainaan, Yhdysvallat on kasvattanut
sodan mahdollisuutta USA:n ja Venäjän välillä ja luonut perustan Vladimir
Putinin aggressiivisille toimille Ukrainassa. Oheinen kirjoitus perustuu
Mearsheimerin puheenvuoroon, joka on otsikoitu ”Ukrainen war &
the solution” 5.4.2022.
On selvää, että Mearsheimeriin on kohdistunut
ankaraa arvostelua, mutta tässä kirjoituksessa pyrin
ensisijassa valottamaan hänen näkemystensä perusteita, en niinkään
kritisoimaan hänen mielipiteitään.
Mearsheimer lähtee liikkeelle kriisin alkusyistä
ja siitä, mihin lännessä on pyritty. Syyllinen lännen mielestä on
Vladimir Putin: ”on hyviä poikia lännessä ja on pahoja poikia idässä
(venäläiset)”. Tässä on siis kysymys sodan juurisyille pureutumisesta, ei
venäläisten vertahyytävistä sodanaikaisista julmuuksista. Venäjän syyttelyn
Mearsheimer tyrmää: Yhdysvallat itse yhdessä länsiliittoutuneiden kanssa on
syyllinen konfliktiin(!).
Mearsheimerin näkemyksen mukaan Yhdysvallat on
vuodesta 2008 lähtien pyrkinyt kääntämään Ukrainaa länteen.
Lännen tärkein strategia on ollut Naton
levittäytyminen länteen mukaan lukien Ukraina. Toinen strateginen elementti on
ollut EU:n laajentuminen itään. Kolmas osa strategiaa on ollut lännen ja
länsimielisten tukema ”värivallankumous” (Ukrainassa oranssi vallankumous).
Viimekätisenä tavoitteena on ollut saada voimaan liberaali demokratia
yhteiskuntajärjestelmänä, eikä pelkästään se, vaan saada liberaali demokratia
kukoistamaan Venäjän rajalle.
Länsi on omaksunut liberaalin demokratian
perinnön, josta se ei voi antaa periksi, kun vastassa on autoritaarinen
järjestelmä. Mearsheimer tuntuu koettelevan rajaa, miten pitkälle
autoritaarisen järjestelmän kampeamisessa kyetään menemään varsinkin, kun kysymys
on vastapuolen (Putinin Venäjän) elintärkeäksi kokemasta intressistä eli
Venäjän rajalla sijaitsevan lännen
etuvartion – Ukrainan - torjumisesta.
Kysymys on siis siitä valitaanko periaatteellinen
kiveen hakattu kanta liberaalin demokratian puolesta vai joustaminen
rauhan säilyttämiseksi? Mearsheimer taipuu käsittääkseni jälkimmäisen kannalle.
Mutta…. mutta sodan julmuuksien tultua julki hyvin moni asettui Mearsheimerin
näkemystä vastaan.
John Mearsheimerin kannanottoja voi verrata Yhdysvaltain
omaksumaan linjaan Ukrainan sodassa. Yhtymäkohtia löytyy. Suuressa kuvassa on
vaikeaa syyllistää yhtä tahoa. Toisaalta syyllistäminen voidaan nähdä populistisena
yksinkertaistuksena siitä, mitä Ukrainassa tapahtuu. Voidaanko sanoa, että mikä
konkretiassa kuulostaa päivänselvältä (Venäjän syyllisyys) on selittämättömällä
tavalla asetettavissa epäilyksen
kohteeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti