Salaliittoteorioiden kiehtovuudesta

Jonas Sivelä on kirjoittanut kirjan salaliitoista, ”Kaiken takana on salaliitto” (Atena, 2015). Minulla on näkökulma tähän aiheeseen, koska olen salaliittoskeptikko. Tämä ei tarkoita, ettenkö tunnistaisi salaliittoja lähihistoriasta. Ongelma on monisyisempi.

Salaliittoteoriat kiehtovat ihmisiä. Olen yhdistänyt salaliittoteoriaherkkyyden luottamusyhteiskunnan vahvuusasteeseen: mitä heiveröisempi luottamusyhteiskunta sitä enemmän on salaliittokuvioita. Miksi? Koska useimmissa tapauksissa epäillyt tapaukset liittyvät viranomaisten toimintaan, joka asetetaan kyseenalaiseksi. Aika usein tulee vastaan väite, että viranomaiset peittelevät omia tekosiaan, ja tämä tapahtuu sitä useammin mitä heikompi luottamus (viranomaisiin) yhteiskunnassa vallitsee.

”Yksityisiä” salaliittoja on varmaan tuhkatiheään, mutta ne eivät välttämättä tule julki….

Normaalina pidän, että väkivallanteon/onnettomuuden/muun poikkeuksellisen tilanteen sattuessa tutkitaan neutraalilta pohjalta tapausta, ja jos epäillään salaliittoa, pitää se erikseen osoittaa. Nyt tilanne on monesti se, että salaliittotaipuvaiset ihmiset lähtevät siitä, että salaliitto on OLETUS, ja jos epäillään, että on kysymys muusta, se pitää erikseen todistaa. Nurinkurista.

Salaliittoteorioiden kannattajat yrittävät päästä voitolle vastustajista teorioiden määrällä. Ne voivat olla, ja usein ovatkin, täydellisesti ristiriidassa keskenään, mutta sillä ei ole merkitystä. Merkitystä on sillä, että teorioita on esimerkiksi 100 kappaletta. Viesti kuuluu: sen täytyy olla salaliitto, koska näin moni on päätynyt tälle kannalle!

Mikä on salaliitto? Se on määrityskysymys, johon Sivelänkin mielestä on vaikea vastata. Mikä on haihattelua tai suoranaista hölynpölyä, missä on edes siteeksi totta, ja missä on oikeaa salaliittoeliksiiriä? Voidaan myös kysyä, missä liikkuu terveen kritiikin raja.

Sivelä lainaa Kielitoimiston sanakirjaa, jonka mukaan salaliitto on ”kahden tai useamman henkilön salainen sopimus määrätavoitteista, varsinkin poliittisesta rikoksesta, salahanke”.

Ketkä ovat herkkiä omaksumaan salaliittoteorioita? Sivelän käyttämien lähteiden mukaan sellaiset ihmiset, jotka tuntevat, etteivät hallitse asioita, mutta haluavat vaikka väkisellä luoda kuvan itselleen tilanteen hallinnasta (eli muodostavat tarvittaessa omasta päästään ratkaisun). Mukana voi olla hysteeristä pelkoa tuntemattoman edessä. Oman käsitykseni mukaan ihmiset, jotka sietävät epävarmuutta (sitä, että ”tapaus on avoin”) eivät retkahda salaliittoteorioihin kovin herkästi.

Sivelän mainitsemista todellisista salaliitoista nostan tässä esille kaksi, joihin olen itsekin perehtynyt. Ns. Tonkinin lahden välikohtaus (kaksiosainen välikohtaus 2. ja 4. 8. 1964) laukaisi välillisesti Vietnamin sodan. Pohjois-Vietnamin väitettiin tulittaneen amerikkalaisia hävittäjäaluksia Pohjois-Vietnamin rannikon tuntumassa, kuitenkin aluevesirajan ulkopuolella. Olen pyrkinyt nauhoitetuista keskusteluista (jotka ovat osin kuultavissa tänäkin päivänä youtubesta) kenraalien kesken, ja kenraalien ja puolustusministeriön kesken, saamaan selvyyttä, mikä oli todellinen tilanne. Loppupäätelmä on, että laukauksia ei ammuttu, mutta asia vietiin kongressiin todistettuna tapauksena, joka lähes yksimielisesti päätti kantanaan, että ”aggressioon” oli vastattava.

On vaikea sanoa, kuinka tarkoitushakuista toiminta oli kenraalien puolelta, koska nauhoista voi päätellä, että armeijan johto oli itsekin epävarma, oliko hyökkäystä tapahtunut (epäiltiin tutkaheijastuksia ym.). Sen sijaan puolustusministeri McNamaran toiminta on asetettu voimakkaasti kyseenalaiseksi, koska hän vähintäänkin epävarmoin tiedoin vei asian presidentille todistettuna asiana. Presidentti käynnisti amerikkalaisten lentokoneiden pommituslennot - kongressin hyväksynnän saatuaan - Pohjois-Vietnamin alueelle (reagointi amerikkalaisten puolelta oli tosin aluksi maltillista ja varsinaisesti sota käynnistyi vasta tammi-helmikuun vaihteessa 1965). Tapaus osoittaa, miten selvänkin harhautuksen (salaliiton) piirteet täyttävä tapaus on joiltakin osin hämärä.

Toinen tapaus muistuttaa hämäävästi Tonkinin lahden välikohtausta. Kysymys on Mainilan laukauksista, jotka toimivat verukkeena talvisodan syttymiselle. Neuvostoliitto väitti, että Suomen puolelta oli tulitettu venäläistä asutusta ja sen oli pakko vastata tuleen. On pystytty todistamaan, että suomalaisten aseiden kantama ei yltänyt Neuvostoliiton osoittamiin paikkoihin, niinpä ainoa selitys on, että Neuvostoliitto halusi tekosyyn käynnistää sota, koska Suomi ei edeltäneissä neuvotteluissa suostunut itäisen naapurin vaatimuksiin.

Sivelä toteaa, että samat ”arkkikonnat” (FBI, CIA, juutalaiset, antisemitistit….) kulkevat salaliittoteorioiden läpi. Muistuu mieleen, kun luin Kennedyn murhan selvittämiseksi asetetun Earl Warrenin komission raportin, jossa todistajana kuultu Jack Ruby (Kennedyn murhaajan Lee Harvey Oswaldin murhaaja) loihti presidentin murhan ympärille mahtavan juutalaisvastaisen salaliiton, josta hänen piti päästä heti keskustelemaan presidentti Johnsonin kanssa (oli se niin järisyttävä asia!). Ruby esitti, että hän hyppäisi samaan lentokoneeseen Earl Warrenin kanssa sitten, kun tämä seuraavan kerran pistäytyy Washingtonissa (Ruby oli vankilassa samaan aikaan Oswaldin murhasta!). Earl Warren teeskenteli ottavansa vakavasti Rubyn sanat samaan aikaan, kun salaliittoteorioitsijat ihan oikeasti ottivat vaarin suuruudenhullun ja suunnattoman esiintymishaluisen Rubyn puheista. Tässä on esimerkki yhdestä salaliittoteorioihin vihkiytyneen ryhmän edustajasta: ihminen on kliinisesti terve, mutta silti akuutisti pois tolaltaan.

Käyn ohessa kursoorisesti läpi Sivelän kertomuksen John F. Kennedyn murhasta, koska olen siihen itsekin perehtynyt. Sivelä perehdyttää lukijan pariin keskeiseen murhan salaliittoteorian esittäjään, nimittäin Mark Laneen ja Jim Garrisoniin ottamatta kuitenkaan lopullisesti kantaa puolesta tai vastaan. Kummankin teoriat ovat kyllä kestämättömällä pohjalla. Sivelä juoksuttaa kirjassaan murhatapahtuman läpi ”vannoutuneen John F. Kennedy -harrastajan” Janne Patosalmen. Onnittelen Sivelää valinnasta, sillä Patosalmi osoittautuu lopulta voittopuolisesti salaliittoskeptikoksi.

Sivelä mainitse kaksi keskeistä lähdettä myöhemmästä salaliitotutkimuksesta, nimittäin Gerald Posnerin teoksen ”Case Closed” ja Vincent Bugliosin toistaiseksi perusteellisimman murha- ja salaliittoanalyysin ”Reclaiming History: The Assasination of President John F. Kennedy (2007), jossa hän 1600 sivun jälkeen päätyy ehdottomasti kannalle, jossa murhaajia oli yksi, ja murhaaja oli Lee Harvey Oswald.

Sivelä välttää ottamasta lopullista kantaa miltei kaikkiin esittelemiinsä tapauksiin, myös Kennedyn murhaan. Hän olisi toki voinut esittää vastakritiikit esittelemilleen Kennedyn murhateorioille: Hän kertoo ns. magic-bullet -teorian (johon Oliver Stone virheellisesti perusti salaliittoelokuvansa), mutta ei kerro, että se on osoitettu vääräksi, koska Kennedy ja kuvernööri Conally eivät istuneet täsmälleen peräkkäin vaan viistosti ja eri korkeudella tuoleillaan toisiinsa nähden. Luoti ei voinut mitenkään vikurrella väitetyllä tavalla.

Sivelä mainitsee myöhemmin nimetyn salamurhakomitean teettämän ääninauha-analyysin, jonka mukaan laukauksia oli neljä, mutta esittelee vain laimeasti virallisen ”vastatutkimuksen”, joka yksiselitteisesti osoittaa, että laukauksia oli kolme.

Olen käsitellyt Kennedyn murhaa huomattavasti seikkaperäisemmin blogikirjoituksissani ”Kennedyn murha – epätodennäköinen salaliitto” (13.11.2013), ”Kennedyn murha - salaliittoteorioiden ehtymätön pankki” (23.3.2012), ”Salaliittoteorioiden sietämätön houkutus” (24.6.2015), ”Tapaus Jack Ruby – pikainen matka ihmismielen syövereihin” (24.11.2013), ”Taikaluodeista todellisiin luoteihin” (17.11.2013). Yleisemmällä tasolla olen käsitellyt aihetta kirjoituksessani ”Miksi salaliitoteorioita tarvitaan?” (15.5.2014).

William Manchester teki Kennedy-elämäkerran 1960-luvulla. Osuvasti hän toi esille, että jos toiselle puolelle asetetaan 6 miljoonaa murhattua juutalaista ja toiselle puolelle valtava natsihallinto, vallitsee tasapaino: vain noin suunnaton rikollinen koneisto voi saada aikaiseksi noin suuren rikoksen. Mutta jos asetetaan toiselle puolelle Kennedy (maailman mahtavin mies), ja toiselle puolelle Oswald (elämässään epäonnistunut mitättömyys), vallitsee täydellinen epätasapaino. Miten voi niin mitätön henkilö kuin Oswald surmata niin merkittävän hahmon kuin Kennedy ? Ei mitenkään! Niinpä murhaajan puolelle on pakko lisätä suurisuuntainen salaliitto, jotta saataisiin tasapaino aikaiseksi!

Annetaan viimeinen puheenvuoro Lee Harvey Oswaldin veljelle Robert L. Oswaldille: "Ei ollut mitään salaliittoa, salaliitto oli Lee Oswaldin pään sisällä".

::::::::::::::::::::::::::

Salaliittoteoriat elävät kirjoissa (”Da Vinci -koodia” on myyty yli 80 miljoonaa kappaletta) ja netissä. Ne ovat myös suosittuja elokuvien aiheita. Olen suhtautunut varsinkin todellisten historiatapahtumien elokuvatulkintoihin erittäin kriittisesti, koska ne muokkaavat historiatietoja – eivätkä läheskään aina objektiiviseen suuntaan. Mainittakoon esimerkkeinä Kuuban kriisiä käsittelevä elokuva ”Kolmetoista päivää” ja Oliver Stonen ”JFK”).

Sivelä käy läpi salaliittoteoriat eteläafrikkalaisista aids-uskomuksista ja Estonian uppoamisesta, WTC-tornien tuhoutumiseen ja edelleen ensimmäiseen miehitettyyn kuulentoon ja Orson Wellesin vuoden 1938 radiokuunnelmaan ”Maailmojen sota” saakka. Oma lukunsa ovat ufo-havainnot, Elvis Presleyn kuolemattomuus (”Elvis elää!”), prinsessa Dianan ja Marilyn Monroen kuolemat ja lukemattomat juutalaisuuteen liittyvät salaliitot….. Vielä Sivelä käsittelee ilmastonmuutokseen liittyvät salaliittoteoriat, samoin kuin rokotteisiin liittyvät epäilyt niiden sivuvaikutuksista.

Kirjoittaja käy läpi salaliittotematiikka suomaisen Riikka Söyringin kautta yllättävänkin paljon palstatilaa uhraten. Söyring on salaliittoteorioihin vihkiytynyt henkilö. Käsittääkseni Sivelä haluaa esitellä salaliittomyönteisen henkilön - hänen ajattelunsa logiikan - lukijoilleen.

Sivelä puuttuu avainasiaan, kun hän toteaa, että salaliitoilla rakennetaan täydellinen maailma yksityiskohtineen tukemaan esitettyä teoriaa. Tästä syntyy myös helposti epäily: maailma ei voi olla noin täydellinen!

Itse olen soveltanut mielessäni em. näkökohtaa esim. Kennedyn murhan salaliittoepäilyihin. Kun Kennedyn ruumis tuodaan sairaalan lääkärit tekevät väitetysti lähes tulkoon kaikki virheet, mitä on mahdollista tehdä. Tässä ei tarvita paljoa mielikuvitusta, kun voitiin esittää epäily, että virheitä tehtiin tahallaan. Miten tätä voi selittää? Selitän sen siten, että jälkikäteen tapahtumat voidaan rekonstruoida salaliittoepäilijän mielessä täydellisen toimenpidejärjestyksen mukaisesti: näin PITI toimia täydellisessä maailmassa. Elävä elämä ei kuitenkaan etene niin. Hermostuksissaan lääkärit - nuo kaikkitietävät ihmiset – tekevät virheitä, kuten ketkä tahansa. Tässä ei ole mitään salaliittomaista.

Jack Ruby (alun perin Rubinstein) on loistava esimerkki ihmisestä, joka loihti päästään suurisuuntaisen juutalaisvastaisen salaliiton, jossa hän – ja vain hän – oli pelastamassa koko liittovaltion. Vihdoinkin hän – mitätön poliisiasemalla norkoilija, joka oli kaikkien kaveri – sai tilaisuuden osoittaa olevansa jotain muuta kuin striptease-klubin omistaja.

Jotain tällaista oli päässään ehkä myös Lee Harvey Oswaldilla – yksinäisellä luuserilla, joka halusi tehdä tarkemmin määrittelemättömän suurteon - pelastaa maailman. Oli kuitenkin vain yksi salaliitto ja se oli - kuten hänen järkiveljensä Robert Oswald totesi - hänen omassa päässään. Aivan kuten Jack Rubyllakin.

Sivelän kanta salaliittoihin?

Hän on johtopäätöksissään viileän varovainen. Hän ei asetu alttiiksi salaliittoteorioille herkästi, mutta ei toisaalta kielläkään niitä. Tutkija varjelee riippumattomuuttaan?!