Terrorismia italialaisittain: Punaiset prikaatit

Helsingissä asuva Anton Monti on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan Italian Punaisista prikaateista (”Punaiset prikaatit. Italian väkivaltaiset vuodet 1970-1988”, Into 2015). Teema on tietenkin ajankohtainen viime aikojenkin tapahtumien johdosta. Juuri nyt tapahtumien keskipisteenä ovat arabivaltiot, mutta vaikutukset ulottuvat kauaksi Eurooppaan, Venäjälle ja Yhdysvaltoihin.

Punaisten prikaatien terrorissa kuoli vuosien 1969 ja 1988 välillä peräti 491 ihmistä ja 1181 haavoittui. Aseellisia poliittisia hyökkäyksiä tehtiin 14 491. Kysymys oli miltei sisällissodan luonteisesta taistelusta. Monti puhuu ”matalan intensiteetin sisällissodasta”. Sodan uhrit olivat usein aivan syyttömiä itse tapahtumiin, he vain sattuivat omistamaan väärän virkapuvun tai olemaan attentaatin kohteeksi joutuneen instituution palveluksessa.…

Italian poliittinen kulttuuri poikkeaa dramaattisesti skandinaavisesta. Siksi meidän voi olla vaikeaa samaistua niihin olosuhteisin, josta terrori nousi. Mistä terrorismi sai alkunsa ja miksi? Ketkä olivat terroristeja? Mikä oli punaisten prikaatien yhteys saksalaiseen Punaiseen armeijakuntaan (RAF)? Kaikkia näitä teemoja suomalaistunut Anton Monti käsittelee.

Monti yhdistää terroristien taistelun toisen maailmansodan aikuiseen natsien vastaiseen taisteluun maan vapauttamiseksi fasisteista. Yhtymäkohtia on, ja on houkuttelevaa ajatella, että sota ei päättynyt vuonna 1945, vaan jatkui, kun maa ei siirtynytkään monien odotusten mukaisesti sosialismiin (ja kun kapitalismi tuotti pettymyksen ja yhteiskunnalliset olot säilyivät epävakaina). Toisaalta 1970-luvun vaihteen prikaatilaiset tekivät pesäeron fasismia vastaan taistelleisiin pohjoisitalialaisiin ”vanhoihin veteraaneihin”. Tosiasiassa ikäero ei ollut dramaattisen suuri: natseja vastaan taistelleet olivat viisissäkymmenissä seitsemänkymmentäluvulle tultaessa.

Jotenkin minulle jää käsitys, että Punaiset prikaatit sulautuivat italialaiseen yhteiskuntaan kuin mafia aikoinaan sisilialaiseen yhteiskunnalliseen rakenteeseen. Ei ollut rikollisia ja tavallisia kansalaisia erikseen: mafia oli osa yhteiskuntaa. Siksi sen juuriminen oli ja on niin vaikeaa.

Samalla tavalla Punaisten prikaatien sotilaat olivat tavallisia tehtaantyöläisiä. Tehtaissa vaikuttaneet kommunistit tiesivät prikaatilaisten läsnäolosta, heidän kuulumisestaan tehtaan työntekijöihin, heidän levittämistään julisteista, banderolleista jne. Oliko puolueeseen kuuluneiden ja prikaatilaisten välillä vain aste-ero?

Monti käy läpi prikaatien poliittista suuntautumista. Mitään yhtenäistä joukkoa ryhmittymä ei muodostanut. Kommunisteja jäsenet olivat, mutta minkä sortin kommunisteja? RAF syytti heitä stalinisteiksi, mutta saksalaiset itse saivat tukea sosialistisilta mailta. Pikemminkin italialiset kävivät omaa sotaansa, omista lähtökohdistaan, italialaisesta yhteiskunnasta nousevien teemojen pohjalta. Tästä huolimatta minulle jää hiukan avoimeksi, mikä oli punaisten prikaatien vallankumouksellinen päämäärä. Mikä oli lopullinen tavoite? Yhteiskunnan horjuttaminen verisillä attentaateilla?

Näissä blogikirjoituksissa olen usein keskittänyt huomioni ilmiöiden syntyvaiheisin, niin nytkin. Mikä sai nuoret miehet asettumaan yhteiskuntaa vastaan? Varmaan on syitä, jotka avautuvat vasta hyvin syvällisen Italian yhteiskuntaan porautuvan analyysin avulla, jos sittenkään. Sitä paitsi on muistettava, että terroristiryhmiä oli useampia, joiden tavoitteet ja toimintatavat vaihtelivat.

Punaisten prikaatien alkuvaiheen johtohahmon Renato Curcion avulla on mahdollista kurkistaa järjestön salattujen motiivien taakse. Selvää on, että työväestön perinteiset järjestäytymisen muodot (ammattiyhdistykset, puolueet) eivät riittäneet prikaatiaktivisteille. Luettiin marxilaisia teorioita, perustettiin kommuuneja, käynnistettiin opintopiirejä…..

Vuosi 1969 oli italialaisen terrorin avainvuosi. Italiassa siis realisoitui ”vuosi 1968” vasta seuraavana vuonna ja Montin mukaan se ”jatkui melkein kaksi vuosikymmentä”.

Terrorismin lähtökohdiksi voidaan hahmottaa joitakin yhteiskunnallisia syitä. Esimerkiksi työväenluokan ja maatyöläisten heikko asema (kova kuri työpaikoilla, poliisin kovat otteet) toimi yhtenä katalysaattorina. Välähdyksen tästä maailmasta tarjoaa Giuseppe De Santisin elokuva ”Katkeraa riisiä” (1952). Elokuvasta heijastuu luottamuksen puute ihmisten välillä.

Hyvin uskottavaa on, että viranomaisten väkivaltaiset toimet monien prikaatilaisten kotipaikkakunnilla 1960-luvulla toimivat katkeruuden lähteinä. Monille nuorille vaihtoehtoina olivat kirkko tai kommunistinen puolue. Väliin tuli länsimaisen kulttuurin läpimurto ja vapautuminen jäykistä rakenteista. Voimakas teollistuminen tarjosi joukkoliikkeille menestymisen mahdollisuuksia: työläisiä suorastaan virtasi tehtaisiin. Samaan aikaan keskustavasemmistolaiset voimat murtautuivat hallitukseen. Myös yliopisto-opiskelun laajeneminen tarjosi virikkeitä muualta maailmasta: työläisten lapset pääsivät yliopistoihin kuten muuallakin länsimaissa. Varmaan myös sopivien johtohahmojen ja persoonallisuuksien esiintulo juuri oikealla hetkellä vahvisti tulevien terroristien menestystä.

Punaisten prikaatien alkujuuret voidaan siis sijoittaa vuoteen 1968. Silloin tapahtui irtisanoutuminen perinteisten puolueiden rauhallisesta etenemisestä kohti sosialismia. Enää ei arkailtu: yhteenotot poliisien kanssa eivät välttämättä päättyneet opiskelijoiden tappioksi….

Vuoden 1969 tehdasvaltauksiin osallistui jopa 250 000 ihmistä. Ajankuva oli, että Fiatin Mirafiorin tehdas työllisti 55 000 työläistä, nyt se työllistää 5000……. Italialainen protesti ei ollut maailmoja syleilevä (Vietnam, kehitysmaat). Se oli täysin käytännöllinen: enemmän palkkaa, vähemmän työtä ja suorat päätösoikeudet työläisille ilman välikäsiä! Suora taistelu kapitalisteja vastaan!

Arpa oli heitetty, kun milanolaisessa pankissa räjähti pommi joulukuussa 1969 ja surmasi 17 ihmistä. Paluuta ei ollut, oli astuttu väkivallan tielle: Brescia: 8 kuollutta, Bologna: 85 kuollutta jne….

On vaikeaa saada kokonaiskäsitystä tapahtumista, sillä terroristiryhmiä eri tavoittein oli lukuisia. Myös oikeistoterrorismia esiintyi: tärkeää näytti olevan toisen osapuolen syyllistäminen omista väkivallanteoista.

Kaiken lisäksi myös sotilasvallankaappauksia suunniteltiin useita kertoja työläisten kapinoinnin tukahduttamiseksi…..

Kommunistinen puolue haki historiallista kompromissia. Heidän myötäsukaisena partnerinaan toimi kristillisdemokraattien Aldo Moro. Ei siis ihme, että Moro valikoitui väkivaltaisen kaappauksen kohteeksi.

Kirjassa käsitellään yksityiskohtaisesti entisen pääministerin Aldo Moron äärimmäisen väkivaltainen kidnappaus vuonna 1978, ja 55 päivän vankeus prikaatin ”vankilassa”. Kaappausta johti Punaisten prikaatien huomattavin johtaja Mario Moretti. Tilanteen paradoksi oli siinä, että ns. laillinen yhteiskunta ei suostunut keskustelemaan lainkaan vaihtokaupasta tai terroristen motiivien pohjalta mistään kompromissista. Punaiset prikaatit jäivät turhautuneina ottamaan yhteyksiä viranomaisiin ja poliitikkoihin eri tahojen kautta päästäkseen kiipelistä, johon he olivat itsensä saattaneet. Itse Aldo Moro käyttäytyi rauhallisesti, kohtaloonsa alistuen, ymmärtäessään, että hänen oma puolueensa kristillisdemokraatit olivat hänet hylänneet. Montin kuvaus on äärimmäisen pelkistetty ja lukija voi vain neuvottomana todeta asioiden etenevän kohti vääjäämätöntä lopputulosta…. Morettin kumppanit eivät olleet lainkaan varmoja, että Moron kohtalo piti ratkaista väkivaltaisesti. Lopulta Morettin täytyi tappaa Moro henkilökohtaisesti….

Montin kirjan pääargumentiksi terrorismille nousee ”petetyn vallankumouksen” kertomus, johon aivan kirjoitukseni alussa viittasin. Kommunistipartisaanit vapauttivat vuonna 1945 suuria maa-alueita saksalaisilta. Ne tekivät sen ennen liittoutuneiden saapumista. Partisaanit tulkitsivat, että rauhanoloihin palaaminen merkitsi samalla palaamista sotaa edeltäneeseen vanhojen omistajasukujen tehdasomistukeen. Myös monet poliisit ja virkamiehet säilyttivät asemansa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Partisaanit kokivat, että fasismin vastainen vallankumous petti heidät. Partisaanit kätkivät aseita ja lahjoittivat niitä myöhemmin Punaisten prikaatien jäsenille…. Todistettavasti Aldo Moron kidnappauksessa käytetyt aseet olivat vanhoja kätköaseita.

Monti tuo myös esille, että vaikka terrorin pääsyyt kumpuavatkin Italian maaperästä, on Che Guevaran opeilla ja niiden muokkauksella jokin ansio tapahtumiin: pienten ryhmien esimerkillä oli tarkoitus sytyttää vallankumouksen roihu.

Punaiset prikaatit jäävät Euroopan historiaan suurimittaisena terrorijärjestönä. Jos arvailisin itse, mikä oli heidän avainmotiivinsa, niin ehkä lähtisin etsimään sitä omistajuudesta. Kysymys oli maan, tilojen ja tehtaiden omistajuudesta käydystä taistelusta. Kysymys oli myös siitä, kenellä on oikeus kirjoittaa tuon ajan historiaa: kuka ansaitsee kunnian saada palkkion Italian hyväksi tehdyistä uhrauksista.