Haukka-Wahlroos vastaan kyyhky-Bernanke

Björn Wahlroos puhuu ”konsensuaalisesta mössöstä” viitatessaan inhoamaansa konsensusyhteiskuntaan. Konsensuksen oleellinen sana on sopiminen. Sen olemme viime aikoina kuulleet lukemattomia kertoja hallituksen iskulauseen - tuottavuusloikan - yhteydessä.

Konsensus ei voi menestyä olosuhteissa, joissa sen ympäristö on sekava, päättämätön tai talouskurimuksen vallassa. Konsensus on siis mielestäni hyvin tavoiteltava tilanteessa, jossa eväät yhteistyöhön ovat olemassa. Konsensuksen edut ovat suuremmat kuin sen mukanaan tuomat väitetyt ”jäykkyydet”. Meillä on kuitenkin ihmisiä, jotka - Wahlroosin tapaan - ovat periaatteessa työmarkkinoiden ja valtiovallan sopimukseen pyrkivää yhteistyöhenkisyyttä vastaan.

Konsensusta uhkaavat samat seikat, jotka ovat taakkana nykyiselle taloudelle. Yksi näistä on Venäjän kaupan notkahtaminen, toinen Euroopan talouden alavireisyys, kolmas on globalisaation aiheuttama kilpailu ja vasta neljäntenä minun laskuissani on kustannuskilpailukyvyn heikkoudet. Menestyvät tuotteet puuttuvat vientimarkkinoilta. Tässä mielessä on totta, että Nokian menestys parhaimmillaan (sen liikevaihto hipoi Suomen valtion budjettia) harhautti luulemaan, että yleinen kilpailukykymme on korkealla tasolla.

Miten huonosti meillä menee? Joidenkin päättäjien ja median edustajien mielipiteitä kuunnellessa tulee johtopäätökseen, että toivo paremmasta on menetetty. Kolme kansainvälistä luottoluokittajaa eivät ”taivu” suomalaisten ekonomistien ja hallituksen tahtoon, että meillä menee dramaattisen huonosti. Sen pitäisi näkyä A-kirjaimien määrässä kuulemma paljon nykyistä selvemmin. Eivätkö ulkopuolelta tulevat arviot kuitenkin suhteuta tilannettamme muiden maiden tilanteeseen? Suomen velanmaksukykyyn luotetaan.

Wahlroos moittii hallituksen tuottavuusintoilua tai tarkemmin sanottuna keinoja, joita käytetään tuottavuuden parantamiseen. Kuulun myös kriitikoihin, joiden mielestä hallitus näpertelee tuomarina työnantajan ja työntekijöiden välisten asioiden parissa.

Wahlroos tosin tuomitsee kokonaan valtion osallistumisen tuottavuustalkoisiin turhana. Hänen mielestään vain investoinnit ja työn teossa onnistuminen takaavat työn tuttavuuden korkean tason. Mitenkähän on? Hallitus voi luoda paremmat edellytykset investoinneille. Samoin se voi tukea työn tuottavuuden kasvua panostamalla koulutukseen ja tutkimukseen. Miten muuten on mahdollista esim. Etelä-Korean menestys? Myös Suomen nousuun toisen maailmansodan jälkeen vaikuttivat ratkaisevasti valtion panostukset teollisuuteen.

Ajat ovat muuttuneet, sanovat monet. Eivät ole. Pienen harvaanasutun ja pitkien etäisyyksien maan täytyy valjastaa kaikki voimavaransa paremman tulevaisuuden eteen, ei kahta sanaa. En usko, että valtion toimenpiteet ovat turhia, vääriä ne kyllä voivat olla, kuten ylityökorvausten leikkaukset olivat. Hallitus on rakentanut uskomattoman pitkän ketjun esimerkiksi sairaslomapalkkojen leikkausten vaikutuksista viennin edistämiseen.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Björn Wahlroos haastatteli Yhdysvaltain keskuspankin entistä pääjohtajaa Ben Bernankea Nordic Business Forumissa. Oli mielenkiintoista panna merkille, miten eri tavalla herrat ajattelivat maailmanmenosta.

Ensin hieman taustaa. Ben Bernanke oli FEDin johtokunnassa 2002-2005 Alan Greenspanin ollessa puheenjohtaja. Juuri noina vuosina kehittyi Yhdysvaltain asuntokupla. Hinnat saavuttivat huippunsa vuoden 2006 syksyllä. Samana vuonna Greenspan siirtyi eläkkeelle vahvassa uskossa ”tehokkaiden markkinoiden teorian” (hiukan yksinkertaistaen: kun jokainen yksilö käyttäytyy rationaalisesti, seuraa siitä järkiperäinen käytös markkinoilla kokonaisuudessaan) toimivuuteen. Finanssikriisissä kuitenkin kaikkein alhaisimmat vaistot nousivat päällimmäisiksi. Ahneus ja moraalikato paljastivat ihmisen todellisen luonteen ja muuttivat radikaalisti käsitystä sääntelyn tarpeesta. Alan Greenspan myönsi virheensä (hän sanoi että ”ajattelussani oli virhe”) oltuaan kongressin kuultavana syksyllä 2008. Ja tuo virhe oli juuri sokea uskominen tehokkaiden markkinoiden hypoteesiin.

Ben Bernanke otti opikseen. Suuren laman asiantuntijana hän tajusi yhtäläisyydet kahden ajankohdan romahduksen välillä (1930-luku, 2000-luku) ja käynnisti poikkeukselliset toimenpiteet, joiden seurauksena USA:n talous on tällä hetkellä jaloillaan.

Ben Bernanke piti varansa Nordic Business Forumin haastattelussa esittäen – tapansa mukaan - hyvin maltillisia mielipiteitä, vaikka haastattelija yritti ärsyttää vierastaan räväköihin wahlroosilaisiin lausuntoihin. Hän mm. ilmoitti haluavansa pitää verot ennallaan irtisanoutuen periamerikkalaisesta verot alas -propagandasta. Bernanken tavoitteena on selvästi tasapainoinen yhteiskunta ilman suuria tuloeroja. Bernanke myöntää ”yhden prosentin ongelman” olemassaolon (tulojen ja varallisuuden keskittymisen pienelle vähemmistölle). Hän myöntää keskiluokan elintason taantumisen ja koulutuksen heikkouden. Tässäkin hän edustaa kansakunnan ja kansalaisten kokonaisedun tarkastelua.

Bernanken mielestä Euroopan ongelmien keskeinen syy on toimenpiteiden hitaus. Keskuspankin ei hänen mielestään – saksalaisten painostuksesta – annettu toimia riittävän ripeästi. Bernanke kaatoi – kuten monet muutkin liberaalit - osan Euroopan ongelmista saksalaisten heikon kulutuskysynnän syyksi.

Hänen kotimaansa todellakin tarjoaa esimerkin ripeästä reagoinnista. Olen näissä blogikirjoituksissani arvostellut Yhdysvaltoja hyvinkin voimakkaasti, mutta se täytyy sanoa, että kun ensin oli ajettu finanssikriisissä täysillä karille, ryhdyttiin onnettomuuden jälkeen ripeästi korjaamaan aiheutuneita vahinkoja elvyttävällä rahapolitiikalla. Bernanke kannatti Wahlroosin harmiksi Mario Draghin toimia. Hän on todella ymmärtänyt ja sisäistänyt Yhdysvaltain keskuspankin 1930-luvun kiristävän politiikan virheet.

Demokraattisesti hallitussa maassa siis pystytään haluttaessa myös nopeisiin toimiin, vaikka usko eurooppalaisen demokratian toimivuuteen tässä mielessä onkin horjunut viime aikoina.

Myönteistä oli kuulla Bernankelta kritiikkiä liian kiristävää talouspolitiikkaa vastaan. Ainakaan periaatteessa Bernanke ei asettunut elvytystä vastaan, ei ainakaan niiden valtioiden osalta, joilla on siihen varaa. Wahlroosille mahtoi olla pettymys, kun Bernanke ei lähtenyt mukaan hänen johdatteluihinsa. Bernanke osoitti tässäkin haastattelussa itsenäisyytensä taloudellisessa ajattelussaan.

Olemme mielenkiintoisessa tilanteessa, kun rahan pumppaaminen markkinoille ei ole käynnistänyt inflaatiota, vaan markkinoille tulvinut raha on hakeutunut osakkeisiin, joissa on nähty kuplamaisia piirteitä. Tarina on siis kesken.