Olen aina kieltäytynyt asettamasta nuoruuden suosikkejani Beatleseja ja Rolling Stoneseja vastakkain. Mitä se hyödyttää? Rollareissa minua viehättää heidän uransa ”kivikausi”, varhaiset vuodet. Kuuntelin heitä singleiltä heti 1964-1965, mutta oikeastaan minua kiinnostivat noiden alkuaikojen EP:t ja LP:t, jotka eivät tuolloin olleet saatavilla – tai olivathan ne, mutta kaukana kaupunkien levykaupoissa. Niitä kirkonkylän poika vain harvakseltaan pääsi hyödyntämään. Niinpä löysin Rollareiden alkutuotannon vasta muutamaa vuotta myöhemmin 60-luvun jälkipuoliskolla.
Yritin eläytyä siihen bluesin ja varsinkin rhythm and bluesin maailmaan, jota he edustivat. Ehkä enemmän kuin mikään bändi, Rollarit mahdollistivat B.B Kingin, John Lee Hookerin ja vastaavien nousun eurooppalaisten ja tavallisten amerikkalaisten nuorten kuultavaksi. Se, että rhythm and blues nousi juuri Rollareiden ja monien muiden ansiosta levylistoille, mahdollisti ainakin osaksi soul-musiikin läpimurron vuosina 1964-65.
Rolling Stonesista on luotu kuva paheellisena yhtyeenä. Noiden vuosien (karkeasti ottaen 1964-1970) jälkeen monet yhtyeet ovat olleet toki paljon sekoilevampia. Rollarit itse loivat imagonsa, eikä voi välttyä ajatukselta, että paljolti tarkoitushakuisesti. Joskus yhtyeen suurimpana ihmeenä on pidetty sitä, että Keith Richards, 72 on yhä hengissä.
Kaksikko Jagger-Richards (”s” ilmestyi sukunimen perään vuonna 1978) oli ja on yhtyeen johtokaksikko. Kysymys on rockin historian yhdestä menestyksekkäimmistä säveltäjä-sanoittaja -parivaljakoista. Varsinkin alkuaikoina yhtyeen musiikkityyliin vaikutti merkittävällä tavalla Brian Jones, multi-instrumentalisti, joka kuitenkin vähitellen joutui sivuun yhtyeen hittilinjasta pyrkiessään pitämään kiinni bluespohjasta.
Rolling Stonesit muistetaan 60-luvun puolessa välissä heidän kansainvälisistä läpimurtobiiseistään ”The Last Time” ja ”Satisfaction” . Vajaat pari vuotta myöhemmin yhtye esiintyi Ed Sullivan showssa, jossa isäntä vaati kaksinaismoralistisesti, että hittisingle ”Let´s Spend the Night Together” on laulettava muodossa ”Let´s Spend Some Time Together”. Youtube-tallenteelta voidaan todeta tänäkin päivänä, että Mick Jagger noudattaa käskyä, tosin muljauttaen silmiään merkitsevästi ratkaisevassa kohtaa kappaletta. Vähän myöhemmin Sullivan määräsi Doorsin Jim Morrisonin laulamaan ”Light My Firen” riimin “Girl, we couldn’t get much higher” muodossa “Girl, we couldn’t get much better”. Doors ei totellut ja sai porttikiellon ohjelmaan. Ihanan vanhanaikaisen vastenmielistä!
Mutta nyt sukellamme kivikauteen….
Rolling Stones perustettiin vuonna 1962. Ensimmäiset 12 kuukautta kuluivat enemmän tai vähemmän säännöllisesti keikaillen. Ohjelmistossa oli rhythm and bluesia, bluesia, pop-kappaleita, kaikki covereita muiden alkuperäiskappaleista. Heidän ensimmäinen singlensä julkaistiin kesäkuussa 1963. Se oli Chuck Berryn ”Come On”. Yhtyeellä oli jo tuolloin helposti tunnistettava tyyli. Toinen single olikin sitten Lennonin ja McCartneyn sävellys, marraskuussa 1963 julkaistu ”I Wanna Be Your Man”. Kolmas single oli erinomainen versio Buddy Hollyn kappaleesta ”Not Fade Away”. Viime mainittu oli yhtyeen ensimmäinen tuntuva hitti nousten Englannin listoilla sijalle kolme. Sitten tulivatkin (1964) ykköshitit ”It´s All Over Now” ja hidas ”Little Red Rooster”. Viime mainittu hämmentää vieläkin. Onko koskaan listojen kärjessä ollut bluesimpaa kappaletta slide-kitaroineen? Kysymys on Willie Dixonin kirjoittamasta ja Howlin´ Wolfin alun perin levyttämästä blueskappaleesta.
Tuohon aikaan yhtye nousi maailmanlaajuiseksi suuruudeksi, jos onnistui läpäisemään USA:n kivikovat markkinat. Tämä onnistui Vierinkiviltä vuonna 1964 Yhdysvaltojen markkinoilla julkaistun Irma Thomasin sinkun ”Time Is On My Side” avulla, josta on tullut yksi yhtyeen tunnusmelodioista. Aika on todella ollut yhtyeen puolella! Yhtyeen toinen single Yhdysvalloissa oli top twenty -hitti ”Heart of Stone”. Varhaisvuosien tarinamme päättyy Englannin singletilaston ykköshittiin ”The Last Time” (julk. helmikuussa 1965), joka oli yhtyeen läpimurtohitti myös Suomessa. Se oli merkittävä kappale myös siksi, että se oli Jaggerin ja Richardsin omaa tuotantoa.
Ensimmäinen EP (singlen ja LP:n välimuoto) julkaistiin tammikuussa 1964. Se sisälsi cover-version mm. Barrett Strongin kappaleesta ”Money”. Sattumalta myös Beatles on levyttänyt tämän varsin tunnetun kappaleen. Lähestymistapa on erilainen, mutta molemmat ovat hyviä. Stonesien versio on hyvin persoonallinen rollarimainen, kiihkeäsävyinen kappale. Beatlesien paras versio kappaleesta on Tukholmassa (!) radiota varten tehty erinomainen äänitys.
Samalla EP:llä ovat myös Arthur Aleksanderin tunnettu pop-kappale ”You Better Move On” ja Leiber&Stollerin yhtä tunnettu ”Poison Ivy”.
Toinen EP (1964) oli nimeltään ”Five by Five”, jossa olivat mm. vetoavasti esitetty balladi ”If You Need Me” (Pickett/Bateman) ja Chuck Berryn ”Around and Aroundista” tehty todella sytyttävä versio.
Kolmas EP olikin sitten live-EP ”Got Live If You Want It” (kesäkuu, 1965). Se oli yhtyeen viimeinen virallinen EP. Se sisältää mm. Hank Snown kappaleet ”I´m Moving On” ja ”I´m Alright”. Sekaannusten varmistamiseksi (!) saman niminen LP levy julkaistiin USA:ssa vuonna 1966.
Yhtyeen ensimmäinen LP, nimeltään ”The Rolling Stones”, julkaistiin Englannissa huhtikuussa 1964 (Yhdysvalloissa nimellä ”The Rolling Stones – England´s Newest Hit Makers”). Se oli pääosin r&b-albumi. Albumi on tärkeä myös sen takia, että sillä on yhtyeen ensimmäinen oma kappale ”Tell Me”, varsinainen iskusävelmä! LP sisältää version kappaleesta ”Route 66” (mielestäni ehkä paras versio tästä kappaleesta, Eeron ja Jussin tulkinta on cover Rollareiden versiosta). Muita LP:n raitoja ovat mm. ”Carol” (Chuck Berry), ”Walking the Dog” (Rufus Thomas), blues-klassikot ”I Just Want to Make Love to You” (Dixon), ”Mona” (McDaniel), ”You Can Make It If You Try” (Jarrett) ja ”I´m a King Bee” (Harpo) sekä ”Can I Get a Wittness?” (Holland/Dozier /Holland).
Toinen albumi, ”Rolling Stones No 2” julkaistiin tammikuussa 1965 (Yhdysvalloissa hiukan eri koosteella nimellä 12 x 5) ja sisälsi mm. kappaleet ”Everybody Needs Somebody to Love” (Solomon Burke), ”Time Is on My Side”, ”Pain in My Heart” (Allen Toussaint), ”Off the Hook” (Jagger/Richards) ja ”Susie Q” (Hawkins/Lewis/Broadwater).
Kolmas LP oli nimeltään ”Out of Our Heads” (Yhdysvalloissa julkaistiin välissä ”The Rolling Stones, Now!” -LP, jossa oli lähes tulkoon samat kappaleet kuin muilla yhtyeen Englannissa julkaistuilla levyillä). ”Out of Our Heads” (julk. syyskuu 1965/UK) sisältää sekin pääosin cover-versioita muilta artisteilta, kuten ”Mercy Mercy” (Covay/Miller), ”That´s How Strong My Love Is” (Roosevelt/Jamison), Cry to Me (Russell)……
Vasta seuraava albumi ”Aftermath” sisälsi vain Jagger/Richards -sävellyksiä.
Kaikki albumit olivat jättiläismenestyksiä.
Olen vieläkin sitä mieltä, että monet yhtyeen parhaista kappaleista – vaikka suureksi osaksi ovatkin cover-versioita amerikkalaisten säveltäjien ja artistien kappaleista – ovat noilta vuosilta. Yhtyeen lukuisat suuret menestykset tulivat toki myöhemmin enkä aseta niiden vaikutusta yleisöön mitenkään kyseenalaiseksi. Olen vain viehättynyt Rollareiden pioneerityöstä, koska siinä kunnioitetaan mustan musiikin alkuperää, johon heidänkin menestyksensä pohjautui.
Samalla voitaneen kirjoittaa muistokirjoitukset EP-levylle (jonka taru taisi loppua 1960-luvun puolessa välissä), vinyylisinglelle, ja viimeksi myös LP:lle. Viime vuonna taidettiin Englannissa myydä enää pari miljoonaa LP:tä kaiken kaikkiaan, kun parhaina aikoina pelkästään muutama kärkialbumi saattoi yltää yhteensä samaan määrään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti