Kasvupolitiikkaa, innovaatioita ja digitalisaatiota

Nykyinen hallitus toisaalta leikkaa palveluista ja toisaalta edistää innovaatioita. Yhtäältä näkemys näyttää olevan, että leikkaamalla palkoista luodaan kasvun (bkt ja vienti) edellytyksiä. Vielä voidaan tuoda esille lähestymistapa, jossa leikataan ”normaalipalveluista” ja kohdistetaan leikkauksista kertyvät resurssit tiettyihin kapea-alaisiin kehittämiskohteisin (kärkihankkeisiin).

Joseph Stiglitziä lainaten ”tässä lyödään vetoa siitä, että vientisektori elpyy nopeammin kuin kotimainen sektori surkastuu”. Mittaamisen ongelmat ovat sitten erikseen: jos talous kasvaa vuonna 2016 esimerkiksi 1,5 prosenttia, niin työllisyys voi elpyä hieman ilman, että hallituksen toimet ovat vielä ehtineet vaikuttaa suuntaan tai toiseen. Onnistumisen anastajia varmaan riittää! Keskityn seuraavassa tiivistetysti kasvuideologioiden erittelyyn.

Kanava-lehdessä 6/2015 artikkelissa ”Selviääkö Suomi digimurroksesta?” Tuomo Alasoini käsittelee em. problematiikkaa hyvin eritellen. Hän toteaa, että ”entisten menestystarinoiden varjo on pitkä. Innovaatiotoiminta keskittyy Suomessa edelleen liikaa vai olemassa olevien osaamisten ja liiketoimintojen kehittämiseen”. Edellä mainitusta seuraa usein loogisesti, että keskitytään kustannusleikkauksiin ja vastataan kilpailuun pitkittämällä olemassa olevien palvelujen ja tuotteiden elinkaarta. Julkisella sektorilla tämä merkitsee sitä, että tarjotaan palveluna samaa, mitä ennenkin, mutta heikennettynä. Tämä muistuttaa sinnittelyä ja henkiinjäämistaistelua.

Alasoini puhuu digitaalisista disruptoreista, joita ovat esimerkiksi Amazon, Apple ja Google. Ne ovat aiheuttaneet markkinamurroksen innovatiivisilla tuotteillaan: markkinat on määritelty uudelleen. Kaikki vanha, kuten Nokian tuotteet menettivät iskuvoimansa. Kysymys ei ole ensisijassa tuotteen laadusta vaan enemmänkin sen innovatiivisuudesta. Olisi siis sopeuduttava em. yhtiöiden luomaan ympäristöön.

Kasvupolitiikka on perimmältään innovaatiopolitiikkaa. Matti Pohjola määrittää tutkimuksessaan ”Työn tuottavuus talouskasvun lähteenä” eri tekijät seuraavasti: 1) Koulutus ja investoinnit henkiseen pääomaan, 2) Investoinnit koneisiin, laitteisiin ja rakenteisiin sekä 3) Teknologian kehitys (uudet tuotteet, uudet toimintatavat).

Sanalla sanoen puuttuu rohkeutta kehittää uutta. Monet heittävät retorisesti, että eihän valtio kehitä uusia tuotteita. Eipä tietenkään, mutta se voi luoda edellytyksiä kehittää niitä monellakin eri tavalla. Näyttää siltä, että ilman vahvaa yhteiskunnan panostusta uusia kansantalouden kannalta merkittäviä menestystuotteita tuotteita syntyy vain harvakseltaan.

Entä työpaikkatasolla? Itselläni on kokemusta innovointiryhmien pyörittämisestä työorganisaatiossa runsaastikin. Johtopäätökseni on, että ideointi on kohtalaisella tasolla, mutta toteutus tahtoo kaatua pienelle ryhmälle tai jopa yhdelle ihmiselle.

Yrityksiä pitäisi kannustaa aktiivisesti tukemalla kasvutalkoisiin, mutta tarvitaanko myös kovempaa painetta tavalla tai toisella? Yrityksillä on kiusausta siirtää valtiolta esim. verohelpotuksilla saatu liikkumavara osinkoihin työpaikkojen sijasta.

Väittelyssä korostuvat kustannuskilpailukyky ja säästöt. Itse palaan lopulta aina vientiin tarjottavaan tuotepalettiin. Tässä mielessä leikkaukset, jotka kohdistuvat koulutukseen ja innovaatiotukiin tuntuvat erityisen turhauttavilta. Olen ollut iloisesti yllättynyt SAK:n uutta luovista ehdotuksista parhaillaan käytävään kilpailukykykeskusteluun (esim. nollakorotus palkkoihin ja vienti edellä -palkkapolitiikka). Se ei edusta änkyrälinjaa, mistä SAK:ta on syytetty. SAK lienee leiponut esitystensä sisälle myös neuvotteluvaraa. Oli tärkeää, että Sipilä liikahti omista tavoiteasetelmistaan. Joustovaran synnyttämisessä käytettiin väitetysti kätilöitä hyväksi.

Hallituksen oma alkuperäinen esitys on esillä olleista malleista huonoimmasta päästä, koska sillä ei päästä tavoiteltuihin työllisyys- ja kasvutavoitteisin. Kuitenkin perusasetelma on edelleen ennallaan: hallituksen muutettu esitys vs. mahdollinen työmarkkinaosapuolien yhteinen esitys.

Samaan aikaan monet tahot harjoittavat kovaa painostuspolitiikkaa. Mm. Kauppalehti uutisoi uhkailevaan sävyyn, että ”on ….. vain ajan kysymys, milloin EU ottaa Suomen hampaisiinsa velkaantumisen tai rakenteellisen alijäämän vuoksi”. Näitä ”hampaisiin ottoja” on tapahtunut rutiininomaisesti kautta koko EU:n olemassaolon aikana. Niillä on turha pelotella ihmisiä.

Valtiovarainministeriön mukaan julkinen velka suhteessa bruttokansantuotteeseen kohoaa ensi vuonna 62,6 prosenttiin. Velan taso on suhteellisen matala eurooppalaisittain. Velan kasvuvauhti on ongelmallinen, mutta siinäkin voidaan nähdä positiivisena piirteenä, että julkisen talouden alijäämä suhteessa bkt:hen jää alle kolmen prosentin ensi vuonna. Alijäämän alentaminen on toki jatkossa yksi päätavoitteista.

Suomen talouden tie ylöspäin on hidas ja kivinen, mutta ei se lohduttomuutta lietsovilla puheilla parane. Tarvitaan konkreettisia tekoja ja optimistista asennetta.