Jukka Tarkalta on ilmestynyt teos ”Venäjän vieressä” (Otava, 2015), jossa hän perkaa Suomen turvallisuusympäristöä. Tämä on toinen blogikirjoitukseni, joka kumpuaa Tarkan kirjan pohjalta.
Tarkan mukaan Putin tutki virkakautensa aluksi (v. 2000) mahdollisuutta liittyä Natoon. Mieli muuttui nopeasti, kun ”äiti-Venäjän pyhyyteen kiinnittynyt ajatussuunta” vahvistui Venäjällä.
Tarkan ajattelussa tähtiajatuksena on, että Suomen liittoutumattomuus merkitsee Venäjän kannalta positiivista liittoutumattomuutta. Mitä tämä tarkoittaa? Oleellista Tarkan ajattelussa on, että kaikki, mikä voidaan liittoutumattomuudessa kääntää myönteiseksi Venäjän kannalta, on kielteistä Suomen kannalta. Sanoisin, että onpa asenteellista! Tarkka ei tyydy tähän, vaan sanoo Venäjän suhtautumista kaunaisuudeksi, kun Suomi haikailee Nato-yhteistyön syventämistä. Siis pelkkää kaunaa, eikö todellakaan mitään muuta? Tarkka hakee syntyjä syviä jopa toisen maailmansodan kokemuksista (Suomi osoitti taistelukykyä ja tuotti tappioita venäläisille). Tässä syy kaunaan.
Suomi on osa lännen ja idän välisiä suhteita, halusipa se tai ei. Yksi virstanpylväs länsi-itä suhteissa oli Yhdysvaltain ja Saksan Mihail Gorbatsoville vuonna 1990 antama lupaus, ettei Nato laajenisi Saksaa pidemmälle itään. Vuonna 1997 Bill Clinton ilmoitti Jeltsinille Helsingin tapaamisen yhteydessä, että Nato laajenee omien tarpeidensa mukaisesti ja mitätöi vuonna 1990 annetun - osin hiukan kiistanalaisen - suullisen lupauksen. Jeltsin katsoi olevansa pakotettu hyväksymään Clintonin diktaatin vastahakoisesti. On helppoa nähdä, että USA meni jo tuolloin niin pitkälle, että välittömästi Venäjän vahvistuessa Naton etenemisestä aiheutuu eripuraa ja etupiiritaistelua. USA käytti säälimättä hyväkseen Venäjän tuolloista heikkouden tilaa.
Jeltsin esitti yhden ehdon: Nato ei saa ottaa jäsenikseen entisiä – nyt itsenäisiä - neuvostotasavaltoja. Clinton ei suostunut tähän. Myös USA:ssa heräsi vastarintaa: muun muassa ulkopolitiikan Grand Old Man, yli 90-vuotias George F. Kennan piti Naton itälaajentumaa jättivirheenä. Naton laajeneminen alkoi muutaman kuukauden kuluessa Helsingin tapaamisesta.
Edellä mainitussa presidenttien tapaamisessa Helsingissä sovittiin tietyistä yhteistyörakenteista ja aluksi niiden toteuttamisessa edettiinkin. Pian molemminpuolinen epäluulo heräsikin. Venäjällä oli tarve käydä suurvaltatason neuvotteluja sen uuden nousevan suurvaltastatuksen merkeissä, mutta USA tarjosi agendalle vain yksityiskohtien käsittelyä. Venäjä tunsi itsensä nöyryytetyksi ja turhautui.
Isona asiana USA lupasi kuitenkin olla sijoittamatta ydinaseita ja tukikohtia uusien Nato-jäsenvaltioiden alueelle. Tämä oli kieltämättä avokas, ellei suorastaan elintärkeä lupaus suurvaltakonfliktin välttämiseksi.
Tarkka maalaa pian pirun seinälle. Hän loihtii Naton ja Venäjän yhteistyöstä varsinaisen peikon: Suomea uhkaa vaihtorahaksi joutuminen. Tapansa mukaan Tarkka kehittelee mielessään kaikki mahdolliset kauheudet ilman, että hän pystyy millään tavoin perustelemaan niiden toteutumismahdollisuuksia. Niinpä hän vie Naton ja Venäjän kaupat Suomea koskien niin pitkälle, että ”paljoa ei jäisi puuttumaan vuoden 1939 Molotov-Ribbentrop -sopimuksen luomasta asetelmasta”. Sitten hän huomaa itsekin menneensä liian pitkälle ja vetää takaisin hirveyksiään.
Tarkka lainaa Suomen ulkopolitiikan tutkijoiden hahmotelmia Venäjän aikeista vuodelta 2008 ja ne onkin perustetavissa: Venäjä pyrkii ensisijaisesti saamaan kunnioitusta ja kansainvälisen yhteisön hyväksyntää ja valvomaan Venäjän ulkopuolella olevien oman maan kansaisten etuja. Tutkijat arvioivat jännitteiden lievenevän, jos Venäjä vahvistuisi ja sen suurvalta-asema tunnustettaisiin. Uhkatekijät taas voimistuisivat, jos Venäjä pysyisi suhteellisen heikkona. Nämä ovat kaikki kennanilaisia totuuksia, jotka allekirjoitan.
Erityisen katkera Tarkka tuntuu olevan siitä suhtautumistavasta, jota Suomi osoitti Baltian maita kohtaan, kun ne liittyivät Natoon. Suomi vain ilmoitti Baltian maiden Nato-jäsenyyden lisäävän alueen vakautta, vaikka tosiasiassa - Tarkan mielestä - Suomen olisi pitänyt hypätä Nato-kyytiin yhdessä balttien kanssa. Nyt Tarkan mukaan Suomi suorastaan tarjoutui Venäjän etupiiriin.
Sitten Tarkka pääsee vauhtiin ja maalaa ison pirun seinälle: konfliktin syttyessä ”Suomi on todellisessa painajaistilanteessa”. Tämä johtuu siitä, että kumpikaan osapuoli ”ei tiedä”, mitä liittoumaton Suomi tekee ”pahan paikan tullen”: ”se, joka ei näytä lippua on vapaata riistaa!” Mitä tästä seuraisi? Tarkan mielikuvissa (tai mielikuvituksessa) Suomi joutuisi kahden rintaman sotaan Naton ja Venäjän väliin! En tiennytkään, että Suomelle avautuu mahdollisuus konfliktin tullen pitää hallussaan kolmannen maailmansodan avaimia? Huikea näkymä. Nyt kiireesti liittoutumaan!
Otetaan vähän rauhallisemmin. Lähtökohdan pitäisi olla, että Venäjällä tulisi olla jokin syy hyökätä Suomen kimppuun. Olen käsittänyt, että jos suurvallat eivät kuitenkaan lähtisi tekemään ”Ribbentrop-sopimusta” Suomen pään yli (Tarkka itse kompromettoi tämän mahdollisuuden), niin Venäjällä on hyvin vähän kelvollista syitä hyökätä Suomen kimppuun. Miksi? Koska Suomi on ollut tähän saakka niitä harvoja kolkkia Venäjän rajalla, jossa Venäjä on voinut luottaa, ettei sen kimppuun hyökätä. Suomen ja Ruotsin muodostama liittoutumaton vyöhyke on tässä ratkaisevan tärkeä elementti. Myös Ruotsissa esimerkiksi keskustapuolue on sitonut oman Nato-kantansa Suomen kantaan. Se ei siis ole varauksettoman myönteinen, vaikka meillä pyritään antamaan tällainen kuva. Jos taas syttyy kolmas maailmansota, niin mitä sillä on väliä, missä raossa Suomi on?
Tarkan sfääreissä on hyvin voimakkaana suursota-aspekti. Hän rakentaa pelotteluskenaarionsa juuri tämän vaihtoehdon varaan: Suomen tulee pelastua Natoon, vaikkei kiveä jäisi kiven päälle!
Välineenä tässä pelottelukampanjassa hän käyttää suomettumista. Tämä käsite voidaan tunkea melkein mihin väliin tahansa. Mielenkiintoista tässä on, että suomettumisen leima isketään jokaisen sanaan ja lauseeseen, jolla Suomi pyrkii perustelemaan suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella pysymistä.
Ulkopuolella pysyminen on heikkoutta, dullesilaista moraalittomuutta! Tämä johtaa ajatteluun, jossa media ja eliitti eivät ole ymmärtäneet loitontaa Suomen kansaa liittoutumattomuuden ihanteesta, siis ”suomettumisesta”! Miten paheellista elämää olemmekaan viettäneet kymmeniä vuosia!
Nykyinen polittinen ja varsinkin maamme geopolittista sekä kulturillista sijaintia koskevat keskustelut ovat nykyisin ihmellistä varjonyrkkeiltä. Tarkka teoksisaan on viimeaikoina yltynyt oikein todella levittämään ryssänpelkoa oikein paranoijan voimalla.Hysterian levittämisen luontainen huluuden maksimoima päätepiste, voi hyvinkin olla , että eräät sotaintoiset höyrypäät tekevät vaikkapa kommandoiskun Alakurtiin, silloin karhu naapurissa saadaan raivostumaan oikeasti. Heitin tämän kauhukuvan, ainoastaan siksi, että nykyisenkaltaisen vainoharhaaisuuden kierteen katkaisun tulisi olla jokaisen velvollisuuden tuntoisen ja rauhantahtoisen suomalaisen sydämmenasia.Nykyisen Venäjän ja vaikkapa maamme ideologiset erot eivät ole lähelläkään voimansa tunnossa olleen kommunistisena itseään pitäneen Neuvostoliiton ja kapitalistisen lännen väliset ideologiset erot. Läntisiä ja niiden joukossa Suomalaisia yrityksiä toimii Venäjällä ja vaikeasta taloussuhdanteesta huolimatta ne kykenevät siellä toimimaan. Palatakseni Tarkaan parantaaksemme hänen , näin maalikollekin selvästi diaknosoitavissa olevaa russofobiaa tulisi joidenkin asiaa ja venäläisiä olosuhteita tuntevaa tahoa ottaa Tarkka mukaansa ,vaikkapa aluksi Pietariin saamaan siedätyshoitoa venäläiseen kultuuriin sekä politikaan.
VastaaPoista