maanantai 30. kesäkuuta 2014

Erkki Tuomiojan ulkopoliittinen profiili

Olen seurannut Erkki Tuomiojan ulkopoliittista operointia erityisesti Ukrainan konfliktiin liittyen. Tuomiojaa on kiitelty laajalti. Osa kiitoksista menee presidentille ja osa Suomen maltilliselle ulkopoliittiselle linjalle.

Haluan kuitenkin korostaa, että Tuomioja soveltuu tämän linjan toteuttamiseen paremmin kuin ehkä kukaan meidän muista ulkopoliittista osaajistamme. Ukrainan konfliktin yhteydessä yksi jos toinen kansallisen tason poliitikko on lausunut ääneen ajatuksia, joita olen ihmetellyt. Olen käyttänyt avoimesti käsitettä panikointi. Aivan liian helposti vedetään johtopäätöksiä ja luodaan ”suuria” ulkopoliittisia linjanvetoja historiallisiin tapahtumiin (vaikkapa München 1938) liittyen.

Tällaisessa tilanteessa jyvät erottuvat akanoista helposti. En tiedä kuinka kiinteää yhteydenpitoa presidentti ja ulkoministeri pitävät keskenään, mutta minusta näyttää, että – keskinäisistä luonteen ja ajattelun eroista huolimatta – ulkopolitiikkaa hoidetaan järkevässä sovussa.

Oma lukunsa ovat Nato-intoilijat, johon hallitustasolla kuuluvat (tai kuuluivat) Stubb – Katainen – Haglund. Kun Stubbista tuli pääministeri, hän on malttanut pysyä pääministerin roolissa ainakin toistaiseksi ja välttänyt kataismaisia hämmentäviä ulostuloja Nato-kysymyksessä. Tämä on sikälikin yllättävää, että minulle on syntynyt käsitys Kataisesta joukkuepelaajana. Jostakin syystä hän kuitenkin Nato-kysymyksessä on sooloillut. Ehkäpä taustalla on hänen uusi roolinsa EU-tason poliitikkona.

Stubbin melko ohuita Nato-myönteisiä perusteluja seuratessa tulee kiittäneeksi sitä, että meillä on niin kokenut ulkoministeri. Tuoreessa muistissa on Stubbin arvio Georgian konfliktista, jonka merkitystä hän historianäkökulmasta selvästi yliarvioi. Samoin Kataisen ja Jyri Häkämiehen lausahdukset, joissa he selvästi aliarvioivat Venäjän asemaa viitaten yksipuolisesti taloudelliseen suorituskykyyn, ovat tuoreessa muistissa.

Sammakoita saattaa päästää suustaan kuka tahansa joskus, mutta ulkopoliittisen johdon pitää luoda itsestään perusvankka kuva, jossa ei huojuta ja heiluta puolelta toiselle. Carl Haglundin yksioikoisia mielipiteitä kuunnellessa kiinnittää huomion hänen vivahteettomaan ajatteluunsa: hän on sitoutunut perusteellisesti Nato-mieheksi. Kun Stubb passaa saa Haglund hääriä Nato-sektorilla.

Entä Tuomioja? Miten näen hänet Suomen politiikassa? Monia on ehkä hämmentänyt Tuomiojan inhorealistinen näkemys Venäjästä. Hyvin moni on odottanut häneltä ”ymmärtävämpää” näkemystä Venäjää kohtaan. Tasapainoillen hän on kävellyt nuoraa pitkin – ilman putoamisvaaraa - ja asettanut sanansa taitavasti. Mitenkään itsestään selvinä Tuomiojan vakaita näkemyksiä ei voida pitää, sillä monesti olen nähnyt Tuomiojassa ennen nykyistä ulkoministerikautta turhautumisen merkkejä. Ehkä vasta muistelmissa saamme tietää hänen todelliset ajatuksensa.

Selvää on, että hän on ollut puolueensa useisiin muihin kellokkaisiin nähden oppositiossa. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävä jotkin hiukan kummastusta herättäneet lausunnot takavuosina. Osin nämä johtuvat Tuomiojan suomalaiselle poliitikolle melko harvinaisesta ääneen tapahtuvasta älyllisestä pohdiskelusta. Kun menee riittävän pitkälle muiden esittämien ajatusten sopukoihin saattaa suusta päästä kömmähdys.

Tuomiojan kypsyminen valtakakunnallisin tehtäviin kesti kauan. Hänet saattoi nähdä nukkavieruna paremmintietäjänä kävelemässä kumarassa kädet housujen taskussa. Silloin ajattelin, että hän on ikuinen oppositiomies – oppositiossa kaikkeen – joka ei hae kavereita, eikä niitä saa. Toisin kävi.

Tuomioja ei ole todellakaan mikään tunneorientoitunut poliitikko. Sisintään hän ei paljasta. Ehkä tästä on hyötyä nykyisen kaltaisessa kriisissä, jossa tunneheilahtelut olisivat pahasta. Erittelevä ajattelu tulee esille esimerkiksi hänen ”Viikon kirjavinkki” -palstallaan nettisivuilla. Osa rauhallisuudesta on saattanut periytyä hänen sovittelijaisältään Sakari Tuomiojalta.

Tuomiojan radikaali tausta tuo oman säväyksen hänen poliittiseen uraansa. Ei hän silti ole ensimmäinen, joka melko odottamattomista lähtökohdista - mielenosoituskylttien viidakosta – nousee parrasvaloihin. Ehkä loppujen lopuksi nuoruuden radikaalius on tärkeä poliittisen koulun osaelementti.

Tuomioja on tosiaankin kulkenut pitkän polun vasemman laidan demarista reaalipoliitikoksi, jota on vaikeaa hetkauttaa mihinkään suuntaan valitsemaltaan linjalta. Niin varmasti muodostuvat hänen mielipiteensä.

Kauppalehden (26.6.2014) haastattelussa Tuomioja linjasi Suomen ja omaa kantaansa varsin tasapainoisesti.

Muutamia havaintoja haastattelusta (tulkinnat ovat omiani):

-Putinin käsittely edellyttää hänen vaatimansa kunnioituksen huomioimista.

-Putinille arvostuksen puute on merkinnyt traumaattista kokemusta.

-Putinille hinta Ukrainasta on kova.

-EU-assosiaatiosopimus ja sen ujuttaminen läpi Ukrainassa venäläisistä piittaamatta on esimerkki respektin puutteesta.

-Suomi tulee irrottaa Ukrainan ja Krimin tapahtumista.

-Venäjästä ei kohdistu minkäänlaista lisäuhkaa Suomelle.

-Venäjälle avainasia on, että Suomea ei käytetä jalansijana hyökkäykselle Venäjän kimppuun.

-Amerikkalaisten Nato-lupauksiin kannattaa suhtautua terveen kriittisesti – niihin ei tarvitse luottaa, mutta niitä ei myöskään tarvita.

-Suomi ja Ruotsi ovat puolustusyhteistyössä luontevia kumppaneita.

-Suomi ja Ruotsi eivät elintärkeissä kysymyksissä petä toisiaan.

-Nato-liittoutuminen ei sovi Suomelle.

-Tämä kolkka Venäjän rajalla on kaikkein rauhallisimpia ja sellaisenaan arvokas lähtökohta kahdenvälisten suhteiden kehittämiselle.

Tuomiojan linjalle on ominaista illuusiottomuus. Hän ei usko deterministisesti pahaan, mutta ei ylläty, jos kataluus pääsee silloin tällöin voitolle. Inhorealistisessa asennoitumisessa on juuri tämä yllätyksettömyyden aspekti. Silti on pakko uskoa hyvään, muutoin ei ole toivoa.

Omalta osaltani sanon suoraan, että oheinen luettelo on lähes yksi yhteen oman ajatteluni kanssa, mikä käy kyllä ilmi myös lukuisista aiemmista näitä asioita käsittelevistä blogikirjoituksistani.

lauantai 28. kesäkuuta 2014

Mitä työpaikkaomavaraisuusaste kertoo?

Työpaikkaomavaraisuuskäsitteen merkitys kasvaa, kun valtionosuusuudistus astuu voimaan 1.1.2015. Työpaikkaomavaraisuus tulee osaksi järjestelmäuudistusta, sen yhdeksi laskentaperusteeksi. Mutta mistä oikein on kysymys ja mikä muuttuu?

Jo vuosikymmenien ajan työpaikkaomavaraisuuden kehitystä on seurattu kunnissa. Mahdollisimman korkean suhdeluvun nimiin on vannottu kunnan menestyksen lähteenä. On syytä tarkastella asiaa hieman tarkemmin.

Tilastokeskuksen Hyvinvointikatsauksessa 2/2014 on artikkeli työpaikkaomavaraisuuden merkityksestä: ”Työpaikkaomavaraisuus kuntien tunnuslukuna”. Oma kirjoitukseni peilaa asiaa Jaana Huhdan sinänsä hyvää kirjoitusta vasten.

Kirjoituksessa aivan oikein eritellään kaksi työpaikkaomavaraisuuden tarkastelunäkökulmaa, perinteinen työpaikkaomavaraisuus (josta on käytetty tähän asti mieluiten nimeä ”teoreettinen työpaikkaomavaraisuus”) ja todellinen työpaikkaomavaraisuus. Ohessa määritelmät:

Perinteinen työpaikkaomavaraisuus = työpaikkoja suhteessa alueella asuviin työllisiin (voi olla reilusti yli 100 prosenttia). Esimerkiksi Vantaalla prosentti on 105.

Todellinen työpaikkaomavaraisuus = kotikunnassa työskentelevien osuus kaikista kunnassa asuvista työllisistä (max 100 prosenttia). Esimerkiksi Mäntsälässä prosentti on noin 40.

Todennäköisesti useimmat käsittävät ”oikean” työpaikkaomavaraisuuden juuri viime mainitulla tavalla. Kertoohan se oman paikkakunnan ihmisten (omassa kunnassa sijaitsevien) työpaikkojen suhteen kaikkiin oman kunnan työssäkäyviin, kun taas perinteisen työpaikkaomavaraisuuden mukaan ”omiksi” lasketaan myös muualta tulevat työntekijät.

Olen joskus käyttänyt täydentävänä mittarina työssäkäyvien vaihtosuhdetta (paljonko menee omasta kunnasta ulos muiden kuntien työpaikkoihin ja paljonko tulee muualta oman kunnan työpaikkoihin). Tulevien ja menevien määrän suhdeluku on 1.0 silloin, kun määrät ovat samansuuruiset. Olen käyttänyt tästä myös nimeä dynaamisuusluku, sillä mitä alhaisempi luku on sitä ”vetävämpi”, dynaamisempi kunta on. Arvolla 1.0 ollaan jo todella vahvoilla. Kehyskuntien vaihtosuhdeluku on karkeasti 1.5 - 3.5. Helsingissä mennään sitten jo alle 1.0:n eli Helsinkiin tulee töihin paljon enemmän väkeä kuin sieltä lähtee muualle töihin.

Vielä on syytä mainita, että edellä esitetyt suhdeluvut eivät kerro menestyksestä työttömyyden torjunnassa. Kunnan kokonaismenetyksen elinkeinopolitiikassa onnistumisessa arvioisinkin seuraavasti: perinteinen työpaikkaomavaraisuus korkea (vaihtosuhdeluku alhainen) + työttömyys matala. Näitä voidaan täydentää työllisyysaste- ja huoltosuhdemittareilla.

Yksi syy pyrkiä korkeaan työpaikkaomavaraisuuteen on kiinteistöverotulojen kasvattaminen. Kiinteistöverot eivät ole olleet kuntien tulotaloudessa ykkösprioriteetti, mutta ovat jatkossa yhä tärkeämpi tulonhankkimiskeino, koska niitä on vaikea paeta. Yksittäisen suuren kuntaan sijoittuvan yrityksen kiinteistövero voi nousta vuositasolla useisiin satoihin tuhansiin euroihin ja suuremmaksikin.

Yritykset haluavat usein kuntaliitoksia ajatellen ilmeisesti, että mitä vähemmän rajoja sitä vähemmän byrokratiaa ja sitä vähemmän ”hyödytöntä” kuntien välistä kilpailua: yritysten mielestä yritykset kilpailevat ja kunnat ovat hajuttomia ja mauttomia alustoja yritystoiminnalle. Ihminen on kuitenkin kilpaileva olio perusluonteeltaan riippumatta siitä, onko hän töissä yksityisellä vai julkisella puolella. Kilpailu pitää julkisen sektorin pirteänä. Siksi kunnat kilpailevat paremman työpaikkaomavaraisuuden puolesta ja tämä tavoite vaatii etabloituvia yrityksiä.

Työpaikkaomavaraisuus ei ole mitenkään yksiselitteinen menestyksen osoitin. Ajatellaan vaikkapa kotikuntaani Mäntsälää, jossa työpaikkaomavaraisuus vuonna 1960 oli noin 90 prosenttia, mutta on nyt vain noin 61-62 prosenttia. Viidenkymmenen vuoden takainen maatalousyhteisö työllisti oman kunnan rajojen sisäpuolella mahtavan määrän alkutuotannon harjoittajia. Nykyisin teollisuus- ja varsinkin palvelutyöpaikat ovat huomattavassa määrin alueellisissa keskuksissa (tässä tapauksessa pääkaupunkiseudulla). Silti voidaan sanoa, että Mäntsälä on suhteellisen alhaisella työpaikkaomavaraisuudella ylivoimaisen kehittynyt verrattuna 1960-lukuun.

Voidaan myös kysyä, eikö sittenkin ole tärkeintä, että on yleensäkin työtä, kuin että työpaikat sijaitsevat omalla paikkakunnalla? Mäntsälän alhainen työttömyys johtuu tästä syystä: pääkaupunkiseudun työpaikat ovat käden ulottuvilla hyvien liikenneyhteyksien päässä asumisen (kodin) sijaitessa Mäntsälässä. Näin tietenkin on, joskin onhan se melkoinen etu, jos ei tarvitse hakeutua kunnan ulkopuolelle 60 kilometrin päähän töihin verrattuna siihen, että työpaikat sijaitsevat omassa kunnassa.

Juuri asuminen - työpaikkojen ohella - näyttelee kunnan vaurauden kannalta ratkaisevaa osaa. Töissä käydään ”ulkona”, mutta ratkaisevaa on minne veroeurot tulevat. Suurten kaupunkien kehyskunnat ovat mahtavassa asemassa. Niiden työpaikkaomavaraisuuden ei tarvitse olla 60 prosenttia kummempi, koska hyvät työpaikat sijaitsevat lähellä keskuskaupungissa, mutta verot maksetaan kehyskuntaan.

Usein on myös niin, että kehyskunnan nuoret menevät opiskelemaan keskuskaupunkiin (siirtäen sinne kirjansa) ja valmistuttuaan muuttavat aikuisina työssä käyvinä takaisin kehyskuntaan aiheuttaen positiivisen kierteen lähtökuntaansa. Mäntsälän kaltaiseen kuntaan omakotitaloympäristöön muuttavat nuoret aikuiset ovat parempituloisia kuin kantaväestö tai poismuuttavat.

Silti on tärkeää, että työpaikkaomavaraisuus on korkea. Edellä mainittu dynaamisuusluku kertoo kunnan työpaikkojen menestyksen. Luomalla hyviä työpaikkoja työllistyy oma väki, mutta sen lisäksi juuri dynaamisuusvaikutuksen takia myös ulkopuolelta tulee runsain mitoin työntekijöitä. Tämä, jos mikä on menetyksen merkki, kunta kiinnostaa.

Haaste on siinä, että Helsingin kaltaisen kaupungin menestys riippuu - paitsi hyvistä työpaikoista, joita sillä toki on runsain mitoin – niin myös asumisen mahdollisuuksista. Juuri viime mainittu on tökkinyt pahasti. Pitää olla sekä työpaikat että asuminen! Mäntsälän kaltaisen kunnan mahdollisuus on - paitsi että sillä on vanhastaan hyvä asumiskunnan status - että se tavoittelee lisäksi hyvän työpaikkakunnan asemaa. Tässä se on onnistunut hyvin. Edellä olevista argumenteista voidaan johtaa tietty katkeruus, joka vaivaa - osin ymmärrettävistä syistä - erityisesti Helsinkiä: eikö olisi hedelmällistä, jos työssäkäyntialue olisi yksi iso alue, jossa työpaikkapendelöinti tapahtuisi suuren kuntayksikön sisällä?

Tilanne voi kuitenkin muuttua. Nyt on nähtävissä Suomessakin ilmiö (Yhdysvalloissa jo pitkään), jossa nuoret lapsiperheet jäävät keskuskaupunkiin hyvien palvelujen äärelle sen sijaan, että muuttaisivat maaseudun rauhaan sinänsä hyvien kulkuyhteyksien päähän. Onko tämä kestotrendi? Sitä emme vielä tiedä. Toteutuessaan se merkitsisi, että keskuskaupunki tarjoaisi sekä työpaikan että asumisen mahdollisuuden viihtymiselementteineen (bright lights, big city!). Suurkaupungin syke kiehtoo vastustamattomasti.

Kuntaliitoksissa, jossa hyvän työpaikkaomavaraisuuden omaavaan keskuskaupunkiin liitetään suhteellisen alhaisen työpaikkaomavaraisuuden kehyskunta, on todennäköistä, että liittymän kokonaistyöpaikkaomavaraisuus laskee. Tämä on täysin luonnollinen lopputulos.

Tulevaisuudessa, kuten Jaana Huhta toteaa, on entistä vaikeampaa määrittää työpaikka fyysisesti johonkin kuntaan (esim. kuntayhtymät). Monikuntaiset yritykset muodostavat myös haasteen. Työpaikkaomavaraisuuden määrittäminen käy siis kuntakohtaisesti yhä hankalammaksi. Onko lopputulos lopulta työntekijän fyysisestä sijaintipisteestä lähtevä määrittäminen?

Tulevaisuudessa haasteet ovat rankat. Digitalisoituminen ja verkkopalvelut häivyttävät vanhan taistelun työpaikkaomavaraisuudesta. Kysymys on lopulta lähipalvelun tarpeesta suhteessa jättimäisiin, kansainvälisiin tavaran- palveluntoimittajiin. Pitkään jatkunut suurten logistiikkakeskusten keskittyminen jatkaa vääjäämättä menoaa kohti maailmanlaajuisia logistiikkajärjestelmiä. Olemmeko valmistautuneet tähän?

torstai 26. kesäkuuta 2014

Luvattu maa – Suur-Suomen nousu ja tuho

Sari Näreen ja Jennin Kirveen toimittamassa teoksessa ”Luvattu maa” (Johnny Kniga, 2014) kuvataan mielenkiintoisella tavalla suomalaisten Suur-Suomi haaveita ja todellisuutta 1920-luvulta sotien aikaan (ja osin sen jälkeiseen aikaan) saakka. On tärkeää, että uusi historioitsijoiden sukupolvi astuu esiin ja kuvaa suuren Suomen tavoittelua, joka on ollut laajempi ilmiö, mitä olemme kuvitelleet.

Jatkosodan aikana koettiin varsin yleisesti, että ne lupaukset, mitä oli annettu ja se työ, mikä oli propagandatasolla tehty 1920- ja 1930-luvulla, oli lunastettavissa Saksan aseiden avulla.

Keskityn seuraavassa pääosin Suur-Suomen tavoitteluun jatkosodan aikana ja siihen, miten hankkeen kaatumisesta selvittiin. Tätä käsittelee erityisesti Jenni Kirves luvussa ”Pyhä ja kirottu sota”.

”Pyhässä ja kirotussa sodassa” perataan historiaa muutamien avainhenkilöiden kautta. Hyvin tuo aikakausi avautuu tällä menetelmällä meille jälkeen tulleille ja tuleville.

Monesti lainaamani Matti Kurjensaari oivaltaa tässäkin yhteydessä asian ytimen. Akateeminen Karjala-Seura täyttyi äänekkäällä joukolla kellokkaita, jotka nousivat myöhemmin kansakunnan kaapin päälle. Kurjensaaren kaltaisten Suur-Suomi-arvostelijoiden kritiikki jäi pliisuksi, ”keskustelukerhon tasolle”. AKS:n vastavoima Vapaamielisten ylioppilasyhdistys oli liian realistinen puheissaan ja teoissaan. Siltä puuttui AKS:n ”hurja huohotus”.

Ei myöskään AKS säilynyt yhtenäisenä. Siitä irtautui jo 1920-luvulla Itsenäisyyden liitto, joka AKS:n muuttuessa suomenmielisten etujärjestöksi radikalisoitui heimoaatteen hengessä ja oli Lapuan liikkeen ja IKL:n edeltäjä. Myös emo-AKS radikalisoitui Mäntsälän kapinan aikoihin, jolloin monet se tunnetuimmista jäsenistä irtautuivat siitä, kun eivät tunnustaneet AKS:n oikeistolaistumista ja demokratian vastaisuutta.

Jotta asia ei olisi turhan yksinkertainen, on syytä tuoda esille myös Suur-Suomen taustalla vaikuttanut humaani, sukulaiskansoja auttamaan pyrkivä aspekti. Suhtautumisessa Karjalaan oli siis myös altruistinen näkökulma.

Vielä on syytä mainita suursuomalaisuuden ”sosialistinen versio”. Monilla Karjalaan paenneilla/siirtyneillä suomalaisilla sosialisteilla oli aito pyrkimys luoda sosialistinen, suomalainen Karjala, josta käsin sosialismi aikomusten mukaan leviäisi Suomeen ja lopputuloksena olisi ollut sosialistinen Suur-Suomi. Stalin teki lopun näistä kansallisista utopioista.

AKS:n aatteen palo pääsi leviämään yhteiskunnassa, kun kannattajat pyrkivät systemaattisesti edistämään kanssaveljien uraa. Karjala oli luvattu maa, joka oli tulevaisuudessa tehtävän ristiretken kohde. AKS:n yhteensitova liima oli ryssäviha. AKS:n ydinryhmä, ”Vihan Veljet” harjoittivat kaikkein räikeintä propagandaa.

”Luvatussa maassa” lainataan Katri Valaa, joka jo 1932 luonnehti rohkeasti ironisoiden kaikkein militaristisimpia seuraavasti: ”Jos sanotte sanan Venäjä, niin koettakaa saada ääneenne vihaa, ja suupieliinne vaahtoa. Sillä vihattava meidän on Venäjää iänkaikkisesti ja kaikilla voimillamme. Jos voimia jää, voimme tehdä jotakin muutakin”.

Jatkosodan puhjetessa oli pohjatyö jo tehty. Vihan kylvö Neuvostoliittoa vastaan alkoi tuottaa tulosta sodan olosuhteissa saksalaisten myötävaikutuksella.

Voitonhurmio oli voimissaan syyskuussa 1941, jolloin oli jo edetty suurin piirtein niin pitkälle, kuin mihin yleensäkin jatkosodassa päästiin. Mikään ei näyttänyt estävän suuren haaveen toteutumista. Lopulta sotasensuuri puuttui kaikkein lennokkaimpiin rintamieskirjeenvaihtajien juttuihin.

”Luvatun maan” suuri ansio on, että se kuvaa aatteen leviämistä myös tavallisten rintamiesten keskuudessa. Kirjeet kotiin kuvasivat suurta odotusta ikuisen vihollisen näyttäessä lyödyltä.

Kirjassa kritisoidaan Väinö Linnan jatkosotakuvaa, jossa hän vierittää syyn Suur-Suomi haaveista armeijan päällystölle. Kriitikon osan hän jättää suopeasti miehistölle. Tuntematon sotilas on tietenkin fiktio ja sallittakoon Linnalle hänen ehkä hiukan asenteellinen ajattelunsa. Tosiasiassa melkoinen osa rintamamiehistä oli Suur-Suomi-henkisiä. Toki osa oli Tuntemattoman sotilaan lahtisia, jotka synkeästi arvostelivat sodan johtoa. Jotkut menivät pidemmälle ja kieltäytyivät astumassa vanhan rajan yli.

Eräs asia kannattaa muistaa: rintamiehille ihan oikeasti luvattiin lisämaita valloitetulta alueelta. Tämä jos mikä tehosi suurimpaan osaan taistelijoista ja lisäsi sodan kannatusta.

Itäkarjalalaisista tehtiin ali-ihmisiä, joiden likaisuuttaa ja siivottomuutta jaksettiin ihmetellä. Syytöksiäkin esitettiin: Itä-Karjalan alueet olisi pitänyt jo aiemmin ”pelastaa”, jotteivat olisi vajonneet niin alas, kuin mitä nyt oli tapahtunut.

Monille Itä-Karjalan eteen avautuva näkymä muodostui myös pettymykseksi. Luvattu maa avautui raiskattuna ja lohduttomana verrattuna siihen, mitkä olivat olleet odotukset.

Vähitellen myös sensuuri puuttui yhä selvemmin rivimiesten ja TK-miesten kirjoitteluun. Kotirintamalla varsinkin naisilla oli epärealistisia odotuksia Karjalan suhteen. Miehet, jotka lomillaan kävivät kotona pystyivät näkemään – sattuneesta syystä - idän olosuhteet realistisemmin.

Kun sota vääjäämättä eteni kohti päätepistettä, tuli monelle ongelmaksi aiemmista ajatuksista luopuminen ja sopeutumisen harjoitteleminen uusiin olosuhteisiin. AKS oli pakko unohtaa. Tilalle tuli mm. Suomi-Neuvostoliitto-seura. Siinäpä ongelma. Yrjö Varpio esitti avainkysymyksen: miten ”nämä miehet ajattelivat sodan päätyttyä?”

Moni joutui kohtalokkaaseen alkoholikierteeseen. Toki syitä oli muitakin kuin Suur-Suomi-aatteen romahdus: oli vaikeuksia sopeutua siviiliin ja löytää ammatti. Monilla todellakin oli vain taistelijan ammatti. Sillä ei siviilissä pitkälle pötkitty.

Useat kohtasivat siviilin tylynä paikkana. Karjalaisetkin julistettiin paikoin ryssiksi, luvattua maata ei ollutkaan tarjolla, päinvastoin olemassa olevaa maata piti ruveta pilkkomaan siirtolaisten tarpeisiin. Rintama-aika ei myöskään ”miehistänyt”, vaan moni koki sodan ”käskemiskulttuurin” jälkeen vaikeaksi sopeutua siviilin vapauteen.

Hyvin monet valitsivat suhdanteiden muututtua vaikenemisen kulttuurin. Matti Kuusi vapautui aiemmasta painolastista käymällä avoimesti läpi AKS-historiansa. Jotkut toiset eivät koskaan antaneet anteeksi epäonnistumista Itä-Karjalassa, vaan syyttivät tappiosta esimerkiksi sodanjohtoa.

Jotkut kirjailijat kokivat sotaa edeltävän hurmion vaihtumisen näköalattomuuteen henkisesti raskaana, jopa ylivoimaisen raskaana. Kaiken kaikkiaan on vaikeaa erottaa sodan jälkeistä normaalia frustraatiota Suur-Suomi-intoilijoiden pettymyksestä.

Ehkä kaikkein silmiinpistävimmin muuttunut aika näkyi Olavi Paavolaisessa, joka muuttui vuoden 1941 oikeistoideologista vuoden 1944 vasemmistosuuntautuneeksi ajattelijaksi. Kivuttomasti muutos ei tapahtunut: Paavolainen joutui raskaiden luopiosyytteiden kohteeksi muokattuaan todellisuutta ”Synkässä yksinpuhelussa” itselleen suosiolliseksi. Se oli hänen yhden miehen sotansa uuden totuuden maailmassa.

Kuusikymmentäluvun kapina on esimerkki siitä, kuinka uuden ajan sankarit eivät voineet sulattaa isiensä sankaritöitä sodassa. Mutta oliko kysymys vain sotaveteraanien altistumisesta nuorten harjoittamalle yksipuoliselle aliarvioimiselle? Muistan, että 1980-luvulla veteraanit itsekään eivät olleet innokkaita muistelemaan menneitä. Vasta 1990-luvulla uusi isänmaallisuus löi läpi ja nosti veteraanit aivan uudelle arvostuksen tasolle.

Kolmekymmentä- ja neljäkymmentälukujen Suur-Suomi kiihkoilijat (Nevanlinna, Koskenniemi, Kilpinen…..) saivat jatkaa menestyksekästä uraansa uudessa sodanjälkeisessä Suomessa. Vain poliitikot ja sotilaat saivat maksaa menneisyydestään.

Matti Kuusen mukaan 1930-luvun intoilijat olivat vain muuttaneet ”ankkuripaikkaa”. He olivat kiinnittyneet sodanjälkeisen Suomeen taitavuutensa avulla. Jenni Kirveen mukaan suomalaiset halusivat aktiivisesti ja kollektiivisesti unohtaa ”ristiretkensä luvattuun maahan”. Ehkä tässä on oleellista, että Suur-Suomi väikkyi niin monien tavallisten suomalaisten mielissä, että sitä taakkaa ei voinut kansakuntana kantaa kovin pitkään. Valittiin unohtamisen armelias tie.

Mutta eikö näin käynyt myös taistolaisille neljäkymmentä vuotta sitten? Hekin saavuttivat myöhemmin asemansa yhteiskunnassa kyvyillään. Entisen elämän rasitteet eivät näkyneet useimpien heistä urakehityksessä. Molemmissa tapauksissa – 1930-luvulla ja 1970-luvulla - oli kysymys nuorten (miesten) kapinasta konservatiiveja vastaan.

Onko tänä päivänä havaittavissa suuremman Suomen haaveita? Ei tietenkään fyysisesti aluevaatimuksina, mutta kyllä tänä päivänäkin muskeleita haluttaisiin liittoutumalla jonkin isomman kanssa. Haluttaisiin, että Suomi olisi ”kokoaan suurempi” ja eliitti on jälleen aktiivisempi kuin tavallinen kansa. Muutosta haluavat ovat jälleen äänekkäämpiä kuin olemassa olevan tilanteen puolustajat ja taitaa viholliskuvakin olla sama kuin 1920-1940-luvulla!

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Sovelluskapitalisti vieraili ja asettui taloksi

Jos joku vastustaa teknologian kehittymistä, voidaan ottaa esille – aina ja ikuisesti - höyrykoneiden murskaajat, jotka toimenpiteillään kuvittelivat säilyttävänsä perinteiset käsityöammatit.

En ole mitenkään vahingoniloinen, vaan pikemminkin ymmällä, miten hitaasti toimiva ihminen ja nopeasti käyttöönotettava tekniikka voitaisiin sovittaa yhteen. Toisaalta pankkien irtisanomiset - jonojen kasvaessa harvoilla asiakaspalveluluukuilla - aiheuttavat ärtymystä. Jos vielä pankki tuottaa kasapäin voittoa ja samaan aikaan irtisanoo, on työntekijöiden protestit täysin ymmärrettäviä.

Media on täynnä uutisia, kuinka verkkokauppa syö perinteisen kaupan katteita. Suuret tavarataloketjut eivät meillä Suomessa ole heränneet tapahtuneeseen muutokseen riittävän ripeästi. Nopeat syövät hitaat.

Toimitusjohtajat vaihtuvat ja irtisanomiset ovat jatkuvia nyt myös kaupan alalla.

Matti Apunen valaisee Uber-taksibisneksen toimintamekanismeja Helsingin Sanomissa 17.6.2014: ”Sovelluskapitalisti saapuu ovellesi”. Uber on internetsovellus, jolla taksiasiakas ja taksinkuljettaja saatetaan yhteyteen keskenään älypuhelimen avulla. Myös laskutus on automatisoitu. Uberin taksit ovat rekisteröityjä, mutta heillä ei ole taksilupaa. Oleellista on, että Uber ei omista kuljetuskalustoa, sillä on vain sovellus. Mitä pahaa tässä on?

Taksiliiketoiminta on hyvin säänneltyä ja pienyrittäjävaltaista. Taksit ovat ryhtyneet monin paikoin osoittamaan mieltään Uberia vastaan. Vastakkain ovat pk-yritykset ja kansainvälinen jättiläisyritys. Myötätunto on monilla pk-yrityksen puolella suurta kasvotonta kapitalismia vastaan. Apunen asettuu tutun linjansa mukaisesti ”kapitalistin” puolelle.

Se tavallinen tarina? Kyllä tämä on nykyajan tavallinen tarina. Kivijalkakauppa on väistyvä liiketoiminnan harjoittamisen muoto, paitsi ehkä poikkeustapauksissa. Vai onko?

Kun itse olin työelämässä, kehittelin kumppanieni kanssa virtuaalikauppaa, jossa pikkupuodit olivat verkossa, ja jossa kullakin kauppiaalla oli omat sivut. Paikkakunnan kauppakatu oli itse asiassa yksi kauppa. Kauppa siis avautui netissä kaikille yhtenä tavaratalona. Kauppa oli visualisoitu oikea katu, jossa ihmiset näytöltään näkivät kadun ja klikkasivat kunkin kaupan kohdalta itsensä sisään liikkeeseen, jossa avautui tarjonta kuvina, mainosplakaatteina jne. Virtuaalikaupan kuljetukset olivat myös suunnittelun kohteena. Kaupan asiakas sai hakea tavaran kaupasta tai siten logistiikkayritys huolehti tavaran toimituksesta.

Kaikki edellä esitetty tapahtui vajaat 10 vuotta sitten. Mihin hanke kaatui? Ensinnäkin siihen, että Suomessa ei ole totuttu pk-yritysten yhteistoimintaan. Toiseksi useilla oli jo alkeellinen ”verkkokauppa”. Kolmanneksi osa yrityksistä oli franchising-yrityksiä, jotka eivät saaneet isännältään lupaa lähteä mukaan.

Yritykset olivat keskenään aivan eri tasolla it:n soveltamisessa ja ennen kaikkea innostusta oli sen verran, että hanke lopahti. Mitä tuo viimeinen lause tarkoitti? Sitä, että periaatteellinen kiinnostus, jota monet osoittivat kaatoi hankkeen, koska periaate ei muodostunut käytännöksi. Tietenkin tässä oli paljon omaa vikaani.

Tähän on lisättävä vielä tietynlainen naiviusaspekti. Mutta väitän, että varhainen meno (ei liian varhainen!) mukaan verkkokauppaan olisi saattanut olla pieni osatekijä kivijalkakauppojen pelastamisessa.

Tilanne on kaupan alalla nopeasti muuttumassa aiemmin vain teollisuudessa ilmenneeseen suuntaan eli pitkälle vietyyn automaatioon. Tavara toimitetaan ovelle ja kassatoimihenkilöt häviävät kaupoista itsepalvelun, maksamismuotojen ja logistiikan kehittyessä. Sama kehitys on ollut jo pitkään meneillään pankeissa. Toki logistiikkaan tavarankäsittelyineen syntyy työpaikkoja, mutta lopputulos lienee kuitenkin henkilökunnan vääjäämätön väheneminen.

Oman perheen IT-alan yrityksen toimintaa seuranneena ei minulla kai pitäisi olla mitään kehityksen kehittymistä vastaa. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Vaaravyöhykkeessä olevat työpaikat pitäisi pystyä korvaamaan uudella. Ja sitten on tietenkin haasteena palkkatason hapertuminen uuteen työpaikkaan mahdollisesti siirryttäessä, josta olen niin monta kertaa kirjoittanut. Keskiluokkainen mukava elämä alkaa olla kynnyksen takana.

Sosiaalinen media muuttaa liiketoiminnan rakennetta koko ajan. Se muuttaa mitä tahansa elämänalaa. Suuryritysten lobbaustoiminta siirtyy verkkoon, samoin kutsut mielenosoitukseen lobbaajia vastaan. Taistelu käydään verkossa. On helppoa nähdä, että suuret pyrkivät nitistämään pienet. Pienille jää se osa liiketoiminnasta, johon suurten ei kannata lähteä mukaan. Kysymys voi olla erikoisalasta, jossa pk-yrittäjän taito on niin korkealla tasolla, että suurten ei kannata vaivautua. Toki tällaisia yrityksiä on Suomessa edelleen pilvin pimein. Ongelmaa on turha liioitella. Suuret menestyvät vieläkin ensi sijassa bulkkitavaralla ja bulkkipalvelulla.

On oikein, että koodausta opetetaan koulussa, vaikka kaikkien ei tarvitsekaan tulla koodareiksi. Niiden ihmisten määrää, jotka ymmärtävät koodauksen merkityksen ja voivat toimia koodareiden ja yrityksen operatiivisen toiminnan välillä tulisi lisätä. Pitkäjänteisesti se tapahtuu kouluopetuksen kautta. Pitäisikö siis lupataksien perustaa oma it-sovellus ja lähteä kilpailuun mukaan? Silloin heidän tarvitsisi murtaa nuo omalla kohdallani vastaan tulleet henkisen tason vastarinnat ja monet muut haasteet.

Kun kilpailu- ja kuluttajavirasto ilmeisesti kannattaa taksiliikenteen avaamista kilpailulle, pk-yritykset ovat altavastaajina ja asiakkaat todennäköisesti hyötyjinä, on tilanne mielenkiintoinen.

Meillä saattaa olla pk-yritysten edunvalvonnassa poliittisella tasolla mullistuksen paikka. Mikä on esimerkiksi liberaalin vasemmiston rooli tässä? Kun kaikki muuttuu, niin miksei perinteiset politiikan kuviotkin?

maanantai 23. kesäkuuta 2014

Mitä työllisyysaste kertoo Yhdysvalloista, mitä Euroopasta?

Yksi merkittävimmistä työllistymistä ja työn tekoa koskevista mittareista on työllisyysaste ja sen vertailu eri maiden kesken. Monilla on käsitys, että Yhdysvalloissa on korkea työllisyysaste, koska siellä on kehittyneisiin eurooppalaisiin valtioihin verrattuna vähemmän sosiaalitukia, myöhäisempi eläköitymisikä jne.

Yleisen amerikkalaisen sloganin mukaan eurooppalainen sosiaaliturva laiskistaa, kun taas amerikkalainen yhteiskunnallisten tukien ja etujen kitsas jakaminen patistaa ihmisiä töihin. Onko siis niin, että opiskelijoiden parempi tuki ja sosiaaliturva, jonka varassa opiskelija voi keskittyä opiskelemaan ammattia varten on huonompi systeemi kuin amerikkalainen, jossa tehdään töitä opiskelun ohessa?

Mikä on todellisuus? Paul Krugman erittelee tuoreessa kolumnissaan problematiikkaa, johon itsekin olen kiinnittänyt kummastuneena huomiota: Yhdysvalloissa on alhaisempi työllisyysaste kuin Euroopassa.

Aina ei ole ollut näin. Euroopalla oli suuria vaikeuksia pitää korkeaa työllisyysastetta 1990-luvulla. Työllisyysaste heikkeni ja sille voitiin antaa nimi: eurokleroosi. Varsinkin Yhdysvalloissa tätä pidettiin anteliaan sosiaaliturvan Moolokin kitana, joka nielaisi taloudesta tehot.

Tilanne muuttui 1990-luvun lopulla. Esimerkiksi Ranska ohitti Yhdysvallat työllisyysasteessa. Eikä ainoastaan Ranska, vaan koko joukko muitakin Euroopan maita.

Korkein 25-54 vuotiaiden (työntekijän parhaat vuodet!) työllisyysaste löytyy Sveitsistä (yli 85 prosenttia), mutta lähelle pääsevät Itävalta ja Ruotsi noin 85 prosentin lukemilla. Sitten seuraa suhteellisen tasainen joukko Euroopan maita 80 prosentin molemmin puolin (Suomi hiukan yli 80 prosenttia). Suhteellisen alhaiseen 75 prosentin sarjaan jäävät mm. Yhdysvallat, Portugali, Korea ja Unkari. Heikkojakin Euroopan maita löytyy, kuten tiedämme: Espanja ja Kreikka rämpivät mutasarjassa 65 prosentin vaiheilla.

On totta, että opiskelijan parempi sosiaaliturva pudottaa nuorten työllisyysasteen Euroopassa USA:n lukemien alapuolelle, mutta se johtuu juuri siitä, että Euroopassa kokopäiväopiskelu on yleisempää, kun taas Yhdysvalloissa paiskitaan töitä opiskelun ohessa, jotta selvitään opintoveloista.

Krugman hyökkää ankarasti Yhdysvaltain kongressin viime vuoden lopun päätöstä vastaan, jolla leikattiin amerikkalaisten laajennettuja työllisyystukia (laajennetut työllisyystuet astuivat voimaan finanssikriisin paineessa, kun työttömyysluvut olivat yli 10 prosentin). ”Ryhtyivätkö amerikkalaiset suuressa ahdingossa olleet pitkäaikaistyöttömät hakemaan töitä aiempaa ripeämmin?”, kysyy Krugman ja vastaa: ”ei tietenkään”.

Amerikkalaisten konservatiivien pääväite, että korkea sosiaaliturva romahduttaa hyvinvointiyhteiskunnan ei näytä pitävän paikkaansa. Mutta eikö eurokriisi juuri osoita, että korkea sosiaaliturva on turmioksi. Ei, vastaa Krugman ja perustelee: ”Politiikkavirheillä, joilla luotiin eurokriisi – siis yhteinen valuutta ilman syvää pankkiunionia – ei ole mitään tekemistä hyvinvointivaltion kanssa suuntaan eikä toiseen”.

Kreikka on tässäkin mielestäni poikkeus, mutta kreikkalaisethan keksivätkin hyväksikäyttövaltion hyvinvointivaltion sijaan.

Krugmanin perustelu on mielestäni oiva: on pystyttävä erottamaan tosistaan Euroopan maiden syvät kilpailukykyerot, jotka eivät kestäneet yhteistä valuuttaa suurentumatta ja hyvinvointiyhteiskuntien rakentaminen, joilla on jopa satavuotinen historia.

Parhaassa työiässä olevien heikko työllisyysaste Yhdysvalloissa kertoo jotain fundamentaalia järjestelmien eroista. Onko siis niin, kuten olemme Euroopassa - ja varsinkin Skandinaviassa - aina väittäneet, että laaja sosiaaliturva on mahdollistaja eikä turmion tielle vievää ja Yhdysvalloissa, jossa työmarkkina on kova ja sosiaaliturva on heikko, ihmisillä on taipumus lyödä hanskat tiskiin turhautuneina ja luopua työn tavoittelusta? Se, että pitkäaikaistyöttömyys kasvoi räjähdysmäisesti suuressa taantumassa (eikä ole juurikaan palautunut) näyttää todistavan väitteen, että työmarkkinoilta syrjäytyminen on hyvin pysyvälaatuinen piirre.

Työllisyysasteen heikkous Yhdysvalloissa kielii koulutuspolitiikan epäonnistumisesta. Työmarkkinat imevät ammattimiehiä ja naisia. Köyhimmän väen heikko koulutusaste näkyy työnhausta luopumisena. Tästä vuodosta (pois työmarkkinoilta ja työnhausta) johtuu suhteellisen alhainen työttömyysprosentti.

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Kamera muistoissani

Ensimmäisen lapsen syntyminen aiheuttaa monia seuraamuksia. Yksi tällainen on kameran hankinta. Pitäähän vauva saada kuvattua heti ensipäivistä lähtien. Elettiin 1970-luvun loppua.

Kameran hankinta osui eräänlaiseen murroskohtaan, sillä juuri tuolloin tulivat markkinoille ensimmäiset mikroprosessoriohjatut järjestelmäkamerat. Tavoittelin Asahi Pentaxia, mutta kuinka ollakaan juuri tuolloin Canon iski pöytään uuden järjestelmäkameransa Canon AE-1:n. Niinpä kameran merkki vaihtui ja sen jälkeen on pysytty samassa merkissä, vaikka objektiivin kiinnitys on muuttunut.

Muistan hinnankin. Elettiin vuotta 1979 ja AE1:n tarjoushinta oli 1490 markkaa FD 50 mm 1.8 -objektiivilla Lauttasaaren optiikassa. Tingin siihen vielä ”satasen” filmin. Japanilaisinvaasio löi juuri tuolloin läpi järjestelmäkameroissa ja hinta oli merkittävän alhainen, mielestäni jopa sensaatiomainen. Käsittääkseni AE-1 oli suurin syyllinen järjestelmäkameroiden menekin kasvuun noina vuosina.

AE-1 toimii edelleen. Lauon sitä tyhjänä huvikseni silloin tällöin vanhoja muistellen. Filmiaika on tietenkin auttamatta ohi, enkä ole sitä jäänyt kaipaamaan. Filmeihin kuluikin pieni omaisuus. Innostuin pitkäksi aikaa erilaisista filmi- ja kuvaustekniikoista. Kun olin töissä Lapinlahden kunnassa 1970-luvun lopulla harrastin mustavalkokuvien kehittämistä. Lapinlahden kameraseura oli aktiivinen ja työskentelin heidän pimiössään. Tulipahan tehtyä satoja mustavalkokuvia kuvan syntyä ihmetellen.

Tietenkin tuli myös pitkäaikainen diakausi. Pystyimme helposti väsyttämään kaikki tutut diaesityksillämme. Yritin pitkästä aikaa tänä jouluna pistää pystyyn diaesityksen vanhojen muistelujen merkeissä: löytyi sadat diat ja löytyi kangas, mutta projektorista oli palanut lamppu. Nyt sitten metsästetään lamppua….

Sitten iski makrovaihe. Hankin 6000 markan hinnalla Canonin 200 millisen makro-objektiivin ja olkatuen. Konttasin tuntitolkulla kesäisin perhosten ja hepokattien perässä. Tai oikeastaan niiden perässä ei kannattanut kulkea, vaan odottaa, että ne tottuvat kuvaajaan. Se olikin kärsimättömälle miehelle hyvää harjoitusta. Aikojen kuluessa tuo FD-objektiivi muuttui museotavaraksi, jolle ei digitaaliaikana ollut mitään käyttöä.

Kamerat ovat vaihtuneet ja vitriini täyttyy erilaisista malleista. Nykyisin kuvaan EOS-sarjan järjestelmäkameralla sekä PowerShot SX50HS-mallilla. Viime mainittu osoittaa, miten kymmenien vuosien haave voi toteutua: kuvia voi ottaa 50- tai jopa 100-kertaisella zoomilla, joiden ulottuvuuksiin pääsivät ennen vanhaan vain TV-kamerat.

Zoom-kameralla otettu kuva/24 mm/kinokoko. Etualalla oikealla sadevesimittari.

Samasta kohdasta samalla kameralla otettu kuva kuin edellä, mutta 200-kertaisella zoomilla kohdistettuna sadevesimittarin asteikkoon.

-----

Rinnalle ovat tulleet kätevät ja hyvälaatuiset kännykkäkamerat, joilla on helppoa kuvata vaikkapa tekstejä kirjastossa! Kännykkäkameroiden sovellusten kehitys on ollut käsittämätön, otetaan vaikkapa esimerkiksi tarkennuspisteen määrittäminen kuvan oton jälkeen.

Sellainenkin ihme on koettu, että tässä välillä oli lähes 10 vuoden jakso, jolloin en kuvannut lainkaan omilla kameroilla. Kuvaamiseen vain kyllästyi. Välttelin kameran käyttöä. Erilaisissa pippaloissa tutut tulivat sanomaan, että otatko kuvan…. ”painat vaan tuosta napista, se on ihan helppoa”. Käyttäydyin pyytäjän toiveiden mukaisesti.

Valokuvaaminen muuttui joka miehen ja naisen harrastukseksi vuosien varrella ja tänä päivänä kuvaamisen määrää ei voi edes kuvitella. Silti hyvän kuvan saaminen on aina tapaus. Se tekee nöyräksi. Onneksi tänä päivänä voi ”räiskiä” kuvia niin paljon kuin ikinä haluaa ilman, että tarvitsee ajatella filmin kulutusta. Aina joku kuva onnistuu.

Filminsiirtovivun kääntäminen…. laukaisimen painaminen ja todella kuuluva suljinääni… ja kaikki on kuin ennen. On aika panna AE-1 vitriiniin.

tiistai 17. kesäkuuta 2014

Eri kaiku on askelten

Aivan viime viikkoina keskustelu Natosta on polarisoitunut Suomessa. On syytä eritellä tapahtunutta kehitystä.

Eräässä aiemmassa blogikirjoituksessa totesin, että ”suomalaisten mielipiteiden runko näyttää asemoituvan keskusta-SDP-linjan ympärille” liittoutumattomuuden puolesta. Kun keskustapuolue nyt puheenjohtajansa suulla ja yksimielisesti toteaa, että keskusta ei halua Suomea Natoon on tämä selkeä puolto aiemmalle käsitykselleni. Tässä välissä puheenjohtaja Sipilällä oli jossain määrin ambivalentti kanta asiaan. Nyt keskusta argumentoi selkeästi perusteet liittymisen vastaiselle kannalleen. Esitetyt perustelut ovat osuvia.

Kun tähän lisätään sosiaalidemokraattien, vasemmistoliiton ja vihreiden puoluekannat on liittoutumisessa vaikea edetä. Tilanne ei muutu Heidin Hautalan säikkyjen hoipertelujen perusteella. Vaikuttaa siltä, että Kataisen ällistyttävästi pääministerinä esittämä Nato-liittymiseen painostava kanta ja Aleksander Stubbin yli-innokas Nato-euforia ovat kärsineet takaiskun.

Kokoomuskin on tajunnut tämän ja haluaa nyt kansanäänestyksen ilmeisesti odottaen, että sillä on mahdollisuus argumentoida kansansuosikki Stubbin avulla. Stubbhan esitti kokoomuksen puheenjohtajakamppailun aikana, että kokoomuksen on otettava poliittinen johtajuus Nato-asiassa.

Sergei Lavrovin antama tv-haastattelu (jota uutistoimisto RiaNovosti lainaa) paljastaa, minkä suuntaisesti keskustelua on käyty Niinistön ja Lavrovin välillä viime mainitun Suomen vierailun aikana (edellyttäen tietenkin, että uutisoinnin faktat ovat oikein). Uutisoinnissa on esitetty Lavrovin tulkinnoista mielenkiintoisia näkökohtia.

Niinistön kannanotot ovat Lavrovin haastattelun perusteella hyvin maltillisia. Pohjois-Euroopan turvallisuuspoliittista asetelmaa ei hevin haluta muuttaa. Tärkeää on myös – Lavrovin mukaan – että kumpikaan osapuoli ei kytke Ukrainaa konkreettisesti Suomeen kohdistuvaan uhkaan, jota koskevassa keskustelussa ei minunkaan mielestäni ole ollut mitään järkeä, kuten ole blogikirjoituksissani monesti tuonut esille.

Entä mitä voitaisiin sanoa Suomen ulkopolitiikan suuresta linjasta viime aikaisiin tapahtumiin viitaten?

Mielenkiinnolla panin merkille Paavo Väyrysen kannan, jonka mukaan Venäjä-suhteet tulisi rakentaa Paasikiven linjalla (ei siis Paasikiven-Kekkosen linjalla).

Tärkeää olisi asemoida Suomi ”keskitielle”, jossa vältetään kaikin tavoin Kekkosen aikaista suomettumista. Ei pidä myöskään lähteä mukaan Nato-seikkailuun. Itsenäinen puolustus, täydennettynä Ruotsi- ja mahdollisesti jossain vaiheessa EU-yhteistyöllä on Suomen linja. Painopiste on omin voimin tapahtuvassa puolustautumisessa.

Kekkosen elämäntyöstä ottaisin tuleviin pohdintoihin aktiiviset ponnistelut rauhan ylläpitämiseksi Suomen lähialueilla ja miksei laajemminkin. Paasikiven ohella korostaisin moninkertaisen ulkoministerimme Carl Enckellin ajattelutapaa, jossa hän – historiallisessa katsannossa - moittii eliitin taipumuksia hakeutua arkaluontoiseen (jopa maanpetokselliseen) yhteistyöhön Venäjän kanssa. Hän myös vieroksui suomalaisten mielenmaisemaan kuulunutta nöyristelyä jonkun suuremman edessä. Usein tämä suurempi on ollut Venäjä, mutta aivan yhtä hyvin sitä voidaan soveltaa tänä päivänä Yhdysvaltoihin. Enckellin yksi teesi oli, että Suomea ei pidä rinnastaa Baltian maihin geopoliittisesti. Tätä kuitenkin on jälleen rankasti yritetty viritellä Ukrainan kriisin yhteydessä. Mielestäni Enckellin ajattelussa on siis ainakin kolme pointtia!

Enckellin rooli oli paljon suurempi ulkopoliittisen linjamme muotoilussa kuin mitä Kekkosen aikaan haluttiin myöntää. Ja nyt Enckell on jäänyt hieman unholaan.

Suomen ja Venäjän välillä tulee tavoitella aitoja ja hedelmällisiä kaupallisia ja kulttuurisuhteita. Etujen tulee olla molemmin puolisia. Lavrovin sanoihin viitaten kumpikaan osapuoli ei viime vuosikymmeninä ole ”pettänyt toistaan”.

Mitä ajatella Venäjällä vaihtuvista poliittisista tavoitteista? Ehkäpä Venäjän politiikan perusteet eivät ole lopulta muuttuneet kovinkaan paljoa. Kysymys on ollut Venäjän kyvystä toteuttaa tavoitteitaan – välillä voimaa on ollut enemmän, välillä vähemmän.

Venäjän suurvaltapyrkimysten kautta tihkuvat ajoittain uhkaavan tuntuiset viestit on arvioitava ja analysoitava. Niihin vastaamisen on tapahduttava argumentoidusti Suomen ja kansainvälisen yhteisön omista lähtökohdista. Ei ole syytä olettaa, että tilanne propagandatasolla tulevaisuudessa oleellisesti muuttuisi.

Minusta Suomen ja Venäjän suhteet voisivat perustua osin illuusiottomuudelle: hyväksytään, että joitakin vastakkainasetteluja tulee vastaan ajoittain. Tärkeintä on säilyttää itseluottamus ja välttää nyt Ukrainan yhteydessä esille noussutta panikoitumista. Osin panikoituminen on ollut tarkoitushaluista liioittelua, jolla pyritään antamaan kuva, että ilman sotilaallista liittoutumista emme selviä tulevista paineista.

Entä politiikan moraali? Miten suhtautua kun oikeusvaltion periaatteita tai ihmisoikeuksia loukataan? Tyyppiesimerkkinä on Ukraina. Sofi Oksanen on oikeassa nostaessaan esille oikeusvaltioperiaatteet. Myös Oksasen esille ottamat Venäjän hallinnon käytännön toimet, kuten esimerkiksi pyrkimykset kirjoittaa historiaa uudelleen ideologisten, slavofiilisten painotusten mukaisesti, on syytä noteerata ja reagoida niihin sitten, kun esimerkiksi tulevien oppikirjojen sisältöjen periaatteet ovat selvillä.

Sen sijaan minun on vaikea hyväksyä hänen ylilyöntejään, jossa hän ilmoittaa että ”Venäjän presidentti …. rakastaa tyhmiä…. rakastaa alkoholisteja ja sukupuolistautisia” (Iltalehti: Sofi Oksanen: ”Venäjä on jo voittanut informaatiosodan”). Tällaiset tunnekuohut kumpuavat koetuista vääryyksistä Baltian maissa. Mutta näillä perusteilla Nato-liittolaisuuden ajaminen on vastenmielistä.

Oksasen teemat ovat em. kirjoituksessa yllättävät: ”Venäjällä sallitaan epäsuorasti valtapiiriajattelu, joka ei kuulu 2000-luvulle”. Eivät suurvallat ole missään vaiheessa luopuneet etupiireistään silloin, kun ovat olleet voimissaan. Tämän täytyy olla naiivi väärinkäsitys.

Ei rauhan rakentamista voi ainakaan Oksasen teeseihin perustaa.

Juha Sipilä korosti keskustan Nato-linjaa määrittäessään, että ulko- ja turvallisuuspolitiikassa puolueella on ollut pitkä, vakaa ja maltillinen linja, jonka yksi peruskivi on sotilaallinen liittoutumattomuus. En näe tässä mitään eroa koko Suomen pitkäaikaiseen linjaan. Vasta nyt 2010-luvulla kokoomus on valinnut eri kaiun askeliinsa.

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Puhe

Aleksander Stubb on puhunut.

Kun Ronald Reagan puhui republikaanien presidenttiehdokkaan Barry Goldwaterin puolesta 27.10. 1964, on tästä puheesta käytetty nimeä A Time for Choosing” (”Aika löytää vaihtoehto”). Kannattajien keskuudessa se tunnetaan kuitenkin paremmin kunnianimellä ”The Speech”. Puhe löytyy netistä.

Puheessa Reagan esitteli suuren valtion vastaisen agendansa jo lähes valmiina. Sitä hän tosin pääsi toteuttamaan presidenttinä vasta 1980-luvulla. Asiaan kuului, että hän ei lukenut puolen tunnin pituista puhettaan paperista (paperi hänellä kuitenkin oli), vaan ikään kuin spontaanisti ja improvisoiden, kuitenkin koko ajan laskelmoidusti.

Aleksander Stubbin puheenvuoro puheenjohtajan linjapuheena monilta osin täytti ”Puheen” tunnusmerkit. Se oli sujuvasanainen, tarkoin mietitty puhe rytmitettynä paitsi huumorilla myös yleisön ilmeisen spontaaneilla aplodeilla. Tietenkin hänen puheensa oli Reaganin puheeseen verrattuna yksityistä ja julkista yhteensovittava eikä likikään niin aggressiivinen valtiota ja kilpailijaa kohtaan kuin Reaganilla.

Puheita yhdistää ratkaisevalla tavalla muutoksen halu aikaisempaan politiikkaan.

Teknisesti Stubbin puhe sopisi malliksi siitä, miten poliittinen puhe pidetään. Stubbin poliittinen lahjakkuus viittaa samoihin piirteisiin kuin Reaganilla. Myös Reagan oli hyvin oikeistolainen, mutta pystyi leventämään reviiriään pitkälle liberaaleihin ja jopa vasemmalle. Kielikuvilla voidaan ohjata kannattajia ihailua vahvistavaan suuntaan. Siinä Stubb varmaan onnistui: omat pysyivät hallinnassa ja uusia kannattajiakin varmaan tuli.

Reaganmainen rentous ja letkeä huumori olivat muut huomioni Stubbin puheessa. Stubb on juuri rentoudessa ja maneereissaan ulkoisesti hyvin epäsuomalainen. Stubbin taitavuutta kuvaa, että hän jätti kaksi häneen liimattua merkittävää aihealuetta kokonaan puheen ulkopuolelle, nimittäin EU:n ja Naton. Tämän hän teki varmaan laskelmoidusti, koska puheen yleinen henki oli kansakunnan syviä tuntoja syleilevä. Tähän yhteyteen ei kuulu ulkopoliittisen polarisaation korostaminen. Toisaalta hän samalla vapautui antamasta sovinnollisia lupauksia juuri näillä kahdella alueella.

Tapa, jolla hän viekotteli kansakuntaa yhteisen agendan ääreen samalla, kun naulasi kiinni kokoomuksen perälaudat oli huomiota herättävä.

Stubb pyrki esiintymään koko kansan Stubbina ja unohtamaan poliittiset ilta- ja aamulypsyt. Yömyöhäkokoukset saivat tuomion ja omia kannattajia suosiva poliittinen peli siinä ohessa. Ongelmana on tietenkin se, että syntyy helposti vaikutelma, että muut pelaavat poliittista peliä, mutta Stubb haluaa itsensä ja muiden asettuvan tuon pelin ylä- ja ulkopuolelle. Tämä jää nähtäväksi.

Hän torjui muiden mollaamisen, mutta puheenjohtajavaalikampanjan aikana ei malttanut olla mollaamatta Paavo Arhinmäkeä oma-aloitteisesti ilman Arhinmäen provosointia.

Kiivaissa sote- ja kehysneuvotteluissa paljastuvat vasta todelliset neuvottelijan taidot. Stubb on silloin "vaarassa" tulla vedetyksi tavallisten kuolevaisten poliitikkojen sekaan, mutta pianhan tuo selviää. Silloin koko kansan Stubb joutuu testiin.

lauantai 14. kesäkuuta 2014

Johtuuko eriarvoisuus ensisijaisesti tulo- vai varallisuuseroista?

Thomas Piketty on nostanut keskeisen huomion kohteeksi varallisuuserot ja niiden ikävän vaikutuksen talouskasvuun. Thomas Piketty ei ole suinkaan ensimmäinen, joka kiinnittää tähän huomiota. Jotenkin aika oli vain kypsä hänen saamalleen suurelle huomiolle.

Thomas Pikettystä on sanottu, että hän on muotitaloustieteilijä. En perusta tällaisista ”mainesanoista”. Ei hän suinkaan ole huipulla muodin takia, vaan ihan tieteellisistä ansioistaan. Hänestä myös sanotaan, että hän on aineistoistaan vetänyt liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Pikemminkin on käynyt niin, että arvostelijat ovat joutuneet antamaan periksi kritiikistään, kun tilastoaineistoja on tarkemmin tutkittu.

Hesari ottaa artikkelissaan ”Koulutus torjuu tehokkaasti eriarvoistumista” (14.6.2014) esille ikään kuin antiteesinä amerikkalaisen MIT:n taloustieteen professorin David Autorin vastaväitteet Pikettylle. Mielestäni arvostelu ei oikein pure, koska Piketty ja Autor ovat mielestäni suhteellisen lähellä toisiaan tulo- ja varallisuuserokysymyksissä, vaikka Autor yrittääkin puheissaan luoda omaa profiilia.

Kun Piketty keskittyy varallisuuserojen kasvun ongelmallisuuteen, on Autor sitä mieltä, että tuloerot ovat pahempi ongelma Yhdysvalloissa. Niin ovat minunkin mielestäni. Tarkalleen ottaen olen tulkinnut Pikettyä niin, että tämän päivän Yhdysvalloissa varallisuuseroja eivät synnytä suuret perinnöt ensisijaisesti - kuten 1800-luvulla vanhalla ja uudella mantereella - vaan suuryritysten toimitusjohtajien ylisuuret palkkiot. Tästäkin Piketty ja Autor ovat suurinpiirtein samaa mieltä.

Selvää kuitenkin on, että valtavat tulot aiheuttavat lopulta myös jättimäiset perinnöt ja tässä on Pikettyn clue, kun hän sanoo, että varallisuuden tuotot ylittävät tulojen ja kansantuotteen kasvun, ja että tästä seuraa taloudellisen kehityksen hidastumista. Suuret tulot eivät ”valu” alaspäin siinä määrin kuin uusklassisessa taloustieteessä on luultu, vaan jäävät ikään kuin ”seisomaan”, verrattuna keskituloisten kovaan kulutukseen, jolla pidetään talouden rattaat pyörimässä.

Autor toteaa, että tuloerot eivät ole automaattisesti haitallisia taloudelle. Eivät ole Pikettynkään mielestä. Tietty tuloerokirjo pitää Pikettynkin mielestä olla, jotta kannustinvaikutus säilyy.

Hesarin mukaan Autor toteaa, että jos kaikilla olisi suunnilleen sama palkka riippumatta heidän koulutuksestaan ja saavutuksistaan, siitä olisi haittaa yhteiskunnalle. Niin on minunkin miestäni. Ja niin on Pikettynkin mielestä. Miksi se, että arvostellaan ylisuuria palkka- tai varallisuuseroja johtaa ”aina” siihen, että vastustajat ottava esille samapalkkaisuuden ikään kuin ainoana vaihtoehtona. Ainakaan tutkijat eivät samapalkkaisuutta kannata. Sosialismin kummitus vaanii ikään kuin taustalla aivan turhaan. Ei Neuvostoliitossakaan yhteiskunnan edut jakautuneet tasaisesti.

Pidän aika selvänä, että jos 2000 euroa tienaava henkilö arvostelee lääkäriä, jonka ansiot ovat sanokamme 6000-8000 euroa, niin en lähtisi tästä nostamaan suurempia eriarvoisuusskismoja. Mutta jos 85 maailman rikkaimman omaisuus on yhtä suuri kuin 3,5 miljardin köyhimmän yhteensä niin, silloin voidaan kissa nostaa pöydälle. Ja paljon vähemmästäkin syystä.

Molemmat sekä Autor että Piketty ovat samaa mieltä koulutuksen merkityksestä meritokraattisen (osaamiseen perustuvan) yhteiskunnan ylläpitäjänä. Ongelma on siinä, että koulutukseen pääsy ainakin huippuyliopistoihin on korkeiden lukukausimaksujen takia monille saavuttamaton unelma.

Muun muassa Paul Krugman on tuonut esille, kuinka rikkaiden vanhempien vähemmän fiksut vesat pääsevät kumman helposti yliopistoihin. Pikettyn selitysmalli on, että rikkaat lahjoittavat yliopistoille, mutta siinä sivussa voi oma lapsikin lipsahtaa sisään.

Vakavemmin ottaen koulutuksen merkitys on minunkin mielestäni ykkösasia. Olen tätä korostanut kerta toisensa jälkeen näissä blogikirjoituksissa. Meillä Suomessa ei ole koulutukseen pääsyn esteenä taloudelliset syyt, mutta koulutuksen työelämävastaavuudessa on parantamisen varaa.

Puutun seuraavaksi Yhdysvalloissa esillä olleeseen ”yhden prosentin ongelmaan” eli tulojen kasaantumiseen kaikkein suurituloisimmille. Lainaan tässä erästä aiempaa blogikirjoitustani valaistakseni asiaa (tässä viittaan Joseph Stiglitzin kirjaan ”The Price of Inequality”): ”Stiglitz avaa kirjassaan viime vuosien talouskehitystä runsaalla määrällä faktoja, joista tässä otan esille vain joitakin. Yhdysvalloissa on hyvin monien taloustieteen edustajien (mm. Paul Krugman ja Robert Reich) taholta tuotu esille amerikkalainen ”1 prosentin ongelma”. Tällä tarkoitetaan tuloerojen kasvua viime vuosina siten, että suurin hyödyn saaja ovat olleet huipputuloiset, yksi prosentti kansasta.

Stiglitz ottaa esimerkiksi huonotuloiset, joiden palkka on noussut viimeisen 30 vuoden aikana vain noin 15 % , kun taas ”top 1 percent” on nähnyt 150 prosentin nousun ja ”top 0,1 percent” yli 300 prosentin nousun. Varallisuuserojen kasvu on ollut vielä voimakkaampaa. Tarkemmassa kuvassa käy vielä ilmi, että tulojen kasvulla arvioitaessa muutos on muutaman viime vuoden aikana ollut todella räikeä”.

Näin suomalaisittain näen keskustelun joka kohdistuu yhteen prosenttiin rikkaimmista hiukan erikoisena. Eikö kuitenkin pitäisi puhua suurista tuloista laajemmin ja pienistä tuloista samoin? Ja sitten on vielä supistuvan keskiluokan ongelma…..

Miten tuloerojen ikäviä vaikutuksia voitaisiin konkretisoida? Otan esimerkiksi finanssikriisiä edeltäneen asuntokuplan. Yhdysvaltain asuntokuplan keskeinen syy oli, että George Bush nuorempi suurensi presidenttikautensa alussa tuloeroja niiden pienentämisen sijaan. Sen sijaan hän halusi kaventaa omistuseroja. Niinpä amerikkalaiset köyhät ja keskituloiset (varsinkin mustat ja latinot) houkuteltiin 2000-luvun alussa liittovaltion tuilla hankkimaan omistusasunto unohtaen, että kohderyhmällä ei ollut reaalisia edellytyksiä hankkia asuntoa. Vaurastumista siis kiirehdittiin pyrkimällä tekemään köyhistä (asunnon) omistajia mahdollisimman pikaisesti. Tavoitteena oli 5 miljoonaa asuntoa köyhille latinoille ja mustille vuoteen 2010 mennessä. Hanke epäonnistui suistaen koko maailmantalouden syvään taantumaan. Miksi? Koska ainoa tie köyhän vaurastumiseen käy pitkäjänteisen tulonhankinnan kautta. Tämä pidempi tie ei kuitenkaan käynyt suurituloisia suosineen hallinnon ja taustalla vaikuttaneen Cato-instituutin ideologeille.

Tämä on liki irvokas esimerkki, jossa Bush yritti yhdistää olemattomat tulot ja velkavetoisen omistusasunnon kautta tapahtuvan rikastumisen (”American Dream”)!

Thomas Piketty on tuonut tärkeän tulo- ja varallisuuseroja koskevan keskusteluaiheen yhä uudelleen esille (aiemmin Emmanuel Saezin kanssa). Toivottavasti päättäjät eivät sivuuta Pikettyn ja kumppanien työtä ”muoti-ilmiönä” tai ”uutena marxilaisuutena”.

perjantai 13. kesäkuuta 2014

Demokratian loppu?

Onko demokratialla toimintaedellytyksiä tämän päivän maailmassa? Demokratia vaikuttaa ainakin pinnalta katsoen väsähtäneeltä kansallisvaltiotason ratkaisulta maailmallisesti toimivassa ympäristössä. Hyvin voimakkaasti demokratiaan sitoutuneena, haluan pohtia, mitkä ovat demokratian toteutumisen pahimmat karikot tänä päivänä.

Globaalisti toimiva talous on haastanut kansallisella tasolla toimivan demokratian. Finanssikriisi paljasti demokratian heikkouksia roppakaupalla. Demokraattiset elimet olivat suorastaan ymmällä (ja ovat osin edelleen), miten kriisistä selvitään.

Demokratian menestys on pakko sitoa talouden menestykseen. Hallitukset ovat horjuneet niiden ideologisesta suuntautumisesta riippumatta talouden ahdinkojen edessä. Samaan aikaan monet kehittyvät maat ovat sitoutuneet autoritäärisiin ratkaisuihin ja ovat menestyneet taloudellisesti. Autoritäärisesti hallittujen yhteiskuntien pyrkimykset demokratisoitua ovat epäonnistuneet esimerkiksi Pohjois-Afrikassa. Lähi-idässä vallitsee demokratian kannalta kauhistuttava tilanne.

On helppoa havaita läntisten demokraattisten yhteiskuntien edustavan paljon pitkäikäisempää (osin jopa satoja vuosia vanhaa) tapaa hallita verrattuna moniin nykyisiin uusautoritäärisiin yhteiskuntiin, joista monet ovat viime vuosikymmenien tuotteita. Silti demokratiakin on useimmissa länsimaissa vain noin 100 vuoden ikäinen. Ensimmäinen maailmansota kaatoi Euroopassa kuningaskuntia ja pystytti heiveröisiä demokratioita, joista useimmat eivät kestäneet 1930-luvun paineessa. Vasta toisen maailmansodan jälkeen on uskottu vihdoin demokraattiseen yhteiskuntaan laajalti ainakin lännessä.

Mutta miten on tänään? Länsimainen demokratia vaikuttaa hailakalta ja toimintakyvyttömältä esimerkiksi Kaakkois-Aasian valtioiden demokraattisten tai ei-demokraattisten eliksiirien rinnalla.

Tämä eriparisuus korostaa elinvoimaisuuden erojen suuruutta. Puolustuskannalle joutunut läntinen demokratia osoittaa lahovaurion merkkejä. Demokratiat ovat konservatiivisina ratkaisuina joutuneet puolustuskannelle kehittyneiden maiden aiheuttaminen haasteiden keskellä. Toistaiseksi ne ovat selvinneet kohtalaisesti, mutta paineet ovat kasvaneet.

Asiantuntijavallan houkutukset lisääntyvät sitä mukaa kuin yhteiskunnalliset ratkaisut vaativat yhä monimutkaisempien asioiden hallintaa. Nykyiset demokratiat ovat toki meritokraattisia (=asiantuntijavaltaa suosivia), mutta poliittinen valvonta ulottuu tietenkin myös asiantuntijavaltaan. Hyvin usein havaitsee kilpailua demokratian (lue: poliittisen päätöksenteon) ja meritokratian välillä. Voimakastahtoinen virkamies voi ohjailla taustalta demokraattista päätöksentekoa ja joskus nousta jopa barrikadeille. Tähän saakka esimerkiksi Suomessa asiantuntijavalta ja poliittinen valta ovat olleet mielestäni hyvin sopusoinnussa keskenään.

Jotkut nykyisen Suomen hallituksen ratkaisut ovat herättäneet epäilyä poliitikkojen kyvystä selvitä hiukankaan monimutkaisempaa laskentoa vaativista tehtävistä. Vihreiden Osmo Soininvaaran arvio, että nykyinen hallitus on ”historiallisen heikko” on silti lähinnä panettelua. Itse asiassa on vaikea sanoa, kumpi taho on seonnut enemmän poliitikot vai taustalla toimivat asiantuntijat eli virkamieskoneisto ja tutkijat. Niin eri mieltä ollaan asioiden oikeasta hoidosta.

Oma lukunsa ovat Kreikka, Portugal ja Espanja, jotka vielä 1970-luvulla olivat diktatuureja. Ainakin Kreikka on yrittänyt ulkoa-oppia hyvinvointiyhteiskunnan pelisääntöjä, mutta on jämähtänyt hyväksikäyttöyhteiskunnaksi. Samoja piirteitä on havaittavissa muissakin Etelä-Euroopan maissa.

Eikö demokratian ongelmaa voitaisi yrittää ratkaista suhteellisen tiheillä pikakansanäänestyksillä sähköisesti? Ajatus arveluttaa minua, kun luen satunnaisesti yleisöosastojen mielipiteitä. Lieventävänä asianhaarana sanoisin, että todennäköisesti mielipiteet mielipidekanaville ovat kuitenkin valikoituneet ärhäkämmästä ja suulaimmasta päästä.

Kaiken kaikkiaan välillinen demokratia sisältää enemmän harkintaa kuin suora kansalaismielipiteen esilletuonti kansanäänestyksillä. Asia ei ole kuitenkaan mitenkään yksiselitteinen. Jos kansanäänestyskulttuurista tulee vakiintunut demokratiaväylä Sveitsin tapaan, on sen nykyistä laajempi käyttöönotto perusteltua.

Natoon liittyminen tuntuu selkeästi kansanäänestysasialta. Meritokratia yrittää luoda käsitystä, että kysymys on asiantuntija-asiasta. Turvallisuus on kuitenkin poikkeuksellisen jakamaton asia ja asiantuntijoiden velvollisuus on lähinnä pohjustaa asioita. Yksikään asiantuntija ei kuitenkaan ole vapaa asenteista tai mielipiteistä.

Nykydemokratia vaatii yhä laajempaa yleissivistystä. On pakko perehtyä asioihin, jos aikoo muodostaa eritellyn kannan polttaviin kysymyksiin. Kuinka moni kansalainen jaksaa perehtyä laaja-alaisesti esille nouseviin kysymyksiin? Entä kansanedustajat? Ovatko he riittävän valveutuneita?

Jälleen tullaan koulu- ja oppilaitosverkostomme kykyyn valmentaa demokratiakelpoisia kansalaisia päättämään asioista. Pitäisikö kouluopetuksessa painotta vielä nykyistäkin enemmän kansalaistaitoja? Ainakaan historian ja yhteiskuntaopin opetuksen vähentäminen ei palvele nykyelämän ymmärtämisen tarpeita. Viimeisten vuosikymmenien aikana erilaiset ”poikkitieteelliset” uskomukset ovat voittaneet alaa. Salaliittoteoriat rehottavat, viranomaisluottamus on heikentynyt. Kuinka tosi-TV-sukupolvi selviää nykyelämän oikeasta todellisuudesta?

Yleisradion merkitys on suunnaton. Kaiken kaupallisen tarjonnan keskellä se pyrkii - ja mielestäni myös onnistuu kohtalaisesti - tuomaan kansalaisille faktaa, väittelyä ja dokumentteja nykypäivästä ja lähimenneisyydestä. Jotkut haluavat alistaa Ylen samaan sabluunaan kuin kaupalliset kanavat. He ovat käsittäneet Ylen tehtävän aivan väärin.

Yle on todennut kuinka vaikeaa on saavuttaa nuoria aikuisia (miehiä). Samoja keinoja ei kannata käyttää kuin kilpailevat mainosrahoitteiset kanavat. Haaste ei ole erityisen helppo, mutta ratkaisun on löydyttävä sillä eniten olen huolestunut nuorten aikuisten yleissivistyksen tasosta ja demokratiakäsityksistä. Demokratian heikkeneminen näkyy äänestysprosenteissa. Ne ovat alentuneet kautta koko läntisen maailman huolestuttavasti. Ihmiset luovuttavat äänestysvallan jopa vaalikelpoisten vähemmistölle. Toisaalta on levinnyt laajalle käsitys, että vaaleilla ei kuitenkaan voi muuttaa mitään. Kyyninen asenne ei paranna demokratian toteuttamisen mahdollisuuksia.

Francis Fukujama maalaili 1990-luvun alussa liberaalin demokratian mahtiasemaa sosialismin kaatumisen jälkeisessä maailmassa. Autoritäärisyyden piti olla väistyvä elementti kansakuntien hallitsemisessa. Hän yliarvioi ihmisten valveutuneisuuden, sivistyksen ja demokraattisten arvojen merkityksen. Päinvastoin demokratia on kärsinyt pahoja takaiskuja kaikissa ilmansuunnissa. Demokratia edellyttää järjestäytynyttä yhteiskuntaa. Valmiudet tähän ovat heikot suurimmassa osassa maailmaa. Demokratia on korvattu diktatuureilla, autoritäärisillä hallinnoilla, mellakkapoliisilla, armeijalla, uskonnollisella fundamentalismilla ja ikivanhoilla perinteillä.

Vielä voidaan ottaa esille yksi taho, joka haluaisi ottaa niskalenkin demokratiasta. Tarkoitan suuryritysten lobbausvaltaa, jolla pyritään – ja usein onnistutaankin – kääntämään parlamentin enemmistön kanta suuryritysten eduille myönteiseksi. Mitä Yhdysvallat edellä sitä pienemmät perässä…. Tuntuu siltä, että demokratian lahjomaton itsepuolustus joutuu usein aivan liian koville.

Demokratia – vapaa elinkeinotoiminta - suhteellisen hyvinvoivien ihmisten yhteiskunta - verotus -ketjuna liittyvät kiinteästi toisiinsa. Kansainvälinen suurkapitalismi on kuitenkin murentamassa verotuspohjaa ja sitä kautta demokratian pohjaa.

Demokratian pitäisi siis uudistua. Kansallisvaltion pitäisi vahvistua. Sitä se ei ole tehnyt. Euroopan liittovaltio voisi olla riittävän vahva vastavoima globaalin talouden murskaavalle voimalle. Valitettavasti EU:n disruptiivinen hallinto ei ole luonut luottamusta tukevia toimenpiteitä. Päinvastoin liittovaltiokehitystä vastustetaan ankarasti, osin minunkin mielestäni ymmärrettävistä syistä. On syntynyt pakoa hedelmättömään kansallismielisyyteen ja nurkkakuntaisuuteen, joka ilmenee muukalaisvihana.

Demokratia on kollektiivinen tapa reagoida ihmisten tarpeisin. Kuitenkin yksilökeskeisyys on päivän trendi, on ollut jo pitkän aikaa. Kollektiivinen demokratia ei pysty venymään yksilöiden usein itsekkäisiin tarpeisiin, josta seuraa kansalaisen turhautuminen.

Hyvinvointiyhteiskunta on voimakkaasti sidottu demokratiaan. Yksilölliset tarpeet heijastuvat myös hyvinvointiyhteiskunnan voimattomuuteen vastata ihmisten odotuksiin. Keskiluokan kukoistus on ollut sekä demokratian että hyvinvointiyhteiskunnan menestyksen tae. Nyt tämä valtava enemmistö on alkanut supistua, jolloin nykyaikaisten läntisten yhteiskuntien rahoituspohja on alkanut horjua.

Kun ihmiset - ja heidän edustajansa parlamenteissa - eivät ole halunneet tinkiä saavutetuista eduista, on koko läntistä maailmaa koetellut velkaantuminen. Hyvinvointia siis ylläpidetään lainarahalla. Velasta on tullut tavallaan myös demokratian ylläpidon tae. Pidemmällä aikavälillä tämä ongelma on ratkaistava, muutoin hyvinvointipalvelut alkavat vakavasti häiriintyä. Se saattaa merkitä yhteiskunnallisia levottomuuksia, jolloin demokratia on ensimmäisten kärsijöiden joukossa.

Yhteenvetona demokratian ongelmien voittamiseksi esitän seuraavia teesejä:

1) Yleissivistävän opetuksen pohjaa on laajennettava, ”demokratiakoulutus”.

2) On taisteltava tieteellisen tiedon arvon puolesta.

3) Talouden kasvua on saatava aikaan: talouden kasvu on demokratian kasvua.

4) Kansainvälisten suuryritysten demokratiaa kaventavaa valtaa on kahlehdittava.

5) On oltava malttia vaurastua; sekin taso, mikä on saavutettu on hyvä.

6) On hyväksyttävä ajatus, että demokratia ei ole läheskään täydellinen ratkaisu kansanvallan ongelmiin. Kuitenkin taistelun sen puolesta on jatkuttava.

7) Osallistumisen kanavia on monipuolistettava. Neuvoa-antavien sähköisesti toteutettavien kansanäänestysten määrää on lisättävä.

8) On pohdittava välittömän demokratian toteutusvaihtoehtoja ja kokeiltava erilaisia osallistumisen malleja.

9) On pohdittava uudelleen meritokratian, poliittisen päätöksenteon ja kansanvallan keskinäisiä suhteita, kuitenkin niin, että demokratia pysyy johtotähtenä.

10) On huolehdittava, että arvovapaa poliittinen keskustelu on kaiken demokratian uudistustyön edellytys.

keskiviikko 11. kesäkuuta 2014

Kultarannan henki

Presidentti oli kutsunut Naantalin Kultarantaan Suomen eliittiä keskustelemaan ulkopolitiikasta. Kerron ohessa omia tuntemuksiani TV-lähetysten perusteella. Ulkopolitiikkaa käsiteltiin melko fokusoidusti ajankohtaisten tapahtumien näkökulmasta, mikä on tietenkin ymmärrettävää. Venäjä ja Ukraina olivat kiinnostuksen polttopisteessä, joskin toki yhteiskunnallisen agendan koko kirjo oli esillä. Rajoitun tässä käsittelemään seminaarin antia vain suppeasti aktuellista ulkopoliitiikan näkökulmasta.

Kultarannan keskusteluja on aiheesta kehuttu, koska mielipiteenvaihto oli sivistynyttä, asiallista eikä mennyt oikeastaan missään vaiheessa henkilötasolle. Lisäksi mukana olleiden asiantuntemus oli korkealla tasolla. Keskusteluja vetäneen toimittajan pyrkimys saada väittelyä aikaiseksi kilpistyi juuri tähän hyvätapaisuuden panssariin, joka levittäytyi tilaisuuden ylle. Nähtiinpä sekin, että montaa kouliintunutta osanottajaa jännitti.

Meillähän on vaadittu ”vapaata” keskustelua Natosta ja moitittu niitä, jotka eivät ole innostuneet Nato-myönteisestä keskustelusta. On hyvin todennäköistä, että ne tahot, jotka eivät ole olleet kiinnostuneet Natosta tai Nato-keskustelusta eivät ole myöskään erityisen innostuneita Natoon liittymisestä. Tätä ”keskustelemattomuutta” pidetään sitten suomettumisena tai vapaan keskustelun puutteena. Vapaata keskustelua on Nato-myönteinen keskustelu.

Oma vaikutelmani oli, että mukanaolijoiden myötä Kultarannassa vallitsi hyvin Nato-myönteinen henki. Ne monet, jotka vastustavat Natoon liittymistä olivat joko hiljaa tai sitten vetivät hyvin matalaa profiilia. Miksi? Vain ehkä Paula Lehtomäki ja Esko Aho toivat Nato-kriittisyytensä esille, joskin hyvin tahdikkaasti. Esimerkiksi Paavo Väyryseltä olisin odottanut argumentoitua kannanottoa tästä aiheesta.

Näin ollen Charly Salonius-Pasternakin, Sofi Oksasen ja Aleksander Stubbin kaltaisten vaikuttajien mielipide pääsi dominoimaan. He olivat luomassa tilaisuuden henkeä.

Niinpä kommentoimatta jäi Stubbin slogan: ”Nato-maan kimppuun ei ole koskaan hyökätty”. Kylmän sodan aikana Euroopan vakiintuneessa etupiirijaossa kumpikaan osapuoli, ei Varsovan liitto eikä Nato, hyökännyt toistensa kimppuun. Molemmat pitivät yllä omaa ”rauhaansa” reviirillään. Nato (tai Yhdysvallat) ei puuttunut asioihin, kun Neuvostoliitto operoi oman blokkinsa alueella. Lännen ja idän reviiritaistelut käytiin ns. kehitysmaissa.

Liioin Euroopan puolueettomia maita (esim. Ruotsi, Itävalta, Sveitsi) ei uhannut hyökkäys missään vaiheessa kylmää sotaa. Niillä ei ollut sotilasliiton ”suojaa”.

Mitä tulee kylmän sodan jälkeiseen maailmaan, ei mitään Euroopan maata olen uhannut hyökkäys riippumatta siitä ovatko maat Naton jäseniä vai eivät. Ainoa poikkeus on entisen Jugoslavian valtiot, joissa käytiin sisällissota. Ainoa ulkopuolinen hyökkääjä oli Yhdysvallat. Moni hyväksyi Yhdysvaltain hyökkäyksen, mutta Venäjän ja Yhdysvaltain suhteeseen se on jättänyt avohaavan.

Esko Aho toi Kultarannassa esille sen, miten nykyisessä kriisissä on sekä slow thinkingin että fast thinkingin elementtejä. Tällä Aho tarkoitti ihmisten ”syttymisherkkyyttä” Ukrainan kriisin seurauksena käydyssä (ja käytävässä) keskustelussa. Korvaisin ”nopeus” -käsitteen suorasukaisesti käsitteellä panikointi, johon olen niin monta kertaa viitannut tässä blogissa. On kummallista, miten harkitsevat ihmiset koheltavat kärjistämään kriisistä syntyvää kuvaa omilla hätiköidyillä mielipiteillään.

Tämä voi johtua siitä, että russofobistit ovat puristaneet nyrkkiä taskussa jo pitkään ja odottaneet hetkeä, jolloin saavat avata sanaisen arkkunsa. Ukrainan myötä tilaisuus tuli ja tilaisuutta ei ole jätetty käyttämättä. On hyvä, että presidentti on kiinnittänyt huomion siihen, että välillä USA, välillä Venäjä katsotaan syylliseksi kaikkeen pahaan.

Oma lukunsa ovat sekä Venäjältä että Yhdysvalloissa esitetyt mielipiteet, joissa kilpaillaan siitä, kuka osaa lausua uhkaavimmat kommentit Ukrainan konfliktin johdosta. Juuri tätä kotimaan panikoijat ovat odottaneet. Niin sujuvasti he liittyvät näiden ns. ulkomaisten asiantuntijoiden lausuntojen paisutteluun. Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltoila ja varsinkin Charly Salonius-Pasternak ovat kunnostautuneet tällä saralla. Ihmettelen, että eduskunnan perusrahoittama instituutti kahden paljon esillä olleen henkilön kautta muodostaa näin räikeän yksipuolisen kannan esimerkiksi Ukrainan konfliktiin. Realistisia näkemyksiä ovat esittäneet Heikki Talvitie ja Paula Lehtomäki. Rohkeutta heille.

Meneillään on hidas vyörytys kohti Natoa. Otetaan jatkuvasti askeleita tiiviimpään yhteistyöhön, jonka jälkeen kiireesti lisätään, että tämä ei merkitse Natoon liittymistä.

Presidentti on pysynyt irti kuumakallejen intoilusta, joskin hänen peruskantansa lienee selvä. Minusta Niinistön painotukset EU:n turvallisuusvastuista ja omien puolustusvoimien vahvistamisesta ovat vastuuntuntoisia kannanottoja.

Meidän olisi totuttava siihen, että kaikki Moskovassa tai Helsingissä lausutut räväkät mielipiteet eivät ole relevantteja. Jostakin syystä nämä kuitenkin uutisoidaan ikään kuin mielipiteet olisivat tasalaatuisia. Syykin tiedetään: nykyinen tiedotusvälineiden (ja etenkin netin) otsakointi on räikeän myyvää. Sillä ei ole väliä käsitteleekö uutinen Jennifer Lopezia vai Ukrainan konfliktia tai kuviteltua kolmannen maailmansodan uhkaa. Kaikki otsakkeet pläjäytetään julki samanarvoisina.

Meneillään on yritys ottaa yliote Suomen kansan enemmistön mielipiteistä. Haetaan hiljaista suostumusta Nato-liittymiselle. Välineenä on väsyttämistaktiikka: lopulta ne kuitenkin pyörtävät kielteisen kantansa.

On vaikeaa ymmärtää, miksi altistuisimme suursodan ensi-iskuille. Perusteita pysyä sotilasliittojen ulkopuolella on runsaasti. Olen niitä käynyt läpi useassa blogikirjoituksessa, joten jääköön tällä kertaa.

Ukrainan kriisi on edetessään saanut minussa aikaan vaikutelman, että se on yhä enemmän sisällissota. Sen eskaloituminen on mahdollista, mutta erittäin epätodennäköistä. Kuitenkin puheiden tasolla ”sotaa” käydään jo laajemmissa puitteissa. Tämä ”mielikuvaeskalointi” on vaarallinen laji, koska sen avulla lisätään kierroksia propagandasodassa. Syntyy itseään vahvistava kierre. Tämänkin takia toivoisin varsinkin kansakunnan eliitin muistavan vastuunsa.

Kun seminaarissa kovin pohdittiin onko Venäjä vahva vai heikko (suhteellisen vahva heikkoudessaan vai suhteellisen heikko vahvuudessaan), olisin toivonut myös Yhdysvaltain arviointia. Nyt Yhdysvallat on ikään kuin möhkäle, jonka mielipideilmaston kuvitellaan olevan yhteen muottiin valettu. Kuitenkin tiedämme, että maa on ollut viimevuosina hyvin polarisoitunut (lue: riitaisa politiikan suunnasta ja melkein mistä tahansa inhimilliseksi katsottavasta). Mitä tapahtuu, jos tai kun republikaanit voittavat kongressin vaaleissa tänä vuonna? Entä mitä tapahtuu, kun valitaan seuraava presidentti?

Obamaan kohdistuu kova paine näyttää Yhdysvaltain voima. Republikaanit mielellään haluaisivat Yhdysvaltojen näyttävän muskeleitaan. Käydäänkö neuvottelut tulevaisuudessa Hillary Clintonin vai sisäänpäinkääntyneen, ekseptionalistisen (oman kansan ylemmyyttä korostavan) teekutsuliikkeen edustajien kanssa?

Jos republikaanit pääsevät valtaan, saattaa voimistua vaatimus lopettaa uusimpien - ja miksei vanhempienkin - Nato-maiden vapaamatkustelu Yhdysvaltain voimavarojen suojissa. Itä-Euroopan maat ovat kovasti hamuamassa lisäsuojaa Yhdysvalloilta. Eivät Yhdysvaltojenkaan voimavarat riitä laajentuneen Nato-liittouman puolustuksen tasaiseen ja vahvaan ylläpitoon (jos jäsenvaltioiden oma panostus ei selkeästi lisäänny) sanovat sopimukset mitä tahansa.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Ylen ylistys

Herään varhain aamulla kesämökillä, keittelen kahvia ja saatan käydä kuuntelemassa luonnon ääniä ulkona. Tärkeintä on kuitenkin Ylen puhe, jolta tulee aamu-uusintoina hienoja haastatteluohjelmia. Yle Puheen selkeä linja on antaa haastateltavalle riittävästi aikaa. Pois on hosuva kiire kerrata elämä läpi 30 minuutissa.

Kukkia Ylelle!

Hesarissa oli jokin aika sitten kriittinen artikkeli Ylen tarjonnasta. Taisi olla kilpailijan puheenvuoro, niin oli tekemällä tehty: Yle on jämähtänyt….. Oma Yle-historiani ulottuu lähes 55 vuoden taakse. Ensi-innostus oli valtava. Muistan kuinka porukkaa naapuritaloista kertyi kesäiltana isovanhempieni luo katsomaan kylän ensimmäistä tai toista TV:tä. Vieraat taisivat joskus jäädä katsomaan myöhäisillan sarjaa isäntien mentyä nukkumaan. Oma katsomiseni alkoi jo virityskuvasta.

TV-sarjafilmit ja elokuvat olivat 1960-luvulla ehdoton katselukohde, kunnes seitsemänkymmentäluvulla innostukseni selkeästi lopahti ja suurin kiinnostus kohdistui elokuviin, urheiluun ja TV:n ajankohtaisohjelmiin. TV:n sarjafilmeistä minulla on oma blogikirjoitus ”Kun televisio oli nuori”, 13.6.2013. Välillä TV:n katselu pelkistyi pitkiksi ajoiksi todella minimaaliseksi, herätäkseen valikoivana katseluna 2000-luvulla.

Nykyisin seuraan lähinnä kanavia TV 1, (harvemmin) TV 2, Yle Fem ja Teema. Hieno juttu on, että näitä voi nykyisin seurata läppäristä. Se on ylellistä erityisesti kesämökillä, kun ei tarvitse virittää useita laitteita katseluun.

Ylellä on edelleen mielestäni ”valistustehtävä”, ainakin itse näen sen sellaisena. Kun eksyin katselemaan eräänä iltana mainosrahoitteisia kanavia järkytyin mainosten määrästä. Tuntui, että ohjelmat ovat mainosten välipaloja.

Valikoiva katselu omalta osaltani merkitsee keskittymistä uutisiin, ajankohtaisohjelmiin, urheiluun (nykyisin rajoitetusti) ja dokumentteihin. Aikaa pitää todellakin jäädä myös muuhun merkitykselliseen.

Maksanko liikaa? Yle-vero on 0,68 prosenttia laskelman perusteena olevista tuloista kuitenkin enintään 143 euroa (2014) ja vähintään 51 euroa (2014). Alle 7500 euron tuloista ei peritä lainkaan veroa. Hinta ei todellakaan päätä huimaa.

Netti, Yle ja tärkeimmät sanomalehdet+aikakauslehdet, siinäpä tämänkin blogin tiedon tukilähteet.

Teemaan olen oppinut luottamaan historiasarjojen kautta. Hienoa, että meillä on tämä kanava. Yle Areena taas on siirretyn katsomisen ehdoton aarreaitta. Tänä päivänä aikaansitomaton TV:n katselu on itsestäänselvyys. Yle Areenaa täydentää hyvin Ylen Elävä arkisto.

Kun tänä päivänä on totuttu älyttömän runsaaseen tarjontaan, ei ymmärretä, mitä luksusta tämän päivän kotiviihdetarjonta on menneisiin vuosikymmeniin verrattuna: ei tarvitse kuunnella Radio Luxembourgia korva radiokohinassa kiinni.

Oleellista on, että Yle ei rupea muistuttamaan kaupallisia kanavia, vaan pysyy roolissaan sivistyksen lähteenä tavalliselle kansalle – viihdettä unohtamatta. Meitä tieto-orientoituneita ihmisiä on vielä sadoin tuhansin.

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Nationalismista, tieteenvastaisuudesta ja kansakunnan ainutlaatuisuudesta

Puhuttaessa oikeistolaisuudesta on helppo sortua yksinkertaistuksiin. Konservatismi jakautuu useisiin alalajeihin, joita olen käsitellyt blogikirjoituksessa ”Konservatismin anatomia” (3.11.2013). Näkökulma on amerikkalais-eurooppalainen. Suomeenkin sitä voi varauksin soveltaa.

Jaoin konservatismin anatomiassa neljään pääluokkaan: (1) perinteisiin konservatiiveihin (perinteen kunnioittaminen, vanhan säilyttäminen, uudistusten maltillisuus, kansallinen eheys, koti-uskonto-isänmaa), (2) uusliberaaleihin (hyvinvointivaltion osittainen purkaminen, pieni valtio, normien ja säätelyn purkaminen, verojen alentaminen, markkinoiden tehokkuuden korostaminen, yksilön vapauksien korostaminen), (3) uuskonservatiiveihin (voimakas hyvä-paha-akselin korostaminen, voimankäytön oikeutuksen puolustaminen, liberaalin demokratian vastaisuus, kansakunnan yhteisen kohtalon painottaminen, uskonnollisuus, sosiaalipolitiikan toimivuuden epäily) ja (4) traditionalisteihin (voimakas kansallismielinen asenne, radikaali perinnesidonnaisuus, epäily modernia maailmaa kohtaan, markkinoiden ylivallan vastustaminen, velvollisuuksien korostaminen vapauksien lisäksi, postmodernin relatiivisuuden vastustaminen). Viimemainitussa olen käyttänyt lähteenä Kari Salmisen määrittelyjä.

Ulkoparlamentaarisesti toimivan uusnatsismin sivuutan tässä tarkastelussa, vaikka sillä on selviä yhtymäkohtia osaan edellä kuvaamistani oikeistopolitiikan sisällöistä (mm. EU:n, monikulttuurisuuden ja kapitalismin vastaisuus).

Mitenkään yksiselitteinen edellä esitetty jako ei ole. Suomen ja Ruotsin maltilliseen oikeistoon jaotelma sopii vain välttävästi. Voitaneen sanoa, että esimerkiksi Suomen kokoomus sijoittunee uusliberaaleihin (ei haukkumanimi tässä!) sillä vahvalla varauksella, että ainakin osa puolueen johdosta ja äänestäjistä kannattaa vahvasti sosiaalista markkinataloutta. Suomalainen maltillinen, moderni oikeistolaisuus ei ole rasistista, nationalistista eikä erityisen suvaitsematonta. Sen sijaan uusliberaalien tapaan markkinoiden kaikkivoipaisuus ja yksilökeskeisyys korostuvat.

Muista suomalaisista konservatiivisista puolueista perussuomalaisten enemmistö sijoittunee traditionaalis-konservatiiviselle akselille. Traditionaaliset konservatiivit ovat viime aikoina vahvistuneet ja saaneet äänestäjät liikkeelle. EU-vaalit olivat suunnan voimannäyte, tosin optimistisimmat liikkeen kannattajat odottivat vielä suurempaa menestystä.

Marine Le Pen edustaa ehkä selkeimmin traditionaalis-konservatiivista linjaa. Hänen kansallismielisyytensä menee niin pitkälle, että hän haluaisi valikoida Ranskan historiasta opittavat asiat: KYLLÄ Jeanne d´Arcista kertovalle historialle , EI toisen maailmansodan ranskalaisista luopioista kertovalle historialle. Le Pen on ilmoittanut ihailevansa Putinin ja Merkelin – niin kuin hän sen käsittää - oman kansan etujen puolustamista.

Le Pen sotkee pakan. Hän pitää EU:ta Ukrainan kriisin pääaiheuttajana. Tämä taitaa kertoa enemmän EU:n luotaantyöntävyydestä kuin Venäjästä.

Miksi koen kansallismielisen ajattelun arveluttavana ja vastenmielisenä? Siksi, että ollaan lähellä oman kansakunnan ainutlaatuisuutta korostavaa ajattelua (ekseptionalismi) ja tästä kumpuavia vihapuheita.

Amerikkalainen Arthur Goldwag on kirjoittanut kirjan ”The New Hate”, jossa hän käsittelee kansakunnan ainutlaatuisuutta (tai että osa kansakunnan eliitistä kokee edustavansa ainutlaatuista kansakuntaa). Lainaan tässä omaa blogikirjoitustani ”Ainoa laatuaan – vihapuheiden jäljillä” (16.4.2013): ”Mistä ekseptionalismi koostuu? Sen kannattajat näkevät vihollisten uhkaavan amerikkalaista erinomaisuutta. Tästä kehkeytyvä vanhan amerikkalaisen vainoharhaisuuden uusi painos - uusi viha - kumpuaa jostain syvältä sisäänpäinkäpertyneisyydestä ja ylemmyydentunteesta, joka heijastuu rasismina ja antisemitisminä ja kaiken ulkomaisen uhkaavuutena. Miksi maailman mahtavimman kansakunnan ihmiset pelkäävät tällä tavoin?”

Tässä tullaan ongelman ytimeen. Yhdysvaltojen oikeistopiireissä on ainakin näin eurooppalaisittain helppo nähdä irrationaalista vihaa muukalaisuutta kohtaan, jota voivat edustaa värilliset omassa maassa tai sitten ulkomaat rodusta riippumatta. Mutta entä Euroopassa? Varmaan täälläkin vaikuttavat samat syyt kuin Yhdysvalloissa, mutta Euroopassa korostuvat myös eräät Euroopalle ominaiset piirteet.

Talouden anemia on yksi pääsyistä, miksi vihapuheita syntyy. Sosiaaliturvaa on monissa maissa leikattu ja vaikka ei olisi leikattu, niin tarvitsijoiden määrä on kasvanut. Samoista rahoista taistelevat ulkomailta tulleet henkilöt katsotaan usein syntipukeiksi aiheutuneisiin ongelmiin. Le Penin esille ottama oman kansan etujen ajaminen saa monen muunkin valtion vahvan tuen. Itsekkyys siis voittaa alaa.

Autoritäärisissä valtioissa, josta puuttuvat demokraattiset vastavoimat voidaan mielipiteen ohjailua harjoittaa demokratioita helpommin. Venäjä on tästä hyvä esimerkki. Mutta myös Ranskan kaltaisissa demokratioissa paine kansallismieliseen politiikkaan on kova: äänestäjät vaativat muutosta.

Syvällisemmin on kysymys myös menneisyyden hallinnasta. Mitä oman maan historiasta halutaan kertoa? Ja mitä siitä ei haluta kertoa? Ei meilläkään ole haluttu muistella Suur-Suomi ideologian laajuutta kansalaisten keskuudessa. Tilanne muuttuu kuitenkin räikeäksi, kun tietoisesti ja systemaattisesti vääristellään historian kulkua. Nyt Le Pen on vaatinut tämän tyyppisiä muutoksia historiankirjoitukseen. Melkein varmasti voi sanoa, että historian käsitteleminen tällä tavalla aiheuttaa suurta vahinkoa kansakunnan moraalille.

Kysymys on myös laajemmasta tieteelisen tiedon kieltämisestä. Sattumalta tätä kirjoittaessani osui silmiini Elina Grundströmin kolumni Helsingin Sanomista (”Keskiajan paluu aiempaa lähempänä” 3.6.2014). Grundström viittaa Paul Krugmaniin, joka on usein kiinnittänyt huomiota republikaanien vihapuheisiin. Monet maltillisetkin oikeistolaiset asettavat kyseenalaiseksi evoluutioteorian, suhteellisuusteorian (liberaalien salaliitto!), ilmastopäästöt, taloustieteen perusteet….

Amerikkalaisten konservatiivien käsittämättömiin väitteisiin olen kiinnittänyt huomiota lukuisissa tämän blogin kirjoituksissa. Silmiinpistävää on yleissivistyksen puute, mutta on kysymys muustakin: jos jonkun tieteenharjoittajan käsitys ei osu yksiin omien äärimielipiteiden kanssa, tiede väistyköön! Kansallisvaltiot ovat kohdanneet aivan uudenlaisia haasteita. Kaikille yhteisen tiedon hallinta on vaikeutunut (verotus, hallitusten asema). Korostetaan yksilökeskeisyyttä ja nähdään valtio jopa salaliittojen osana kansalaisia vastaan.

Onko tilanne toivoton? Ei varmaankaan. Otan esille suhtautumisen evoluutio-oppiin. (Ex)presidentti Woodrow Wilson ihmetteli vuonna 1922, miksi kukaan voi asettaa evoluutioteorian kyseenlaiseksi. Vielä saman vuosikymmenen aikana Wilsonin ajatus asetettiin laajalti kyseenlaiseksi.

Muistan (toivottavasti en muista väärin), että 1960-luku oli hyvin vahvasti tieteellisen maailmankuvan läpivalaisema. Silloin todella tuntui, että kehitys kehittyy ja edistys voittaa alaa. Osa kehityksestä oli pelottavaa (ydinasekokeet, ydinaseuhka), osa oli futuristista paremman maailman odotusta (avaruuden valloitus). Myös evoluutio-oppi oli voimissaan. Viime vuosikymmenien aikana on jälleen otettu takapakkia: Republikaanien presidenttiehdokas Rick Perry: ”Uskon vahvasti älykkääseen suunnitteluun” (intelligent design), republikaanien presidenttiehdokas Michele Bachman: ”tuen älykästä suunnittelua”. Darwin on korvattu kreationismilla!

Jonain päivänä muutos on tuleva! Mutta miksi tarvitaan tällaista vuosikymmenestä tai vuosisadasta toiseen jatkuvaa tieteellisten edistysaskeleiden ja taikauskoisten uskomusfobioiden aaltoliikettä?

Voidaanko puhua pelkästään äärioikeistosta, kun monien muidenkin puolueiden marginaaleissa tapahtuu liikehtimistä ekseptionalismin, uskomusten ja vihapuheiden suuntaan? Kysymys on selvästi äärioikeistoa laajemmasta ilmiöstä.

Fakta on menettänyt merkitystään, kun webin tieto on pirstoutunut market-valikoiman tapaan eivätkä ihmiset jaksa harrastaa niinkin tylsää asiaa kuin lähdekritiikkiä. Sitäkin enemmän tietoa hankitaan kavereilta, tuttavilta… mistä vain, missä pelkistetty, yksinkertaistettu tieto jyllää. Ja kuitenkin samaiset tietoverkon tietolähteet ovat kriittisesti tarkasteltuna suurena apuna maailmankuvaa muodostettaessa.

Miksi ekseptionalismi, vihapuheet, nationalismi, historian vääristelyt, tieteenvastaisuus ja uskomuksenvaraiset näkemykset nousevat niin voimakkaasti esille tänä päivänä?

Ihmisellä lienee luontainen halu hallita omaa elämänpiiriään ja ympäristöään. Tehtävän käydessä ylivoimaiseksi pyritään sulkemaan asioita ulos oman ajattelun ulottuvilta. Riippuu yleissivistyksen määrästä ja erilaisuuden sietokyvystä, miten aikaisessa vaiheessa ”ulossulkemista” alkaa tapahtua. Samaan aikaan - ikään kuin vastareaktiona - ruvetaan korostamaan omaa kansallista/henkilökohtaista erinomaisuutta osana puolustusmekanismia muukalaisia tai omia uskomuksia horjuttavia tieteen oppeja vastaan.

Ekseptionalismia voisi pitää nationalismin ”korkeimpana” ilmentymänä. Loogisesti tästä ääriajattelusta kumpuavat vihapuheet muita kansakuntia tai ihmisiä vastaan, historian vääristely suojautumiskeinona ja viime kädessä tieteen tuomitseminen valheen lähteeksi.

Voimaa oman ajattelun tueksi ammennetaan menneisyydestä. Miksi? Koska kuvitellaan kansakunnan isien aikaisen maailmankuvan sisältävän avaimen yksinkertaiseen elämäntapaan, jota halutaan vaalia. Menneisyyden kautta halutaan siis saada nykyaika hallintaan. Se mikä on menneessä – tai tarkoitushakuisesti haetussa menneessä – on nykymaailman postmodernin sekavuuden vastavoima.

Eikö myös äärivasemmalla ilmene samanlaisia virtauksia kuin oikealla? Tässä tarkastelussani suomalainen vasemmistoliitto on parlamentaarisesti toimiva puolue. Äärivasemmistoksi luen vasemmistoliiton vasemmalla puolella olevat ryhmät. Äärivasemmisto kannattaa usein äärimmäistä vapautta, anarkiaa, jonka ydinsisältönä on valtion alasajo. Suomalaisen puoluekentän parlamentaarinen vasen reuna taas kannattaa pikemminkin vahvaa valtiota.

Äärivasemmiston anarkismi, valtiottomuus on aivan eri asia kuin oikeiston ”pieni valtio”. Itse asiassa pieni valtio sisältää yövartijavaltion (poliisi, armeija, rajavartiosto…) käsitteen kautta äärivasemmiston vihan kohteen. Äärivasemmisto on siis kaikkea oikeiston ”väkivaltakoneistoa” vastaan. Äärivasemmalla lähestytään vapauden kaipuussa anarkismia ja äärioikealla kurin ja järjestyksen kautta autoritäärisesti hallittua yhteiskuntaa. Yhteiseksi nimittäjäksi jää viha vastustajia kohtaan.

Elina Grundström kytkee tieteenvastaisuuden valtion heikkenemiseen ja Raimo Sailas yleissivistyksen puutteen demokratian heikkenemiseen Kanavalehden (4/2014) artikkelissa ”Demokratia kulkee takaiskusta toiseen”. Molemmat näkökohdat ovat varteenotettavia. Palaan demokratian ongelmiin tulevassa blogikirjoituksessa.

Onko siis kansallisvaltion ja demokratian pohja murtumassa? Ei, mutta rapauttavia tekijöitä on nähtävissä ja niitä olen edellä pyrkinyt kuvaamaan. Tieto lisää tuskaa, mutta vapauttaa samalla ajattelua itse luoduista kahleista.

lauantai 7. kesäkuuta 2014

Ja edistyksen seuraava askel on…. atomipommi

Ihminen on sitä mitä hän odottaa. Ehkä tätä lausahdusta voidaan soveltaa 1950-luvun Ruotsalaisiin. Sodasta pääosin vahingoittumattomana selvinnyt maa kehitti itselleen yhteiskuntamallin, jolle ei löytynyt vertoa. Toki kansankotiajatus oli voimissaan jo 1930-luvulla, mutta 1950- ja 1960-luvulla siitä tuli muiden ihailun ja kateuden kohde. Ruotsi oli Suomelle oikeasti isoveli.

Jostakin syystä minua on aina kiehtonut ”suuri odotus”. Parasta vallankumouksissa on juuri mahtava odotus. Ukrainan oranssin vallankumouksen piti olla tie parempaan, mutta miten sitten kävi?

”Te ette ole koskaan voineet näin hyvin” (”most of our people have never had it so good”), tiivisti Harold MacMillan menestyksekkään iskulauseensa Ison-Britannian vuoden 1959 parlamenttivaaleissa. Hyvin monessa muussakin maassa oli odotusarvot korkealla. Länsi-Saksassa elettiin talousihmeen keskellä.

Yhdysvalloissa muodostui ydinperheen rakenne, jossa mies oli töissä ja nainen jäi hoitamaan kotia. Siihen oli hyvin varaa. Myös Neuvostoliitto eli kukkeinta suurten odotusten aikaa. Ruotsissa.... niin Ruotsissa oltiin silti kaikkia edellä monessa suhteessa. Yksi läntisen maailman (ja miksei itäisenkin) merkittävimmistä asioista oli tiede- ja tulevaisuususko. Kaikki näytti mahdolliselta. Asioita tarkasteltiin teknisesti: pohdittiin voiko ydinsodasta selvitä hengissä (nuori Henry Kissinger, Herman Kahn).

Viisikymmentäluvulla voitiin toteuttaa ne asiat, joita oli kehitelty 1930-luvulla ja joiden kehitystyö oli keskeytynyt sodan takia. Televisio, laser, suihkumoottori… Lääketiede eteni isoin harppauksin.

Ensimmäiset seuramatkat Kanariansaarille tehtiin Ruotsissa vuonna 1955 ja 60-luvun alussa 65 000 ruotsalaista lomaili seuramatkoilla vuosittain. Kalevi Keihänen käynnisteli saman tyyppistä buumia Suomessa melko tarkalleen 10 vuotta myöhemmin. Kotitalouksien koneistaminen eteni nopein harppauksin, vaikka lähtökohdat toki vielä 50-luvun lopulla olivat vaatimattomat.

Kun englantilainen lehtimies haastatteli Olof Palmea vuonna 1961, Palme selitti, ettei pyrkimys sosiaaliseen hyvinvointiin tarkoita pelkästään ”köyhyyden estämistä, vaan sen on myös taattava hyvä elintaso”. Viisikymmentäluvun lopulla ajettiin läpi sairausvakuutuslaki ja työeläkelaki, jotka muodostivat ruotsalaisen sosiaaliturvan perustan.

Ruotsin työväenliikkeelle ”tieteellistekninen asiantuntija-valta” oli hyvin tärkeä yhteiskunnallisen kehityksen välikappaleena. Arvostelijat kritisoivat ruotsalaista mallia liian materialistiseksi. Eikö ollut muutakin kuin pelkkä kohoava elintaso? Kriitikot jäivät kuitenkin vähemmistöön.

Jo 1950-luvun lopulla Tage Erlander ja Palme törmäsivät ensimmäisen kerran ajatukseen ”kasvavien odotusten luomasta tyytymättömyydestä”. Täytetyt odotukset eivät vähentäneet, vaan lisäsivät odotuksia. Ihminen on kyltymätön. On taitolaji, että pystytään tasapainoilemaan ihmisten odotusten ja realistisesti toteutettavissa olevien uudistusten välimaastossa niin kuin Suomessakin hyvin tiedämme. Toisaalta ruotsalaiset jos ketkä ovat tässä onnistuneet.

Paitsi että Erlander ja Palme ottivat pehmeästi vastaan kasvavista odotuksista johtuvan tyytymättömyyden, he ajoivat ratkaisukeinoksi vahvan yhteiskunnan (he torjuivat ihmisten, yhteisöjen ja yhdistysten kansalaisyhteiskunan).

Ruotsin oikeistokin on hyväksynyt pitkälle viedyn valtion roolin.

Tieteellis-tekninen näkökulma johti väistämättä myös uuden sotilasteknologian käyttöönottoon. Vuodesta 1955 lähtien Ruotsin teollisuus valmisti Draken-hävittäjää ja vuodesta 1970 lähtien Viggeniä. Juuri nyt Ruotsi taistelee Jas Gripenin puolesta, jonka hankinnan Sveitsin valtio vasikään hylkäsi kansanäänestyksessä. Hävittäjien valmistus osoittaa, että Ruotsi haluaa olla ”kokoaan suurempi”. Se on aina halunnut olla enemmän kuin pikkuvaltio, mutta silti säilyä kompaktina kansankotina. Ruotsi on ollut esikuva monessa mielessä monelle kansakunnalle ja on sitä vieläkin. Se on käyttänyt suurempaa vaikutusvaltaa, kuin mitä sen koko on edellyttänyt.

Vaikka otetaankin taustaksi ruotsalaisten edistyksellinen tieteellis-tekninen lähestymistapa, voidaan Ruotsin kaavailtua ydinaseohjelmaa pitää hämmästyttävänä. Viisikymmentäluvulla atomipommin hankkimista pidettiin puolustuspoliittisena välttämättömyytenä.

Kun Suomessa on ihailtu Ruotsin vahvuutta pysyä toisen maailmansodan ulkopuolella ovat ruotsalaiset pitäneet samaa asiaa nöyryyttävänä (mm. saksalaisten läpikulun salliminen). Nyt haettiin edistyksellistä asejärjestelmää puolustuksen osaksi. Ruotsalaiset puhuivat ”puolustuksellisen” atomipommin puolesta. Atomipommiajatuksen muhiessa Ruotsi otti käyttöön ensimmäisen ydinreaktorin vuonna 1954. Olof Palmen näkemys oli, että Ruotsin piti hankkia ydinase painostaakseen suurvaltoja aseriisuntaan!

Ydinase aivan odotetusti repi ruotsalaista keskusteluilmapiiriä ja polarisoi mielipiteitä. Ydinase joutui ajanmittaan vastatuuleen, vaikkei ovea täysin suljettu ennen kuin 1960-luvun lopulla.

Halu puolustaa ruotsalaista hyvinvointimallia kaikissa olosuhteissa ja viime kädessä asein, ei ole onnistunut kaksisesti. Ruotsin puolustusvalmius ei ole nähdäkseni juuri nyt ajan tasalla. Lentoaseen kauppa käy huonosti ja armeijan uudistukset ovat luoneet riittämättömän perustan mahdollisen uuden kylmän sodan varalle.

Kansankodin puolustaminen globalisoituvassa maailmassa asejärjestelmien hinnan koko ajan noustessa ja maailmantilanteen epävakauden kasvaessa ovat luoneet ristiriitaisen tilanteen, johon Ruotsi hakee vastausta yhtälailla kuin Suomi.

---------------------------

Olen käyttänyt ohessa osin faktalähteenä Henrik Berggrenin kirjaa ”Edessä ihana tulevaisuus”.