Ihminen on sitä mitä hän odottaa. Ehkä tätä lausahdusta voidaan soveltaa 1950-luvun Ruotsalaisiin. Sodasta pääosin vahingoittumattomana selvinnyt maa kehitti itselleen yhteiskuntamallin, jolle ei löytynyt vertoa. Toki kansankotiajatus oli voimissaan jo 1930-luvulla, mutta 1950- ja 1960-luvulla siitä tuli muiden ihailun ja kateuden kohde. Ruotsi oli Suomelle oikeasti isoveli.
Jostakin syystä minua on aina kiehtonut ”suuri odotus”. Parasta vallankumouksissa on juuri mahtava odotus. Ukrainan oranssin vallankumouksen piti olla tie parempaan, mutta miten sitten kävi?
”Te ette ole koskaan voineet näin hyvin” (”most of our people have never had it so good”), tiivisti Harold MacMillan menestyksekkään iskulauseensa Ison-Britannian vuoden 1959 parlamenttivaaleissa. Hyvin monessa muussakin maassa oli odotusarvot korkealla. Länsi-Saksassa elettiin talousihmeen keskellä.
Yhdysvalloissa muodostui ydinperheen rakenne, jossa mies oli töissä ja nainen jäi hoitamaan kotia. Siihen oli hyvin varaa. Myös Neuvostoliitto eli kukkeinta suurten odotusten aikaa. Ruotsissa.... niin Ruotsissa oltiin silti kaikkia edellä monessa suhteessa. Yksi läntisen maailman (ja miksei itäisenkin) merkittävimmistä asioista oli tiede- ja tulevaisuususko. Kaikki näytti mahdolliselta. Asioita tarkasteltiin teknisesti: pohdittiin voiko ydinsodasta selvitä hengissä (nuori Henry Kissinger, Herman Kahn).
Viisikymmentäluvulla voitiin toteuttaa ne asiat, joita oli kehitelty 1930-luvulla ja joiden kehitystyö oli keskeytynyt sodan takia. Televisio, laser, suihkumoottori… Lääketiede eteni isoin harppauksin.
Ensimmäiset seuramatkat Kanariansaarille tehtiin Ruotsissa vuonna 1955 ja 60-luvun alussa 65 000 ruotsalaista lomaili seuramatkoilla vuosittain. Kalevi Keihänen käynnisteli saman tyyppistä buumia Suomessa melko tarkalleen 10 vuotta myöhemmin. Kotitalouksien koneistaminen eteni nopein harppauksin, vaikka lähtökohdat toki vielä 50-luvun lopulla olivat vaatimattomat.
Kun englantilainen lehtimies haastatteli Olof Palmea vuonna 1961, Palme selitti, ettei pyrkimys sosiaaliseen hyvinvointiin tarkoita pelkästään ”köyhyyden estämistä, vaan sen on myös taattava hyvä elintaso”. Viisikymmentäluvun lopulla ajettiin läpi sairausvakuutuslaki ja työeläkelaki, jotka muodostivat ruotsalaisen sosiaaliturvan perustan.
Ruotsin työväenliikkeelle ”tieteellistekninen asiantuntija-valta” oli hyvin tärkeä yhteiskunnallisen kehityksen välikappaleena. Arvostelijat kritisoivat ruotsalaista mallia liian materialistiseksi. Eikö ollut muutakin kuin pelkkä kohoava elintaso? Kriitikot jäivät kuitenkin vähemmistöön.
Jo 1950-luvun lopulla Tage Erlander ja Palme törmäsivät ensimmäisen kerran ajatukseen ”kasvavien odotusten luomasta tyytymättömyydestä”. Täytetyt odotukset eivät vähentäneet, vaan lisäsivät odotuksia. Ihminen on kyltymätön. On taitolaji, että pystytään tasapainoilemaan ihmisten odotusten ja realistisesti toteutettavissa olevien uudistusten välimaastossa niin kuin Suomessakin hyvin tiedämme. Toisaalta ruotsalaiset jos ketkä ovat tässä onnistuneet.
Paitsi että Erlander ja Palme ottivat pehmeästi vastaan kasvavista odotuksista johtuvan tyytymättömyyden, he ajoivat ratkaisukeinoksi vahvan yhteiskunnan (he torjuivat ihmisten, yhteisöjen ja yhdistysten kansalaisyhteiskunan).
Ruotsin oikeistokin on hyväksynyt pitkälle viedyn valtion roolin.
Tieteellis-tekninen näkökulma johti väistämättä myös uuden sotilasteknologian käyttöönottoon. Vuodesta 1955 lähtien Ruotsin teollisuus valmisti Draken-hävittäjää ja vuodesta 1970 lähtien Viggeniä. Juuri nyt Ruotsi taistelee Jas Gripenin puolesta, jonka hankinnan Sveitsin valtio vasikään hylkäsi kansanäänestyksessä. Hävittäjien valmistus osoittaa, että Ruotsi haluaa olla ”kokoaan suurempi”. Se on aina halunnut olla enemmän kuin pikkuvaltio, mutta silti säilyä kompaktina kansankotina. Ruotsi on ollut esikuva monessa mielessä monelle kansakunnalle ja on sitä vieläkin. Se on käyttänyt suurempaa vaikutusvaltaa, kuin mitä sen koko on edellyttänyt.
Vaikka otetaankin taustaksi ruotsalaisten edistyksellinen tieteellis-tekninen lähestymistapa, voidaan Ruotsin kaavailtua ydinaseohjelmaa pitää hämmästyttävänä. Viisikymmentäluvulla atomipommin hankkimista pidettiin puolustuspoliittisena välttämättömyytenä.
Kun Suomessa on ihailtu Ruotsin vahvuutta pysyä toisen maailmansodan ulkopuolella ovat ruotsalaiset pitäneet samaa asiaa nöyryyttävänä (mm. saksalaisten läpikulun salliminen). Nyt haettiin edistyksellistä asejärjestelmää puolustuksen osaksi. Ruotsalaiset puhuivat ”puolustuksellisen” atomipommin puolesta. Atomipommiajatuksen muhiessa Ruotsi otti käyttöön ensimmäisen ydinreaktorin vuonna 1954. Olof Palmen näkemys oli, että Ruotsin piti hankkia ydinase painostaakseen suurvaltoja aseriisuntaan!
Ydinase aivan odotetusti repi ruotsalaista keskusteluilmapiiriä ja polarisoi mielipiteitä. Ydinase joutui ajanmittaan vastatuuleen, vaikkei ovea täysin suljettu ennen kuin 1960-luvun lopulla.
Halu puolustaa ruotsalaista hyvinvointimallia kaikissa olosuhteissa ja viime kädessä asein, ei ole onnistunut kaksisesti. Ruotsin puolustusvalmius ei ole nähdäkseni juuri nyt ajan tasalla. Lentoaseen kauppa käy huonosti ja armeijan uudistukset ovat luoneet riittämättömän perustan mahdollisen uuden kylmän sodan varalle.
Kansankodin puolustaminen globalisoituvassa maailmassa asejärjestelmien hinnan koko ajan noustessa ja maailmantilanteen epävakauden kasvaessa ovat luoneet ristiriitaisen tilanteen, johon Ruotsi hakee vastausta yhtälailla kuin Suomi.
---------------------------
Olen käyttänyt ohessa osin faktalähteenä Henrik Berggrenin kirjaa ”Edessä ihana tulevaisuus”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti