keskiviikko 15. elokuuta 2018

Väinö Linnan kujanjuoksu

Kansalliskirjailija Väinö Linna on ollut paljon esillä kansalaissotaan liittyvien historiallisten ja yhteiskunnallisten teemojen johdosta. Antoiko Linna oikean kuvan torpparien asemasta jne. ? Olen näitä aiheita paljon käsitellyt, mutta nyt haluaisin keskittyä minua paljon askarruttaneeseen Linnan henkiseen luhistumiseen vuoden 1952 paikkeilla. Päälähteenä käytän Yrjö Varpion elämäkertaa ”Väinö Linnan elämä” (WSOY, 2006). Tapahtunut henkinen romahdus voidaan käsittääkseni kytkeä moniin kirjallisiin teemoihin, jotka tekivät Linnasta myöhemmin suuren.

Kahden kohtuullisesti menestyneen esikoisteoksensa – ”Päämäärä” ja ”Musta rakkaus” - julkaisun jälkeen Linna oli ylivireässä mielentilassa ja ilmoitti kustantajalle loppusyksystä 1949, että hän on innostunut kirjoittamaan ”yhtä maailman suurinta teosta”. Varpion mukaan lausahdus kuvaa Linnan itseironiaa. Mutta vähitellen ironiasta kasvoi pakkomielle….

Uuden romaanin kirjoitustyö alkoi keväällä 1952 ja sen työnimi oli ”Messias”. Siinä hän halusi työntyä todella syvälle ihmismielen syövereihin, osin tieteen, osin oman syväpsykologisen itseopiskelun kannattelemana. Romaanin juoni rakentui keuhkotautisen päähenkilön Ilmari Mustakorven ympärille. Mies tietää kuolevansa ja hänen on pakko tästä syystä pohtia elämän perimmäisiä kysymyksiä. Messias-nimi oli tarkoitettu ironiseksi: Messias edusti elämänvalhetta.

Osoittautui, että Linna ei ollut omimmalla alueellaan tällaisessa pohdinnassa. Tai pikemminkin voisi sanoa, että hän tunsi suunnatonta viehtymystä ratkaista ihmisen psyyken problematiikka, mutta siihen hänen oma psyykensä ei taipunut. Pian hän tajusi, että ”työläiskirjailijan” tai arkielämän ihmisten haasteet ja ongelmat olivat paljon lähempänä hänen sisintään. Ehkäpä on kuitenkin niin, että kaikki hänen 1950-luvun alussa kokemansa tarvittiin myöhempien mestariteosten rakennuspuiksi.

Uuden kirjan kohdalla oli kysymys keskeneräisestä prosessista joka liittyi aiempiin kahteen kirjaan ja laajeni dostojevskiläiseksi maailmankatsomukselliseksi pohdinnaksi. Kysymys oli kaikkien arvojen kyseenalaistamisesta ml. oman lapsuuden vahvan uskonnollisen katsannon epäilynalaiseksi asettamisesta. Aiemmin vahvat uskonnolliset normit alkoivat murtua.

Linna peilasi ajatuksiaan toisen kirjailijan, Aladar Valmarin ajattelua vasten. Kysymys oli jatkuvasta vuorovaikutuksesta. Valmari oli eräänlainen hovikriitikko, kuitenkin niin, että hän pystyi aitoon kritiikkiin. Linna jopa suunnitteli Valmaria Messiaan keskeiseksi hahmoksi. Joka tapauksessa Linna perehtyi huolella uusiin psykologisiin ja psykoanalyyttisiin virtauksiin kirjan työstämistä varten.

Messias, vapahtaja edusti siis Linnalle elämänvalhetta. Kuoleman, jopa itsemurhan teema, oli Linnalla läsnä kirjan luonnoksissa. Kuoleman tematiikassa Linna tuli lähelle Tuntemattoman sotilaan aihemaailmaa. Kysymys kuuluukin, kävikö Linnan uuden romaanin luonnoksissa läpi sodan aikaisia traumojaan. Varsinkin viime vuosien tutkimusten valossa tämä tulkinta voi olla hyvinkin lähellä Linnan ajatusmaailmaa. Onhan sodan aiheuuttamat psyyken vammat tutu esille monissa tuoreissa tutkimuksissa.

Kirjoittamisen edetessä teoksen teemat alkoivat lähestyä vaarallisesti henkilökohtaisia traumoja. Linnan mielenterveys vaarantui. Hän kertoi myöhemmin pelästyneensä sitä, että hän ajatuksillaan ja kirjoittamisellaan tuhosi omia positiivisia elämänarvojaan. Linnalla oli tapana lukea Valmarille uusia osia Messias-kirjasta. Maailmoja syleilevän problematiikan lisäksi Linnan vastuksena olivat kirjoitustilojen vaihtelevuus ja kirjoittamisen hitaus: kirja ei tahtonut edetä.

Uskonnollisen tematiikan keskeisiä lauseita on tämä: ”Uskonto kehotti tunnustamaan synnit Jumalalle vaikka ne pitäisi tunnustaa itselleen ja siten vakavasti uskoa omaan syntisyyteensä”. Sysimustat pohdinnat johtivat ajattelemaan, että Jumalakin oli pirun keksintö: ihminen voi tulla toimeen ilman Jumalaa, mutta tuleeko hän toimeen ilman pirua?

Vuoden 1952 syksyyn tultaessa romaani alkoi monien vaiheiden jälkeen valmistua. Ahdistunut Linna turvautui myös ammattiauttajaan päästäkseen eroon tuskaantumisesta. Samaan tahtiin kirjoittamisen etenemisen kanssa heräsi epäily, että kirjaa ei kannata julkaista. Myös kustantaja oli kriittinen, ja palautti kirjan useampana otteeseen.

Valmarin mukaan Linnan ahdistus kumpusi epäilyistä, että arvostelu nuijisi valmiin teoksen. Viimeiset tiedot Messiaan viimeistelystä ovat talvelta 1953. Kustantaja - monivaiheisen prosessin jälkeen - oli valmis julkaisemaan käsikirjoituksen alkuosan, mutta ei loppua.

Linna, joka oli ottanut apurahan turvin vapaata töistä palasi työpaikalleen Finlaysonille, joka oli airut kirjan tulevasta kohtalosta. Kysymys oli samalla ”omakohtaisesta tervehdyttämisohjelmasta”, kuten Varpio sen määrittää. Linna hävitti myöhemmin Messiaan lukuun ottamatta sen kustannettavaksi hyväksyttyä alkuosuutta.

Vielä vuoden 1953 kuluessa prosessi eteni, mutta epätoivoisissa merkeissä. Teoksen julkaisemisesta ei tullut kuitenkaan mitään, sillä kirjailija itse luovutti.

Alkuosa on perikunnan hallussa edelleen, jos olen oikein ymmärtänyt.

Messias on nähty kirjailijan uran vaihtoehtoisena linjana. Nyt jäi näkemättä, mihin se olisi johtanut, sillä Linna valitsi Tuntemattoman ja Pohjantähden myötä kokonaan toisen kirjallisuusgenren lukevan yleisön onneksi.

Linna vapautui monessa suhteessa Messiaan epäonnistumisen jälkeen: hän löysi huumorin, hän löysi työkaverit uudella positiivisella tavalla, ja turha syntyjen syvien läpipohdiskelu sai jäädä. Jäljelle jäi tervejärkinen ajattelija, jonka maailmankuva laajeni ihmisen sisimmän tarkkailusta koko yhteiskunnan näköalaan.

::::::::::::::::

Lopuksi katsaus Linnan ajattelun kehittymiseen Messiaan jälkeen:

Erään lehtikirjoituksen (Hufvudstadsbladet, 1956) johtopäätöksissä on jotain tuttua: ”Kun valtaan noussut ryhmä alkaa tyydyttää omia tarpeitaan muun yhteisön kustannuksella, sen tarmo sammuu, eikä se enää avaa tietä yhteisön todellisille tarpeille…..”. Ja edelleen: ”Alemmat luokat vaistoavat, että hallitseva idea ei olekaan heidän ideansa ja alkavat kehitellä uutta omien tarpeidensa pohjalta”.

Näihin lauseisiin sisältyy irtaantuminen Messiaan yksilöpsykologisesta kapea-alaisuudesta. Lähestytään Tuntemattoman kautta Pohjantähden ajatusmaailmaa. Valkoinen totuus alkoi saada rinnalleen erilaisia harmaan sävyjä...

Linnan kirjoittamat artikkelit eivät kelvanneet valtamedioille kovinkaan hyvin ennen kuin suuri menestys pakotti julkaisemaan kirjoitukset … niin, innostuneiden lukijoiden asettaman paineen takia…

maanantai 13. elokuuta 2018

Menestymättömyyden salaisuus

Suomessa yleisurheilun perinteet ovat suunnattoman vahvat. Elämme perinteistä. Tappiot kerta toisensa jälkeen eivät lannista sisukkaita penkkiurheilijoita. Tärkeintä on ”odotus”. Se on hieno käsite, on upeaa, kun on jotain mitä odottaa verrattuna siihen, että vaihtoehtona on näköalattomuus. Liian usein odotus kääntyy kuitenkin itseään vastaan.

Suuri odotus kaipaa hikeä ja kyyneliä, mutta myös suurta lahjakkuutta. Geenien on syytä olla kunnossa. Menestys tarvitsee urheilua harrastavia massoja. Se tarkoittaa, että urheilijoita on kaikilla tasoilla. Tästä joukosta sitten valikoituvat huiput ja sen alle jäävät kategoriat. Lasse Viren sanoi kerran jotenkin sillä tavalla, että eivät kaikki urheilijat pyri suurkisoissa mitaleille. On urheilijoita, joille riittää SM-taso tai ”piirikunnallisten” taso. Tärkeintä on, että tarjontaa on joka tasolle. Nyt on vain niin, että urheilua seuraavalla yleisöllä odotusarvot ovat korkeammalla: kaikki lahjakkuudet nähdään tulevina mestareina.

Tyypillisesti juuri käydyissä Berliinin EM-kisoissa 10-12 parhaan joukossa tilastoissa olleilta odotettiin mitalia. Juuri meidän omien urheilijoidemme piti olla niitä, jotka venyvät. Näin ei kuitenkaan käy kuin satunnaisesti.

Minulle hyvin rakas yleisurheilun Grand Old Man oli ja on edelleen Roberto L. Quercetani (s. 1922). Kirjassaan ”Kilpakenttien kuninkaat” (1964/1965) hän totesi kestävyysjuoksua koskevassa osuudessa, että ”tietyissä maissa nykyaikainen elämä monine veltostuttavine välineineen ei ole omiaan rohkaisemaan nuoria miehiä rasittamaan keuhkojaan ja jäseniään kestävyysjuoksun kiduttavassa työssä”. Ja vielä: ”Tämä suuntaus, joka on ollut kauan nähtävissä Amerikassa on hiljattain levinnyt Suomeen ja Ruotsiin”. Paavo Nurmi totesi muistini mukaan samasta asiasta, että ”ennen vanhaan juostiin niin lujaa kuin jaksettiin, nyt ne eivät jaksa juosta enää niin lujaa”.

Keinotekoisia stimulantteja käytettiin jo sekä Nurmen aktiiviaikana että Quercetanin kirjan kirjoitusajankohtana, mutta muutamien vuosikymmenien aikana ongelma räjähti käsiin: ”kaikki käyttivät”. Ainakaan menestystä ei kannattanut odottaa, jos ei ollut mukana doping-busineksessa. Räikein dopingin hyväksikäyttöaika on takanapäin, mutta ei missään tapauksessa ohi tiukentuneista doping-testauksista huolimatta. Käyttömenetelmät ovat aiempaa hienostuneemmat.

Kun tarkastelee varusmiespalveluksessa olevien kuntoa, niin ennen kaikkea huomio kiinnittyy kunnon polarisoitumiseen: huippuja on edelleen, mutta taso on pudonnut. Quercetani oli oikeassa esittämissään arvioissa paljon ennen tietokoneita ja nettisukupolvea. On määrällisesti vähemmän niitä, jotka ovat tyrkyllä huipulle. Osittain tämä tietenkin johtuu pienentyneistä ikäluokista, lajikirjon monipuolistumisesta (lahjakkuudet jakautuvat yhä pienemmille urheilun osa-alueille) ja loputtomasta määrästä uusia syntyviä lajeja. Jotkut lajit ovat kamppailussa ”vanhanaikaistuneet”. Yleisurheilussa on piirteitä, jotka ovat viitoittaneet tietä aneemisempaan suuntaan.

Mitä tulee uusiin lajeihin niin onhan se mukavaa olla huipulla edes hetken, kun tuoreen lajin harrastajamäärä on vielä globaalisti pieni ja huipulla on tilaa.

Kuitenkin on nähtävissä, että urheilu vetää aiempaa enemmän lahjakkuuksia puoleensa. Tarjolla on parempi ravinto, tehokkaampi sallittu lääkitys, parempi terveydenhuolto ja ennen kaikkea jatkuvasti suurentuvat rahapalkinnot. Polarisoituminen koskee myös rahaa: harvoissa lajeissa palkkiot huipulla ovat valtavia, kun taas harrastajamäärien putoaminen ja lajin laskenut taso on tehnyt joidenkin lajien harrastajista niukkuuden maailmanmestareita. Enää ei ole näyttöä edes 1960-luvun epäterveistä amatööri/ammattilaissääntöjen vinoutumisesta johtuneista ”ruskeista kirjekuorista”.

Urheilu suuret sankarit ovat suurempia kuin koskaan median pommituksesta johtuen. Idolikultti takaa huipulle yrittävien määrän jatkuvuuden. Raha ja menestys pelkistävät urheilun harjoittamisen huipulla. Koko kansan innostus on nyt median varassa ja hyvinhän tuo näyttää toimivan. Vanhat lajitkin saavat suuret yleisöt.

Kipukohtia on monia: Suomessa monet nuoret ovat ikäluokassaan aivan kärjessä, mutta kahdenkymmenen ikävuoden paikkeilla ero globaaleihin tähtiin usein repeää. Mistä moinen johtuu? Urheilumanageri Jukka Härkönen taisi sanoa, että nikkeli on nikkeliä: geenit ratkaisevat. Huipulle pyrkiviä on paljon ja ”otanta” suoritetaan globaalisti. Ja vastassa on piskuinen Suomi. Pelkkä innostus ja hyvä valmennus ei riitä, tarvitaan lahjakkuusominaisuudet, joiden perusteella varsinaiset huiput sitten valikoituvat. Sitä merkillisempää on, että edellä esitetyn vastaisesti uusia huippuja nousee ”länsimaisen velttouden” keskeltä. Varsinainen tutkimuksen aihe voisi olla, miksi norjalaiset Ingebrigtsenin veljekset menestyvät afrikkalaisia vastaa, kun juuri on päästy toteamasta, että mustalla rodulla on paremmat kestävyysominaisuudet. Tämä akkuna avaa mahdollisuuden tarkastella huippu-urheilua uudesta näkökulmasta. On sittenkin olemassa väylä hyvinvoinnin keskeltä armottoman urheiluelämän huipulle kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti.

Vai onko kysymys täysin poikkeuksellista lahjakkuuksista, joita ei ilmesty kuin kerran sukupolvessa, jos niinkään usein. Vai onko kysymys jostakin astmalääkityksen kaltaisesta ”ihmeestä”? Vai onko kysymys turhasta ihmettelystä? Naapurilla vain sattuu olemaan geenejä, öljyllä voideltua pätäkkää ja hyvää tuuria.

Useimmilla on kuitenkin usko, että tietyllä lahjakkuustasolla jostakin realistisesti olemassa olevasta (suomalaisesta) poikkeusyksilöstä voidaan tehdä huippu. Kysymys on vain siitä ovatko valmennus ja taloudelliset edellytykset kunnossa. Vielä tarvitaan yhtä ominaisuutta: viisautta, että ahneus ei pilaa hyvää raakiletta. Tietenkin onnen tähtien pitää olla kohdallaan, jotteivat loukkaantumiset pilaa huipulle pyrkivän uraa, mutta terveenä pysyminenkin on usein taidosta kiinni.

Menestys - ja menestymättömyys - koostuu monista eri tekijästä. Olisi tärkeä tunnistaa oleellisimmat asiat, jotta voidaan keskittyä kaikkein merkityksellisimpiin asioihin. Vielä on osattava karsia vilppi pois, jotta kuva pelkistyy varmalle pohjalle.

Sitten on vielä yksi pelastusrengas, jonka olen usein maininnut, ja joka pelastaa penkkiurheilijan päivän: keskittyminen itse urheilusuoritukseen. Lopulta yksittäisen urheilijan tason nosto kisassa saattaa tuoda hyvän mielen – ei tarvita muuta. On luontevaa yhtyä urheilijan ilonpurkaukseen riippumatta, mistä maasta kyseinen urheilija on.

Ihmiset kaipaavat tänä päivänä spontaania showaamista: Berliinissä viimeisenä päivänä viestimiesten vapautuneet koreografiat viitoittanevat tietä tulevaisuuteen, sillä hyvä mieli on tarttuva tauti.

lauantai 11. elokuuta 2018

EM-Berliini - minne kaikki huiput kadonneet?

Totesin muutama viikko sitten yleisurheilun suomenmestaruuskisojen jälkeen jotenkin näin: ”Seurasin Jyväskylässä pidettyjä Kalevan kisoja urheilun draaman näkökulmasta. On hienoa nähdä kamppailuja, joissa ei nähdäkseni tarvitse jännittää doping-ongelman esille tuloa, vaan voidaan keskittyä kilvoitteluun terveeltä pohjalta.”

Nyt olen seurannut Berliinissä pidettyjä Euroopan-mestaruuskisoja aika intensiivisesti. Suomi on mukana suurella joukkueella, 43 urheilijaa. Lähtökohta valinnoissa näyttää olevan, että kisoihin lähetetään kaikki, joilla on edes jossain määrin menestymisen mahdollisuuksia. Tietenkin Euroopan yleisurheiluliitto tai SUL ovat asettaneet rajat, jotka viime kädessä ratkaisivat osanoton.

Raadollinen totuus on, että rajan juuri ja juuri saavuttaneiden menestymismahdollisuudet ovat lähes olemattomat, jos ajatellaan, että menestymisen mittarina käytetään loppukilpailupaikkaa. Välierä taittaa tällä periaatteella olevan maksimaalinen yläraja. Yllätyksiä positiiviseen suuntaan tapahtui hyvin vähän. En juurikaan havainnut tulosparannuksia kesän parhaimpiin verrattuna. Estejuoksija Topi Raitanen ja aitajuoksija Elmo Lakka sekä pari muuta tarjosivat sitäkin myönteisemmät poikkeukset. Kisalippu myönnetään usein siksi, että urheilijan motivaatio säilyy ja samalla potentiaalinen menestymismahdollisuus jossakin tulevassa kisassa.

Valitettavaa oli, että hyvin monet jäivät kauaksi kesän parhaistaan. Tämän luulisi kiinnittävän valmennusjohdon huomion. Toisaalta kysymys on ainakin osittain ajatusharhasta, sillä muiden maiden kilpailijoiden suorituksissa varastivat huomion poikkeukselliset onnistumiset.

Hyvin suurella osalla joukkueesta parhaaksi anniksi kisoista jäi kokemuksen hankkiminen. Monissa kisoissa kolunneiden suusta tämä kuitenkin kuulosti astianmakuiselta. Useimmille huipuillemmekin kansallisen tason kärkitapahtuma on Kalevan kisat ja kansainvälisesti Ruotsi-maaottelu.

Entä dopingin merkitys? Arvailu jää elämään, että joidenkin maiden edustajien joukossa oli epäilyttäviä tapauksia. Asiasta lienee kuitenkin turha jauhaa ilman todisteita. Näillä mennään.

Keneltä nyt mukana olleista suomalaisista odottaisin jatkossa menestystä maanosan mestaruuskilpailujen tasolla? Keihäänheittäjät ovat tietenkin ykköskategoriassa sekä miehissä että naisissa, joskin tämä viimeinenkin menestyslajimme on ainakin osittain aneemisessa tilassa. Yksittäisistä urheilijoista haluaisin nostaa esille Topi Raitasen, Nooralotta Nezirin, Ella Junnilan, Wilma Murron, Viivi Lehikoisen, Kristiina Mäkelän, Kristian Bäckin, Simo Lipsasen, useat kävelijät ja varauksin Samuel Purolan ja Elmo Lakan. Heistä vain osa tulee onnistumaan, jos menestyksen rajaksi asetetaan pistesija. Vain harvat tulevat saavuttamaan mitalitason. Edellä lueteltujen peruslahjakkuus kyllä riittää, mutta sen lisäksi tarvitaan hyvää valmennusta, huoltoa, talouden hallintaa ja hyvää onnea. Monien urheilijoidemme – huippujemmekin – paljastuminen suorastaan köyhiksi on raadollinen totuus, joka vaikuttaa taustalla hyvin monien suoritukseen. Halusimmepa tai emme rahalla ja menestyksellä on selvä keskinäinen riippuvuus: sponsorit eivät harrasta hyväntekeväisyyttä. Kilpailijoissa taas on valtiovallan rankasti tukemia maansa maineen pönkittäjiä.

Mikä oli Suomen kokonaissaldo? Pari pistesijaa (Simo Lipsanen ei tätä kirjoitettaessa ole vielä kilpaillut). Paras menestys yksittäisistä suorituksista tuli vanhasta paraatilajista, keihäänheitosta. Vuoden 1966 Budapestin EM-kisojen pohjanoteeraus (paras oli Pauli Nevalan neljäs sija) onnistuttiin alittamaan. Jälkipuheita tulee.

Mitaliodotukset sisälsivät valtavan määrän optimismia, sillä etukäteistulokset eivät edellyttäneet palkintokorokesijoja. Kolmen parhaan joukkoon pääsy olisi edellyttänyt rutkasti venymistä.

::::::::::::::

Esitin joskus 1970-luvun lopulla – silloisen menestyksen keskellä - että neljäkymmentäluvun lopun suurten ikäluokkien vanheneminen vaikuttaa Suomen yleisurheilumenestykseen. Pitkälti yli 100 000 lapsen suuruisten ikäluokkien vaihtuminen 60 000 lapsen ikäluokiksi ei voi olla vaikuttamatta perinteisten lajien menestykseen. Seitsemänkymmentäluvulla Suomi menestyikin mainiosti suurkisoissa. Väitteeseeni heikkenevästä menestyksestä ei oikein uskottu. Luultiin, että suomalainen tehokas valmennus huolehtii jatkuvasta menestyksestä. Niin ei ole käynyt.

Toki vaikuttavia syitä on paljon muitakin: afrikkalaisten tulo yleisurheilukentille, nuorten kansallistuntoa kohottavien urheilijoiden nousu uusissa maissa, elintason kasvun vaikutukset korkean elintason maissa, kilpailun koveneminen, kun rahakisat ovat yleistyneet, harrastaneisuuden kasvu muualla (ja meillä harrastaneisuuden väheneminen), joukkueurheilulajien suosion kasvu jne. Kun menestyvät esikuvat puuttuvat, poikkeuksellisen rankkaa harjoittelua vaativiin yleisurheilulajeihin hakeutuu aiempaa vähemmän nuoria.

On saatu hätkähdyttäviä tuloksia, kun 100 parhaan vuosittaista listaa ei saada kokoon kaikissa yleisurheilulajeissa. Hesarissa (10.8.2018) mainittiin, että vielä 1980-luvulla Suomessa oli 150 yli 60 metrin mieskeihäänheittäjää. Nyt 60 metrin kaariin yltää vain 50-60 miestä. Harrastaneisuuden väheneminen heijastuu välillisesti huipulle pyrkivien ja sinne pääsevien määrään.

Norjan ja Ruotsin esimerkit kuitenkin osoittavat, että suuntaa voidaan muuttaa. Molempien maiden urheilijat ovat osoittaneet EM-Berliinissä hämmästyttävää kilpailukykyä usean urheilijan voimin! Syytä on katsoa malleja lännen suunnasta. Avainasiana voi olla seuratason toiminnan kaikinpuolinen tehostaminen. Tarvitaan myös tulisieluisia urheilumiehiä taustatahojen ja valmennuksen johtoon vanhojen hyvien aikojen malliin.

Näiden kisojen sensaation muodostivat veljekset Ingebrigtsen. Vaikka Filip olikin loukkaantumisen takia sivuroolissa oli menestys vastaansanomaton. Seitsemäntoistavuotias Jakob korjasi koko potin voittamalla sekä 1500 että 5000 metriä. Ingebrigtsenit ovat kehittäneet lassevirenmäisen hitaasti kiiruhtamisen taidon (vauhti kiristyy loppua kohden). Katsoin 5000 metrin kisan tarkoin: Jakob johti viimeisen kilometrin, juoksi sen 2.28,4:ään ja viimeisen kierroksen 54,05:een 13.30 vauhdissa (loppuaika oli 13.17). Ajat ovat hyviä, mutta eivät poikkeuksellisia. Euroopan taso ei ollut kaksinen (Mo Farahin kaltainen juoksija puuttui) ja vauhti oli juuri sopiva Jakobille. Eurooppa on saanut ihmeveljekset, jotka pystyvät haastamaan afrikkalaiset.

Mitä kaikkea tämä kertoo?

Vaikka joukkuepelit ovat voittaneet alaa nuorten lahjakkuuksien keskuudessa, monen huippu-urheilijan alun kannattaa miettiä onko joukkuepelien maajoukkueisiin saatavissa riittävää määrää huippulahjakkuuksia menestyksen varmistamiseksi. Yleisurheilu on edelleen vahva vaihtoehto.

Myös penkkiurheilijan omaa suhtautumista voi muuttaa. Pyrin asennoitumaan EM-kisoihin samalla tavalla kuin SM-kisoihin: kilvoittelu parhaiden välillä Berliinissä oli sinänsä kiinnostavaa, vaikka suomalaiset eivät olleetkaan mukana huipputaistoissa.

:::::::::::::::

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että dramatiikassa yleisurheilu pitää pintansa. Ajatellaan vaikkapa kisaviikon perjantai-illan tapahtumia: hurjia kaksinkamppailuja, järkyttäviä yllätyksiä, ylivoimaisia voittoja, tuhannesosatappioita, pettymyksiä ja liikutuksen kyyneliä….. Enpä juuri kaivannut GP-kisojen jänisjuoksuja.

torstai 9. elokuuta 2018

Amerikkalaisen polarisaation juurilla

On syytä pysähtyä miettimään nykyisen trumpismin taustalla olevia syy-yhteyksiä. Kysymys on hyvin pitkälle polarisoitumisen historiasta. Polarisaatio on kuitenkin aikojen kuluessa muuttunut ja saanut uusia muotoja. On syytä pohtia onko nykypolarisaatiolla yhteyksiä ”vanhaan”, muutamien vuosikymmenien takaiseen kahtiajakautuneisuuteen.

Nykyisen konservatismin ideologisena taustana on kriittinen suhtautuminen 1930-luvun New Dealiin ja sen jälkeisiin hyvinvointiohjelmiin. Kritiikki kohdistui yhteiskunnan suureen rooliin. Myös Tea Partyn historialliset juuret voidaan johtaa näihin aikoihin.

Eisenhowerin aikainen termi ”Modern Conservatism” (tai ”Dynamic Conservatism”) oli itse asiassa rinnakkaiskäsite New Dealin kanssa. Syntyi ikään kuin konservatiivinen versio yhteiskunnan tingitystä roolista hyvinvoinnin luojana. Modernin konservatismin kevyet leikkaukset sosiaaliturvaan eivät riittäneet missään tapauksessa uusille radikaaleille konservatiiveille. Pikku hiljaa vastenmielisyys eisenhowerilaista konservatiivista maltillisuutta ja konsensushakuisuutta vastaan kasvoi.

Barry Goldwaterista kehittyi eisenhowerilaisen konsensuksen murtaja. Kuusikymmentäluvun alussa eisenhowerilaisten johtotähti oli Nelson Rockefeller. Hän varoitti puolueen radikalisoitumisesta ja olisi halunnut jatkaa entistä maltillista linjaa. Goldwaterin nimissä vuonna 1960 kirjoitettu käänteentekevä teos ”The Conscience of a Conservative” tarjosi konservatiiviliikkeelle periaatteet puoleksi sadaksi vuodeksi.

Seuraavat lauseet Goldwaterin teoksesta ovat kuin suoraan vanhoillisen nykykonservatismin ytimestä:

”Minulla on hyvin vähän tarvetta virtaviivaistaa hallintoa tai tehdä siitä tehokkaampi, sillä aion pienentää hallinnon kokoa”.

”En ryhdy edistämään hyvinvointia, sillä aion laajentaa vapautta.”

”Päämääräni ei ole säätää (lisää) lakeja, vaan kumota entisiä.”

”Ei ole tarkoitus ottaa käyttöön uusia (yhteiskunnallisia) ohjelmia, vaan perua vanhoja, jotka vahingoittavat perustuslakia, jotka ovat epäonnistuneet tarkoituksessaan, tai jotka ovat epäoikeutettuna taloudellisena taakkana ihmisille.”

Barry Goldwater oli presidenttiehdokkaana vuoden 1964 vaaleissa ja hävisi veret seisauttavalla tavalla Lyndon B. Johnsonille (LBJ) .

Vastakkainasettelu näiden kahden välillä ei olisi voinut olla suurempi. Ainakin osittain tulee mieleen nykyinen poliittinen polarisaatio, joskin Goldwaterin kielenkäyttö – vaikka olikin aggressiivista - oli vanhanaikaisen korrektia. Vaaliväittelyissä Goldwater nimitti LBJ:n welfare state -ohjelmia sekoitukseksi ”kiristystä ja lahjontaa”. Ulkopolitiikassa Goldwaterin kulmakivenä oli ”kuolema mieluummin kuin vapauden menetys”. Hän ehdotti otettavaksi käyttöön ”täydellisen valikoiman pieniä, puhtaita ydinaseita”, joita voidaan käyttää taistelukentällä. Tästä lauseesta tuli Goldwaterille pysyvä pommimiehen maine.

LBJ vastasi TV-mainoksella, jossa pikkutyttö - etualalla - irrotti päivänkakkaran terälehtiä samalla, kun miesääni taustalla suoritti ydinohjuksen lähtölaskentaa.

Vuoden 1964 vaalien yhteydessä mainitsemillaan tavoitteilla – jotka olivat enemmistön mielestä tuolloin suunnattoman epäsuosittuja – Goldwater antoi kaikki valtit Johnsonin käsiin.

Rökäletappiossa oli tulevien voittojen siemen. Kannattajat tajusivat yhtäkkiä, että heidän ehdokkaansa sai kuitenkin 27 miljoonaa ääntä. Jokainen konservatiivinen presidentti Reaganista alkaen on periaatteineen kiitollisuudenvelassa Barry Goldwaterille.

Goldwaterista tuli New Dealin ja eisenhowerilaisen konsensusperinteen katkaisija. Hänen ajattelunsa on muhinut taustalla ja luonut pohjaa republikaanien menestykselle. Mutta olisiko hän ollut tyytyväinen sittemmin syntyneeseen ja pitkään jatkuneeseen polarisaatioon? Varsinkin 1990-luvulta lähtien alkoi republikaaniperäinen vihakierre, joka on leimannut amerikkalaista politiikkaa lähes 30 vuoden ajan.

Punainen lanka ulottuu Reaganista Bushien kautta Obamaan. Vasta oikeastaan Bill Clintonin aikana goldwaterilainen radikalismi puhkesi täyteen raivoon ja Goldwater esikuvana ja liikkeen synnyttäjänä nousi arvoon arvaamattomaan.

Barack Obama – joka oli alusta lähtien republikaanien ideologisena sylkykuppina – näki presidenttivuosinaan läheltä vihapolitiikan täyttymyksen hetket: että demokraatti ja musta presidenttinä…..

Hillary Clinton oli sitten jo liikaa radikaaleille vanhoillisille, joka johti polarisaation syvenemiseen entisestään. Vasta aika näyttää onko eisenhowerilaisella (konservatiivisella) konsensuksella paluumahdollisuuksia vai jatkuuko räikeä poliittinen jakautuminen. Ainakin Donald Trump poimii eisenhowerilaisuudesta vain muistojen kultaaman ydinperheen taloudellisen menestyksen 1950-luvulta.

Melkein järisyttävällä tavalla Goldwater (k. 1987) itse maltillistui ja jopa joiltakin osin liberalisoitui vanhoilla päivillään konservatiivisen establishmenttien järkytykseksi. Muutos ei siis ole pelkästään hämyisä vaihtoehto, se on mahdollisuus, joskaan ei näkyvissä olevassa tulevaisuudessa.

::::::::::::::::

Edellä oleva muodostaa rungon blogikirjoituksestani ”Konservatiivin omatunto”, 10.6.2016. Se oli taitekohta, jossa Donald Trump oli nousemassa vakavasti otettavaksi presidenttiehdokkaaksi ja sittemmin presidentiksi. On aika jatkaa kertomusta…….

On tapahtunut oikeastaan melkoinen järistys, kun republikaanien ”oma mies” Donald Trump on haastanut konservatiivisen establishmentin. Trumpismi on kasvanut osin teekutsuliikkeen jatko- tai rinnakkaisilmiöksi, mutta ennen kaikkea itsenäiseksi ilmiöksi.

Trump on vain nimeksi republikaaninen sanansaattaja. Hän on tuonut politiikan kehiin oman vaikeasti määritettävän agendansa, joka ärsyttää huomattavaa osaa republikaanejakin. Samalla iso joukko peruskonservatiiveja on jäänyt katselemaan, miten presidentin käy. He puuttuvat vain räikeimpiin Trumpin kohelluksiin ja säilyttävät itsellään presidentistä hyötymisen mahdollisuuden.

On selvää, että polarisoituminen on syventynyt Trumpin kaudella. Lisäksi se on saanut aiempaa laajempia ja monitahoisempia ulottuvuuksia. Vastakkain ovat mm. liberaali ja konservatiivinen media, rannikoiden liberaalit ja sisäosien äärikonservatiivit poliitikot, liberaalien kannattamat uudistukset esim. ympäristökysymyksissä ja konservatiivien halu palata jo kerran ohitettuun aikakauteen ympäristöasioissa, ”globalistit” ja Yhdysvaltain sulkeutumista kannattavat voimat (”Amerikka ensin”), erilaiset käsitykset faktojen merkityksestä liberaalien ja trumpistien välillä (kiista valeuutisista), erilaiset kannat liittyen pakolaisuuteen konservatiivien ja liberaalinen välillä, monikulttuurisuus vs. valkoisen rodun ylivalta…..

Tahaton seuraus on ollut presidentti-instituution mureneminen yhtenä harvoista kansakuntaa yhtenäisenä pitävistä voimista….. Kun kaikki vastakkainasettelut lasketaan yhteen kasvaa polarisaation asiarypäs valtavaksi kasaumaksi.

Erityisen ongelmalliseksi on muodostunut ulkopoliittinen asennoituminen. Usein tuntuu, että Trump löytää sielujen sympatian Vladimir Putinin kanssa paremmin kuin omaan puolueeseensa. Trumpin pienen piirin valmistelemat ulkopoliittiset aloitteet ovat vastoin republikaanien (ja myös demokraattien) establishmentin vanhaa idän ja lännen vastakkainasettelun teemaa. Venäläisten sekaantuminen Yhdysvaltain presidentinvaaleihin on entisestään sotkenut pakkaa ja syventänyt establishmentien kylmäsotamaista polarisaatiota suurvaltojen välillä.

Trump on pyrkinyt rakentamaan tähän väliin vakiintuneita ulkopoliittisia rakenteita ärsyttävän diilipohjaisen lähestymistavan. Suurvaltasuhteiden mannerlaatat ovat liikahtaneet paikoiltaan.

Mistä Trumpin ja Putinin osin todellinen, osin ambivalentti ”lähentyminen” johtuu? Sergei Lavrovin määrittämä eroavuus itää edustavan Venäjän ja länttä edustavan Länsi-Euroopan välillä tarjoaa yhden selityksen: Lavroville lännen ”messianismi” eli arvojen tuputtaminen muille ja kaiken kattava moralisointi ovat eurooppalaisen jälkikristillisyyden osia ja syypäitä nykyiseen epävakauteen. Tämän mukaan Venäjä edustaa alkuperäistä kristillisyyttä. Venäjä on ottanut valtavan haasteen pyrkiessään yksinapaiseen (kysymys ei siis ole Amerikka-johtoisesta perinteisestä sotilaspoliittisesta yksinapaisuudesta!) samat arvot jakavien maiden arvojärjestelmään.

Trumpin polarisaatiota vahvistanut politiikka omassa maassa on johtanut Putinin ja Trumpin lähentymiseen kansainvälisissä suhteissa. Molemmat vieroksuvat liberaalia – ”kaiken sallivaa” – länsieurooppalaista (tai ”obamalaista”) ajattelutapaa ellei peräti ideologiaa. Paluu vanhaan – suurelta osin kuviteltuun – onnen tilaan on sekä Putinin että Trumpin tavoitteena. Siihen kuuluu oleellisesti vanhakristillisen elämäntavan palauttaminen arvojärjestelmineen.

Tässä meillä on uuden kylmän sodan ideologinen pohja-asetelma: läntinen messianismi (liberaalien arvojen vienti) vs. itäinen pragmatismi. Tämä on tietenkin vain arvioimani Putinin ja Lavrovin ajatusmaailmojen sisältö. Tästä ajattelusta kumpuaa Venäjän suuri antipatia Länsi-Eurooppaa ja aiempaa Obaman johtamaa Amerikkaa kohtaan. Donald Trump on arvaamaton kortti, mutta selvästi Putin pitää Trumpia yhtenä pragmatismin mahdollisena osana ja toteuttajana.

:::::::::::::::::

Trumpismin polarisaatiota syventävä vaikutus on johtanut osin odottamattomiin seurauksiin. Politiikasta on muodostunut monikerroksista julkisuuden kautta pelattavaa peliä, jossa totuus ja valhe sekä niiden kautta muodostuvat erilaiset variaatiot käyvät omaa keskinäistä kilvoitteluaan . Potentiaalinen tilaus erilaisille suuren yleisön kosiskeluille on vallitseva trendi. Monet poliitikot Trumpin lisäksi näkevät nyt tilaisuutensa tulleen.

Ns. eliitin vastuu on suuri. Eliitistä, joka saarnaa edistyksen ja kehityksen nimiin on tullut symboli vanhan maailman purkamiselle. Sen olisi maailmanlaajuisesti ymmärrettävä ”kelkasta pudonneiden logiikka” ja ryhdyttävä torjumaan sille itselleenkin epäedullinen kehitys.

Entä luoko Trump omintakeisuudellaan pysyviä (polarisoituneita) politiikan rakenteita? Ajattelen niin, että erilaisten populismi-ilmiöiden toimiessa ajureina, polarisaatio joka tapauksessa – ilman Trumpiakin - yleistyy. Väistämättömänä seurauksena on jonkin asteinen vastaliike, joka korostaa jälleen korrektiutta ja ”asialinjaa”.

tiistai 7. elokuuta 2018

Liberaalin demokraatin omatunto

Professori Heikki Hiilamo on puuttunut (mielipidekirjoitus Etelä-Suomen Sanomissa 4.8.2018) asiaan, joka minuakin on kovasti vaivannut näissä blogikirjoituksissa. Pelkistettynä kysymys on siitä, että joidenkin toisten (jonkin debatin käynnistäneiden) mielipiteisiin reagoidaan ”yli”. Oma sanottava saadaan vastineessa aggressiivisesti kerrotuksi, mutta samalla aiheutetaan tahaton reaktio, kun mielipidepoliisiksi heittäytyneenä ärsytetään niitä, jotka ovat käynnistäneet alun perin keskustelun aihepiiristä. Eikö tämä ole sinänsä sallittua ja suositeltavaa väittelylogiikkaa? Kyllä, toisaalta, mutta kärjekkäästä mittelöstä jää usein vaikutelma, että lopputulos ei ole mitenkään tuhlatun ajan väärti, se on pikemminkin tuhoavaa kuin luovaa.

Tyypillisesti - käytännön elämässä - tässä on kysymys liberaaleiksi eliiteiksi koetuista tahoista ja konservatiivisiksi populisteiksi koetuista tahoista. Nämä ovat usein kuin tuli ja bensa toisilleen.

Tästä teemasta on lukemattomia muunnelmia. Pienellä riskilläkin lainaan paria aiempaa kirjoitusta, joissa olen törmännyt tähän problematiikkaan.

Ensimmäinen esimerkki koskee tilannetta, jossa jokin mielipidesuunta jää pimentoon julkisessa keskustelussa ja paheksuva reagointi on sen mukainen. Viittaan esimerkinomaisesti professori Ilkka Ruostetsaaren tutkimukseen, jossa hän ”paljastaa, kuinka epäsuhta poliittisessa vaikutusvallassa ja näkyvyydessä joukkotiedotusvälineissä aiheuttaa ärsyyntymistä mediassa ja erityisesti nettipalstoilla”. Ruostetsaari ottaa esille esimerkin - tutkimuksiinsa viitaten - jonka mukaan ”vihreiden kannatus kulttuurieliitissä (vuonna 2011 peräti 30 prosentin osuus) on ollut puolueen eduskuntavaalikannatusta roimasti vahvempaa, mikä on ärsyttänyt erityisesti perussuomalaisia, joilla ei ole lainkaan (!) kannatusta kulttuurieliitissä!”

Vaikka esimerkki kuulostaa kaukaa haetulta on se minusta tähän teemaperheeseen kuuluva aihe. Siinähän käy ilmi, että vihreät ovat saaneet osittain hegemonisen aseman kulttuurista käytävässä keskustelussa, joka ns. sieppaa oikeistokonservatiiveja, jotka torjuvat ”kaiken hyväksyvän liberalismin” kulttuurin kentässä.

Toisen esimerkin nappaan kirjoituksestani, jossa modernistien väittämän mukaan Väinö Linna omaksui Täällä Pohjantähden alla -kirjasarjassaan toivottoman vanhanaikaisen eeppisen kerronnan. Kas näin käsittelin asiaa:

”Modernismin dogmaattinen ainoaksi oikeaksi julistaminen on jotain sukua nykyajan taisteluille äärisuvaitsevan liberaalin elämänkatsomuksen ja populistisen konservatismin välillä. Modernismissahan ei sinällään ole mitään paheksuttavaa - päinvastoin - mutta itseään vastaan tällaiset opit asettuvat, kun niiden avulla tuomitaan räikeästi toisinajattelijat tai perinteen puolustajat." Jälleen saattaa tuntua, että esimerkki on kaukaa haettu, mutta väitän, että yhtymäkohtia löytyy nykyaikaan löytyy.

:::::::::::::::

Näiden parin esimerkin avulla yritän sanoa, että polarisoiva asetelma ei ole pelkästään nettiaikaan sidottu. Niinpä netin rajoittaminen ei varmaankaan tuo ratkaisua asiaan, vaikka Heikki Hiilamo puolustaa suodatusta järkiperustein. Aihe sinänsä on hyvä keskustelun kohde: miten siivota pahimmat räikeydet pois netistä?

”Sosiaalinen media ruokkii vastakkainasetteluja myös siksi, että se on antanut entistä isommat aseet liberaaleja eliittejä puolustaville ajatuspoliiseille. He puolustavat kirkasotsaisesti omia ”oikeita arvojaan” väärinajattelijoiden vähäisempiäkin puuskahduksia vastaan, mutta tahtomattaan nämä ajatuspoliisit kärjistävät keskustelua ja radikalisoivat toisella tavalla kokevia ja ajattelevia”, Hiilamo kirjoitti.

Tässä yhteydessä Hiilamo viittaa huomionarvoiseen lähestymistapaan: jo lapsille on annettava kirjoittamisen eväät sekavaa nettiviidakkoa varten. Tätä on helppo kannattaa osana kouluopetusta.

Parantuuko nettikeskustelun taso ajan mittaan? Onhan se mahdollista, jopa todennäköistä, mutta opiskeluvaihetta jatkunee pitkään. Omat edellä esittämäni esimerkit osoittavat, että ärtynyttä keskustelua voidaan käydä myös sivistyneistön sisällä ja kesken. Kysymys ei siis ole tottumattomista nettikirjoittajista pelkästään, vaan loanheittoon osallistuvat myös itseään sivistyneistönä pitävät.

Miten siis käsittelen liberaalin demokraatin vastuuta? Näen asian niin, että samalla, kun ajan tärkeinä pitämiäni liberaalin demokratian pelisääntöjä, pyrin ymmärtämään omia arvojani vastaan toimivia. Helppoa se ei ole, ei Suomessa eikä muualla. Yhdysvaltain viime presidentinvaalien eräässä jälkikommentissa Barack Obama totesi: puskimmeko liian kovaa? Hän tarkoitti, että ajettiinko liian kovaa ”oikeina pidettyjä” liberaaleja arvoja unohtaen, että toiselle puolelle oli jäänyt vaikuttava joukko joko nykymaailmanmenosta syrjäytyneitä tai siihen huonosti sopeutuneita ihmisiä.

Monien liberaalien vähintäänkin epämiellyttäväksi kokema räyhä-Trump voitti vaalit omintakeisilla menettelyillään. Jää todistamattomaksi, miten samaistumalla konservatiivisen väestönosan mielialoihin olisi voitu muuttaa asetelmia.

Kysymys ei pohjimmiltaan ole kuitenkaan mistään vaalitaktisista asetelmista, vaan yhteiskunnan rakenteista, joiden sisäosiin on jäänyt liberaaleilta piiloon tiettyjen väestönosien ”ulkopuolisuuden tuntu”. Tämän perusteellinen avaaminen ja tajuaminen on osa liberaalin demokraatin heräämistä ja omaatuntoa.

Tämä on 1400. blogikirjoitukseni.

sunnuntai 5. elokuuta 2018

Kirkkaat valot, iso kaupunki

Otsake on lainaus vanhasta blues-kappaleesta (myös kirja, elokuva), ”Bright Lights, Big City”. ”Kirkkaat valot” tarkoittaa suurkaupungin houkutuksia ja ”iso kaupunki” sen mahdollisuuksia, vaaroja.

Olen pitkään seurannut kotipaikkakuntani, Helsingin kehyskunnan, Mäntsälän väestönkehitystä. Se noudattaa monista muistakin yhteyksistä tuttuja trendejä. Mäntsälän kanssa parivertailuun sopii Helsinki heijastamaan näiden kahden toisistaan riippuvuutta.

Kun muutin Mäntsälään 1980-luvun vaihteessa, asukkaita oli noin 11 500. Nyt väkimäärä on noussut lähes 21 000 asukkaaseen. Väestön kasvu ei ole ollut mitenkään lineaarista. Kahdeksankymmentäluvun lopulla kasvu oli erittäin voimakasta. Välillä, mahdollisesti 90-luvun laman seurauksena hidastunut kasvu sai uutta virtaa ns. Nurmijärvi-ilmiöstä (yhtä hyvin voitaisiin puhua Mäntsälä-ilmiöstä). Niinpä kaksituhattaluvulla väestönkehitys on ollut ripeää. Kasvuluvut ovat vaihdelleet vuosina 2000-2012 huonoimmillaan +156:sta parhaimmillaan aina +456:een. Tämä kausi edustaa tyypillistä kehyskuntiin muuttamisen trendiä, jossa koti sijaitsee ”maalla” ja työ kaupungissa.

Kaksituhattaluvun alussa maankäytön asiantuntijat varsinkin pääkaupunkiseudulla paheksuivat voimakkaasti ”pelloille muuttamista”. Moitittiin yhdyskuntarakenteen kalleudesta. Tosiasiassa hyvin suuri osa muuttajista perusti kodin ydinkeskustan laajennusalueille. Junayhteys vuodesta 2006 lähtien Helsinkiin ja Lahteen vaikutti sekä tuota vuotta edeltäneisiin että sen jälkeisiin koviin kasvulukuihin.

Vallinneen trendin mukainen on myös vuosien 2013-2017 väestönkasvu. Se nimittäin romahti muutamiin kymmeniin (poikkeusvuonna 2016 kasvu oli 168 henkeä). Viime vuonna pohjanoteerauksena väestö väheni 50 hengellä. Olen selittänyt tätä ilmiötä – kuten monet muutkin - suurkaupunkien kasvavalla vetokyvyllä, eikä kantaa ole syytä muuttaa. Sama suunta on nähtävissä vuoden 2018 alun kuukausitilastoissa: alaspäin mennään. Kysymys ei ole niinkään syntyvyyden alhaisuudesta vaan nimenomaan muuttotappiosta.

Vastaavasti Helsingin väestönkehitys on osin peilikuva Mäntsälän kehityksestä. Vaatimattoman väestönkehityksen kausi osui vuosiin 1995-2004, mikä vastaavasti hyödytti kehyskuntia. Viimeisin pääkaupunkiseudun nousutrendi osuu 2000-luvun alkuvuosiin ja siitä eteenpäin aina näihin aikoihin saakka.

Helsingin väkiluku oli vuodenvaihteessa 2017-2018 pienen suurkaupungin suuruinen eli 643 000 henkeä, kasvun ollessa yli 8000 vuonna 2017, jota tasoa lisäys on ollut liki 10 vuoden ajan. Koko pääkaupunkiseudun väestönkasvu oli vuonna 2017 hulppeat 16 500. Nurmijärvi-ilmiö on korvautunut pk-seudun nopealla väestökehityksellä. Ja kasvua tapahtuu kaikissa ikäryhmissä. On syytä huomata, että Helsingin väestön lisäyksestä kolme neljäsosaa on ulkomaalaistaustaista. Kehitys ei ole ollut yksin myönteistä, sillä pääkaupunki menettää nuoria osaajia Vantaalle.

:::::::::::::::::

Mistä tarkemmin ottaen on kysymys? Lähdetään liikkeelle hyvin laajoista kehitystrendeistä. Käytän ohessa soveltuvin osin aiempaa blogikirjoitustani, ”Pikkukaupunkien taantuminen ja romahtaminen?”, 14.1.2018).

Talousmaantieteen ekspertti, nobelisti Paul Krugman on kytkenyt ajattelunsa Yhdysvaltain vuoden 2016 presidentinvaaleihin ja katsoo monien muiden tavoin, että syrjään jääneiden pikkukaupunkien syrjäytynyt väestö ratkaisi vaalit. Niin tai näin, on mielenkiintoista verrata omia mielikuvia Krugmanin teeseihin. Hän katsoo, että megacityt tarvitsevat - voidakseen hyvin - yhä vähemmän ympärillä olevia pikkukaupunkeja. Hän jopa kysyy, mitä varten – modernissa taloudessa - pikkukaupungit ovat olemassa. Mitä tarkoitusta ne palvelevat?

Sen sijaan megacityt tarvitsevat toisia suuria megakaupunkeja. New York tarvitsee Lontoota tai Tokiota tai Shenzheniä. Helsinki tarvitsee Tukholmaa tai pienemmässä mittakaavassa Tallinnaa. Samalla nämä kaupungit kilpailevat keskenään. Aiemmin pikkukaupunkien roolina oli ruokkia isoja kaupunkeja, jolloin ne tekivät olemassa olostaan tärkeitä. Nyt monet ovat taantuneet, Yhdysvalloissa paljon suuremmassa määrin kuin meillä Suomessa. Meillä todennäköisesti valtion tasausjärjestelmät ovat vaikuttaneet eroja tasoittavasti.

Megakaupungistumista on edesauttanut korkeatasoista osaamista vaativien työpaikkojen siirtyminen suurkaupunkeihin. Esimerkiksi ohjelmointityö keskittyy asukastihentymiin. Klusterirakenteet kiihdyttävät kehitystä asukastihentymissä: ne luovat kumulatiivisesti uusia työpaikkoja. Globalisaatio on vienyt työpaikkoja, mutta myöskin luonut niitä, koska kansainväliset yhteydet vaativat lainsäädännön ja olosuhteiden tuntemista (talous, verotus, sääntely, markkinoiden ymmärtäminen jne.). Korkeimmin palkatut työt todennäköisimmin jäävät kehittyneiden maiden suurkaupunkeihin.

Teknologiakehitys on yksi syy suurkaupungistumisen eduille: ei tarvita enää aiempia määriä fyysisiä tehdasrakennuksia (Google, Facebook, Twitter…..).

Maaseudun antipatia suurkaupunkeja kohtaan on pikkuhiljaa kasvanut kaikkialla, joten se ei ole mikään Yhdysvaltain presidentinvaaleihin liittynyt uusi teema.

Mutta tarvitseeko Helsinki ”pikkukaupunkia” nimeltä Mäntsälä? Samalla kun Helsinkiin perustetaan hightech-yrityksiä, ovat teollisuusalueet Helsingin sisällä muuttuneet teollisuuden sijasta asumisen paikoiksi. Suurteollisuus, suuret teollisuuslaitokset sijoittuvat hiukan loitommalle suurkaupunkiympäristöstä. Mutta ne eivät siirry periferiaan maaseutumaiseen ympäristöön kauas asukastihentymistä ja hyvistä logistisista yhteyksistä, vaan Helsingin kehysalueille hyvien kuljetusyhteyksien varrelle.

Mäntsälä on vanhastaan ollut vahva asumiskunta omakotitaloalueineen. Joitakin ovat houkutelleet ”hevostilat” (tai muu väljä erillään asuminen) , mutta suurin osa sijoittuu Mäntsälään muodostuneisiin uusiin ”kyliin”, joista useimmat sijoittuvat ydinkeskustan välittömään tuntumaan. Tämä kaikki käy havainnollisesti ilmi Hesarin vanhoja ja uusia kyliä koskevasta grafiikasta (30.12.2017): Mäntsälä on vanha ”kylien kunta”, mutta – kuinka ollakaan – se on uusien määritysten mukaan juuri nyt enemmän keskustan tuntumaan syntyneiden ”kylien” (taajamien) kunta kuin koskaan.

Samaan aikaan eräänlaisena rinnakkaisilmiönä asumiskunnalle Mäntsälästä on muodostumassa työssäkäyntikunta suurien teollisten tai logististen yritysten sijoittuessa kuntaan. Kuin varkain ilmestyi tilasto, jonka mukaan Mäntsälän kunta on koko maan ykkönen tieliikenteen tavarankuljetussuoritteessa (EK:n selvitys). Vanha perinne on voimissaan: Mäntsälä oli aivan kärjessä 1970-luvulla linja-autoliikenteen määrässä.

Julistamaton taistelu asukkaista jatkuu ja on saanut uusia muotoja: suurkaupunki vai puutarhakaupunki kehysalueella? Muutostrendi on pitkään ollut meneillään: Helsingin kaltaiset suurkaupungit eivät enää vieroita ihmisiä, vaan vetävät päinvastoin ihmisiä puoleensa. Näin jatkuukin, jos Helsinki ei hinnoittele asumista pois ihmisten ulottuvilta. Kehysalueelle muutossa puutarhan raapiminen ei enää ole ainoa autuaaksi tekevä asia.

Taantuvia väestönkehitysalueita on heti kehyskuntia seuraavalla vyöhykkeellä. Näitä ovat esimerkiksi Hanko, Karkkila, Lohja, Raasepori ja Siuntio. Harvimmin asutuilta seuduilta muuttajista neljä viidesosaa on alle 35 vuotiaita. Kunnat imetään nuorista lähes tyhjiksi syvältä maaseudulta.

Vuorovaikutus siis jatkuu suurkaupungin ja sen lähiympäristön välillä. Mutta Krugman on oikeassa siinä, että maaseutumaista ympäristöä uhkaa taantuminen: ihmiset ja palvelut pakenevat suurempiin keskuksiin.

::::::::::::::

Halutaanko koko Suomi säilyttää asuttuna? Kyllä, vastasivat kansalaiset tuoreessa kyselyssä. Mutta kehitys kehittyy päinvastaiseen suuntaan sekä meillä että muualla. Suomen kunnista 80 prosenttia on muuttotappiokuntia. Muuttovoiton ovat keränneet kaikkein suurimmat kaupungit. Aivan ilmeisesti kaupungit tuottavat mittakaavaetuja verrattuna harvaan asuttuihin alueisiin. Tämä on pystytty tieteellisesti todistamaan. Kaivattu maaseudun elävöittäminen on lähinnä mökkiläiset varassa. Nuori sukupolvi voi laistaa tästäkin perinteestä.

perjantai 3. elokuuta 2018

Shoigun loitsut - onko Suomen turvallisuusympäristö muuttunut?

Venäjän puolustusministeri Sergei Shoigu katsoi aiheelliseksi varoittaa Naton kasvavasta sotilaallisesta toiminnasta Euroopassa heinäkuun lopulla.

Shoigun puheessa kysymyksessä oli yleiskatsaus vallitsevaan sotilaspoliittiseen tilanteeseen. Keskeisenä kohteena oli Naton vahvistuminen Venäjän rajoilla. Tässä yhteydessä Shoigu viittasi myös Suomen ja Ruotsin kumppanuuteen Naton kanssa.

Mitä Shoigu tarkalleen ottaen sanoi Suomea koskien? Ohessa lainaus Ilta-Sanomien mukaan.

”Naton sotilaskiintiöiden kasvattaminen jatkuu liiton ulkopuolisissa maissa Itä-Euroopassa. Vuodesta 2014 niiden määrä on kasvanut kahdesta tuhannesta 15 000 sotilaaseen.

Vuoden alusta on suoritettu yli 100 harjoitusta, joihin on osallistunut jopa 80 000 sotilasta. Samaan aikaan vuosittain pidettäviin sotilasharjoituksiin osallistuvien määrä on kymmenkertaistunut viidessä vuodessa.

Yhdysvaltojen avulla Eurooppaan on perustettu viisi kyberoperaatioiden keskusta: Suomeen, Viroon, Puolaan, Saksaan ja Ranskaan.

Suomen ja Ruotsin sotkeminen Naton rakenteisiin herättää huolta. Toukokuussa allekirjoitettu sopimus edellyttää niiltä täysimittaista osallistumista allianssin harjoituksiin, ja sen ansiosta Suomi ja Ruotsi saavat oikeudet käyttää harjoituksissa Naton ohjausjärjestelmiä. Nato saa puolestaan esteettömän pääsyn maiden aluevesille ja ilmatilaan.

Tällaiset toimenpiteet lännessä johtavat vallitsevan turvallisuusrakenteen rapautumiseen maailmassa, synnyttävät entistä suurempaa epäluottamusta pakottaen meidät vastatoimiin.”

Tätä puhetta on Suomessa selitetty joko niin, että se ei sisältänyt mitään uutta tai toisaalta niin, että uuttakin oli. Tarkennan seuraavassa, mitä muutokset (tai muuttumattomuus) merkitsevät.

Tavan mukaan puolustusministeri Niinistö omaksui roolin, jossa painotettiin, että mitään uutta ei esitetty. Lisäksi Niinistö halusi korjata pari kohtaa Shoigun puheessa: Helsingin hybridiosaamiskeskus näytti muuttuneen kyberosaamiskeskukseksi, jolla on yhteydet Yhdysvaltoihin ja toiseksi Shoigu näytti sotkevan Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltain keskinäisen toukokuisen aiejulistuksen Naton isäntämaasopimukseen (2014).

Nämä virheet ovat tosiasiassa vain sivujuonteita puheessa. Oleellista on, että Shoigu puhui yleisemmällä tasolla sotilaallisesta tilanteesta ja sen huolestuttavuudesta. Puheessa Suomi selkeästi liitettiin tähän huoleen. Uutta Shoigun puheessa oli, että hän ei esittänyt vastatoimia pelkästään Suomen Natoon liittymisen varalta vaan jo kumppanuuteen perustuvien syiden takia.

Olen omissa kirjoituksissani korostanut, kuinka Suomi määrätietoisesti on edennyt kohti syvempää Nato-yhteistyötä. Lopulta ollaan niin lähellä, että Nato-kumppanuutta eri muodoissaan on vaikea erottaa jäsenyydestä. Shoigun puheenvuoron yksi tarkoitus oli informoida, että Venäjä ei suhtaudu tähän välinpitämättömästi.

Suomessa on tehty systemaattisia ratkaisuja Nato-yhteistyöhön liittyen samalla kun meillä on vakuutettu, että kansalaisten suuren enemmistön kielteistä Natoon liittymiskantaa ei lähdetä murtamaan.

Mitä johtopäätöksiä Shoigun puheesta voi vetää? Puhe on liitetty mm. seuraaviin eduskuntavaaleihin ja Venäjän sisäisen tilanteen kehittymiseen. Tällainen ”siirtoajattelu” ei erityisemmin vetoa minuun.

Shoigu puhui tehtävänsä velvoittamana.

Sittemmin samaa teemaa jatkoi Venäjän asevoimien Krasnaja Zvezda -lehti. Lehti antaa ymmärtää, että Suomen ja Ruotsin nykymuotoista ”puolueettomuutta” on vaikeaa erottaa täydestä Nato-jäsenyydestä.

Kaiken kaikkiaan Venäjä halunnee pitää maidemme väliset suhteet hyvinä. Venäjän Suomen suurlähettilään Pavel Kuznetsovin tuore puheenvuoro, jossa hän sanoi, että Venäjä arvostaa Suomen liittoutumattomuuspolitiikkaa lienee edustavin Venäjän puheenvuoroista. Itse olen edustanut kantaa – Shoigun puheista täysin riippumatta – että sotilaallisen yhteistyön jatkuva lisääminen Naton kanssa tendenssimäisesti ei vakauta Suomen turvallisuusympäristöä. Nato-kumppanuuden jatkuva syventäminen luo kitkaa muutoin kohtuullisiin Venäjä-suhteisiin.

:::::::::::::::

Elokuussa presidentti Niinistö tapaa Putinin. Silloin saataneen – ainakin julkisuudessa - vakuutuksia, että suhteet Suomen ja Venäjän välillä eivät ole muuttuneet. Kysymys onkin ”toisen tason” jännitteiden lisääntymisestä. Olisi toivottavaa, että presidentti Niinistö pystyisi keskittymään suhteiden hoitoon ilman jatkuvaa kansainvälisen jännitteen lisääntymistä.

Helsingin ”huippukokouksessa” avautui ikkuna käynnistää liennytysprosesseja eri politiikan alueilla. Mitä tapahtui? On vaikeaa sanoa, missä on päästy eteenpäin, koska varsinkin Trumpin lausuntoihin ja diileihin on niin heikko luottamus missä tahansa ja varsinkin Yhdysvalloissa. Sekä demokraatit että republikaanit saavat pelätä, mitä hölösuinen presidentti päästää suustaan. On ollut pakko ottaa etäisyyttä presidentin vaihteleviin lausuntoihin ja kääntää niitä jälkikäteen Yhdysvaltain perinteisen linjan mukaisiksi.

Presidentin suureen egoon perustuva trumpilainen, diilipohjainen lähestymistapa ei sovellu suurvaltojen keskinäisten sopimusten solmimiseen, koska sopimusten hinta jää helposti muiden maksettavaksi. Omien kannattajien viihdyttäminen ei riitä päätösten perustaksi.

Niinistön ja Putinin on siis vaikeaa rakentaa mitään kestävää huippukokouksen tulosten pohjalle.

keskiviikko 1. elokuuta 2018

Seepran raidat – hyvän ja pahan raidat

Timo Vihavainen kirjoittaa tuoreessa blogissaan (20.7.2018) Venäjästä, kuinkas muuten. Kirjoitus on otsikoitu ”Jättiläisen paluu”. Vihavainen pohtii polveilevaan tapaansa Venäjän suuruuden olemusta, ihmisten suhtautumista siihen sekä idässä että lännessä.

Hän panee merkille, että ihmiset, jotka ovat takavuosina pilkanneet Venäjää pienuudesta, ovat muuttaneet mielipidettään. Syntyi kuva maailman pienimmästä jättiläisestä. Ääni on nyt toinen kellossa: Venäjä on uhkaava suurvalta, jota ns. asiantuntijat analysoivat ristiin rastiin kannanotoissaan. Niiden keskeinen sisältö on, että Venäjän karhu on herännyt ja vaatii huomiota osakseen tai…..

Kaukana takanapäin ovat ajat, jolloin johtavat poliitikot vertasivat Venäjää Hollantiin pelkästään kansantalouden kokoa ajatellessaan.

Kirjoituksen loppupuolella on pari kappaletta, joihin haluan kiinnittää huomiota. Vihavainen toteaa, että ”hyväksyn …… kaikki hyvät työt, olipa niiden tekijä tai aikaan saaja kuka tahansa, vaikkapa sitten itse Hitler. Mielestäni minulla on siihen velvollisuus.”

Ja edelleen:

”Sivumennen sanoen, George Lucas (?), maineikas historioitsija nimitti joskus Hitleriä seepraksi. Hitlerillä oli omat ansionsa, ne valkoiset juovat. Mustat juovathan me kaikki tunnemme.”

Vihavaisen ajatustavan voisi nimetä kliiniseksi historiankirjoitukseksi. Olenko samalla kannalla? Katsotaanpa.

Vihavaisen esille ottamaan problematiikkaan törmää moni kirjoittaessaan yhteiskuntafilosofisista aiheista. Usein muodostamme jostakin historian henkilöstä tai teemasta möykkymäisen kuvan, jonka perusteella sitten tuomitsemme tai ylennämme kohteen. Vihavainen haluaa nähdä asian monipuolisemmin, sanokaamme ”konfutselaisessa hengessä”: hyvässä on jotain pahaa ja pahassa on jotain hyvää.

Olen itse kirjoittanut Vihavaisen ajattelun sukuisesti erään kirjoituksen natsi-Saksan hyvinvointivaltiosta. Tässä on monien mielestä se paradoksi, että pahan valtakunnassa ei voi olla hyväksi miellettyjä osiota. Kuitenkin diktaattorit läpi historian ovat halunneet kansalle hyvää (poliittiset vastustajat ovat sitten asia erikseen).

Hitler ja Stalinkin pystyttivät omat ideaalina pitämänsä yhteiskunnat. Hitler järjesti täystyöllisyyden, rakensi moottoritiet ja antoi ihmisille sen aikaiseen tasoon nähden runsaat lomaoikeudet. Jos en väärin muista, niin Stalinin toimeksiannosta, 1930-luvun alussa Neuvostoliitossa otettiin käyttöön viisipäiväinen työviikko (josta tosin sodan uhatessa 1930-luvun lopulla luovuttiin).

Diktaattorin suurin tuki tai turva on yhteen muottiin valettu kansalaismielipide. Liikumme vaarallisilla vesillä, sillä ne keinot, millä diktatuurissa luodaan yhtenäinen kansa eivät kestä päivänvaloa. Hitlerin Saksakin ajautui 1930-luvun lopulla konkurssin partaalle, josta lopulta vain sota – toinen katastrofi - tarjosi ulospääsytien.

Tekevätkö siis hyvät teot pahasta diktaattorista paremman? Yksi tapa on valita Vihavaisen inhorealistinen näkemys: tuodaan hyvä esille sellaisena kuin sen koemme ja tuodaan paha esille sellaisena kuin sen koemme.

Vihavainenkin joutuu selittelemään näkemystään: valitessaan linjansa (tuon edellä mainitun kaksi- tai monisuuntaisen ajattelun) hän altistuu väärin ymmärtämisen vaaralle: ihmiset ajattelevat, että siinä se ”piilositä tai piilotätä” taas kirjoittelee. Itselleni tuli mieleen kirjoittaessani natsi-Saksan hyvinvointiyhteiskunnasta, että täystyöllisyys johtui enemmän kuin moottoriteiden rakentamisesta siitä, että naiset komennettiin hellan ääreen kotiin. Kysymys ei siis ollut mistään modernista hyvinvointiyhteiskunnan tasa-arvoversiosta vaan patriarkaalisesta konservatismin sovelluksesta. Sama se, sanoo moni: suuri osa ihmisistä hyväksyi käytännön toteutuksen 1930-luvulla.

”Hyvällä” on kuitenkin hintansa. On hyvin vaikeaa loppuun saakka hyväksyä yksinkertaistettuja yhteiskunnallisia tai ideologisia ”seepran raitoja” vaikkapa natsi-Saksaa koskien. Hyvää ei voi erottaa pahasta. Voi synnyttää kuvan, että asiat hoidetaan oikein, koska vastustajia on niin vähän, mutta pelon avulla voi hallita, vaikka näennäisesti vallitsisikin demokratia.

Monissa diktatuureissa (tai lievemmin muotoiltuna autoritaarisissa yhteiskunnissa) hyväksi arvioitu on pakotettua politiikkaa. Otetaan esimerkiksi vaikkapa nyky-Puola tai Viktor Orbanin Unkari. Kumpikaan ei ole liberaali demokratia. Mielipiteen ja sananvapautta kaventamalla ja muilla kansalaisvapauksia rajoittavilla toimenpiteillä on kavennettu länsimaisen liberaalidemokraattisen yhteiskunnan periaatteita. Oletus on ilmeisesti, että kunhan kansantalous kasvaa niin suurin osa ihmisistä alistuu henkisiin ja fyysisiin rajoitteisiin.

Juuri kukaanhan ei halua olla pahan puolella ainakaan tietoisesti. Jos valitsee totuuden esiin kaivamisen sellaisenaan saattaa joutua moraalisten ongelmien keskelle. On pakko nähdä jotain hyvää Donald ”seepra” Trumpissa vaikka muutoin olisikin sitä mieltä, että miehen politiikka on täyttä sutta. Trump on liberaalin demokratian (varauksin) versio ”seepran raidoista”. Hänhän on meidän läntisen maailmanjärjestyksen puolella, hän on ”meikäläisiä”. Mutta ei hän kuitenkaan ole. Hänestä ei tahdo saada otetta, sillä tilaisuuden tullen (ja niitä tulee usein) hän pilkkaa demokratiaa.

Palatakseni vielä alun Venäjä-teemaan voidaan todeta, että Venäjäkin on monitahoinen valtiokokonaisuus, jossa tärkeintä on nähdä Venäjän eri puolet, ”eriväriset raidat”, eikä pelkästään tuomita tai ylistää . Kysymys on siis Venäjän käyttäytymisen erittelystä olipa se hyvää tai pahaa. Tätä periaatetta olen pyrkinyt – varauksin - noudattamaan niin kuin nähdäkseni myös Timo Vihavainen. En voi kuitenkaan välttää lausumasta ”lopullista tuomiota”: johtopäätökseni tämän polveilevan johdattelun jälkeen on, että systemaattisestikaan toteutettu hyvä diktatuurissa ei voi kumota demokratian pelisääntöihin kohdistuvia tahallisia laiminlyöntejä. Kokonaisuus ratkaisee.

::::::::::::

Olen julistautunut liberaalin demokratian kannattajaksi. Onko syytä itsekritiikkiin seepran raitojen valossa?

Onko länsimainen liberaali demokratia ihmisten hyväntahtoista viekoittelemista yhteisen konsensuksen taakse? Järjestelmän kapinalliset ovat tämän päivän populisteja, jotka haluavat eroon näennäisesti kansan päättämistä, mutta tosiasiassa – kuten he käsittävät - hegemonisen eliitin muotoilemista säännöistä.

Varsinkin tässä viime mainitussa tapauksessa valkoiset ja mustat raidat vaihtelevat ”hyvyydessä ja pahuudessa” sen mukaan, kuka esittää arvion. Terve epäily oikeasta ja väärästä on parasta säilyttää riippumatta aiheesta.