keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Populismin tuolla puolen

Mitä on populismin tuolla puolen? Siellä on republikaanien presidenttiehdokkuudesta taisteleva Donald Trump! Katsoin CBS-kanavan ”60-minuuttia” -ohjelman haastattelun Trumpista. Hänen gallup-kannatuksensa on hieman notkahtanut, mutta vauhti on edelleen kova, kuten TV-show osoitti.

On mielenkiintoista pohtia, mihin Trumpin vastaukset perustuvat. Ne tuntuvat siltä, että hänen päässään on muutama ranskalainen viiva, joiden pohjalta hän silmänräpäyksessä laukoo viisauksiaan. Jos hänen puheensa asetetaan kyseenalaiseksi, hän keksii perustelut extempore ”päästään”.

Donald Trump tavoittelee kuuta taivaalta.

Tänä päivänä on muotia tehdä asiat eri tavalla kuin ennen. Tuntuu, että politiikan pyörä on keksitty uudelleen, mutta totta kai uusi pyörä on aivan erilainen ja parempi kuin vanha pyörä. Siis vaikka se ei olisikaan.

Donald Trump on ohittanut jo kauan aikaa sitten sen vaiheen, jossa keskustellaan asioista asiallisesti. Koko presidenttiehdokaskamppailu on suurta showta. Kun CBS:n haastattelija Scott Pelley yritti kytkeä Trumpin todellisuuteen, hän viittasi kintaalla moiselle. Hän on varustaututunut siihen, että puheet ovat viihdettä ja presidentiksi pääsyn jälkeen tehdään asiat omalla tavallaan: ei oteta tätä niin vakavasti!

Pelley yritti pitää Trumpin aisoissa, mutta vaikutelmaksi jäi, että haastattelija ja haastateltava puhuivat eri kieltä.

Pelley: mikä on verosuunnitelmanne?

Trumpin mukaan tarkoitus on saattaa valtaosa kansasta (”large segment”) nollaverotuksen piiriin. Erityisesti pitää alentaa pieni- ja keskituloisten verotusta. Ja tietenkin yritysten verotusta. Entä suuri- tuloiset? Trump rajaa suurituloiset esimerkinomaisesti Wall Streetin väkeen, joka saa ”epäreiluja verovähennyksiä”. Ei kuulosta kovin republikaaniselta. Pelley kysyykin aiheellisesti, että ”minkä sortin republikaani te oikein olette?”.

Ymmärrettävästi haastattelija epäilee, että 19 000 miljardin dollarin talous ei pyöri Trumpin vero-ohjelmalla. Tähän iso-Donald vastaa klassisella tavalla: tulot lisääntyvät hänen politiikkansa ansiosta niin voimakkaasti, että veronalennukset rahoittavat itse itsensä.

On mielenkiintoista nähdä kuinka kauan rivirepublikaanit pysyvät Trumpin mukana. Hänhän ohittaa kaikki kilpailijansa reippaasti vasemmalta ja pärjäävätkö demokraatitkaan tässä keski- ja pienituloisten myötätuntokisassa.

Miljardööri Trump aikoo tuoda Meksikoon ja Kiinaan menetetyt työpaikat ”takaisin” Yhdysvaltoihin. Miten ihmeessä? No, Kiinan ei anneta devalvoida valuuttaansa. Lisäksi Trump uhkaa verottaa tuontia näistä maista. Pelley: Verottaa? Tästähän tulee kauppasota! Trump: Ei vaan ”reilu sota” (fair war). Vielä Trump esittää vanhan suunnitelmansa rakentaa muuri Meksikon rajalle. Kun Pelley ihmettelee, miten tällainen onnistuu, kun USA on mukana vapaakauppasopimuksessa, tulee vastaus, että sopimukset voidaan purkaa: ”Me tarvitsemme reilua kauppaa!”

Trump moittii nykyhallintoa, että se käyttää rahaa Lähi-itään, kun sen pitäisi käyttää rahat rapistuvien siltojen ja muun infran korjaukseen kotimaassa. Tästä riippumatta hän haluaa, että Yhdysvaltain armeija on paras armeija. Lähi-idän ongelmat ratkaistaan näppärästi: ensin Isis tuhoaa Syyrian Assadin ja sitten Yhdysvallat tulee perästä ja hoitelee loput. Venäjän väliintulo on tätä kirjoitettaessa sotkenut varmaan Trumpinkin kuvion. Ehkä hän nyt ajatelee, että annetaan al-Assadin ja Venäjän hoitaa Isis.

Entä Irakin Isis? Trump miettii kaksi silmäräpäytystä, ja ilmoittaa sitten pahaenteisesti, että alueelle voidaan lähettää joukkoja.

Samalla periaatteella hoidetaan Pohjois-Korea: ”annetaan Kiinan tehdä se”, ja jos se ei tee, lakataan ostamasta kiinalaisia tavaroita, jolloin Kiina romahtaa ”kahdessa minuutissa”. Tätä ei kuitenkaan tarvitse tehdä, koska Kiina luottaa Trumpiin!

Obamacare perutaan luonnollisesti. Trumpin ratkaisu on, että liittovaltio maksaa terveydenhoitomenot ja käyttää olemassa olevia sairaaloita palvelun tarjoajina. Miten ilmainen sairaanhoito rahoitetaan? Se on yksinkertaista: ”Koska saamme niin paljon rahaa muualta (”other side”). Jos tämä ehdotus lähtisi toteutumaan, niin sanoisin, kuten John Kenneth Galbraith Ronald Reaganin voodoo-taloudesta: pelastukoon ken voi!

Haastattelija epäilee, että Trumpin kampanja on tosi-TV-show. Kun Pelley jossain vaiheessa epäilee, että Trump on erehtynyt luulemaan olevansa seuraava Yhdysvaltain toimitusjohtaja eikä presidentti, huitaisee Trump moisen sivuun ja toteaa kaiken olevan kiinni leadershipistä, joka maasta nyt puuttuu. Mitenkähän on? Jos leadership määritetään kyvyksi ottaa kiinni tunteista niin Trumpin voisi kuvitella onnistuneen, mutta täysin satumaailmasta kansalaisille tarjotut toivo, into ja energia aiheuttavat vain turhautumisen.

Ei voi välttyä ajatukselta, että tässä liikemiesvetoisuudessa on kysymys epäluottamuksesta demokratiaa kohtaan. Liikemiehen yksinkertaistukset ja pelkistykset tehoavat ainakin jonkin aikaa – mutta vain jonkin aikaa. Puheisiin tulee ylimääräistä bisneskuorrutusta, joka saa ihmiset kokemaan valheellisin perustein, että tässä on jotain uutta luovaa.

Tästä eteenpäin Donald Trump on kaiken populismin mitta. Kyllä Soinilla on vielä paljon opittavaa. Suoralta kädeltä voi sanoa, että jos Trump pääsisi jollain ihmeen kaupalla republikaanien presidenttiehdokkaaksi, ja sitten presidentiksi, hän tekisi kaikkien aikojen takinkääntöennätyksen.

Trumpin kampanjan myötä olemme siirtyneet vahvasti viihteen puolelle. Vertauskohteita voitaneen etsiä nimenomaan TV:n show-ohjelmista. Otsaryppyiset älkööt vaivautuko! Silti on syytä vaivautua. Miksi? Koska kysymys on kuitenkin kansakunnan menestyksen kannalta tärkeistä valinnoista.

Vaikutelmaksi jää, että tässä simuloidaan karrikoiden todellisuutta. Vastuu on siirtynyt jo kauan sitten puheiden kuulijoille.

Kootut jälkiviisaudet vielä tähän:

Miljardööri voi aina sanoa jälkeenpäin, että kokeilin presidenttibisnestä, mutta ”ei se ollut minun lajini”. Miljardööri voi vielä todeta omahyväisesti, että valitettavaa tässä on vain se, että ”minun johdollani Yhdysvalloista olisi tullut jälleen suurenmoisin kansakunta maan päällä”.

maanantai 28. syyskuuta 2015

Jukka Tarkan Nato-kiireet

Jukka Tarkka on julkaissut uuden kirjan ”Venäjän vieressä” (Otava, 2015). Siinä hän jatkaa Nato-intoisia kirjoituksiaan. On suorastaan epäuskottavaa kuunnella hänen täysin yksipuolisia tulkintojaan. Kirjaan palaan joskus myöhemmin. Nyt erittelen vähän hänen antamaansa haastattelua Ulkopolitiikka-lehdelle (UP 3/2015). Haastattelua lukiessa tulee mieleen, että siinä ovat vakka (Ulkopoliittinen instituutti, joka julkaisee UP-lehteä) ja kansi (Jukka Tarkka) valinneet toisensa. Yhtä jalkaa käydään. Ulkopolitiikka-lehti sinänsä on korkeatasoinen julkaisu ja esimerkiksi sen viimeisintä numeroa on helppo suositella luettavaksi, mutta se Nato-intoilu…..

Tarkan kirjoitukset ovat Nato-hekuman ja populistisen uhkakuvapolitiikan ristisiitos. Hän todella maalaa pirun seinälle.

Puolustuspoliittisen selonteon hän tyrmää täydellisesti. Se on ”parlamentarismin ja muunkin järkevän toiminnan irvikuva”. Tarkka pelkää eduskunnan mukanaolon (seurantaryhmä) pilaavan koko selonteon. Mitä hän oikein hakee? Presidenttivetoista päätöksentekoa täydennettynä hänen kaltaisillaan ”asiantuntijoilla”? Niinkö? Tarkan mielestä mikään parlamentaarinen käsittely ei voi luoda tarpeeksi nopeaa reagointia ”nopeasti muuttuvissa tilanteissa”. Veikkaan, että Tarkan kiireet loppuisivat, kun Suomi ilmoittaisi halukkuutensa liittyä Natoon.

Jos minun pitäisi valita nopean reagoinnin tai harkitsevan ja huolellisesti testattavan päätöksenteon välillä, niin valitsisin jälkimmäisen ainakin silloin, kun kysymyksessä on ulkopolitiikka.

Baltiassa syttyvä sotilaallinen konflikti johtaisi tilanteeseen, jossa Suomi Tarkan mukaan olisi ”vapaata riistaa”. Tämä kaikki pelkästään loistavan tarkkamaisen logiikan tuloksena! Tämä muistuttaa spekulointia, jossa johdetaan yhdestä asiasta toinen, toisesta kolmas jne. Ihmeellistä tässä on se, että Baltialla on Naton turvatakuut ja siitä huolimatta jotkut virolaiset ja Viron puolesta säikkyvät suomalaiset pelkäävät kuollakseen Venäjän miehitystä. Eikö Natoon liittymisen ja sopimuksen viidennen artiklan pitänyt nimenomaan varmistaa turvatakuut?

Miten Venäjä reagoisi Suomen Nato-jäsenyyteen? Ei mitenkään, sanoo Tarkka. Miten saatoin edes kuvitella, että asiassa olisi jotain spekuloitavaa! Tarkan mielestä Suomi on jo niin sitoutunut länteen, ettei yksi allekirjoitus lisää muuta tilannetta. Venäjä kyllä mylvii puheissaan, mutta niistä ei tarvitse välittää.

Hieman tarkemmin ja vakavammin kannattaa tarkastella Venäjän pyrkimyksiä. Tarkan mukaan Suomi jättäytyy nykyisellä politiikallaan ”Venäjän etupiiriin”, sillä kylmän sodan etupiiriajattelun uudelleen henkiin herättämisestä tässä on kysymys. Maat ja mannut jaetaan lännen ja idän välillä ja Suomi jää väärälle puolelle.

Kuitenkin Suomi on perinteisesti ollut esimerkki maasta, joka on eräänlainen hybridi. Se on yhteiskuntajärjestelmältään ja markkinatalouden luonteeltaan selkeästi länttä. Samaan aikaan se on hoitanut 70 vuoden ajan idänsuhteet hallitusti (suomettumisen kausi on ruma arpi, jonka rumuudesta tosin kaikki eivät ole samaa mieltä). Tämä on suuri mysteeri monille lännettyneille ulkomaalaisille: Suomi ei ole yksiselitteisesti valinnut länttä, vaan kehittää myös Venäjä-suhteita!

Tarkan mielestä itä on mörkö, jonka vaikutuksesta pitää irtautua niin nopeasti kuin mahdollista. Asia on melkeinpä toisin päin. Suomen nimenomaan pitääkin lähestyä Venäjää kulttuurisesti, kaupallisesti jne. Ei se, että Suomi on tiiviissä yhteistyössä Venäjän kanssa liitä meitä äiti-Venäjän mahtavaan syliin. Päinvastoin se on Suomen valtti itsenäisen päätöksenteon puolesta.

Venäjä tavoittelee etupiiriä, sitä en kiistä. Se halua turvallisuusvyöhykkeen pelätessään Natoa – syystä tai syyttä. On pystyttävä asennoitumaan Venäjän asemaan, vaikka sen käytös on ollut vastenmielistä. Mihin Venäjä haluaa ulottaa vaikutuksensa? Todennäköisesti entisen Neuvostoliiton alueelle (pl. Baltia) , muu on sitten spekulaatiota. Olen tätä Venäjän turvattomuuden tunnetta eritellyt lukuisissa kirjoituksissani. Se on avainasia Venäjän ymmärtämiseen. En ole vieläkään löytänyt tästä aiheesta parempaa analyysia kuin George F. Kennanin johtopäätökset jo 1940-luvulla. Lisäksi Venäjä haluaa lännen vahvistaman suurvaltastatuksen. Vaatimukset ovat vaatimuksia. Jonkinlainen turvallisuusjärjestely on kuitenkin saatava aikaan. Kysymys on joka tapauksessa kompromissista idän ja lännen välillä ja sen aikaan saaminen saattaa viedä pitkän aikaa. Tämän problematiikan kanssa on opittava elämään.

Suomen ja Venäjän suhteissa suhdanteet eivät saa määrätä, vaan suhteiden tulee olla mahdollisimman vakaat kauppapakotteidenkin ollessa voimassa. Olen siis täysin eri linjalla kuin Tarkka, kun hän hakee suhdanteiden h-hetkeä, jolloin hypätä itse valitsemaansa leiriin. Olen samaa mieltä kuin Tarkka, että maantieteelle emme mahda mitään, mutta tilanneanalyysi on erilainen. Maantiede on paitsi fakta niin myös käännettävissä vahvuudeksi. Suomella on lähes aina mennyt lujaa, kun Venäjällä on mennyt lujaa.

Olemme olleet painostuksen kohteena ajoittain viimeisen 70 vuoden aikana, mutta viime kädessä Venäjän (Neuvostoliiton) johto on varonut menemästä liian pitkälle tavoitteissaan. Suomi, sellaisena kuin se on ollut viimeisinä vuosikymmeninä, on ollut arvokas rajanaapuri Venäjälle. Suuressa kuvassa satunnaiset takaiskut eivät riko kokonaiskuvaa.

Ruotsin kanssa tehtävästä puolustusyhteistyöstä Tarkka toteaa, että ”se on vain rauhanajan yhteistyötä”. Hän siis tavallaan kompromettoi Ruotsi-yhteistyön. Kuitenkin Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvist totesi Suomen vierailullaan, että ”Suomi on ainoa maa, jonka kanssa olemme sopineet yhteistyöstä, joka ylittää rauhanajan yhteistyön”. Raja on mielestäni aivan selvä: kysymys on yhteistyöstä. Puolustusliitto tai vastaava tulkitaan helposti väärin maamme rajojen ulkopuolella.

Ulkopolitiikka-lehden omasta asenteesta saa hyvän kuvan, kun lehti kysyy Tarkalta ”tuleeko Nato-hyssyttely jatkumaan myös tulevaisuudessa?” Tarkka viittaa Lipposen hallitusohjelman Nato-jäsenyyden torjuvaan kirjaukseen, jossa todetaan, että ”vallitsevissa oloissa” Nato-jäsenyys ei tule kysymykseen. Tarkka: ”Se oli vertaansa vailla oleva umpipäätelmä”. Mikähän lauseessa oli näin umpinaista? Mielestäni hallitusohjelman päätelmä oli täysin relevantti, tuohon aikaan sovitettu. Ilmeisesti Tarkka kuvittelee mielessään kirjauksen sulkevan pois kannanmäärittelyn tarkennukset, jota se ei tee.

Tarkka pistää toiveensa presidentti Niinistöön, jonka hän toivoo vievän keskustelua siihen suuntana, että ”lopettaisimme vanhojen sloganien toistamisen”. Tarkka tahtomattaankin mitätöi kaikki pyrkimykset nähdä lännen ja idän suhteissa toivon hiukkastakaan. Suomen Venäjä-suhteissa hän ei halua nähdä jatkumoa, vaan ulkopolitiikan pitää vaihdella ilmeisesti voimasuhteiden ja suhdanteiden mukaan.

Eräiden muidenkin tahojen toimesta Suomen ulkopolitiikka yritetään tuomita vanhanaikaiseksi ”harmaan vyöhykkeen” politiikaksi. Kaikesta näkee asenteellisen pyrkimyksen leimata Suomen nykyinen ulkopolitiikka luotaantyöntäväksi.

Erikseen ovat sitten lukemattomat paniikkireaktiot, joita suoltavat merkittävillä paikoilla olevat ulkopolitiikan asiantuntijat: milloin 1900-luvun alun meren pohjasta löytynyt sukellusvene aiheuttaa sätkyn, milloin taas johtavien hahmojen puhelinta on väitetysti salakuunneltu. Edward Snowdenin paljastusten jälkeen mitään ei pitäisi ihmetellä. Tämän varmaan Carl Haglund ja Ilkka Kanerva tiedostavat.

Mikä on tehnyt Tarkan vanhaksi vihaiseksi mieheksi? Niin kauan kuin muistan hän on ollut oikeistolainen lännettäjä, mutta viime aikoina puheen sävy on kärjistynyt. Nyt hän on ottanut elämäntehtäväkseen pelastaa Suomen itse loihtimaltaan ilmestyskirjan pedolta.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Martin Heidegger: kansallissosialistien filosofi?

Tuoreessa Kanava-lehdessä Juhani Pietarinen esittelee Martin Heideggerin filosofiaa hänen kuuluisien, nyt julkaistujen mustakantisten vihkojen (1931-41) avulla (ja julkaiseminen jatkuu edelleen). Kiinnostuksen kohde numero yksi on, miten Heidegger todellisuudessa suhtautui natsi-Saksaan ja juutalaisuuteen. Mustat vihkot avaavatkin näkymän Heideggerin maailmaan. Minua kiinnostaa hänen perusfilosofiansa, myös ilman natsikuorrutusta. Heideggerin ajattelun keskiössä on Seinsfragen-kysymys: mitä on oleminen? Käytän Pietarisen tekstiä kirjoitukseni runkona, mutta pyrin samalla luomaan henkilökohtaisen kosketuksen Heideggerin ajatteluun. Myönnän toki, että seuraavassa esitetty on vain raapaisu Martin Heideggerin filosofiaan.

Heideggerin ajattelun polttopisteessä on eräänlainen alkuperäisen olemisen tavoittelu tai hakeminen. Sen vastakohta taas on ”nykymaailma” (1930-luku), joka on länsimaisen ajattelun, filosofian , viihteen ja myös teknologian turmelema. Heidegger inhosi teollisuutta, koska se oli irronnut alkuperäisestä olemisen tahtotilasta. Teollisuudessa ihminen oli jonkin toisen välikappale ilman omaa tahtoa. Kuvittelisin, että tämä ihminen voisi olla Charlie Chaplinin liukuhihnalla työskentelevä ihminen parodisessa elokuvassa ”Nykyaika” (Modern Times, 1936) pyörimässä ihmisen luomassa koneistossa mahtamatta itse mitään koneen määrittämälle työtahdille.

Kun Hitler pääsi valtaan, Heidegger käsitti vallankumouksellisen hetken koittaneen. Hän näki Hitlerin kumouksessa oman filosofiansa läpimurron mahdollisuuden. Oma käsitykseni on, että todellakin natsi-Saksan ajattelussa oli jonkin ihmisenä olemisen alkuperän tavoittelua: miehet (ja välillä naisetkin) ylävartalo paljaana suorissa rivistöissä ”palaamassa ihmisenä olemisen alkulähteille”. Minulle ei ole valjennut tämän Hitlerin houreen lopullinen päämäärä, mutta yksi tavoitteista oli arjalaisen rodun ylivertaisuuden osoittaminen. Luotiin näyttäviä spektaakkeleita, joilla ”alkuperäisen olemisen” kauneus voitiin taikoa esille. Natsi-estetiikka oli tarttuvaa. Sen koki esimerkiksi Olavi Paavolainen vieraillessaan kolmannessa valtakunnassa. Minulle hänen ihastumisensa natsismiin oli juuri esteettistä, eikä sitten paljon muuta.

Heidegger etsi estetiikan sijasta olemisen (dasein) todellista ilmenemismuotoa (aidon ihmisenä olemisen etsintä). Tämän vastakohta on ihminen heitettynä keskelle epäautenttista maailmaa: olemme kuin kuka tahansa ilman olemisen syvintä tajuamista. Länsimainen filosofia oli Heideggerin mielestä juuri luonut tämän tarkoituksettomuuden kehän, jonka keskellä elämme.

Mitä Heidegger tarjoaa tilalle? Hänen autenttinen ”dasein” (täällä oleminen) tarkoittaa, että otamme vastuun itsestämme ja huolehdimme ”ainutkertaisesta täällä-olemisesta”. Oleminen ei kuitenkaan riitä: tarvitaan ”olemistahtomista”. Olen näkevinäni Hitlerin näyn, jossa kokonainen kansakunta on ainutlaatuinen olemistahtomisessaan. Sivusiko Hitler tällä ajatuksellaan Heideggerin yksilökohtaista ajattelua? Natsit näyttivät todellakin syyttäneen Heideggeria ”yksityisestä” kansallissosialismista.

Teollisen työn vastakohdaksi Heidegger asettaa talonpojan auran varteen: se on autenttista olemista. Voisin kuvitella, että natsien näytökset, joissa nuoret vaaleat miehet marssivat rautalapiot olalla, vastasivat Heideggerin huutoon.

Heidegger puhuu sallimuksesta ja kohtalosta Hitlerin tapaan. Ei ihme, että Heidegger koki Hitlerin valtaannousun tarjoavan katalysaattorin hänen filosofiansa läpimurtoon.

Heideggerin puheet hänen rehtorikautenaan (Freiburgin yliopiston rehtori vuonna 1933-34) osoittavat hänen suostuneen natsien työkaluksi. Heidegger näki Hitlerin edustavan sitä tahtotilaa, jonka hän oli luonut filosofiassaan. Samoihin aikoihin hän kuitenkin pettyi natsien käytännön politiikkaan. Hän syytti natseja siitä, että historiallista tilaisuutta ei käytetty oikein. Natsit muuttuivat filosofin mielessä ”pölkkypäiksi”.

Vaikeaa on kuvitella sovitettavaksi yhteen salamasodan teknologisia ihmeitä, panssarivaunuja ja Heideggerin halua palata olemisen peruslähteille. Kansallissosialismista tuli sekä rauhan että sodan aikana alkuperäisten kyläyhteisöjen hävittäjä. Siitä tuli - Heideggerin mielipahaksi - modernisaation edistäjä.

Vielä otan esimerkiksi ”natsien hyvinvointiyhteiskunnan”, josta kirjoitin joitakin aikoja sitten. On jotenkin hämmentävää todeta, että natsit taistelivat ihmisten mielistä tarjoamalla väestölle lapsilisiä, valtion rahoittamia lomia jne. vähän nykypäivän hyvinvointiyhteiskuntien tyyliin. En tiedä, mitä Heidegger moisesta ajatteli, mutta epäilen hänen tunteneen suurta epäilyä tällaista modernisaatiota kohtaan.

Juutalaisuus on Heideggerin mielestä esimerkki siitä, miten ollaan loitonnuttu daseinista (kiinnittymisestä konkretiaan) ja muututtu osaksi kansainvälistä maailmanjuutalaisuutta. Juutalaiset nimenomaan vievät kaiken mahdollisuuden juurtua daseiniin. Heidegger ei puhu juutalaisuudesta rotumielessä, vaan metafyysisessä mielessä. Heideggerin mukaan juutalaisilta puuttuu aloitekyky. Siksi heillä ei ole mitään mahdollisuutta juuria pois kulttuurin päällyskasvustoa. Holokaustista Heidegger vaikeni mustakantisissa vihkoissaan.

Heidegger ei näytä olevan kovin selkeä siinä, mikä on autenttinen dasein muilta osin, kuin että se on sidoksissa luontoon ja ”kotoiseen maaperään”. On kiusallinen houkutus tulkita Heideggerin filosofiaa melko vulgääriksi pyrkimykseksi palata menneisiin aikoihin, aloittaa kaikki alusta uudelta pohjalta. Maailma on ikään kuin lipsahtanut väärille raiteille.

Heideggerin filosofia on tavattoman voimakkaasti rajautunut olemisen määrittämiseen ja siihenkin olemisen ”puhdistamisen” näkökulmasta. Hän toivookin, että modernismi räjäyttää itsensä olemattomiin ja tilalle voitaisiin luoda uusi olemisen alku.

Olen sen verran länsimaisen hapatuksen saastuttama, että minun on vaikeaa ymmärtää Heideggerin kokonaan erilaisen ajattelun lähtökohtia. Heideggerilainen maailma avautuu hätähuutona menneen yksinkertaisen maailman puolesta. Tässä ajattelu tulee lähelle tämän päivän populisteja, joilla on myös tavoitteena pelkistää ja yksinkertaistaa maailmaa, joskin ajattelu on Heideggeriin verrattuna kovin jäsentymätöntä ja suurta yleisöä kosiskelevaa. Heidegger - yksinkertaisesti tulkittuna - haluaisi pysäyttää maailman ja korvata sen toisenlaisella.

Mieleen tulee amerikkalaisen oikeiston ihailu 1800-luvun vaihteen Founding Fatherseja kohtaan. Perustajaisät edustavat ainakin teekutsuliikkeen mielikuvissa ”sitä oikeaa” pientä hallintoa ja yksinkertaista maalaisidylliä. Onko tässä siis kysymys vain pyrkimyksestä pysäyttää monimutkaiseksi koettu globaali yhteiskuntakone ja konemaailma?

Voiko tämän päivän ihminen kokea saavansa irti jotain Heideggerin filosofiasta? Jos siitä jätetään sivuun äärimmäiset ajatuksenjuoksut ja pöydälle jätetään pyrkimys aitoon luontosuhteeseen ja rikkaaseen, mutta pelkistettyyn elämäntapaan, niin sille löytyy kyllä kannatusta. Keskuudessamme elää näin määritettyjä heideggerilaisia runsaastikin.

On selvää, että joukossamme on paljon ahdistuneita ihmisiä, joille monimutkainen ”tässä ja nyt dasein” on kaukana kaivatusta autenttisesta ”oikeasta elämäntavasta”. Heideggerin teksti kannustaa tutkimusretkelle ihmismielen syövereihin. Ehkä sieltä jostain löytyy palanen aidompaa ihmisenä olemista.

Heidegger paljastaa – ehkä hiukan itsekkään tuntuisten ajatustensa keskellä – kuinka alkuperäiseen olemiseen kuuluu huoli toisesta ihmisestä. Olisiko asia niin kuin runoilija Markku Into totesi haastattelijan tivatessa häneltä vastausta olemisen tarkoitukseen, että tavoitteena ”on löytää kaiken tämän roskan keskeltä ensin itsensä, ja sitten toinen ihminen”?

perjantai 25. syyskuuta 2015

Demokratioiden ote höltyy

Uusimmassa Ulkopolitiikka-lehdessä (3/2015) pohditaan demokratian suoriutumiskamppailua modernin maailman ristipaineissa. UP-lehden innoittamana tuon esille paitsi lehdessä esiin nostettuja teemoja niin myös omia näkemyksiäni tapahtumien vyörystä.

Länsimaisten demokratioiden ote on kirvonnut globaalien yhteyksien johtotähden roolista. Kun läntiset demokratiat ovat kansallisella tasolla vaikeuksien edessä (työttömyys, kilpailukyky- ja pakolaisongelmat, talouden yleinen jähmeys jne.), on vaikeaa odottaa niiden saavuttavan jälleen johtavan aseman globaaleissa yhteyksissä.

Demokratioiden vaikeudet heijastuvat populististen liikkeiden nousuna. Näiden tavoitteena ei ole ensisijassa järjestellä kansainvälisiä suhteita, vaan pikemminkin käpertyä sisäänpäin, jotta kotimaiset ongelmat olisivat polttopisteessä. Populismin päässä ovat äärioikeistolaiset tahot. Pakolaistulva on syttymisherkkä elementti tässä yhtälössä.

Pinnalta katsoen demokratian menestyminen on ollut sidoksissa tiettyyn länsimaailman teolliseen kehitysvaiheeseen ja sen yhtenäiskulttuuriin. Nyt kun vanhat rakenteet ovat murroksen keskellä - esimerkiksi ammattiyhdistyksen toiminta - niin tilanteen hallinta on huomattavan vaikeaa. Yksilöt ja pirstoutuneet edunvalvontatahot eivät välttämättä kävele samaan suuntaan.

Miksi sitten läntisten demokratioiden tulisi pyrkiä menestykseen globaaleissa yhteyksissä? Ensinnäkin siksi, että keskinäisriippuvuus on lisääntynyt maailmassa ja demokratioiden mukanaolo on välttämätöntä, jos halutaan demokraattisten pyrintöjen leviävän ja toiseksi siksi, että autoritääriset valtiot eivät jää odottelemaan läntisten demokratioiden hidasta reagointia. Kiina on pyrkinyt luomaan rinnakkaisorganisaatioita läntisten vaihtoehtojen rinnalle kansainvälisissä suhteissa (Brics-maiden yhteistoiminta esimerkiksi).

Eikö asia voitaisi ratkaista ottamalla esimerkiksi Venäjä ja Kiina mukaan (länsimaiden) kansainväliseen toimintaan täysimääräisesti? Länsi on hyvin varauksellinen, koska demokratiakynnys ei ylity näiden maiden kohdalla.

EU perustettiin yhdeltä osin vastaamaan globaaliin haasteeseen, jonka kanssa yksittäiset maat eivät enää pärjää. Tarvittiin Euroopan laajuista yhteisöä. Aluksi näyttikin siltä, että resepti puree; Euroopan asema näytti vahvistuvan. Kohoava elintaso ja koulutus loivat suvaitsevalle demokratialle hedelmällisen ympäristön.

Finanssikriisin jälkeen alkoi alamäki, Euroopan taloudet ovat polkeneet paikoillaan tai taantuneet. Samassa tahdissa on heikentynyt Euroopan kyky vaikuttaa maailman asioihin. Lienee täysin selvää, että menestyminen globaaleissa yhteyksissä olisi edellyttänyt vahvaa menestystä taloudessa.

Eurooppa on kärsinyt anemiasta, ja vaikka Yhdysvaltojen talouden kasvu on parempaa kuin Euroopassa, on sillä ikioma poliittisen kentän polarisoitumisongelma, joka jakaa kansakuntaa. Presidentinvaalitaistelu näyttää edelleen pirstovan kuvaa.

Länsimaiden kyky määrittää suuntaa kehitykselle on heikentynyt silmissä. Talouden heikkenemisen kanssa yhtä jalkaa kulkee luottamusyhteiskunnan rapautuminen. Se on heikentynyt ensisijassa luottamuksen puutteesta demokraattisia elimiä kohtaan. Onko kysymys tilapäisestä muutoksesta vai pitkän aikavälin sopeutumattomuudesta uuteen maailmaan? Tämä kysymys jää ratkaistavaksi. Tulo- ja omaisuuserojen kasvu länsimaissa on erityisen silmiinpistävä piirre. Se on omalta osaltaan lisäämässä luottamuspulaa päätöksentekojärjestelmää kohtaan ja synnyttämässä populistisia liikkeitä. Ranskalaisen taloustieteilijän Thomas Pikettyn tutkimukset näyttävät vahvistavan eriarvoisuuden kasvun.

Vaurastuminen on ollut demokraattisten prosessien kehittymisen edellytys pitkään, mutta nyt Kiinan esimerkki viittaa siihen, että talouden menestys ei johda välttämättä demokratian vahvistumiseen. Lohdutukseksi jää, että korkeimman kehityksen tason saavuttaminen mitä todennäköisemmin edellyttää demokraattisten arvojen vahvistamista. Onko Kiinan johto valmis siihen? Venäjä hakee itseluottamuksen kasvulle perusteita autoritäärisestä hallintomallista, eikä kuten vielä 1990-luvulla demokratisoitumisprosessista. Näytti päinvastoin siltä, että demokratian harjoittelu johtaa kaaokseen. Sittemmin menestys on laimentunut ja muuttunut osin vastakohdakseen Ukrainan tapahtumien seurauksena.

Kansanvaltaisen järjestelmän kehittäminen on pitkäjänteinen prosessi. Monet nykyisistä demokratioista horjuivat pahasti 1920- ja 1930-luvulla puhumattakaan 1940-luvusta. Vasta sodan jälkeinen aika rauhoitti tilanteen, mutta vain osittain: Italian demokratia oli sekasortoista, Espanjassa ja Portugalissa oli diktatuurit, Kreikassa sotilasjuntta….. Onkohan demokratia oikeastaan koskaan vakiinnuttanut asemaansa muualla kuin Skandinaviassa, läntisessä Saksassa, Englannissa, USA:ssa…….

Oman mausteen soppaan tuo Euroopan talouksien heterogeenisyys, jonka finanssikriisi viimeistään paljasti. Erot maiden menestymisedellytysten välillä ovat ylittäneet kaikki odotukset. Samaa voi sanoa niiden demokratian asteesta.

Länsimaiden demokratioiden menestys on heikentynyt syystä, jota olen valottanut monissa blogikirjoituksissa: oma ylemmyydentuntoinen tyytyväisyys omaan järjestelmään on saanut kuvittelemaan, että lännen liberaali demokratia on jotenkin haluttu kehittyvissä maissa. Tosiasiassa se voi herättää ärtymystä tai suorastaan vihaa. Ulkopolitiikka-lehdessä todetaan, että länsimaiselle demokratiamallille ei ole kysyntää.

Länsimaiden arvoissa ei ole enää entistä vetovoimaa. Muullakin tavoin voi menestyä, sen ovat Kiina ja monet muut Aasian vähemmän demokraattiset maat osoittaneet. Yllätys on puoli voittoa: länsimaiset demokratiat ovat tulleen yllätetyiksi. Ja yllätyksestä on vastannut autoritäärisen vaihtoehdon menestys. On jouduttu odottamattomaan tilanteeseen: Eurooppa joutuu puolustamaan demokratiaansa kotikulmillaan. Kansanvallan levittäminen ei onnistu, jos itsepuolustus vie kaiken energian.

Länsi on sekaantunut kriiseihin ja sisällissotiin, joihin puuttumiset ovat saaneet aikaan enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Länsi ei tarjoa enää mallia, vaan päinvastoin kehittyvät maat hakevat mallia Kiinan kaltaisista maista. Kiinan menestyskään ei kuitenkaan ole auvoista, sillä se koetaan myös uhkaksi ainakin lähialueilla.

Autoritääriset valtiot ovat tulkinneet tilanteen siten, että nykymaailma - liberaalin demokratian ollessa vahvoilla - sallii mielipideilmaston ja kansakunnan yhtenäisyyden pirstoutuvat niin pieniin osiin, ettei asioiden hallinta ole enää mahdollinen. On siis palattava osin yhtenäiskulttuuriin, ja koska se ei onnistu nykyisessä kansanvaltaisessa informaatiotulituksessa, on demokratian sijalle otettava pakkokeinoja.

Nykyinen pakolaistulva herättää pohtimaan, onko kysymys aidosta vapauden ja turvallisuuden kaipuusta sekasorron keskellä vai paremman elintason tavoittelusta. Tulkintani kääntyy pääosin edellä mainitun puolelle. Joka tapauksessa autoritäärisen hallintomallin romahdus, mikä on tapahtunut monissa arabimaissa, osoittaa, minkä takia demokratian puolesta kannattaa taistella ainakin täällä kotikulmilla.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Stiglitz kävi täällä

Olen käsitellyt professori Joseph Stiglitzin talousajattelua useissa blogikirjoituksissa. Hän on entinen Maailmanpankin pääekonomisti, taloustieteen nobelisti ja lukemattomien eri tehtävien pätevöittämä mies. Olen arvioinut aiemmin mm. hänen bestseller-kirjansa ”Price of Inequality” (2012).

Stiglitz on myös piikki valtavirtaekonomistien lihassa. Häntä on haukuttu kommunistiksi (jota hän ei tietenkään ole), mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Käsite ”kommunistihan” on tänä päivänä pelkkä ontto haukkumasana.

Stiglitz sai ansaitsemaansa huomiota vieraillessaan vastikään Suomessa. Hän kohdisti kovaa kritiikkiä noudatettuun talouspolitiikkaan. Linjaero valtavirtaekonomistien (supply-side economics) ja Stiglitzin välillä on tuttu, mutta hämmentävä. Juha Sipilän kommentti Stiglitzin mielipiteistä oli kuvaava. Hänen mukaansa Stiglitz esitti laakereilla lepäämistä. Tosiasiassa Stiglitz esitti samaa, mitä hallitus jo nyt tekee - mutta riittämättömästi - eli infrastruktuuriin kohdistuvaa elvytystä käytännössä velan nollakorolla.

Kysymys on oikeastaan laajemmasta asetelmasta nimittäin yhteiskuntatieteiden ja taloustieteiden sovittamisesta yhteen. Tämä ei onnistu kovin hyvin, jos tarjonnan taloustieteen edustajat vetäytyvät norsunluutorniin ja heittelevät sieltä 10 sentin kolikoita ”ymmärtämättömille”.

Suomessa jatketaan Snellmanin-Rytin-von Fieandtin-Viinasen kurjistamispolitiikkaa ilman mitään itsekritiikkiä. Velanmaksusta on tehty sankariteko. Onkohan mitään hehkutettu niin voimakkaasti kuin Suomen ns. Hoover lainan takaisinmaksua Yhdysvalloille viime vuosisadan alkupuolella. Monet muut maat jättivät kylmästi maksamatta ja Yhdysvallat käyttikin Suomea hyväkseen patistaakseen muut maat maksamaan.

Stiglitz reagoi voimakkaasti nimenomaan julkisen talouden säästöjen kohdistamiseen pienituloisiin ja oli ilmeisen ylpeä Rautatientorin mielenosoituksesta. Hänen kestoaiheensa on ollut tuloerojen repeäminen. Esimerkki: Yhdysvalloissa pienituloisten palkka on noussut viimeisen 30 vuoden aikana vain noin 15 % , kun taas ”top 1 percent” on nähnyt 150 prosentin nousun ja ”top 0,1 percent” yli 300 prosentin nousun.

Ja edelleen Stiglitziä (”Prize of Inequality”) mukaillen: Työmarkkinat ovat viimeisen 30 vuoden ajan voimakkaasti polarisoituneet. Tapahtunut kehitys on osin peittynyt ensin IT-kuplaan ja sitten asuntokuplaan. Kuplat nostivat tilapäisesti palkkoja ja lisäsivät töitä. Kun kuplat puhkesivat polarisaation koko kuva on paljastunut. Osa työvoimasta hyötyi palkallisesti (”skill-biased technological change”, kun taas ne, jotka menettivät työpaikkansa taantumassa joutuivat joko työttömiksi tai joutuivat tyytymään aiempaa oleellisesti heikompaan palkkaan. Esimerkiksi autoteollisuudessa 28 dollarin tuntipalkka (2007) oli vuonna 2012 enää 15 dollarin suuruinen!

Hallituksen asettama viiden prosentin säästötavoite esitetyssä muodossa on itse asiassa looginen jatko tälle yhteiskunnassa muutoinkin tapahtuvalle kehitykselle eli siis tuloerojen kasvupaineelle. Hämmentävää tässä on, että tietoisesti jatketaan trendiä, joka on tuhoisaa alentaessaan pienituloisten toimeentulomahdollisuuksia. Kun trendi on päällä joka tapauksessa, ei trendiä pitäisi valtion omilla toimilla kiihdyttää!

:::::::::::::::::::::::::::::::

HS:ssä (19.9.2015) oli hämmentävä tieto, jonka mukaan Valtiokonttorin heinäkuun loppuun ulottuvat kuukausitilastot (7 kuukautta) kertovat valtiontalouden alijäämän pudonneen 2,26 miljardista (2014) tämän vuoden vastaavan ajankohdan 982 miljoonaan euroon. Asiasta on vaikea sanoa enempää, sillä Valtiokonttori ei ota kantaa alijäämän kehitykseen. Kommentointi on kuulema valtiovarainministeriön asia.

Nykyisellä hallituksella ei ole juuri mitään tekemistä alijäämän mahdollisen/todennäköisen pienenemisen kanssa, tämä menee edellisen hallituksen piikkiin. Säästöissä näytetään onnistuneen, iloitkaamme siis! Samalla on kuitenkin leikattu kasvun mahdollisuuksia. Stiglitziläisittäin arvioitaessa voisi sanoa, että ”ilmankos meillä menee niin huonosti”, kun alijäämää on dramaattisesti pudotettu!

Nykyinen hallitus haluaa jatkaa alijäämän pienentämistä hintaan mihin hyvänsä. Toivottavasti työntekijäjärjestöt yhdessä EK:n kanssa onnistuvat keskenään luomaan tasapainoisemman tulevaisuudennäkymän.

Juuri julkaistu OECD:n yksikkötyökustannusvertailu osoittaa, että Saksan yksikkötyökustannukset ovat nousseet viimeisen kahden vuoden aikana keskimäärin 0,5 prosenttia/vuosineljännes, kun Suomen luku on keskimäärin 0,2 prosenttia/vuosineljännes. Jostakin syystä päättäjät sivuuttavat tällaisen kehityksen vähällä huomiolla.

maanantai 21. syyskuuta 2015

Suuri lama ja syvä taantuma

Vertasin mielessäni Rautatientorin mielenilmausta 1990-luvun laman tapahtumiin. Muistan, että silloinen jättimielenosoitus oli tätä nykyistä paljon ärtyneempi. Ihmiset olivat raivoissaan, sillä 1980-luku oli ollut monelle todella menestyksekäs – niin ainakin kuviteltiin. Silloin moni vaurastui. Vastaavasti sitten pudottiin korkealta. Silloin taustalla oli rahamarkkinoiden vapauttaminen ja sen myötä luotonsaannin helpottuminen ulkomailta dramaattisella tavalla. Liikkeellä ollut raha pöhötti Suomen talouden ja ylikuumeneminen johti lopulta talouden romahdukseen ja lamaan.

Yhteistä silloisen suuren laman ja nykyisen syvän taantuman (käytän toistaiseksi näitä nimiä) välillä ovat Venäjän kaupan vaikeudet. Yhdeksänkymmentäluvun vaihteessa bilateraalikaupan romahdus johti koko kaupan pysähtymiseen. Nythän taustalla ovat Ukrainan tilanteesta johtuvat Venäjään kohdistuvat EU:n kauppapakotteet Talouden menestys 1994-2007 voidaan tietysti rinnastaa 1980-luvun hurlumheimeininkiin, mutta erot ovat aivan liian selvät, jotta yhtäläisyysmerkkejä voidaan vetää näiden välille. Nykyistä taantumaa edeltävän 14 vuoden menestysputken lähtökohta oli kuitenkin – paitsi 1990-luvun laman yhteydessä tehty devalvaatio - niin myös aito Suomen menestyminen vientimarkkinoilla eikä vähiten Nokian innovaatioiden ansiosta.

Nykyinen syvä taantuma voidaan nähdä yhtenä globalisaation seurauksena. Entiset kehitysmaat ovat nyt kehittyviä maita, ja osa niistä meidän kovia kilpailijoita. Ei auta, että useimmat Euroopan maat ovat samassa tilanteessa. Meillä lisäongelma moniin muihin maihin verrattuna on kuluttajatuotteiden puute. Investointitavaroissa tarjonta on kohtalainen, mutta kysyntä ei vielä ole elpynyt esim. EU-maissa niin, että koko talous voisi nousta suosta. Venäjän kaupassa on ehkä saavutettu pohja, mutta kaupan tuntuva elpyminen on hämärän peitossa.

Sanalla sanoen sopeutuminen uuteen maailmaan on ollut kivuliasta. Myös 1990-luvun alussa leikattiin etuja, mutta toipuminen oli nopeaa lamasyvänteen pohjalta jo parin vuoden kuluttua. Nyt silloinen devalvaatio yritetään korvata sisäisellä devalvaatiolla, jossa maksumiehiksi ainakin aluksi näyttivät joutuvan pienituloiset. Tulonmenetykset jaettaneen kuitenkin loppujen lopuksi tasapainoisemmin.

Kun katsoin tuoretta mielenosoitusta olin näkevinäni karnevaalimeiningin keskellä suurta ärtymystä, mutten 1990-luvun vihaa. Tärkeä ero on, että yhdeksänkymmentäluvulla kärsijöiden joukko koostui osin velkaisista pienyrittäjistä, jotka devalvaation myötä joutuivat maksamaan ulkomaan luotoista järjettömiä summia. Käsittääkseni raivon moottoreina olivat pitkälle juuri yrittäjät.

Nyt - tätä kirjoitettaessa - (sijais)kärsijöinä ovat pienituloiset palkansaajat, joiden voima lepää ammattiyhdistyksen varassa. On helppoa nähdä, että kehityssuunta ei ole väliaikainen. Keskituloisista putoaa yhä enemmän väkeä pienituloisiin, joiden kohtalona ovat toimeentulovaikeudet. Hallituksen toimenpiteet palkanalennuksineen eivät edistä vientiä oletetulla tavalla, mutta heikentävät pienituloisten asemaa. Pidemmällä aikavälillä tämä johtaa ihmisten toimeentulon polarisoitumiseen hyvin toimeentuleviin ja suhteellisessa köyhyydessä eläviin, joka kehitys jyrää jo Yhdysvalloissa täydellä voimalla. Myös ”väärällä” alalla olevat korkeakoulututkinnon suorittajat joutuvat palkanalennusmyllyyn.

Vaikeuksissa oleva Suomen talous ja vaikeuksissa olevat pienet ihmiset ovat pyörimässä ison globaalin koneen rattaissa. Tämä ilmiö ei ollut voimassa vielä 1990-luvun alussa, vaikka oireita olikin näkyvissä. Myös mielenosoittajat rautatientorilla rimpuilevat pitkän teollisen ja palveluketjun päässä ilman, että ihmisille välttämättä aukenee, mistä on kysymys. Hallituksen vastaus on ”pakkojen” synnyttäminen: on pakko tehdä sitä tai tätä, jotta kansantalous pelastuu. Luottoluokittaja Fitchin päätös pitää Suomen luottoluokitus ennallaan oli monille ekonomisteille turhauttava yllätys! Arvostetun taloustieteilijän Joseph Stiglitzin vierailu Suomessa juuri oikeaan aikaan sai ehkä jonkun päättäjän mietteliääksi, mutta tuskin muuta.

Kaikkialla läntisissä maissa ollaan saman ongelman edessä. Elintaso on rakennettu isompien tulojen ja menestyvämmän talouden varaan. Tinkiminen saavutetusta on tuskallista.

Silti kehitys ei ole lineaarista. Saamme nähdä vielä monta nousukautta. Niiden volyymi vain ei ole entisensä. Palkkojen pienentäminen kilpailukyvyn parantamiseksi on melko lyhytnäköinen tie. On pakko kehittää uusia tuotteita – niin kliseiseltä kuin tämä kuulostaakin – jotta taataan edes jotenkuten elintason säilyminen tai lievä paraneminen. Oikeastaan Nokia on jälleen esimerkki siitä, kuinka yhden ainoan yrityksen yksi ainoa kuluttajille tarkoitettu tuote(ryhmä) pelasti vain vähän liioitellen koko Suomen kansantalouden. Uutta Nokiaa ei tule, mutta sitä viisasten kiveä yritetään nyt keksiä, jolla nousevien yritysten orastavista menestystuotteista saataisiin tähtimenestyjiä.

Teollinen internet, kolmiulotteinen tulostus, robotisaatio, cleantech-tuotteet jne. ovat lupaavia, mutta kuitenkin teollisessa mielessä vasta alkutekijöissään. Ne ovat lupauksia paremmasta, mutta eivät ehdi konkretisoitua lyhyellä aikavälillä. On turvauduttava vanhoihin kivijalkoihin, kuten telakkateollisuuteen, sellutehtaisiin, lääketeollisuuteen ja Nokian jälkeensä jättämän elektroniikkateollisuuden perintöön (joihin toki voidaan yhdistää edellä lueteltuja moderneja teollisia innovaatioita). Palveluvienti odottaa edelleen läpimuroa…. Onnistuessammekin meillä on edessämme suhteellisen hitaan kasvun vaihe. Jollakin aikavälillä maailman muuttuessa monien tuotteiden tekeminen Suomessakin muuttuu tuottavaksi tai ainakin kannattavaksi, mutta siihen saakka on sinniteltävä.

Työn uudenlainen jakaminen on välttämätöntä. On pakko kehittää siltoja työjaksojen väliin ja kehittää uudelleenkouluttautumista, koska uusi uljas maailma vaatii sitä. Työttömyyden kirous oli 1990-luvun laman pahin seuraamus. Työttömyysvuori suli parista kymmenestä prosentista kuuden prosentin tasolle vasta vuonna 2008. On kehuttu lamanhoidon onnistumista upealla keinovalikoimalla, mutta onnistumisella ei voida leuhkia, kun työttömyys säilyi niin pitkään massiivisena.

Rautatientorin mielenosoittajista huokui epäusko hallituksen työllistämistavoitteeseen. Hallitus teki taktisen/strategisen virheen, kun se ryhtyi toimimaan EK:n partnerina eikä vetänyt omaa kolmatta tai välittävää linjaa.

Sitten tullaan periaatteellisempiin kysymyksiin: hallitus haluaisi nopeasti lyödä asiat lukkoon, mutta räätälöiminään palasina (tuottavuusloikka muodostuu yhdistelmästä 5 + 5 + 5 prosenttia), kun taas erityisesti SAK haluaisi ajan kanssa valmistella kokonaisuuden, johon kuuluvat nyt esillä olevien asioiden lisäksi esim. työttömyysturva ja pitkäaikainen maltillinen palkkasopimus. Ristiriita on ilmeinen, mutta ei varmaankaan aivan ylivoimainen.

Yksi suomalaisen yhteiskunnan vahvuuksia on ollut, että julkinen sektori ja yksityinen sektori tukevat toisiaan. Tämä on viime aikoina haluttu unohtaa ja nähty yksityinen ja julkinen toistensa vastapooleina: julkinen kuluttaa ja yksityinen elättää. Tässä alkaa olla kysymys skandinaavisen yhteiskuntamallin kyseenalaistamisesta ja suorastaan halventamisesta.

Jotenkin ylemmyydentuntoista on, että lukuisat huomattavat kansalaiset esittävät, että suurmielenilmaus oli höyryjenpäästötilaisuus, jonka jälkeen asiat sujuvasti pannaan kuntoon ja nimet papereihin. Voin vakuuttaa, että kysymyksessä on jatkokertomus, sen verran kovia säästöesityksiä on tulossa.

Mikä on johtopäätös 18.9.2015 mielenilmauksesta? Kun mielenosoitus oli ohi, kukaan ei oikein huomannut, että jokin massatapahtuma oli pidetty. Suomalainen yhteiskuntajärjestys toimii suurten mielenilmaustenkin toteutuessa! Kun vielä illalla suomalaisten ekonomistien pettymykseksi luottoluokittaja Fitch Ratings säilytti Suomen kolme A:ta, alkoi päivä olla pulkassa.

perjantai 18. syyskuuta 2015

Onko nykyajan nuori kiinnostunut historiasta?

Blogikirjoituksessani ”Miksi lukion historia on tärkeä aine?” (22.12.2013) kirjoitin seuraavasti: ”Tietenkin jokainen sukupolvi kirjoittaa oman historiansa. Tämän päivän olosuhteet ja käsitykset vaikuttavat siihen, mitä kirjoitamme vaikkapa maailmansotien välisestä historiasta. Näkemykset ajanjaksosta vaihtelevat verrattuna vaikkapa 1960-luvun käsityksiin. Tässä ei ole mitään ihmeellistä; historiasta ei löydy luonnontieteen lakien omaisia lainalaisuuksia, joita voitaisiin koeolosuhteissa toistaa. Historian tulkinta on vaikea laji ja usein kompromissit muodostuvat eri ihmisten historiatietojen, nykyajan näkemisen ja tulevaisuusarvioiden risteyskohdista.”

Tämä tuli mieleen, kun luin päätoimittaja Mikko Salmen pääkirjoituksen Demari-lehdestä. Siinä hän toteaa, että ”nykyajan nuoriso ei ole kiinnostunut historiasta”. No, aika kategorisesti sanottu. Toki meillä on paljonkin historiasta kiinnostuneita nuoria, mutta voi olla, että tämän päivän odotukset ja tapahtumarikkaus ohjaavat ajattelemaan nykyisyyttä tai tulevaisuutta. Mutta entäpä, jos edessä on näköalattomuus? Monen nuoren kohdalla tämä voi olla tosiasia.

Nuori päätoimittaja tokaisee, että nuoriso ei ole koskaan ollut kiinnostunut historiasta. Tässä kohtaa kulmakarvat kohoavat. Olin nimittäin itse monien muiden tavoin nuoruudessani kiinnostunut menneisyydestä ja jatkoin jopa opintoja yliopistossa. Olisin halunnut sanoa koulun historianopettajalleni, että ”sinä olit vaikuttamassa elämänvalintoihini”. En tietenkään sanonut tätä, eihän sitä nyt ruveta tunteilemaan! Moni muukin voi hoksata historian aarreaitan vasta paljon kouluvuosien jälkeen.

Palaan Salmen kirjoitukseen: torpattuaan historian merkityksellisyyden nuorille, hän sanoo: ”Nuoriso katselee (menneisyyden sijasta) maailmaa intohimoisin silmin täynnä haaveita toiveita tulevaisuudesta”. Juuri näin pitääkin tehdä, ei kahta sanaa, mutta…..!

Salmi näkee historian lähinnä välineenä katsoa tulevaisuuteen. Näkemys on ymmärrettävä, kun katsoo asiaa hänen puolueensa menneen loiston, mutta vallitsevien ankeiden näkymien valossa. Mieleen jää Salmen kirjoituksen viimeinen kohta, jossa hän esittää puoluejohdolle toiveen, että koko sdp:n yhteiskuntasopimuksen uusi tekeillä oleva painos heitettäisiin roskikseen ja tilalle luotaisiin ”tulevaisuusdiili”.

Ymmärrän asian niin, että sdp itseasiassa näkee ikioman yhteiskuntasopimusprosessinsa lähinnä oman tulevaisuuden polun etsimisenä.

Salmen mukaan oikeasti historiatonta politiikkaa edustavat perussuomalaiset. Näkemys on mielenkiintoinen minunkin mielestäni: puolue, joka ei ota murheita menneisyydestä, johon ei voi lyödä jälkiä historian leimakirveellä, joka sivuttaa kepeästi petettyjen lupausten kivireen, ja jolle takinkääntö on pikemminkin tapa ja tottumus kuin poikkeus.

Mutta eikö historia ole aivan relevantti pohja miettiä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden keskinäistä suhdetta? Onko niin, että historia tulee lihaksi vasta, kun puututaan niihin etuihin, jotka joskus historian hämärissä on saavutettu? Tämä tuli mieleen, kun katselin hallituksen leikkauslistaa. Kaikilla noilla saavutuksilla, jotka nyt ovat ”sopeuttamisen” kohteena, on historia.

Monille vanhemmille työntekijöille saavutettu on arvokas osa hyvinvointiyhteiskuntaa, ja sen puolesta halutaan taistella, mutta historiattomalle nuorisolle se ei välttämättä merkitse samaa. Luulenpa, että moni nuori ajattelee arkipyhiä ja erilliskorvauksia ylitöistä vain sen takia, että normaali palkka ei riitä säälliseen toimentuloon. Mitään nostalgista ”saavutettua etua” tähän ei liity.

Jos historiattomuus irrotetaan tämän päivän poliittisesta kontekstista, jää jäljelle yleisempi huoli historiatietojen vähäisyydestä. Mitä totesikaan Teemu Keskisarja kirjassaan ”Raaka tie Raatteeseen”?: ”Kaikki mennyt tietysti unohtuu niin kuin tulevakin. Kysymys on vain ajasta. Jo tänään luulee yliopistossa opiskeleva tositeevee-kilpailija talvisodan alkaneen vuonna 1917. Jonkin sukupolven kuluttua ovat valistuneet historian harrastajat samaa mieltä. Tuleville kansainvälisesti meritoituville ja poikkitieteellisesti orientoituville historioitsijoille ei kansallinen talvisota välttämättä merkitse enempää kuin lumisota”.

torstai 17. syyskuuta 2015

Aika sotia, aika sopia

Pääministeri Juha Sipilä puhui keskiviikkoiltana 16.9.2015 ”suomalaisille” niin kuin ennakkomainos kertoi. ”Hyvää iltaa kaikille” (ei siis "Kansalaiset!"), aloitti Sipilä ja käytti 20 minuutin pituisen puheenvuoron ongelmallisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa korostetusti pääministerinä, ei valtionpäämiehenä.

Mikä oli puheen funktio? Tietenkin sen tarkoitus oli vielä kerran tuoda esille hallituksen päämäärät säästöpyrinnöissä. Kyseessä oli yhteenveto oikeastaan kaikesta siitä, millä hallituksen toimenpiteitä on perusteltu tähän mennessä.

Oliko puheessa yllätystä? Ei ollut. Oliko siinä uusia avauksia? Ei ollut. Ainoa aiempaa pidemmälle viety ajatus oli vetoomus työmarkkinaosapuolille etsiä keskinäinen sopu, joka kelpaisi myös hallitukselle. Tästäkin on sanottava, että STTK ja Akava ovat jo ennen puhetta ilmaisseet halunsa esittää vaihtoehtoisia ratkaisuja hallituksen säästölistalle. EK:n ja SAK:n osalta asia on auki. EK peesaa hallituksen jäljillä eikä sen ole tarvinnut esittää omia aloitteita, koska hallitus on tehnyt likaisen työn. Oma lukunsa on, että monet hallituksen aloitteet näyttävät olevan EK:ssa kehitettyjä. Tämä on herättänyt närää työntekijäpuolella, koska esitykset ovat olleet epäsymmetrisiä.

SAK ei ole suostunut tulemaan ulos kuoresta, jonka se on luonut itselleen: ei sopimusta keinoista ennalta ilmoitetun lopputuloksen pohjalta. Puheen jälkeen A-studiossa Lauri Lyly sanoi aivan selvästi, että SAK edustaa työmarkkinoiden pienipalkkaisia, joihin hallituksen tavoitteet aivan erityisesti iskevät. SAK:n tilannetta ei kannata verrata muiden työntekijäjärjestöjen sovintopyrkimyksiin, koska sen jäsenistö on oikeasti eri asemassa säästöissä (paljon enemmän pienipalkkaisia, paljon enemmän vuoro- ja sunnuntaitöitä jne. kuin muilla).

Ongelma tahtoo olla siinä, että 2000 euroa tienaavan tuloissa erilaisilla lisillä saattaa olla - ja usein onkin - ratkaiseva merkitys toimeentulon kannalta. Ne eivät ole ylimääräistä hyvää, vaikka korkeat prosentit houkuttelevat ajattelemaan niin.

Jatkossa ongelma kasvaa yhä suuremmaksi, koska esimerkit muualta maailmasta osoittavat, että pienipalkkaisten määrä on kasvamaan päin. Meille siis tulee yhä enemmän ihmisiä, joille normaali palkka – jos siitä edes voidaan puhua pätkätyöyhteydessä - ei tahdo riittää kelvolliseen toimeentuloon.

Mitä SAK siis hakee? Käsitin Lylyn puheenvuoron keskiviikkoiltana – päinvastoin kuin monet muut - varsin sovinnolliseksi. Hän jopa teki ”esityksen”, jota ei juurikaan huomioitu. Lyly haluaisi kytkeä työmarkkinasovun pitkäaikaiseen sopimukseen maltillisista palkoista. Tämä on ydinkysymys, koska epäily siitä, että hallituksen esitykset eivät tuota sitä tulosta, joka niillä on tarkoitus saavuttaa, on kasvanut merkittävästi viime viikkoina. Yksinkertaisesti ei uskota siihen, että pienipalkkaisten kurittaminen johtaisi menestykseen vientimarkkinoilla. Vaikutukset ovat aivan liian monen epävarman vaiheen takana. Sipilä yritti puheessaan perustella hallituksen toimia päinvastaisilla argumenteilla, mutta uskottavuus on heiveröisellä tasolla.

Maltillisen etenemisen kannattajat työmarkkinoilla eivät ole yksin. Esimerkiksi yleensä neutraalisti asennoituva Sixten Korkman toi TV:n ajankohtaislähetyksessä vastikään esille, että kilpailukyky on jo tehdyillä maltillisilla työmarkkinaratkaisuilla parantunut suhteessa Saksaan 5-7 prosentilla ja sama tahti jatkunee 2015-2017. Kysymys on siis hiljaa hivuttamalla saavutettavasta kilpailukyvyn kuromisesta umpeen. Juuri tästä vallitsee erimielisyys, sillä hallituksessa ollaan kärsimättömiä.

Edustan itse maltillisen muutoksen oikeutusta, mutta konkreettisia päätöksiä tässä ja nyt tarvitaan lisäksi. Niiden vaikutus ei vain saa olla shokeeraava.

Säästökysymyksissä asiantuntijat jakautuvat kahtia. Osa pysyy tiukasti poikki ja pinoon -säästöjen kannalla (ja luo kuvaa, että tämä on vasta alkua), osa taas pelkää kulutuskysynnän pienenemistä. Esimerkiksi nyt esiin nostetun lomarahaleikkauksen suurin ongelma on juuri tässä. Sipilä jopa ehdotti esimerkinomaisesti puheessaan lomarahan poistamista, joka kuulostaa aivan järjettömältä kertatoimenpiteenä.

Tuntuu siltä, että meneillään on pienemmän pahan menetelmän pohdinta, jossa lomarahaleikkaus asetetaan pienipalkkaisten palkanlisien leikkaamisen vastapainoksi, ja ajatellaan siten päästää osapuolet pälkähästä. Sanon oman mielipiteeni: kulutuskysynnän kannalta lomaraha ei ole mikään pikkujuttu, vaikka sitä nyt markkinoidaan eräänlaisena ”ylimääräisen edun” leikkaamisena.

Vaihtoehtona voisi mielestäni olla lomarahan vähittäinen vuosittainen leikkaus korkovähennyksen leikkauksen tapaan. Vaikutus heijastuisi vähitellen kulutukseen samalla, kun mahdollisia kompensoivia tuloja tulisi tilalle. Tällaisia keinoja voisi olla muitakin, esimerkiksi työajan lievä pidennys ilman palkankorotusta. Kysymys on vuosien urakasta. Hätiköinti pilaa hyvää tarkoittavat päämäärät. Suomi ei ole velan 60-70 prosentin bruttokansantuoteosuudellaan kokemassa Kreikan kohtaloa. Sopeutumisaikaa on, kunhan sopeutukset alkavat ajoissa.

Pääministeri oli oikeassa, kun vetosi työnantajiin, että ryhtyisivät isänmaallisessa hengessä talkoisiin. Konkretia vain puuttui, mutta ehkä tässä on kysymys työmarkkinajärjestöjen neuvottelujen agendalla olevista asioista.

Sipilä vertasi Suomen hallituksen leikkausesityksiä Espanjan ja Irlannin jo toteutuneisiin leikkauksiin. Ne olivat paljon suurempia. On jopa välitetty ulkomailta tietoja, kuinka Suomen leikkauksille (niiden mikroluonteelle) naureskellaan. Haluan kuitenkin nostaa esille erään asian. Sopeuttamistoimenpiteet ovat tehonneet esimerkiksi Espanjassa, mutta työttömyys on samalla noussut ennennäkemättömiin korkeuksiin ja on edelleen 20 prosenttia. Tässä samoin kuin Suomen 1990-luvun lamassa näkyy hyvin selvästi, että osalle kansalaisista lankeaa iso taakka ”onnistuneista talouden pelastustoimista”. Samaan aikaan esitetään, että yhteiskunnan suurin ongelma on työttömyys. Onko tämä uskottavaa?

Mihin on hukkunut ajatus työaikapankista? Käsittääkseni Saksassa on nimenomaan sovellettu ajatusta, jossa töitä tehdään, kun niitä on - vaikka pankkiin - ja puretaan, kun sen aika tulee.

Jo ennestään vaivoinamme olevien työttömyyden, velkaantumisen ja kuntien menojen paisumisen lisäksi meille pamahti päälle pakolaistulva. Turvapaikanhakijoiden sijoittaminen maksaa. Presidentti on ehdottanut suurempia kiintiöitä, mutta parempaa ja jäsentyneempää asioiden hallintaa. Tässähän se ongelma on pähkinänkuoressa: milloin tahansa voi tulla menoeriä, joihin emme voi valmistautua.

Vielä on todettava skenaario, josta ei paljon puhuta: talous voi jatkaa laahaamista, mutta se voi myös kääntyä nousuun. Perinteisesti taitekohtaa on ollut vaikeaa ennustaa.

Mikä on johtopäätös pääministerin puheesta? Ehkä sen pitämiselle löytyi peruste siitä, että hän veti yhteen kaiken hallituksen suulla aiemmin puhutun, ja toi kantansa esille juuri suuren mielenilmaisun alla.

Oma lukunsa on hallituksen selvä aktivoituminen Ylen suhteen, josta olen suhteellisen huolestunut. Sipilä tosin heitti ajatuksen, jossa hän ilmoitti olevansa kiinnostunut välittämään pääministerin viestiä myös muiden tiedotusvälineiden kautta.

Ylen osalta näen haasteena, miten ”parlamentin yleisradio” toteutuu, jos hallitus rupeaa käyttämään sitä subjektiivisesti omien tavoitteidensa välineenä. Nyt asiaa yritettiin tasapainottaa kutsumalla osa oppositiosta ja osa työmarkkinajärjestöistä A-studioon kommentoimaan pääministeri puhetta. Muutamien keskeisten päätoimittajien kutsuminen lähetykseen kommentoimaan oli lähinnä yhtä tyhjän kanssa: nehän kilpailevat keskenään siitä saavatko jatkossa pääministerin puheenvuoron.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Maailmankirjat sekaisin

Meillä on taipumusta liioitella sen ajankohdan merkitystä, jota elämme. Jos emme ole peräti ”kadotettu sukupolvi”, niin ainakin elämme ”suuren murroksen aikaa”. Ja toden totta kansainvälinen tilanne suurvaltojen välillä on kiristynyt, meillä on suuri turvapaikanhakijoiden asettama haaste, meillä on hyvinvointivaltioiden kasaantuvat ongelmat globalisaation keskellä, meillä on uskontojen ja kulttuurien vastakkainasettelu, elämme poliittisten ääriliikkeiden aikaa, ympäristöongelmat ovat kasvavan huolen aihe jne.

Toisaalta Harvardin yliopiston psykologian professori Steven Pinker on esittänyt, että elämme ihmiskunnan historian rauhallisinta jaksoa. Asian tukena ovat tieteelliset todisteet, eikä ainakaan minulla ole otsaa esittää vastaväitteitä. Pääosin rauhallisessa maailmassa, jossa ihmisellä on teknologian avulla ote ympäröivistä olosuhteista, äärimmäiset ilmiöt muodostavat poikkeuksen. Sotaisuus ei ole lisääntynyt, vaikka kuvittelemme helposti niin.

Liioittelemme siis helposti meitä piirittäviä ongelmia ainakin historiallisessa mielessä. Toisaalta mitään paradigman muutoksen (esimerkkinä sosialismin romahdus) jälkeistä vakiintunutta tilaakaan (liberaalin demokratian voittokulku) ei vallitse, vaikka Francis Fukujama niin yrittikin ennustaa.

Entä jos nämä osin ristiin käyvät arviot tapahtuneesta kehityksestä sovitetaan tähän päivään?

Jos todetaan - edellä esitettyyn viitaten - että mitään vakiintunutta tilaa ei ole, niin silloinhan käänteentekeville muutoksille pitäisi löytää selitys? Tämä on näennäisesti helppoa: jokainen näkee todisteita tästä päivittäin. Ikävien mullistusten määrä ja laatu ovat vain yllättäneet monet. Vallitsee suuri hämmennys, jota on vaikea selittää loogisesti.

Mutta samaan aikaan tapahtuu myös positiivisia mullistuksia. Niitä voi vain olla vaikeampi havaita. Helsingin Sanomat (HS/15.9.2015: ”Seitsemän asiaa, joista kannattaa iloita”) luettelee positiivisina pidettyjä ilmiöitä, joita ympärillämme tapahtuu: lapsikuolleisuus on vähentynyt, samoin äärimmäinen köyhyys, otsonikerros toipuu, taudit tappavat yhä harvemmin, olot slummeissa paranevat…..

Tätäkin vastaan voidaan toki opponoida toteamalla, että mittarit kuvaavat keskiarvoja. Alueelliset erot ovat suuria (vrt. Afrikka ja Aasia). Väistämättä tulee mieleen, että polarisoituvan kehityksen seurauksena myönteiset ja kielteiset kehityssuunnat lyövät toisiaan korville.

::::::::::::::::::::::::::::::

On parasta palata aivan konkretiaan, meillä länsimaissa koettuihin ilmiöihin, jotka tulevat päivittäin vastaan. Kun supistaa näköalaa riittävästi, avautuvat maailmankirjat aivan uudessa valossa. Tapahtuu kaikkea kummallista. Mikään normaali ei näytä toteutuvan tällä hetkellä politiikassa, ei meillä eikä muualla.

Perussuomalaiset ovat Suomessa esimerkki miltei uskomattomista takinkäännöistä. Viimeisessä vaiheessa takinkäännöistä yritetään luoda hyväksyttävä käytäntö. Mikään ei tunnu menevän niin kuin oppositiossa ajateltiin.

Englannissa vasemmistolainen Jeremy Corbyn on pöyhinyt poliittista ilmapiiriä. Yhdysvalloissa demokraattien keskinäisessä presidenttiehdokastaistossa Bernie Sanders menestyy demokraattisena sosialistina. Vakaana pidetyssä Australiassa on toiminut neljä pääministeriä vuoden 2013 jälkeen. Tuntuu siltä, että vallassa olijoiden politiikka on poikkeuksellisessa vastatuulessa. Hyvin monessa tapauksessa oppositiossa olevat alkavat menestyä heti, kun hallitus on astunut tehtäväänsä.

Otan esimerkiksi merkillisen muutoksen, joka on tapahtunut Yhdysvalloissa, jossa puolueiden kaaderien ulkopuolelta tullut Donald Trump on muuttanut politiikan magneettikenttiä. Vai mitä on sanottava siitä, että Trump republikaanien toistaiseksi menestyvimpänä presidenttiehdokaskandidaattina ilmoittaa myötätuntonsa terveydenhoitojärjestelmän uudistukselle. Mikään Obaman hankkeista ei ole herättänyt republikaaneissa niin suurta inhoa kuin Obamacare.

Vielä omituisempaa on, että Trump on osoittanut ymmärrystä rikkaiden kireämmälle verotukselle. Niinpä Jeb Bush on syyttänyt Trumpia ”vääräksi” republikaaniksi. Eikö asian pitänyt olla selvä, että supply-side economics on vakiintunut republikaaninen talousoppi: rikkaiden rahat varisevat keskiluokan ja vähäosaisten hyväksi ja pitävät talouden rattaat käynnissä? Ja nyt tulee sitten tämä politiikan helppoheikki ja kääntää kaiken ylösalaisin.

Donald Trump on rikas, joka suhtautuu muihin rikkaisiin vieroksuen, koska hän ei aja - tai ainakin väittää, ettei aja - lobattavien poliitikkojen avulla omaa asiaansa, vaan rahoittaa pyrintönsä itse. Onko siis niin, että kun olet rikas, niin kilpailet muiden rikkaiden kanssa ollaksesi vielä rikkaampi? Mutta kun olet päässyt rikkauden ”tuolle puolen”, voit ajatella luovuttavasi aiempaa suuremman osan tuloistasi verotuksen kautta - ei siis lahjoituksina - yhteiskunnan hyväksi. Kuulostaa sadunomaiselta.

Mutta ehkäpä tähän liittyy ehto: haluat myös määrätä, mihin verovaroja käytetään.

Paul Krugman tuoreessa kolumnissaan aivan oikein kiinnittää huomiota siihen, että poliittisessa keskustassa olevat republikaanit eivät välttämättä arvosta republikaanien oikean reunan talouspolitiikkaa (Krugman/NYT: ”Trump Is Right on Economics”). ”Keskustalaisilta” on puuttunut - henkilön hahmossa - muutosväylä republikaanien sisällä. Muutoksen halutaan tapahtuvan ja muutoksen keskellä on Donald Trump!

Krugman löytää itsensä yllättäen kannattamasta Trumpin talouspoliittisia vetoja, vaikka muutoin suhtautuukin erittäin kriittisesti miehen puheisiin. Obama pääsi kautensa alussa voitolle taistelussa rikkaiden verojen kiristämisestä, ja nyt Trump on tullut kalastelemaan samoille vesille.

Ehkä keskiverto republikaani kansalainen torjuu demokraattien pyrkimykset tuloerojen kaventamiseksi, mutta hyväksyy ”oman” miehen vastaavat pyrinnöt.

Totta kai Trump on rasisti ja naisten härski aliarvioija, ei kahta sanaa. Hän on öykkäri, jonka kaltaista hahmoa ei edes Yhdysvaltain värikkäässä poliittisessa historiassa tule ihan vähällä mieleen. Tietenkin jäämme odottamaan kuinka kestävää Trumpin poliittinen kannatus on, mutta tähänastinen menestys on ollut hämmentävää. Politiikan syvät virrat ovat liikkeessä ainakin toistaiseksi.

Republikaanien aseet ovat heikentyneet presidenttitaistossa sitä mukaa kuin USA:n talous on toipunut finanssikriisin seurauksista; muun muassa työttömyys on vaivaiset 5,1 prosenttia tätä kirjoitettaessa. Ja työpaikat ovat syntyneet yksityiselle sektorille tylsyttäen republikaanien (myös Trumpin) väitteet julkisen sektorin paisumisesta demokraattipresidentin johdolla.

Elämme – tai kuvittelemme elävämme - omituista aikoja. Mikään totuttu ei näytä pitävän paikkaansa. Kuitenkin uskon, että pölymyrsky on rajatumpi kuin oletamme. Nähdäkseni vain vakiintuneeksi kuviteltua läntistä elämäntapaa, liberaalia demokratiaa (haastajat!) sekä näihin liittyvää jo saavutettua hyvinvointia on oikeasti horjutettu, mutta näidenkin muutosten lopputulema on myrskyn nostattaman pölypilven peitossa.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Ruotsi-ottelu, Finnkampen

Kysymys on tietenkin yleisurheilumaaottelusta Suomi-Ruotsi. Taas kerran maaottelu on käyty ja pieni muisteluhetki sallittakoon. Tuon seuraavassa esille vain joitakin tuokiokuvia tästä legendaarisesta maaottelusta rajautuen omiin innokkaimpiin penkkiurheiluaikoihin tästä taaksepäin kymmenien vuosien ajan.

Urheilun Kuva-aitta raportoi perusteellisesti sekä kuvin että sanoin vuoden 1962 maaottelun.

Maaottelusta annetaan kuva leikkimielisenä taisteluna (rakas vihollinen!) Suomen ja Ruotsin välillä, mutta 1930-luvulla leikki oli kaukana, kun suomalaiset boikotoivat kisaa peräti kahdeksan vuoden ajan. Yleensä vihollisuus on ollut maksimissaan tönimistä. Vuonna 1992 meni kyllä 1500 metrin juoksussa överiksi, kun kaikki kuusi juoksijaa hylättiin!

Suurvaltapolitiikkakin näytteli melkoista osaa, kun vuonna 1940 Saksa otettiin kaksinkamppailuun mukaan kolmanneksi lenkiksi! Sodan aiheuttaman katkoksen jälkeen on oteltu yhtäjaksoisesti vuodesta 1945 lähtien.

Miksi maaottelu kerää kerta toisensa jälkeen innostuneen yleisön? Mitenkään itsestään selvästä asiasta ei ole kyse, sillä maaottelut ovat katoavaa kansainvälistä perinnettä. Maaottelut ovat korvautuneet rahakisoilla. Kalentereissa ei ole yksinkertaisesti tilaa niille, koska huippukisoja on nykyään enemmän ja tiheämmin kuin ennen. Yleisön suosiokin on jo muutaman vuosikymmen ajan kohdistunut muun tyyppisiin kilpailuihin. Kaukana takanapäin ovat esimerkiksi USA:n ja Neuvostoliiton maaottelut, jotka ajan hengen mukaisesti miellettiin ideologioiden väliseksi taisteluksi.

Totuuden nimessä on sanottava, että Ruotsi-Suomi-ottelutkin ovat menettäneet yleisöä edellä mainituista syistä. Niiden lopettaminen ei kuitenkaan tule kysymykseen, niin vankka asema tällä perinteellä on. Maaottelu on kasvanut paljon itse tapahtuman urheilullisen arvon yläpuolelle. Siitä on tullut käsite. Kerta toisensa jälkeen halutaan palata maaottelutunnelmaan. En äkkipäätä muista käydäänkö yleisurheilussa muualla tällä hetkellä yhtään toista maaottelua toistuvana tapahtumana.

Ruotsi-ottelu on ollut Suomelle aina tärkeämpi kuin Ruotsille lainkaan vähättelemättä Ruotsin kiinnostusta. Se kerää tunnelmansa takia aina huiput paikalle, se on eräänlainen loppukauden tähtihetki. Toki kaukana ovat päivät, jolloin maaottelu veti Helsingin stadionin täyteen (muistaakseni kapasiteetti parhaimmillaan oli 47 000-48 000 katsojaa).

Suomi on ollut niskan päällä miesten ottelussa ja Ruotsi naisten ottelussa. Jotenkin tämäkin tilastovertailu tuntuu teennäiseltä: tärkeintä on ottelujen jännite sinällään.

Maaottelu on myös radioselostuksen historiaa. Kukapa ei muistaisi ikäpolveni Pekka Tiilikaista tai Paavo Noposta. Pekka oli Pekka. Hänen asemansa ei horju huolimatta tietyistä puutteista, joita hänellä oli selostuksessaan. Tiilikainen on edelleen käsite nimenomaan tunnelman luomisessa. No, lievää myötänoloutta tunnen, kun kuulen radiotallenteelta hänen selostuksensa Melbournen olympiakisojen 400 metriltä (Voitto Hellsten, tietty) Tiilikaisen lausuessa amerikkalaisen voittajan nimen finaalin alkupuolella ”Joonees” ja loppupuolella ”Juunees”. Mutta mitäs pienistä, Tiilikaisen asemaa ei horjuta mikään urheiluselostuksen itseoppineena Grand Old Manina. Muistan kuinka Tiilikainen viimeiseen saakka urheilumiehenä likipitäen kyynelehti, kun Suomi 1960-luvulla hävisi toistuvasti maaottelut. Noponen joutui lohduttamaan Pekkaa.

Joistakin vanhoista Urheilun Kuva-aitoista olen kyllä pannut merkille Tiilikaisen analyyttisemmän puolen; silloinkin hän oli oma tulisieluinen, suorasukainen hahmonsa moittiessaan liian suurten joukkueiden lähettämistä suurkisoihin. Hänen nuoremman selostajakumppaninsa Paavo Noposen muistan Suomen kielen taiturina ja tunnelman luojana vailla vertaa. Minusta hän oli ensimmäinen moderni urheiluselostaja suomalaisen urheiluselostuksen historiassa. Hän osasi oikealla tavalla ”räjäyttää” äänensä satasen selostuksissaan. Jos hän tänään ilmestyisi selostamaan tavalla, jolla hän homman hoiti 1960-luvulla, enpä näkisi häntä mitenkään nykyisten huippuselostajien seurassa altavastaajana, pikemminkin päinvastoin.

Toki TV valloitti yhä enemmän alaa selostuksissa 1960-luvulta alkaen. Ykkösselostaja oli tietenkin Anssi Kukkonen. Parhaimmillaan Kukkonen oli erittäin hyvä. Hänelle kehittyi valtava rutiini paljosta selostamisesta. Selostajat kuitenkin muistetaan töppäyksistään: kun Ruotsi-ottelussa Kukkonen - harmistuneena Suomen häviöllä olosta - erehtyi kerran paheksumaan Jorma Kinnusen poissa oloa oman lajinsa palkintojenjakotilaisuudesta (Kinnunen kapteenina oli kannustamassa muiden urheilusuorituksia), räjähti keihäänheittäjä: jos se tulee tiellä vastaan ”niin yli ajan ja vielä peruutan”.

Tietenkin maaottelut ovat ensisiassa urheilijoiden juhlaa. Monelle kansallisen tason urheilijalle se on täyttymyksen huippu: saada yrittää kukistaa ruotsalaiset, jos muutoin kesällä menestystä ei olekaan tullut riittävästi. Siksikin Ruotsi-ottelulla on erityistä merkitystä.

”Tankki”-Salonen, ”Esso” Larsson. ”Lätsä-Pekka” Päivärinta kulkevat maaotteluista jäävien muistojen läpi, samoin kuin molempien maiden kansainväliset huiput. Kukapa elossa oleva aikalainen olisi unohtanut ruotsalaisista Anders Gärderudin, Christian Olssonin, Patrik Sjöbergin, Kajsa Bergqvistin, Sven Nylanderin, Ricky Bruchin, Dan Waernin, Carolina Kluftin, Owe Jonssonin, Stefan Holmin….

Maaottelussa harvoin tehdään huipputuloksia, mutta sen verran pitää olla särmää, että puolustetaan kesän aikana saatua statusta, kuten Tero Pitkämäen esimerkki tämän kesän maaottelussa osoitti. Ja onhan niitä nöyryytyksen hetkiäkin tullut puolin ja toisin vain pari mainitakseni: juuri nyt parin viime vuoden aikana on tullut miehissä rökäletappiot. Ja vastavuoroisesti: kuka muistaa, kun vuonna 1974 suomalaisen kestävyysjuoksun hurlumhein aikaan suomalaiskolmikko ohitti 5000 metrin juoksussa kierroksella ruotsalaiset jo 4000 metrin kohdalla….

Jotain perin mielenkiintoista on siinä, että esimerkiksi vuonna 1956 juostiin maaottelussa eräillä matkoilla kovempaa, kuin mihin juoksijamme nyt pystyvät koko kesänä. Voitto Hellsten 47,4 (myöhemmin samana vuonna olympialaisissa 46,1) 400 metrillä ja Olavi Salsola 1.48,3 800 metrillä kepittävät tämän päivän juoksijamme, vaikka suoritukset tapahtuivat Helsingin stadionin tiilimurskaradalla. Käsiajanoton aikoja parantava vaikutus on vain pari kymmenystä. Kuusi vuosikymmentä edistystä….

Nykypäivän näkökulmasta yleisurheilumaaottelu on hidas tapahtuma jääkiekon eliksiiriin tottuneelle, mutta Suomessa on varmaankin aina tilastonikkareita, jotka nauttivat tulosten vertailusta, urheilijoiden tuloksellisesta venymisestä tai takapakeista. Osa yleisurheilun viehätyksestä johtuu tietämyksen hallinnasta. Eikä tällä välttämättä tarvitse olla yhteyttä huippusuorituksiin kiinnostuksen pontimena.

Ruotsi-ottelu osoittaa, että maaottelu voi olla iloinen ja innostava tapahtuma, vaikka huipputulokset puuttuvatkin. Se nähtiin jälleen kerran tämän vuoden maaottelussa.

lauantai 12. syyskuuta 2015

Lähi-idän konfliktin ratkaisu: pienemmän pahan menetelmä?

Entä jos Saddam Hussein olisi edelleen vallassa? Olisiko riski ollut pienempi tulevaisuutta ajatellen? Olisiko meillä nyt helpompaa? Yllättäviä kysymyksiä, joihin ei varmaankaan helpolla löydy vastauksia.

Mistä moiset ajatukset edes pälkähtivät päähäni? Kun olen pitkäaikaisesti seurannut erilaisia kriisejä ja konflikteja on monesti tullut mieleen pienemmän pahan logiikka. Jos meillä on siis väkivaltainen johtaja, joka suojelee valtaansa oppositiota vastaan ja harjoittaa rajattua terrorismia, niin paranevatko asiat, jos suurvallat lähtevät tuhoamaan diktaattoria?

Suurvallat sekaantuvat helposti sisällissotien kautta kaukanakin olevien alueiden konflikteihin saavuttaakseen tavoitteidensa mukaisia etuja alueella. Myös Vietnamin sisäinen vastakkainasettelu voidaan nähdä alun perin sisällissodan luontoisena konfliktina, johon amerikkalaiset menivät 1950-luvulla mukaan pelätessään väärän osapuolen voittoa laillisissa vaaleissa. Tulos: hävitty sota ja 58 000 kaatunutta amerikkalaista sotilasta.

Sunnimuslimi Saddam Hussein suosi maallisia – jopa eurooppalaistyyppisiä - tapoja, mutta terrorisoi samaan aikaan kurdeja ja siiamuslimeja. Lisäksi hän vallanhimossaan hyökkäsi Iranin kimppuun vuonna 1980 ja – mikä pahempaa - virheellisiin tiedustelutietoihin perustuen hyökkäsi Kuwaitin kimppuun vuonna 1990 oletettuaan ilmeisesti, että Yhdysvallat ei puuttuisi valloitusretkeen. Se oli erehdys. Amerikkalaiset ja YK iskivät venäläisten tuella suurella volyymilla takaisin. Vieläkin näen George Bush vanhemman toiminnan puolusteltavana, kun hän ei hyökännyt Bagdadiin kenraaliensa neuvojen vastaisesti. Bushilla oli todennäköisesti taju siitä, että seuraukset voisivat olla arvaamattomat. Niinpä hän pysäytti hyökkäyksen ja pystyi sen jälkeen kontrolloimaan Irakia ja Saddamia.

Pojasta polvi pahenee. Bush nuorempi hyökkäsi vääristeltyihin tiedustelutietoihin nojautuen (ja mahdollisesti muistakin syistä) Irakin kimppuun 2003. Tuloksena oli Saddamin kukistuminen ja Yhdysvaltain selkävoitto.

Al-Qaidan nousun voidaan nähdä voimistuneen Yhdysvaltain valta-aseman kirvoittamana. Arabien ylpeys ei kerta kaikkiaan suvainnut amerikkalaisten häpäisypolitiikkaa. Isis on Al-Qaida-kytkentäinen liike. Näin dominopalat liittyvät toisiinsa johtaen - tapahtumia taakse päin kelattaessa - lopulta amerikkalaisten haluun hallita Lähi-Idän öljyä.

Tämä näytelmä on näytelty ennenkin. Jo vuonna 1953 Mohammad Mossadegh, kansallimielinen hahmo Iranin johdossa, lähti vastustamaan USA:n voimistuvaa asemaa maassa, ja joutui syrjäytetyksi. Sitä ei olisi kannattanut tehdä. Mossadegh ei ollut kommunisti (joka silloin edusti pahaa), ei sinne päinkään. Seurauksena oli shaahin itsevaltius, joka kumoutui islamilaisessa vallankumouksessa. Sen jälkeen Iran on ollut kyllä lännen otteessa, mutta koko ajan uhkaamassa ”lännen rauhaa”. Juuri nyt näyttää siltä, että Iranin ydinaseen kehittely on pystytty kahlitsemaan tuleviksi vuosiksi.

Tietenkin Al-Qaidan/ Isisin taustalla ovat myös uskonnolliset syyt. Mutta miksi sunni-islamistit ovat radikalisoituneet? Elettiinhän välillä pitkiä aikoja suhteellisen rauhallisissa oloissa. Kyllä radikalisoituminenkin voidaan yhdistää Yhdysvaltojen ja länsimaiden valtapyrkimyksiin. Kysymys ei ole pelkästään fyysisen ylivoiman käytöstä, vaan vielä enemmän - arabimaiden kannalta - vääränä pidetyn länsimaisen kulttuurin levittämispyrkimyksistä, jotka sotivat islamin uskonnollisia tavoitteita vastaan. Isis perustaa ideologiansa jihadismin varhaisiin muotoihin ja sen vihollisia ovat siis kaikki muut, koska ne ilmeisesti Isisin mukaan ovat jo antaneet periksi vihatuille läntisille vaikutteille.

Irakin Al-Qaida erotti helmikuussa 2014 Isisin, koska se laajensi valtaansa Al-Qaidan sisällä viime mainitun johdon vastaisesti. Amerikkalaisten lähestymistavassa kytkeytyvät toisiinsa Lähi-Idän öljy, strategiset turvallisuuskysymykset ja taustalla amerikkalainen ”Manifest Destiny”, kuvitelma oman liberaalin demokratian ylivoimasta muihin hallitsemistapoihin nähden. Mutta Al-Qaida halusi lyödä vastaan, mistä WTC-tornien räjäytys oli kauhistuttava esimerkki. WTC osoitti viimeistään, että kiihkoislamistit voivat iskeä missä vain ja ketä vastaan tahansa.

Niin, olisiko sittenkin kannattanut antaa Saddamin olla vallassa. Todennäköisesti hän rajoitetulla terrorillaan piti Irakin hallinnan käsissään, vaali ahdasta tasapainoa ja esti konfliktien laajenemisen.

Tilanteiden hallitseminen käy yhä hankalammaksi, koska pelissä ovat mukana hybridi- ja kybersodankäynnin muodot. Läntinen infrastruktuuri on hyvin haavoittuvaista, mutta vielä tärkeämmällä sijalla on ihmismielen hallinta. Ihmisten sydämien voittaminen on seikka, jonka puolesta taistellaan niin lännessä, idässä kuin etelässäkin. Olojen epävarmuus ja syvät taloudelliset taantumat ovat vaikuttamassa taustalla. Ihmiset etsivät kiinnekohtia elämälleen ja jotkut saattavat hairahtua mukaan sellaiseen, jota myöhemmin katuvat. Mutta auttaako katumus enää, jos arpa on heitetty?

Voisivatko länsimaat siis omaksua pienemmän pahan menetelmän? Voisiko laskelmointi riskejä suhteuttamalla auttaa (vrt. tapaus Saddam Hussein)? Enpä usko, sillä läntiset moraliteetit ovat tällaisen ajattelun yläpuolella.

Ja viime kädessä on kysyttävä, eikö myös osa arabeista kannata länsimaisia vapausarvoja? Eivätkö ”arabikevään” vallankumouslevottomuudet (alkaen 2010-2011) juuri kertoneet vapaampien tuulien puhaltamisesta? Vai oliko tässä jälleen kysymys lännen katteettomista odotuksista koskien demokratian etenemistä? Seurauksena on ollut entistä suuremmat ongelmat monissa maissa. Isisin kaltaisten ilmiöiden esiintulo viittaisi siihen, että muutospyrintö oli se suurempi riski.

torstai 10. syyskuuta 2015

Barack Obaman presidenttiys puntarissa

Barack Obaman presidenttiys on ollut eräänlainen kokeilu koko Yhdysvaltain historiassa. Ovatko amerikkalaiset olleet kypsiä mustan presidentin tuloon Valkoiseen taloon? Lopullista tilinpäätöstä ei voida toki antaa tässä vaiheessa, mutta jotain voidaan sanoa. Olen itse kytkenyt Obaman presidenttikaudet Lyndon B. Johnsonin presidenttiyteen. Se tilanne, minkä Johnson loi sisäpoliittisilla saavutuksillaan 1960-luvun puolessa välissä (kansalaisoikeuslait, War on Poverty ja lukemattomat muut), on tavallaan vasta nyt ollut sadonkorjuuvaiheessa ja myös eräänlaisessa yhteiskunnallisessa testissä.

Kun Johnsonin lainsäädännön jälkiä katsotaan, jäävät mieleen järkyttävät rotumellakat 1960-luvun jälkipuoliskolla. Tapahtui historiassa lopulta aika tyypillinen ilmiö: kun joku epäkohta saadaan poistettua tai minimoitua, syntyy muutosvoimille tarve edetä vielä pidemmälle, kuin mitä on saavutettu. Juuri näin kävi Johnsonin uudistuksille. Sen sijaan, että olisi oltu tyytyväisiä saavutettuun, haluttiin edetä pidemmälle kansalaisoikeuksissa, joidenkin mielestä suorastaan black poweriin. Maltillisen Martin Luther Kingin murha laukaisi kadun väkivallan ilmiliekkeihin.

Muutosten kipurahat piti maksaa. Silti tapahtui järisyttävä myönteinen muutos.

Kaikki näytti 1970-luvulle ja varsinkin 1980-luvulle tultaessa aivan loistavalta. Suomalaisittain ehkä pinnallisesti, mutta amerikkalaisittain syvällisesti, mustat tunkeutuivat amerikkalaisiin sarjafilmeihin ja elokuviin jo 1960-luvun lopulla Bill Cosbyn johdolla. Rotuerottelu hävisi johonkin taustalle ja kauas näkyvistä. Ei se kuitenkaan kadonnut kokonaan. Kun Obama tuli presidentiksi, häneen kohdistui epäonnistuneen George Bushin jälkeen suunnattomia odotuksia, mutta yhtä lailla myös epäilyksiä. Ei ehkä ole sattuma, että Obaman kauden lopulla on syttynyt rotulevottomuuksia, ja ehkä syykin on sama kuin 50 vuotta sitten . Asiat eivät ole edenneet ihan niin kuin odotettiin. Obama loi valtavat odotukset sille, että ”me pystymme”. Pettymyksen määrää on vaikea arvioida, koska elämme sitä historiaa, jota pitäisi arvioida.

On näyttänyt, että Obama jää kahden tulen väliin: vähemmistöjen muutosodotusten ja vihamielisten valkoisten piilevän rasismin väliin. Piilevä tuli näkyviin. Itse asiassa kysymys oli valkoisten puolella samoista ihmisistä, jotka alun perinkin vastustivat viimeiseen saakka Obaman valintaa.

Johnsonin haamut nousivat esille. Kun LBJ sanoi kansalaisoikeuslakien hyväksymisen jälkeen, että ”taidettiin menettää etelä”, osui hän naulan kantaan. Juuri näin kävi. Demokraatit menettivät eteläiset osavaltiot eikä tilanne ole sen jälkeen juuri muuttunut.

Kysymys on paljosta muustakin: amerikkalaisen keskiluokan putoaminen mahtavista asemista yhteiskunnan rappusia alas on ollut ravisuttava muutos. Obama on aiheetta saanut osan muutoksen aiheuttamasta vihasta osakseen. Kehitys on ollut vääjäämätöntä riippumatta siitä, mitä Obama teki: kaikkialla lännessä keskiluokka on tottunut liian hyvään. Hinta maksetaan - töiden vaihtumisen kautta - putoavina palkkoina ja yhteiskunnallisen aseman rapautumisena.

Entä konkreettisesti? Mitä on tapahtunut Obaman kaudella? Käyn seuraavassa läpi asioita kohta kohdalta.

Obaman kaudella budjettialijäämä on alentunut vuoden 2009 jättimäisestä 1400 miljardista dollarista vuoden 2014 kohtuulliseen 500 miljardiin dollariin (juuri nyt viimeisen 12 kuukauden jakso osoittaa noin 400 miljardin alijäämää).

Vaihtotaseen vaje on pienentynyt useilla kymmenillä miljardeilla nykyiseen noin 400 mrd dollariin. Kauppataseen vaje oli pahimmillaan vuonna 2006 760 mrd dollaria, nyt se on noin 500 mrd dollaria.

Julkisen kokonaisvelan määrä on kasvanut vuoden 2009 11 900 miljardista dollarista vuoden 2014 17 810 mrd dollariin. Yllätys? Ei suinkaan, suuren taantuman jäljet ovat pitkät. Velan kasvu näyttää joka tapauksessa pinnalta katsoen huikealta, ja republikaanien mielestä tilanne on katastrofaalinen. Ei tarvitse olla taloustieteilijä, kun voi tuomita moiset puheet propagandaksi. Paul Krugman jopa nostaa tuoreessa kolumnissaan esille taloustieteilijöitä, joiden mukaan velka on liian pieni! Kysymys on siitä, mihin velkaa käytetään.

Paljon merkittävämpi kuin velan kokonaismäärä on sen suhde bruttokansantuotteeseen. Vuonna 2014 bkt-suhde oli 103,2 prosenttia (juuri nyt se on 102 prosenttia). On tapahtumassa oleellinen muutos: velkasuhde näyttää ainakin väliaikaisesti kääntyneen laskuun johtuen bkt:n ripeästä kasvusta. Vertailun vuoksi Suomen suuri ongelma ei ole bkt:n velkasuhde, noin 60 prosenttia, vaan budjettialijäämien suuruus, joka nostaa velkasuhdetta liian nopeasti. Yhdysvalloissa näytetään päässeen siihen, että vaikka alijäämiä edelleen on, syö talouden kasvu ne pois – ei absoluuttisesti, mutta suhteessa bkt:hen.

Joku voisi asettaa kyseenalaiseksi sen, että talouden positiivinen kehitys on Obaman ansiota. Eikö päävastuu ole keskuspankin onnistuneella rahapolitiikalla? Olen ainakin osittain eri mieltä. Obama on tehnyt uudistuksiaan erittäin vastuullisesti ja pitkä selviytymisprosessi (2009-2015) osoittaa vain kuinka syvälle Bushin kaudella pudottiin.

Työttömyys on tullut alas 10 prosentista 5 prosenttiin. Tämän luulisi aiheuttavan ylistystä Obamalle. Kaikkea muuta! Edellä mainittu kehitys, jossa hyvät työpaikat ovat vaihtuneet huonompiin on positiivisen kehityksen painolastina. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että työllisyyskehitys on ollut vaikuttava.

Entä sitten terveydenhuollon uudistamisen jättiponnistus. Vastustajat ovat tehneet kaikkensa saadakseen uudistuksen näyttämään epäonnistuneelta. Väitteet ovat vääristeleviä. Hankkeen onnistumisen kautta valtava määrä ihmisiä on päässyt terveydenhuollon piiriin. Tämä uudistus piti käyttää korkeimmassa oikeudessa ennen kuin se saatiin läpi. Terveydenhuoltouudistuksessa epäonnistuneiden presidenttien määrä on pitkä: T. Roosevelt, Truman, Nixon, Clinton….. Osavaltioissa on edelleen republikaaneja, jotka yrittävät mitätöidä hankkeen konkreettisen toteuttamisen.

Obaman tukeman finanssikriisin jälkeisen lainsäädännön läpimeno kongressissa on pitkälti varmistanut sen, että finanssikriisin kaltainen katastrofi ei voi toistua ainakaan nyt koetussa muodossa.

Obama onnistui ällistyttämään monet ryhtyessään elvyttämään Kuuba-suhteita. Vastustuksesta huolimatta hän onnistui. Eri asia on, että Kuuba-suhteiden muutos olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten ja paljon kattavammin, kuin mitä nyt tapahtuu, mutta hyvä näinkin. Obaman edeltäjät eivät tehneet asialle mitään. Kannattaa muistaa, että tämäkin uudistus on vaatinut rankasti töitä.

Viimeisenä voidaan mainita Iran-sopimus, jonka taakse kongressissa saatiin nipin napin tarvittava määrävähemmistö, jotta sopimus voidaan hyväksyä joko presidentin vetolla tai sitten jatkossa pelkällä senaatin äänestystuloksella. Tätä ennen Obamaa on arvosteltu heikkoudesta esimerkiksi Syyrian kysymyksessä, mutta sanoisin, että vanhat jäljet pelottavat. Osa konflikteista on periytynyt Obaman edeltäjältä. On todennäköistä, että Venäjää tarvitaan osapuoleksi Lähi-idän lukuisten konfliktien selvitystyöhön.

Obama ei ole tyytynyt lepäilemään laakereillaan kohti presidentin vaihdosta, vaan on jatkanut uudistuksia odotusten vastaisesti. Voitot ovat olleet niukkoja taisteluvoittoja kongressissa, mutta tulokset joka tapauksessa vaikuttavia ja luovat pohjaa vakaammalle tulevaisuudelle.

Monet tavoitteet - mm. ympäristöongelmia koskevat taistelut – jäävät kesken, mutta ovat kuitenkin hyvällä alulla. Ainakin on luotu maaperää uudentyyppiselle ajattelulle tässä aikamme ehkä suurimmassa haasteessa.

Amerikkalainen suhdanneherkkä ajattelu nostaa tai laskee poliitikkoja hämmentävästi ja mielestäni usein ilman perusteita. Niinpä Bush on kokenut jonkinlaisia maineen palautuksen. En ymmärrä miksi, sillä siitä ei ole kuin reilu puoli vuosikymmentä, kun hänet tuomittiin Yhdysvaltain epäonnistuneimmaksi presidentiksi.

On selvää, että Yhdysvalloissa on paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan anna anteeksi sitä, että musta mies valittiin presidentiksi. Obaman saavutukset kuitenkin kestävät vertailun kenen kanssa tahansa. Seuraava järkytys voi olla, että presidentiksi valitaan nainen.

tiistai 8. syyskuuta 2015

Sailas, epäonnistunut eurohanke ja Venäjä

Silmiini osui Raimo Sailaksen kolumni Helsingin Sanomissa ”Epäonnistunut eurohanke tarvitsee ihmeen”, (1.9.2015), jossa hän jatkaa umpipessimististä linjaansa arvioidessaan Suomen ja EU:n taloutta. En ole aina samaa mieltä Sailaksen kanssa, mutta nyt hän osuu kommenteissaan naulan kantaan. Ensin hän toteaa, että ”ennen euroalueen perustamista tehtiin – myös Suomessa – runsaasti selvityksiä, joissa pohdittiin EMUn onnistumisen edellytyksiä”. Sitten hän tulee ratkaisevana kohtaan: ” Selvityksistä vastasivat useimmiten ekonomistit ja selvitykset jäivät tämän vuoksi kapea-alaisiksi”. Hän jatkaa: ”Huomiotta jäivät mukaan tulleiden maiden erilaiset yhteiskuntamoraaliin sekä kansalaisten ja valtion suhteeseen liittyvät käsitykset”. Juuri näin kävi.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että hinku päästä mukaan euroalueeseen oli niin suuri, että on epäiltävää olisivatko mitkään yhteiskunnallisten rakenteiden asiantuntijoiden interventiot saaneet päät kääntymään.

Hienotunteisuussyistä väistettiin kysymykset koskien tiettyjen Euroopan maiden yhteiskunnallista moraalia. Kysymys oli näiden maiden luottamusyhteiskunnan uskottavuudesta tai pikemminkin epäuskottavuudesta. Seuraukset näemme nyt. Olen monesti aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että meillä on suhteellisen harvassa tutkijat ja asiantuntijat, jotka pystyvät päteviin arvioihin koskien sekä taloudellisia että yhteiskunnallisia aspekteja. Sääli, että yliopisto-opetus ohjaa jommalle kummalle puolelle voittopuolisesti.

Mikä on avain euroalueen problematiikan ratkaisemiseksi? EU:ssa pohditaan ja on jo pitkään pohdittu talous- ja rahaliiton tulevaisuutta. Ratkaisuksi esitetään useimmiten integraation syventämistä (ja joskus koko integraation purkamista). Tavoitteena on viime kädessä liittovaltion muodostaminen.

Talous- ja rahaliitolla olisi yhteinen budjetti, ja sillä olisi todennäköisesti yhteinen valtiovarainministeri. Ajattelu johtaa siihen, että yhteinen valtiovarainministeri voisi puuttua kansallisiin budjetteihin, siis siihen, mitä sinne on jäänyt.

Kysymys on aivan järisyttävästä muutoksesta nykyiseen: kansallinen itsemääräämisoikeus supistuisi merkittävästi. Tällaisen kehityksen vastustaminen voidaan tuomita impivaaralaisuudeksi, mutta ei se sitä ole.

Sailas viittaa siihen, että Kataisen hallitus vaivihkaa kavensi finanssipolitiikan kansallista liikkumavaraamme oleellisesti. Jatkuuko tämän suuntainen kehitys?

EU on osoittanut karvansa jo moneen kertaan. Kysymys on nyt luottamuksen kestävyydestä lähes koko Euroopan tasolla. Lähihistoria ei ainakaan vahvista luottamusta. Mitä siis olisi tehtävä?

:::::::::::::::::::

Meillä on Suomessa olemassa hyvin vahvana epäluulo Venäjää kohtan. Venäjän pelko (turvallisuuspolitiikka) on ollut väitetysti ohjaamassa meitä EU:hun ja voi olla, että se ohjaa meitä tiivistyvään integraatioon jatkossakin. Ratkaisut olisi kuitenkin tehtävä pelkästään talouden ja onnistumismahdollisuuksien määrittämin ehdoin.

Olen useasti todennut, että en ole pitänyt EU:ta turvallisuuspoliittisena ratkaisuna Suomen kannalta 1990-luvulla, vaikka siitä niin väitetään. Vielä vähemmän Venäjä olisi syy tiiviimmän integraation tavoitteluun. Jotkut poliitikot näkevät asian niin, että pitää tiivistää suhteita länteen, koska tämä on suoja Venäjää vastaan.

Tarvitaan aivan oleellinen ajattelun muutos, jotta voimme hyväksyä realiteetit sekä EU-suhteiden että Venäjä-suhteiden osalta. Emme ole missään harmaalla vyöhykkeellä, kuten Stubb ja kumppanit yrittävät väittää.

He haluavat myös sanoa, että olemalla lännen puolella, emme ole itää vastaan. Ovatko he uskottavia sanoessaan näin?

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Laulavan vallankumouksen tarina

Timo Kalevi Forss on kirjoittanut mielenkiintoisen kirjan suomalaisen poliittisen laululiikkeen historiasta ”Toverit herätkää” (Into, 2015). En ollut poliittinen aktiivi 1960-luvulla enkä myöhemminkään. Minua kuitenkin kiinnostaa historian harrastajana nuo ajat. Mitä mukana olijat ajattelivat? Mikä sai heidät innostumaan vallankumouksellisista lauluista?

Historian tapahtumissa kiehtovinta ovat suuren intoutumisen hetket. Mistä kaikki oikein alkoi?

Mielenkiintoista on, että Forss osoittaa yhdeksi laululiikkeen tärkeimmistä alkupisteistä Sibelius Akatemian, tuon vanhoillisen opinahjon. Siellä tapasivat 1950-luvun lopulla Kaj Chydenius, Henrik Otto Donner, Kari Rydman ja Ilpo Saunio. Kaikilla on huomattava panos laululiikkeen käynnistäjinä.

Kysymys oli sukupolvikapinasta, uuden musiikin etsimisestä, avantgardesta, vallitsevien arvojen kyseenalaistamisesta, jazzista, Bertolt Brechtistä, vasemmistolaisuuden löytämisestä, poliittisesta kabareesta, uuden poliittisen laulun syntyhetkistä, paneelikeskusteluista….. Forssin kirja avaa näkymän kaiken sen uuden löytämiseen, josta osallistujat olivat innostuneita. Legendaarinen Lapualaisooppera (ensi-ilta 21.3.1966) on koko laululiikkeen historian symboli ja alkupamaus.

Tapahtumien keskiössä oli Helsingin ylioppilasteatteri (mm. Orvokki-kabareet). Kysymys ei ollut pelkästään poliittisesta alkuräjähdyksestä, vaan syvemmästä lahjakkuuksien läpimurrosta. Vuoden 1966 ikäluokka oli täynnä teatteritaiteen ja musiikin tulevia tähtiä. Lapualaisoopperassa olivat mukana mm. Kalle Holmberg, Arvo Salo, Chydenius, Kaisa Korhonen, Heikki Kinnunen, Arja Saijonmaa, Vesa-Matti Loiri ja toistakymmentä muuta taiteen ja viihteen historiaan jäävää hahmoa.

Myös TV Eino S. Revon johdolla osallistui vahvasti laululiikkeen edistämiseen monien harmiksi. Suuri osa katsojista halusi pitää viihteen erillään yhteiskunnallisesta sanomasta. Joka tapauksessa TV-teatteri jatkoi Orvokki-kabareiden perinnettä Oma-kabareillaan.

Moni muistaa Oma-kabareet ainakin yhdestä laulusta, ”Laulusta 20 perheestä” ja Kristiina Halkolan tulkinnasta. Laulu on esimerkki vahvasta yhteiskunnallisesta kannanotosta tai sitten rienaamisesta. Jälkikäteen moni tosin on harmitellut, ettei ollut mukana listalla. Onhan siinä hohtoa. Tuohon aikaan se joka tapauksessa närkästytti monia.

Ulkomailta tulleet folkvaikutteet, kotimaiset kansanlaulut ja poliittinen laululiike muodostavat 1960-luvun jälkipuoliskolla kokonaisuuden, joka oli osoittamassa suuntaa tulevaisuuteen.

Suuret levy-yhtöt eivät pysytyneet tarjoamaan välityskanavaa laululiikkeelle. Siksi Atte Blom, Henrik Otto Donner ja Christian Schwindt perustivat Love Recordsin, joka ”ei kansan makua kumartaisi”. Perustamisvuosi oli 1966. Yhtiön kautta tulivat tutuksi useimmat edellä luetellut poliittisen laulun taiteilijat. Ilman Love Recordsia meillä ei olisi dokumentoituna (levytettynä) historiaa läheskään nykyisen laajuisena noista ajoista.

Yhtiö kävi läpi yritystoiminnan koko elinkaaren: nousu, kukoistus ja tuho. Love Records julkaisi poliittisen laulun ohella myös poppia, jazzia, pelimannimusiikkia, elektronista nykymusiikkia…. Vaikka yhtiö pääosin keskittyikin työväenmusiikkiin ja poliittiseen lauluun olivat yhtiön artisteina myös Hurriganes, Rauli Badding Somerjoki ja Juice Leskinen. Suomirock olikin 1970-luvulla yhtiön menestyksen ytimessä. Yhtiöstä puuttuivat kuitenkin talousihmiset ja suuruudenhullu riskinotto johti lopulta konkurssiin vuonna 1979.

1960-luku edusti puoluepoliittisesti sitoutumatonta nuorisoradikalismia, mutta vähitellen puoluepoliittiset tunnukset johtivat ideologiseen dogmatismiin. SKP jakautui enemmistöön ja vähemmistöön. Monet nuoret ajautuivat jyrkkään vähemmistösiipeen. Myös monet taiteilija-kulttuuripiirien vahvat vaikuttajat siirtyivät taistolaisiin. Pekka Aarnion ideologinen vaellus äärivasemmalle ja osallistuminen lähes kaikkeen tuon ajan aktivismiin tekevät hänestä ajan kokoavan hahmon. On valaisevaa lukea kirjan sivuilta hänen analyyttisiä arvioitaan.

Mitä kovin syvällistä selitystä kirjassa ei ole sille, miksi lahjakkain aines siirtyi äärivasemmalle. Yksi erottava tekijä enemmistöläisiin ja muihin poliittisiin ryhmiin oli laaja-alainen solidaarisuusliike (Vietnam, Chile, kolmas maailma). Laululiike oli tehokas samoin ajattelevia yhdistävä side.

Opiskelijoiden hakeutuminen työläisten yhteyteen liittyi moneen tuolloiseen trendiin, mm. työväenliikkeen tuolloiseen mahtiasemaan ja suurten ikäluokkien vyörymiseen yliopistoihin. Metallin lakko 1971 oli tavallaan radikaalien työläisten ja radikaalien vasemmistoopiskelijoiden solidaarisuuden symboli.

Oli luonnollista, että suuriin joukkokokouksiin ja mielenosoituksiin tarvittiin esiintyjiä. Kaikkien muiden ryhmien esikuvaksi muodostui Agit-Prop, joka perustettiin 1970-luvun alussa. Saman kaavan mukaisesti opiskelukaupungissani Jyväskylässä toimi Jos-Agit. Agit-Propin menestyksen salaisuus oli sen uudentyyppinen saundi, jota ei sellaisenaan tavattu muilta.

Ehkä yksi syy poliittisen laululiikkeen menestymiseen löytyy erään Agit-Propin kokoomalevyn kannesta, jossa Peter von Bagh toteaa, että elettiin aikaa, jolloin ”maailman muuttaminen vielä koettiin mahdolliseksi”. Globalisaation läpimurto hajotti hahmotettavissa olevan maailman pirstaleiksi.

Agit-Propiin rinnastettava Kom-teatteri lähestyi poliittista laulua teatterin näkökulmasta musiikillisina johtajinaan Kaj Chydenius ja Eero Ojanen. Komin taustalta löytyvät monet samat nimet kuin muualtakin poliittisesta laululiikkeestä eli edellisten lisäksi mm. Kaisa Korhonen ja Pekka Milonoff.

Työväenkulttuurin ja työväen laulujen pelastustehtävän jälkipolville ottivat omakseen erityisesti Pekka Gronow ja Ilpo Saunio. Forssin kirjassa annetaan heidän työlleen sille kuuluva arvo.

Poliittinen laululiike haarautuu moniin suuntiin, joista kaikista on vaikeaa sanoa kuinka lähellä ne lopulta ovat alkuperäistä laululiikettä. Esimerkiksi voidaan ottaa vaikkapa M.A. Nummisen monipuolinen tuotanto.

Kun Love oli mennyt konkurssiin seurasi poliittisen laulun vaatimattomampi kausi, joka sittemmin hiljeni lähes kuulumattomiin. Laululiikkeen uusi tuleminen ajoittuu 1990-luvulle. Ultra Bra perustettiin vuonna 1994. Sen laulut eivät olleet niin voimakkaasti poliittisia kuin 1970-luvun tuotteet. Ultra Bran taustalta löytyvät mm. Pekka Aarnio ja Atte Blom, joten yhtye edusti selvää jatkumoa neljännesvuosisadan takaiselle lauluperinteelle.

Runsaasti kuvitettu ”Toverit herätkää” on erityisesti 1970-luvun laululiikkeen näkökulmasta ehdottoman merkittävä teos. Oli tärkeää, että kirja on kirjoitettu vielä, kun laululiikkeen pioneerit ovat keskuudessamme.

Monet tuon aikaisessa vasemmistolaisessa poliittisessa toiminnassa mukana olleista eivät tänä päivänä juuri muistele ideologista osuutta toiminnassaan, toiset taas ilmaisevat reilusti vuoden tarkkuudella milloin heistä tuli kommunisteja. On paljon niitäkin, jotka edelleen katsovat toimineensa kestävällä tavalla parempaa maailmaa tavoitellen.

Itse olen jo kauan sitten omaksunut ajattelun, jossa en jää kaivelemaan menneisyyden ideologisia umpikujia. Kirjassa kuvatut henkilöt ovat kuitenkin pyrkineet muuttamaan olosuhteita lauluillaan demokraattisella tavalla päinvastoin kuin Italian ja Länsi-Saksan tuonaikaiset terroristit puhumattakaan nykypäivän ääriaineksista. Kiusaavia asioita on vähän. Yleisinhimillinen julistus ei kaipaa korjausliikettä. On muistettava, että silloin koko yhteiskunta oli vasemmalla nykyiseen verrattuna. Arvostelun kohteeksi näin jälkikäteen jää muutamissa lauluissa esiintynyt kritiikitön suhtautuminen Neuvostoliittoon ja Kiinaan. Neuvostoliitosta tehtiin rauhan tavoittelun symboli, jota se ei ollut sen enempää kuin Yhdysvallatkaan.

Tuon ajan monet laulut ovat mielestäni kestäviä inhimillisyyden ja/tai historian kuvauksia, osa todellisia helmiä. Mainitsen vain esimerkkinä Kahlil Gibranin ”Sinun lapsesi” (säv. Eero Ojanen, suom. Markku Lahtela) tai monien jo unohtaman aikalaiskuvauksen, Aulikki Oksasen ”Siirtotyöläisen”. Forssin kirjassa on runsaasti laulujen sanoituksia ja hyvä näin, sillä niiden avulla voi eläytyä tuohon aikaan.

Mikä oikeastaan on muuttunut 50 vuodessa? Kun seuraa neuvottomana tämän päivänä ihmisten pakokauhuista liikkumista maasta toiseen, tekee mieli sanoa, ettei mikään ole periaatteellisella tasolla muuttunut, jos on, niin pahentunut. Globaalit ongelmat koskevat entistä herkemmin myös meitä. Pieni lapsi makaamassa kuolleena rannan hiekalle huuhtoutuneena on kohtalo, joka koskettaa meitä kaikkia: "Sinun lapsesi".

perjantai 4. syyskuuta 2015

Äärimaltilliset pyrkivät huipulle

Saska Saarikoski hehkuttaa Helsingin Sanomissa, kuinka kesän aikana Suomessa on ilmennyt ihmeellisiä ääri-ilmiöitä: ”Natsit riehuvat, sirpit ja vasarat liehuvat”. Sitten hän siirtää saman ilmiön Yhdysvaltoihin ja Englantiin todeten että Yhdysvalloissa ja Englannissa on parrasvaloihin noussut kaksi vasemmistolaista poliitikkoa, Englannissa Jeremy Corbyn (joka pyrkii työväenpuolueen uudeksi puheenjohtajaksi) ja Yhdysvalloissa Bernie Sanders (nyt pyrkimässä demokraattien presidenttiehdokkaaksi). Sen jälkeen hän yhteenvedonomaisesti räväyttää, että ”Sanders edustaa samaa vanhan kaartin luokkavihaa kuin Jeremy Corbyn”.

Oikealta laidalta hän valitsee tarkempaan käsittelyyn Donald Trumpin ilmeisesti pyrkiessään ”tasapuolisuuteen”. Hän antaa ymmärtää, että molemmat vasemmistolaiset herrat ovat ”ääripoliitikkoja”. Näin hän yrittää luoda symmetrisen maailmankuvan, jossa hulluudet vasemmalla ja oikealla menevät tasan. Ajattelin vähän selvittää, minkälainen ääripoliitikko Sanders on. Mielestäni Saarikoskelta menevät ”ääret” sekaisin, pidän nimittäin Sandersia äärimaltillisena ja aion todistaa sen. Bernie Sanders ilmoittaa olevansa demokraattinen sosialisti. Voisin vaikka uskoa sen. Hän ihailee pohjoismaisia sosiaalidemokraatteja. Hänellä on yliopistotutkinto ja hän oli kansalaisoikeusliikkeen aktiivi. Sanders on tehnyt varsinaisen urotyön ja mennyt läpi toistuvasti kongressin vaaleissa kuulumatta kumpaankaan valtapuolueeseen, vieläpä reippaalla marginaalilla. Läpimurto tapahtui vuonna 1990, kun hän pääsi Vermontista edustajainhuoneeseen. Hänestä tuli 40 vuoteen ensimmäinen ”itsenäinen”, joka on valittu edustajainhuoneeseen. Sanders jatkoi - toimittuaan välillä Burlingtonin pormestarina - senaattiin vuonna 2007, menestyen vaaleissa erinomaisesti. Vuonna 2012 hänen ääniosuutensa oli 71 prosenttia! Sandersin poliittisen agendaan kuuluvat tuloerojen tasoittamistavoite, universaali terveydenhoito ja ilmaston muutostavoitteet.

Sanders on juutalainen, mutta ”ei erityisen uskonnollinen”. Hän on ollut kriittinen finanssikriisin vaiheiden arvioija alusta lähtien. Keskuspankin pääjohtaja Alan Greenspan oli hänen erityisen kritiikin kohteensa. Samoin hän jo varhain asettui Irakin sotaa vastaan. Hänen erikoisalaansa tuntuvat olevan talouden kysymykset.

Sanders on toiminut erittäin aktiivisesti ajamiensa asioiden puolesta ja laajan kannatuksen tukemana asettui kilpailemaan demokraattien presidenttiehdokkuudesta toukokuussa tänä vuonna. Vastoin yleistä käytäntöä hän on kerännyt kampanjansa rahoituksen yksityisistä lähteistä, jotka ovat koostuneet pääosin muutaman kymmenen dollarin summista. Kampanja on saanut osakseen valtavan suosion. Juuri nyt näyttää siltä, että äänestäjät haluavat vähintäänkin näpäyttää suuria puolueita kuvittelemasta, että valinnat ovat itsestäänselvyyksiä.

En pysty tunnistamana edellä olevasta mitään ääri-ilmiöiden kaltaista. Pikemminkin hän on demokraattisempi kuin demokraatit itse. Äärivasemmistolaiseksi häntä voisivat haukkua lähinnä republikaanien teekutsulaiset.

Hämmentävää tässä on, että sekä Sanders (74 vuotta) ja Corbyn (66 vuotta) ovat ikäihmisiä, joilla on paljon nuoria kannattajia. Ehkä nuoret näkevät broileripoliitikkojen läpi ja haluavat kokenutta ja tasapainottavaa voimaa maailman epävarmuuden keskellä. Corbynin haasteena on, miten hän pystyy kehittymään kaiken vastustajasta rakentavaksi vasemmistovoimaksi. Joka tapauksessa hän on tarjonnut kanavan sivussa ja syrjäytyneinä olevien ihmisten mielipiteille. Nähtäväksi jää realisoituvatko potentiaaliset äänet itse äänestyksessä.

Corbynin toimia seuratessa tulee vähän samalaisia ajatuksia mieleen kuin Sandersin kohdalla. Corbyn saa kantaa ”äärivasemmistolaisen” taakkaa, vaikka puheet ovat kaukana agitaatiosta. Peliä sotkee media, joka haluaa luoda Corbynista lemmikkiradikaalin pelkästään saadakseen mediatuotteita kaupaksi. On mielenkiintoista nähdä, pystyvätkö Sanders ja Gorbyn aktivoimaan muutoin niin passiivisten maanhiljaisten kiinnostuksen aina vaaliuurnille saakka.

Ehkä Gorbynin ja Sandersin menestyksessä on myös kysymys vastareaktiosta hyvin oikeistolaiseen ideologiseen vaiheeseen. Varsinkin Englannissa Gorbyn on reaktio työväenpuolueen vaalikrapulaan. On jännittävää nähdä onko nykyisellä vasemmistosuuntauksella kestävyyttä vai käykö sille samoin kuin Occupy Wall Street-liikkeelle muutama vuosi sitten.

:::::::::::::::::::::::::::::.

Saarikoski ilmeisesti turhautuu, kun hänellä ei ole moitittavana radikaaleja. Niinpä hän hairahtuu lyömään rauhallisia kansalaisia sanan säilällä. Sandersista on todella pitkä matka kadun väkivaltaan. Luokkaviha-käsitteen käyttö hänen yhteydessään on liioittelua.

Oma lukunsa on sitten Donald Trump. Häntä voisi helpostikin syyttää äärioikeistolaiseksi puheidensa johdosta. Olisin kuitenkin varovainen hänen kampanjansa lopullisesta suunnasta. Yhteistä Trumpille ja Euroopan populisteille näyttäisi olevan maahanmuuttovihamielisyys, koulutetun eliitin vastaisuus, liberaalien mollaaminen (Suomessa punavihreät).

Trumpilla on ollut vaikeuksia ottaa vakavasti naisia , joka näkyy halveksuntana vastakkaiseen sukupuoleen. Tällä reseptillä ei päästä presidentiksi, mutta voihan hän yrittää sivistää ja jalostaa kampanjaansa lähemmäs keskivertoamerikkalaisten ajattelua varsinkin, jos suosio kestää.

Silmiinpistävintä Trumpin käytöksessä on tietty ylimielisyys, joka ilmenee siten, että hän ei paljon piittaa sanomisiensa vaikutuksista. Hän asettuu ikään kuin normaalin tahdikkaan käytöksen ylä- tai alapuolella. Tämä viehättää niitä, jotka muutoinkin suhtautuvan karsaasti sivistyneistön kielenkäyttööön. Joka tapauksessa hän on jopa amerikkalaisessa värikkään kielenkäytön vaalikampanjassa oma erillinen ilmiönsä.

Rikas, (tietyissä piireissä ) karismaattinen narsisti Donald Trump voi vedota naiiveihin seuraajiinsa, jotka projisoivat hänen menestyksensä omiin haaveisiinsa.

Trumpin arvaamattomuutta korostaa hänen liehittelynsä Vladimir Putinia kohtaan. Olisiko hän valmis sopimaan asioista läntisten liittolaistensa päiden yli? Voidaanhan jossakin etupiirissä Kaukasiassa antaa periksi! Tämä on tietenkin ennenaikaista spekulointia, koska vaalikamppailun playoffs-vaihe on vasta edessä.

En näe Sandersin ja Corbynin menestystä minään ääripoliittisena ilmiönä, vaan pikemminkin tasoittavana järjen äänenä kaiken tämän hullunmyllyn keskellä, missä elämme. Ja tämän sanon, vaikka en tunne viehtymystä kannattaa heitä.