Onko nykyajan nuori kiinnostunut historiasta?

Blogikirjoituksessani ”Miksi lukion historia on tärkeä aine?” (22.12.2013) kirjoitin seuraavasti: ”Tietenkin jokainen sukupolvi kirjoittaa oman historiansa. Tämän päivän olosuhteet ja käsitykset vaikuttavat siihen, mitä kirjoitamme vaikkapa maailmansotien välisestä historiasta. Näkemykset ajanjaksosta vaihtelevat verrattuna vaikkapa 1960-luvun käsityksiin. Tässä ei ole mitään ihmeellistä; historiasta ei löydy luonnontieteen lakien omaisia lainalaisuuksia, joita voitaisiin koeolosuhteissa toistaa. Historian tulkinta on vaikea laji ja usein kompromissit muodostuvat eri ihmisten historiatietojen, nykyajan näkemisen ja tulevaisuusarvioiden risteyskohdista.”

Tämä tuli mieleen, kun luin päätoimittaja Mikko Salmen pääkirjoituksen Demari-lehdestä. Siinä hän toteaa, että ”nykyajan nuoriso ei ole kiinnostunut historiasta”. No, aika kategorisesti sanottu. Toki meillä on paljonkin historiasta kiinnostuneita nuoria, mutta voi olla, että tämän päivän odotukset ja tapahtumarikkaus ohjaavat ajattelemaan nykyisyyttä tai tulevaisuutta. Mutta entäpä, jos edessä on näköalattomuus? Monen nuoren kohdalla tämä voi olla tosiasia.

Nuori päätoimittaja tokaisee, että nuoriso ei ole koskaan ollut kiinnostunut historiasta. Tässä kohtaa kulmakarvat kohoavat. Olin nimittäin itse monien muiden tavoin nuoruudessani kiinnostunut menneisyydestä ja jatkoin jopa opintoja yliopistossa. Olisin halunnut sanoa koulun historianopettajalleni, että ”sinä olit vaikuttamassa elämänvalintoihini”. En tietenkään sanonut tätä, eihän sitä nyt ruveta tunteilemaan! Moni muukin voi hoksata historian aarreaitan vasta paljon kouluvuosien jälkeen.

Palaan Salmen kirjoitukseen: torpattuaan historian merkityksellisyyden nuorille, hän sanoo: ”Nuoriso katselee (menneisyyden sijasta) maailmaa intohimoisin silmin täynnä haaveita toiveita tulevaisuudesta”. Juuri näin pitääkin tehdä, ei kahta sanaa, mutta…..!

Salmi näkee historian lähinnä välineenä katsoa tulevaisuuteen. Näkemys on ymmärrettävä, kun katsoo asiaa hänen puolueensa menneen loiston, mutta vallitsevien ankeiden näkymien valossa. Mieleen jää Salmen kirjoituksen viimeinen kohta, jossa hän esittää puoluejohdolle toiveen, että koko sdp:n yhteiskuntasopimuksen uusi tekeillä oleva painos heitettäisiin roskikseen ja tilalle luotaisiin ”tulevaisuusdiili”.

Ymmärrän asian niin, että sdp itseasiassa näkee ikioman yhteiskuntasopimusprosessinsa lähinnä oman tulevaisuuden polun etsimisenä.

Salmen mukaan oikeasti historiatonta politiikkaa edustavat perussuomalaiset. Näkemys on mielenkiintoinen minunkin mielestäni: puolue, joka ei ota murheita menneisyydestä, johon ei voi lyödä jälkiä historian leimakirveellä, joka sivuttaa kepeästi petettyjen lupausten kivireen, ja jolle takinkääntö on pikemminkin tapa ja tottumus kuin poikkeus.

Mutta eikö historia ole aivan relevantti pohja miettiä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden keskinäistä suhdetta? Onko niin, että historia tulee lihaksi vasta, kun puututaan niihin etuihin, jotka joskus historian hämärissä on saavutettu? Tämä tuli mieleen, kun katselin hallituksen leikkauslistaa. Kaikilla noilla saavutuksilla, jotka nyt ovat ”sopeuttamisen” kohteena, on historia.

Monille vanhemmille työntekijöille saavutettu on arvokas osa hyvinvointiyhteiskuntaa, ja sen puolesta halutaan taistella, mutta historiattomalle nuorisolle se ei välttämättä merkitse samaa. Luulenpa, että moni nuori ajattelee arkipyhiä ja erilliskorvauksia ylitöistä vain sen takia, että normaali palkka ei riitä säälliseen toimentuloon. Mitään nostalgista ”saavutettua etua” tähän ei liity.

Jos historiattomuus irrotetaan tämän päivän poliittisesta kontekstista, jää jäljelle yleisempi huoli historiatietojen vähäisyydestä. Mitä totesikaan Teemu Keskisarja kirjassaan ”Raaka tie Raatteeseen”?: ”Kaikki mennyt tietysti unohtuu niin kuin tulevakin. Kysymys on vain ajasta. Jo tänään luulee yliopistossa opiskeleva tositeevee-kilpailija talvisodan alkaneen vuonna 1917. Jonkin sukupolven kuluttua ovat valistuneet historian harrastajat samaa mieltä. Tuleville kansainvälisesti meritoituville ja poikkitieteellisesti orientoituville historioitsijoille ei kansallinen talvisota välttämättä merkitse enempää kuin lumisota”.