Martin Heidegger: kansallissosialistien filosofi?

Tuoreessa Kanava-lehdessä Juhani Pietarinen esittelee Martin Heideggerin filosofiaa hänen kuuluisien, nyt julkaistujen mustakantisten vihkojen (1931-41) avulla (ja julkaiseminen jatkuu edelleen). Kiinnostuksen kohde numero yksi on, miten Heidegger todellisuudessa suhtautui natsi-Saksaan ja juutalaisuuteen. Mustat vihkot avaavatkin näkymän Heideggerin maailmaan. Minua kiinnostaa hänen perusfilosofiansa, myös ilman natsikuorrutusta. Heideggerin ajattelun keskiössä on Seinsfragen-kysymys: mitä on oleminen? Käytän Pietarisen tekstiä kirjoitukseni runkona, mutta pyrin samalla luomaan henkilökohtaisen kosketuksen Heideggerin ajatteluun. Myönnän toki, että seuraavassa esitetty on vain raapaisu Martin Heideggerin filosofiaan.

Heideggerin ajattelun polttopisteessä on eräänlainen alkuperäisen olemisen tavoittelu tai hakeminen. Sen vastakohta taas on ”nykymaailma” (1930-luku), joka on länsimaisen ajattelun, filosofian , viihteen ja myös teknologian turmelema. Heidegger inhosi teollisuutta, koska se oli irronnut alkuperäisestä olemisen tahtotilasta. Teollisuudessa ihminen oli jonkin toisen välikappale ilman omaa tahtoa. Kuvittelisin, että tämä ihminen voisi olla Charlie Chaplinin liukuhihnalla työskentelevä ihminen parodisessa elokuvassa ”Nykyaika” (Modern Times, 1936) pyörimässä ihmisen luomassa koneistossa mahtamatta itse mitään koneen määrittämälle työtahdille.

Kun Hitler pääsi valtaan, Heidegger käsitti vallankumouksellisen hetken koittaneen. Hän näki Hitlerin kumouksessa oman filosofiansa läpimurron mahdollisuuden. Oma käsitykseni on, että todellakin natsi-Saksan ajattelussa oli jonkin ihmisenä olemisen alkuperän tavoittelua: miehet (ja välillä naisetkin) ylävartalo paljaana suorissa rivistöissä ”palaamassa ihmisenä olemisen alkulähteille”. Minulle ei ole valjennut tämän Hitlerin houreen lopullinen päämäärä, mutta yksi tavoitteista oli arjalaisen rodun ylivertaisuuden osoittaminen. Luotiin näyttäviä spektaakkeleita, joilla ”alkuperäisen olemisen” kauneus voitiin taikoa esille. Natsi-estetiikka oli tarttuvaa. Sen koki esimerkiksi Olavi Paavolainen vieraillessaan kolmannessa valtakunnassa. Minulle hänen ihastumisensa natsismiin oli juuri esteettistä, eikä sitten paljon muuta.

Heidegger etsi estetiikan sijasta olemisen (dasein) todellista ilmenemismuotoa (aidon ihmisenä olemisen etsintä). Tämän vastakohta on ihminen heitettynä keskelle epäautenttista maailmaa: olemme kuin kuka tahansa ilman olemisen syvintä tajuamista. Länsimainen filosofia oli Heideggerin mielestä juuri luonut tämän tarkoituksettomuuden kehän, jonka keskellä elämme.

Mitä Heidegger tarjoaa tilalle? Hänen autenttinen ”dasein” (täällä oleminen) tarkoittaa, että otamme vastuun itsestämme ja huolehdimme ”ainutkertaisesta täällä-olemisesta”. Oleminen ei kuitenkaan riitä: tarvitaan ”olemistahtomista”. Olen näkevinäni Hitlerin näyn, jossa kokonainen kansakunta on ainutlaatuinen olemistahtomisessaan. Sivusiko Hitler tällä ajatuksellaan Heideggerin yksilökohtaista ajattelua? Natsit näyttivät todellakin syyttäneen Heideggeria ”yksityisestä” kansallissosialismista.

Teollisen työn vastakohdaksi Heidegger asettaa talonpojan auran varteen: se on autenttista olemista. Voisin kuvitella, että natsien näytökset, joissa nuoret vaaleat miehet marssivat rautalapiot olalla, vastasivat Heideggerin huutoon.

Heidegger puhuu sallimuksesta ja kohtalosta Hitlerin tapaan. Ei ihme, että Heidegger koki Hitlerin valtaannousun tarjoavan katalysaattorin hänen filosofiansa läpimurtoon.

Heideggerin puheet hänen rehtorikautenaan (Freiburgin yliopiston rehtori vuonna 1933-34) osoittavat hänen suostuneen natsien työkaluksi. Heidegger näki Hitlerin edustavan sitä tahtotilaa, jonka hän oli luonut filosofiassaan. Samoihin aikoihin hän kuitenkin pettyi natsien käytännön politiikkaan. Hän syytti natseja siitä, että historiallista tilaisuutta ei käytetty oikein. Natsit muuttuivat filosofin mielessä ”pölkkypäiksi”.

Vaikeaa on kuvitella sovitettavaksi yhteen salamasodan teknologisia ihmeitä, panssarivaunuja ja Heideggerin halua palata olemisen peruslähteille. Kansallissosialismista tuli sekä rauhan että sodan aikana alkuperäisten kyläyhteisöjen hävittäjä. Siitä tuli - Heideggerin mielipahaksi - modernisaation edistäjä.

Vielä otan esimerkiksi ”natsien hyvinvointiyhteiskunnan”, josta kirjoitin joitakin aikoja sitten. On jotenkin hämmentävää todeta, että natsit taistelivat ihmisten mielistä tarjoamalla väestölle lapsilisiä, valtion rahoittamia lomia jne. vähän nykypäivän hyvinvointiyhteiskuntien tyyliin. En tiedä, mitä Heidegger moisesta ajatteli, mutta epäilen hänen tunteneen suurta epäilyä tällaista modernisaatiota kohtaan.

Juutalaisuus on Heideggerin mielestä esimerkki siitä, miten ollaan loitonnuttu daseinista (kiinnittymisestä konkretiaan) ja muututtu osaksi kansainvälistä maailmanjuutalaisuutta. Juutalaiset nimenomaan vievät kaiken mahdollisuuden juurtua daseiniin. Heidegger ei puhu juutalaisuudesta rotumielessä, vaan metafyysisessä mielessä. Heideggerin mukaan juutalaisilta puuttuu aloitekyky. Siksi heillä ei ole mitään mahdollisuutta juuria pois kulttuurin päällyskasvustoa. Holokaustista Heidegger vaikeni mustakantisissa vihkoissaan.

Heidegger ei näytä olevan kovin selkeä siinä, mikä on autenttinen dasein muilta osin, kuin että se on sidoksissa luontoon ja ”kotoiseen maaperään”. On kiusallinen houkutus tulkita Heideggerin filosofiaa melko vulgääriksi pyrkimykseksi palata menneisiin aikoihin, aloittaa kaikki alusta uudelta pohjalta. Maailma on ikään kuin lipsahtanut väärille raiteille.

Heideggerin filosofia on tavattoman voimakkaasti rajautunut olemisen määrittämiseen ja siihenkin olemisen ”puhdistamisen” näkökulmasta. Hän toivookin, että modernismi räjäyttää itsensä olemattomiin ja tilalle voitaisiin luoda uusi olemisen alku.

Olen sen verran länsimaisen hapatuksen saastuttama, että minun on vaikeaa ymmärtää Heideggerin kokonaan erilaisen ajattelun lähtökohtia. Heideggerilainen maailma avautuu hätähuutona menneen yksinkertaisen maailman puolesta. Tässä ajattelu tulee lähelle tämän päivän populisteja, joilla on myös tavoitteena pelkistää ja yksinkertaistaa maailmaa, joskin ajattelu on Heideggeriin verrattuna kovin jäsentymätöntä ja suurta yleisöä kosiskelevaa. Heidegger - yksinkertaisesti tulkittuna - haluaisi pysäyttää maailman ja korvata sen toisenlaisella.

Mieleen tulee amerikkalaisen oikeiston ihailu 1800-luvun vaihteen Founding Fatherseja kohtaan. Perustajaisät edustavat ainakin teekutsuliikkeen mielikuvissa ”sitä oikeaa” pientä hallintoa ja yksinkertaista maalaisidylliä. Onko tässä siis kysymys vain pyrkimyksestä pysäyttää monimutkaiseksi koettu globaali yhteiskuntakone ja konemaailma?

Voiko tämän päivän ihminen kokea saavansa irti jotain Heideggerin filosofiasta? Jos siitä jätetään sivuun äärimmäiset ajatuksenjuoksut ja pöydälle jätetään pyrkimys aitoon luontosuhteeseen ja rikkaaseen, mutta pelkistettyyn elämäntapaan, niin sille löytyy kyllä kannatusta. Keskuudessamme elää näin määritettyjä heideggerilaisia runsaastikin.

On selvää, että joukossamme on paljon ahdistuneita ihmisiä, joille monimutkainen ”tässä ja nyt dasein” on kaukana kaivatusta autenttisesta ”oikeasta elämäntavasta”. Heideggerin teksti kannustaa tutkimusretkelle ihmismielen syövereihin. Ehkä sieltä jostain löytyy palanen aidompaa ihmisenä olemista.

Heidegger paljastaa – ehkä hiukan itsekkään tuntuisten ajatustensa keskellä – kuinka alkuperäiseen olemiseen kuuluu huoli toisesta ihmisestä. Olisiko asia niin kuin runoilija Markku Into totesi haastattelijan tivatessa häneltä vastausta olemisen tarkoitukseen, että tavoitteena ”on löytää kaiken tämän roskan keskeltä ensin itsensä, ja sitten toinen ihminen”?