Tunnen hyvin Bernerin toimittajan taidot, sillä seurasin tiiviisti hänen raportointiaan Hesarin
Yhdysvaltain kirjeenvaihtajana. Tällaisessa
haastattelutilanteessa – vaikkapa vain lukijanakin - aina hiukan jännittää,
koska ei tiedä varmasti, miten Berner selviää Stillerin kanssa, ja tarkemmin,
mitä hän saa irti tästä kansakunnan narrista ja hätkähdyttäjästä.
En yritäkään peilata koko haastattelua, siitä tulisi stillermäinen
puolen elämän mittainen jatkokertomus. Tartun yhden aiheen perusteella haastatteluun,
nimittäin Stillerin retrospektiiviseen arvioon Ylen suuntautumisesta eläköitymisensä
kynnyksellä.
Hieman pelkistettynä Stiller esittää Ylen kehittämiseksi seuraavia
toimenpiteitä: 1) Ylen budjetin tulisi olla kaikkien luettavissa
(läpinäkyvyys), 2) MOT-ohjelmaa (tarkoittaen
yleisemmällä tasolla ilmeisesti yhteiskuntakriittisiä ohjelmia) ei saa uhrata
tavanomaisen aiheen käsittelytavalle, vaan
on käytävä juurta jaksain kiinni kunkin aiheen punaiseen lankaan). 3) Ylempää
keskijohtoa pitäisi karsia (on johtanut organisaation monimutkaistumiseen) 4)
Ylen pitäisi jättää vähemmälle netti ja teksti ja keskittyä kuvaan ja ääneen (Ylekin
on mukana klikkijahdissa!) ja 5) Sivistys takaisin (perussuomalaisten pelko on
saanut Ylen pelkäämään elitismin leimaa).
Kaikki edellä esitetyt ovat objektiivista totuutta kaivelevan
haastattelun arvoisia teemoja, ei kahta sanaa. Lainattu havainto Stilleristä
tähän alkuun: panin monta vuotta sitten merkille Maria Guzeninan arvion Stilleristä
eräässä haastattelussa: ”kyllä Rubenissa asuu pieni demari”. Yleisesti
voitaneen sanoa, että miehellä on taipumus tarkastella sarkastisesti kaikkia
ideologioita.
Yle on kovassa kilpailutilanteessa muun median kanssa.
Leikkaukset rahoitukseen ovat vaikeuttaneet ohjelmatarjontaa. Muilta medioilta
on ollut turha odottaa myötätuntoa, onhan Yleä pidetty hyvin rahoitettuna. On jäänyt
vaikutelma, että Yle saa maksaa nyt hyvin rahoitetuista vuosista.
Mitä tulee MOT-ohjelmaan, niin olen aina ollut tällaisen ohjelmatyypin
kannalla. Yhteiskuntakriittisten ohjelmien tuottaminen vaatii resursseja, joita
Yleltä on puuttunut . Lisäksi ovat tulleet moitteet vasemmistolaisuudesta.
Tutkivaa journalismia ei ole liikaa vaan
liian vähän. Tästä vallitsee samansuuntaisuus Stillerin ja minun ajattelun välillä.
”Herroja” on aina liikaa. Stillerin kritiikki kohdistuu erityisesti
keskijohtoon. Johdon määrää Stiller siis
pitää liian suurena tuotettaviin ohjelmiin nähden.
Muiden medioiden kritiikki kohdistuu Ylen liiallisena pidettyyn
tekstintuotantoon. Tästä Stiller ja toiminnan supistajat ovat olleet yhtä mieltä:
Ylen tulee keskittyä kuvaan ja ääneen. Samalla onnistuttiin tosin rajaamaan
TV:n asemaa tiedontuotannossa. Uskon, että Stiller kaikista edellä luetelluista
varauksista huolimatta on ”Last Man Standing” puolustamassa Ylen itsenäisyyttä.
Myös oma kantani noudattele tässä Stillerin kantaa: Yle veroineen on henkisesti
liian arvokas omaisuuserä kauppatavaraksi. Yle on myös tärkeä osa
kriisiomavaraisuutta.
Oma lukunsa ovat väärinkäytökset. Juuri nyt keskustelu käy
kiivaana BBC:n manipuloitua Donald Trumpin sanoja kongressin valtausta koskien.
Kerta kaikkiaan mahdoton tilanne totuuden vartijan BBC:n sortuessa itse – tai ulkoistettujen
toimijoidensa kautta - väärinkäytökseen. Samalla se oli muistutus, että
yleisradion arvokkainta omaisuutta eli totuutta ei hevillä kannata ulkoistaa,
ei meillä eikä muualla.
Stillerin mielestä kaikkien toimittajien pitäisi kysyä ”mitkä ovat (omat) uskomukseni, ja
sitten käynnistää taistelu niitä vastaan!” Olipa hyvin stillermäinen kierteinen
pallo tosiasioiden selville saamiseksi. Epäilen kuitenkin tällaisen kysymyksen relevanttiutta
ja kysyn mielessäni tuleeko tuosta hullua hurskaammaksi. Voihan sitä vastata,
että kannatan liberaalia demokratiaa, jolloin saa perussuomalaisista vasemmistoliittoon
samanlaisen vastauksen: kannatetaan! Stiller kuitenkin haluaa vastata itse
asettamaansa kysymykseen: hän ilmoittaa suhtautuvansa ideologioihin - kuinkas
muuten – ironisesti. Tosin Stiller
haluaa stillermäisesti
kyseenalaistaen kysyä itseltään, onko ironinen asennekin uskomus.
Stiller ei usko vallankumouksiin eikä mielenosoituksiin (”mielenosoituksista
tulee epämukava olo!”). Sen sijaan Stiller puolustaa yllättäen vanhaa
konsensusta vähemmän stillermäisesti. Miten tämä on ymmärrettävä? Eikö
Stillerin olemukseen kuulu nimenomaan kyseenalaistaa yhdenmukaisuus (= yhdenmukaisen
tahtotilan löytäminen)? Onko taisteleva humanisti Ruben Stiller antamassa
periksi?
Jos pysytään itse valitsemassani ”uskomuksessa” eli
liberaalissa demokratiassa, niin todellisen tajunnanräjäytyksen aiheuttaa
filosofi Judith Shklar, joka on todennut, että tekopyhyys on pahe, jota pitää
sietää, koska se tukee liberaalia demokratiaa. Pystyssä pysyäkseen liberaalin
demokratian rakenne tarvitsee kollektiivisia ideaaleja (esim. sananvapaus ,
oikeusvaltioperiaate… /PT), joihin kukaan ei tosiasiassa yllä. Nämä sanat
sopisivat lähes sellaisenaan Ylen huoneentauluksi.
Näin minäkin ajattelen: asetan kyseenalaiseksi ”uskomuksen” liberaalin
demokratian kaikkivoipaisuudesta, vaikka siihen uskon. On pakko hyväksyä
tekopyhyys, koska muutoin uskomuksen mukainen rakenne ympäriltämme romahtaa tai
asetetaan muutoin kyseenalaiseksi.
Pitäisikö uskomuksemme liberaalista demokratiasta pukea
ironian kaapuun stillermäisesti ja
jatkaa kulkemista eteenpäin
suurin piirtein kohti valittua todellisuutta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti