Leikataanko Yle-veroa vai säilytetäänkö se?

 

Helsingin Sanomat on gallupin (23.5.2023) avulla selvittänyt kansalaisten suhtautumista Yle-veroon. Olen myös itse harvakseltaan tarkastellut näissä kirjoituksissani Ylen rahoitusta suhteessa sen tarjoamaan sisältöön. Nyt referoin ja kommentoin  HS:n gallupia saadakseni selvyyden Ylen kannatukseen kansalaisten keskuudessa.

Tehty HS-selvitys liittää sen eduskuntavaalien alla käytyihin keskusteluihin puolueiden tavoitteista Yleisradiota koskien.

Kysymys on myös uuden hallituksen ohjelman painotuksista. Myös minulle on tärkeää,  miten Yle hoitaa tehtävänsä. Kuinka lähellä henkilökohtainen mielipiteeni on gallupin tuloksia?  Katsotaanpa!

Gallupin mukaan enemmistö haluaisi säilyttää Yle-veron ennallaan (51 prosenttia vastaajista), kun taas 41 prosenttia on sitä mieltä, että veroa pitäisi leikata, vaikka se johtaisi Ylen sisältöjen supistumiseen.

Yle-veron leikkaukseen ovat iskeneet kyntensä erityisesti perussuomalaiset ja kokoomus, kun taas vasemmisto haluaa säilyttää veron tason. Myös veron kasvattaminen saa 8 prosentin kannatuksen. Onko kysymys ensisijaisesti valtiontalouden hoidosta vai ideologisista päämääristä? Ehkäpä kysymys on näiden yhdistelmästä. Leikkaustarve on synnyttänyt pitkään kyteneen halun puuttua Ylen ohjelmien määrään ja sisältöön. Erityisesti perussuomalaiset ovat pitäneet asiaa esillä.

Ylen rahoitus oli viime vuonna 557 miljoonaa euroa. Yle-vero on korkeintaan 163 euroa vuodessa.

HS-gallup osoittaa, että Yle saa eräitä muita kansalaisryhmiä nihkeämmin kannatusta 30-vuotiailta, maaseutukuntien asukkailta ja yrittäjiltä. Nämä ryhmät muodostavat eriseuraisen kokonaisuuden,  jossa syyt Yle-veron suureksi koettuun kokoon ovat vaihtelevan kriittisiä  (silti vain noin puolet näistäkin ryhmistä leikkaisi Yle-veroa).  Yle-veroa kannattavat voittopuolisesti  naiset, yli 60-vuotiaat, opiskelijat, eläkeläiset ja akateemisesti (!) koulutetut.

Kannatusta löytyy siis erityisesti naisista (57 prosenttia), jonka lasken johtuvan tämän kohderyhmän painotetusti liberaalista suhtautumisesta. Mukana on myös häivähdys punavihreyttä.

Nihkeys Yleä kohtaan kummunnee yhtäältä melko vaatimattoman koulutuksen omaavasta ryhmästä. Yle ei ohjelmatarjonnassa ilmeisesti saavuta tätä ryhmää kovin hyvin. Maaseudun väki suhtautuu Ylen ohjelmiin  epäluuloisesti mahdollisesti liittäen sen kokemaansa Ylen  (poliittiseen) ylemmyydentuntoon ”maalaisia” kohtaan. Yrittäjät taas kokenevat kaikki ”ylimääräiset” veroluontoiset maksut rasitteeksi. Ja kolmekymppisten mediasuhtautuminen on poikkeava heijastaen Ylen kokemista jäykkänä ja vanhahtavana tapana jakaa kuvaa ja ääntä.

Yle-maksuihin kohdistuva kriittisyys on tunnusomaista oikeistolaisesti ajattelevien keskuudessa. Perinteinen oikeiston  verovastaisuus heijastunee tässä. Vastaavasti vasemmalla vain joka neljäs tai jopa vain 14 prosenttia  kannattaa veron leikkausta. Puolueista hanakimpia veron leikkaajia ovat – yllätys, yllätys – perussuomalaiset (peräti 74 prosenttia puolueen kannattajista, kun taas kokoomuslaisista niin ajattelee vain 55 prosenttia kannattajista). Selvästi yli puolet sdp:n ja keskustan kannattajista haluaa veron säilyvän ennallaan. Yle on säilyttänyt perinteisen ”kannattajakuntansa” melko odotetusti.

Mikä oikeistokonservatiivisesti ajattelevia jurppii Ylessä? Toimittajien asennemaailma? Koetaanko asia niin, että koska tuo ja tuo toimittaja ei ole kannallani,  on hän minua vastaan. Toimittajat koetaan valtaapitävien hegemonian edustajiksi - ei ”meihin” (siis ”tavallisiin kansalaisiin”) kuuluviksi. Leima, joka on lyöty näihin toimittajiin on ”vihervasemmistolaisuus”, joka on synneistä suurimpia.

Se kävi gallupissa selväksi, että kansanedustajien ei haluttu puuttuvan Ylen sisältöihin. Akateemisesti koulutetuista vain joka kymmenes halusi kansanedustajien puuttuvan ohjelmatarjontaan. Ihmiset eivät selvästikään haluaisi ohjelmatarjontaa peukaloitavan. Ylen halutaan pysyvän riippumattomana. Vain perussuomalaisista puuttumiselle  löytyy kannatusta.

::::::::::::::::::::::::::

Perussuomalaiset ovat nostaneet yhdeksi vaaleissa saamansa mandaatin kärkitavoitteeksi Ylen toiminnan rajaamisen ja kahlehtimisen. Dosentti Heikki Hellmanin mukaan tämänkertainen keskustelu liittyy laajemmin yleismaailmalliseen valtavirtajournalismin vastaiseen liikehdintään.  Perussuomalaiset ovat päätyneet kannalle, jonka mukaan perinteinen journalismi ei palvele heidän etujaan. Miten paljastavaa: syytetään ensin vastustajaa (Yleä) epäoikeudenmukaisesta viestinnästä ja sitten keskitytään netin kautta tyrkytettävään omaan retoriikkaan, jonka valvonta on hyvin ohutta.

Suomessa on ollut vakiintunut tapa, jonka mukaan Yleisradiota koskevista asioista päätetään parlamentaarisesti. Se on hyvä lähtökohta. Tietysti tämä kaikki Yle-kriittisyys liittyy vaalikentillä esitettyihin lupauksiin, joita nyt sitten yritetään lunastaa hallitusohjelmassa.

Epäselväksi minulle on jäänyt, miltä osin vastenmielisyys sittenkin koskee ”journalistisia sisältöjä”, kuten  esimerkiksi Ylen viihdetuotantoa ja ulkomaisia viihdeostoja. En itsekään pääsääntöisesti seuraa näitä tuotantoja, mutta en myöskään pudottaisi niitä pois Ylen tarjonnasta.

Tavallinen katsoja lähestyy Yleä - muun ohella ja usein aivan erityisesti - viihdenäkökulmasta. Tehokas tapa heikentää Ylen toimintaa on kehittää keinot,  jolla suositut ohjelmat siirretään pois Ylen tarjonnasta. Niin ei kuitenkaan missään tapauksessa pitäisi menetellä,  vaan  ne toimivat katsojamagneetteina (markkinointikeinona) tuoden Ylelle sen tarvitsemia (uusia) katsojakuntia

Mielestäni Ylen ohjelmatarjonnan pitää olla laajaa ja sisältää esimerkiksi dokumentteja, draamaa, urheilua, elokuvia ja myös korkeatasoista viihdettä yhteiskunnallisten teemojen lisäksi. Erityisesti huomattavien urheilutapahtumien välittäminen Ylen kanavilta on välttämätöntä. Sen sijaan joidenkin heppoisten sarjafilmien ja tosi-TV-ohjelmien ym. vastaavien välittämisestä Ylen kanavilla voidaan keskustella.

Yleen luottaa tutkimusten (Reuters-instituutti) mukaan 84 prosenttia suomalaisista, yhdeksän prosentin ollessa toista mieltä. Näyttää siltä,  että veroja halutaan mieluummin maksaa kuin katsella loputonta mainostulvaa.

Yleisradion puolueettomuus on herkeämättömän huomion kohteena. Perussuomalaiset toimivat  ideologisesti Yleä vastaan oletuksenomaisesti: he katsovat, että Yle painaa sitä puolueena alas. Ylen entinen kirjeenvaihtaja, kokoomuksen Pertti Salolainen näkee asian toisin: mikään muu tiedotusväline  ei huomioi niin paljon perussuomalaisia kuin Yle. Tässä voi olla vinha perä. Luulo ei ole tiedon väärti.

HS-gallupin tulos vastaa suurin piirtein odotuksiani. Kansalaiset antavat Ylen tiedonvälityksestä pääsääntöisesti myönteisen kuvan, jonka jaan. Useimmat maksavat Yle-veronsa valittamatta.

Kritiikin esittäjät haluaisivat ohjata Yleä suuntaan,  joka ei mielestäni tee yleisradiolle oikeutta. On tärkeää, että konservatiiviset tahot, jotka yrittävät hidastaa Ylen kehitystyötä tulevaisuuteen suuntautuvasti eivät saa tahtoaan lävitse. Onneksi Ylellä on vahva aktiivisista kansalaisista muodostuva näkemys puolellaan.

 

 

Paasikivi pienten valtioiden selviytymisen tulkkina

 

Politiikantutkija,  professori Osmo Apunen tunnettiin syvällisenä historian prosesseihin perehtyneenä tutkijana. Apusen teoksen  ”Paasikiven pitkä linja” (SKS Kirjat, 2023) johdanto-osuuden saatesanat, ”Saatteeksi”, on allekirjoitettu 30.9.2022 vain noin kuukautta ennen Apusen kuolemaa. Kirjaa selaillessani kiinnostus heräsi Paasikiven pohdintoihin, jotka koskivat pienten valtioiden selviytymistä kriisien keskellä sotien välisenä aikana. Juuri nuo asiat ovat tänäkin päivänä esillä, kun maailma on ajautunut suursodan, jos ei partaalle, niin kynnykselle. 

Kirja painottuu talvisodan aikaan ja talvisotaan johtaneisiin syihin sekä yleensä kiristyvään kansainvälispoliittiseen ilmapiiriin sodan alla. Kolmekymmentäluvulla demokratian harjoittelu  ajautui ongelmiin monissa maissa. Itse asiassa vain Englanti onnistui demokratian rakentamisessa. Ideologisesti virta vei noina aikoina oikealle.

Pohjoismainen orientaatio oli 1930-luvulla vahva suuntaus. Niinpä Suomi lähestyi Ruotsia. Venäläiset suhtautuivat epäluuloisesti pohjoismaiseen yhteistyöhön ja järjestivät provokaatioita. Tämän suuntauksen seurauksena J.K. Paasikivi siirtyi lähettilääksi Tukholmaan.

Paasikivi pohti yhdessä Svinhufvudin kanssa jo vuonna 1918, mistä Suomi saisi ulkopuolista tukea sodan mahdollisesti syttyessä. Nujerrettu Saksa ei tukea ensimmäisen maailmasodan jälkeen voinut tarjota. Ranska ja Englanti eivät olleet niin läheisiä, että olisivat tunteneet erityistä sympatiaa Suomea kohtaan. Myöskään Kansainliitto, ”pannukakku”,  ei apua pystynyt tarjoamaan. Yksinjäämisen murehtiminen oli kestoteema Paasikiven ja monien aikalaisten mielessä.

Ruotsille sama ongelma näyttäytyi siten,  että se ei halunnut jäädä suurvaltojen pelinappulaksi. Ruotsalaiset pelkäsivät ennen muuta Saksaa, kun taas Venäjältä ei odotettu erityisempää uhkaa. Paasikiven näkökulmasta Ruotsi aliarvioi Neuvostoliiton vaaraa. Paasikivi yhtyi Moskovan lähettiläs Aarno Yrjö-Koskisen näkemykseen, että Neuvostoliitto oli pysyvästi vastakkaisella kannalla kaikkien muiden kanssa.

Paasikiven tavoitteena oli saada ulkoministeriö jakamaan kanssaan pikkuvaltioiden yhteistoiminnan tarpeesta nousevat haasteet.

Tšekkoslovakian sodan alla tapahtunut silpominen alleviivasi Paasikiven näkemystä pienvaltiopolitiikasta. Hän sai kannalleen mm. pääministeri Cajanderin ja päätoimittaja Eljas Erkon.

Ruotsin asema vaihteli  pysyen kuitenkin vuosikymmeniä pääosin vakaana, koska Suomi, Norja  ja Tanska suojasivat sitä pitkään Ruotsin rauhanvuosikymmeninä. Venäjän roolina nähtiin laajenemispolitiikan jatkuminen. Suomen oli pysyttävä erillään suurvaltojen  blokeista ja yritettävä vakuuttaa muut puolueettomuudestaan. Venäjän laajenemispolitiikan kannalla oli erityisesti ruotsalainen valtiotieteilijä Rudolf Kjellen (1864-1922), jolta myös Paasikivi omaksui osia ajatteluunsa. Kjellen käytti ensimmäisenä käsitettä geopolitiikka.

Ruotsi noudatti ”huomaamattomuuden politiikkaa” (Kjellen) tai vaihtoehtoisesti yritti pitää yllä tasapainoa suurvaltojen välillä, mutta mitä pidemmälle 1800-luku eteni,  sitä otollisempi Ruotsi oli suurvaltojen kilpailun kohteena.

Paasikivi suhtautui Ruotsin politiikkaan kyynisesti painottaen, että ”luoja ei ollut suonut ruotsalaisille” sitä poliittista lahjakkuutta, jota olisi tarvittu niiden vuosisatojen aikana,  kun Ruotsi oli sodassa suurvaltojen kanssa. Ruotsalaisilla oli taipumusta ”rakastaa maailmaa sellaisena kuin sen pitäisi olla”.

Pienten valtioiden selviytymiskykyyn suhtauduttiin joko pessimistisesti tai sitten laimean optimistisesti, tämän mukaan pienten valtioiden kohtalo ei ollut ennalta määrätty.

Paasikivelle läheinen Yrjö-Koskinen taipui kannalle, että jos kuusi tai seitsemän suurvaltaa lyöttäytyy pieniä valtioita vastaan, ei niitä pelastanut kuin suurvaltakateus. Erityisesti Yrjö-Koskinen ajoi pienten yhteenliittymää (”pienten liittokunta”), jolla ne voisivat torjua suurten valtapyyteet. Sen korkeimpana asteena olisi keskinäinen solidaarisuus.

Kjellenin mukaan valtion tärkein ominaisuus, valta, jakoi valtiot geopoliittisesti pieniin ja isoihin. Syksyllä 1938 Paasikivi laskeskeli pyynnöstä laatimassaan muistiossa , että ”sään armoille” jääneiden pikkuvaltioiden määrä oli Euroopassa 21. Faktisesti ne joutuivat kuitenkin valvomaan etujaan  vahvempien ehdoilla.

Paasikivi sai valmiiksi pienvaltioiden muistionsa lokakuussa 1938. Hänen käytössään olleet valtioteoriat eivät sopineet sellaisenaan pienvaltioajattelun pohjaksi muutoin kuin muokattuna.  Muistio pohjautui realiteettiin neljän suurvallan (Englanti, Saksa, Ranska, Italia) suhteista. Neuvostoliittoa Paasikivi ei laskenut suurvallaksi.  Paasikivi kiinnitti huomiota, miten pienet valtiot sivuutettiin kansainvälisen politiikan tarkastelussa. Oltiin suurvaltakeskeisiä.

Suurvaltoihin nähden 21  erillistä pientä valtiota ovat alakynnessä. Ne eivät tehneet suurvaltapolitiikkaa vaan olivat sen kohteena. Yhdessä ne sen sijaan muodostaisivat riittävän vastavoiman, joka tapauksessa merkittävän geopoliittisen voiman. Lisäehdoksi Paasikivi asettaa aiemmin mainitun pienten valtioiden ”huomaamattomuuden politiikan”. Käytännössä Paasikivi liene tarkoittanut sitä, että pienvaltioiden tuli ”ymmärtää” suurvaltojen toiminnan logiikkaa ja hyväksyä se soveltuvin osin otettavaksi huomioon politiikassaan.

Paasikivi toteaa , että viime kädessä pienten asema on kansainvälisen järjestyksen varassa. Asiat,  joihin voi vedota ovat kansojen itsemääräämisoikeus ja moraalinen tuki yleisen mielipiteen kannustamana. Kuitenkin aseellinen voima on viimekätinen turva, Paasikivi myöntää. Pienten valtioiden kohtalosta toisen maailmansodan alla on esimerkkinä Tšekkoslovakia. Se ajautui itsenäisyyden menettämiseen kansallisuusperiaatteen kestämättömän pohjan vuoksi (ns. sudeettialueet). Tšekkoslovakia pysyi koossa vain suurvaltojen voimasuhteiden varassa, ei Versaillesin rauhansopimuksen varassa. Kun Saksa nousi 1930-luvulla, katosi Tšekkoslovakialta olemassaolon oikeutus.

Tässä astuu paasikiveläinen ajattelu mukaan,  kun hän näkee sovun välineenä pienen ja suuren välisen yhteistyön. Sitten on vielä yksi keino: hengen myyminen niin kalliilla kuin mahdollista. Sellaistakin pohdintaa oli ilmassa, että pitäisikö antaa periksi, luopua vastarinnasta ja odottaa parempia aikoja (vrt. Tanskan menettely sodan aikana).

Paasikiven muistiossa yhtenä ajatuksena oli alueellisten (pien)valtioiden puolustusyhteenliittymien perustaminen. Paasikiven ohjelma edusti Suomen eduista lähtevää liittymistä suurempaan kokonaisuuteen. Paasikivi mielsi myös Kansainliiton paikaksi, jossa voitiin harjoittaa pienten valtioiden etujen mukaista politiikkaa.

Käytäntö kuitenkin johti 1930-luvulla siihen, että Saksa ja Neuvostoliitto mustasukkaisesti valvoivat etujensa toteutumista Suomessa tai ainakin vaativat täyttä puolueettomuutta suhtautumisessa vastapuolen pyyntöihin. Huomaamattomuuden politiikan noudattaminen näissä olosuhteissa oli haastavaa.

Ulkomaiset diplomaattikollegat suhtautuivatkohteliaan myötätuntoisesti tai epäillen Paasikiven muistiossa esitettyihin asioihin, ja Suomessa muistio jäi silloin akuutin Ahvenanmaan demilitarisointikysymyksen varjoon.

Pian Paasikiven muistion teemat jäivät sotaoloissa Saksan armeijan haltuunotoille, elintilakysymykselle ja keskitysleireille alisteisiksi. Itse asiassa pienet kansat maksoivat hyvää tarkoittavien sääntöjen kautta asioihin vaikuttamisen hintana riippumaattomuutensa ja kenties olemassaolonsa vaarantumisen. Suuret tekivät pienille niin kuin halusivat voimansa tunnossa.

Westfalenin (rauhan) tasapainopolitiikka unohdettiin, tilalle astuivat viidakon lait ja suden moraali: ihminen on susi toiselle ihmiselle. Euroopan politiikka vajosi Thomas Hobbesin kuvaamaan luonnontilaan. Kun kaikki päättyi, raunioiden keskeltä huudettiin: ”ei koskaan enää sotaa”.

Entä mitkä säännöt vallitsevat tänä päivänä? Westfalenin tasapainopolitiikka on korvautumassa moninapaisuudella suurvaltojen kilpajuoksussa. Jos ei toisessa maailmansodassa noudatettu moraaliperiaatteita, niin ei edistystä tähänkään  päivään mennessä ole tapahtunut. Päinvastoin etupiirit ovat jälleen palaamassa ja sodankäyntimenetelmissä kaikki tuntuu sallitulta.

Jääkö Paasikiven pienvaltiopolitiikasta mitään käteen? Paasikivi tuntui hyväksyvän Kjellenin ”huomaamattomuuden politiikan” tavoitteeksi, kun taas esimerkiksi Urho Kekkosen aikana voitti alaa ”aktiivinen puolueettomuuspolitiikka”. Suomi siis pyrki vaikuttamaan omalla aktiivisella rauhantyöhön panostamisellaan myös omaan turvallisuuteensa.

Nykyaikaan siirryttäessä pienvaltiopolitiikan jatkeena voidaan nähdä Pohjolan valtioiden Nato-yhteistyö sotilasliiton sisällä ja kytkentä Baltian maihin.

Mutta kierrokset kiihtyvät…..

Aktiivinen puolueettomuuspolitiikka on kauan sitten hautautunut uusien doktriinien alle. Nyt puhutaan aktiivisesta liittoutumispolitiikasta ja jopa Suomen luomasta sotilaallisesta pelotteesta (!). Ollaan huolestuneita ydinaseiden merkityksen kasvusta geopoliittisesti samaan aikaan kun iloitaan pääsystä Naton ydinasepuolustuksen piiriin. Tavoitteena näyttää olevan tila, jossa Moskova eksistentiaalisesti pelkää….

Onneksi presidentti Niinistö on puuttunut kriittisesti ydinaseiden sijoittamiseen Suomen alueelle.

Onko Suomi enää ollenkaan pienvaltio? Tuskinpa enää ainakaan paasikiveläisessä merkityksessä. Entä onko Suomi pieni suurvalta Naton suojissa? Vai onko se lännettymisineen haukannut liian suuren poliittisen palan nieltäväksi? Onko Suomi unohtamassa paasikiveläisen varovaisuuden ja syöksymässä seikkailupolitiikkaan?

Paasikiven pienvaltiopolitiikka (yhteistyö pienvaltioiden kesken) on epämääräisenä hukkunut erilaisten liittoutumien mereen. Nuo liittoutumat ovat paperilla pitäviä,  mutta käytännössä tilkkutäkkimäisiä (EU, Nato esimerkiksi) ja reikäisiä verkostoja.

Paasikiven pienvaltioproblematiikan ytimessä oli yksinjäämisen pelko, joka maanpuolustuksen näkökulmasta on merkittävä uhkatekijä. Mutta ajat, ne muuttuvat!  Nyt tilanne on kääntynyt ympäri: jää vaikutelma, että Suomea suorastaan kositaan mukaan läntisiin yhteistyöpyrintöihin sen oletetun sotilaallisen vahvuuden takia.  Ja innokkaimmat näyttävät – kiistämättömien kaupankäynnin kasvavien hyötyjen lisäksi - olevan herkkiä ottamaan sotilaallisia vastuita paljon laajemmin kuin Suomen edut sanelevat.

Monet ovat ajatelleet Nato-prosessin päättyneen sopimuksen ratifiointiin, mutta ”huomenlahjana” Suomi-neidolle tarjotaan ”etuja”,  joiden strategista merkitystä ei ainakaan laajemmin ole pohdittu. Puheet EU:n strategisesta autonomiasta (kilpailukyvyn lisäämisestä) ja Nato-jäsenyyden mukanaan tuomista lisäkustannuksista (maksuosuudet, aseistuksen hankintakustannukset) ovat asioita, jotka hiljaa vieritetään päätettäväksemme ylikansallisina hankkeina. Ne eivät lisänne pienten valtioiden ”paasikiveläistä yhteistyötä” vaan vankistanevat pikemminkin suurvaltojen asemaa.

Turvallisuuspolitiikan uudet askelmerkit

 

 Suomen turvallisuuspolitiikka on muuttunut pysyvästi näkyvissä olevan tulevaisuuden ajaksi. Tästä oltaneen hyvin pitkälle yhtä mieltä. Eri asia on sitten se, kuinka suopeasti muutokseen suhtaudutaan. Olen ”suosittanut” itselleni kriittistä suhtautumista Natoon, vaikka toisaalta olen hyväksynyt muutoksen vakiintuvana turvallisuuspoliittisena  ratkaisuna. Kriittisyys on tässäkin asiassa viisauden alku.

Harva viittaa enää Venäjään (tai Neuvostoliittoon) kylmän sodan kaksinapaisen maailman toisena osapuolena.  Kuitenkin sen merkitys aikanaan oli pysyväluontoiseksi katsottu historiallinen olosuhde. Se,  miksi kaksinapainen maailma menetti merkitystään - Suomi puolueettomuudessaan sen osana - on oma pitkä tarinansa,  johon viittaan tässä vain lyhyesti. Suomen asemaan vaikutti moni muukin asia kuin jokapäiväinen Neuvostoliiton miehittämisen pelko. Itse en kokenut tilannetta tällaiseksi. Elettiin kylläkin osana silloista jännittynyttä maailmantilannetta - jonka ”rikkoi” aika ajoin liennytys - mutta tulkintani mukaan silloista olosuhdetta ei nähty sysimustana. Väitän, että vasta nyt jälkikäteen on elvytetty tämä pelko,  joka projisoitiin silloin alituisesti läsnäolevaksi. Tietenkin tätä pelkoa on käytetty osana länsisuuntautumisen perustetta: ”enää ei  tarvitse pelätä”.

Suomen aseistaminen on osa tätä uutta puolustusta tai lännen rintamaa. Samaan aikaan Venäjän mahtiasema on romahtamassa ainakin toistaiseksi. Lännen ylivoima ilmenee etevämmyytenä ympäristöön verrattuna. Rohkenisiko kukaan kyseenalaistaa tämän toivemaailman?

Suomen tietynlainen arkuus Venäjä-suhteissa on tulkittu ylivarovaisuudeksi eli suomettuneisuuden osoitukseksi. Kuitenkin asia voidaan perustellusti nähdä myös niin, että Venäjä-suhteissa vältetään vastakkainasettelua - ei pelosta johtuen – vaan järkisyistä. Suomettumisen kiistattomista ylilyönneistä huolimatta varsinkin Paasikiven idän suhteet noudattivat järkevää  pidättäytymistä naapurin ärsyttämisestä. Venäjän nykyiset toimet ovat vieneet pohjan tällaiselta naapuruudelta.

Suomi tuskin voi suhtautumisellaan vaikuttaa itäisen naapurin yhteiskuntajärjestelmään oleellisella tavalla. Siispä provosoinnin välttäminen on kaiken a ja o. Suhteiden järjestämiseksi on useita versioita, joista voisin mainita saksalaisen ”Wandel durch Handel”-ajattelun, jolla tarkoitetaan mahdollisen uhkaajan sitomista kaupan avulla rauhanomaiseen kehitykseen. Soveltuvin osin Suomikin noudatti tätä periaatetta. Toisaalta Ukrainan sodan yhteydessä - Venäjää koskien - tämä koettiin naiiviksi luuloksi pitää yllä suhteita.

Monien suomalaisten tuntema ylpeys armeijan erinomaisesta aseistuksesta ei saisi peittää alleen sitä, että  puolustus ja turvallisuus muodostavat yhden huomattavan menoerän – toki elintärkeän sellaisen – mutta sen ei saisi olla suhteeton muihin oleellisiin budjettimenoihin. Siispä suu säkkiä myöten myös aseistuksen osalta!  

Roman Schatz kirjoittaa Maaseudun tulevaisuuden (N:o 4 /2023) kolumnissaan, että Suomen varustelumenot kasvoivat viime vuonna nopeammin kuin missään muussa Länsi-Euroopan maassa, 36 prosenttia. Ja tänä vuonna ne kasvavat jälleen viidenneksellä. Schatz mainitsee ohimennen, että Suomessa voi sodan syttyessä vetäytyä kakkosasuntoon (kesämökille), joita Suomessa on eniten maailmassa, yli puoli miljoonaa. Ohje kuuluu siis: kriisin tai konfliktin uhatessa, hajaantukaa!

Tuleva pääministeri Orpo on rajannut turvallisuusindeksit hallituskauden leikkaustarpeiden ulkopuolelle koulutuksen ja eläkeindeksien  lisäksi. Niinpä panostukset aseisiin tulevat jatkumaan Schatzin viitoittamaa tietä, samoin Ukrainan aseellinen avustaminen.

Olemmeko kohta hampaisiin saakka aseistautuneita? Kuka heittää ensimmäisen kiven arvostellakseen asevarustelumenoja?

Ukrainan sodan myötä Venäjä on irrottautunut tolkullisesta politiikasta ja kiirehtinyt harjoittamaan aggressiivista ”rajattomien rajojen” politiikkaa Russkij mir -oppia lainatakseni. Onko Venäjä menetetty rakentavasta Eurooppa-yhteydestä vuosiksi tai jopa vuosikymmeniksi?

Ukrainan sota on kiihdyttänyt varustautumista paitsi pienten niin myös keskisuurten valtioiden osalta. Konkretisoidakseni kehitystä otan esimerkiksi oman varusmiespalveluni 45 vuotta sitten. Silloin merkittävimmät ilmatorjunta-aseet olivat venäläisiä Sergei it-tykkejä ja (silloin) sveitsiläisiä Oerlikon it-tykkejä. Kuinka ollakaan, nyt saan lukea lehdistä, että nuo samat tykit ovat edelleen yhtenä osana ilmapuolustuksen perusrakennetta. Tietenkin aseisiin on tehty päivityksiä ja kaluston liikkuvuutta on parannettu, mutta hämmentävästi it-tykistö on varsin konservatiivinen aselaji. Sergeit ovat mukana Suomen aseavussa Ukrainalle. 

:::::::::::::::::::::::::::

Suomessa on poliitikko- ja ammattisotilaspiireissä mietitty paljonkin sitä, minkä roolin Suomi ottaa Natossa tai mikä rooli sille Natossa annetaan.

Voi olla,  että Nato-liittoutumista on hankalaa hahmottaa,  koska puolueettomuudella/sotilaallisella liittoutumattomuudella on niin pitkä historia. Se ulottuu pidemmälle historiaan kuin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan.

Suomesta tulee joka tapauksessa osa Nato-Skandinaviaa (ja laajemminkin, sillä Suomen velvoitteeksi tulee tavalla tai toisella yhdessä Norjan ja Ruotsin kanssa suojata Naton sivustaa ulottuen Baltiasta arktiselle alueelle), joka lisännee sekä Pohjolan että Suomen painoarvoa Natossa, mutta samalla joudutaan ottamaan kantaa kiistoihin, jotka tapahtuvat lännen ja idän välillä kaikkialla maailmassa.

Entä miten suhtaudutaan suomettumisen mahdollisesti korvaavaan lännettymiseen (länsiorientaatio, joka saattaa kaventaa poliittista liikkumatilaa). Onko todettava iso naapuri, Venäjä ”menetettynä” valtiosuhteena, kuten Timo Vihavainen näkee tapahtuneen?  

Ensi-innostuksessa vallinnee suuri Nato-odotus, eräänlainen Nato-euforia. Tuoretta suhdetta ei hyväksytä ikävän spekulaation kohteeksi. Nato on maaryhmä,  jossa olemme ”ansaitsemassamme seurassa”, ja joka tehokkaasti torjuu uhkakuvat ja uhkat. Naton viides artikla on turvalauseke, joka pitää huolta siitä, että yhteisvoimin torjutaan mahdollinen vihollinen. Tätä tukee suunnitelma, jossa Yhdysvalloilla olisi omat asevarastot Suomessa ja Ruotsissa. Mutta säilyykö  suhtautuminen kaikkeen tähän ”läntiseen asevelihenkisyyteen” yhtä suopeana ja auvoisena kuin nyt?

Minulla on kuitenkin vahva kuva, että enemmistö isänmaallisista suomalaisista suhtautuu rationaalisesti sotilaalliseen liittoutumiseen ja kannattaa maltillista kasvua sotilasmenoihin, sillä osallistuminen Naton hallintoon ja sotilaalliseen yhteistoimintaan käy rahapussin päälle.

Se vaara tietenkin on, että kun päästään yhteen etappiin eli esimerkiksi Nato-sopimuksiin Suomen ja Ruotsin kanssa niin kuvitellaan yhden historian vaiheen loppuvan. Tosiasiassa näiden maiden on yhdessä muiden kanssa sovittauduttava vallitsevaan suurvaltakilpailuun. Suomi ja Ruotsi eivät pysty kuin pieneltä osin asettamaan ehtoja maailmanpolitiikassa. Ne hyppäävät liikkuvaan junaan. Naton suuri haaste on riitaisa moniäänisyys verrattuna Yhdysvaltoihin (varauksin) ja Kiinaan. Muilta osin, sanokaamme koskien BRICS-maita, ei ole odotettavissa paradigman muutoksia.

Keskeiset toimijat suurvaltastrategian muotoutumisessa ovat USA, Kiina, Venäjä ja Nato. Tässä yhtälössä Venäjä on aggressiivinen taho (”rajattomuus”, ”ikuinen sota”), Kiina ajaa ”kiinalaista rauhaa” eli omia strategisia etujaan kaikkialla maailmassa, mutta erityisesti Tyynenmeren reuna-alueilla, USA - vanha tukikohtaimperialismin maailmanvalta - käy torjuntataistelua nousevia voimakeskittymiä vastaan. Kiina ja Venäjä ovat julistaneet sen  päävastustajakseen.  Voima- ja liittosuhteet muotoutuvat sen mukaan, kun tavoitteiden samansuuntaisuutta löytyy.

Mikä osa Suomella on uudessa strategisessa yhtälössä. Omaksuuko se aloitteentekijän roolin, reagoijan roolin, sopeutujan roolin vai jonkin muun roolin? Entä onko tuo rooli valittavissa osana EU:ta ja Natoa? Halutaanko yleensäkään profiloitua? Suomi on kuitenkin pieni toimija kokonaisuudessa,  jossa suurvallat  ajavat omaa etuaan.  Suomi voi toki suurentaa rooliaan omilla vahvuuksillaan ja liittoutumalla muiden Pohjoismaiden kanssa muodostaen oman painostusryhmän sotilasliiton sisälle.

Kuten edellä todettiin, Naton viidennestä artiklasta on luotu väitetysti pitävä suojamuuri ympärillemme. Tosiasiassa laajan sodan syttyessä useimmat jäsenvaltiot tarvitsevat joukkonsa oman maan suojaksi. Syntyvä epätasapainotilanne voidaan tasapainottaa omien puolustusvoimien vahvuuksilla.

 

 

Avasivatko hipit oven tulevaisuuteen?

 

 

Ylen Areenan podcasteissa on nähtävissä Kaliforniaa käsittelevä podcast ”Kaikki Kaliforniasta”. Ohjelmasarjassa on 12 osaa ja sen toimittavat Jussi Heikelä ja Särre (Miika Särmäkari). Sarjan osa kaksi on nimetty ”Hipit näkivät tulevaisuuteen”. Haastateltavana on rap-artisti Paleface. Rajaan käsittelyni koskemaan ohjelmasarjan osaa kaksi.

Kaliforniaan uudisasukkaista ja onnenonkijoita alkoi kerääntyä 1800-luvun puolessa välissä. Tarvittiin syy asuttamiseen ja syyksi kelpasivat verrattomasti kultahiput, joita löytyi maaperästä. Mutta me hyppäämme näiden vaiheiden yli.

Kultakuume vei uudisasukkaat länteen, aina Tyynen valtameren rannikolle saakka. Hippiliike edustaa monessa suhteessa vastavoimaa kultakuumeen ajamaa mammonan tavoittelua kohtaan.

Jakson esittelyteksti alkaa komeasti luonnehdinnalla ”ensimmäistä kertaa länsimaalaisuuden historiassa nuoriso keksi itsensä ja alkoi erottua vanhemmasta sukupolvesta 1960-luvun San Franciscossa”. Eiköhän tämä ole liioittelua. Minusta ensimmäinen todellinen nuorisokulttuuriaikakausi oli 1950-luvun rock and roll  -aikakausi, joka tunnusomaisesti poikkesi  esimerkiksi swing-kauden nuorten aikuisten nuorisokulttuurimuodista. Rock and roll jos mikä poikkesi vallitsevasta kaksinaismoralistisesta ilmapiiristä asettuen vastahankaan vanhempia kohtaan. Toki ”aikuiset” vesittivät rock and rollinkin ennen kuin siitä tuli nuorison klassista valtavirtaa.

Seuraavassa luonnehdin hippikulttuuria lähinnä oman kiinnostukseni pohjalta.

Esimerkiksi minulle hippiliike avautui ehkäpä kapea-alaisesti musiikin kautta, mikä ei ole yllättävää tuiki tavallisen suomalaisen kirkonkylän pojan jähmeässä ympäristössä. Koreita vaatteita en pistänyt päälleni. Olin enemmänkin mieleltäni hiljainen introvertti (hippi)musiikin rakastaja.

Johdannon jatkossa todetaan, että ”vaikka kukkaislasten perintö vaipui vuosikymmeniksi unholaan, hippi-innovaatiot ja elämänkatsomus ovat yhtäkkiä nykymaailman megatrendejä”. Mihin unholaan?  Mielestäni hippiliike läpimurron jälkeen on pysynyt suhteellisen vakaana historiallisena taustailmiönä. Sen vaikutus on pienempi kuin mitä siitä suurimmillaan kuviteltiin ja suurempi kuin mitä siitä vähättelijät ovat sanoneet. Entä onko hippifilosofian tuotteista megatrendeiksi? Yritetäänpä tutkia.

Ihmisiä alkoi kerääntyä yhä suurempia määriä yhteen yhteisen asian puolesta, jota edustivat ”rauha ja rakkaus”. Viime vaiheessa Woodstockiin kerääntyi rockmusiikkifestivaalien suurin yleisö aivan 1960-luvun lopulla (15-18.8. 1969). Se oli monille hippiliikkeen lopullisen yhteiskunnallisen hyväksyttävyyden voitto, mutta todellisuudessa elettiin liikkeen joutsenlaulun aikaa. Vallankumoukset – lukuun ottamatta pientä aktiivien joukkoa - tahtovat olla lyhytkestoisia.

::::::::::::::::::::::::::::::

Ohjelmassa syystäkin ihmetellään, miksi Yhdysvaltain yksi osavaltio voi vaikuttaa niin ratkaisevasti koko läntisen maailman uutta luovaan ajatteluun?  ”Kukkia hiuksissaan”, ”Flower Power”, mistä nuo nyt niin tutut sanonnat ilmestyivät? Yksi virstanpylväs on tietenkin suhteellisen tuntemattoman laulajapojan Scott McKenzien (k. 2012) laulu ”San Francisco, (Be sure to wear some flowers in your hair)”, joka julkaistiin hippiliikkeen kukkeimpana vuotena keväällä 1967. Sille saatettiin aikoinaan hiukan naurahtaa, että olipa kaverilla mäihä, kun levytti tämän John Phillipsin (ei kuitenkaan koko The Mamas and the Papas -yhtyeen, kuten podcastin juonnossa virheellisesti sanotaan) kappaleen, josta tuli koko hippiliikkeen tunnusmelodia. Väitetään, että sitä olisi myyty 7 miljoonaa kappaletta. Niin tai näin,  se läpäisi kaikki musiikkimarkkinat lännessä.

Nyt tuo kappaleen sanoitus kuulostaa juuri oikeankokoiselta hippiliikettä symboloivalta ”julistavalta” sanomalta:

There´s a whole generation

with a new explanation

People in motion,  people in motion

Homot ja hipsterit seurasivat hippien perässä. Palefacella on selitys, miksi uudet asiat löivät läpi juuri Kaliforniassa. Paleface: ilmasto, yliopistojen sijainti, vastakulttuurin läpilyönti, valmis pohja arvoliberalismille, seksuaalinen vapautuminen, huumausaineet (kannabis, LSD), sodanvastaisuus. Ehkäpä juuri nämä höystettynä rock-musiikilla.

Koska rockmusiikki merkitsi minulle keskeistä osaa hippikulttuurissa, painotan tässä musiikin merkitystä ehkä jopa yli sen todellisen  huomionarvon. Hippikulttuurin musiikki ponnisti folkmusiikista ja psykedeliasta. San Franciscon Haight-Ashburyn kaupunginosa oli hippimusiikin hautomo. Kaikkein hipeimpiä yhtyeitä olivat Grateful Dead, Jefferson Airplane ja Big Brother and the Holding Company (laulusolistina Janis Joplin). Jeffferson  Airplanen ikimuistettavat kappaleet ovat ”White Rabbit” ja ”Somebody to Love” ja Janis Joplinin vastaavasti järisyttävä ”Ball and Chain” sekä rokkaava ”Move Over” tai vaikkapa Janisin versio ”Summertimesta”.  

Myös Jimi Hendrix sai vahvoja vaikutteita hippikulttuurista. Merkittävin yksittäinen alkuvaiheen tapahtuma oli Montereyn musiikkifestivaali (Monterey Pop, 1967) Kaliforniassa. Jimi Hendrixin ja Janis Joplinin läpimurrot tapahtuivat ikimuistettavasti  juuri Montereyssa. D.A. Pennebaker tallensi kamerallaan tapahtuman historiaan.

Hippien yhteisön ympärille kerääntyi myös pimeitä voimia, joista tunnetuimpia oli Charles Mansonin kultti. Hippeys perustui aluksi nuoruuden ylistykseen. Sen iskulauseita oli: ”Älä luota kehenkään yli 30-vuotiaaseen”. Mutta aika aikaansa kutakin. Mitenkään pysyviltä tällaiset arvot eivät tietenkään kuullosta. Me kaikki nuoruuden ylistäjät ikäännyimme. Olemme nähneet monet deekiksellä olevat vanhat hipit, joilla parhaat päivät ovat kaukana takana päin.

::::::::::::::::::::::::::::::

Mitä hipeistä on jäänyt elämään? Ei varmaankaan mitään kokonaisfilosofiaa. Pikemminkin hippiaatteet ovat sulautuneet muiden ajassa liikkuvien aatteiden kanssa yhteen. Näistä voisi mainita seuraavat: luontosuhde, ruokavaliot (kasvispainotteisuus), sodanvastaisuus, seksuaalinen moninaisuus, seksuaalinen vapautuneisuus,  homokulttuurin vapautuminen, vapaa rakkaus, psykedelien käyttö hoidon välinenä, idän mystiikka ym.  Monet näistä muodostavat keskenään ristiriitaisia viestejä, mutta tuskinpa kovin moni odottaa maailman muuttumista selkeämmäksi.

Hipit näkivät tulevaisuuteen? Ehkä väite pitää ainakin osin paikkansa. Hipit tarjosivat keskustelupuheenvuoron,  jonka avulla läntinen maailma toisaalta avautui, mutta ehkä osaltaan oli myös  jakamassa ihmisiä meihin ja muihin. Ehkäpä on yhdyttävä Palefacen arvioon hippien sisäänpäin kääntyneisyydestä. On siis käynyt, kuten monille muillekin omaa ainutlaatuisuutta ja erinomaisuutta korostaville yhteisöille.

Mitä mieltä podcastista?

Podcastissa kiirehditään asiasta toiseen hengähtämättä välillä ja antautumatta pidempään (ja syvällisempään) mielipiteiden vaihtoon, joka ohjelmassa johti kursoriseen asioiden läpikäyntiin. Joihinkin teemoihin olisi voitu keskittyä pitkäjänteisemmin.

Yleisradio jälleen poliittisten toimijoiden mankelissa

 

 Jälleen kerran eduskuntavaalien ollessa juuri takana päin nostetaan hallitusohjelmaan liittyen esille Ylen ohjelmien ”puolueellisuus”.

Ensin kerron hieman omasta Ylen ohjelmien kulutuksestani.

Henkilökohtaisella tasolla olen pyrkinyt hyödyntämään TV-sisältötuotannon ja tekniikan kehittymistä kulloinkin meneillään olevan vaiheen mukaan. Niinpä nykyisin katson Yleä lähes pelkästään netin kautta. On normaalia, että kirjoitan näitä blogikirjoituksia TV:n ja netin ollessa ”käden ulottuvilla” (näytön alareunaan pudotettuna). Nostan käyttämäni välineet (esimerkiksi tekstinkäsittelyn, netin, TV 1:n, TV 2:n, Teeman, FEMin) ”ylös” kunkin vuorollaan tarpeen mukaan tai jaan näytön parin ohjelmalähteen välillä.

Vielä toteaisin, että Ylen Areena on katsomiskokemuksen siirtäjänä omaa luokkaansa.

Muiden kanavien lähinnä viihdeohjelmia ja uutisia seuraan satunnaisesti sen havainnoimiseksi, missä mennään. Olen pitänyt Yleisradiota tärkeimpänä objektiivisen (tai objektiivisuuteen pyrkivänä) tiedon lähettämisväylänä, en sen takia, että se olisi virheetön,  vaan sen takia, että Yle selviää hyvin siihen kohdistuvasta tasapuolisuuden vaatimuksesta.

Toki kymmenien vuosien kokemuksella  näen silloin tällöin ”läpi” jonkun ajankohtaisohjelmien toimittajan subjektiivisuuden tai asenteellisuuden, mutta harvemmin näin tapahtuu.

Miksi meillä ei saisi olla vahvaa Yleisradiota? Nyt tuntuu siltä, että kun printtimedia aivan muista syistä – digitaalisuuden edetessä – on vaikeuksissa, niin siitä syytetään Yleä (Hesari putoaa postilaatikkooni paperisena, kuten on tehnyt kymmeniä vuosia). Median ansaintalogiikka on vaikeutunut eikä minulla ole pienintäkään haluan heikentää printtimedian vaikutusvaltaa tai taloutta, mutta eri asia on, miten paperilehtien tai niiden nettiversioiden asemaa parannetaan. Ei kai niin, että heikennetään sähköistä kilpailijaa?

Ylen toiminta muodostaa vastapainon printtimedian keskittymiselle. Tarvitaan riippumaton sähköinen väline, jota eivät ohjaa puoluepoliittiset tai omistuspohjaan liittyvät kaupalliset tarkoitusperät. Epäilen,  että kaipuu puoluelehdistöön (”puoluenettiin”) on edelleen kova,  koska silloin voi julkaista omille kannattajille niin yksipuolista uutisvirtaa kuin halutaan. Eivätköhän puoluelehdet edusta kuitenkin katoavaa kansanperinnettä.

Perussuomalaiset ovat nostaneet yhdeksi vaaleissa saamansa mandaatin kärkitavoitteeksi Ylen toiminnan rajaamisen ja kahlehtimisen. Dosentti Heikki Hellmanin mukaan tämänkertainen keskustelu liittyy laajemmin yleismaailmalliseen valtavirtajournalismin vastaiseen liikehdintään.  Perussuomalaiset ovat päätyneet kannalle, jonka mukaan perinteinen journalismi ei palvele heidän etujaan. Miten paljastavaa: syytetään ensin vastustajaa (Yleä) epäoikeudenmukaisesta viestinnästä ja sitten keskitytään netin kautta tyrkytettävään omaan retoriikkaan, jonka valvonta on hyvin ohutta.

Netin vallankumous on ymmärretty väärin. Ei varmaankaan ollut tarkoitus, että siitä tulee ideologioiden taistelutanner.

Suomessa on ollut vakiintunut tapa, jonka mukaan Yleisradiota koskevista asioista päätetään parlamentaarisesti. Se on hyvä lähtökohta. Tietysti tämä kaikki liittyy vaalikentillä esitettyihin lupauksiin, joita nyt sitten yritetään lunastaa hallitusohjelmassa. Kysymys on luonnollisesti muistakin teemoista kuin vihanpurkauksista  Yleisradiota kohtaan.

Pahan merkit ovat ilmassa, kun perussuomalaisten edustajat ovat sortuneet alatyylisiin ilmaisuihin mahdollisia hallituskumppaneitaan kohtaan. Eikö asian pitänyt olla niin, että RKP toimii  - muutoin niin ohuen - hallituspuolueiden enemmistön vahvistajana eikä Timo Soinin aikoinaan määrittämänä ”sirpalepuolueena”. Vanhat merkit alkavat olla ilmassa: eripura on vaanimassa hallitusrauhaa.

Kansanedustaja Sebastian Tynkkynen kyseli retorisesti,  mitkä TV-kanavat eivät ole ”ihmisten mielestä välttämättömiä”. Vähän mielikuvitusta käyttämällä sanailun kohteeksi paljastuisi ehkä ruotsinkielinen ohjelmatarjonta.

Viestintäpolitiikan  tutkija Marko Ala-Fossi vihjaa, että yleisradion rahoitusta halutaan leikata ideologisista syistä. Tynkkynen on ilmoittanut haluavansa puuttua myös Ylen sisällöntuotantoon (minkä hän sittemmin on kieltänyt). Orpo suoristanee tulevan hallituksen rivit nuhtelulla – ainakin toistaiseksi.

Sama peli näyttää jatkuvan kuin Sipilän pääministerikaudella perussuomalaisten koetellessa muiden  (tulevien) hallituspuolueiden hermojen kestävyyttä. Jos jätetään Ylen tarkemmat sisällöntuotantohaasteet hieman sivummalle, ei konkreettisia säästökohteita ole vielä esitetty. Omasta puolestani suhtaudun hyvin kriittisesti leikkauksiin, joita varmasti pyritään tekemään. Mitä siis on tapahtumassa? Sebastian Tynkkysen mukaan kritiikillä pyritään vaikuttamaan ensisijaisesti ”ylemmän tason keskusteluun Ylen tehtävistä”. Mitkä ovat sitten Ylen julkisen palvelun tehtävät? Yle vastaa: tieto, sivistys tai viihde kiinnostuksen mukaan +  demokratian ja kulttuurin vahvistaminen sekä viestinnän moniarvoisuuden turvaaminen.

Kriitikoille pitäisi esittää kysymys, mihin edellä olevista tehtävistä pitäisi puuttua kriittisesti?

Epäselväksi minulle on jäänyt, miltä osin vastenmielisyys sittenkin koskee - päinvastaista väitteistä huolimatta - ”journalistisia sisältöjä”, kuten  esimerkiksi Ylen viihdetuotantoa ja ulkomaisia viihdeostoja. En itsekään pääsääntöisesti seuraa näitä tuotantoja, mutta en myöskään pudottaisi niitä pois Ylen tarjonnasta.

Tavallinen katsoja lähestyy Yleä - muun ohella ja usein aivan erityisesti - viihdenäkökulmasta. Tehokas tapa heikentää Ylen toimintaa on kehittää keinot,  jolla suositut ohjelmat siirretään pois Ylen tarjonnasta. Niitä ei kuitenkaan missään tapauksessa saa sivuuttaa vaan  ne toimivat katsojamagneetteina tuoden Ylelle sen tarvitsemia (uusia) katsojakuntia. Eletään ja annetaan toistenkin elää!

Jos ja kun tässä Ylen vastustajien ”supistavan ohjelmatarjonnan mallissa” epäonnistutaan,  voidaan kehittää toinen väylä Ylen tarjonnan ohentamiseksi. Se tapahtuu rahoitusta heikentämällä,  joka on yhtä  kalsea lähestymistapa kuin puuttuminen Ylen tehtäväsisältöihin.

Heikki Hellman arvioi, että nimetään parlamentaarinen työryhmä miettimään yleisradion rahoituskysymyksiä. Erimielisyyksiä lienee tiedossa. Tarjotaanko ratkaisuksi  Yle-indeksin korotuksen jäädyttämistä?

Mielestäni Ylen tärkein tehtävä on disinformaation torjunta näinä vaikeina aikoina ja oikean,  luotettavan ja kriittisen tiedon lähteille opastaminen, joka sisältää tehokkaan tulpan yksipuolisen informaation tuottamista vastaan.

Mielestäni Ylen ohjelmatarjonnan pitää olla laajaa ja sisältää esimerkiksi dokumentteja, draamaa, urheilua, elokuvia ja myös korkeatasoista viihdettä yhteiskunnallisten teemojen lisäksi. Erityisesti huomattavien urheilutapahtumien välittäminen Ylen kanavilta on välttämätöntä. Sen sijaan joidenkin heppoisten sarjafilmien ja tosi-TV-ohjelmien ym. vastaavien välittämisestä Ylen kanavilla voidaan yksittäistapauksina keskustella.

Yleen luottaa tutkimusten (Reuters-instituutti) mukaan 84 prosenttia suomalaisista, yhdeksän prosentin ollessa toista mieltä. Näyttää siltä,  että veroja halutaan mieluummin maksaa kuin katsella loputonta mainostulvaa.

Yleisradion puolueettomuus on herkeämättömän huomion kohteena. Perussuomalaiset ovat ideologisesti Yleä vastaan oletuksenomaisesti: he katsovat, että Yle painaa sitä puolueena alas. Ylen entinen kirjeenvaihtaja, kokoomuksen Pertti Salolainen näkee asian toisin: mikään muu tiedotusväline  ei huomioi niin paljon perussuomalaisia kuin Yle. Tässä voi olla vinha perä.

Kokoomuksen entisenä puheenjohtajana ja toimittajana Pertti Salolainen vastustaa esitettyjä suuria leikkauksia. Nykyajan sekava poliittinen tilanne tekee Ylen luontoisen  kanavan välttämättömäksi. Myös liikenne- ja viestintäministeri Timo Harakka hämmästelee leikkauspuheita erityisesti kriisiaikoina. Harakka pitää sopeutustoimia ideologisin perustein suunniteltuina.

Yleisradiovero edustaa niitä veroja, joita pidän perusteltuna. Sillä rahalla pitää pystyä luomaan uskottava ja luotettava tiedotusympäristö myös konfliktitilanteissa sekä pitämään yllä perinteistä käsitystä Ylen toimittajien ammattitaidosta. Miksi muuten Maikkari niin usein ”ostaa” Ylen toimittajia omaan käyttöönsä? Ettei vain valmiin ammattitaidon takia?

Yle-keskustelu jatkuu ja varmaankin kiihtyy lähestyttäessä hallituksen nimeämisvaihetta. Tässä yhteydessä kannattaa valmistautua ”valtavirtajournalismin vastaiseen” liikehdintään. 

Olemme siirtyneet Nato-ajanlaskuun

 

 

Elämme nyt Nato-aikaa. Pitkän prosessin kuluessa Turkki ja Unkari jarruttivat liittymistä, mutta lopputulos oli,  että liittyminen onnistui Suomen osalta, muttei Ruotsin osalta - toistaiseksi. Millaisin ehdoin liittyminen tarkalleen ottaen tapahtui ei ole minun tiedossani.  Oletus on, että kaikki merkittävät tiedot liittymisprosessista on käytössämme.

Venäjän reaktioita on seurattu viime kuukausina, mutta näyttää siltä, että mitään välitöntä aggressiivista vastareaktioita ei ole tiedossa. Venäjällä ei ole myöskään eväitä käynnistää laajamittaista häirintäohjelmaa Suomea kohtaan. Näin on toteutunut se, mitä useimmat odottivat,  eli että Venäjä osoittaa harmistuksensa retorisesti,  muttei ryhdy mihinkään konkreettisiin toimiin. Itärajan toisella puolella varmaan lisätään konfliktivalmiutta, mutta sitä voitaneen pitää normaalina varautumisena tämänkaltaisessa tilanteessa.

Ukrainan sodan rasite on taustalla vaikuttamassa, että reaktiot Suomen tekemisiin ovat olleet vaisuja. Venäjä ilmoittaa vain tarkkailevansa Naton suunnitelmia Suomen suhteen.

Uskallan epäillä, että venäläisten pitkäaikaiset Suomi-suhteet ovat vaikuttamassa taustalla. Venäjällä tiedetään, että rajan yli ei tulla, jos Venäjä ei tee aloitetta. Siksi retoriikka on ollut maltillista.  Hyvästä tahdosta ei toki ole ollut pelkästään kyse.

Venäjällä kuitenkin tarkkaillaan huolestuneena Suomen ja USA:n sotilaallisen yhteistyö syvenemistä. Venäjä on monien arvioiden mukaan ahdistettu nurkkaan ja pois päästäkseen se on valmis ryhtymään epärationaalisiin tekoihin. Kauan uskottiin,  että kysymys Venäjän taholta on vain uhkailuista, mutta sittemmin Putinin arvaamattomat teot ovat toimineet hälytyssignaalina: ahdinkoon ajettuna Venäjä saattaa tehdä tyhmyyksiä, jotka tuhoavat paitsi sitä itseään, niin myöskin muita potentiaalisia tahoja.

On paljastunut, että Venäjän ekspansioyritysten takana on kokonainen fyysistä ja ideologista laajentumishalua kuvaava filosofia. Tavoitteet ovat mahtipontiset, eikä kysymys todellakaan ole pelkästään sanoista. Eri asia on sitten, että ketkä johtavat tätä suuruudenhullua tavoitetta (ovat sen filosofisia isiä) - eräänlaista maailmanvalloitusta - joka on naamioitu vuonna 2007 perustetun valtiollisen Russkij mir (Venäläinen maailma) -organisaation alaisuuteen, jonka pääväittämä on, ettei venäläinen maailma pääty missään. Russkij mir lienee rinnasteinen käsite Putinin maailmanjärjestykselle (Putin order).

:::::::::::::::::::::::::::

Konkreettisesti kysymys on Suomen ja USA:n käymistä kahdenvälisistä neuvotteluista koskien  puolustus- ja  yhteistyösopimusta. Venäjä on nyt ilmoittanut ulkoministeriön tiedottajan Maria Zaharovan suulla puuttuvansa  tilanteeseen. Tutunomaisesti - miltei rutiininomaisesti - todetaan, että Venäjä on pakotettu ”sotilaallisteknisiin ja  muihin vastatoimiin” tilanteessa, jossa Nato käyttää Suomen aluetta omiin tarkoitusperiinsä. USA:n ja Suomen sopimuksen tarkoitus on suojata Suomen turvallisuutta ja käyttää tiettyjä sotilasalueita ja varuskuntia harjoitteluun. Näyttää siltä, että Suomi antaa Yhdysvalloille luvan laajentaa Suomen alueiden käyttöä sotilaallisiin tarkoituksiin.

Venäjä vastatoimenpiteillään tai puheillaan uhkaa ryhtyä toimenpiteisin, mutta sitten kuitenkin tyytyy retorisiin huomautuksiin. Sillä ei selvästikään ole osoittaa mitään konkreetista puheiden katteeksi. Jotenkin vaisusti Maria Zaharova  sivuuttaa Suomen suvereniteetin kapenemisen sen ryhtyessä syvempään yhteistyöhön Yhdysvaltain kanssa.

On mielenkiintoista seurata suomalaisten avainhenkilöiden lausuntoja liittyen Venäjän ja USA:n toimenpiteisiin Suomeen liittyen. Siinä missä kansanedustaja, kenraalimajuri Pekka Toveri näpäyttelee venäläisiä hitaasta heräämisestä – mainiten USA:n joukkojen harjoitelleen Suomessa jo vuodesta 2015 lähtien -  toteavat jotkut muut, että Venäjä on vaarallisimmillaan ollessa häviämässä sodan. Niinpä UPI:n johtaja Mika Aaltola sanoo suorasukaisesti, ettei järjettömiä eskalaatioita voida sulkea pois. Venäjä on osoittanut pystyvänsä pähkähulluihin virityksiin kritiikittömästi. Se ryhtyy epätoivoisiin tekoihin, mutta samalla osoittaa vaarallisuutensa esimerkiksi katkomalla kaapeleita Itämerellä.

Venäjä sisäpoliittisesta tilanteesta on paljon huhuja ja vähän tietoa, mutta epävakaus on ilmeinen. Väestö on tavan mukaan passiivista eikä mitenkään innostunut sodasta niin kuin vuonna 2014. Aaltolakin kuitenkin toteaa, ettei outoja tapahtumia – lavastuksia, joista osa on bluffia - kannata säikähtää. Venäjä on joka tapauksessa nyt altavastaajana.

Venäjä on pelotellut pitkän aikaa ydinaseen käytöllä, mutta on pikkuhiljaa menettämässä uskottavuutensa. Silti epätoivo voi laukaista odottamattoman tapahtumaketjun, jossa tuomiopäivän pommi tai taktiset ydinaseet viimeisenä keinona ovat mahdollisia.

UPI:n tutkija Henri Vanhanen vetää yhteen Venäjän vaikuttamisyritysten luonteen seuraavasti: Suomen suvereniteetti asetetaan kyseenalaiseksi,  rajoitetaan Suomen toimintaa Natossa ja esitetään epämääräisiä uhkauksia.

Vierastan itse kuitenkin tavattomasti tällaista aseiden kalistelua, jolla käydään omaa propagandasotaa puolin ja toisin. Taustalla ärsyttää militaristisen hengen nousu rauhaa oikeasti uhkaavaksi tekijäksi. Kokeillaan kuinka kauan ja millä tasolla uhkailuja voidaan lietsoa. Venäjältä puuttuu järki siinä mielessä kuin sen lännessä ymmärrämme.

Onko siis tarpeellista hengennostattamiseksi vastata jokaiseen idästä tulevaan näennäistölväykseen ”täältä pesee” -propagandalla. Uskon kuitenkin, että sotaintoilijat ovat selvänä vähemmistönä Suomen kansalaisten keskuudessa. Historia opettaa hyvin rajoitetusti,  mutta eräässä asiassa kuitenkin: sotien välttäminen on omaksuttu kymmenien Venäjää vastaan käytyjen sotien ja kahakoiden seurauksena.

 

Populismin vanhoilla ja uusilla juurilla

 

 Populismi määritetään Wikipediassa seuraavasti: ”Populismi (latinan sanasta populus, ’kansa’) on politiikan tyyli tai löyhä poliittinen ideologia, jonka mukaan politiikan pitäisi olla "kansan tahdon" ilmausta. Populistit korostavat yhteiskunnan jakoa tavalliseen kansaan ja eliittiin. Populistit tavoittelevat kansansuosiota usein kansankiihotuksellisin keinoin.”

Populismin anatomia  -kirjan (Into, 2023)  kirjoittaneet Yannick Lahti ja Matti Mörttinen määrittävät ilmiön vapaamuotoisesti seuraavasti: populismi tarjoaa yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin. Ja vielä: populismi ei ole varsinaisesti ideologia, se on myös tapa tehdä politiikkaa. Erityisesti se on tapa puhua, kirjoittaa ja viestittää.

Voitaneen varmuudella sanoa, että populismia ei voida selittää millään yksiselitteisellä tavalla.

Populismilla on pitkä historia, jonka juuret ulottuvat 1800-luvun Yhdysvaltoihin ja Venäjälle. Populistista ajattelua esiintyy lähes kaikissa poliittisissa järjestelmissä ja yhteiskuntamuodoissa. Käsittelen tässä kuitenkin pääosin ajatustavan nykyisiä ilmenemismuotoja erityisesti Suomessa.

Anu Kantola erittelee ilmiötä Helsingin Sanomien kolumnissaan 25.4. 2023 tuoreella tavalla toisaalta yhteiskunnallisen kehityksen järkiperäisyyden ja toisaalta romantiikan näkökulmasta. Kolumnistin teksti on ikään kuin johdanto nykypäivän populismikeskustelulle. Kantola väittää, että 2000-luvulla romantiikka on tehnyt paluun Suomessa perussuomalaisten politiikassa.  Kantola jäljittää populismiajattelun muutoksia pari sataa vuotta taaksepäin. Järkiperäinen ajattelu menestyi erityisesti 1700-luvun valistuksen ilmapiirissä muuttuen 1800-luvun puolella ”intohimoiseksi” romantiikaksi idealistisine liioitteluineen. Anu Kantola ottaa esimerkiksi kansakunnan ”pelastusohjelman” romantiikan paluun yhdeksi avainkäsitteistä. Sitä käyttää myös Petteri Orpo joko romantiikan/populismin”tartunnan” saaneena tai sitten vain retorisessa mielessä.

Toisen maailmansodan jälkeen oli voimissaan rationaalinen yhteiskunnallinen ajattelu. Kybernetiikka oli varsinkin 1950-luvun tutkimusala, joka pyrki yhdistämään koneiden ja  elävien olentojen viestintäjärjestelmiä, joka nyt kuulostaa tekoälyn varhaiselta kehitysvaiheelta.  Sitä sovellettiin myös yhteiskunnan ilmiöiden mallintamiseen. Itse muistan 1960-luvun järjen vuosikymmenenä, joka saattaa herättää vastalauseita, koska silloin tapahtui samaan aikaan  ideologinen herääminen moderniin maailmaan: annettiin monien uusien kukkien kukkia 1930-luvun ja 1950-luvun suhteelliseen ankeuteen verrattuna. Tieteelliset läpimurrot avaruuden valloittamisineen  johtivat optimistiseen ”kehitysuskovaisuuteen”. Niinpä me kuusikymmentälukulaiset saatoimme sanoa,  että ”elintaso on jo saavuttanut riittävän korkean tason, nyt on panostettava elämänlaatuun”.  Niin kuusikymmentälukulaista, niin kuusikymmentälukulaista….. Ajattelutapa oli tuolloin radikaalin idealistinen, saaden tosin myöhemmin tietyillä tahoilla dogmaattisia piirteitä. Optimistisen konvergenssiteorian  mukaan ideologioiden piti lähestyä toisiaan ja ristiriitojen vähetä.  Kai on tunnustettava, että tunnen itse ”jääneeni” 1960-luvun optimistisiin  ”rationaliteetteihin”  ja siten kyvyttömäksi ymmärtämään epärationaaliselta kuulostavaa populismia.

Kantola näkee perussuomalaiset romantiikan lipunkantajina ehkä kytkien ajattelun nykyaikaisen hektisen  elämänrytmin tiedostamattomaksi ”vastalauseeksi”. Kantola näkee ääripäinä elämisen ”järjen nimissä” ja ”tunnekuohuisen melankolian ja synkkyyden”. Keskustelun ääripäät tulivat esille juuri käydyssä eduskuntavaalikampanjassa.

Tavallinen kansalainen on lyhyen aikavälin tapahtumarunsaudesta (koronapandemia, energiahinnat, ilmastonmuutoskeskustelu, Ukrainan sota, Nato ym.)  ymmällä. Jopa laajan sodan uhkaa lietsotaan. Ollaanko kohta tilanteessa,  jota futurologi Herman Kahn 1960-luvun  alussa ennakoi,  eli että ydinsodalla voi olla voittaja. Houkuttelevaa, eikö totta? Samaan aikaan masennus- ym. oireet ovat lisääntyneet. Tutkimuksellisesti on todettu, että ikävät uutiset lisäävät yhteiskunnallista pahoinvointia. Siihen auttaa toiveikkaampi uutisointi ja avoin vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa, vaikka perusviesti olisikin ikävä. Kantola: ”Tunteet tarttuvat ja leviävät kuin kulkutauti”.

::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Siirryn nyt tässä kirjoituksessani ihmisten kokemusmaailman arviointiin poliittisessa ympäristössä, jonka osana populismi on.  Perussuomalaiset onnistuivat uhkakuvien luomisessa koskien vanhojen puolueiden politiikkatoimia. Ympäristöä, ilmastoa ja maahanmuuttoa koskevien poikkeavien kantojen läpilyönti onnistui paljolti, koska muut puolueet olivat niistä hyvin pitkälle konsensuksessa keskenään. Vain taloudenhoito velkaongelmineen jakoi niitä dramaattisemmin.

Mörttisen ja Lahden em. kirja on – kuten kirjoittajat sanovat - ”populismin kehon avaus”. Viittaan ohessa teoksen mielestäni  oivaltavimpiin kohtiin.

Populistinen liike on vaarallinen silloin,  kun se liittoutuu äärioikeiston kanssa (esim. Yhdysvaltain kongressitalon valtaus). Mielestäni vaarallisuus on suhteutettava siihen tapaan, miten vakiintunut poliittinen järjestelmä käsittelee populismia tai populistista liikettä: jyrkästi torjuen vaiko (varauksin) myötäkarvaan silittäen.

Tylsyykö populistisen puolueen kapinamieliala ajan kuluessa? Tähän voitaneen vastata myöntävästi. Vanhan populistin liekki himmenee tai tilalle tulee vahvempi toimija. Synergiat ovat myös ilmeiset: järki populistien  puolella ja romantiikka ”järjen”puolella saavat jalansijaa.

Populistina toimiminen on kuluttavaa. Sen näkee vaikkapa Timo Soinista. Osin dynaamisuuden menettäminen johtuu siitä, että henkilösuhteita ei ole pidetty yllä tarpeeksi kunnioittavalla tavalla.

Voiko Suomen keskustan raunioille syntyä uusi keskustassa toimiva populistinen puolue? Tuskinpa poliittisen kentän keskelle kuitenkaan. Mutta kirjoittajat pitävät mahdollisena, että porvarihallituksen syntyessä saattaa vastavetona syntyä populistinen puolue vasemmalle espanjalaisen Podemosin mallin mukaan. Tätä kirjoitettaessa perusporvarihallitus näyttää olevan syntymässä, mutta mitään merkkiä vasemmalle syntyvästä puolueesta (Arhinmäki?) ei ole. Suomen puoluekartta on aivan liian vakiintunut,  jotta tänne syntyisi tuon tuostakin uusia populistisia puolueita (paitsi aivan  mikrotasolla).                                                                                                                                                                                                                   

Populistit pyrkivät määrittämään ketkä kuuluvat aitoon oikeaan kansaan ja ketkä eivät. Ulos suljetaan ei-suomenkieliset, mutta kun tullaan kansakunnan sisälle populistien ”kansa” pitääkin sisällään vain ”tavallisen” kansan. Sen torjuttavana vastavoimana on eliitti. ”Populismin anatomian” kirjoittajat kysyvätkin aiheellisesti eivätkö itse populistit muodosta eräänlaisen ”eliitin” poissulkevuudessaan. Nimittäin kaikkien nykyajan populistien tunnuslauseeksi sopii ”oma kansa ensin”. 

Tuskinpa on tiedotusvälineitä tehokkaampaa populistisen tiedon levittämiskanavaa. Historiallisessa tarkastelussa Suomen populismin  lähtökohtana voidaan pitää vasemmiston vaalivoittoa vuoden 1966 eduskuntavaaleissa. Sen vastavoima synnytti populistisen konservatiivitahon, jota edusti SMP, Suomen maaseudun puolue johtajanaan Veikko Vennamo, käsite jo eläessään. TV oli Vennamon ”kanava” kansan pariin.

Hänen tehokas asioiden yksinkertaistaminen iskulauseiksi tuotti tulosta: ”unohdettu kansa”, ”rötösherrat”, ”seteliselkärankaiset” ja ehkä tehokkaimpana kaikista  ”kyllä kansa tietää”.

Yksi populistien kritiikin kohteita oli TV- ja radiolupamaksut.  Tilanne rauhoittui toistaiseksi, kun vuonna 2013 siirryttiin yleisradioveroon.  Syytösten kohde oli yleisradion liiallinen vasemmistolaisuus. Arvostelu on 2020-luvulla jälleen yltynyt ja nyt tulevan hallituksen uhataan puuttuvan yleisradiotoiminnan laajuuteen. Siispä leikkaukset odottanevat Yleä, vaikka sillä on paljon puolustajia, kuten tämän blogitekstin kirjoittaja.

Ylen nettikolumnisteja epäillään punavihreän sanoman levittämisestä. Ylen kilpailijat - lehdistö etunenässä - ovat saaneet hyvää taustatukea syytöksilleen populistisilta poliittisilta tahoilta. Mielipidejohtajuus on Ylen arvostelijoilla, jotka piirittävät kohdettaan. Lahti ja Mörttinen ottavat esille rinnan Ylen kanssa myös vierastamisen Helsingin Sanomia kohtaan. Lehteä haukutaan Pravdaksi. Myös muuta valtalehdistöä syytetään asemansa väärinkäytöstä ja puolueellisuudesta.

Netti tarjoaa viholliskuvan luomiseen oivan mahdollisuuden ja ylilyöntejä tapahtuu tuon tuostakin. Netin toiminta on globaalilla tasolla pyritty suitsimaan, mutta jää nähtäväksi, miten epäkiitollisessa tehtävässä onnistutaan. 

Populistien keskuudessa juuri TV on ollut tiedonvälityksessä kauan ”oikean tiedon” keskiössä. Siksi sen kautta tapahtuvaa tiedonvälitystä halutaan valvoa niin tarkkaan. Pettymys Yleen on ollut omiaan avittamaan siirtymistä muihin välineisiin. Netti on populistien käsissä aarre. Se on yhteydenpidossa kannattajiin ylivoimainen varsinkin nuorten keskuudessa. Sitä moderoivat tahot ovat paljon suurpiirteisempiä kuin yhteiskunnan tarkemmin valvomissa tiedotusvälineissä. Tosin viime aikoina netin toimijat ovat saaneet rapaa päälleen.

Populistin suurpiirteistä suhtautumista totuuteen aina valehteluun saakka Mörttinen ja Lahti kuvaavat  kirjassaan herkullisesti: Vennamo puhetilaisuudessaan silloin joskus: ”Eduskunnan ulko-ovella on rahasäkkejä,  josta saa ottaa kourakaupalla rahaa illan rientoihin ”puputyttöjä” varten”. lhan  näin paksua eivät tämän päivän populistit suolla. Kykenisikö Trump tähän?

Mikä on populistin ongelma? Uhriutuminen? Populisti katsoo edustavansa oikeudenmukaisuutta, mutta joutuvansa alakynteen Helsingin herrojen epäoikeudenmukaisten toimenpiteiden johdosta. Eliitti kaikkine liittolaisineen pelaa omaan pussiinsa jättäen vaikutusvaltavajeen populistisesti ajattelevalle.

Populistin oikeutus sanoa sanansa lähtee ehkä siitä, että elämisen edellytykset vaihtelevat kansalaisten kesken alueellisesti ja sosiaalisesti. Moderni maailma etsii menestyksen väylät omia reittejään ja jättää väliinputoajat selviämämään omin päin.

Ongelmista puheenollen….. mikään ei ole niin kuin ennen. SMP:n ajoista perussuomalaiset ovat siirtyneet kauas oikealle. Vain ”viholliskuva” - valtamedia - on ennallaan.

:::::::::::::::::::::::::

Populismin kannattajien koulutustaso maailmalla on yleensä melko vaatimaton. Suomalainen populisti tekee tässä melkoisen kuperkeikan: Vennamoa myöten koulutusta on arvostettu alhaalta ylös. Viesti tässäkin kohtaa on puettu potentiaalista kannattajaa miellyttäväksi: suositaan ”kansaa lähellä olevaa sivistyneistöä” vastenmieliseksi koetun eliitin vastakohtana.

Onko populismi historian kestoaihe? Vapaan lehdistön haastajaksi on  noussut sosiaalinen media eikä tätä hyväksikäyttävä populismi ole katoamassa mihinkään. Sillä on potentiaalista kasvuvaraa.

Mutta minkä luontoisena se ilmenee nyt, kun ”valeuutiset” ja  ”vaihtoehtoinen totuus” ovat vakiintuneita termejä? Molemmat termit kertovat yhteiskunnallisesta polarisaatiosta, joka on yksi populismin seurauksista. Samaa vahvistaa ajattelu,  jonka ytimessä ovat ”me” ja ”he” ihmisten jakotapana.

Euroopassa on käynyt niin, että populistijohtajien noustessa valtaan, on valtakausi jäänyt lyhyeksi. Populismilla  ei sittenkään ole riittävästi pitkäjänteisyyttä. Mörttinen ja Lahti pyrkivät luomaan kuvaa,  jossa populistit ponnahtavat uudelleen valtaan kerran sen menetettyään. Näkemys ei kuulosta kovin vakuuttavalta käytännön esimerkkien valossa.  

Uskottavuus on vaaleissa edelleen vallan saavuttamisen ja menettämisen perusta.