keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Finanssikriisi ja Eurooppa

Se sama, mikä tapahtui Yhdysvalloissa 2000-luvun alussa sijoittajille ja pankeille tapahtui lähes samaan aikaan Euroopassa. Osittain se johtui siitä, että eurooppalaiset osallistuivat miltei samassa määrin subprimesta johdettujen arvopapereiden ostoon kuin amerikkalaisetkin.

Sama malttamattomuus vaurastua kuin USA:ssa tapahtui myös Euroopassa, tosin lievempänä. Asuntomarkkinoiden kupla toteutui myös joissakin Euroopan maissa, tosin hiukan eri syistä kuin Yhdysvalloissa.

Pyrkimys hypätä omistajuuteen lyhintä mahdollista reittiä ja sitä kautta vaurastumiseen johti myös Euroopassa kriisiin. Tietenkin ahneuden aspekti oli myös oleellinen siinä mielessä, että sijoitettiin mielellään erilaisiin eksoottisiin rahoitusinstrumentteihin. Tuotannollinen toiminta ei ollut enää riittävän houkuttelevaa. Pieni tasainen tuotto ei motivoinut sijoittajia.

Silmiinpistävä piirre oli kaikilla tasoilla tapahtunut velkaantuminen. Kotitaloudet, kunnat, valtiot velkaantuivat samaan aikaan. Kun omistajuus on ylikorostunut ja toisaalta tuloerot ovat kasvaneet on syntynyt velkaongelma. Todellisen vaurastumisen ja vaurastumisen edellytysten ristiriita on kasvanut. Heikot tulot taas heijastuvat verotuloihin. Edes paikallaan pysyvillä palkoilla ei ole pystytty säilyttämään työpaikkoja. Tämä johtuu siitä, että ei ole riittävästi kiinnitetty huomiota koko kansan perus- ja ammatilliseen kouluttamiseen. Näin on käynyt varsinkin Yhdysvalloissa. Verotuloja on taas vaikea kerätä, kun tulokertymät ovat pienet ja laajoilla verovähennyksillä vähennetään entisestään saatavia verotuloja.

On tapahtunut polarisoitumista sekä velka- että tulopuolella. On ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista velkaa ja toisaalta jättivelat ovat kasaantuneet monille muille. Vastaava ilmiö on tapahtunut tulopuolella. Rikkaimmat ovat rikastuneet, kun taas pienissä tuloissa (Yhdysvalloissa myös keskituloissa) on pysytty paikallaan tai jopa taannuttu.

Tuntuu siltä, että polarisoitumisilmiöön ei ole kiinnitetty riittävää huomiota. Keskiarvoilla ei pystytä näkemään tuloerojen ja velkaerojen todellista vaikutusta. Nykyaikaisen länsimaisen yhteiskunnan suuri paradoksi on siis siinä, että kun kokonaistalous on kasvanut niin hedelmät ovat valuneet liian harvojen käsiin. Yhteiskunnan sisällä on tapahtunut suuri eriarvoistuminen. Lopputulokseen, siis vaurauden kasvuun ovat kuitenkin vaikuttaneet sekä köyhät että rikkaat.

EU:n piti olla suuri kehittymisedellytysten tasoittamisprojekti. Siihen se ei ole pysytynyt. Päinvastoin osa EU:n kilpailukyvyttömistä valtioista on kärsinyt yhteisestä valuutasta. EU:n sisällä on nähtävissä ranskalaisten ja saksalaisten pankkien suursijoitukset kilpailukyvyttömiin eurooppalaisiin maihin. Juuri näillä sijoituksilla piti luoda yhteiset vauraat markkinat saksalaisille ja ranskalaisille tuotteille. Valtiotasolla vaatimus julkisen talouden alijäämäämän pysymisestä alle 3 prosentin on ollut huteralla pohjalla siksi, että EU:n luojat, Saksa ja Ranska ovat itse laistaneet tästä tavoitteesta. Miksi tasoittamispyrkimykset eivät onnistuneet ? Siihen on varmaan merkittävät historialliset syynsä. Erityisesti kiinnittäisin huomiota siihen, että vielä 1970-luvulla nämä Etelä-Euroopan maat (Kreikka, Espanja ja Portugal) olivat diktatuurivaltioita. Kehittyneet markkinat edellyttävät demokratiaa ja kansalaisoikeuksia. Kiinakaan ei pärjää pitkään vajavaisilla demokraattisilla oikeuksilla.

EU:n laajeneminen tapahtui sittenkin liian nopeasti. Heikommilla edellytyksillä toimineet valtiot olisivat tarvinneet oman valuutan vielä pitkän aikaa.

Miten sen yksinkertaisemmin sanoisi

Viime vuosina on yhä enemmän tullut esille historian yksinkertaistamisia. Tätä ei pidä sekoittaa kansallismieliseen subjektiiviseen historiankirjoitukseen. Sitähän on ollut aina, toki Suomessakin.

Käytän seuraavassa yksinkertaistuksista kainosti nimeä pelkistys. Miksi historiaa pitää pelkistää ? Jos tavoitteena on selkeyttää historiaa, erottaa suuret ja pienet asiat toisistaan ei asiassa ole mitään ongelmaa. Mutta mitä voidaan ajatella lauseesta ”Ronald Reagan voitti kylmän sodan” ? Tietenkin se on propagandaa. Mutta mitä muuta se on ? Näen siinä pyrkimyksen kirjoittaa historiaa uudelleen yksinkertaistuksen kautta. Ajatustapa tuntuu olevan se, että lähestytään historian dilemmaa suppilomaisesti, jolloin saatetaan päätyä historillisen prosessin pelkistämisessä yhteen ainoaan syy-seuraussuhteeseen. Tosiasiassa Neuvostoliitto kaatui omaan mahdottomuuteensa, ei Ronad Reaganiin. Ehkä viimeinen vaihe Neuvostoliiton historiassa, jolloin sosialistinen järjestelmä olisi voinut uudistua ainakin joksikin aikaa oli Nikita Hrustsevin aika. Impulsiivisen Hrustsevin uudistusajatukset eivät kuitenkaan läpäisseet puolueaparaattia. Kylmän sodan sotilaallinen ja taloudellinen taakka kävi ylivoimaiseksi kantaa paljon ennen Reagania samaan aikaan kun tietotekninen kehitys vei tiedon minkä tahansa muurin yli tai läpi. Tässä bittipommituksessa Neuvostoliiton jähmeä järjestelmä mureni. Raskaaseen teollisuuteen – kulutustavarateollisuuden sijasta – keskittynyt idän jättiläinen luhistui modernin ajan paineiden alla. Vain luhistumisen tarkan ajankohdan osalta voidaan spekuloida ” tähtien sodalla” tai muilla mystisillä asioilla.

Toisena esimerkkinä voisin ottaa esille taantuman ja finanssikriisin synonyymina esitetyn ”Lehman Brothers –kriisin”. Pelkistystä paljaimmillaan. Miten tätä voi perustella ? Tietenkin siten, että kuvitellaan asian tulevan ymmärrettävämmäksi jos yksinkertaistus viedään mahdollisimman pitkälle. Kääntäen voisi sanoa: jos Lehman Brothersia ei olisi päästetty konkurssiin olisi säästytty finanssikriisiltä ! Ei kai nyt sentään. Kriisi olisi ollut syvä, vaikka Lehman Brothersiiin ei olisi kajottu lainkaan. Kriisin lähtökohtanahan olivat subprime-lainat, joiden ottamista George Bush tuki käsirahatuella liittovaltion kassasta. Seurasi käsittämätön asunnonostobuumi, joka aiheutti hintakuplan (asuntojen hinnat korkeimmillaan vuonna 2006) ja sitä seuranneen hintaromahduksen, joka vei mennessään arvopaperisijoittajien rahat.

Sen sijaan, että sorrutaan yksinkertaistuksiin voitaisiin finanssikriisiä eritellä monipuolisesti. Esille voisi nostaa vaikkapa seuraavat seikat:

-Alan Greenspanin korkopolitiikka 2002-2006

-omistajuusyhteiskunnan lanseeraus (George Bush)

-asuntolainojen myynti rutiköyhille

-myrkyllisten lainojen arvopaperistaminen ja niiden vakuuttaminen

-luottoluokittajien ja pankkien korruptoituneet suhteet

-järkevän ja perustellun sääntelyn purku 1980- ja 1990-luvuilla

-sijoittajien valtava riskinottohalu, sijoituskanavien läpinäkymättömyys

-kaikki tahot (kotitaloudet, kunnat, osavaltiot, valtiot) läpäissyt velkavetoisuus

-uusliberaali ideologia omistajuusyhteiskuntineen

-järjettömiin mittasuhteisiin kasvaneet tuloerot

Pelkistämisen halu johtaa historian vääristelyyn , vaikeiden prosessien yksinkertaistuksiin ja kriisien käsittelyn vaikeutumiseen. Mutta ehkä tähän on vain totuttava. Ihmiset haluavat ”selkeitä” vastauksia eivätkä monitahoisia erittelyjä menneistä ja tulevista tapahtumista.

Kansanvaltainen järjestelmä syntyy sivistyksestä

Paul Krugman kertoo kolumnissaan Free to Die (NYT 15.9.2011), miten republikaanien presidenttiehdokkaiden väittelyssä juontaja kysyi, mitä pitäisi tehdä, jos 30 vuotiaalla miehellä, joka ei ole ottanut (lue: jolla ei ole varaa ottaa/huom. PT) sairausvakuutusta joutuu yhtäkkiä tilanteeseen, jossa tarvitaan kuuden kuukauden intensiivihoitoa. Juontaja kysyy pitäisikö yhteiskunnan antaa hänen kuolla. Ehdokas Ron Paul, joka vastustaa jyrkästi presidentti Obaman terveydenhoitouudistusta väistelee itsensä kuiville tilanteesta, mutta oleellista on, että paikalla ollut yleisö mylvii vastauksena Yeah ! Mistä tässä on kysymys ? Tietenkin olemme kuulleet demokraattien ja republikaanien vastakkainasettelusta ja siitä että republikaanit ajavat verotuksessa kovaa linjaa: ei yhtään lisää veroja.

Verojen kiristämisen vastaisuus kuullostaa naurettavalta, kun USA:n talousvaikeuksiin on mielestäni yksi vesiselvä syy: liittovaltion tulojen alamittaisuus. Liittovaltion tulot ova kehittyneet aivan liian hitaasti johtuen erittäin alhaisesta pääomatuloverosta, alhaisesta ylimmästä marginaaliverosta (35 %), veronkevennyksistä, verovähennysjärjestelmästä (liittovaltiolla on yli 60 erilaista verovähennystä) ja siitä, että vain 57 % amerikkalaisista ylipäätään maksaa liittovaltion tuloveroa. Ei siis ihme ,että liittovaltion tuloja kertyy tänä vuonna noin 2500 miljardia dollaria, kun taas menot ovat lähes 4000 miljardia dollaria. Asiaan voitaisiin tehdä merkittävä korjaus kohtuullisella, mutta pitkäjänteisesti toteutetulla verojenkorotus-ohjelmalla.

Mutta on tässä käyttäytymisessä kysymys muustakin. Kun kansansivistystyötä laiminlyödään pääsevät alkeelliset käytöksen piirteet esille. Ja Yhdysvalloissa monet eivät haluaisi maksaa edes peruskoulua verovaroilla.

Kansansivistyksellä ja demokratialla on selkeä yhteys. Demokratian ylläpito vaatii pitkäjänteisesti luotua sivistystä. Sivistystyötä on tehtävä kymmeniä vuosia, että päästäisiin siihen, mihin on päädytty skandinavian maissa.

Koulutuksen laiminlyönti on pelottava vaihtoehto. Ja sitä tapahtuu kaikilla tasoilla: opettajat, opetus, tilat. Mikä osuus näillä asioilla on ollut alhaisten vaistojen esille nousulle Yhdysvalloissa ? Poliittisten väittelyjen päällepuhuminen ja suoranainen huutaminen on luonteenomaista nykyiselle keskustelukulttuurille, jos sitä nyt kulttuuriksi voi sanoa.

Eikä tässä ole kuin osa vääristyneestä ilmapiiristä. Valehtelu, solvaaminen ja suoranainen häpäisy ovat toistuvia ilmiöitä esim. Fox TV:ssä. Myös meillä Suomessa vastaavantyyppinen keskustelu on lyönyt läpi, tosin lievemmässä muodossa.

Mitä tuo alussa mainittu mylvivä Yeah tarkoitti ? Kyllä se tarkoitti myötätunnnon kuolemista jättäen jäljelle vain riskin, jonka jokainen pakotettaisiin ottamaan.

torstai 22. syyskuuta 2011

IT-kupla ja asuntokupla

Finanssikriisi ja Eurooppa

Se sama, mikä tapahtui Yhdysvalloissa 2000-luvun alussa sijoittajille ja pankeille tapahtui lähes samaan aikaan Euroopassa. Osittain se johtui siitä, että eurooppalaiset osallistuivat lähes samassa määrin subprimesta johdettujen arvopapereiden ostoon kuin amerikkalaisetkin.

Sama malttamattomuus vaurastua kuin USA:ssa tapahtui myös Euroopassa, tosin lievempänä. Asuntomarkkinoiden kupla toteutui myös Euroopassa, tosin hiukan eri syistä kuin Yhdysvalloissa.

Pyrkimys hypätä omistajuuteen lyhintä mahdollista reittiä ja sitä kautta vaurastua johti myös Euroopassa kriisiin. Tietenkin ahneuden aspekti oli myös oleellinen siinä mielessä, että sijoitettiin mielellään erilaisiin eksoottisiin rahoitusinstrumentteihin.Tuotannollinen toiminta ei ollut enää riittävän houkuttelevaa. Pieni tasainen tuotto ei motivoinut sijoittajia.

Silmiinpistävä piirre on kaikilla tasoilla tapahtunut velkaantuminen. Kotitaloudet, kunnat, valtiot velkaantuivat samaan aikaan. Kun omistajuus on ylikorostunut ja toisaalta tuloerot ovat kasvaneet on syntynyt velkaongelma. Todellisen vaurastumisen ja vaurastumisen edellytysten ristiriita on kasvanut. Heikot tulot heijastuvat kilpailukykyyn ja verotuloihin. Edes paikallaan pysyvillä palkoilla ei ole pystytty säilyttämään työpaikkoja. Tämä johtuu siitä, että ei ole riittävästi kiinnitetty huomiota koko kansan kouluttamiseen. Verotuloja on taas vaikea kerätä, kun tulokertymät ovat pienet ja verovähennyksillä vähennetään entisestään saatavia verotuloja.

On tapahtunut polarisoitumista sekä velka- että tulopuolella. On ihmisiä, joilla ei ole minkäänlaista velkaa ja toisaalta jättivelat ovat kasaantuneet monille muille. Vastaava ilmiö on tapahtunut tulopuolella. Rikkaimmat ovat rikastuneet kun taas pienissä tuloissa (Yhdysvalloissa myös keskituloissa) on pysytty paikallaan tai jopa taannuttu.

Tuntuu siltä, että polarisoitumisilmiöön ei ole kiinnitetty riittävää huomiota. Keskiarvoilla ei pystytä näkemään tuloerojen ja velkaerojen todellista vaikutusta. Länsimaisen yhteiskunnan suuri paradoksi on siis siinä, että kun kokonaistalous on kasvanut niin hedelmät ovat valuneet liian harvojen käsiin. Yhteiskunnan sisällä on tapahtunut suuri eriarvoistuminen. Vaurauden kasvuun ovat kuitenkin vaikuttaneet sekä köyhät että rikkaat.

EU:n piti olla suuri kehittymisedellytysten tasoittamisprojekti. Siihen se ei ole pysytynyt. Päinvastoin osa EU:n kilpailukyvyttömistä valtioista on kärsinyt yhteisestä valuutasta. EU:n sisällä on nähtävissä ranskalaisten ja saksalaisten pankkien suursijoitukset kilpailukyvyttömiin maihin. Juuri näillä sijoituksilla piti luoda yhteiset vauraat markkinat saksalaisille ja ranskalaisille tuotteille. Valtiotasolla vaatimus julkisen talouden alijäämäämän pysymisestä alle 3 prosentin on ollut kestämättömällä pohjalla siksi, että EU:n luojat, Saksa ja Ranska ovat itse laistaneet tästä tavoitteesta.

Miksi tasoittamispyrkimykset eivät onnistuneet ? Siihen on varmaan merkittävät historialliset syynsä. Erityisesti kiinnittäisin huomiota siihen, että vielä 1970-luvulla nämä maat (Kreikka, Espanja ja Portugal) olivat diktatuurivaltioita. Kehittyneet markkinat edellyttävät demokratiaa ja kansalaisoikeuksia. Kiinakaan ei pärjää pitkään vajavaisilla demokraattisilla oikeuksilla.

EU:n laajeneminen tapahtui sittenkin liian nopeasti. Heikommilla edellytyksillä toimineet valtiot olisivat tarvinneet oman valuutan vielä pitkän aikaa.

Vietnamin sota tulkittuna tämän päivän näkökulmasta

Mitä voisimme oppia Vietnamin sodasta nyt lähes 40 vuotta sodan päättymisen jälkeen ? Tähän kysymykseen pyrkii vastaamaan Andrew Wiestin toimittama kirja ”Vietnamin sota”, joka nyt pari vuotta julkaiseminsa jälkeen ilmestyy suomennettuna. Vietnamin sota on puhki analysoitu sota ? Vai onko ? Sitä on käsitelty lukemattomissa kirjoissa ja lehtiartikkeleissa ja lukuisissa elokuvissa. Itse koin löytäneeni uudelleen tuon kaikkien aikojen televisioiduimman sodan, kun luin kirjan. Teemaa lähestytään siinä hyvin monilta eri kannoilta kirjoittajien edustaessa eri kansallisuuksia ja hyvin eri asemissa olevia ihmisiä. Toki akateeminen näkemys painottuu.

Vietnamin sota muistetaan joka kerta, kun USA aloittaa tai joutuu uuteen sotaan. Niin myös Irakin sodan yhteydessä. Amerikkalaisille Vietnam on traumaattinen kokemus. Tappio on toki tunnustettu, mutta tappion tunnetta on äärimmäisen vaikea pyyhkiä pois. On esittetty lukemattomia teorioita siitä, miksi sodassa kävi niin kuin kävi.

Andrew Wiestin kirja ”Vietnamin sota” pyrkii antamaan joitakin vastauksia. Parhaimmillaan kirja on silloin, kun mennään itse sodan ”sisään”, taistelukentälle. Wiestin itsensä kirjoittamassa luvussa ”Kentällä” on voimakas sodan tuntu, joka tunkeutuu juuri siihen olohuoneseen, jossa kirjaa lukee. Veri, pöly ja muta tuntuvat ympäröivän lukijaa. Helikopterin siipien läpätys tunkeutuu korviin yhtä elävästi kuin 60-luvulla poikasena tv:stä katsottuna. Mutta kirja antaa enemmän. Kuvaukset ihmisten silpoutumisesta paljastavat sodan raadollisuuden, jota ei voi mitenkään omakohtaisesti sisäistää. ”Kentällä” ei kuitenkaan mässäile väkivallalla. Kerrotaan vain, mitä on kun ihminen herää taistelutilanteen jälkeen hengissä havaitakseen, että hänen neljästä raajastaan on vain yksi jäljellä.

Voimakkaan vaikutuksen tekee myös vietnamilaisen kylän kahden asukkaan kertomus, miltä tuntuu kun ihminen repäistään irti hänelle tutusta kylämiljööstä eikä pelkästään siitä, vaan satojen vuosien kulttuuriperinnöstä. Tähän he olivat pakotettuja, kun Etelä-Vietnamin presidentti Diem kehitti ajatuksen ”strategisista kylistä”, joihin ihmisiä siirrettiin, jotta he olisivat irti kommunismin vaikutuksesta.

On helppo uskoa, että useat kylien asukkaat halusivat pysyä erossa sekä amerikkalaisten tukemasta Etelä-Vietnamin hallituksesta että Pohjois-Vietnamin tukemassta Vietkongista. Usein tuloksena oli henkisesti turhauttava ”kompromissi”, yöllä tukeuduttiin Vietkongiin, päivällä amerikkalaisiin. Toisaalta toisen osapuolen brutaali käytös saattoi ohjata tukea vastapuolelle. Ehkä lopulta ainoa kantava ajatus oli halu pysyä hengissä.

Kirjassa tuodaan useaan otteeseen esille, että amerikkalaisten joukkojen komentaja William Westmoreland ei ollut tilanteen tasalla. Hänen strateginen ajatuksensa perustui laajamittaisiin sotilasoperaatioihin, joka ei saanut hänen lähimpien miestensä kannatusta. Oppositio halusi pienempimuotoista sotilaallista toimintaa, koska vihollinenkin keskittyi sissitoimintaan. Myös sodan keskeisen strategin Robert McNamaran ja sotilaiden välit olivat huonot. Sotilasjohtajien oli vaikea hyväksyä siviilihallinnosta tulevan McNamara oppeja eikä McNamara tehnyt asiaa yhtään helpommaksi ylemmyydentuntoisella käytöksellään. Jos joku haluaa perehtyä puolustusministerin argumentteihin kannattaa katsoa McNamarasta tehty loistava dokumentti ”The Fog of War”.

Presidentti Johnsonin rooli tulee ehkä turhan ohuesti esille. Olisi ollut mielenkiintoista perehtyä tarkemmin tuon ristiriitaisen hahmon ajatuksiin. Kaiken lisäksi ne olisivat olleet välitettävissä lukijoille, koska Johnson nauhoitti käymiään keskusteluja. Niin loistava kuin Johnson olikin sisäpolitiikan kentillä hänen epäonnistumisensa Vietnamissa leimaa edelleen suuriman osan ihmistä käsityksiä hänestä. Juuri näinä päivinä Johnsonin mestarisuoritus ”Suuri yhteiskunta” on todella ajankohtainen seuratessamme demokraattien ja republikaanien jäytävää taistelua vallasta.

Enemmän olisi odottanut myös paneutumista suurvaltastrategioihin. Kirjassa käsitellään parissakin luvussa ansiokkaasti sotilaallisen strategian suuntaviivoja, joukkojen ryhmittymistä sekä Vietkongin/Pohjois-Vietnamin että amerikkalaisten näkökulmasta. Mutta dominoteorian ympärille rakentuva sotilaspoliittinen doktriini olisi ollut syytä käsitellä laajemmin. Myös Tonkinin lahden välikohtaus, jota on myöhempien paljastusten valossa pidetty amerikkalaisten omana provokaationa (vrt. Mainilan laukaukset!) sivuutetaan ohuehkosti. Se kuitenkin ratkaisi sodan eskaloitumisen ja käynnisti Pohjois-Vietnamin pommitukset. Vietnamin sota on monimutkainen yhtälö. McNamara, joka suositteli Kennedylle vähän ennen tämän murhaa amerikkalaisten neuvonantajien vetämistä pois Vietnamista näytti vuoden 1965 alussa haukalta, kun hän painosti Johnsonia jatkamaan Pohjois-Vietnamin pommituksia. Johnson epäröi silloin, mutta antoi lopulta periksi kahden tärkeimmän neuvonantajan (McGeorge Bundy ja McNamara) uhatessa erolla . Mutta lopulta McNamara itse menetti uskonsa sotaan vuonna 1967 Johnsonin pitäessä puolestaan tuolloin vetäytymistä mahdottomana. Kirja ei valitettavasti perehdytä lukijaa näiden kahden miehen kiehtovaan dialogiin, jossa on aitoa ja vastentahtoista lojaalisuutta, mutta myös kohtalokkaita väärinarviointeja.

Kirja pyrkii oikomaan joitakin itsestään selvyyksiä Vietnamin sodasta. Lehdistön ja tiedotusvälineiden vaikutusta sodan lopputulokseen pidetään kirjassa liioiteltuna. Itse asiassa amerikkalaisten enemmistö kääntyi sotaa vastaan jo ennen ratkaisevana pidettyä Tet-hyökkäystä vuoden 1968 alussa. Voitaneen kuitenkin sanoa, että Tet-hyökkäys kiihdytti pyrkimyksiä sodan lopettamiseksi. Lyndon B. Johnsonilta se katkaisi kamelin selän ja johti muutamaa viikkoa myöhemmin katkeraan päätökseen olla lähtemättä presidentinvaalikampanjaan.

Kannattaa myös mainita kirjassa hyvin esille tuotu näkemys, jonka mukaan enemmistö amerikkalaisista suhtautui Vietnamin sotaan kuin toiseen maailmansotaan: samaistuttiin taistelevien joukkojen kanssa yhteiseen pyrkimykseen vihollisen nujertamiseksi. Näin erityisesti vuosina 1965-67. Lehdistö omaksui viranomaisten lausunnot sodankäynnistä kritiikittömästi. Menestystä liioiteltiin ja tappioita vähäteltiin. Vuonna 1967 tulivat esille ensimmäiset vakavat säröt, kun esim. Martin Luther King asettui selkeästi vastustamaan sotaa. Sen jälkeen sodan vastustus lisääntyi asteittain. Meillä Suomessa ja muualla Euroopassa korostuivat sodan vastustajien mielipiteet. Ehkä enemmän olisi voinut kajota nimenomaan ristiriitaan, joka vallitsi ”suuren hiljaisen enemmistön ”, niin kuin Nixon sitä kutsui ja sodan vastustajien välillä.

Kirjan ansioihin voidaan lukea se, että siinä tuodaan esille amerikkalaisten liittolaisten näkemys. Niinpä australialaiset ja uusiseelantilaisetkin saavat oman luvun kirjassa. Näissä kohdissa paljastuu mielenkiintoisella tavalla, että myös liittolaisten käsitykset strategiasta poikkesivat amerikkalaisten näkemyksistä.

Niin, mitä opimme tästä sodasta ? On tärkeää oppia historista, mutta yhtä tärkeää on ”poisoppia”. Päättäjät Yhdysvalloissa olivat sitä ikäpolvea, että he olivat kokeneet Munchenin 1938. Diktaattorille ei saanut antaa periksi. Jos antaa pikkusormen se vie koko käden. Tähän ehkä perustui amerikkalaisten hellimä dominoteoria, joka oli sodan ohjenuorana. Ei saanut antaa periksi kommunisteille yhdelläkään alueella, muutoin se vie kaiken. Mutta unohtuiko, että Vietnamin sota kuitenkin oli ensisijaisesti sisällissota eikä kylmän sodan ideologioiden taistelukenttä ?

Finanssikatastrofi

Talouskriisin uusmarxilainen selitys 2

USA:n budjettivajeen ja velan syyt

USA:n talouden valuviat

Finanssikriisin syyt

Mäntsälän väkiluku kriittisesti

Suuri lama nykykriisin taustalla

USA:n rahamarkkinalakien historia

Asuntomarkkinoiden haasteet

USA:n vajeet ja velat

Rahamarkkinavalta vs kansanvalta

Logistiikan kilpailuasetelma Suomessa

Uudet poliittiset asetelmat

Laissez faire 1 ja 2

Uusliberalismin nousu ja tuho

Uusmarxilainen selitys finanssikriisille

Valuuttojen voimasuhteet 1900-luvulla

tiistai 20. syyskuuta 2011

Kolmenkymmenen vuoden virheet

3.8.2011

1) Väärä tulonjakopolitiikka (liian suuret tuloerot)

2) Supply-side economics – suunnaton virhe (kun tuloja vähennetään, tulot vähenevät !). Ronald Reagan: ylin marginaalivero 70 prosentista 28 prosenttiin.

3) Trickle-down economics – suunnaton virhe (raha ei valu alaspäin)

4) Keynesiläisyyden vaihtuminen uusliberaaleihin talousoppeihin

5) Omistajuusyhteiskunnan lanseeraus 2000-luvun alussa (subprime-lainat + tuloerojen kaventamisen laiminlyönti, pankkisi on kotisi, kotisi on pankkisi, home equity loans). Kun olisi pitänyt kaventaa tuloeroja ruvettiin kaventamaan omaisuuseroja – velaksi !

6) Kuplien muodostumisen ennaltaehkäisy laiminlyödään (”kupla tunnistetaan vasta, kun kupla on puhjennut”)

7) Ei opita edellisistä virheistä (this time is different -ilmiö)

8) Uusliberaali ideologia – sosialistinen ideologia (omistajuus molemmissa avainkäsite !)

9) Sääntelyn purut 1980-2000-luvulla

10) Keskuspankin väärät korkoajoitukset 2000-luvulla, keskuspankin uusliberalistinen politiikka

11) Eksoottiset rahoitusinstrumentit

12 Varmistussysteemin luominen arvopaperimarkkinoille, joka sisältä mätä. Varmistussysteemi sisälsi vastuunsiirtojärjestelmän.

13) Teollisuuden laiminlyönti (teollisuuden bkt-osuus aivan liian alhainen). Kilpailukykymuutokset erityisesti akselilla kehittyneet maat - kehittyvät maat, mutta myös kehittyneiden maiden sisällä

14) Rahamarkkinoiden vallan kasvattaminen – laissez-fairen läpimurto 1980-luvulla (edellinen laissez-faire n. 1850-1930)

15) Perusopetuksen laiminlyönti (opettajat, opetustilat, luokkakoot, opetus). Kaliforniassa 50 oppilasta opettajaa kohden. Monet kokevat kansansivistystyön vain ja ainoastaan menoeräksi.

16) Väärä veropolitiikka (vähennysjärjestelmä liian laaja, veropohja liian kapea). 43 % amerikkalaista ei maksa liittovaltion tuloveroa !

17) Politiikan polarisoituminen (movement conservatism, teekutsuliike, hyvinvointivaltion kannattajat)

18) Sopeutumattomuus globaaliin talouteen (haetaan turvallisuutta menneisyydestä, founding fathers)

19) Uskomattoman huono yleissivistys – tiedon korvaaminen uskonnolla, ideologialla: ”There is nothing to know”

20) Kuluttamisen ylivertaisuus (demokratian toiseus, kansalaisen väistyminen)

21 Keskiluokan heikkeneminen (naisten työssäkäynti, työtuntien määrän kasvattaminen, ylivelkaantuminen)

22) Kuvitelma, että suhdannevaihtelut ovat väistyvä ilmiö (it-kuplan aika, mutta myös 2003-2004 !)

23) Sosiaalisen koheesion heikkeneminen (rags to riches on yhä epätodennäköisempi vaihtoehto)

24) Ylimielinen suhtautuminen noudatetun talouspolitiikan kritiikkiin. Ylimielisyys johti periaatteelliseen, ideologissävytteiseen, katteettomaan optimismiin talouden kehityksestä. Optimismia ylläpidettiin velalla.

25) Varoituksen sanoja ei haluttu kuulla. Väärät ihmiset olivat oikeassa ja oikeat ihmiset (establishmenttiin kuuluvat ihmiset) väärässä

26) Irrational exuberance, ”järjetön ylenpalttisuus”, Greenspan 1996, Shiller 2000.

27) Huonon taloudenhoidon arvostelijat sortuvat ”tasapuolisuus-kulttiin” : poliitikot (jokainenko ?) ovat sotkeneet kaiken

28) Taloutta tarkastellaan liiaksi talouden prosessina sivuuttaen ideologiset syyt

29) Kolmenkymmenen vuoden virheellistä talouspolitiikkaa ei voida korjata vuodessa tai kahdessa

Kunta muutoksessa

Fog of War on Economics

Teesejä ja antiteesejä taloudesta

Movement Conservatism kuvana

tiistai 13. syyskuuta 2011

Konsensuksesta vastakkainasetteluun. Movement Conservatismin vaikutus USA:n yhteiskuntapolitiikkaan

USA:n poliittisessa ilmapiirissä on muutamien viime vuosikymmenien aikana tapahtunut merkittäviä muutoksia. On ollut konsensuksen aika, mutta on myös ollut repivän riidan aika.

Tarina voidaan aloittaa vaikkapa 1930-luvun New Dealistä. Talouden romahtamisen seurauksena ryhdyttiin Rooseveltin johdolla laajaan säätelykeskeiseen lainsäädäntötyöhön. Taloutta säädeltiin edelleen toisen maailmansodan aikana. Kun maailma siirtyi jännitteisen rauhan aikaan 1940-luvun puolessa välissä oli Yhdysvaltain asema muuttunut: sillä oli verrattomasti enemmän resursseja käytössään kuin useimmilla muilla mailla.

Toisen maailmansodan aikana Yhdysvaltain verotus kiristyi voimakkaasti. Kaukana takana päin olivat 1800-luvun loppupuolen ja 1900-luvun alkuvuosikymmenten laissez faire -ajat (Gilded Age, Progressive Era). Korkeimman tuloluokan progressio ylsi 90 prosenttiin. Itse asiassa korkean verotuksen kautta kesti aina 1960-luvulle saakka. Vuosien 1950 ja 1963 välillä korkein tuloveroaste vaihteli 91-92 % paikkeilla, joka tämän päivän näkökulmasta tuntuu lähes uskomattomalta.

Ajanjaksoa 1940-luvulta aina 1980-luvun vaihteeseen on totuttu pitämään amerikkalaisen keskiluokan kulta-aikana. Tuloerot pienenivät. Ajasta onkin käytetty nimitystä Great Compression, suuri kokoonpuristuminen. Tulokehitys ammattimiehillä oli erittäin suotuisa. Poliittisesti hämmentävä asia on, että kahden suuren puolueen välillä vallitsi konsensus päätettäessä taloudellisista ja yhteiskunnallista asioista. Näin siitä huolimatta, että aikavälille osuivat repivän riidan aiheet, Korean sota, Vietnamin sota, kansalaisoikeustaistelun kiivaat päivät ja esimerkiksi Watergate-skandaali.

Viimeisenä New Deal-presidenttinä voidaan pitää Lyndon B. Johnsonia, jonka aikana tehtiin valtavia sosiaalipoliittisia uudistuksia (war on poverty, medicade, medicare, kansalaisoikeuslainsäädäntö jne.). Jälkikäteen arvioituna kuitenkin myös Richard Nixon jatkoi yhteisymmärryksen linjoilla. Nixon mm. tekin tuloksettoman tarjouksen demokraateille terveydenhoitojärjestelmän uudistamisesta. Sekä demokraatit että republikaanit näyttivät jakavan pääsääntöisesti yhteiset yhteiskuntapoliittiset arvot.

Vasta 1980-luku toi muutoksen. Ronald Reaganin astuessa valtaan muuttui suurten puolueiden keskinäinen ymmärrys vähitellen torailuksi. Kuitenkin Reaganin henkilökohtainen suosio oli niin korkealla tasolla, että kansalaiset lähtivät uuteen yhteiskuntapolitiikkaan mukaan suurella innolla. Merkittävin muutos tapahtui verotuksessa, korkein marginaaliveroprosentti putosi 1980-luvun kuluessa aina 28 prosenttiin ennen kuin lähti lievään kasvuun. Samaan aikaan alhaisimman tuloluokan marginaaliveroa nostettiin 5 prosentista 10 prosenttiin! Reagan näytti saavan viestinsä perille: ei kaivattu hyvinvointiyhteiskuntaa, valtion holhousta eikä rankkaa säätelyä. Ikään kuin ihmiset olisivat kyllästyneet maailmansodan jäljiltä päälle jääneeseen jäykkään yhteiskuntavetoiseen politiikkaan. Valtiota piti oikeasti pienentää olkoonkin, että monet tavoitteet olivat lähinnä retoriikkaa, propagandaa. Oikeasti muutokset eivät olleet verotusta lukuunottamatta kovin mullistavia.Jälkikäteen voitaneen arvioida, että nimenomaan republikaanit muuttuivat. Pitkä demokraattisvetoinen konsensuskausi - riippumatta siitä oliko presidenttinä demokraatti vai republikaani – haalistui muuttuen vähitellen katkeraksi vastakkainasetteluksi. Käytännössä republikaanien liike syntyi ja eteni rinnan konsensusvetoisen politiikan kaudella. Jo 1950-luvulla nähtiin orastavia merkkejä konservatiivien uudesta suunnasta. Barry Goldwaterin agressiivinen pyrkiminen presidentiksi vuonnna 1964 oli näkyvä esimerkki tästä. Samana vuonna Ronald Reagan piti merkittävän ”A Time for Choosing” (tai pelkästään ”The Speech”) -puheen, joka konservatiivien keskuudessa on noussut jälkikäteen arvoon arvaamattomaan. Siinä näkyivät selvästi jo ”pienen valtion” tavoittelu ja inho kalliita sosiaalipoliittisia ohjelmia kohtaan. Tuohon aikaan 1960-luvun puolessa välissä sekä Goldwater että Reagan näyttäytyivät kuitenkin lähinnä äärikonservatiivisilta häiriköiltä, niin vahvasti oli sitouduttu demokraattisevetoiseen hyvinvointiyhteiskunnan kehittämiseen.

Konservatiiviliikkettä, joka nousi valtaan Ronald Reaganin kaudella on totuttu nimittämään Movement Conservatismiksi. Movement Conservatism siis muhi pitkän aikaa 1960-luvulta 1980-luvulle ennenkuin puhkesi kukkaan. Movement Conservatism ei ole kuitenkaan yhtenäinen aate. Se on jakautunut lukuisiksi alahaaroiksi, jotka on syytä esitellä tarkemmin.

Business-ulottuvuus. Aluksi republikaanit tavoittivat nimenomaan pienyrittäjät. Vähitellen republikaaneista on kehittynyt yrityspuolue laajemminkin. Kuitenkin kritiikkiä finanssikriisin elvytystoimiin. Ei siis välttämättä suurpankkien tai esim. autonvalmistajien puolue. Suhtautuu kriittisesti elvytysrahojen laajaan jakoon.Pieni valtio. Selkeä EI laajoille sosiaalipoliittisille uudistuksille, ml. terveydenhuoltouudistus. Vastaavasti veronalennukset keskeisinä tavoitteina. ”Hallitus ei ole ratkaisu, vaan se on itse ongelma”. Great Societyn vastustus. Tarjonnan taloustiede. Trickle-down economics.Uusliberalismi. Uuskonservatiivit ovat löytäneet uusliberalismin vasta kun intellektuellit (Irving Kristol, Milton Friedman) tulivat Movement Conservatismiin mukaan. Konservatiiviset thinktankit (esim. Heritage Foundation ja Cato-instituutti). Omistajuusyhteiskunta, kodinomistajuus. Sitä ennen konservatiivien suunnannäyttäjinä olivat toimineet keskilännen äärivanhoilliset äänestäjät.

Radikaali konservatismi. Kyllästyminen rotuintegraatioon. White Backlash. Demokrattisen radikalismin (New Deal) vastaiskuna radikaali konservatismi. Margaret Thatcher suunnannäyttäjänä, Ronald Reagan seuraa.

Paranoidi kommunismin vastaisuus. Ei kompromisseja hyvinvointiyhteiskunnan suuntaan, kuten läntisen Euroopan konservatiiveilla.Christian Conservatism. Religious Right. Christian Nation. Perhearvot. Uskonto näyttelee merkittävää osaa poliittisessa päätöksenteossa.

Barack Obaman pääsy valtaan oli iso isku uuskonservatiiveille. Kehitys Movement Conservatismin suuntaan jatkui kuitenkin presidentinvaalien jälkeen. Koko puolue on siirtynyt oikealle radikaalin johdon myötä. Vaikka johto näyttää irtautuneen kauas oikealle poliittisesta valtavirrasta on radikaali oikeisto kuitenkin säilyttänyt otteensa konservatiivisista äänestäjistä. Demokraattien on vaikea löytää 60 prosentin enemmistöjä senaatissa vaikeissa kysymyksissä. Fox-TV, Newt Gingrich, Rush Limbaugh ja Ann Coulter ovat radikalismissaan kuitenkin irrallaan valtavirrasta ja saattavat johtaa puolueensa ulos vakavasti otettavasta päätöksenteosta.Yhdysvaltain sisäpolitiikassa on siis muutaman viime vuosikymmenen aikana tapahtunut iso muutos repivään kahtiajakautuneisuuteen. Äärikonservatiivien itsepintaisuus voisi murtua, jos Obama saa tärkeissä asioissa läpimurtoja. Tällä hetkellä ei voida sanoa, että ratkaiseva askel olisi otettu vasemmistolaisempaan yhteiskuntapolitiikkaan.

Omistajuus finanssikriisissä

Finanssikriisin yksi keskeisistä aiheista on suhtautuminen omistajuuteen. Asiasta on puhuttu aivan liian vähän sen ansaitsemaan huomioon nähden. Mikä tekee omistajuudesta niin tärkeän ? Ehkä on syytä luoda katsaus omistajuuden lähihistoriaan. Sosialistisessa järjestelmässä omistajuus tarkoitti yhteisomistajuutta, kollektivismia. Omistajuus toteutettiin pakko-omistajuuden kautta, siitä nimi pakkokollektivisointi. Pitkä 70 vuoden kokeilu ei tuottanut positiivista tulosta, päinvastoin koko sosialistinen rakennelma romahti. On kuitenkin toinen yhteisomistajuuden malli, joka näyttää selvinneen useiden vuosikymmenien ”koeajasta”. Tarkoitan Israelin kibbutseja. Niissä yhteisasuminen näyttää perustuvan suostutteluun tai vapaaehtoisuuteen. Kibbutsit käynnistyivät alun perin maatalousvetoisina. Kuitenkin tänä päivänä niissä on voittanut alaa teollisuus ja matkailu. Vaikka nykyajan nuori sukupolvi tuntuisikin ahdistuvan moisesta vastavirtaan ajattelusta, sillä sitähän kibbutsit ovat nykyiseen yksilökeskeiseen ajatteluun rinnastettuna, niin ne ovat selvinneet modernin paineesta ja näyttävät jäävän eloon. Nykyisin israelilaisista noin 130 000 asuu parissa kolmessa sadassa kibbutsissa. Ei voida kuitenkaan sanoa, että tämä elämänmuto olisi edes Israelissa vallitseva saati, että malli voisi toimia globaaleissa rakenteissa. Kibbutsien yhteisasuminen on siis marginaalissa maailmanlaajuisesti nähtynä.

Yhdysvaltain uusliberaalit valitsivat täysin toisenlaisen linjauksen omistajuuteen. Konservatiiviset thinktankit kehittelivät ownership societyn, omistajuusyhteiskunnan 2000-luvun vaihteessa. Siinä omistajuus perustui rankimman kautta yksilön omistajuuteen. Uusliberaalien tarkoittamassa mielessä omistajuusajatus otti kantaa koulunkäynnin järjestämistapaan, terveydenhuoltoon ja eläkkeisiin. Cato-instituutti vei asian niin pitkälle, että koulunkäynnin piti perustua siihen, että oppilaiden vanhemmat ”omistivat” lasten koulunkäynnin, so. vanhemmat maksoivat omistajuusyhteiskunnan periaatteiden mukaisesti lasten koulunkäynnin. Uusliberaalien periaatteiden mukaan rahaa ei kierrätettäisi valtion kautta. Ei siis verodollarein ylläpidettyä koulua. Toiseksi haluttiin jokaisen maksavan omat eläkkeensä ja kolmanneksi jokaisen haluttiin maksavan oman terveydenhuoltonsa. Nämä ajatukset ovat johdomukaisia seurauksia tavoitellun ”pienen valtion” näkökulmasta.

Kun George Bush nuorempi otti vastaan presidentin tehtävät hän perusti oman ideologiansa Cato-instituutin tavoitteisiin. Aluksi näillä tavoitteeilla oli huomattava kannatus amerikkalaisten keskuudessa. George Bush nautti pitkään suurta suosiota äänestäjien keskuudessa, joten uusliberaaleille ajatuksille oli kantopintaa. Vähitellen tilanne muuttui ja ääriliberaalit ajatukset menettivät kannatustaan. Oli kuitenkin yksi omistajuuden alue, jolla edettiin, nimittäin home ownership, kodinomistajuus. On vaikeaa sanoa, mistä lähteistä kodinomistajuus alun perin kumpusi. Joka tapauksessa Bushin hallinto omaksui nopeasti kodinomistajuuden periaatteet. Vuonna 2002 pitämissään puheissa Bush nosti homeownershipin yhdeksi tähtitavoitteistaan. Periaatteena Bushilla oli, että kodinomistajuuden tulee olla erittäin laajaa. Hän kantoi huolta erityisesti mustien ja latinojen alhaisesta omistusasuntotasosta. Kun valkoisilla kodinomistajuus oli 75 % tasolla oli se vähemmistöjen osalta alle 50 %. Tavoitteeksi Bush nosti latinojen ja mustien osalta samana tason kuin valkoisilla. Vuoteen 2010 mennessä piti synnyttää 5,5 miljoonaa omistuasuntoa vähemmistöille. Välikappaleeksi tähän Bush valjasti Fannie Maen ja Freddie Macin, kaksi puolijulkista asuntorahoittajaa, jotka olivat Bushin hallinnon otteessa. Käytännössä lainoitusta hoidettiin siten, että käsirahaa ei vaadittu, korko oli pari vuotta alhaalla ja takaisinmaksuajat olivat pitkiä. Koko hanke kaatui kuitenkin jo alkuvaiheessa, kun kohderyhmällä ei ollut mitään mahdollisuuksia maksaa lainoja takaisin, ei edes kevenntyillä ehdoilla. Johtopäätöksenä voisi todeta, että Bushilla, hänen taustavoimillaan eikä uusliberaalilla ideologialla ollut juuri minkäänlaista käsitystä köyhyyden olemuksesta niin kaunis kuin köyhien ”auttamisajatus ” olikin. Tietenkään asiasta ei voida syyllistää ainoastaan julkisia toimijoita, vaan samaan aikaan investointi- ja liikepankit lähtivät samaan ralliin mukaan. Ahneet pankkiirit rakensivat asuntolainoituksen virheellisille argumenteille. Ei kannettu huolta takaisimaksuajoista, kun subprime-lainat vakuutettiin (seurauksena maailman suurimman vakuutusyhtiön AIG:n romahtaminen) ja ennen kaikkea, koska asuntojen hintojen sanottiin ”aina” nousseen Yhdysvalloissa. Business perustettiin sille, että vaikka alkuperäinen lainansaaja ei olisi pystynyt hankkimaan tai pitämään asuntoa niin asuntojen jatkuva hintojen nousu huolehtisi tavaran kuranttiudesta. Tämäkin peruste oli täysin virheellinen, sillä erittäin luotettavana pidetyn Case-Shillerin asuntohintaindeksin mukaan asuntojen hinnat eivät ole nousseet reaalisesti käytännössä lainkaan vuosien 1950 ja 2000 välillä ! Yhdysvalloissa on vain kaksi asuntojen hintojen nousuvaihetta vuodesta 1890 lähtien, toinen heti toisen maailman sodan jälkeen, kun sodasta palaavat miehet tarvitsivat valtavasti asuntoja ja toinen 2000-luvun alussa.

Yhteenvetona voisi todeta, että omistajuus silloin kuin se perustuu saman tyyppiseen ideologisointiin kun aikanaan Neuvostoliittossa näyttää johtavan dramaattisen huonoihin tuloksiin. Yhdysvalloissa kodin käsittäminen sijoitusvälineeksi oli merkittävä oire. Sitä ilmensi TV:n mainoslause ”kotisi on pankkisi, pankkisi on kotisi”. Omistusasuntojen käyttö elintason laajentamisen välineenä näin karkealla tavalla johti tuhoisiin seurauksiin.

Vielä subprime-kriisin jälkeenkin Bush yritti jatkaa omistajuusyhteiskunta-aatetta pyrkimyksellä yksityistää osittain sosiaaliturva. Tämä vuosille 2007-2008 kohdistunut pyrintö kaatui Bushin hupenevaan suosioon. Suunta on kääntynyt Barack Obaman kaudella, mutta voittomarginaali 55 % - 45 % äänistä ei vielä varmista muutoksen läpimenoa varsinkin, kun republikaanit ovat ajatuneet äärikonservatiivien käsiin.

Mikä asuntojen hintakuplasta ja finanssikriisistä jää käteen tuleville ajoille ? Ainakin se, että omistajuuden ideologisointi, joka Neuvostoliitossa tapahtui pakkokollektivisoinnin kautta ja joka Yhdysvalloissa tapahtui pakkomielteenomaisen omistusasumisen kautta 2000-luvun alussa ei näytä johtavan hedelmälliseen lopputulokseen. Miksi länsimaissa pitäisi tavoitella omistusasuntoa hinnalla millä hyvänsä ? Eihän Saksassakaan omistusasuntoja ole kuin 40 % asuntokannasta.

Uusliberalismi ei ole ratkaisu ongelmiin, vaan se on itse ongelma

Uusliberaalien tavoitteena on ”pieni valtio”. On vaikea mitenkään kuvitella , että Yhdysvallat voi olla ”pieni valtio”. BRIC-maat varmaanin nauraisivat partaansa, jos näin kävisi. Maailman herruus siirtyisi niille. Valta houkuttelee aina ja jos syntyy valtatyhjiö se pyritään täyttämään.

Jo Ronald Reaganin aikana voitiin todeta, että pienen valtion tavoittelu johtaa suuriin menoihin (budjettialijäämä kaksinkertaistui, kokonaisvelka kolminkertaistui, kauppavaje nelinkertaistui). Nyt ero tulojen ja menojen välillä on kasvanut rakenteelliseksi (ei ole korjattavissa suhdanteilla). Menot ja tulot ovat täysin eri paria. Ja uusliberaalien pienen valtion tavoite oli juuri se, että valtion menot olisivat olleet pienet !

Valtion ei tarvitse olla ”suuri”, mutta se ei voi olla taloudellisesti heikko. Uusliberaalit pyrkivät pienen valtion kautta suureen vahvuuteen, kun ”ihmiset itse saavat päättää”. Tavoite ei ole uskottava, vaan naivi. Äärikonservatiivien (movement conservatism), uusliberaalien ja teekutsuliikkeen tarkoitus on juuri tämä: valtion puuttumista yksityisen asioihin pitää vähentää. Tavoitteena piti olla jeffersonilainen pieni valtio, jossa kansalaiset itse (tai heidän etujoukkonsa) ovat suurimpia vallankäyttäjiä. Näiltä, jotka ihailevan Thomas Jeffersonin pientä valtiota unohtuu, että Jeffersonin pienessä valtiossa – Jeffersonin itsensä mielestä - maaomaisuus ja maanviljely olivat keskiössä. Nykyaikaisessa valtiossa on vaikea toimia, jos poimitaan asioita mielivaltaisesti yhdistelemällä sieltä täältä. Maatalousvaltion yksinkertaisia olosuhteita on vaikea yhdistää tämän päivän tietoyhteiskunnan rakenteisiin. Ehkä kannattaisi tutustua Jeffersonin aikalaisen ja kilpailijan Aleksander Hamiltonin ajatuksiin. Hamiltonin mukaanhan valtion tehtävänä on teollistamisen johtaminen eli valtio nimenomaan edistää yhteiskunnan modernisoimista. Nämä kaksi päävaihtoehtoa ovat edelleen relevantteja tämän päivän yhteiskunnallisessa keskustelussa ja kiistoissa USA:ssa.

Monet amerikkalaiset elävät unelmassa, jossa palattaisiin kymmeniä tai mielellään satoja vuosia taaksepäin, johonkin sellaiseen aikakauteen, jota ei enää ole. Ennen vanhaan tallaisia ihmisiä sanottiin utopisteiksi. Hyvin monet utopiat olivat erilaisia sosialismin sovelluksia (Owen, Fourier, Proudhon jne.). Jonkinlaisena utopiayhteiskuntien kuvajaisena voidaan pitää myös hippie-liikettä omalla vaatimattomalla tavallaan. Kaikki utopiasosialistiset aatteet ovat kuolleet lyhyen kukoistuksen jälkeen.

Uutta tässä on se, että nyt oikealle laidalle - äärikonservatiivien toimesta – yritetään muodostaa tällainen utopiayhteiskunta, jossa vallitsee onni ihmisten keskuudessa . Lopputulos tulee olemaan sama kuin sosialistisissa vaihtoehdoissa.

Muutoinkin kannattaisi kiinnittää huomiota siihen, että uusliberalismi on sosialimin rinnakkaisideologia. Toisen tavoitteena oli kollektiivinen omistus, toisen taas mahdollisimman pitkälle viety yksityisomistus. Viimemainitun periaatteet on muotoillyt Cato-instituutti. Caton keskeiset prinsiipit olivat seuraavat:

-jokaisella ihmisellä on valta oman terveytensä hoitoon -vanhemmilla on valta omien lastensa koulunkäyntiin -jokaisella työntekijällä on vastuu omista eläkesäästöistään

Valta (kontrolli) on tässä suorassa yhteydessä omistukseen. Jokaisella on siis omistusoikeus edellä mainittuihin asioihin. Nämä periaatteet muodostavat ”ownership societyn” , omistajuusyhteiskunnan ytimen.

Alun perin omistajuusyhteiskunnan käsitteen kehitti ilmeisesti - yllätysyllätys - George Bush nuorempi. Hänen osaltaan asia ei ollut vain ideologinen, vaan hän lähti toteuttamaan sitä konkreettisesti uusliberaalissa hengessä. Kun varsinaiset omistajuusyhteiskunnan sloganit ovat vaikeasti toteutettavissa (itse asiassa Barack Obama käänsi myöhemmin terveydenhuoltouudistuksesa suunnan päinvastaiseksi) keskittyi Bush yhteen keskeiseen omistajuusyhteiskunnan teemaan nimittin kodinomistajuuteen (home ownwership). Bush määritteli tavoitteensa vuosien 2002 ja 2004 välillä. Tuloksena oli varsinainen sokerikuorrutettu laki nimeltä American Dream Downpayment Act (2003). Se tavoiteena oli aikaansaada omistusasunto 5,5 miljoonalle latinolle tai mustalle. Laki oli tarkoitettu tasaamaan valkoisen enemmistön ja värillisen vähemmistön omistajuuseroja. Laissa mm. käsirahan osuutta pienennettiin huomattavasti ja lain toteutukseen sidottiin Fannie Mae ja Freddien Mac, kaksi puolijulkista asuntorahoittajaa. Ajatus oli kaunis, mutta täysin toimimaton. En väitä, että finanssikriisi olisi ollut suoraan tämä lain seurausta, mutta Bush loi kehikon myöhemmälle tuhoisalle kehitykselle. Mikä meni pieleen ? Voisiko finanssikriisin syy olla lukutaidon puute ? Tosiasia on, että ne ihmiset, jotka pistivät nimensä subprime lainapapereihin joko eivät osanneet lukea tai ainakaan eivät ymmärtäneet lukemaansa. Se onkin mielenkiintoinen asia, mikä on syy puutteellisen lukutaitoon. Olisiko uusliberaalien syytä katsoa peiliin ja todeta, että tämäkin on yksi uusliberaalin ryöstöviljelyn tulos. Panostukset kohdistetaan yhteiskuntapolitiikassa onnistujiin ja niille, joilla on varaa maksaa kalliit yliopistomaksut. Perusopetuksen laiminlyönnit ovat silmiinpistävät. Richard Floridan mukaan sosiaalinen koheesio on yhdysvalloissa heikentynyt voimakkaasti viime vuosikymmeninä eli juuri se ajatus ”rags to richies”, jonka piti olla kantava yhteiskuntapoliittinen voima Yhdysvalloissa. Selkeä opetus on varmaan se, että niiden, jotka eivät ymmarrä köyhyyden päälle mitään ei pitäisi lähteä ratkomaan köyhien ongelmia.

Ei Bush ajatuksiaan toki yksin keksinyt. Jälkeenpäin on todettu selvät yhtäläisyydet Margaret Thatcherin ohjelmiin. Entä nyt, mikä on yhteiskunnallinen tilanne juuri tällä hetkellä ? Näyttää siltä, että teekutsuliikkeen naivi ajatus pienestä valtiosta jyllää tällä hetkellä USA:ssa. Repulikaanit, jotka riemumielin ottivat aluksi vastaan teekutsuliikkeen tavoitteet ovat nyt kiireesti irtaumassa liikkeestä tajutessaan, että teekutsuliikkeen utopistiset ajatukset eivät voi olla tie valtaan. Tähän siis on tultu uusliberalismin kehityksessä.

Onko niin, että uusliberalisimi lopulta osoittautuu samanlaiseksi yhteiskunnalliseksi kokeiluksi kuin sosialismi. Yhtäläisyyksiä on: amerikkalaisen uusliberalismin isä – paljon suuremmassa määriin kuin Milton Friedman - on Irving Kristol. Hän oli 1950-luvulla uusmarxilainen ja sittemmin useita vuosikymmeniä, itse asiassa elämänsä loppuun asti uusliberaali. Mielekiintoinen vertailukohde on Björn Wahlroos, joka meillä oli 1970-luvulla taistolainen sosialisti ja sitemmin omien sanojensa mukaan uusliberaali.

Uusliberaalit kuvittelevat, että valtion mahdollisimman vähäinen puuttuminen ihmisten asioihin johtaa suureen yhteiseen onneen. Meillä on ollut tällainen aikakausi: aikakautta 1800-luvun loppupuolelta 1900-luvun alkuun (1920-luvun loppuun) voidaan kutsua laissez faire -kaudeksi. Silloin rahamarkkinoiden säätely ja valvonta yleensäkin oli minimissään. Aikakausi synnytti lukuisan määrä pankkikriisejä: kriisit 1873, 1884, 1893 ja 1907 kertovat omaa korutonta kieltään rahamarkkinakriisien tuhoisuudesta. Niissä ihmiset ihan oikeasti menettivät rahansa pankkien kaatuessa. Kun nyt uusliberaalit yrittävät kääntää kriisin hallituksen viaksi (Bushin hallinto teki toki suuret virheensä, mutta sen politiikkaa ohjasikin uusliberalismi) kannattaa muistaa, että nuo nykyaikaisen rahamarkkinoiden ensimmäiset suuret kriisit aiheutuivat nimenomaan säätelemättömissä olosuhteissa. Yhdysvaltain keskuspankki perustetiin vasta vuonna 1913 pääomittamaan vaikeuksiin joutuneita pankkeja ja talletustakuujärjestelmä vasta vuonna 1933.

Carmen Reinhardtin ja Kenneth Rogoffin teoksessa This Time Is Different osoitetaan selvästi, miten ensimmäistä valvomattomien rahamarkkinoiden kautta seurasi toinen 1980-luvulta alkaen johtuen rahamarkkinoiden vapauttamisesta. Välillä rahamarkkinoita säädeltiin tiukasti. Tätä kautta kesti 1930-luvulta (lähtöpisteenä voitaneen pitää vuoden 1933 pankkilakia) 1980-luvun alkuun.

Antaisinkin näille kahdelle rahamarkkinoita säätelemättömälle aikajaksoille nimen laissez faire I ja laissez faire II. Vasta nyt 2010-luvulla päästään säätelyn tiukentuessa mahdollisesti eroon säätelemättömän kauden rahamarkkinakuplista. Onko säätely riittävää, jää nähtäväksi. Ollaanko vihdoin käsitetty, että vastakkain ovat kansanvalta ja rahamarkkinavalta ja että kansanvallan tulee periä tässä taistelussa voitto ?

Talouden teorioista ja käytännöistä

Kun Ronald Reagan alensi uusliberaalissa hengessä amerikkalaisten ylintä marginaaliveroa 70 prosentista 28 prosenttiin 1980-luvun alussa oli lähtökohtana supply-side economicsin oppien mukaan, että lisääntyvä käteen jäävä tulo luo yhteiskuntaan dynamiikkaa. Valtiontalouden alijäämistä ei pitänyt välittää, koska dynamiikan piti myöhemmin tasapainottaa valtiontalous kasvavien verotulojen avulla. Näin ei käynyt, vaan alkoi lähes 30 vuotta kestäneiden alijäämien kausi (poikkeuksena Clintonin muutama vuosi, jolloin talous tasapainottui, kun hän nosti veroja !). Nykyisen velkaongelman takana on juuri se, että uusliberaalin supply-side economicsin vaikutuksesta liittovaltio otti taloudenhoidossa riskin. Kun aiemmin riskinottajina olivat yritykset niin nyt valtio lähti samalle tielle. Kumuloituneet budjettivajeet ovat aiheuttaneet noin 15 000 miljardin dollarin velan. Oleellista ei sittenkään ole velan kokonaismäärä, vaan miten se synnytettiin tietoisella riskinotolla uusliberaalien teorioiden tukemana. Samaa ideologiaa on lievennetyssä muodossa toteutettu hyvin monissa länsimaissa.

Uusliberaali omistajuusyhteiskunta (ownership society) on välitön syy rahamarkkinakriisille. Kun George Bushin olisi pitänyt jatkaa Clintonin verolinjauksia hän palasikin tuloeroja kasvattaneelle suurituloisten verohelpotusten linjoille. Bushin hallinnon 2000-luvun alussa piirtämät verotulojen kehityksen kuvaajat esittivät asian niin, että verohelpotukset talouden dynamiikan avulla lisäisivät verotuloja. Tälläkään kertaa ei käynyt niin, vaan alijäämät jatkuivat ja syvenivät. Omistajuusyhteiskuntaan voi tutustua esim. Cato-instituutin määritelmien pohjalta. Tässä riittää, kun keskityn yhteen omistajuusyhteiskunnan keskeiseen osioon nimittäin homeownershipiin, kodin omistajuuteen. Bush lanseerasi käsitteen vuosien 2002 ja 2003 puheissaan. Tavoitteena oli liittovaltion käsirahatuella (American Dream Downpayment Act, 2003) lisätä varsinkin latinojen ja mustien omistusasumista 50 prosentista noin 75 prosenttiin. Tavoitteena oli 5, 5 miljoonaa asuntoa vuoteen 2010 menessä. Tavoite epäonnistui tunnetuista syistä: asuntojen hankkijat olivat varattomia. Oleellinen virhe tapahtui siinä, että kun olisi pitänyt tuloerojen tasaamisen kautta edetä tasapainoisempaan yhteiskuntaan, lähdettiinkin tasoittamaan omaisuuseroja. Ainoa mahdollinen tapa lisätä kodinomistajuutta oli asunnon hankkijoiden velanotto. Siinä eivat paljon painaneet liittovaltion käsirahatuet, sillä subprime lainojen ottajilla ei ollut lainojen takaisinmaksukykyä. Myrkyllisten lainojen levittäminen arvopaperistamisen avulla kaikkialle maailmaan on jo historiaa. On se merkillinen asia tuo omistajuus. Se on sekä sosialismissa että uusliberalismissa avainkäsite. Sosialismissa omistajuus tarkoitti kollektiivista omistajuutta aina pakkokollektivisointiin saakka ja uusliberalismissa se tarkoittaa äärimmäisen pitkälle vietyä yksityisomistajuutta (kodit, lasten koulunkäynti, terveydenhoito, eläkkeet). Molemmilla on ollut tuhoisat seuraamukset.

Uusliberaali teoria ei tietenkään tue edellä kuvattua kehitystä, eihän teorian mukaan noin pitänyt käydä. Toteuttajat vain olivat epäkelpoja.

Kolmannesta tiestä kuusikaistaiseksi moottoritieksi

Risto Harisalo vastaa (HS 13.8.2011) Teivo Teivaisen pääkirjoitussivun kirjoitukseen ”Talouden vapaus on pelkkä myytti” (HS 2.8.2011) ja vastustaa Teivaisen suosittelemaa ajatusta, että ”vapaiden markkinoiden sijaan on aiheellista puhua kapitalistisesta suunnitelmataloudesta”. Hän takertuu käsitteeseen suunnitelmatalous ja luultavasti yhdistää sen kirjaimellisesti sosialistiseen suunnitelmatalouteen. Teivainen tarkoittanee, että suuret yritykset suunnitelmallisesti ottavat markkinat haltuunsa omien voimiensa ja lobbaajien avulla. Kaupankäyntikin voi tapahtua oman konsernin sisällä ja verotus ohjataan tapahtuvaksi edullisimman verotuksen maassa.

Harisalo toteaa, että ”kapitalismin sijasta oikeampaa olisi puhua niin sanotun markkinatalouden ja valtiojohtoisuuden väliin jäävän kolmannen tien rakentamisesta” viitaten John Kenneth Galbraithiin ja hänen ajatukseensa valtion, ay-liikkeen ja suurten yritysten liitosta (ohjattu demokratia).

Kunnioitan suuresti John Kenneth Galbraithia, mutta hänen tavoittelemansa yhteiskuntamalli saattaa olla mennyttä tämän päivän näkökulmasta. Niin oivaltava kuin Galbraith olikin hän ei pystynyt näkemään tämän päivän yhteiskunnan lainalaisuuksia. On syytä tuoda esille Berkleyn yliopiston professorin Robert Reichin päätelmiä aiemmasta yhteiskuntamallista verrattuna nykyiseen. Aiemmin todella Reichinkin mielestä osapuolina olivat yritykset (yritysjohto), ay-liike ja (kansallis)valtio. Valtion roolina oli suorittaa interventio, jos yrityksiltä ja ay-liikkeeltä menivät sukset ristiin. Usein valtion rooli merkitsi sovittelua kahden intressin välillä. Palkat ja muut edut neuvoteltiin tässä koalitiossa. Nykyisin keskeisinä osapuolina ovat Reichin mielestä sijoittajat ja kuluttajat. Sijoittajat ohjaavat yritysten toimintaa sen menestyksen perusteella. Jos toimitusjohtaja ei hoida asioita halutulla tavalla hänet vaihdetaan. Toimitusjohtajien vaihtuvuus onkin lisääntynyt viime vuosina. Sijoitetun pääoman tuotto ratkaisee sijoittajan näkökulman. Teivaisen mainitsemia suurten yritysten menetteytapoja on vaikea kiistää. Valtioiden säätely on osin korvautunut suuryritysten omaa kilpailuetua pönkittävällä yritysten sisäisellä ”kapitalistisella suunnitelmataloudella”. Mutta ovatko tässäkin sijoittajat painostamassa ? Pystyäkseen vastaamaan sijoittajien vaatimuksiin suuryritykset ottavat kaikki keinot käyttöön. Reichin mukaan kuluttaja tavoittelee edullisia tuotteita. Hän voi kyllä sanoa havittelevansa pikkuputiikkien tuotteita, mutta hyvin monissa tapauksissa tekee ostoksensa jättikokoisista marketeista. Lopulta hinta jää ratkaisevaksi tekijäksi. Kuluttaja ei suostu maksamaan kansallisen tuotannon lisähintaa.

Monimutkaiseksi tilanteen tekee se, että kuluttaja on myös sijoittajan roolissa markkinoilla. Tässä kaksoisroolissa hän taistelee toisaalta työpaikkansa puolesta , mutta saattaa sijoittajana joutua ottamaan kantaa henkilöstöleikkausten puolesta yrityksessä, jonka osakkeita hän omistaa.

Mihin valtio hävisi välittäjän tehtävästään ? Valtion rooli on kovassa puristuksessa: yhdeltä taholta valtaa on kaventamassa ylikansalliset organisaatiot, toisaalla valtio on rahamarkkinoiden kriittisen tarkastelun kohteena. Kansanvaltainen järjestelmä on lujilla, koska rahamarkkinat pyrkivät poliitikkojen tontille.

Uusliberaalit mallit hakivat 10 vuotta sitten avoimesti vaihtoehtoja valtiolle (erilaiset yhteisöt ja kansalaisjärjestöt, markkinavetoisuus, osallistava liberalismi). Ehkä näissä tavoitteissa ollaan tänään maltillisempia. Toisaalta poliitikkoja moititaan oman edun tavoittelusta ja irtaantumisesta tavallisen kansalaisen arjesta (elitismi). Kun tähän vielä lisätään talouspoliittiset virheet alkaa vastoinkäymisten kirjo olla koossa.

Vielä kansalaisen näkökulma. Hänen asemansa on myös muuttunut, kun kansallisvaltio joutuu toimimaan globaalissa ympäristössä. Monet näkevät edessään pakotien. Kuten teekutsuliike Yhdysvalloissa niin myös monet europpalaiset haluavat sulkeutua oman kansallisvaltion sisälle. Impivaaralaisuus ja muukalaisviha ovat tämän suuntauksen ilmenemismuotoja.

Kansalainen muuttuu vaativaksi kuluttajaksi myös yhteiskunnallisissa asioissa. Kuluttaja-kansalainen haluaa nopeita yritysmäisiä päätöksiä ilman edustuksellisen demokratian kypsyttelyä ja kompromissien hakua. Onko tässä kysymys kolmannesta tiestä ? Pikemminkin kysymys on kuusikaistaisesta moottoritiestä, jossa joko painostetaan muita väistämään tai suoritetaan hiuksia nostattavia ohituksia. Kaiki kilpailevat kaikkien kanssa. Miksi tätä järjestelmää pitäisi sanoa ?

maanantai 12. syyskuuta 2011

Kun Ingemar kertoi Cassiukselle tämän todelliset ansiot

Vanhassa Urheilun Kuva-aitassa (6/1965) nyrkkeilyn raskaan sarjan entinen maailmanmestari Ingemar Johansson haastattelee silloista maailmanmestaria Cassius Clayta (joka on omaksumassa uutta nimeään Muhammad Ali). Mutta Johansson käyttää edelleen ”orjanimeä” Cassius Clay.

Clay toteaa: ”Kun taskussani on puolitoista miljoonaa dollaria vetäydyn syrjään”. Huomautuksella ei ole juurikaan merkitystä. Päästihän Clay suustaan kaikenlaisia sammakoita uransa alusta lähtien. Huomionarvoinen on kuitenkin Johanssonin toteamus jutun lukijalle. Hän nimittäin toteaa, että ”kuinka tuo summa tulee kokoon, siinä onkin laskemista. Amerikan verokarhu ei paljon haukottele, kun vetää joka ottelusta päältä pois 90 prosenttia Clayn palkkiosta. Hänen pitää siis bruttosummana hankkia kokoon noin 15 milj. dollaria ollakseen päämäärässään”. Itse asia oli hyvinkin tuttu Johanssonille, olihan hän omissa mestaruusotteluissaan kokenut verokarhun vastaavan syleilyn. Tämän päivän näkökulmasta moinen verotus tuntuu uskomattomalta, varsinkin kun se tapahtui Amerikan mantereella. Totta se kuitenkin on. Yhdysvalloissa oli vuodesta 1950 aina vuoteen 1964 saakka ylin marginaalivero 91-92 prosenttia. Tämä riippumatta siitä oliko presindenttinä demokratti vai republikaani. Veroprosentti ”kesti” demokraatti Trumanin, republikaani Eisenhowerin ja demokraatti Kennedyn. Ei tietokaan siitä vastakkainasettelusta, mikä tänä päivänä vallitsee pääpuolueiden välillä.

Mistä moinen johtui ? Yhdysvaltain nykyajan historiaa tutkiessa tulee väistämättä vastaan 1800-luvun lopun ja 1900 - luvun alun (aina 1930 luvulle saakka) laissez-faire kausi. Talouden sääntely oli vähäistä. Keskuspankki kuitenkin perustettiin vuonna 1913. Veroprosentit olivat ennen ensimmäistä maailmansotaa erittäin alhaiset, mutta nousivat sodan myötä korkealle. Ylin marginaalivero oli vuodesta 1917 aina vuoteen 1921 saakka 60-70 prosentin vaiheilla. Sitten alkoi pudotus, joka johti ennätysalhaisiin ylimmän veroasteen tasoihin. Vuosina 1925-1929 ylin marginaalivero oli ainoastaan 24-25 prosenttia. Aiheellisesti monet ekonomistit ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että pörssikupla kehittyi juuri noina vuosina. Samoin on kiinnitetty huomiota siihen, että tuo ajankohta muistuttaa erehdyttävästi tilannetta ennen nykyistä finanssikriisiä. Paul Krugman ja Robert Reich ovat muistuttaneet, että noina vuosina myös tuloerot revähtivät ennätyssuuriksi.

Lama ja toinen maailmansota johtivat verotuksen kiristymiseen. Tultaessa 1950-luvulle veroprosentit juuttuivat sodan aikaiselle tasolle ja jopa kiristyivät siitä. Tätä on selitetty sillä että repulikaanien ja demokrattien välillä jatkui suuri konsensus keynesiläisestä talouspolitiikasta riippumatta siitä, miten ahdistavia kokemuksia muualla yhteiskunnassa koettiin. Tilanne jatkui ennallaan 1960-luvulla, vaikka kansakuntaa ravistivat Vietnamin sota ja kansalaisoikeustaistelut. Vuonna 1964 Lyndon B. Johnson laski ylintä marginaaliveroa 70 prosenttiin, mutta joka tapauksessa prosentti pysyi nykytilanteeseen verrattua korkealla.

Yhteisymmäryksestä johtavien puolueiden välillä kertoo sekin, että Richard Nixon säilytti 1970-luvulla verotason ennallaan. Selitystä tälle voidaan etsiä keynesiläisen talouspolitiikan perustavaa laatua olevasta läpimurrosta ja Yhdysvaltain erittäin vahvasta kilpailukyvystä maailmansodan jälkeen. Kun tulot nousivat kohisten jäi siitä verokarhullekin aimo siivu. Samalla valkoisen väestön enemmistölle tarjottiin valtavasti työtilaisuuksia ja sosiaaliturvakin oli riittävä. Tietenkään värillisille ja köyhille ei sillonkaan riittänyt kuin rippeitä yhteisestä kakusta.

Ölykriisi herätti uusliberaalit taisteluun alemman veroasteen puolesta ja samaan aikaan osui Keynesiläisen kauden alamäki. Tilanne muuttui radikaalisti kuitenkin vasta 1980-luvun vaihteessa kun Ronald Reaganista tuli presidentti. Jo 1970-luvulla oli verokapinoita, mutta vasta Reagan puuttui verotukseen kovalla kädellä. Ylintä marginaaliveroprosenttia pudotettiin 70:stä 28:aan. Tästä huolimatta ei liittovaltion tuloista kannettu huolta. Ajattelu perustui supply-side economicsiin, jossa kasvavan käteen jäävän tulon piti luoda dynamiikkaa talouteen ja hävittää alijäämät kasvavien verotulojen avulla. Verotulot jäivät kuitenkin pysyvästi laahaamaan menojen alle. Sosiaaliturvasta ja muista menoista ei leikattu muutoin kuin retoriikassa. Puolustusmenojen kasvattaminen oli viimeinen niitti pysväluontoisille alijäämille.

Bill Clinton yritti tasapainottaa talousarviot nostamalla veroja. Esim. ylin marginaalivero nostettiin 28 prosentista 39 prosenttiin. Clinton onnistuikin luomaan muutaman ylijäämäisen talousarvion 2000-luvun vaihteeseen. Bushin tullessa valtaan alijäämät muuttuivat taas pysyväksi osaksi liittovaltion taloutta. Eikä ihme, sillä Bush alensi jälleen veroja. Rajussa poliittisessa väännössä 2000-luvun alussa ja uudelleen vuonna 2010 republikaanit onnistuivat pudottamaan ja pitämään ylimmän marginaaliveron 35 prosentissa, jossa se on tälläkin hetkellä. Amerikkalaisille hyvin tyypillisen väliaikaisen ratkaisun seurauksena asiaan palataan vuonna 2013. Samalla varmistettiin räikeä budjettialijäämä vuosiksi eteenpäin. Liittovaltion tulot ovat vuonna 2011 noin 2500 miljardia dollaria ja menot 4000 miljardia dollaria. Ei ole nähtävissä milloin palataan tasapainoisiin talousarvioihin. Mitä johtopäätöksiä tästä kehityskulusta voidaan vetää ? Republikaanit näyttävät pitävän tänä päivänä (2011) demokraatteja panttivankeinaan. Johtuuko tämä republikaanien vahvuudesta ? Tuskinpa. Republikaanit ovat eripuraisia useista asioista, mutta heitä yhdistää yksi seikka: verojen vastaisuus. Aina ei ole ollut näin. Hämmästyttävästi 1940-luvulta aina 1970-luvulle saakka puolueiden välillä valitsi talouspoliittinen yksituumaisuus. Ja tämä siitä huolimatta, että puolueet ottivat rajustikin yhteen yhteiskunnallisissa asioissa (esim. Watergate-skandaali). Ei voi myöskään välttyä ajatukselta, että rotujen väliset ristiiriidat, jotka välillä näyttivät poispyyhkäistyilta ovat saaneet uudelleen jalansijaa. White backlash näyttää osuvan erityisesti Barack Obamaan. Obamasta on tehty monen vastenmielisen ilmiön symboli talouden surkeasta tilasta lähtien. Kohtelu ei ole ollut oikeudenmukaista, vaikka jotkut elvytystoimet ovatkin olleet vähemmän onnistuneita. Vieläkään ei ole käsitetty, miten syvällisiin ongelmiin Yhdysvaltain talous on ajautunut uusliberalistisen talouspolitiikan seurauksena. Varsinkin asuntokuplasta käynnistyneen finanssikriisin historiallisia syitä ei ole käsitetty. Järkyttävintä on, että monet talouden ammattilaiset (esim. Arthur Laffer) eivät halua muuttaa käsityksiään noudatetun politiikan tuhoisuudesta huolimatta. Tämä viittaa syvälle juurtuneeseen dogmattiseen ideologiaan, jonka kannattajat ovat yhtä sitoutuneita ideologiaansa kuin konsanaan neuvostososialistit.

Ehkä silmiinpistävin muutos muutamien viime vuosikymmenien ajattelutavassa on itsekkyyden ja omahyväisyyden lisääntyminen. Siitä kielivät häpeämättömän korkeat palkkiot erilaisissa rahamarkkinasektorin työtehtävissä. Olemme edenneet todella kauaksi poliorokotteen keksijän Jonas Salkin kuuluisasta kommentista, kun häneltä kysyttiin miksi hän ei ole patentoinut poliorokotetta: ”Kuka omistaa poliorokotteen ? Ihmiset. Voiko auringon patentoida ?”