tiistai 29. heinäkuuta 2014

Suomen ulkopolitiikka – mielipiteet ja faktat

Ulkoministeri Erkki Tuomioja kiinnitti huomiota Suomen ulkopoliittiseen tutkimukseen Helsingin Sanomien haastattelussa 26.7.2014: ”Tuomioja vaatii tietoa Ukrainasta”. Tukeeko esimerkiksi Ulkopoliittinen instituutti (UPI) ulkoministeriön tutkimuksen ja tiedon tarvetta? Tuomioja huomauttaa, että UPI on paljon esillä tiedotusvälineissä, mutta sen viestit ovat korostuneesti mielipidepainotteisia.

Olen pannut merkille saman asian. Kun Ulkopoliittinen instituutti on eduskunnan rahoittama voisi olettaa sen tarjoavan analyyseihin perustuvaa apua ulkopoliittiselle johdolle. Tämä ei suinkaan tarkoita, että UPIn pitäisi koostua ulkoministeriölle uskollisista yes-miehistä ja -naisista.

Seuraavassa keskityn tutkimustiedon näkökulmasta aktuelleihin ulkopoliittisiin kysymyksiin painottaen Venäjä-Ukraina-konfliktin seuraamusvaikutuksia. Hesarin haastattelussa ei juurikaan eritellä, mitkä seikat erityisesti ovat ulkoministerin kritiikin kohteena.

Tuomioja haluaisi eduskunnan perustamilta yhteisöiltä oikea-aikaista ja erittelevää tietoa päätöksenteon pohjaksi. Nyt tarjotaan ikään kuin valmiiksi pureskeltuja mielipidepaketteja. Päättäjillä on tarve saada kaikesta propagandasta ja disinformaatiosta puhdistettua tietoa tapahtumista.

Oman näkemykseni mukaan ”analyysit” ovat myös kovin Nato-painotteisia eivätkä palvele Suomen ulkopolitiikan suurta linjaa, jonka tarkoitus on pitää Venäjä-suhteet asiapohjalla, so. otetaan kantaa kriittisesti, kun siihen on aihetta, mutta ei lähdetä mukaan mielipidekilpailuun, josta ei ole kenellekään hyötyä. Voi ollakin, että Ulkopoliittisessa instituutissa tehdään relevanttia tutkimusta, mutta ulospäin laitos heijastaa niiden henkilöiden mielipiteitä, jotka pääsevät ääneen. Hämmästyttävän usein tuo ääni Ukrainan tapauksessa on Mika Aaltolan ääni. Olen pannut merkille, että Ulkopoliittisessa instituutissa on ”monenlaisia ääniä”, jotka tarvitsevat esille tullakseen johdon jämäkkää työnjaollista otetta.

Instituutin johtaja Teija Tiilikainen vaikuttaa sinänsä tasapuolisuutta korostavalta henkilöltä UPIn sisällä, mutta miten hän käyttää johtajan ääntä? Ulkopoliittinen instituutti on perustettu kahdesti. Ensimmäinen toimi 1961-2006. Se oli korostetusti Suomen virallisen ulkopolitiikan väline. On jopa sanottu, että se perustettiin varmistamaan Urho Kekkosen valinta vuoden 1962 vaaleissa. Vanha UPI oli Osmo Apusen mukaan ”läpeensä poliittinen hanke”. Se oli alun perin nähdäkseni ”Paasikiven-Kekkosen linjan” jatke, eikä sillä ollut itsenäistä roolia.

On mielestäni ymmärrettävää, että vanhoista painolasteista haluttiin päästä eroon perustamalla itsenäisempi (ja kantaaottavampi) Ulkopoliittinen instituutti.

Uusi UPI perustettiin vuonna 2006 EU-ajan tulkiksi. Se on riippumaton tutkimuslaitos, joka keskittyy toiminnassaan laaja-alaisesti kansainvälisiin suhteisiin. Sen päämääristä todetaan Wikipediassa, että ”Instituutin tutkimuksen tavoitteena on tuottaa korkeatasoista ja selkeää aineistoa tieteelliselle yhteisölle, poliittisille päättäjille ja yhteiskunnalliseen keskusteluun”. Instituutin perusrahoituksesta huolehtii eduskunta. Ilmeisesti instituutti saa tuloja myös toimeksiannoista asiakkailtaan.

Mikä on Ulkopoliittisen instituutin nykyinen linja esimerkiksi suhteessa Nato-liittoutumiseen tai liittoutumattomuuteen. Tuntuu siltä, että linjaa julkisuuteen päin vetää pari tutkijaa (ohjelmajohtaja Mika Aaltola ja vanhempi tutkija Charly Salonius Pasternak), jotka ovat vahvasti kallellaan Natoon päin. Aaltolan ensisijaiseksi asiantuntija-alueeksi mainitaan Instituutin kotisivuilla Yhdysvaltojen sisä- ja ulkopolitiikka, mutta ei lainkaan Venäjää. Ymmärrän ulkoministerin mielipiteen, joka tarvitsisi luotettavaa moniarvoista tutkimustietoa päätöstensä tueksi. UPI on nyt ”itsenäinen”, mutta ei sen mielipide suhteessa hallitusohjelmaan ole ongelmaton, päinvastoin.

Asiaa sotkee se, että pääministeri on ottanut tehtäväkseen hivuttaa Suomea pikkuhiljaa Naton jäseneksi edeltäjän vähän suoraviivaisemman linjan jatkoksi. Mitä tekee presidentti? Kokonaisvastuu painaa ja Niinistö on ”hivuttautumisessa” suhteellisen lähellä - mutta kuitenkin kaukana - Stubbia ja Kataista. Niinistö ei ole nähdäkseni henkisesti sitoutunut Nato-liittoutumiseen. Käytännön politiikassa presidentti ja ulkoministeri tuntuvat käyvän yhtä jalkaa ja hyvä näin.

Tässä välissä on sitten Ulkopoliittinen instituutti keskustelun herättäjänä aina sen mukaan, kuka instituutista on äänessä.

Kaikesta tästä syntyy vaikutelma taustalla käytävästä taistelusta, joka aina silloin tällöin nousee pintaan, kun joku poliitikko ilmoittautuu liittoutumisen tai liittoutumattomuuden kannalle.

Mielestäni tulisi selkeämmin pysyä nykyisen hallituksen ohjelman raameissa, eli että liittoutuminen konkreettisena toimenpiteenä ei etene. Sen takana ovat sekä hallituspuolueet että oppositio kokoomusta ja RKP:tä lukuun ottamatta – siis Suomen kansan merkittävä enemmistöä edustavat puolueet.

Tietenkin tutkimustieto voisi tekijöiden mielestä objektiivisesti todistaa Nato-liittoutumisen puolesta. Mihinkään tällaiseen kategoriseen tietoon en usko. Siispä jäljelle jäävät mielipiteet.

Venäjä-suhteista on kehittymässä pikku hiljaa trauma. On niitä, jotka ”ymmärtävät” Venäjää (toki koko ajan sitä kritisoiden) ja niitä, jotka tuomitsevat sen yksiselitteisesti ja joille Nato on Suomen selvä valinta. Ja päätös olisi viime mainittujen mielestä pitänyt tehdä aikoja sitten. Suomella on Venäjään sekä naapuruussuhde- että taloussuhteiden trauma.

Oman kantani olen kertonut näissä blogikirjoituksissa monta kertaa. Venäjään tulisi suhtautua tapaus tapaukselta reagoiden, kun siihen on aihetta, mutta välttää valtapoliittisia ja ideologisia vastakkainasetteluja. Jottei reagoinnista tulisi poukkoilevaa tulisi ulkopoliittisen johdon pystyä määrittämään peruslinjat, jotka se mielestäni on tehnytkin. Ulkopoliittisen instituutin pitää pystyä analyyseillään tuomaan asiantuntevaa tietoa päätöksenteon pohjaksi. Näin tuetaan parhaiten presidentin ja ulkoministerin linjauksia.

Menettely on perusteltavissa, koska uuden kylmän sodan sisäänrakennettua kannatusta on paljon sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Tähän peliin ei pidä lähteä mukaan.

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Mietiskelyä laiturinpäässä

Lämpötila 31 astetta, vesi 26,5 astetta, olo: tukahduttava. Onneksi järvi on vain parin askeleen päässä. Satun oleilemaan laiturin päädyn levennyksellä. Kylmän kesäkuun muisto alkaa pikku hiljaa haihtua mielestä.

On siis liian kuuma. Siitä pääsee eroon pulahtamalla järveen muutaman kerran päivässä.

Olen luopunut eräästä lapsuuden ja nuoruuden intohimoisesta harrastuksesta nimittäin kalastamisesta. Suurehkot 25-30 senttiset ahvenet pyörivät jaloissa metrin säteellä, kun kävelen järven pohjassa. Kuinka luottavaisia ne ovatkaan! Ne varmaankin aavistavat, että tuosta tallustelijasta ei ole vaaraa.

Istun 1960-luvun retrotuolissa, jonka vaimo on päällystänyt iloisenvärisellä värinauhalla. Tuuli on leppeä ja lämmin. Ajatukset kulkeutuvat elämän helppouteen tänä päivänä. Olen korvessa , mutta milloin tahansa yhteydessä muuhun maailmaan netin kautta. Eilenillalla kuunneltiin porukalla youtube-musiikkivideoita kunkin muistikuvia seuraten rockista klassiseen.

Niin, perinteestä…. Ensimmäinen pikkuinen 10 neliön kokoinen kesämökki 1960-luvulla oli eräänlainen aikuisten leikkimökki. Sitten tuli tämä nykyinen, mutta todellakin alun perin riisuttuna lähes kaikista mukavuuksista. On kaksi tapaa suuntautua: pitää mökki varustelultaan minimaalisena tai sitten pyrkiä sähkön ja juoksevan veden avulla omakotimaiseen asumiseen. Molemmilla on kannattajansa. Pikkuhiljaa oma ratkaisuni on ollut jälkimmäinen.

Kuin varkain sähköiset välineet ovat vallanneet useimmat mökit. Yle on muistanut meitä netissään kaikilla niillä TV-kanavilla, jotka tunnen tarpeellisiksi ja läheisiksi. Tässä on tapahtunut suuri edistysaskel, kun ei tarvita välttämättä erillistä TV:tä. Voisinko siis asua mökillä, jos vapaa-ajan asunnon muuttaminen ympärivuotiseksi kodiksi olisi vähän helpompaa? En sittenkään. Kaipaan säpinää, kaupungin valoja ja kulttuuria.

Mökkeily saattaa säilyttää suosionsa nimenomaan sähköisten yhteyksiensä avulla. Nykyaikana hyvien tietoliikenneyhteyksien saaminen kesäasunnolle ei ole useimmissa tapauksissa temppu eikä mikään. Juuri tätä on kaivattu. Nuorempikin polvi kiinnostuu mökkeilystä aivan eritavalla kun yhteydet pelaavat.

Ihan kaikkea en ole korvannut sähköisillä välineillä vapaa-ajan asunnolla. Fyysinen kirja kuuluu mökille itsestään selvyytenä. Luen juuri kertauksen vuoksi Väinö Linnan elämän vaiheita. Myös Linnan suuri haave oli kesämökki, jonka hankkiminen onnistui ilmeisen keveästi, kun hän menestyskirjojensa seurauksena vaurastui.

Linnan mökkipaikka oli Teiskon Taulaniemessä ja hankintavuosi 1964. Linnan yksi menestyksen salaisuus oli se, että hän oli lähellä tavallista kansalaista, aluksi tehdastyöläisenä, ennen kuin rupesi kokopäiväiseksi kirjailijaksi. Linnan vapaa-ajan asunnon hankinta tapahtui hiukan etuajassa Matti ja Maija Meikäläiseen nähden. Aivan ilmeisesti Linna oli kokokesän mökkeilijä. Kesäasunto oli myös paikka, jossa saattoi valmistella artikkeleita ja esitelmiä vastatakseen runsaisiin pyyntöihin. Linna ennakoi siis tulevia mökkeilyn muutosvirtauksia.

¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨

Tyyni järvenpinta koukuttaa. Onhan se ikään kuin mielenrauhan symboli. Mielessä viivähtää keskipäivän kajakkiretki, jossa kajakki lipui hiljalleen vastarannan rantapenkan tuntumassa. Rantakukat ja ranta-alpit liukuvat silmien ohi. Käsi heilahtaa satunnaisen moottoriveneilijän porhaltaessa ohi. Annamme kaverini kanssa veneen peräaaltojen keikuttaa kajakkia.

Mieleen tulevat myös onkiretket serkkuni kanssa 50 vuotta sitten. Tutuksi ovat tulleet miltei kaikki lähiseudun luodot. Mato-ongella saadut kalat olivat oikeasti leivän jatke. Ja ainakin ne tarjosivat vaihtelua päivittäiseen ruokaan isovanhempien luona.

Havahdun ajatuksistani laiturilla….. Juuri tämä on sitä, mistä voi talven pimeinä iltoina haaveilla.

perjantai 25. heinäkuuta 2014

Säännöt luovat vapautta

Meillä on iso ongelma, olen kuullut. Valtakunta on täyttynyt kaikkialle tunkevasta byrokratiasta. Kansalaisten vapautta päättää itsenäisesti asioistaan on loukattu ylimitoitetulla holhouksella.

Olemme siis päivän muotiaiheessa, meitä kaikkia koskevassa sääntöviidakossa, josta pitäisi päästä kuulema eroon. Vai onko näin? Otsake on provosoiva, mutta yritän sen kautta hieman tasapainottaa käytyä keskustelua.

On selvää, että lakeja laadittaessa täytyy lakiympäristö tutkia tarkkaan, ettei synny päällekkäisyyksiä tai ristiriitaisuuksia. Kaikesta huolimatta viime vuosina on arvosteltu lainsäädännön valmistelun keskinkertaista tai heikkoa tasoa. Ihan tätä eivät nyt äänessä olevat arvostelijat kuitenkaan tarkoita. Maalitauluna on yleensä sääntöviidakon tiheys, holhousmentaliteetti ja tarpeettomiksi koetut laki-, asetus- ja sääntöpykälät.

Mutta miten on? Suuri osa säännöistä on käsittääkseni kuitenkin luotu suojaksemme, varmistamaan esimerkiksi tasapuolisen kilpailun jne. Säännöt siis useimmissa tapauksissa vapauttavat ja luovat liikkumavaraa.

Varsinkin vasemmalla on epäily, että sääntötalkoilla pyritään karsimaan ihmisten saamia etuja sen sijaan, että pyyteettömästi vain karsittaisiin turhaa byrokratiaa. Monet näkevät hyvinvointiyhteiskunnan ja sen vaatiman byrokratian niin kiinteästi toisiinsa liittyvinä, että byrokratian ja sääntöjen karsiminen merkitsee myös hyvinvointivaltion purkua.

On tehty myöskin varsin arveluttavia esityksiä säännösten helpottamiseksi. Erään puolueen nuoret vaativat ohjelmajulistuksessaan talvirengaspakon poistamista. Ajatus on itsekäs. Se vapauttaa autonajajan noudattamasta jälleen yhtä sääntöä, mutta se taitaa unohtaa, että jos talvirenkaaton ajaa lapsiperheen äidin yli talviliukkaalla kelillä, ei tehtyä saa tekemättömäksi millään rangaistuksella.

Kautta historian ihmiset ovat vaatineet vapautta sen itsensä takia.

Sääntöjä voidaan tarvita joskus vain niiden varalta (pieni vähemmistö), jotka ovat herkkiä rikkomaan yhteisiä pelisääntöjä. On vain niin, että nämä sääntöjen rikkojat vaihtelevat tapauksittain. Kaikki joutuvat maksamaan joidenkin piittaamattomuudesta.

Skandinaviassa on yleensä lähdetty siitä, että hyvinvointiyhteiskunta sääntöineen on mahdollistaja, ei luovuuden tappaja. Emme siis ole varustettu nietzscheläisittäin sääntöjen sanelemalla orjamentaliteetilla, vaan olemme uutta luovia ”herraihmisiä”. Mutta miten tämän voi todistaa?

Valtion epäonnistumista mitataan FFP:n (The Fund for Peace) Fragile States Indexillä (Hauraiden maiden indeksi). Aiemmin indeksistä käytettiin nimeä Failed States Index. ”Kärjessä” on sellaisia valtioita kuin Etelä-Sudan ja Somalia. Indeksin (2014) mukaan maailmassa on 34 haurauden ”hälytysrajan” ylittävää maata. Tässä rankingissa Suomi on sijalla 178, joka on listan viimeinen sija, olemme siis vähiten hauras maa! Kaiken lisäksi Suomen indeksi ainoana maana yltää mainemääritykseen ”Very Sustainable”! (Suomen kokonaisindeksi 18,7, kakkosena olevalla Ruotsilla 21,4). Olemme siis indeksin mukaan maailman onnistunein tai kestävin valtio.

Suomen sijoitukset näissä tämän kaltaisissa mittareissa hämmästyttävät kerta toisensa jälkeen meitä: eivätkö muut ymmärrä, että meillä menee huonosti! Tämä on perspektiivikysymys suurelta osin. Emme läheltä näe omaa erinomaisuuttamme kieltämättömien ongelmiemme keskellä.

Tästä näkökulmasta säännelty yhteiskunta on siis vahvoilla. Kaikki Skandinavian maat ovat listauksessa aivan kärjessä, joten voitaneen puhua skandinaavisen mallin vahvuuksista. On selvää, että kun suhteellisen rauhallisissa olosuhteissa on pystytty kehittämään järjestäytynyttä yhteiskuntaa, tulokset näkyvät. Entä jos olemme hyviä säännöistämme huolimatta? No, ainakin voidaan sanoa, että sääntömme eivät ole tuhonneet menestymisen edellytyksiä. Vakavasti ottaen FFP:n raportti osoittaa mielestäni vastaansanomattomalla tavalla kuinka sääntely luo vakautta ja vakaus mahdollistaa vapauden, joka puolestaan luo hyvinvointia ja taloudellista menestystä.

Monet rikkaat maat eivät pärjää Skandinavian maille, koska niissä kansalaiset ovat eriarvoisia. Monet tällaisten valtioiden hyvin toimeen tulevat ihmiset tuntevat ympäristön hyvin vakaaksi, kun taas monet muut – varsinkin köyhät – tuntevat ympäristön epäoikeudenmukaisuuden ja haurauden.

Onko sellainen kulttuuri, joka on sisäistänyt säännöt osaksi hallintokulttuuria vähemmän innovatiivinen kuin sellainen kulttuuri, joka on vähemmän säädelty? Tämä on vaikea kysymys. Yhdysvaltojen tapainen maa on saanut valtavasti menestyksiä ainakin näennäisesti suurilla vapausasteilla.

Amerikan malli näyttää osin toimivan niin, että lähtökohtaisesti vapauksia sallitaan runsaasti, mutta väärinkäytösten ilmetessä reagoidaan hyvin voimakkaasti ja käynnistetään jyrkkä sääntely (vrt. finanssikriisi ja sen seuraukset). Skandinaviassa toimitaan tasapainoisemmin, eräällä tavalla ennaltaehkäisevästi: säätelyllä pyritään estämään jo ennalta ylilyönnit.

Aina tässä ei ole onnistuttu, kuten 1990-luvun lama ja sitä edeltänyt sääntelyn vapauttaminen osoittivat.

Hyvinvointiyhteiskunta varmistaa, että suuri osa kansakunnan elävästä voimasta osallistuu luovaan työhön. On väittelyn aihe, kumpi lähestymistapa – amerikkalainen vain skandinaavinen - tuo paremmat tulokset. Skandinaavinen säätely-yhteiskunta tuottaa tasaisemman tulokset, yhdysvaltalainen ehkä terävämmän kärjen.

Yhdysvalloissa on todettu, että sosiaalinen koheesio on heikentynyt so. rags to riches ei toimi niin kun ennen. On myös tosiasia, että Yhdysvalloissa edellinen sukupolvi oli paremmin koulutettu kuin nykyinen. Tähän on syynsä: koulutuksen ulottamisessa vähävaraisiin ei ole onnistuttu läheskään kattavasti. Mutta kyllä meillä Suomessakin on nähtävissä koulutuksen rapautumista.

Inttämällä voisi sanoa, että teoriassa on mahdollista, että itsesäätely estää meitä tuomasta parastamme (parhaita ideoita) esille, koska byrokratia ei kannusta meitä olemaan innovatiivisia. Luulenpa kuitenkin, että pahimpia luovuuden tappajia ovat kanssaihmiset, jotka sanovat ”tuo on jo keksitty” tai ”ei mitään uutta auringon alla” tai ”ajanhukkaa, ei tuosta ole hyötyä”.

Sääntöihin kyllästyneille on kyllä jonkin verran annettava periksi. Sääntöjä luomalla yhteiskunnan valvova silmä (eduskunta, virkamieskunta) ei ehkä huomaa suuren tunnollisuuden vallassa tehtyjen sääntöjen päällekkäisyyttä tai turhuutta, jotka taas kuluttajat - tavalliset ihmiset - näkevät asianosaisina ja asiantuntijoina. Mutta tällöin ei todellakaan ole kysymys sääntöjen poikki ja pinoon -lahtauksesta, vaan erittelevästä tarveanalyysistä.

Tarvitaan siis laki-, asetus- ja sääntökokonaisuuksien ”oikolukua”.

keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Intoilua vai tosiasioiden tunnustamista?

Ilkka-Christian Björklund tarkastelee Suomen lähialuesuhteita HS:n mielipidekirjoituksessa ”Intoilua vai tosiasioiden tunnustamista?” 15.7.2014. Hänellä näyttäisi olevan kaksi lähtökohtaa: 1) Suomen pitää valita selvemmin puolensa - siis länsi - kuin mitä nyt tapahtuu ja 2) jättäytyminen ”kahdenväliseen turvallisuussuhteeseen” Venäjän kanssa perustuu kylmän sodan aikaiseen logiikkaan.

Björklund toteaa, että sitten vasta yhteistyö Venäjän kanssa alkaa sujua, kun olemme liittoutuneet lännen kanssa eli kaikki spekulaatiot häviävät Suomen asemasta, kun olemme liittyneet läntiseen sotilasliittoon. Enpä usko, että Venäjä innostuu vasta sitten ”oikeaan yhteistyöhön”, kun rahdataan vähän rautaa rajalle. Painostaisimmeko Natolla Venäjää parempaan yhteistyöhön kanssamme?

Björklund määrittää - tietoihinsa viitaten - Venäjän ohjustorjunnan kattavan mm. puolet Puolaa (Puola on Natomaa) ja Baltian (kuuluu Natoon) Suomen sekä Ruotsin ja Norjan pohjoisten osien lisäksi. On melko naivia kuvitella, että etupiirirajat ja ohjustorjunta-alueet muuttuvat, kun sotilasliittoalueita muokataan uuteen uskoon. Björklundin omat edellä esitetyt esimerkit osoittavat, että sodan syttyessä mikään alue ei ole turvassa. Siispä kaikki tarmo rauhanedellytysten luomiseen!

Meillä on länsi-integraatio viety niin pitkälle EU:n kautta, että monia on alkanut hirvittämään. On vaikea löytää tahoja, jotka epäilisivät Suomen vankkaa länsiorientaatiota. Yksi harvoja voi olla Ilkka-Christian Björklund. Lisäksi meillä on oikeistoideologeja, jotka pelkäävät kaikkea, mitä Venäjä tekee.

Jos Suomi työskentelee EU:n Venäjän kaupan lisäpakotteita vastaan, on odotettavaa, että Björklundin hengenheimolaiset leimaavat tämän suomettumiseksi, jonka kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. ”Oikeaa” suomettumista oli se, kun suomalaisia usutettiin toisten suomalaisten kimppuun Neuvostoliittoa hyväksikäyttäen ja jopa valtionpäämiehen johdolla. Vastenmielistä.

Venäjän oikeastaan ainoa uhka Suomen taholta on, että aluettamme käytetään alustana hyökkäykselle Venäjää vastaan ja sellainen uhkatilanne voidaan oikeastaan synnyttää vain yhdellä tavalla nykyisessä sotilaspoliittisessa tilanteessa, nimittäin liittoumalla Naton kanssa.

Vähän yleisemmällä tasolla sanottuna Suomi on jäänyt suurvaltasyndrooman vangiksi. Meillä pitää joko pelätä tai uhmata suurvaltaa. Entä jos pyrimme vaihteeksi järjestämään suhteemme luontevasti niin kuin ne voisivat muodostua ilman noita määreitä ”uhmaaminen” ja ”pelkääminen?” Tähän luontevaan suhteiden määrittämisen kuuluvat hyvät kaupalliset suhteet ja oikeus ja velvollisuus arvostella naapurimaita silloin, kun siihen on aihetta. Suomi on mielestäni erittäin selkeästi ja asiallisesti tuominnut Venäjän toimet Ukrainassa. Suomettumista ei ole se, jos Suomi ei juokse David Cameronin pakotevimman perässä.

Suomi ei ole jättäytynyt vanhanaikaiseen ”kahdenväliseen turvallisuussuhteeseen” YYA-sopimuksen malliin, jota käsitystä Björklund näyttää pitävän yllä. Kuka tällaista on halunnut? Tuskinpa arvio ulkosuhteistamme voi olla väärempi. Olemme siis irtautuneet YYA-sopimuksesta ja ryhtyneet rauhankumppanuuteen Naton kanssa erilaisine lisukkeineen (Naton ja Suomen yhteistyö on näköjään viety tosi pitkälle).

Ei se, että vastustetaan Natoon liittymistä ole tarkoittanut aiemmin eikä tarkoita jatkossakaan, että heittäytyisimme Venäjän ”puolustuksellisen doktriinin” tai minkään muunkaan ulkoisen opin varaan. Ainoa realistinen oppi on uskottavat puolustusvoimat täydennettynä tietyillä yhteistyökuvioilla ja nekin yhteistyötahot ovat lännessä.

Toistan tässä vanhan kantani, jota voisi sanoa Nikolai I:n diktaatiksi (kun Nikolain alaiset virkamiehet yrittivät kiristää otetta Suomesta) : ”Älkää tuoko minulle Suomea koskevia asioita. Suomi on ainoita alueita rajoillamme, josta minulle ei ole vaivaa”.

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Aku ja minä

Aku Ankan piirroshahmon luomisesta on kulunut tänä vuonna 80 vuotta. Vuonna 1934 Walt Disney Productions ja aivan ilmeisesti Walt Disney itse hahmottelivat tämän historiallisen piirrossankarin.

Aku ilmestyi omaan elämääni melko tarkalleen 55 vuotta sitten. Toki olin lukenut lehteä satunnaisesti kaverini luona jo jonkin aikaa. Minulla on paljon muistikuvia tuosta epäsankarista, josta tykkäsin. Ujolle pojalle Akun kohellus oli hyvää terapiaa. Aku sähläsi, mutta myös yritti kovasti välillä onnistuen välillä epäonnistuen.

Aku ilmestyi melkoisen odotuksen seurauksena kotiimme tilattuna lehtenä vuoden 1960 alusta. Ensimmäinen lehti oli vuoden 1959 viimeinen numero, 24 B ”Jouluparaati”. Oli luonnollista, että Akuista pidettiin hyvää huolta. Hieman myöhemmin, kun Aku alkoi ilmestyä joka viikko, aloin arkistoida niitä. Pistin kansiin sekä uudet että vanhat Akut.

No ei sitä aktiivista Aku-kautta kestänyt kuin viitisen vuotta. Minulla syy lukemisesta luopumiseen oli paitsi siirtyminen Pekka Lipposiin niin - ällistyttävää kyllä, näin väitän - piirtämisen tason keskinkertaistuminen 1960-luvun jälkipuoliskolla. Vuoden 1964 Akut olivat vielä hyvää tasoa. Kun siihen saakka piirtäjä onnistui saamaan ilmeet, varjostukset ym. kohdalleen, tulivat jossakin vaiheessa ilmeikkyyttä kuvailemaan erilaiset pärskeet. Pärskeet! Väitän, että kysymys tason heikkenemisestä ulottui myös tarinoihin.

Tarinoihin pystyttiin tekaisemaan mieleenjäävät loput, eräänlaiset loppuhuipentumat 1960-luvun alkupuolella. Koin ne upeina hetkinä lukiessani. Erityistä huomiota herättivät kuusikymmentäluvun alun jatkokertomukset kunkin lehden lopussa. Esimerkiksi Carl Barksin ”Lentävä Hollantilainen” vuodelta 1961 on mainio. Upeaa piirtämistä, upea juoni.

Myöskään näkemäni Disneyn lukemattomat erilaiset kirjaversiot, ”suosikkikertomukset” eivät ole ainakaan pääosin ensimmäisten 15 vuoden tasoa. Tosin en voi sanoa, että seuraisin asioita enää kovinkaan intensiivisesti.

Jälkikäteenkin, selaillessani silloin tällöin vanhoja lehtiä, huomaan eron. Kuusikymmentäluvun alkupuolen ja tietenkin 50-luvun Akut ovat piirtämisen taidetta. Jotenkin kaikki tehtiin silloin pieteetillä. Väitän siis oikeasti, että sankaripiirtäjät ansaitsevat maineensa. Vanhoissa lehdissä on huolellinen käsityön leima. Tein siis kuusikymmentäluvun alkupuolen Akuista itsesitomani ”kirjat” ja yritin pelastaa ne jälkipolville. Ei ihan onnistunut.

Olen myös lukenut kohtuullisen paljon 1950-luvun Akuja milloin missäkin yhteydessä. Akun veljenpojat eivät 1950-luvulla olleet – jos muistan oikein – sellaisia mestarisudenpentuja kuin kuusikymmentäluvulla. Ainakin joissakin kertomuksissa he olivat mahdottomia vintiöitä, joista Aku-setä yritti pitää huolta.

Akun kohtalona oli, että hän joutui hommiin, joissa työantajana oli usein Roope Ankka (ehkä kysyntää ei olisi muutoin juuri ollut). Aku lähti itsevarmana tekemään sankaritöitä, mutta jotenkin missasi hommat. Veljenpojat pelastivat sen, mikä pelastettavissa oli. Ehkä Akun viehätys perustuu juuri tähän surullisen hahmon ritariin, jolla oli suuret luulot itsestään. Yksi suosion salaisuus voi olla Akun olemuksen epätäydellisyys. Yhdysvalloissa ja monissa muissa maissa paljon suositumpi Mikki Hiiri oli peloton perussankari.

Minulle tulee väistämättä mieleen Pekka Lipponen (se epätäydellinen sankari) ja Kalle-Kustaa Korkki (se sankarillinen öljyfirman tarkastaja) vertailukohteena. Aku ja Pekka olivat inhimillisiä koomisuuteen saakka, kun taas Korkki ja Mikki olivat hiukan tosikkomaisia tarusankareita.

Disneyn kirjoittajat ja piirtäjät (muistan kuinka potutti, kun minulle selvisi, ettei Walt Disney piirtänyt itse yhtään mitään) tyypittelivät hahmot kitupiikki Roopeksi, yritteliääksi, mutta tunaroivaksi Akuksi, onnekkaaksi Hannu Hanheksi ja eksentriseksi keksijänero Pelle Pelottomaksi vain muutaman mainitakseni. Kysymys ei siis ollut pelkästään Akusta, vaan koko henkilögalleriasta.

En ole kiinnostunut jäljellä olevien Akujeni muuttamisesta rahaksi, mutta esimerkinomaisesti netissä oli vuoden 1959 numeron 24 B hinta 19 euroa.

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Jalkapallon MM-kisat - 50 vuoden miniperspektiivi

Jalkapallon MM-kisat eivät jättäneet suuria jälkiä meikäläiseen. Kiinnostuin jalkapallosta vuoden 1966 MM-kisoissa. Ne olivat yhdelle kaikkien aikojen tähdelle, 25-vuotiaalle Pelelle turhauttavat kisat. Hänet potkittiin pois peleistä hyvissä ajoin ennen loppuvaiheita. Kisojen suuri sankari oli Portugalin Eusebio.

Vuoden 1966 kisoja isännöi Englanti, jalkapallon emämaa. Maailmanmestaruus kruunasi kotikisat ja nosti kansallista itsetuntoa roimasti. Vaikutus oli kuitenkin taloudellisen ja yhteiskunnallisen merkityksen kannalta ohut. Pian Englanti vajosi suuriin vaikeuksiin.

Mitä on tapahtunut tässä välissä? Olen toki seurannut kisoja väliin jäävien vuosikymmenien aikana enemmän tai vähemmän innostuneesti, mutta en todellakaan voi sanoa olevani asiantuntija.

Liian usein olen uuvahtanut 0-0 tilanteessa ensimmäisen puoliajan jälkeen. Nyt käytyjä kisoja Brasiliassa on pidetty värikkäinä. Kyllä ne varmaan olivatkin. Katsoin muutamia otteluja suorana kokonaan ja pari osittain sekä muutaman yleissivistyksen vuoksi seuraavana päivänä.

Onko jalkapallo muuttunut 50 vuodessa? Ainakin pelaajien koko on suurempi ja vastaavasti ulottuvuus on nykyisin merkittävästi parempi. Pelaajien nopeus on kasvanut ja kenttä ”täyttyy” pelaajista em. syistä johtuen. 1970-luvulla puhuttiin totaalisesta jalkapalosta, jolla tarkoitettiin kaiketi, että pelaajia ei oltu sidottu tiettyyn pelipaikkaan. Nykyisin ei ainakaan selostuksissa korostu ”totaalisuus”, mutta epäilen, että pelipaikkaa vaihdetaan synkronoidusti koko pelin ajan.

Nopea lyhytsyöttöpeli täydennettynä syöttöjen tarkkuudella on nykypäivää. Peli on systemaattisempaa ja epäilen, että pelaajien kunto on ratkaisevasti parempi kuin 50 vuotta sitten. Totta kai tähän on vaikuttanut terveydenhuollon ja valmentamisen edistysaskeleet.

Pelin systematiikka on matemaattista. Nykyisin pelistä kerätään valtava määrä tietoa. Ei ole liioiteltua puhua jalkapallon big datasta. Saksalaiset ovat tässä ehkä pisimmällä.

Entä tekninen taituruus? Usein muistellaan kaiholla menneiden aikojen suuruuksia (joista juuri yksi, Alfredo Di Stefano menehtyi kisojen aikana), mutta epäilen vahvasti, että nykyiset taiturit ovat edellä menneisyyden sankareita.

On varmaan liioiteltua sanoa, että Brasilia yrittää pelata edelleen vuoden 1958 tyylillä (hitaasti palloa siirrellen vastustajan rangaistusalueen rajalle ja siitä sitten pyrkien teknisellä taidolla ohi vastustajan pelaajien). Muutosta on toki tapahtunut: Brasilia yritti yhdistää hirmuisen vauhdin improvisaatioon. Tulokset jäivät heikoiksi osin kuuman ilmanalan väsyttävän vaikutuksen vuoksi. Brasilia kuitenkin ainakin yritti tuoda omanlaisen näkökulman peliin. Tällä tavalla peliä lähestyen tulisi pelaajien olla huimasti vastustajia edellä teknisessä taituruudessa.

Kisat olivat suuret jo vuonna 1966, mutta nyt ne ovat vielä paljon suuremmat. Ei Yhdysvaloissa esimerkiksi välitetty mitään vuoden 1966 kisoista. Pelaajien sankaruus on aina ollut mielestäni ylimitoitettua. Moni pelaaja lausuu ”analyyseja” peleistä, joita kuunnellessa tuntee myötähäpeää. Mielipiteet tulevat spontaanisti ja media irrottaa niistä vielä asiayhteydestä erilleen mehevimmät kohdat.

Oma lukunsa ovat huippupelaajien ja valmentajien haastattelut ennen otteluja. Ilmeisesti yhteinen käyttäytymiskoodi on viety niin pitkälle, että haastatteluissa puhutaan paljon, mutta ei sanota mitään.

Toisaalta on pelaajia, joihin kohdistuvat ennakko-odotukset ovat ylisuuria. Näitä pelaajia käsitellään heidän tuottamansa pettymyksen näkökulmasta. Kaikki loistavat pelaajat olivat loistavia näissäkin kisoissa: Neymar, Messi, Rodriguez, Müller…..

Ehkä nostaisin erilleen Messin, jonka sarjapelejä olen katsonut koosteina ja kokonaisina. Hän on hämmentävä pelaaja teknisessä taituruudessa. Nopea tikittävä tyyli suunnanvaihdoksineen ja koko ajan pallo jalassa hämmästyttää maallikkoa. Jos hän on kahden neliömetrin alueella kolmen vastustajan pelaajan kanssa, tulee hän usein pallon kanssa ulos tuosta olemattomasta tilasta.

Joukkuepelin näkökulmasta on hämmentävää havaita pelaaja, joka pystyy ratkaisemaan otteluja niin suuressa määrin henkilökohtaisella panoksella kuin Messi tekee. Siksi tuntuu kohtuuttomalta, että Messiä on arvosteltu MM-kisojen parhaan pelaajan palkinnon saamisesta. Siis, ettei hän olisi ansainnut titteliä! Ensin korotetaan jalustalle, jotta sieltä voitaisiin pudottaa alas.

Minne menet jalkapallo? Jalkapalloa vaivaa mammuttitauti. Useimmat suurseurat ovat korviaan myöten veloissa, johtuen hirvittävästä varustelukierteestä, jonka kohteeksi joukkueet ovat itsensä saattaneet. Pelaajien ahneudella ei ole rajaa, vai pitäisikö sanoa, että seurojen ahneudella ei ole rajaa. Jonain päivänä jokin suurseura julistetaan konkurssiin.

Erikseen ovat sitten joukkueiden fanit. Vaikka pahimmista väkivaltaisuuksista on toistaiseksi päästy eroon johtuen kiristyneistä turvallisuustoimenpiteistä, leijuu jalkapallon yllä edelleen katsomo- ja faniväkivallan mahdollisuus.

Raha ratkaisee. Vuoden 2022 kisat on määrä pitää Qatarissa. Valinta (jos se nyt toteutuu) kuvaa nykyistä suurbisneksen tilaa. Rahalla voi ostaa melkein mitä tahansa. Korruptio on valtavaa jalkapallossa. Voi vain arvailla kuinka moni on hyötynyt taloudellisesti Qatarin valinnasta MM-kisanäyttämöksi. Jalkapallon lieveilmiö on myös vedonlyöntiskandaalit. Vai onko se enää lieveilmiö? Kuinka moni oikeasti uskoo Italian Serie A:n ja alempien sarjojen pelien urheilullisuuteen?

Jalkapallon asema maailman johtavana urheilulajina näyttää kuitenkin vahvistuvan. Johtava asema velvoittaa. Nyt mitataan pystyykö jalkapallo kantamaan vastuunsa ja velvoitteensa.

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Osa-aikaisen mökkihöperön päiväkirjasta

Mökkeilyn suosio laskee nuorison keskuudessa. Näin olemme lukeneet. Ja varmaan siinä on ainakin siteeksi totta. Omasta kokemuksestani sanoisin, että kysymyksessä on mökin käytön muuttuminen. Pidennetty viikonloppu on jo joillekin iäisyys. Kuitenkin tänäkin päivänä monet menevät mökille ”koko kesäksi”. Työssä oleville koko kesä merkitsee loma-aikaa plus viikonloppuja. Eläkeläiset voivat asua mökillä koko kesän ja näin moni tekeekin.

Järvellä soudellessa tai uudessa harrastuksessa kajakkimelonnassa on mahdollisuus tutkia rantoja tarkemmin. Tietenkin se tulee tehdä vähän kauempaa, koska mökkirauha on hiukan kokeneemmille pyhä. Missä ovat ihmiset: aivan kuin rannat olisivat neutronipommin jäljiltä. Nykymökillä näkee modernin ilmiön: mökeillä kyllä ollaan, mutta huomattavan lyhyitä aikoja.

Onhan se selvää, että perinteisen mökkeilyn kanssa kilpailevat monet harrastukset, vaikkapa alennusmyynnit, kaupunkimatkailu, ulkomaan matkat, golfailu, vuokramökkeily, ulkoilmakonsertit…. Luetteloa voisi jatkaa loputtomiin.

Mökkeilyn suosioon ja mökkien käyttöön (ml. omistaminen) vaikuttavat nykyajan lyhytjänteinen elämäntyyli, mökkimatkan pituus, mökin varustelutaso, pätkätöiden yleistyminen (vähäiset lomat), ylläpidon vaatima aika, tulotaso….

Itselleni – mökkeilijälle – kesäcity on huomattavan merkittävä kokemus. Onneksi myös kaupunki on muuttunut. Perusoletus ei enää ole se, että ”kaikki” ovat maalla. Ennen vanhaan mökkejä oli vähemmän, mutta ne korvasi isovanhempien maatilalla suoritettu ”työpalvelu”.

Ennen kesä oli tukahduttavan kuuma kaupungissa, nyt se on ihana terassikesä. Ja vaikka ei harrastaisikaan terasseja, viipyily kaduilla vaikkapa arkkitehtuuria ihmetellen voi olla vastaansanomattoman hieno kokemus. Silti pienimuotoisia kesätapahtumia (ei siis jättikonsertteja) kaipaisi lisää. Tuoreet kokemukset kesäihmisten tarkkailusta Helsingissä viittaavat siihen, että kysyntää olisi muidenkin kuin ulkomaalaisten taholta.

Orjaleiriksi sanotussa mökkikulttuurissa on viehätyksensä. Työleiristä ei puhuta aivan vakavasti, sillä kyllähän itsensä toteuttamiseen liittyy myös nautinto saada tehdä omilla käsillään. Moni saattaa kokea jopa niin että kädentaidot kuuluvat traditioon, jota ei saa kadottaa. Ja tosiaankin suomalaisilla kädentaidot ovat verissä. Olemme aina arvostaneet hartiapankkirakentamista. Mökillä moni muuttuu remonttireiskaksi omasta mielihalustaan. Kysymys on ehkä itselle näyttämisestä, vaikka joskus tekeleet eivät kestä päivänvaloa. Itse puuhaamani halkokatos oli sortumaisillaan, mutta kuin ihmeen kautta se on jälleen tolpillaan.

Olen ollut aina ihminen, joka kaipaa kaupunkikulttuuria mökin vastapainoksi. Parasta on, kun voi vuorotella pitkin kesää molempia. Olla kaupungissa ihmisten ympäröimänä anonyyminä pienessä porukassa tai mökillä yhtä pienessä seurassa ilman häiritseviä tekijöitä on tavoittelemisen arvoinen kokemus. Jokin tässä yhdistelmässä kiehtoo.

On syytä olla huolissaan mökkipalveluista. Mökkimatkat ovat usein pitkät ja väliinputoajiksi jäävät kylien pikkukaupat. Ruokatavarat tulevat hankituksi mökkimatkan varrelta tutusta marketista. Mökkipaikkakunnalle jäävät täydennysostokset ja ne eivät riitä pienen kyläkaupan ylläpitoon. Tässäkin näkyy keskittämisen voima. Ne menestyvät, jotka onnistuvat haalimaan ostajat itselleen. Paras tarjonta ja palvelut ovat vakaa valtti. Ihminen on nirso laumaeläin: mennään sinne, missä muutkin ovat.

Mutta on pikkukahvipaikoillakin kysyntää. On vain osattava vetää oikeasta narusta. Itse leivotut munkkirinkilät ja karjalanpiirakat ovat jo kova valtti oikeassa ympäristössä. Mikä on oikea ympäristö? Kysymys on vaikkapa luonnonkauniista ympäristöstä järvimaisemineen. Mutta on kysymys muustakin. Kaupallisen toiminnan kolme tärkeintä elementtiä ovat sijainti, sijainti, sijainti. Liian lähellä kaupunkia saattaa kohdata asiakaspulan, kun taas keskellä erämaata oikein valittu paikka saattaa muodosta sukseeksi. ”Kaikki” löytävät paikan.

Kun vanhat kalastajat (nuotanvetäjät, verkkojen kokijat) ovat vetäytyneet vanhuuden lepoon tai ovat nurmen alla, ei sijalle ole löytynyt paikkaajia. Harvassa ovat tänä päivänä kalastajat mökkijärvellä. Kun itse olin enoni kanssa vetämässä nuottaa muutamia kymmeniä vuosia sitten, oli siinä kysymys vaihtelun vuoksi hankittavasta ruoasta, jota vietiin naapurillekin silloin kuin sattui hyvä mäihä. Muikku maistuu kaikilla eri tavoilla valmistettuna. Vanhaan hyvään aikaan isovanhempien tilalla ensimmäiset muikut keitettiin suolavedessä, seuraavat paistettiin ja loput suolattiin… ja sitten 1960-luvulla tuli savustus… Nyt kalastus on hupia, joka vaatii kuitenkin vaivannäköä. Jotkut silti jaksavat viedä saaliin rantakioskille. Kyllähän ostajia kalalle aina löytyy (perattuna ja savustettuna!).

Mato-onginta oli kova juttu 50 vuotta sitten. Nyt saa etsimällä etsiä järveltä onkipoikia. Kukapa sitä jaksaa herätä viideltä aamulla….. No, emme mekään niin tehneet kovin monta kertaa kesässä.

Mökillä käynnit rinnastuvat vanhoihin kokemuksiin isovanhempien maatilalla. Olihan sinä hauskuutensa, kun vanha teräskanto, talon isäntä näkee ulkomailta tulleen vieraansa yrittävän pistää heinäseivästä maahan väärinpäin. Hauskuus on vain muistoissa. Nykyaikaiset työsuojelusäädökset eivät oikein sopisi yhteen senaikaisten menettelyjen kanssa: heinävintillä oltiin ainakin 50 asteen kuumuudessa, perimmäisenä me pienimmät….

Moni mökkeilijä on kokenut uusheräämisen: lintujen tarkkailu on nykyisin lintubongaamista, valokuvaus upeilla zoomeilla herrasmiesten puuhaa ja luonnonniitty kuvauskohteena ihana kokemus. Vasta ehkä ulkomaalaisten Suomessa vierailujen kautta hoksataan suomalaisen metsäluonnon todellinen arvo.

Olen pitänyt mökkikirjaa kohta 35 vuotta. Olen parantumaton. Kokemukset, pienetkin on pistetty ylös. Joskus pitäisi varmaan siirtää muistiinpanot sähköiseen muotoon. Ehkä joku tekisi joskus case-tutkimuksen vaikkapa pohjalta ”osa-aikaisen mökkihöperön koko kuva”.

Parasta mökkikesässä on kesäaamu. Aamun sarastus kello neljän ja viiden välillä on hieno kokemus. Kuinka lyhyen aikaa paras hetki kestääkään! Aamuauringon värimaailma saattaa olla vain tuokion juuri se oikea. Silloin on vain oltava paikalla. Moralisoija lisää tähän, että ei ne nuoret… ei ne kestä aamuherätystä, kun edellisenä ”iltana” on valvottu kahteen taikka kolmeen.

Viipyily hiljaisella järvellä omien ajatusten parissa - meloessa tai antaessa aaltojen hiljaa viedä - on korvaamaton hetki. Aina voi miettiä, mitä vastarannan - melkein yhdeksänkymppinen – käsistään kätevä vanha isäntä tekee. Ihmettelin, kun tämä itseoppinut taiteilija jumalan armosta pistää puupinotkin mutkittelemaan taideteosmaisesti. Ja entä ne juurista ja oksista tehdyt haarakkaat veistokset…. minullakin on mökin ovenkahvana yksi töistä, jossa luonto on muovaillut naisen korkokengän….ihminen on vain vähän auttanut.

Niin mitä se nyt puuhaa? Järven päälle, töyräälle rakennettu pieni terassi-laituri on varmaan jo korjattu…. ehkä se katsoo ravituloksia …. tai jos se on samoilemassa metsässä tarkistamassa sienitilanteen….

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Livenä Suomessa!

Mikael Huhtamäen ”Live in Finland. Kansainvälistä keikkahistoriaa Suomessa 1955-1979” on kevyttä kesälukemista, joka kertaa ansiokkaasti Suomessa vierailleiden pop- ja rocktähtien sattumuksista maassamme. Vaikka jutustelu on kevyttä, on mukavaa, että ote on kuitenkin analyyttiseen historiankirjoitukseen pyrkivää. Tutkiva ote näkyy esimerkiksi siitä, kuinka Paul Ankan kuuluisan Linnanmäki-keikan katsojamäärä eritellään. Kaikki jutut eivät vuosikymmenien jälkeen ehkä ole aivan yksi yhteen tosiasioiden kanssa, mutta siitä ei voida syyttää kirjoittajaa. Lähdekritiikissä on ollut varmaan melkoinen työ, siksi paljon liioiteltuja juttuja kiertää.

Minua kiinnosti kirjassa erityisesti live-esiintymiset nykypopulaarimusiikin alkuvuosina 1950- ja 1960-luvulla, koska muistan itsekin noita vaiheita. Ajatuskin siitä, että olisin ollut katsomassa esiintymisiä Helsingissä oli mahdoton. Oli vain vinyylit ja alan lehdet, joista miellyin Melody Makeriin ja New Musical Expressiin. Joka tapauksessa kirja taustoittaa hyvin pop- ja rockmusiikin varhaishistoriaa Suomi-näkökulmasta. Kaukana edessäpäin olivat stadionkonsertit ja aikuisrockin kultaiset päivät, jolloin eri ikäluokat sulassa sovussa täyttivät katsomot.

Silloin toiminta oli pienimuotoista. Miksi? Siksi, että 1960-luvun vaihteen teini-ikäluokatkin olivat pieniä sota-aikana syntyneitä ikäluokkia. Lisäksi Suomea vaivasi tuttu jälkijättöisyys, joka koski muitakin elämänalueita. Ei täällä kansainväliset starat olleet niin suuria tähtiä kuin olisi voinut uskoa. Tietenkin oli Beatles ja Rolling Stones, jotka ylittivät kirkkaasti uutiskynnyksen, mutta levymyynti oli vähäistä, joskin kiihtyi tultaessa 1960-luvun lopulle ja 1970-luvulle. Suosikki-lehti piti jonkinlaista Hot-100-listaa, mutta kuinka hyvin se heijasteli todellisuudessa myyntiä varsinkin muutamien kymmenien kärkilevyjen jälkeen, sopii epäillä.

Varsinkin 1960-luvun alkupuoli oli kansainvälisesti katsottuna hiljaista. On liikuttavaa, kun katselee vanhalta Youtube-videolta, kuinka Joey Dee and The Starliters esittää tahattoman koomisen koreografiansa kappaleessa ”Peppermint Twist”. Samainen yhtye oli oikeastaan ensimmäinen pop-yhtye, joka tuli Suomeen suuresta maailmasta (Skandinavian ulkopuolelta). Yhtye vieraili Suomessa vuoden 1963 maaliskuussa ja herätti ansaitsemaansa huomiota riehakkaalla lavashowlaan. Paikalla oli kirjan mukaan vain 600 nuorta.

Toukokuussa 1964 Linnanmäellä vieraillut Cliff Richard oli suuri tähti ja vielä uransa huipulla (tai juuri uransa lakipisteen ohittanut) tuohon aikaan. Kirjan huomioista parhaita ovat silloisten kriitikoiden ja tavallisten fanien konserttiarviot. Niitä leimaa totuttelu kansainväliseen ilmapiiriin. Osa jäyhästä yleisöstä ihan oikeasti villiintyi.

Myös Markku Veijalaisen kommentti, jonka mukaan kitaravillitys alkoi monen kohdalla Cliff Richardin konsertista on mielenkiintoinen havainto. Tämän voi allekirjoittaa vain osittain, sillä toki varsinaisen rautalangan paras vaihe oli tuolloin jo ohi. Hank Marvinin kitarasoolo kappaleessa The Young Ones oli joka tapauksessa monelle esimerkki minkälaisen soundin sähkökitarasta saa parhaimmillaan.

Ruotsalaisen Spotnics-yhtyeen kautta edettiin nopeasti Swinging Blue Jeansiin ja pian alkoivat britti-invaasion seurauksena varsinkin englantilaiset yhtyeet olla tuttuja täällä myös livenä. Myös yksi alkuperäisistä rock and roll-tähdistä, Gene Vincent piipahti Suomessa vuonna 1964. Vincentin kohtuullinen menestys - varsinaisen rock and roll -kauden mentyä jo mailleen - johtui varmaan englantilaisten yhtyeiden suosimista rock and roll-klassikoista konserteissaan.

Kuusikymmentäluvun puolessa välissä Suomessa vierailivat jo monet maailman ykkösbändit, kuten Rolling Stones ja Animals. Beatlesit eivät ehtineet Tukholmaa lähemmäksi.

Tarinat Rolling Stonesin vierailusta Yyterissä ovat moninaiset. Riippumatta siitä, mitä Stonesit tekivät, mieleen ovat jääneet raporttien ja tarinoiden tyyli ja asenne yhtyeen vierailusta. Kirjassa niitä referoidaan runsaasti. Mielipiteet vaihtelivat kyynisen epäluuloisuuden kautta vähintäänkin värittyneisiin sepustuksiin. Oli ikään kuin sovittu, että raportointi vastaa kuvaa, joka Vierinkivistä etukäteen oli luotu.

Seuraava kerran Rollarit tulivat Helsinkiin vuonna 1970. Ja silloin olikin kysymys stadionkonsertista. Esiintymiselle varattiin vain yksi kaarre ja lippuja myytiin eri arvioiden mukaan 5000 kappaleesta 8000 kappaleeseen. Se oli alku isoille stadionkonserteille myös Suomessa.

Seuraava rock-konsertti stadionilla pidetiin vasta 22 vuotta myöhemmin, kun Dire Straits esiintyi 40 000 katsojalle. Ja sitten tuli Rolling Stonesin konsertti 52 000 hengelle vuonna 1995……

Kuusikymmentäluvun lopulla Suomessa esiintyivät mm. The Who ja Beach Boys. Sitten tulivat Jimi Hendrix Experience (toukokuussa 1967!) ja Cream … Helsingin Sanomat mainosti Hendrixin saapumista lausahduksella “uusi hullu mies”. Rock-musiikki tai pikemminkin pop-musiikki, kuten silloin sanottiin, oli juuri tuohon aikaan eksentrisen musiikin ja happeningin maineessa. Otto Donnerille tämä ”hullu mies” oli jotain ylivertaista. Donnerilla oli Hendrixin musiikin ymmärtämisen taju: ”Stockhausenissa kaipasin sitä elävää otetta, mitä löysin yllin kyllin Hendrixin musiikissa. Hendrix oli elävä, verevä ja maanläheinen, vaikka molemmat liikkuivat akustisesti samassa sointimaailmassa.… Jimi Hendrixistä ei voi sanoa muuta kuin, että hän on valtaisa.” Hendrixin konsertti Kulttuuritalolla on niin maineikas – jälkikäteen - että jos kaikki ne, jotka ovat ilmoittaneet olleensa mukana, olisivat todella olleet paikalla, eivät he olisi sopineet Kultsalle. Niille, jotka vaikuttuivat Hendrixistä oikeasti kokemus oli veret seisauttava (Hasse Wallin innoittunut kuvaus!). Ja kaikki tämä tapahtui ennen Jimi Hendrixin maineikasta esiintymistä Monterrey Popissa 18.6.1967!

Artisti- ja yhtyekavalkadi 1960-luvun lopulla täydentyy Spencer Davis Groupilla, Trafficilla, Blind Faithilla, Kinksillä, Donovanilla, Holliesilla, Moody Bluesilla, John Mayallilla ja Fleetwood Macillä. Seitsemänkymmentäluvun vaihteessa tulivat Jethro Tull ja Led Zeppelin…. Useimmat kansainväliset rock-kuuluisuudet esiintyivät tuohon aikaan Helsingissä.

Miksi meidän pitäisi välittää näiden monesti kypsymättömien karvapäiden vierailuista Helsingissä ja muualla? Ei välttämättä tarvitsekaan, mutta minulle se merkitsi ja merkitsee liittymistä läntiseen kulttuuripiiriin hyvine ja huonoine puolineen. Suomi ei ole ollut helppo maa ulkomaalaisille yhtyeille ja artisteille (huumekoirat, rasistiset liikemiehet, kalsea ilmanala…) eivätkä suuret tähdet ole olleet aina niin helppoja (diivailu, ylenkatse, ylisuuret vaatimukset, kiukuttelu) Suomelle.

On tärkeää, että nämä vaiheet ja vaikutteet suomalaisen populaarimusiikin historiassa on systemaattisesti tallennettu vielä, kun monet nuo ajat eläneet ja kokeneet ovat keskuudessamme.

Kaiken kaikkiaan konserttivierailut ovat esimerkki suomalaisten kivuliaasta sopeutumisesta suuren maailman showbisnekseen. Omalta osaltaan nämä vierailut olivat pohjustamassa ja innostamassa monen aloittavan rokkarin uraa. Ja lopulta Keski-Euroopassa ja muualla pidetyissä konserteissa tultiin katsomaan suomalaista rockia…

Rock-musiikki on yksi tehokkaimmista tavoista opiskella kieliä ja sen kautta oppia tuntemaan varsinkin anglosaksista maailmaa. Väitän, että useat kaikkein ennakkoluulottomimmista nuorista ovat olleet kiinnostuneita rock-musiikista. Suvaitsevaisuus ja uuden löytäminen ovat oman kokemukseni mukaan olleet monille ominaisia piirteitä.

Aivan oikein Mikael Huhtamäki huomauttaa, että monia tapahtumia on liioiteltu ja kirja pyrkiikin löytämään totuuden huhujen ja legendojen alta.

Ei aika mennyt koskaan palaa…. Jo 1970-luvun lopulta alkaen ajan patinoimat rock-kappaleet ja esiintyjät olivat kivettyneet yhteisiksi muistoiksi menneiltä ajoilta ilman protestin tai radikaaliuden häivääkään. Mutta uudet sukupolvet ovat löytäneet omat kanavat viesteilleen.

Kirjan lopussa on konsertti- ja TV-esiintymisten luettelo 1955-1979. Mikael Huhtamäki on tehnyt valtaisan työn meitä varten, jotka ovat kiinnostuneet noista ajoista.

maanantai 14. heinäkuuta 2014

”Varo vaaraa vasemmalta!” 2/2

(jatko-osa)

SDP:n kannatuksen putoamiseen löytyy useita syitä, joita seuraavassa erittelen.

Minkään puolueen kannattajat eivät halua kuulua EVAn kyselyn perusteella vasemmistokonservatiiveihin. Väitän kuitenkin, että henkisesti SDP:ssä on paljon konservatiivisia voimia, joista käyttäisin nimeä ”hyvinvointikonservatiivit”. He puolustavat alkuperäistä hyvinvointiyhteiskuntaa monin hyvin konservatiivisin perusteluin, mutta kaksiulotteinen nelikenttä ei paljasta heitä. Pitäisi olla kolmiulotteinen kuva (avaruus), josta todennäköisesti selviäisivät nämä ”vasemistokonservatiivit”, joka lohko nyt EVAn tutkimuksessa loistaa tyhjyyttään. Kolmiulotteisen kuvan ja kaksiulotteisen kuvan konservatiivisuus ovat vaarallisen lähellä toisiaan SDP:n kannatuksen kannalta.

Miten siis ratkaista Rubikin kuutio, josta paljastuisi, että suuri osa ihmisistä on paikassa, jossa kukaan ei tunnusta olevansa? Väittäisin, että monet SDP:n vanhat kannattajat (ja miksei potentiaaliset uudetkin) ovat passivoituneet nelikentän lohkoon vasemmistokonservatiivit.

On paljolti imagokysymys, miten laajaa kannatusta nauttivan hyvinvointiyhteiskunnan tukipuolue muuntaa ohjelmansa substanssin poliittiseksi kannatukseksi.

EVAn arvotutkimuksessa painottuu vahvan johtajan kaipuu. Se ei ole tämän päivän juttu, vaan demokratian ikiaikainen alter ego tai harmaa eminenssi, joka luuraa koko ajan taustalla, koska demokratiaan sisältyy aina ”selkeiden päätösten” vajetta. Ankeina aikoina vahvan johtajan kaipuu korostuu.

Kysymys on yleisemmällä tasolla tarpeesta saada puolueeseen ja puolueen johtoon oikeita tyyppejä. Eräässä aiemmassa blogikirjoituksessa totesin, että demareilla oli 1960- ja 1970-luvulla kovan tason tyyppejä riveissään, sekä virkamiehissä että poliitikoissa. Tämän varaan oli mahdollisuus rakentaa ”rautainen” 25 prosentin kannatus.

Demarit tarvitsisivat headhunterin, joka seuloisi vanhojen työväen johtajien jälkeisistä sukupolvista oikeat ”tyypit”. Aatteellisesti soveliaita on pilvin pimein. Puolueen imago ei vain vedä. Niinpä nämä potentiaaliset hahmot ovat vetäytyneet puoluepoliittisesti taka-alalle tai rakentavat uraansa muiden puolueiden kautta. Ei nykymaailmassa synnytä demariksi.

SDP tarvitsisi siis vahvoja johtajia ja toimivan imago- ja markkinointikoneiston.

Tutkimuksessa vahvistuu käsitys, jonka mukaan poliitikot ovat ”ajautuneet yhä kauemmas tavallisten ihmisten ongelmista”. Tämä toimii erityisesti SDP:tä vastaan. Vasemmalla kansanvallan soveltaminen käytäntöön koetaan konkreettisemmin, koska yhteiskunnan toimenpiteet tavoittavat pieni- ja keskituloiset useammin kuin keski- ja suurituloiset. Tähän liittyy oleellisesti odotusarvo, joka kohdistuu vasemmistoon: oletetaan, että SDP on johtava ”yhteiskuntapuolue” . Vastuussaolo taloudellisesti ankeina aikoina heikentää kannatusta, kun odotukset eivät täyty.

EVAn tutkimuksessa suora demokratia saa selvän kannatuksen yleensäkin, mutta aivan erityisesti heikossa sosiaalisessa asemassa olevien ja perussuomalaisten keskuudessa. SDP on perinteisen edustuksellisen demokratian kummisetä. Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö jähmeä edustuksellisen demokratian puolustaminen ja suoran demokratian henkinen vieroksuminen ole siirtänyt kannatusta SDP:ltä perussuomalaisille. Kysymys on nimenomaan aidoista mielipiteistä suoran demokratian hyväksi. SDP kannattaa suoraa demokratiaa sanoissa, mutta entä teoissa?

Vastaiskuna on tapahtunut vieraantumista ”vanhoista” puolueista. Meillä on enää keskisuuria puolueita. Puoluetta vaihdetaan edellä mainituista syistä aiempaa herkemmin. Perussuomalaiset ovat hyötyneet tästä aluksi keskustapuolueen ja sittemmin SDP:n kustannuksella. Kiinnittyminen puolueisiin on heikentynyt nimenomaan pienituloisten osalta. Ihmiset ilmaisevat tahtonsa kyselyissä pyrkimyksenä vaihtaa puoluetta tyytymättömyyden seurauksena. Tosiasiassa siirtymistä/putoamista tapahtuu paljon puolueiden ”väleihin” eli nukkuvien puolueeseen. SDP:llä on paljon vakiintuneita kannattajia, mutta potentiaalisesti liikkuvien muutosherkkyys lienee suuri.

Jää nähtäväksi pystyvätkö perussuomalaiset pitämään kannatuksensa tulevassa potentiaalisessa hallitusvastuussa. Siirtymisherkkyys voi toimia myös toisinpäin - poispäin.

Suomalainen yhteiskunta on yksilöllistynyt. Se näkyy politiikassa yhden tai kahden asian liikkeinä. Yksittäisen äänestäjän agendalla voi olla mahdollisesti vain yksi asia, minkä perusteella hän äänestää. Vasemmisto on perinteisesti ollut joukkoideologia. Se mielletään laajan solidaarisuuden aatteeksi. Miten yksilöllisten ajatusten edistäminen sopii tähän maailmankuvaan? On houkuttelevaa ajatella joukkovoiman kautta, koska sen tulokset ovat olleet historiassa niin mahtavat. SDP voisi kysyä, eivätkö ihmiset ymmärrä yksilökeskeisyydessään omaa etuaan, joka on saavutettavissa joukkoliikkeen avulla.

Vastassa on globaalin kapitalismin vyöry. Eikö työväen joukkovoima olisi juuri oikea ase mahtavia suuryrityksiä vastaan? Miten siis luoda yksilöllinen aspekti joukkoajattelun sisälle?

Lääkkeeksi sopisi varmaankin nykyaikaisen viestinnän keinot, joilla ihmiset tavoitetaan ja sitä SDP on ilmeisesti tavoitellut varsinkin Mikael Jungnerin puoluesihteeriaikana.

Mutta miten kytkeä maltillinen vasemmisto ärhäkkääseen politiikan terävöimiseen? SDP nosti profiiliaan maahanmuuttokritiikillään perussuomalaisten pelossa muutama vuosi sitten. Tämän tyyppinen populismi ei kuitenkaan luontevasti istu sosiaalidemokraattiseen arvopohjaan, joka perusluonteeltaan on kansainvälinen. Suuryritykset ovat tehneet globaalin väistöliikkeen, jolla ne ovat voineet tehdä tulosta Suomen rajojen ulkopuolella. Palkansaajapuolue SDP on joutunut altavastaajan asemaan irtisanomisvyöryn keskellä. SDP:hen ollaan pettyneitä, vaikka muut puolueet eivät ole selvinnet globaaleista haasteista palkansaajan kannalta yhtään paremmin. Mutta kun se vastuu on ollut muistojen valtionhoitajapuolueella (josta tosin on vain rippeet jäljellä!).

Epäilen, että vasemmiston – ja miksei muidenkin puolueiden osalta - kivulias sopeutuminen realiteetteihin on ainoa mahdollisuus edetä talouskasvun aikaansaamisen lisäksi. Etuja on vaikea jakaa, kun talouskasvu on hiipunut.

Oma lukunsa on finanssikriisin jälkeiset ongelmat. On vallinnut kriisi, jota tämä hallitus ei ole aiheuttanut. Jos syyllisiä etsitään joutuvat maalitauluksi useat edeltävät hallitukset yhtä lailla nykyisen kanssa. Sote-, kunta-, valtionosuus-, eläke- ja rakenneuudistukset ovat olleet ainakin 10 vuoden kestoaiheita.

Olen pohtinut, kumpi on oleellisempi arvoasteikko (konservatiivit-liberaalit) vai perinteinen ideologinen asteikko (vasemmisto-oikeisto). Pidän melko selvänä, että on tapahtunut siirtymä arvojen suuntaan, vaikka EVA:n omat kommentoijat korostavatkin ideologisten erojen säilymistä.

Jo pelkästään sosialismin romahdus ideologiana viittaa arvopainotteiseen suuntaan. Sosialismin toteutunut taso Suomessa (ja Ruotsissa) tarkoittaa tänään hyvinvointiyhteiskuntaa, jota kaikki puolueet kannattavat. Voittaja ideologisessa kamppailussa on ollut SDP, mutta nyt, kun Forssan ohjelma on toteutettu, muut ovat ottamassa SDP:n paikan. Ruotsissa asetelma on vielä konkreettisempi: sosiaalidemokraattinen politiikka pysyy riippumatta vallassa olevasta poliittisesta suuntauksesta.

Suomessa, päinvastoin kuin Ruotsissa ideologinen raja on ylitetty hallituksia muodostettaessa lukuisia kertoja vuosikymmenien varrella. Ei meillä ole ollut selkeää ideologia- tai blokkirajaa (tästä todisteena punamulta ja sinipuna!) muutoin kuin propagandassa.

Nykyinen hallitus on ollut testi vasemmisto-oikeisto-akselille. Kun hallitus on fragmentoitunut sisältäpäin, onko se tapahtunut ensisijaisesti ideologisista syistä vai haasteiden ylivoimaisuuden takia? Sanoisin, että pinnallisesti katsottuna ideologisista syistä, mutta tosiasiassa paine Suomen muuttamiseksi on ollut ylivoimainen syy. Puoluekenttä on ymmällä.

Vastaväitteitä voidaan esittää: eikö vasemmistoliiton lähtö hallituksesta osoita, että politiikka on palannut politiikkaan tuloerokysymysten myötä? Eivätkö vähäiset siirtymät aika-akselilla 1986-2014 osoita ideologisen asetelman pysyvyyttä? Eihän tätä voida tietenkään kieltää. Samaan aikaan kuitenkin polarisoituminen on kärjistynyt arvopuolella (homokysymykset, avioliitot samaa sukupuolta olevien kesken, uskonnollinen/ateistinen fundamentalismi jne.) vahvistaen arvolähtökohtien merkitystä.

Kun sosialisointi on poistunut konkreettisena toimenpideohjelmana, arvokonservatismi ja arvoradikalismi ovat vahvistuneet. Tässäkin tarkastelussa perussuomalaiset ovat avainesimerkki: osa sen kannattajista on ylittänyt vanhan ideologisen rajan harpaten. Melkoinen osa työväestä on seurannut uutta suurta työväenjohtajaa. Soinin joukot ovat arvokonservatiiveja työväen edustajia EVAn nelikentän konservatiivisimmassa lohkossa. Ja siellä toisessa päässä liberaaleimpina loistavat vasemmistoliiton kannattajat!

Taistolaisaikaisessa opiskelijamaailmassa oli tapana, että vasemman laidan sinipaita kurkkasi takaapäin porvariopiskelijan (tai SDP:n kannattajan, samaa sakkia kaikki!) olkapään yli ja huusi ”varo vaaraa vasemmalta”. Nyt ”vaara” on selvästi pienentynyt, mutta vanhan jargonin mukaiset iskulauseet ovat edelleen kovassa käytössä propagandamielessä.

lauantai 12. heinäkuuta 2014

”Varo vaaraa vasemmalta!” 1/2

Käytän seuraavassa taustalähteenä EVAn tuoretta arvo- ja asennetutkimusta ”Neljäs Suomi” (kevät 2014). Tässä tutkimuksessa ihmiset itse arvioivat itseään EVAn asettamilla erilaisilla arvo- ja asennemittareilla. Johtopäätökset tutkimuksen tuloksista ovat omiani. Pohdin asiaa nimenomaan vasemmiston näkökulmasta, vaikka käsitteet vasen ja oikea ovatkin selvästi muuttuneet ja voi olla, että joidenkin mielestä asetelma ei ole relevantti. Tärkeä ulottuvuus on konservatiivisuus-liberaalius-aspekti, jota käsittelen oikeisto-vasemmisto-akselin rinnalla.

Kuva EVAn arvo- ja asennetutkimuksesta "Neljäs Suomi" (napauta isommaksi hiirellä, Escillä pienemmäksi).

Oheisessa EVAn nelikentässä (vasemmisto/oikeisto ja konservatiivit/liberaalit) asettuvat vasemmistoliiton, vihreiden ja SDP:n kannattajat liberaalit-vasemmisto-lohkoon. Liberaalit-oikeisto-lohkoon asettuvat RKP:n, kokoomuksen ja keskustan kannattajat. Konservatiivit-oikeisto-lohkoon asettuvat perussuomalaisten (lievästi) ja kristillisten (selkeästi) kannattajat. Konservatiivit-vasemmisto-lohko jää ilman kannatusta.

Hämmentävää on, että kun EVA vertailee vuosien 1986 ja 2014 tutkimuksia keskenään ei vasemmisto-oikeistoakselilla ole tapahtunut juurikaan siirtymistä: vasemmisto: 1986: 31 prosenttia, 2014: 32 prosenttia ja vastaavasti oikeisto: 1986: 46 prosenttia, 2014: 43 prosenttia. Pieni muutos on tapahtunut, mutta ei lainkaan odotettuun suuntaan. Keskellä on tapahtunut muutos 23 prosentista 26 prosenttiin. Eikö yhteiskunnan keskiluokkaistuminen olekaan aiheuttanut vasemmiston kutistumista?

Mitä nämä kaksi näkökulmaa kertovat? Kaksi asiaa tulee mieleen. Ensinnäkin puoluekenttä on siirtynyt kokonaisuudessa kohti keskustaa ja toiseksi puolueiden on täytynyt sisäisesti muuttua, koska kannatusmittauksen tulokset akselilla vasemmisto-oikeisto eivät ole muuttuneet oleellisesti, vaikka olisi voinut kuvitella tapahtuneen oikeistosiirtymää.

On siis käynyt niin, että kokoomus on siirtynyt selkeämmin keskusta-oikeistolaiseksi puolueeksi, eli siis vasemmalle ja vasemmalla ollaan siirrytty keskemmälle. Tämä selittäisi osin vasemmisto-oikeistoakselin kannatuksen muuttumattomuuden 1986-2014.

On toisenlainenkin selitys. Nykyisten gallupien kannatusmittausten perusteella EVAn tutkimuksen 32 prosentin vasemmistokannatus saavutetaan vain laskemalla yhteen SDP:n (15 %), vasemmistoliiton (9 %) ja vihreiden (8 %) kannatukset. Tämän hiukan kaavamaisen laskentatavan mukaan vihreät on siis yhä selkeämmin vasemmistopuolue. Oletus on, että perussuomalaiset edustavat pääosin (ja lievästi) konservatiivis-oikeistolaista (kts. nelikenttä!) maailmankatsomusta, joskaan kannan pysyvyydestä ei voi olla takeita.

Vihreä liitto puolueena ei määritä itseään puoluekartalla sen enempää oikealle kuin vasemmalle, joten heidän tarkempi käsittelemisensä jääköön tällä kertaa. EVAn arvo- ja asennekartoituksessa heidän kannattajansa kuitenkin sijoittuvat keskiviivasta vasemmalle. Sekä ideologisesti että arvopohjan osalta vihreät kilpailevat vasemmistoliiton kanssa.

Arvoliberaali kokoomus on muuttunut hyvinvointivaltiopuolueeksi, samalla kun oikea reuna on jäänyt auki. Sitä eivät ole täyttäneet niinkään äärioikeistolaisesti ajattelevat ihmiset, vaan arvokonservatiivit perussuomalaisten, kristillisten sekä keskustan ja kokoomuksen oikean reunan kautta.

Vasemmalla on tapahtunut samantyyppinen siirtymä. Maltillinen vasemmisto on siirtynyt kohti keskustaa ja nähdäkseni osin ylittänyt vasemmisto-oikeisto-rajan. Tästä kielii perusuomalaisten (”työväenpuolue ilman sosialismia”) sijoittuminen lievästi oikeiston ja arvokonservatiivien puolelle. Oletukseni mukaan on siis tapahtunut kaksi muutosta: keskiluokkaistuneen työväestön siirtyminen arvokonservatismin suuntaan ja ideologisesti vasemmisto-oikeistorajan yli oikeistolaiseen suuntaan. Samaan aikaan SDP ei ole halunnut siirtyä entisten kannattajiensa perässä oikealle, vaan on jäänyt asemiin keskusta-vasemmalle odottamaan mahdollisen tulevan oppositioaseman aikaansaamaa kannatuksen lisäystä. Seurauksen on ollut kannatuksen putoaminen ensi vaiheessa 25 prosentista noin 20 prosenttiin ja viime vaiheessa 15 prosenttiin. Vasemmistoliiton kannatus ollut vakaampaa.

EVAn nelikenttä paljastaa, miten lähellä keskusta ja perussuomalaiset ovat toisiaan. Voitaneen sanoa, että keskustan oikeaa puoliskoa ja perussuomalaisia on vaikeaa erottaa toisistaan. Tämä näkyi puolueiden kannatuksessa erittäin selvästi vaalikausi sitten, jolloin perussuomalaiset söivät nimenomaan keskustaa.

Perussuomalaisten tunkeutuminen puoluegalleriaan on aiheuttanut valtavan säpinän puoluekentässä, jossa kokoomus ja keskusta ovat onnistuneet tukkimaan vuodot suurin piirtein, samoin kristilliset, RKP, vasemmistoliitto ja vihreät. ”Sijaiskärsijäksi” on selkeästi jäänyt SDP.

Perusuomalaisten kannatus ei ole purrut äärivasemmalla (tosiasiassa kysymys on maltillisesta vasemmistopuolueesta) oleviin. Vasemmistoliitto on jäänyt taistelemaan kannatuksesta vihreiden kanssa päätyen suurin piirtein tasapeliin. Vasemmistoliiton siirtyminen oppositioon on vahvistanut puolueen kannatusta. On tapahtunut muutakin. Vasemmistoliitto on onnistunut luomaan osittain itsestään kuvan modernina vasemmistoliberaalina puolueena (jopa vihreitäkin vakuuttavammin) joka kannattaa uusvasemmistolaisia arvoja (suvaitsevaisuus, vihreys, tasa-arvo, tuloerokielteisyys). Tämä on kova isku demareille, mutta kaivertaa myös vihreiden kannatusta.

Työväenpuolue perussuomaiset ja vasemmistoliitto ovat tosiasiassa arvojen ja asenteiden kannalta kaukana toisistaan, mutta taistelevat samojen äänestäjien sieluista! Todennäköisesti vasemmistoliitto on löytänyt uusia kannattajia pienituloisten palveluammattien naisista ja toisaalta cityvihreistä koulutetuista. Finanssikriisin jälkeensä jättämiä kriitikoita on hyvin paljon vasemmistoliitossa. Työväestön konservatiivit ovat jääneet perusuomalaisten ja SDP:n keskinäisen taistelun kohteeksi ensin mainittujen olleessa selvästi vahvoilla.

Jatkuu

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Elvytystä rakentamisen avulla rapakon molemmin puolin

Ikuinen kiistakysymys: keynesiläiset vastaan uusklassikot, velkaantuminen vastaan säästäminen, talouden pelastaminen vastaan talouden tuhoutuminen. Dramaattista!

Paul Krugman on kaikkein tunnetuimpia niistä taloustieteilijöistä, jotka haluaisivat elvyttää julkisen rakentamisen avulla. Yhdysvaltain budjettialijäämä on arviolta 2,8 prosenttia bkt:stä ja julkinen velka pyörii budjettivuonna 2014 noin 107 prosentissa bkt:stä (18 000 miljardia dollaria) . Suomessa budjettialijäämä oli 2,1 prosenttia/bkt ja julkinen velka 57 prosenttia/bkt vuonna 2013. Näitä lukuja vertaamalla Suomella vaikuttaisi olevan selvästi paremmat mahdollisuudet elvyttämiseen. Rakentaminen voisi olla yksi osa elvytystä.

Talouspolitiikan ideologisessa taistossa ovat Yhdysvalloissa niin kuin Suomessakin vastakkain oikeisto ja vasemmisto. USA:n liberaalit haluaisivat panostuksia siltojen, rautateiden, teiden ja jopa koulujen rakentamiseen. Kuuden prosentin työttömyys on amerikkalaisittain vielä korkeahko ja paljon on niitä, jotka ehtivät luopua finanssikriisin aikana työnhausta kokonaan.

Krugmanin teesi on, että kysynnässä on finanssikriisin jäljiltä selvä aukko, joka pitäisi kuroa umpeen julkisilla investoinneilla. Parempina aikoina yksityiset investoinnit kilpailevat julkisten kanssa, joten jälkimmäisiä ei silloin tarvita.

Krugmanin kritiikki kohdistuu siihen, että investoinnit ovat tarpeiden vastaisesti jopa vähentyneet taantumassa. Mielenkiintoista tässä on, että orastavan talouden elpymisen hetkillä Krugman vaatii tueksi edelleen elvytystä ja elvytystä kaikkein klassisimmassa muodossa, rakennushankkeina.

Kuin tilauksesta tuli tätä kirjoitettaessa tieto, että IMF:n pääjohtaja piti maailmantalouden kasvun suurimpana esteenä investointien puutetta kaikkialla maailmassa. Krugmanin näkökohdille tuli siis arvokasta tukea.

Yhdysvalloissa kuten muissakin länsimaissa on raskas korjausvelka tuleville sukupolville. Milteipä kadehdin Krugmanin ehdotusta, että Yhdysvalloissa pitäisi korottaa polttoaineveroa (nykyisin 18,4 % gallonalta) rakennushankkeiden rahoittamiseksi. Eipä onnistu Suomessa polttoaineiden valmiiksi korkean hinnan takia, mutta Yhdysvalloissa on toisin, sillä bensan hinta on alhainen.

En kuitenkaan usko, että Krugmanin esittämä elvytysrakenne toteutuu. Vastustajat ovat jo valmiina barrikaadeilla: ei lisää veroja, ei alijäämää, eikä velkaa. Sitä paitsi bensan hinta on vielä pyhempi asia kuin monien amerikkalaisten mielestä abstraktin tuntuinen budjettialijäämä. Yhdysvalloissa – vielä enemmän kuin Suomessa – kysymys on ideologiasta.

Suomessa on käyty hyvin pitkälle samantyyppistä väittelyä julkisesti rahoitettavien investointien tarpeellisuudesta.

Minihallitusneuvotteluissa ratkaisuksi tuli ”Pisara-radan, länsimetron ja Tampereen kaupunkiraitiotien edistäminen”. Kysymys on kompromissista, jolla kahden päävaihtoehdon (elvytetään/ei elvytetä julkisilla hankkeilla) väliin rakennettiin sopu.

Taistelu julkisista investoinneista ja niiden rahoituksesta jatkuu tulevien hallitusten aikana molemmissa maissa, se on varma.

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Kansasin veroale

Kansasin osavaltion kuvernööri päätti kokeilla – kuinkahan mones hän onkaan? - kuinka vaikuttavasti veroale ponnahduttaa osavaltion talouden nousukiitoon, jota muut saavat ihmetellä. ”Varo Texas”, huudahti kuvernööri. Näistä sattumuksista meille kertoo Paul Krugman taannoisessa kolumnissaan 29.6.2014 New York Timesissa.

Mutta Kansasin talous ei ole toimenpiteiden seurauksena korjaantunut, se laahaa alijäämissä.

Ja kukaan olikaan konsulttina kansasilaisille? Taloustieteen professori Arthur Laffer, kuuluisan Lafferin käyrän isä! Tarjonnan taloustieteen piti jälleen palata riemuvoittojen tielle ahdistavien finanssikriisin tappioiden jälkeen. Lafferin käyrän mukaanhan veroasteen noustessa tietyn rajan yli, verotulot kääntyvät laskuun. Paljon mahdollista, mutta nyt ei olekaan puhe siitä, vaan Lafferin käyrän tarjonnan taloustiedettä korostavasta osasta, eli miten veroja laskemalla saadaan positiivinen noususysäys talouteen. Itse asiassa konservatiivisessa propagandassa Lafferin käyrä on aina käsitetty näin: siitä on tullut pakkomielteinen keino saada talousyksikön – minkä tahansa yksikön, millä on verotusoikeus – talous nousuun veronalennusten avulla.

Kysymys on lähes noituudesta, jolla ihmiset yritetään vakuuttaa, että veronalennukset maksavat itse itsensä. Kun Bill Clinton 1990-luvun lopulla korotti veroja, väitettiin oikealla, että tekosesta aiheutuu taantuma. Tosiasiassa talous laajeni ja alijäämä katosi valtion budjetista.

Yhdysvalloissa on lobbareita, jotka pyrkivät painostamaan valtiota ja osavaltioita suurituloisten veronalennuksiin ja liikevaihtoverojen korottamiseen eli noudattamaan varsin epäsosiaalista verotuspolitiikkaa.

Tämän toteuttaminen on jo niin räikeää talouspolitiikkaa, että sen puolustukseksi tarvitaan talousteoria! Valitettavasti kyseinen talousteoria on kerta toisensa jälkeen osoittautunut toimimattomaksi. Kysymys ei olekaan viime kädessä taloudesta, vaan uudesta vallanjaosta, jolla jaetaan etuja niille, joilla on niitä jo valmiiksi.

maanantai 7. heinäkuuta 2014

Hyvät ja pahat vakoilijat

Meillä Suomessa on varsinkin eliitin näkemyksenä iskostunut ajatus, että Suomi ja Yhdysvallat ovat maailman valtapelissä henkisesti yhtä ja samaa liberaalin demokratian puolustusta. Meillä on Nato-intoilijat ja meillä on niitä, jotka toteavat NSA:n Suomeen mahdollisesti ja todennäköisesti kohdistuvasta vakoilusta, että ”ollaan ainakin samalla puolella”. Ajatus on uskomattoman naiivi.

Lehdistössä on ollut juttuja ulkoministeriöön kohdistuneesta paljon aiemmin paljastuneesta vakoilutapauksesta. Että Kiina ja Venäjä ovat vakoilleet Suomea, ei ole uutinen (tietenkin ne vakoilevat), mutta että Yhdysvallat mainitaan potentiaalisena vakoilijana on tosi noloa. Kirjoitusten sävy on ollut hämmentynyt: onko nyt todella niin, että Yhdysvallat kähmii Suomessa?

Naiviudesta sakotetaan. Sillä ei ole kummoistakaan merkitystä kuulutaanko samaan poliittisen tai sotilaalliseen liittoon. Pikemminkin voidaan sanoa, että ystävää on helpompi vakoilla kuin viholliseksi koettua.

Saksalaisilla ei taida olla enää mitään harhakuvitelmia Yhdysvaltain harjoittaman vakoilun suhteen. Silti jokainen uusi paljastunut tapaus on skandaali. Media revittelee ja hallitus paheksuu. Jossakin on raja, jossa valtioiden väliset suhteet kärsivät pahan kolauksen. On ilman muuta selvää, että näihin suhteiden säröihin pääsevät käsiksi myös ne valtiot, joita epäillään eniten itselle vahingollisiksi.

Jos Kiina ja Venäjä jäävät kiinni vakoilusta, on se vain todiste itsestäänselvyydestä: kansainvälisen politiikan konnat ovat konnia. Minua mietityttää asennoituminen. Maailma jaetaan hyviksiin ja pahiksiin ja sen mukaan otetaan kantaa esimerkiksi vakoilun tuomittavuuteen.

Mikään maailman maa ei harrasta vakoilua kiusan tai varmuuden vuoksi, aina sillä on tarkoitusperänsä. Suuri osa vakoilusta on tiedonhankintaa kaikkien saatavilla olevista tietolähteistä. Pitää vain tietää, mistä tietoa haetaan. Suomessa tiedon hankinta on helppoa koska yhteiskunta – luojan kiitos – on avoin. Barack Obama on menettänyt paljon siitä goodwillistä, joka häneen kohdistettiin presidenttitaipaleen alussa. Ero George Bush nuorempaan oli tavattoman selvä. Sinänsä vakoilua on turha leimata Obaman käynnistämäksi. Ero aiempaan on ehkä se, että Yhdysvaltain teknologinen etumatka on pikemminkin kasvanut viime vuosina. Se on taannut paremmat edellytykset vakoiluun, kuin mitä on useimmilla muilla mailla.

Oma lukunsa ovat maailman suurimmat it-yhtiöt, erityisesti Google, jotka ovat vakoilun välikappaleina. NSA on päässyt käsiksi suurimpien internetyhtiöiden palvelimiin ja pystynyt ”louhimaan” haluamaansa tietoa.

Salaisen tiedonhankinnan riski on siinä, että kun vakoilu on massiivista, paljastumisvara kasvaa. Juuri näin on käynyt, huijata ei voi loputtomiin. Ennemmin tai myöhemmin vakoilu kiertyy teollisuusvakoiluksi. Tämä tekee ystävällismielisten hallitusten harjoittamasta vakoilusta erityisen tuomittavaa. Kukaan ei pysty varmuudella sanomaan, miten tieto kulkee hallitusten harjoittaman vakoilun kautta strategisesti tärkeiden tai muutoin tärkeiden yritysten haltuun. Niinpä parasta on kokoaikainen varovaisuus ja ennaltaehkäisevät toimet suojautumisessa.

Kilpailua käydään tietolähteistä ja tietosisällöstä. Tiedon avulla hallitaan maailmaa. ”Big data Suomi” ei ole varmaan maailman tärkeimpiä asioita, mutta Suomen ulkopolitiikan (sisäpolitiikan, kauppapolitiikan, teollisuuspolitiikan) analysoiminen muiden valtioiden – siis kilpailijoiden - taholta vakoilun avulla on joka tapauksessa meille iso haaste.

Obamacare ja sote

Meillä Suomessa on vuosia taisteltu sote-uudistuksen kanssa. Kunnianhimoinen hanke nytkähti liikkeelle oikeastaan keväällä, kun oppositio tuli hallituksen avuksi ja sovittiin viidestä suuresta sote-alueesta. Taistelu tietenkin jatkuu budjettineuvotteluissa syksyllä ja uusi hallitus vuoden päästä saa taatusti osan haasteista niskoilleen.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa on taisteltu mullistavasta terveydenhuoltouudistuksesta, joka ainakin ideologisesti kepittää muutoksen suuruudessa omamme. Terveydenhuoltouudistuksen epävirallinen nimi kertoo kaiken: Obamacare. Vastustajat ja kannattajat ovat sitoneet hankkeen likipitäen täysin presidentti Obamaan. Uudistuksen avulla kymmenet miljoonat tähän saakka ilman vakuutusta olleet amerikkalaiset saatiin sairausvakuutuksen piiriin. Köyhät amerikkalaiset ovat uudistuksesta eniten hyötyviä.

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun eurooppalaisittain katsottuna takapajuista ja suunnattoman kallista terveydenhoitojärjestelmää yritetään järkevöittää. Truman, Nixon ja Clintonit ovat kukin vuorollaan yrittäneet uudistaa järjestelmää huonolla menetyksellä.

Republikaanit ovat täysin henkilöineet hankkeen Obamaan ja vastustavat sitä edelleen, vaikka uudistus on hyväksytty korkeimmassa oikeudessa, jonne republikaanit sen veivät. Hiuksen hienon hyväksynnän jälkeen republikaanit ovat jarrutelleet hanketta kaikin mahdollisin jäljelle jäänein keinoin. Viimeinen keino on haukkua hanke pataluhaksi kerta toisensa jälkeen.

Käynnistysvaihe näytti synkeältä ja arvostelijat saivat katetta väitteilleen. Järjestelmään pääsy takkuili pahasti ohjelmointivirheiden takia ja vahingoniloiset vastustajat nauttivat tilanteesta täysimääräisesti.

Obamacaresta on tullut amerikkalaisen polarisoituneen poliittisen järjestelmän symboli. Pidän ihmeenä, että uudistus on selviytynyt kaikista koukeroista loppujen lopuksi hyvin.

Hyökkäykset hanketta kohtaan ulottuivat sen tolkuttomaksi väitetystä hinnasta aina hallituksen kyvyttömyyteen tehdä mitään järkevää. Sitä mukaan kun Obamacare on selättänyt haasteet yhden toisensa jälkeen, on oikean laidan ärtymys kasvanut. Paul Krugman valaisi kolumnissaan asiaa seuraavasti: pelottaa, että republikaanit ärsyyntyneenä tekevät jotain ajattelematonta jossain muussa asiassa.

Suomen sote-uudistusta on syytetty epäjohdonmukaisuudesta, valmistelun sekavuudesta ja monimutkaisuudesta. Hieman kauempaa katsottuna hanke vaikuttaa hiljakseen kypsytellyltä lainsäädännön demokraattiselta valmistelulta: hanke tarvitsi tietynlaisen prosessin ennen kuin oli kypsä hyväksyttäväksi. Tuskin kukaan saa pisteitä lopputuloksen etukäteen tietämisestä. Tästä syystä en kuulu niihin, jotka panettelevat valmisteluvaiheen virheitä.

Sekä Yhdysvaltain että oma esimerkkimme osoittavat, että terveydenhoito on äärimmäisen herkkä asia, josta ollaan valmiita taistelemaan viimeiseen saakka. Suomen ratkaisut vaikuttavat kuitenkin amerikkalaisten vastaaviin nähden melkoiselta sopuilulta positiivisessa mielessä. Meillä taistelu on kestänyt muutamia vuosia, Yhdysvalloissa välillä kiihtyen välillä rauhoittuen useita kymmeniä vuosia. Ehkä pääsyy on ollut se, että meillä uudistusta ei ole ideologisoitu eikä henkilöity, kuten USA:ssa.

Toki uudistukset ovat eri maailmasta ja niiden vertaaminen on monessakin mielessä kyseenalaista. Yhteistä molemmille on pyrkimys rationalisoida terveydenhoito, päästä järkeviin kustannuksiin pitkällä aikajänteellä ja vastata ikääntyvän väestön asettamiin haasteisiin.

sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Monen oikeistosuunnan Eurooppa

Mikä on perinteisen konservatismin kohtalo tulevaisuudessa? Paljon on puhuttu vasemmiston pirstoutumisesta, sen vallan vähenemisestä, sen pohjan pettämisestä, kun ideologia takaa on väistynyt historian hämäriin. Mutta eikö oikealla ole tapahtunut samantyyppistä muutosta?

On tapahtunut suuria muutoksia, kun vertaa jähmeää 1950- ja 1960 luvun pappi-kypärä -kokoomusta nykyiseen sosiaalista markkinataloutta kannattavaan puolueeseen. Ruotsissa pääministeri Reinfeld on jopa pyrkinyt näkemään moderaatit sosiaalidemokraattien tehtävän jatkajana, kun puolue itse on kykenemätön jatkamaan siitä, mihin Erlanderin, Palmen ja heidät seuraajiensa aikana jäätiin (Reinfeld ei kylläkään enää välttämättä ole tällä kannalla, siksi pahasti gallupit ovat kallellaan sosiaalidemokraattien suuntaan).

Samaan aikaan - monista syistä - on syntynyt uusia konservatiivisia liikkeitä, jotka ovat purreet melko vanhoillisesti ajatteleviin nykyäänestäjiin. Yleinen konservatismi jyllää ihmisten vaurauden saavutettua pisteen, jossa ei tarvitse taistella vanhaan malliin, toisaalta jokapäiväisen leivän puolesta ja toisaalta kotimaisen suurkapitalismin jättiyrityksiä vastaan.

Toki nytkin irtisanomisia jaetaan osakkeenomistajan etua ensi sijaisesti silmälläpitäen. Poliittisesti tällä on kuitenkin heikohko heijastuspinta vasemmistolaisiin virtauksiin.

Ihmisten onnellisuutta uhkaavat kuitenkin uudet vaarat. Globaali kapitalismi on ottanut kansallisten suuryritysten paikan. Tavallisten työläisten (työtätekevien ihmisten) uhkana uusi kapitalismi on paljon järeämpi voima kuin omat ”kunnon kapitalistimme” 50 vuotta sitten. Kaksikymmentä perhettä näyttävät tänä päivänä - vähän liioitellen - säyseiltä, työläisten asemaan kohtuuymmärtäväisesti suhtautuvilta patruunoilta.

Tämän päivän uusköyhä on työssä käyvä pienipalkkainen ihminen, vajaatyöllistetty yrittäjä tai työtön. Näiden ihmisten sieluista käydään poliittista taistelua.

Nykyinen etäinen – joskaan ei kasvoton – pääoma runnoo työpaikkoja uuteen uskoon aivan eri tavalla kuin ennen vanhaan. Samaan aikaan äänestäjät ovat lähteneet liikkeelle. Poliittinen seos kiehuu nyt konservatiivisella puolella yhteiskuntaa. Yhtäällä ovat nykyisen kokoomuksen kaltaiset puolueet, joiden konservatismi on haileaa ja joka on korvautunut uusliberalistisella markkinatalouden dynamiikalla. Toisaalla ovat vasemmalta, keskeltä ja oikealta irtautuneet vanhojen puolueiden kannattajat, jotka etsivät uutta poliittista identiteettiä (uus)konservatiivisista tai kuten itse mieluummin sanoisin (uus)oikeistolaisista ryhmistä. Se, että perussuomalaiset Suomessa ovat hakeutuneet oikean laidan David Cameronin kylkeen on oireellista.

Vanhoja asetelmia sotkee Euroopan Unioni. Jotta nähtäisiin pidemmän aikavälin muutokset konservatismissa ja oikealla pitäisi oikeastaan ajatella elämää ja olemista ”EU-puhdistettuna”. Todennäköisesti jäljelle jäisi edelleen perussuunta, joka sisältää nationalismin nousun, muukalaisantipatian ja työpaikkojen menettämisen pelon sekä yleisen hämmennyksen, mitä ympäröivässä maailmassa tapahtuu. EU vain on syventänyt edellä lueteltuja faktoja ja pelkoja. Selvää on, että modernin oikeiston omaksuessa EU-myönteisiä kantoja, liberaalidemokratian ja monikulttuurisuuden piirteitä, on osa konservatiivisista äänestäjistä kokenut tämän liian liberaalina tai elitistisenä itselleen.

Vaihtoehdot ovat löytyneet nationalistista ryhmistä (maahanmuuttokielteisyys, sosiaaliturvan varaaminen omille kansalaisille, yleinen tai kohdennettu suvaitsemattomuus).

Vanha vasemmisto (mukaan lukien monet vanhat työväen puolueiden kannattajat) on jäänyt konservatiivisesti suuntautuneiden ryhmien jalkoihin. Vasemmisto on joutunut tempoilemaan uuden ajan työväen konservatiivisesti ajattelevien ja vanhojen ja yhä vanhemmiksi käyvien - vanhat hyvät ajat muistavien - taistelevien työväen ihmisten välissä.

Vasemmalla ei ole tavoitettu ”ajan henkeä”. Uuden vasemmiston polku saattaa löytyä Thomas Pikettyn kaltaisen tutkijoiden kautta (Piketty on kiireesti ilmoittautunut nyttemmin ei-marxilaiseksi). Joka tapauksessa vasemmalla on aihetta tutkia tapahtumassa olevan muutoksen syviä virtoja.

Finanssikriisi loi edellytykset monille ajattelutottumuksien muutoksille. Sääntelyn uudelleen kiristäminen onkin käynnistynyt, mutta henkinen ilmapiiri ei ole juurikaan muuttunut. Sääntelytoimet ovat ikään kuin liimattu vanhan haaksirikon kärsineen talouspolitiikan päälle.

Tarvitaanko lopulta selkeä nousukausi, joka vasta vapauttaa työväen anemiasta? Silloin on varaa tunnustaa väriä, joka nyt - paradoksaalisesti - kaiken leikkauspolitiikan keskellä on vaikeaa.

Poliittisen kentän pirstoutuneisuutta kuvaa, että kansallisen tason poliittiset asetelmat ovat erilaiset kuin EU-tason asetelma. On syntynyt kahdet poliittiset markkinat. Selkeästi tämä näkyy Olli Rehn-Paavo Väyrynen -asetelmassa. Samoin Timo Soinin liittyminen EU-tasolla konservatiiveihin vahvistaa kahtiajaon kotimaan politiikan ja EU-tason politiikan välillä. Vasta aika näyttää onko tämä kaksilla raiteilla ajaminen poliittista viisautta vai arveluttavaa opportunismia.

Tässä viidakossa selviytyminen edellyttää kansan luottamusmiehiltä ja -naisilta politiikan osaamistaitoja. Esimerkiksi Timo Soini on selkeästi tämä uuden poliitikkolajin edustaja. Vanhat ideologiset, johonkin pysyvään perustuvat poliittiset ajatusmallit ovat myytävissä markkinoilla varsin heppoisella (lue: populistisella) agendalla. Yhtenäiskulttuurista on vain rippeet jäljellä. On vaikeaa edetä vakaalla, vanhalla selkeästi määritellyllä linjalla. Nyt pärjätään enemmän kuin koskaan supliikilla ja nopeilla käännöksillä varustettuna hyvillä selityksillä.

Maailmanhistorian kello raksuttaa idän aikaa ja on luonut osaltaan olosuhteet taistelulle niukkuudesta yltäkylläisyyden keskellä. Vanha läntinen varallisuus on edelleen jäljellä, mutta sen keskellä on huonosti voivia ihmisiä, joille ei idän tiikereiden asettamien paineiden keskellä tahdo löytyä töitä, ei ainakaan sillä hinnalla, mikä on nyt voimassa.

------------------------------------

Olen yrittänyt peilata amerikkalaisia poliittisen maailman malleja Euroopan vastaaviin. Yhtymäkohtia toki löytyy. Vanha eisenhowerilainen - tämän päivän näkökulmasta lähes käsittämätön - sopeutuminen kovan verotuksen ja orastavan welfare staten malliin oli 1950-luvulla kritisoitu, mutta laajalti sekä oikealla että vasemmalla hyväksytty ratkaisu amerikkalaisen yhteiskunnan tarpeisiin. Selitystä täytyy etsiä nousevan keskiluokan ja yleisen vaurastumisen olosuhteista 50-luvun Amerikassa . Kun palkkatulokehitys oli hulppea, rikkaatkin tyytyivät kovan verotuksen jälkeen käteen jäävään muhkeaan nettoon.

Muutoksen ensi oireena oli Barry Goldwaterin aiempaan verrattuna äärioikeistolainen linja, joka teki lopullisen läpimurron Ronald Reaganin kaudella. Tästä konservatiivien noususta on käytettu nimeä ”Movemet Conservatism”. Konservatiiviliikkeen momentum oli Ronald Reaganin puhe ”The Speech” vuonna 1964. Siihen sisältyy vahvojen perhearvojen kannatusta, syvää uskonnollisuutta, pienen valtion ihannointia ja ennen kaikkea kovaa verotuksen arvostelua runsain esimerkein.

Konservatiiviliikettä olen eritellyt blogikuvassa ”Movement Conservatism”.

Movement Conservatism muodosti selkeän konservatiivisen establishmentin perustan. Republikaaninen puolue näytti yhtenäiseltä: konservatiiviliike voi hyvin noin 30 vuotta. Sitten tuli teekutsuliike. Sen kellokkaat ovat vaihdelleet, mutta liike on pysynyt ihmeen sitkeästi elossa. Tänäkin päivänä teekutsuliike haastaa rajusti konservatiivisen establishmentin.

Vuosituhannen alussa George Bushin presidenttikausilla sosiaaliturvan yksityistämispyrkimykset, kansallisen turvallisuuden asettaminen ykkösprioriteetiksi (WTC-tornit) ja sota terrorismia vastaan nousivat keskiöön. Movement Conservatismin arvot eivät enää yksin riittäneet, siitä tuli monien kannattajien mielestä liiaksi puolueapparaatin väline.

Bushin kautta voitaisiin kutsua oikean reunan hengennostatusvaiheeksi. Se kannusti teekutsuliikkeenä myöhemmin tunnettua oikeistosiipeä irtiottoihin, paitsi yleisestä poliittisesta konsensuksesta, niin myös republikaanisen puolueen maltillisista. Bushin epäonnistuminen tehtävässään ei haalistanut teekutsuliikkeen intoa, ehkä jopa päinvastoin.

Teekutsuliike oli valmiina protestiin, kun maa sai ensimmäisen mustan presidentin. Se on jatkanut siitä, mihin Bush jäi jakaen republikaanisen puolueen kahtia ja polarisoiden Yhdysvaltain poliittisen kentän. Seurauksena on ollut sisään päin käpertyneen nationalistinen ajattelun voimistuminen, omat TV- ja radiokanavat, lobbariarmeijan ekspansio, tieteellisen maailmankuvan asettaminen kyseenalaiseksi, julkirasismin uudelleen paluu, fundamentaalinen uskonnollisuus, kaikkialla rehottaviin salaliittoihin perustuva viholliskuva, kansakunnan ainutlaatuisuuden korostaminen, ison valtion vihaaminen ja kaiken sääntelyn vastustaminen jne.

-------------------------------------

Sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa oikeisto on jakautunut fraktioihin, jotka eivät kuitenkaan näytä syövän konservatiivien kannatusta, vaan useampi vaihtoehto ikään kuin kokoaa haaviin erilaisia konservatiivisia arvoja kannattavia tahoja.

On helppo nähdä selkeitä yhtymäkohtia Yhdysvaltain ja Euroopan oikeiston välillä. Ekseptionalismi (oman kansakunnan erinomaisuuden korostaminen) on yhdistävä tekijä monien oikeistolaisten liikkeiden välillä. Yhtymäkohtia löytyy jopa putinilaisen konservatismin Venäjään.

Länsi-Euroopan (ääri)oikeiston yhteisinä nimittäjinä ovat maahanmuuton jyrkkä vastustaminen, rasismiin perustuva sorto, isoon valtioon ja säätelyyn turtuminen, kurin ja järjestyksen ihannointi jne.

Yleinen ääriliikkeiden voimistuminen on syönyt pohjaa demokraattiselta päätöksenteolta. Nykytrendin mukaan tarjotaan yksinkertaisia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. Eri näkökohtia pohdiskeleva konsensushenkinen yhteistyö on heikoilla. Halutaan ”selviä” ratkaisuja.

Samaan aikaan monet liberaalit arvot ovat lyöneet läpi sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa (homolainsäädäntö, suhtautuminen huumeisiin…). Tämäkin on eräs ilmaus politiikan polarisaatiosta molemmin puolin Atlanttia. Sosiaalista tilausta olisi siis liberaaleille ja vasemmistolaisille aatteille. Konservatiivit ovat kuitenkin hämmentävästi absorboineet monet näistäkin ajatuksista itselleen.

Ratkaisevaa ei näytä olevan hiukan vanhentunut oikeisto-vasemmisto-akseli, vaan konservatiivit-uudistusmieliset-akseli, jossa useat vanhan työväenluokan veteraanit ovat selkeästi konservatiivisella puolella.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Muuttuuko Yhdysvaltain ulkopolitiikka?

Tuomas Niskakangas arvioi (HS 29.6.2014), että Yhdysvallat eräisiin mielipidetiedusteluihin viitaten olisi arvioimassa uudelleen puuttumista maailman kriisikeskuksiin. Ohessa vain viittaan Niskakankaan artikkeliin, johtopäätökset ovat omiani.

Yhdysvaltain aktiivinen vaihe alkoi oikeastaan WTC-tornien räjäytyksestä. Toki Yhdysvaltain hyökkäys Kosovoon oli jo merkki aktiivisuudesta, mutta muistaen kuinka vaikeaa hyökkäyspäätöksen tekeminen oli Bill Clintonille on sanottava, että varsinainen aggressio astui varovaisuuden tilalle juuri vuoden 2003 jälkeen. Kosovon hyökkäys oli monien mielestä perusteltua, koska Kosovossa oli meneillään serbien suorittama kansanmurha.

Bush nuoremman hyökkäyshalukkuus johtui tietenkin osittain ”suotuisasta” ilmapiiristä: oli tarve kostaa WTC-tornien räjäytys. Kuitenkin päällimmäiseksi jäi mieleen panikointi ja hätäily hyökkäyspäätöksen tekemisessä. Tosiasiat siirrettiin kylmästi sivuun eikä kukaan pystynyt todistamaan, että Irakissa oli joukkotuhoaseita.

Toki Yhdysvallat on hieman oppinut kokemuksesta. Se ei enää käyttäydy toisen maailmansodan jälkeisen kaksinapaisen, yksioikoisen maailmankuvan mukaan. Esimerkkinä vaikkapa Yhdysvaltain järjestämä pääministeri Mohammad Mossadeghin syrjäyttäminen Iranissa 1953: Chalmers Johnson: ”Jos Mossadegh oli kommunisti, niin paavi on kommunisti!”

Irakin ensimmäinen sota (Persianlahden sota 1990-1991) – Bush vanhemman sota – vaikuttaa jälkikäteen yhä perustellummalta: käytiin rajattu sota aggressiivista diktaattoria vastaan, diktaattorin kompromettoimiseksi, mutta ei ylitetty rajaa, jossa joudutaan Irakin sisäisen konfliktin (shiiat ja sunnit) osapuoleksi.

Olen eräässä aiemmassa blogikirjoituksessa referoinut amerikkalaista tutkimusta, jossa varsinkin amerikkalaisilla nuorilla on suuri tarve irtautua vanhoista konservatiivien opinkappaleista. Lainaan tähän tuota kirjoitusta (”Ainutlaatuinen kansakunta”, 12.2.2014): ”(Toinen) äärimmäisen tärkeä Yhdysvaltain rooli konservatiivien mielestä on ihmisarvon ja inhimillisen vapauden puolustaminen kaikkialla maailmassa. Tämän mielipiteen mukaan Yhdysvallat taistelee maailmassa vallitsevaa pahaa vastaan. Pahan vastustamisessa Yhdysvallat ei tarvitse muiden lupaa. Kysymys on siis periaatteellisesta ”pahan” vastustamisesta, ei pelkästään ”pahan valtakunnista”, kuten Neuvostoliitto, Irak, Pohjois-Korea jne.

Tämä globaali ekseptionalistinen tehtävä ei käy suurelle osalle amerikkalaisista nuorista, ei enää. Nuoret haluavat, että liittolaisten mielipiteet otetaan huomioon, vaikka jouduttaisiinkin kompromisseihin. Myös YK:n roolia haluttaisiin korostaa.

Konservatiivien mielestä Yhdysvalloilla ei ole mitään anteeksipyydettävää: Right or Wrong, My Country! Konservatiiveille nuorten empiminen ja suoranainen kielteisyys Yhdysvaltain erinomaisuutta korostavaa asemaa kohtaan on turhauttavaa.”

Edellä kuvattu hyvä vastaan paha -asetelma on ollut nimenomaan Reaganin ja Bushin uuskonservatiivien ajattelutavassa silmiinpistävää. Nyt heiluri on kääntynyt hyvin voimakkaasti oikeistolaisen ideologian leimaamasta moraalisesta ajattelusta enemmänkin omien sisäisten ongelmien perkaamisen suuntaan. Tätä ajattelua ovat edesauttaneet vastoinkäymiset Irakissa ja Afganistanissa. Myöskään Syyria ei vaikuta millään tavoin helpommalta haasteelta.

Johtopäätösten vetäminen on kuitenkin hankalaa. Mitä tapahtuu, jos republikaanit menestyvät tulevissa kongressivaaleissa? Jos teekutsuliikkeen vaikutus on vielä voimakas - mikä on odotettavissa - niin mitä tapahtuu? Perinteinen keskilinjan konservatismi vaatii Yhdysvaltain kovempia otteita Ukrainassa, mutta äärioikea reuna tuskin on yhtä aggressiivinen. Halutaan ehkä vetäytymistä maailman kriisipesäkkeistä. Voittaako pikemminkin siis sisäänpäin käpertyminen? Vetäytyykö Yhdysvallat omaan sisäiseen erinomaisuuteensa vai päinvastoin korostaa entisestään olevansa hyvän puolesta pahaa vastaan maailman kriisipesäkkeissä?

Ehkä nykyiset nuoret – siis tulevat päättäjät - todellakin haluaisivat joukkuepeliä länsimaiden kanssa. Tämä ajattelu voi olla itsesuojeluvaiston sanelemaa, koska Yhdysvaltain voimavarat eivät välttämättä riitä koko läntisen maailman poliisina toimiseen.

Vietnamin sodan trauma väikkyi pitkään Yhdysvaltain muihin maihin kohdistuvien toimenpiteiden yllä. Kosovo on tästä hyvä esimerkki: kukaan ei voinut olla varma johtavatko USA:n toimet ratkaisuun vai juututaanko sissisodan tyyppiseen itsepintaiseen konfliktiin. Uhkakuvat eivät toteutuneet, joka osoittaa kuinka vaikeaa historiaa on käyttää esimerkkinä käyttäytymisen ohjaajana. Yhdysvallat näytti juuri siltä pelastajalta, jonka kuvan se halusi antaa itsestään samaan aikaan kun eurooppalaiset jahkailivat voimattomina, mihin toimiin entisessä Jugoslaviassa pistäisi ryhtyä.

Jälkikäteen ajatellen entisen Jugoslavian alueen tapahtumat (viittaan Kosovon sotaan 1998-99) toimivat pikemminkin rohkaisijana tulevissa konflikteissa. Eikö Kosovo osoittanut, että kriisit voitiin ratkaista sotilaallisella puuttumisella? Miten kävi? Lähi-idän traumaattiset sodat ovat esimerkki siitä, kuinka jokaisella konfliktilla on oma logiikkansa. Ei ole mitään sääntöä. Entisen Jugoslavian alueen ”pelastustehtävä”, taistelu ”hyvän puolesta pahaa vastaan” esimerkinomaisena kaavana ei ole johtanut odotettuihin tuloksiin muualla. Päinvastoin Yhdysvaltain ja muiden länsimaiden on ollut pakko keksiä erilaisia vetäytymisstrategioita Irakista ja Afganistanista - pakon edessä.

Osittain taustalla vaikuttavat uudet sodankäynnin muodot: kybersota, miehittämättömin lennokein käytävä sota ja Irakissa toteutettu ilma-aseen avulla käyty amerikkalaisia ihmishenkiä säästänyt ”täsmäsota”. Loppuvaikutelma on kuitenkin, että korkeatasoisella tekniikalla käyty etsi ja tuhoa -täsmäsota ei ole ratkaisu konflikteihin. Mitä sotaa käydään tai käytiin Irakissa, Afganistanissa tai Itä-Ukrainassa? Kaupunkisotaa, jossa taistellaan kortteleista tai yksittäisistä rakennuksista! Rintamasotaa ei ollut Vietnamissa, mutta ei sitä ole erilaisten ryhmittymien käymässä kaupunkisodassakaan.

Polarisoitunut kiivailu Yhdysvaltain sisällä on johtanut taisteluun suuren valtion roolista. Yhdysvaltain halutaan kyllä olevan mahtava ulkoisesti, mutta puuttuvan toisaalta hyvin vähän amerikkalaisten siviiliasioihin. Tämä on perinteinen konservatiivinen näkemys, joka on kärjistynyt viime aikoina. Sisäisesti pieni, mutta ulkoisesti suuri? Eikö tämä kuullosta utooppiselta? Näin ainakin minusta tuntuu.

Etniset ja fundamentaaliset uskonnolliset ryhmät nostavat päätään yhä enemmän. Tähän vaikuttaa nykyaikainen tiedonvälitys. Ihmisten väliset yhteydenpitovälineet ovat tulleet aiempaa merkittävimmiksi. Samanlaisuus vetää puoleensa erilaistumisen sisällä. Samalla paljastuu valtakuntien rajojen keinotekoisuus. Niitä on piirretty viivottimella, eikä eri alueiden erilaisuutta korostamalla. Suurvallat saavat kantaa viivotinrajankäynnistään vastuun kymmeniä ellei peräti satoja vuosia jälkikäteen.

Sama koskee demokratiapyrkimyksiä. Nopea tiedon välitys on korostanut demokratiatarpeiden merkitystä esimerkiksi arabimaailmassa. Vastakkain ovat modernit demokratiavirtaukset ja syvät uskonnolliset ja nationalistiset virtaukset. Taistelu vaikutusvallasta käydään kansakuntien sisällä.

Jopa Venäjän sisällä moderni länsimainen demokratia ja vanha slavofiilinen, uskonnollinen, ”bysanttilainen”, salamyhkäinen ajattelu käyvät keskinäistä taistelua. Ainakin minun takaraivossani kummittelee ajatus länsimaisen, ylemmyydentuntoisen, maallistuneen ja pinnallisen kulttuurin näennäisen etevyyden ja - varsinkin idän - syvällisemmän ”henkisyyden” välisestä kamppailusta. Länsimaisuus edustaa tässä ihmisten mieliä viekottelevaa tavarakulttuuria. Siihen liittyy tasa-arvo- ja sivistyslähtökohtia, joita puolustamme. Toisaalla taas sisäistyneeseen uskonnollisen ajatteluun sisältyy vastenmielisiä rasistisia ja naisen asemaan kohdistuvia raakalaismaisia sortotoimenpiteitä. Ylevyys on pilkan kohteena, kaksinaismoralismi rehottaa.

Maailmanpoliisi (demokratiapoliisi, sivistyspoliisi) on neuvoton. Miten pitäisi käyttäytyä? Yhä useammin on käynyt niin, että Yhdysvalloista (ja muista länsimaista) on tullut konfliktin ratkaisijan sijasta konfliktin osapuoli. Taistelu demokratian puolesta ei ole aitoa, jos ei itsekkään pysty tarjoamaan esimerkkiä paremmasta.

Haaveellinen kuva positiivisesta yksilöllistymiskehityksestä demokratian sisällä saattaa olla utopiaa. Pirstoutuneet ryhmät jatkavat ryhmäytymistä valtakunnan rajojen sisällä ja niiden yli, rajoista piittaamatta. Maailmanpoliisin – joka itsekin on yksilöllisyyden läpitunkema - tunkeutuminen vierasta kulttuuria edustavaan, muurahaispesää muistuttavaan ihmiskekoon on epätoivoinen tehtävä.

Sotilasliitot kuulostavat tässä ryhmäytymisajattelussa kaiuilta menneiltä ajoilta.

Niskakankaan arvio, että Yhdysvaltain mahdollinen passivoituminen johtaisi Suomen Nato-liittymisen parempaan perustelemiseen on erikoinen. Niskakankaan perustelu on siis, että kun suomalaisten huoli ”poikiemme” maailman konflikteihin lähettämisestä vähenee, olisimme halukkaampia liittymään Natoon. Minusta näyttää pikemminkin, että Yhdysvallat voi vetäytyä taloudellisista vastuistaan ja vaatia yhä enemmän jäsenmaidensa puolustusmäärärahojen lisäystä. Vaaditaan kunkin maan itsenäistä vastuuta puolustuksestaan Naton ohenevan suojakuoren sisällä.