Jartsev-neuvottelut 1938, Vladimir Putin 2014

Neuvostoliiton lähetystön toinen lähetystösihteeri Boris Jartsev otti huhtikuussa 1938 yhteyttä ulkoministeri Rudolf Holstiin ja halusi neuvotella pikaisesti ulkoministerin kanssa. Neuvottelu järjestyi tuota pikaa ja asiakin kävi selväksi: Neuvostoliitto oli huolestunut Kolmannen valtakunnan sotaisista pyrkimyksistä, suoraan sanottuna hyökkäyksestä Neuvostoliiton kimppuun lähitulevaisuudessa. Suomalaiset tuntuivat olevan tottumattomia tällaiseen ohi virallisten ulkopoliittisten virkateiden tapahtuvaan yhteydenpitoon ja suhtautuivat asiaan uteliaasti, mutta epäilevästi.

Jostakin syystä minulle on jäänyt käsitys, että Jartsevin yhteydenottoihin suhtauduttiin kylmäkiskoisesti Suomessa. Juhani Suomen uudelleenjulkaistussa (alun perin vuonna 1973) ”Talvisodan tausta” -teoksessa Suomi selostaa Jartsevin neuvottelualoitteita yksityiskohtaisesti. Juuri hän antaa kuvan, että suomalaiset olivat liian varovaisia ja epäileväisiä Jartsevin tarkoitusperistä. Olen hieman eri mieltä. Kyllä Jartsev nykytiedon mukaan otettiin varsin vakavasti lähes alusta lähtien ottaen huomioon muodollisuuksista vapaan ”suoran” (ja siksi hämmennystä herättäneen) yhteydenpidon. Suora se olikin, sillä Jartsev oli Stalinin ja Molotovin asialla ohi suurlähetystön johdon (Neuvostoliiton suurlähetystön johdolle ei kerrottu mitään yhteydenotosta). Tällainen yhteydenpito tuli suomalaisille tutuksi YYA-Suomessa, mutta tuolloin se herätti kummastusta: ei oltu ihan kärryillä puhuiko toinen lähetystösihteeri Jartsev isompikaliiberisten miesten äänellä, vaikka Jartsev itse teki tämän aivan selväksi.

Jartsev (Rybkin) oli NKVD:n virkamies ja hänellä oli erikoistehtävä Suomessa.

Jartsev teki selväksi, ettei Neuvostoliitto jää odottamaan Saksaa Rajajoelle, vaan tunkeutuu Suomen alueelle oman käden oikeudella puolustaakseen itseään. Leningradin läheisyys aivan Suomen rajan pinnassa aiheutti tällaisen ”pakon”. Neuvostoliitto ei luottanut siihen, että Suomi pystyy puolustautumaan Saksaa vastaan. Lisäksi epäiltiin suomalaisten fasistien tekevän tarvittaessa vallankaappauksen Suomessa.

Seurasi monivaiheinen neuvotteluprosessi, johon osallistuivat pääministeri A.K. Cajander, ulkoministeri Rudolf Holsti, valtiovarainministeri Väinö Tanner ja pääministerin sihteeri Arvo Inkilä. Inkilän rooli on mielenkiintoinen, sillä hän oli omatoimisesti aktiivinen asiassa ja näytti haluavan katsoa loppuun saakka, mitä asiassa saadaan aikaan. Useita neuvotteluja käytiin Inkilän laatimien (sopimus)luonnosten pohjalta.

Välillä neuvottelut saivat arvovaltakiistan luonteen, kun Jartsev yritti vierittää aloitevelvoitteen suomalaisille, joka oli neuvottelulogiikan vastaista - Neuvostoliittohan oli aloitteentekijä. Suurvallan neuvottelutaktiikkaa!

Jartsev vannotti, että neuvottelut käytäisiin salassa, mutta suomalaiset vuotivat keskustelut ainakin Ruotsille ja Englannille. Lisäksi asiasta tietoisten piiri Suomessa kasvoi selvästi suuremmaksi kuin alun perin oli ajatus. Sairasteleva presidentti Kallio ei ollut neuvottelujen keskiössä oikein missään vaiheessa.

Mitä Neuvostoliitto halusi? Se halusi ”garantiat”, että Suomen puolustus kestää, ja kun Neuvostoliitto ei uskonut tähän, se tarjosi apuaan ensisijaisesti Suomen merialueiden puolustamiseksi. Suomalaiset sekoittivat sen aikaisen kiistakapulan Ahvenanmaan linnoittamisen Jartsev-neuvotteluihin osin taktisista syistä, mutta Neuvostoliitto käänsi asian toisin päin: jotta Suomi saisi linnoittaa Ahvenanmaan oli Neuvostotoliiton saatava takuut Suursaaren linnoittamisesta (vaikka suomalaisin voimin). Tällä toimenpiteellä haluttiin tulppa hyökkäysuhalle Leningradia vastaan. Houkutukseksi itäinen naapuri lupasi kaupankäynnin piristämistä (luvattiin ostaa melkeinpä mitä tuotteita vaan) ja siihen aikaan tavanomaisten rajaloukkausten loppumista.

Ensi vaiheen jälkeen kesällä 1938 neuvottelut olivat hiljaisessa vaiheessa ja suomalaisten taholta neuvotteluasenne oli ambivalentti. Syyskesällä neuvottelut jälleen piristyivät. Erityisesti Inkilä analysoi tilanteen niin, että neuvotteluyhteyttä ei pitänyt päästä katkeamaan, muutoin valtioiden väliset suhteet saattaisivat katketa.

Neuvottelut takkusivat, kun Suomi halusi edetä yksityiskohdissa (rajavalvonta, kauppa) ja Jartsev halusi ensin sovun poliittisesta kehyksestä (esim. salaisen turvallisuussopimuksen). Syyskesällä pääneuvottelijaksi tuli Väinö Tanner, joka tapasi Jartsevin useita kertoja. Jartsevilla ei ollut tarjota Tannerin vaatimaa konkreettista ehdotusta ja neuvottelut jähmettyivät paikalleen.

Suomi suhtautui torjuvasti mm. Suursaaren linnoittamiseen. Mitään vastaehdotusta suomalaiset eivät kuitenkaan esittäneet sen enempää Suursaaresta kuin Ahvenanmaasta. Ahvenanmaan kysymys oli osa Suomen ja Ruotsin pyrkimystä päästä puolustusyhteistyöhön. Asian eteneminen muodostui monimutkaiseksi ja lopulta toisen maailmansodan puhkeaminen poisti Ahvenanmaan kysymyksen koko agendalta.

Tässä ei kajota tarkemmin taustalla koko ajan velloneeseen ”lehdistösotaan”, jota erityisesti Saksan ja Neuvostoliiton lehdistö kävivät syyttäessään Suomea kallistumisesta jommankumman suurvallan puolelle. Myös Neuvostoliiton puolelta suoritetut rajavälikohtaukset erityisesti Neuvostoliiton ja Suomen välisillä merialueilla jatkuivat koko kesän ja syksyn ajan, mikä huononsi keskinäisiä suhteita.

Cajander piti 8.9.1938 mielenkiintoisen puheen, jossa hän mm. totesi Suomen koko kulttuurin suuntautuneen liian yksipuolisesti Keski-Eurooppaan. Oli selvää, että Saksa älähti puheesta välittömästi. Joka tapauksessa puhe osoitti Suomen tasapainoilevan kahden suurvallan välissä. Münchenin sopimus 30.9.1938 oli viimeinen osoitus Neuvostoliitolle, että Saksa ja länsivallat pelaavat yhteen. Tämä kiihdytti Jartsev- neuvottelujen saamista päätökseen Neuvostoliitolle myönteisessä hengessä.

Mitään poliittista sopimusta ei kuitenkaan saatu aikaiseksi. Viimeistään uusi ulkoministeri Eljas Erkko katkaisi epäviralliset neuvottelut (Jartsev-vaihe) ja ilmoitti, että vain normaali diplomaattitie kävisi. Asiat eivät edenneet tämän jälkeen.

Mahdollisella Jartsev-sopimuksella oli joka tapauksessa mahtavia kotimaisia vastustajia, joista mainittakoon Suomen kansan oletettu taipumattomuus mihinkään alueluovutukseen ja vaalien läheisyys (eduskuntavaalit 1.-2. heinäkuuta 1939).

::::::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Oleellista oli, että Neuvostoliitto ei soveltanut samoja (Jartsev-)neuvotteluperiaatteita Puolaan tai Baltian maihin. Mielestäni tämä on tärkeä periaatteellinen kysymys. Suomen kanssa yritettiin saavuttaa erillisratkaisu. Jos Neuvostoliitto olisi onnistunut Jartsev-neuvotteluissa, olisiko Suomi säästynyt Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen lisäpöytäkirjan seuraamuksilta? Ne, jotka sanovat, että ei olisi, niputtavat Baltian maat ja Suomen samaan koriin. Minulla on taipumusta ajatella, että Suomi ja Baltia olivat tuolloin (ja ovat nyt) eri kategoriassa.

Itse asiassa Jartsev-sopimus olisi ollut eräänlainen esi-YYA-sopimus. Neuvostoliitto olisi tavallaan lukenut Suomen omaan etupiiriinsä kuuluvaksi kuitenkin niin, että välitöntä hyökkäysvaaraa ei olisi ollut.

Tätä päättelyketjua voitaisiin jatkaa, mutta valitettavasti siltä putoaa pohja pois vuosien 1938-1939 dramaattisissa tapahtumissa. Aluksi tosin näytti siltä, että Neuvostoliitto yritti sopimusjärjestelyillä saada Suomesta kuuliaisen liittolaisen (Jartsev-vaihe), mutta suurvaltapolitiikka ohjasi tapahtumat toisaalle: sovittelu, painostus ja pyrkimykset ostaa Suomen kannatus edullisilla kauppasopimuksilla jäivät sivuun, kun kansainvälinen jännitys lisääntyi ja Saksa operoi Tsekkoslovakiassa. Neuvostoliito rupesi vaatimaan alueluovutuksia tai pikemminkin aluevaihtoja. Niihin ei tunnetusti suostuttu. Sitten tuli Ribbentrop-sopimus, jossa Suomi oli enää suurvaltojen kaupan kohteena.

Silti on syytä muistaa, että Paasikivi ja Mannerheim olisivat halunneet jatkaa neuvotteluja joistakin alueluovutuskysymyksistä syksyllä 1939, mutta enemmistö muista päättäjistä ei suostunut tähän. Entä kytkentä tähän päivään?

Juhani Suomen korostama luottamusaspekti Suomen ja Neuvostoliiton välillä on arvokas asia, mutta se toiminee vain rauhanoloissa. Kun kansainväliset suhteet kiristyvät astuvat vaikuttavammat tekijät peliin ja luottamusta luovalle politiikalle ei löydy sijaa. Silti esimerkiksi tänä päivänä panostaisin luottamuksen säilymiseen pitkän linjan politiikkana Ukrainan tilanteesta ja sen seurannaisvaikutuksista huolimatta. Kysymys ei ole naiiviudesta silloin, kun kansainvälisen politiikan realiteetit samalla huomioidaan.

Venäjän epäluottamuksen päälähde tänä päivinä on täsmälleen sama kuin vuosina 1938 ja 1939: Suomen alueen hyväksikäyttö Venäjän vastaiselle aggressiolle. Kysymys on jälleen uskottavasta puolustuksesta. Tilanne on sikäli toisenlainen verrattuna vuoteen 1939, että Venäjän on vaikeaa löytää kumppania etupiiripolitiikalle: länsi ei suostu tunnustamaan avoimesti etupiirejä. Nykyisen tilanteen hankaluus on siinä, että Venäjä katsoo Yhdysvaltain ja Naton jo hankkineen etupiirin tunkeutumalla Venäjän rajoille. Venäjän torjuntavaihe on parhaillaan meneillään. Sen tavoitteena on määrittää oma etupiiri vastatoimena lännelle.

Myös Ruotsin ja Suomen välinen puolustusyhteistyö on täysin mahdollinen, sillä nyt päinvastoin kuin vuosina 1938-39 Neuvostoliitto (nyt Venäjä) ja Saksa (nyt Nato) eivät ole estämässä ”linnoittautumista”. Suostumalla Naton kumppaniksi Suomi on Yhdysvaltain etupiirin portilla: Se istuu aidalla, kuten presidentti Niinistö on sanonut – ja siinä on hyvä olla Niinistön mukaan. Tehty mikä tehty, mutta nyt väärälle puolelle putoamista tulee välttää viimeiseen saakka.

Läntiset ns. asiantuntijatahot käyttävät jatkuvasti puheenvuoroja, joiden perustella Suomen pitäisi tunnustaa puolensa eli hypätä aidan länsipuolelle. Silloin Venäjä saisi vahvistuksen oletuksilleen ja uskomattoman selvät realiteetit olisivat voimassa mahdollisen idän ja lännen konfliktin syttyessä.

Vastenmielisintä tässä ”etäohjailussa” on, että sitä suoritetaan kaukaa Britanniasta tai USA:sta käsin ikään kuin viitaten Suomi-nimiseen koelaboratorioon: mitenkähän sille käy karhun syleilyssä! Suuri osa näistä ns. asiantuntijoista ei ole kuin alkeistasolla selvillä Suomen kokemuksista. Mutta on mukavaa saada puheilleen isoja otsakkeita esittämällä kaikenlaisia spekulaatioita.

Meillä on naiiveja tahoja, jotka kuvittelevat Suomen olevan turvassa liittymällä isoon länteen. Tosiasiassa Suomi on edelleen idän ja lännen välissä eikä se poliittisilla valinnoilla muuksi muutu.