Nato-frustraatio ja ryssäviha

Olen usein kiinnittänyt huomiota Helsingin Sanomien kirjoitteluun Natosta. Hesari on laistanut neutraalista uutisoinnista tämän yhden teeman osalta. Varsinkin sen uutisointi on värittynyt Nato-henkisesti, mutta myös kolumnistit on valjastettu asialle. Sama linja näkyy yleisöosastokirjoittelussa, joskaan ei yhtä selvänä.

Nyt Hesari on pettynyt. Toimittaja Anna-Liisa Kauhasen jutusta (”Varovaisuus korvasi Nato-huuman” 1.11.2014) heijastuu frustraatio, kun ”lupaavasti” alkanut Nato-keskustelu on tyrehtynyt.

Kauhanen hakee tukea Tampereen yliopiston Jean Monnet -professorilta Hanna Ojaselta. ”Nyt on jarru päällä”, toteaa Ojanen ja jatkaa: ”Harmi, jos Nato-keskustelu kokonaan hyytyy”. Ojanen ja Hesari ovat pettyneitä, kun meillä ei keskustella Natosta samaan aikaan, kun Ruotsissa keskustelu sattuneesta syystä on virinnyt. Sukellusvenejahti on osittain tehonnut säikkyihin ruotsalaisiin. Mitä tarkoittaa Hesarin haluama Nato-keskustelu? Ei suinkaan neutraalia keskustelua asiasta, vaan keskustelua, joka luo perustan Suomen Natoon liittymiselle.

Hesari tuntuu olevan turhautunut, kun Suomen presidentti ja ulkoministeri ovat ottaneet passiivisen kannan Nato-keskustelussa. Kaiken kukkuraksi Ruotsin hallitus suhtautuu kielteisesti Nato-liittymiseen. Presidentin kanta on nähdäkseni muodostunut kokonaisvaltaisesta tilanneanalyysista. Hänelle selvästi riittää juuri sovittu Nato-kumppanuuden syventäminen. Niinistö on luodannut Natoon liittymisen riskit ja hänen on myös huomioitava tietenkin kansalaisten mielipide, koska presidentti saa valtuutuksensa nykyisin suoraan kansalta. Niinistö on realisti. Hän tajuaa, että Nato-polku on huomattavan kivinen, jos asiaa lähdettäisiin todella ajamaan. Pahimmillaan kansakunta jakautuu kahtia sen lisäksi, että ulkoapäin Suomeen suuntautuisi uhkia, joita Nato ei pystyisi välttämättä ehkäisemään. Eikä tässä ole itsestään selvästi kysymys sotilaallisesta uhasta, vaan kaiken Venäjä-yhteistyön vaarantamisesta.

Ulkoministerin ohjenuorana on vahva panostaminen Suomen liittoutumattomuuteen. Ainoa asia, jolla Suomi voidaan vetää sotaan on koko Euroopan laajuinen konflikti. Venäjän taholta ainoa oleellinen prinsiippi – näin tulkitsen ulkoministeriä – on Suomen alueen mahdollinen hyväksikäyttö hyökättäessä Venäjän kimppuun. Natoon liittyminen edesauttaa Suomen joutumista sotatoimialueeksi.

Presidentti ja ulkoministeri ovat yhdessä päätyneet kannalle, jossa Suomi tukee rauhanponnisteluja niin paljon kuin mahdollista.

Kauhasen artikkelin onnistunein lause kuuluu seuraavasti: ”Nato-kysymyksestä ei haluta sitä ratkaisevaa kysymystä, joka jakaisi puolueet ja kansan. Puolustuspolitiikka halutaan pitää yhtenä viimeisistä konsensuspolitiikan linnakeista.”

Mikä on Venäjän strategia? Lopullista varmuutta siitä ei voi tietenkään sanoa, mutta olen usein esittänyt (kuten moni muukin), että Venäjä on kyllästynyt kakkosluokan rooliin maailmanpolitiikassa. Se haluaa nostaa profiilia. Kuinka järkeviä sen keinot ovat, siitä voidaan olla montaa mieltä, mutta realiteetit ovat nämä. Pahinta tässä tilanteessa on panikoituminen Venäjän toimenpiteistä ja hosuvat ratkaisut.

Jos vielä spekuloidaan lisää, niin olettaisin Venäjän tavoitteiden olevan hyvin rajoittuneita. Jotta se pystyisi pysäyttämään lännen laajentumisen (Naton ja EU:n levittäytyminen sen rajoille) – josta se sai selvästi lupauksia 1990-luvun alussa – se on ryhtynyt konkreettisiin toimiin Ukrainassa ja eräillä muilla alueilla. Nämä on tulkittu massiiviseksi hyökkäysuhaksi monilla läntisillä tahoilla. Oman analyysini mukaan kysymys on puolustuksellisesta toimenpiteestä, jota vahvistetaan laaja-alaisella lännen häirinnällä. Häirinnällä on taktinen – ei strateginen - luonne. Venäjä tulkitsee, että sen on pakko laajentaa Ukrainan ja Mustan meren alueen kylmän sodan luonteista asetelmaa ja ilmapiiriä, jotta se voisi osoittaa lännelle järkähtämättömyytensä omien etujen puolustamisessa. Venäjän etupiiriajattelu on realiteetti, jonka kanssa on pystyttävä elämään.

Suomi on nähty oikeutetusti monella eri tavalla osana länttä. Se on liittynyt EU:hun ja se on Nato-kumppani. Meillä voimakkaasti painottunut länsisitoutuneisuus saattaa merkitä huonoimmillaan historiatonta näkökulmaa Venäjä-suhteissa. Kysymys ei ole siitä, että lännestä pitäisi sanoutua missään mielessä irti, vaan siitä, että Venäjä-suhteet säilyvät länsisuhteiden rinnalla relevantteina.

Ystävällismielisiä Venäjä-suhteita voidaan lähestyä kahdesta lähestymiskulmasta käsin. Suomen ja Venäjän suhteiden on oltava kunnossa a) koska meillä on 1300 kilometrin raja Venäjän kanssa, b) koska meillä on kaikki rauhanomaisen rinnakkainelon (tämä oli sitten tarkoituksella valittu sanamuoto) perusteet olla hyvässä yhteistyössä Venäjän kanssa. Tähän suhteeseen ei pidä liittää mitään suomettunutta nöyristelyä. Venäjä antaa tosiasiassa arvoa sille, kun mielipide sanotaan niin kuin se on.

Itse painottaisin kohtaa b.

Milteipä loukkaantuneeseen sävyyn Kauhanen toteaa laajassa Hesari-jutussaan: ”Suomen puolustusministerillä on ainakin joskus tilaisuus tavata Yhdysvaltain puolustusministeri”. Tämän hän sanoo moittiessaan Suomen ja Naton kumppanuusyhteistyön epäkonkreettista luonnetta verrattuna Nato-liittolaisuuteen: pitäisi ilmeisesti olla Nato-säpinää.

Mitä tulee Ruotsin sukellusvenejahtiin, niin sitä Hesari ja monet muut tahot pitävät esimerkkinä huonosti sujuneesta yhteistyöstä Ruotsin kanssa. Jotkut ovat olleet sitä mieltä, että olisi pitänyt päästä mukaan jahtiin – milteipä pyytämättä. Suomen laki estää tämän – onneksi.

Ainoa tapa edetä Suomen ja Ruotsin yhteistyössä on sopiminen, joka sekin on monen mutkan takana. Odotukset on viritetty ilmeisen korkealle, siinäpä seuraava pettymyksen tuottaja. Tärkeää on kuitenkin nyt sopia aidosti yhteistyöstä niin pitkälle kuin on mahdollista. Vasta vuosien saatossa nähdään tulokset.

Kun lehdet ovat levikkiensä kanssa vaikeuksissa, tarvitsevat ne sensaatioaiheita. Venäjän toimet ja Venäjä-suhteet ovat olleet lehdille varsinainen lööppien kultakaivos. On valitettavaa, että tällä lietsotaan paniikkimielialaa mateissa ja maijoissa. Kaikkein suurimmat tappiot tässä kriisissä – Ukrainan lisäksi – on kärsinyt objektiivisuutta tavoitteleva tiedonvälitys – sekä idässä että lännessä. Vasta jälkikäteen voitaneen osoittaa netissä esitettyjen vihaviestien ja median ahdingon keskinäinen yhteys ja vaikutus ihmisten käyttäytymiseen.

Venäjän ja Ukrainan kaasukiistan sopiminen oli toki Hesarissa kahden palstan uutinen, mutta em. Kauhasen juttu ja sitä tukevat muut uutiset ja kommentit täyttivät kokonaisen aukeaman.

Miten näkisin oman suhtautumiseni Venäjään? Muodikkaasti sanoisin, että se on hybridi malliltaan. On vaalittava hyviä suhteita samaan aikaan kun ollaan rehellisiä suhteita vahingoittavista piirteistä (Venäjän toimet esim. Ukrainassa, ajoittain herkkä puuttuminen Suomen sisäisiin asioihin). On katsottava aikaan sidottujen ongelmien yli sortumatta kuitenkaan opportunismiin. Olisi toivottavaa, että ryssäviha ja russofobia eivät nostaisi päätään. On kaksi eri asiaa pelätä ja vihata ja toisaalta perustellusti arvostella silloin, kun siihen on aihetta. Ja ennen kaikkea olisi vältettävä suhdehysterisointia mediassa tarkoitushakuiset päämäärät mielessä.

Vaikeinta on varmaan sulattaa Venäjällä vallitsevaa epädemokraattista järjestelmää. Sen edessä joudun nostamaan kädet pystyyn. Mystinen diktatuuritaipumus (jota kansalaisten hiljainen enemmistö tukee), Kremliä lähellä olevien oligarkkien suuri valta, rikkauksien kasautuminen ja ylhäältä tiukasti valvottu media ovat tukahduttaneet kansanvallan ja luoneet Venäjästä valitettavasti mallin monelle muulle maalle.

Realiteetti on, että venäläiset eivät juuri nyt kaipaa demokratiaa.