Björn Wahlroos: sosiaaliset asuntoluotot finanssikriisin syynä?

Björn Wahlroos puhui 24.11.2014 Pohjola Nordenin nuorten seminaarissa. Puheenvuoron yhteydessä käydyssä keskustelussa nousivat esille finanssikriisin syyt (itse pääaiheesta irrallisena) ja siinä yhteydessä Wahlroos totesi Yhdysvaltain asuntokuplan syyksi ”sosiaaliset asuntoluotot”. Viesti on selvä: yhteiskunta puuttuu asuntomarkkinoihin tavalla, jolla aiheutetaan vain vahinkoa. Pinnallisesti perustelu voidaan hyväksyä, mutta kun asiaa perataan tarkemmin nousevat esille aivan toisenlaiset syyt.

Olen käsitellyt useissa eri kirjoituksissa tätä aihetta, joten kokoan tähän ajatuksiani pääosin omista aiemmista blogiteksteistäni, joissa olen yrittänyt pureutua finanssikriisiin johtaneisiin syvällisempiin syihin.

Kysymys oli hyvin pitkälle uusliberaalista ideologisesta vyörytyksestä, jonka ytimestä löytyy käsite Ownership Society. Konservatiiviset thinktankit kehittelivät Ownership Societyn, omistajuusyhteiskunnan 2000-luvun vaihteessa. Siinä omistajuus perustui pitkälle vietyyn yksityisomistukseen. Uusliberaalien tarkoittamassa mielessä omistajuusajatus otti kantaa koulunkäynnin ja terveydenhuollon järjestämistapaan sekä eläkkeisiin.

Cato-instituutti vei asian niin pitkälle, että koulunkäynnin piti perustua siihen, että oppilaiden vanhemmat ”omistivat” lasten koulunkäynnin, so. vanhemmat maksoivat omistajuusyhteiskunnan periaatteiden mukaisesti lasten koulunkäynnin. Uusliberaalien periaatteiden mukaan rahaa ei kierrätettäisi valtion kautta. Ei siis verodollarein ylläpidettyä koulua. Toiseksi haluttiin jokaisen maksavan omat eläkkeensä ja kolmanneksi jokaisen haluttiin maksavan oman terveydenhuoltonsa. Nämä ajatukset ovat johdonmukaisia seurauksia tavoitellun suuren yksityisen sektorin ja ”pienen valtion” näkökulmasta.

Kun George Bush nuorempi otti vastaan presidentin tehtävät hän perusti oman ideologiansa Cato-instituutin tavoitteisiin. Aluksi näillä tavoitteilla oli huomattava kannatus amerikkalaisten keskuudessa. Vähitellen tilanne muuttui ja ääriliberaali omistajuusradikalismi menetti kannatustaan. Oli kuitenkin yksi omistajuuden alue, jolla edettiin, nimittäin Home Ownership, kodinomistajuus. On vaikeaa sanoa, mistä lähteistä kodinomistajuus alun perin kumpusi. Joka tapauksessa Bushin uusliberalismin läpitunkema hallinto omaksui nopeasti kodinomistajuuden periaatteet.

Vuonna 2002 pitämissään puheissa Bush nosti Home Ownershipin yhdeksi tähtitavoitteistaan. Periaatteena Bushilla oli, että kodinomistajuuden tulee olla erittäin laajaa. Hän kantoi huolta erityisesti mustien ja latinojen alhaisesta omistusasuntotasosta. Kun valkoisilla kodinomistajuus oli 75 % tasolla, oli se vähemmistöjen osalta alle 50 %. Tavoitteeksi Bush nosti latinojen ja mustien omistajuuden nostamisen samalle tasolle kuin valkoisten. Vuoteen 2010 mennessä piti synnyttää 5,5 miljoonaa omistusasuntoa vähemmistöille. Välikappaleeksi Bush valjasti Fannie Maen ja Freddie Macin, kaksi puolijulkista asuntorahoittajaa. Käytännössä lainoitusta hoidettiin siten, että hankkeen tueksi rakennettiin liitovaltion käsirahatuki, korko oli pari vuotta alhaalla ja takaisinmaksuajat olivat pitkiä (30 vuotta).

Ideologialla oli kauaskantoiset tavoitteet, olisihan omistajuus siirtynyt perinnön kautta seuraavalle sukupolvelle. Ajatuksena oli siis nostaa köyhät suoraan omistavaan luokkaan, ”amerikkalaisen unelman” vaalijoiksi sukupolvesta toiseen.

Koko hanke kaatui kuitenkin jo alkuvaiheessa, kun kohderyhmällä ei ollut mitään mahdollisuuksia maksaa lainoja takaisin, ei edes kevennetyillä ehdoilla.

Johtopäätöksenä voisi todeta, että Bushilla, hänen taustavoimillaan eikä uusliberaalilla ideologialla ollut juuri minkäänlaista käsitystä köyhyyden olemuksesta, niin kaunis kuin köyhien ”auttamisajatus” olikin. Tietenkään asiasta ei voida syyllistää yksistään julkisia toimijoita – ei lähimainkaan - vaan samaan aikaan investointi- ja liikepankit lähtivät asuntorahoitusralliin mukaan. Ahneet pankkiirit rakensivat asuntolainoituksen virheellisille argumenteille. Asuntojen hintojen sanottiin ”aina” nousseen Yhdysvalloissa. Business perustettiin sille, että vaikka alkuperäinen lainansaaja ei olisi pystynyt hankkimaan tai pitämään asuntoa niin asuntojen jatkuva hintojen nousu huolehtisi tavaran kuranttiudesta. Peruste oli täysin virheellinen, sillä erittäin luotettavana pidetyn Case-Shillerin asuntohintaindeksin mukaan asuntojen hinnat eivät olleet nousseet reaalisesti käytännössä lainkaan vuosien 1950 ja 2000 välillä! Yhdysvalloissa on vain kaksi asuntojen selkeää hintojen nousuvaihetta vuodesta 1890 lähtien, toinen heti toisen maailmansodan jälkeen, kun sodasta palaavat miehet tarvitsivat valtavasti asuntoja ja toinen 2000-luvun alussa finanssikriisiä edeltäneen asuntokuplan muodostuessa.

Jos ajatellaan asuntojen hankintaa sosiaalipoliittisena prosessina olisi Bushin pitänyt kaventaa tuloeroja ja luoda köyhemmille vaurastumisen kautta mahdollisuus hankkia asunto. Se ei käynyt Bushille, koska tuloerojen kaventamiselle ei löytynyt ideologista tukea. Bush päinvastoin laajensi tuloeroja valumateoriaan perustuen: rikkauksien piti valua sijoituksina myös köyhien siunaukseksi.

Tuloerojen sijaan piti ”kaventaa omistajuuseroja”. Miten omistusta oli mahdollista synnyttää? Ainoa mahdollisuus oli lainoittaa hankkeet, koska köyhillä ei ollut pääomaa. Tueksi liittovaltion taholta luotu käsirahatuki houkutteli asunnonhankintaan, mutta ei auttanut tietenkään takasinmaksun koittaessa. Asunnot joutuivat vasaran alle ja niitä varten annetut lainat lähtivät maata kiertävälle radalle ns. varjopankkijärjestelmän luomina eksoottisina rahoitustuotteina. Myrkylliset, arvopaperistetut asuntolainat levisivät koko läntiseen maailmaan ahneiden sijoittajien iskiessä kiinni luvattuihin 10-15 prosenttiin tuottoihin. Kun asuntojen hinnat romahtivat maksukyvyttömyyden paljastuttua, syöksyi maailmantalous syvään taantumaan. Syntyneen finanssikriisin seurauksia maksamme vieläkin.

Mikä asuntojen hintakuplasta ja finanssikriisistä jää käteen tuleville ajoille ? Ainakin se, että omistajuuden ideologisointi, joka Neuvostoliitossa tapahtui pakkokollektivisoinnin kautta ja joka Yhdysvalloissa tapahtui pakkomielteenomaisen omistusasumisen kautta 2000-luvun alussa, näyttää johtavan katastrofaaliseen lopputulokseen.

Bush siis lähestyi ”sosiaalista asuntoluototusta” kokonaan virheellisestä näkökulmasta. Tarkoitus ei ollut auttaa köyhiä järkiperäisesti asunnonhankinnassa sosiaalipoliittisena toimenpiteenä, vaan hyppäyttää uudet asunnon omistajat omistavaan luokkaan (kunnon kapitalisteiksi) ja sitä kautta republikaanien kannattajiksi. Sanalla sanoen kysymys ei ollut sosiaalipolitiikasta, vaan ideologiasta.