lauantai 23. syyskuuta 2017

Väinö Tanner – suomalaiseen graniittiin hakattu mies 1/2

Lasse Lehtinen on kirjoittanut mammuttimaisen teoksen Väinö Tannerista (s.1881). Teoksen nimi on ”Tanner. Itsenäisen Suomen mies” (Otava, 2017). Sivuja on lähes 900 hakemistoineen. Tannerin hämmästyttävä ura on kirjan laajuuden arvoinen.

Nuoruudessani näkemystä Tannerista leimasi ja rasitti Kekkosen käsitys hänestä. Kuva ei ollut kehuttava, sillä Tanneria pidettiin jäyhänä, hitaana ja uppiniskaisena. Ilmankos, kun ajatellaan Kekkosen nopeita käänteitä, joista osa edusti puhdasta opportunismia. Tanner puolestaan oli vakaa ja tasainen. Miehet olivat vastakohtia ja se näkyi myös poliittisissa kannanotoissa.

Taustalla kummitteli suhde Neuvostoliittoon, josta miehet olivat eri linjoilla.

Lehtinen kuvaa tasapainoisesti sekä Tannerin urakehitystä että yksityiselämää. Tekstistä saa kuvan, että nuorena aikuisena Tanner hapuili urasuunnitelmissaan eteenpäin toimien mm. lehtimiehenä, kauppiaana (josta tehtävästä sai potkut!), ja - valmistuttuaan oikeustieteellisestä - lakimiehenä….. Samaan aikaan hänet valittiin valtiopäiville.

Nuoresta Väinö Tannerista syntyy kuva eteenpäin pyrkivästä työväen miehestä. Häntä itseään voi pitää kaiken sen symbolina, mitä hän itse piti tärkeänä kansakunnalle. Tanner ponnisteli mahtaviin asemiin opintojensa ja käytännön työelämän kautta. Ja kuitenkin lähtökohdat olivat suhteellisen vaatimattomat.

Elannon toimitusjohtajaksi valinta 34 vuotiaana vuonna 1915 oli Tannerin elämässä käänne, jonka jälkeen hänen etsiskelynsä asettui ja urasuunnitelmat alkoivat kiteytyä. Eri tehtäviin Tannerilla oli sekä työntöä että vetoa. Nuorella miehellä oli kunnianhimoa päästä urallaan eteenpäin, mutta hänellä oli myös tukihenkilöverkko, joka halusi edistää lahjakkaan miehen uraa.

Henkilökuntaa Elannolla oli jo tuolloin 660, joten Tannerista tuli ison liikkeen johtaja. Tannerin aloittaessa jäseniä oli vain 5000, mutta jo vuonna 1917 jäsenmäärä nousi 13 000. Elanto näytti olevan kaikkine toimintoineen pienoisyhteiskunta. Alusta lähtien käynnistettiin omia elintarviketehtaita. Säästökassa perustettiin liikkeen yhteyteen vuonna 1919.

Taitava kiinteistösijoittaminen teki Elannosta mahtavan. Sodan aikainen inflaatio hoiti velat. Elanto hankki mm. Backaksen tilan: 700 hehtaaria maata, jotka tuottivat rehua, viljaa; karjaakin oli. Tanner hankki vaimonsa Lindan kanssa myös itselleen Lill-Hemtans nimisen tilan. Vaimosta – luonnontieteiden opettajasta - tulikin ajanmittaan tarmokas tilanhoitaja. Myöhemmin 1920-luvulla Tannerit hankkivat Sorkin tilan. Tanner oli huomattavan varakas mies.

Suuren mullistuksen käynnistyessä Venäjällä 1917 Tanner oli senaatin valtiovaraintoimituskunnan päällikkö – merkittävä asema. Samaan aikaan taustalla käytiin koko ajan taistelua vasemmiston ja oikeiston välillä. sekä porvarit että sosialistit varautuivat omin joukoin järjestyksen pitoon.

Maatalousväestö ja kaupunkilaiset olivat napit vastakkain, taisteltiin elintarvikkeista.

Yritettyään aikansa pysytellä politiikassa Tanner tympääntyi vastakkainasetteluun, veti johtopäätökset ja vetäytyi maalaiselämään. Elannossa hän toki jatkoi. Eduskuntavaalit 1917, joissa sdp menetti yksinkertaisen enemmistön johtivat lopulta monien vaiheiden jälkeen konfliktiin valkoisten ja punaisten välillä. Tanner ei ollut vaaleissa edes ehdokkaana, eikä hän myöskään äänestänyt!

Tanner ei ollut täysin syrjässä, sillä Elanto osallistui sodan aikana elintarvikkeiden jakeluun. Tanner leimattiin porvariston taholta ”punakaartin muonittajaksi”. Sodan loppuvaiheessa asiat kääntyivät niin, että punaiset olivat lähellä pidättää Tannerin.

Sodan jälkeen Tanner oli nopeasti ajan tasalla. Hän sopi yhteistyöstä saksalaisjoukkojen johdon kanssa, jota ripeyttä valkoiset paheksuivat ja kadehtivat. Sdp:n johto sai myös tavallaan suojelua saksalaisilta vastineeksi. Tannerilla oli näpit pelissä, kun uusi lehti, Suomen Sosialidemokraatti alkoi ilmestyä 6. toukokuuta1918! Tosin takavarikko seurasi pikapikaa. Lehti alkoi ilmestyä uudelleen vielä vuoden 1918 puolella.

Sekasortoista tilannetta pyrittiin rauhoittamaan torpparilailla, joka astui voimaan vuonna 1918.

Kansalaissodan jälkiseurauksena Elannon porvarit halusivat Tannerin pois johdosta, mutta hanke epäonnistui muutamien liikkeen johdossa olleiden porvareiden asettuessa tukemaan Tanneria. Tannerin kyky tulla toimeen eri ideologioita kannattavien ihmisten keskuudessa tuli jälleen todistetuksi.

Vuoden 1919 vaaleissa Tanner valittiin jälleen eduskuntaan. Samana vuonna hänet valittiin puolueen puheenjohtajaksi ja Helsingin kaupunginvaltuustoon. Lehtisen mukaan Tanneria ohjasivat ”pyrky, noste ja sitko”.

Kaksikymmentäluvun alussa tapahtunut kommunistien irtautuminen omaksi puolueekseen ei näyttänyt liikuttavan Tanneria juurikaan.

Tanner valittiin Tarton rauhan (1920) valtuuskuntaan. Pitkäveteiset neuvottelut saivat suomalaisosallistujat arviomaan toisiaan. Väinö Voionmaa arvioi sekä koleerisen Paasikiven että harkitsevaisen ja energisen – tosin joskus itsevaltiaasti käyttäytyvän - Tannerin. Ajan sotaisessa ilmapiirissä neuvottelijat saavuttivat suomalaisten kannalta kohtuullisen lopputuloksen, mutta monille Tartto oli häpeärauha vielä pitkään, kun odotettu Suur-Suomi jäi syntymättä. Keskeiset Tarton rauhan puolustajat olivat Tannerin ja Paasikiven ohella presidentti Ståhlberg ja sisäministeri Heikki Ritavuori. Elettiin vaarallisia aikoja ryssäkiihkon keskellä: Ritavuori surmattiin kotiovelleen.

Kaksikymmentäluvulla Tanner kunnostautui talousmiehenä ja edusti puolueessaan tiukkaa talouden tasapainolinjaa. Tannerin pesti Suomen pankin pankkivaltuusmiehenä kesti 39 vuotta(!) ja tilintarkastajana 53 vuotta(!), molemmat lyömättömiä ennätyksiä.

Tanner ei sopinut oikein mihinkään ideologiseen kaapuun: hän vastusti menojen kasvattamista niin oikealla (puolustusmenot) kuin vasemmalla. Maatalouden tukeminen oli hänelle vastenmielistä.

Tannerin sdp otti etäisyyttä kommunisteihin, mutta kun tuli kysymys demokraattisista oikeuksista, Tanner asettui kansanvallan puolelle, eikä halunnut tuhota vasenta reunaa niin kuin porvarilliset puolueet. Noista kaksikymmentäluvun päivistä lähtien Tanner entistä selvemmin leimattiin vastustajien taholta oikeistososiaalidemokraatiksi. ”Tannerilaisuudesta” tuli haukkumasana tietyissä piireissä, pian myös Neuvostoliitossa.

Ulkonaisesti jäyhä Tanner ei ollut mikään paikallaan pysyjä. Päinvastoin hän matkusteli amerikkoja myöten Linda-vaimon ollessa hiukan mustankipeä.

Tanner joutui häneen kohdistuneen vastustuksen takia luopumaan puolueen puheenjohtajuudesta vuonna 1925, mutta jo vuonna 1926 hänestä tuli sdp:n vähemmistöhallituksen pääministeri. Noissa oloissa se oli hämmentävä tapaus.

Suojelukuntaparaatin vastaanotto (Relanderin sijaisena) sujui hyvin, vaikka sekä oikealla että vasemmalla ärsyynnyttiin. Pääministerikauden jälkeen kielitaitoisesta Tannerista tehtiin Kansainvälisen osuustoimintaliiton puheenjohtaja vuonna 1927.

Tannerissa Elannolla oli todellinen isäntä, joka toteutti pääkonttorin (itseasiassa kokonaisen korttelin) rakennuttamisen, myymäläautokonseptin ja äitiyspakkauksen, asunto-osuuskunnan….. Kuriositeettina mainittakoon, että Tannerille tarjottiin jopa diktaattorin paikkaa Lapuan liikkeen vuosina…..

Lapuan liikkeen voiman päivinä Tanner vastusti tietenkin kaikkia kansalaisvapauden rajoituksia. Kolmekymmentäluvun alussa Tannerista paljastui hätkähdyttävän rohkea demokratian puolustaja, joka mitään arkailematta hyökkäsi puheissaan Lapuan liikettä vastaan – myös Pohjanmaalla. Itse asiassa minulle vasta Lehtisen kirjaa lukiessa selvisi Tannerin iso rooli pelkäämättömänä kansanvallan puolustajana. Yhdyn siinä mielessä Lehtiseen, että meillä on osin naureskeltu lapualaisille ja Mäntsälän kapinalle ikään kuin kysymys olisi ollut jotenkin vaarattomasta ja veikeästä kaappausyrityksestä. Kyyditykset ym. väkivaltaisuudet olivat merkkejä halusta tehdä vallankaappaus. Ainoastaan lapualaisten onneton ja kyvytön johto pelasti isomman vahingon syntymisen. Svinhufvudin suuri rooli korostui aivan tapahtumasarjan lopussa. Sitä ennen hän oli ”ymmärtänyt” lapualaisia.

Tannerin sairastamasta syövästä (1936) minulla ei ollut tietoa. Kertomus on hyvin tannerilainen: ehdoton uutissulku kaikkiin suuntiin. Koko sairaus- ja toipumisprosessi on kerrottu kirjassa Lindan ja Väinön kirjeitse tapahtuneen eloisan vuoropuhelun kautta. Potilas leikattiin Tukholmassa. Tanner: ”Uusi aukko kyljessä”. Tanner eli avannepotilaana 30 vuotta.

Eräs Suomen poliittisen historian virstanpylväistä saavutettiin vuonna 1936, kun ensimmäinen punamultahallitus syntyi. Tannerista tuli tuon hallituksen valtiovarainministeri. Hän säilytti silti itsellään sekä kotimaiset että kansainväliset luottamustehtävät. Varsinkin kotimaisia oli tuhottomasti.

Hallitus sääti luonteensa mukaisesti huomattavan määrän sosiaalilainsäädäntöä. Punamulta yhdisti eritavoin ajattelevia ihmisiä. Tannerin suhteet Mannerheimiin eheytyivät eikä suhde Urho Kekkoseen ollut vielä saastunut eriävillä näkemyksillä.

Tanneria on joskus syytetty puolustusmäärärahojen vastustamisesta, mutta vuoden 1938 budjetissa niiden osuus oli peräti 25 prosenttia (vuonna 1928 alhaisimmillaan 12 prosenttia) koko talousarviosta.

Välittömästi sotaa edeltäneitä vuosia on kuvattu onnelliseksi ajaksi. Työttömyys oli vähäistä ja elintaso nopeassa kasvussa, olympiakuume oli nousussa, liikenneyhteydet paranivat…. Viihteen merkitys kasvoi. Kaiken tämän keskellä käytiin ns. Jartsev-neuvottelut, joita olen käsitellyt aiemmissa kirjoituksissa. Kuten tunnettua Neuvostoliito pelkäsi Saksan hyökkäystä ja sitä että se käyttää Suomen aluetta hyökkäysalustana. Jartsevin ehdottamiin raja- ym. järjestelyihin ei kuitenkaan suostuttu.

Optimistisen luonteenlaatunsa mukaisesti Tanner ei uskonut sodan syttyvän. Perusteluna oli vain, että niin järjettömiin ratkaisuihin ei sorruta. Tässä Tanner erehtyi. Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksen salaisessa lisäpöytäkirjassa elokuussa 1939 Suomen kohtalo oli jo sinetöity. Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin.

Neuvostoliiton esitettyä vaatimuksensa lokakuussa 1939 suhtautuivat ministereistä Eljas Erkko ja Juho Niukkanen niihin odotetun kylmäkiskoisesti, kun taas Mannerheim, Lennart Oesch ja Tanner hiukan myötämielisemmin. Tanner oli mukana toisella neuvottelukierroksella Moskovassa. Tarton rauhan parivaljakko Paasikivi-Tanner oli nyt yhdessä. Erkko halusi Tannerin mukaan kontrolloimaan, että Paasikivi ei anna periksi. Oli perin kummallista, että ulkoministeri Erkko ei ollut mukana, vaikka halusi ohjata tapahtumien kulkua kohtalokkain seurauksin.

Noista lokakuun 1939 neuvotteluista syntyi osaltaan Neuvostoliiton antipatia Tanneria kohtaan. Miksi? Molotov puhui radiossa, että Tanner tuli pilaamaan toisen neuvottelun asetelman, jossa Paasikivi olisi suostunut myönnytyksiin. Parempi syy oli mielestäni, että Tanner taisteli menestyksekkäästi työväen äänistä kommunistien kanssa. Lähestulkoon kaikki suomalaiset olivat yhteisen puolustuksen takana.

Tanner oli talvisodan johtava hahmo Suomen poliittisessa elämässä. Tanner myös painosti hallituksen enemmistön rauhanteon taakse maaliskuussa 1940. Vastustajina olivat mm. Niukkanen, Hannula ja eduskunnassa Kekkonen. Kuitenkin juuri Kekkonen vähän myöhemmin Tannerin 60-vuotispäivänä 12.3.1941 ylisti miestä maasta taivaaseen.

Neuvostoliiton rauhanehtojen ytimessä maaliskuussa 1940 oli Tannerin siirtyminen syrjään. Tannerin kollegat ja sotakabinetti torjuivat ajatuksen suoralta kädeltä. Raskas rauha solmittiin ja maa säilyi pirstottuna mutta itsenäisenä.

Väinö Tannerille sota-aika oli vastuun ja kuormituksen aikaa. Tanner oli ollut kaikkein vaativimmissa tehtävissä myös sotaan jouduttaessa. Luotto häntä kohtaan oli korkealla tasolla jo ennen sotaa. Presidentinvaaleissa hänellä oli kolmissa viimeisissä rauhanajan vaaleissa ollut eniten valitsijamiehiä. Tannerin asema oli koko sodan ajan vakauttava ja näkemyksiä tasapainottava. Ennen kaikkea hän oli kylmähermoinen mies.

Jatkosodan aikana Neuvostoliiton ja sen suomalaisten kätyrien hyökkäykset Tanneria vastaan saivat aivan ennenkuulumattomat mittasuhteet. Hän oli ”suomalaisen fasistipolitiikan likaisin tyyppi” (Armas Äikiä). Jotkut (kuten Urho Kekkonen aluksi) retkahtivat Suur-Suomi ihanuuden pauloihin, mutta Tanner ei . Hän epäili, että uutta aluetta ei voida pitää, koska siitä tulee liian raskas taloudellinen taakka Suomelle ja koska sen pitäminen edellytti Neuvostoliiton ”täydellistä murskaamista sodassa”.

::::::::::::::::::::::::

Lehtisen sujuvasti kirjoittamassa teoksessa käsitellään Tannerin avulla koko aikakautta. Se onkin luontevaa, niin moniin elämänalueisiin Tannerilla oli yhtymäkohtia. Kirjoitukseni toisessa osassa käsittelen sodan jälkeistä osuutta ja jälkiarvota Tannerin urasta.

(jatkuu)

torstai 21. syyskuuta 2017

Demokratian vienti kielletty

”Me emme oleta erilaisten maiden jakavan meidän kulttuuriamme, perinteitämme tai edes hallintotapaamme”, totesi Donald Trump YK:ssa 19.9.2017. Ainakin näennäisesti puhe on hätkähdyttävä suunnanmuutos Yhdysvaltain arvopolitiikassa. Trumpin lausuntoihin kannattaa tietenkin suhtautua pidättyvyydellä. Niiden epäjohdonmukaisuuteen on jo ehditty tottua. Retoriikka on eri asia kuin ”suuri linja”, jota en ole havainnut Trumpilla.

Tämän Trumpin puheen vastakohta oli oikeastaan George Bush nuoremman julistus, kun hän antoi ymmärtää vuonna 2003, että amerikkalaiset sotilaat palauttavat järjestyksen ja demokratian Irakiin ja poistuvat tehtävän suoritettuaan maasta. Kaikki tämä lausuttiin maailman mahtavimman valtion presidentin retoriikalla ja mahtipontisuudella: ”me hoidamme homman”.

Sitoakseni nykytapahtumat historiakontekstiin käytän tässä kirjoituksessa kahta apukäsitettä, ekseptionalismi ja Manfest Destiny. Bushin iskulauseet ovat eräänlainen kiteytymä amerikkalaisesta ekseptionalismista (Yhdysvaltain ainutlaatuisuudesta) tai Manifest Destinysta (kutsumuskohtalosta), joka on ollut Yhdysvaltain politiikan sisältö 1800-luvulta lähtien poislukien tavoitteen lievennykset USA:n eristäytymispolitiikan ajanjaksoina. Bushin toimet aiheuttivat kerrannaisvaikutuksina Isisin voimistumisen ja osin myös pakolaisongelman.

Ainutlaatuisuus tarkoittaa kirjaimellisesti sitä, että ei ole toista Yhdysvaltain kaltaista kansakuntaa. Ja koska se on niin poikkeuksellinen kansakunta, sillä on erityinen velvollisuus (Manifest Destiny) viedä aatteitaan ensin Amerikan omalla mantereella ja sitten valikoiden muualle.

Tässä välissä tuntui, että Barack Obama omaksui maailmanrauhaan säilyttämiseen hyvin nöyrästi asennoituneen linjan. Obama esiintyi korostetun maltillisesti, jonka seurauksena hänet on leimattu heikoksi ja araksi presidentiksi.

Kun Obama sanoi eräässä puheessaan, että amerikkalaisuuteen sisältyy ainutlaatuisuuden oletus, olisi hän saanut kiitosta, jos olisi lopettanut tähän, mutta kun hän lisäsi – vilpitön kun oli – että niin ajattelevat myös britit ja espanjalaiset omasta kansastaan, hän latisti ainutlaatuisuuden käsitteen jokakansan oikeudeksi. Se oli liikaa: teekutsuliike olisi halunnut kieltää Obamalta koko käsitteen käytön.

Yhdysvaltain ulkopolitiikan punaisena lankana on ollut koko ajan viime ja tällä vuosisadalla tukikohtaimperialismi, jolla maailma on pidetty otteessa. Siitä Obamakin piti kiinni enkä ole nähnyt merkkejä, että Trump olisi siitä luopunut.

Ekseptionalismi on erityisen herkkä käsite, sillä esimerkiksi teekutsuliikkeen piirissä sillä on raamatullinen arvo ja sisältö. Yhdysvaltain asema on erinomaisuudessaan aivan poikkeuksellinen. Donald Trump on sisuksiaan myöten sitonut itsensä ekseptionalismiin: ”Let´s Make America Great Again” tai ”America First”!. Näyttää siltä, että Trump katsoo Yhdysvaltain tässä välillä antaneen periksi muulle maailmalle, ja nyt on aika korjata tilanne tekemällä Yhdysvalloista mahtava ”uudelleen”. Hillary Clintonhan protestoi presidentinvaalikampanjan yhteydessä tätä ajatusta vastaan toteamalla – sinänsä aivan oikein – että ”Yhdysvallat on jo suuri”. Trumpin puheet voidaan realistisessa mielessä määrittää puhtaaksi retoriikaksi.

Mutta eikö Trump irrota edellä mainittujen kahden käsitteen kohtalonyhteyden toisistaan: hän ei esiinny Manifest Destinyn puolustajana, hän päinvastoin irtisanoutui siitä YK-puheessaan?

Kyllä, näennäisesti.

Sitoisin ekseptionalismin ja kutsumuskohtalon käsitteet tiukasti yhteen. Yhdysvaltain kutsumustehtävänä piti olla vapauden sanoman levittäminen sivistymättömille kansoille ja ihmisille vastapainona eurooppalaisten valtioiden vulgäärille siirtomaapolitiikalle. Siksi Yhdysvaltain ja esimerkiksi brittien suhde on ollut historiassa ajoittain ambivalentti tai jopa vastahankainen.

Yhdysvallat onnistui tukikohtajärjestelmän luomisessa yli kaikkien odotusten: se rakensi 1900-luvun puolella 750 sotilastukikohdan verkoston (1960-luvulla tukikohtien määrä ylitti väliaikaisesti tuhannen rajan, ml. Yhdysvalloissa sijainneet tukikohdat). Ja alkupisteenä voidaan pitää Guantanamon tukikohtaa Kuubassa. Toinen erittäin tärkeä strateginen ulottuvuus oli jo varhain omaksuttu vaikuttaminen musertavan taloudellisen ylivallan kautta. Yhdysvalloista kasvoi globaali talouden jättiläinen, ja se käytti taloudellista vaikutusvaltaansa sumeilematta omien etujensa ajamiseen.

Manifest Destiny oli korostetusti valkoisten manifestaatio, valkoisen vallan peitenimi. Mikään ei osoita, etteikö Trump vahvasti kannattaisi tätä oppia politiikassaan, vaikka se onkin kaukaa historiasta poimittu iskulause. Se on jopa korostunut hänen tavoitteissaan, kun hän yrittää torjua Meksikon vastaisen rajan takaa tunkeutuvia siirtolaisia Yhdysvaltain alueelle. Manifest Destiny uudessa trumpilaisessa ”itsepuolustusmuodossaan” on nationalistinen. Terrorismin vastainen taistelu, latinojen maahan tunkeutumisen estäminen ja Kiinan ja muiden valtioiden uhka valkoiselle työläiselle ovat kaikki samaa juurta.

Trump on jopa vienyt vieraan pelon niin pitkälle, että hän on ”uhriuttanut” Yhdysvallat. Se on Trumpin puheiden mukaan alistunut muiden hyväksikäytettäväksi.

Kaikki tämä on omituisessa ristiriidassa Yhdysvaltain mahtavien voimavarojen kanssa. Onko Trump luonut kuvan uhkaavista voimista ja vetäytyy Yhdysvaltain alueelle siilipuolustukseen? Ei sentään. Trump on aggressiivisesti puolustamassa liittolaisten etuja ainakin retoriikassa. Tukikohtaverkosto on edelleen olemassa eikä ainakaan oleellinen supistaminen ole hänen tavoitteenaan. Pikemminkin kyse on varustelubudjetin paisuttamisesta. Trump säilyttää edelleen maailmanlaajuisen puolustuksen USA:n turvallisuuspolitiikan ohjenuorana. Kysymys ei siis ole uhriutumisesta, vaan oman puolustuksen virittämisestä globaaliksi. Ja nyt puhutaan myös taloudellisten etujen puolustamisesta.

::::::::::::::::

Samaisessa YK-puheessa Trump uhkasi Pohjois-Koreaa ”täydellisellä tuholla”, jossa ei sinänsä ole uutta, mutta foorumi, jolla hän tavoitteen ilmaisi on merkittävä. Tällaisessa puheessa kiinnittää huomiota retoriikan laatu, jossa ei enää jää mahdollisuuksia esittää suurempia uhkauksia. Kaikki sanat on jo käytetty.

Trump alentui samalla retoriikassa samalle tasolle Kim Jong-unin kanssa. Tällaista ei ole nähty suurvallan presidentiltä ihan viime aikoina. Muistelen, että 1950-luvulla kylmän sodan kuumina hetkinä amerikkalainen kenraali julisti, että jos Neuvostoliitto aloittaa ydinsodan, niin se tuhoutuu ennen kuin ”yö vaihtuu päiväksi”.

Silti rohkenen epäillä, että molempien tahojen tuhon uhkausten realistisuutta. Onpahan merkki siitä, kuinka alhaiselle tasolle maat alentuvat, kun luopuvat yhteisen hyvän tavoittelusta. Molempien osapuolien propaganda heijastaa nationalistisen politiikan äärimmäisyyksiin vientiä. On ilmeisesti käytävä hulluuden rajoilla ennen kuin jotain rakentavaa saadaan aikaiseksi. Vaara on, että raja ylittyy vahingossa.

Trumpin logiikalla käydään kaupankäyntiä rajalla ja tehdään sitten diili. Hän ei tunne oloaan kotoisaksi, kun joutuu käyttämään energiaansa jonkun täivaltion johtajan kanssa, joka uhittelee. Trump on saattanut itsensä monimutkaiseen suhdeverkkoon, jossa hän joutuu rimpuilemaan omien tavoitteidensa ja maailman muiden johtajien asettamien rajojen puitteissa - halusi tai ei.

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Kovaa peliä vai väkivaltaista peliä?

Tämän vuoden tammikuun 22. päivänä kirjoitin blogikirjoituksen voimakkaasti paheksuen silloin esillä olleita jääkiekkoväkivaltatapauksia. Valitettavasti väkivaltaisuudet ovat jatkuneet kaudella 2017-18.

Tammikuussa kirjoitin seuraavasti:

”Minkälaista jääkiekkoa haluamme seurata? Viime aikoina on sattunut väkivaltaisia taklauksia, jotka ovat aiheuttaneet pää- tai muita vammoja taklausten kohteeksi joutuneille pelaajille. Haluaisin tässä kiinnittää huomiota siihen suhtautumiseen, jonka nämä väkivaltanäytökset ovat saaneet aikaiseksi. Käytän tässä tietoisesti käsitettä väkivalta myös niistä (tarkoituksellisista) päälleajotapauksista, joissa ei ole kysymys sääntörikkeestä.”

Ja edelleen:

”Aivan oikein Yle kiinnitti huomiota siihen, minkä pitäisi olla ratkaisevaa tämän päivän jääkiekossa: se on vastustajan kunnioitus. Kunnioituksella tarkoitan tässä esimerkiksi sitä, että ei ehdoin tahdoin telota pelaajaa, jota taklaaja lähestyy ”kuolleesta kulmasta”.

Kuluvana syksynä tapahtuneita ikäviä loukkaantumisia voidaan lähestyä useasta näkökulmasta. Yksi lähestymistapa on, että liigan pelaajien keskimääräinen taitotaso on alentunut vuosien varrella. Parhaat pelaajat viedään muualle. Viime vuosina KHL on tarjonnut työpaikan monille taitaville pelaajille heti NHL-tasoa seuraavana portaana. Ruotsin ja Sveitsin liigat ovat tehokkaita huipppupelaajaimureita. Niiden jälkeen tulevat Kanadan junioriliigat ja jopa farmiseurat. Liigaan jääneiden joukossa on paljon huippuainesta, mutta mukana on myös ”profiilipelaajia”, jotka korvaavat taidon jollain muulla ominaisuudella.

Huippupelaajat hyvin harvoin aiheuttavat edellä kuvatun kaltaisia ongelmia ja hyvä näin, sillä huiput toimivat myös esimerkkinä nuorille. Heidän ei tarvitse profiloitua yksipuolisesti johonkin epätoivottavaan. Liigan vahva ylempi keskitaso olisi pystyttävä säilyttämään laajana. Juuri tämän ryhmän vastustajaa kunnioittava pelityyli on avainasemassa.

Sitten tullaan kysymykseen pelin viihdearvosta. Nouseeko jääkiekon viihdearvo väkivaltaisten taklauksien ansiosta? On ilmeistä, että pieni osa yleisöstä haluaa mitä tahansa aggressiivista kontaktia peliin. Uskoisin kuitenkin, että suuren enemmistön mielestä kova kontaktipeli ei ole sama asia kuin väkivaltainen peli.

Viime aikoina on korostettu pelinopeuden merkitystä huipputason jääkiekon oleellisimpana piirteenä. Pittsburgh Penguins, NHL:n Stanley Cupin voittaja kahdella viime kaudella on perustanut pelinsä juuri pelinopeuteen. Siitä on tullut joukkueen tavaramerkki, jota muut joukkueet ympäri maailmaa pyrkivät kopioimaan. Juuri tämä samainen pelinopeus yhdistettynä pelaajien aiempaa suurempaan kokoon aiheuttaa tilanteita, joihin pelaajien on pystyttävä reagoimaan nopeasti.

Miten isoja pelaajat sitten olivat menneinä vuosikymmeninä? ”Iso-Lasse” Oksanen - 1960-luvun huippupelaaja - oli 182 cm ”iso” ja 82 kiloa painava. Nyt hän olisi keskikoinen pelaaja.

Kuitenkin lopputulos - kun vertailin netin tietoja NHL-pelaajien painoista ja pituuksista viimeisen 45 vuoden aikana - oli, että painon keskiarvo on lisääntynyt vajaat 3 kg ja pituus noin tuuman verran. Varsin maltillisia muutoksia. Aivan viime vuosien muutokset painossa ja pituudessa ovat sitä paitsi olleet aivan mitättömiä. Pikemminkin voisin arvella, että kokohaitari on kasvanut: on tullut paljon entistä pidempiä pelaajia, mutta keskiarvot muuttuvat hitaasti.

Selkeäksi muuttujaksi jää siis kasvanut pelinopeus ja luistelunopeus.

Paljon on puhuttu eri tahojen vastuusta tapahtuneisiin loukkaantumisiin. Selvää on, että koko ”ravintoketjun” seurajohdon, pelaajien ja katsojien tulisi ymmärtää vastuunsa. Nyt on niin, että yksittäinen pelaaja saa kärsiä koko rangaistuksen. Se mitä tapahtuu sikariportaassa ja se mitä tapahtuu vaihtopenkin takana on avain asialliseen pelityyliin siirtymisessä.

Tuomarit tarvitsevat tarkat ohjeet tuomioidensa tueksi. Toivottavasti tuomarikoulutuksessa huomioidaan tuomareiden kyky lukea nopeaa peliä.

Ässien päävalmentaja Jyrki Aho näytti vastuunoton mallia, kun ei lähtenyt puolustamaan päähän kohdistuneeseen taklaukseen syyllistynyttä omaa pelaajaansa, vaan päinvastoin totesi, että taklaus olisi pitänyt jättää tekemättä. Valittavasti muissa tapauksissa valmentaja on puolustanut pelaajaansa, vaikka taklaus on ollut räikeästi väärin.

Kysymys on jääkiekkokulttuurista ja pelaajien toistensa kunnioittamisesta. Tästä on puhuttu paljon, mutta vaateiden muuttaminen käytännön toimintatavoiksi näyttää olevan vaikeaa.

Joustokaukalot ovat ilmeisesti säästäneet useilta vammoilta. Tämän syksyn päähän kohdistuneista taklauksista kuitenkaan yksikään ei ole ollut laitataklaus, vaan ne ovat tapahtuneet avojäällä tai maalin takana.

Aivotärähdys on usein lievä aivovamma. Tajuttomuus voi olla lyhytaikainen tai sitä ei ole lainkaan. Oireet voivat kestää muutamia päiviä tai muutamia viikkoja. Seuranta on välttämätön. NHL:ssä pään vammoihin suhtaudutaan erittäin vakavasti ja pelilupa annetaan vasta, kun ollaan varman päällä toipumisesta. Joissakin sattuneissa tapauksissa törkytaklauksesta on ollut pitkäaikaisia vaikutuksia. Pelaaja ei ole voinut pelata täysivauhtisia pelejä itsepintaisen päänsäryn takia vuosiin, ei ehkä koskaan.

Pahimmillaan seuraukset ovat Tommi Kovasen kirjassaan ”Kuolemanlaakso” kuvaaman kaltaisia. Kovasen tapauksessa väkivaltaisen taklauksen kohteeksi joutuneen pelaajan aivotärähdys ei ollut lievä ja seuraukset olivat julmia. Nuoren ihmisen odotukset esimerkiksi työelämässä saattavat olla 30-40-vuotiaana vasta alussa, mutta samalla lopussa.

Ihmeellisesti syyllistetään - yksipuolisesti - taklattavaa pelaajaa: ”ei pitänyt varaansa” tai ”ei pitänyt päätään ylhäällä”. Vastuu pyritään siirtämään eettisten seikkojen korostamisesta taklauksen kohteeksi joutuneen pelaajan osaamattomuuteen. Joskus syyllistetään se pelaaja, joka antoi viimeisen syötön pelaajalle, jota taklataan rumasti. Näillä selityksillä ei pitkälle pötkitä. Tarvitaan ryhtiliikettä ennen kuin tapahtuu vielä vakavampia onnettomuuksia. Tilanteissa taklaus on tullut usein kuolleesta kulmasta , jolloin sen huomaaminen on erittäin hankalaa. Sattuneissa tapauksissa on taklaaja luistellut useita metrejä vauhtia ottaen, ja osuma on tapahtunut tarkoituksella tai hetken mielijohteesta.

Säännöt ja varusteet ovat seuraavat tarkasteltavat asiat. En ole juurikaan havainnut keskustelua kypärän kehittämisestä paremmin iskuilta suojaavaksi. Myös sääntöjä tulisi tarkentaa, jos todetaan, että nykyiset eivät riitä. Nyt päähän kohdistuvat taklaukset tuomitaan hyvin väljästi arvioiden.

Tänä syksynä tapahtuneissa päähän kohdistuneissa taklauksissa kiinnittyy huomio rangaistusasteikon vaihtelevuuteen (kolmesta kolmeentoista otteluun). Suhtaudun tähän kuitenkin ymmärryksellä, sillä asioiden saaman vakavan käänteen ymmärtäminen vie toki hetken aikaa. Ensinnäkin pelaajia varoitettiin ennen kauden alkua päähän kohdistuvien taklausten aiempaa suuremmista rangaistuksista. Toiseksi rangaistusasteikkoa myös käytännössä kiristettiin. Kolmanneksi on syytä muistaa, että ”voimahyökkääjä” Matti Lambergin kymmenen plus kolmen ottelun pelikiellossa 10 ottelua tuli sattuneesta väkivaltaisuudesta ja kolme ottelua tuli saman pelaajan aiemmista rumista ja nyt toistuneista otteista (Markus Kankaanperä vastaavasti 7 + 5 ottelun rangaistus). Lisärangaistukset on tärkeä rangaistusperuste. Toistaessaan tekonsa asianomainen pelaaja osoittaa edesvastuutonta piittaamattomuutta ja siitä pitää tulla lisärangaistus.

Jääkiekolla on etsikkoaika ryhdistäytyä. Salibandy, lento- ja koripallo ovat vakavia kisaajia nuorten suosiosta. Väkivallassa ei ole kysymys ”yksittäisistä tapauksista”, vaan koko lajin maineesta. Jos jääkiekkonuorten vanhemmat menettävät kiinnostustaan peliin, joka on vaarallisen maineessa, on iso määrä lajeja, jotka ovat valmiit ottamaan paikan suosion kohteena.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Tulkitsemmeko Venäjää oikein?

Hesari on kunnostautunut viime aikoina antamalla tilaa tutkijoille, jotka arvostelevat yleistä näkemystä, että kansainvälinen jännitys on tihentynyt varsinkin Venäjästä johtuvista syistä äärimmilleen. Jännitystä on kyllä omiksi tarpeiksi, mutta jostain syystä sitä halutaan liioitella, jos vain mahdollista.

Sekä Jyri Raitasalo että Juhani Pihlajamaa Maanpuolustuskorkeakoulusta moittivat vääristä tulkinnoista koskien Venäjän toimia esimerkiksi Itämerellä. Viittaan tässä kahteen Hesarin artikkeliin: Raitasalo (11.9.2017): ”Tutkija: Länsi on tehnyt itse Zapadista `mörön´ ” ja Pihlajamaa(16.9.2017): ”Tutkija: Länsi tulkitsee Zapadia väärin”.

Raitasalon mukaan Zapadista (sotaharjoituksesta) on tullut symboli sille, mitä Venäjän pahat aikeet voivat sotilaallisesti tarkoittaa. Lännen asiasta kiinnostuneet tahot ovat vahvistaneet innokkaasti ”Venäjän haluamaa viestiä sen suuresta asemahdista”. Hän toivoo kriittisempää lähestymistapaa Venäjän aiheuttamaan uhkaan.

Olen itse kirjoituksissani pyrkinyt tuoman esille saman asian: Venäjän sotaharjoitusten tarkoitusperiä tulkitaan pahansuovasti ikään kun kysymys olisi suorasta hyökkäyksen valmistelusta. Ainakin sillä voi myydä iltapäivälehteä.

Raitasalo viittaa siihen, että olemme hysteerisiä suhtautumisessamme Venäjään. Voi tietenkin olla niin, että venäläiset ajattelevat, että ”jos eivät muuta, niin pelätköön”. Varmuuden vuoksi Raitasalo sitten toteaa, että jos pelkoon on aihetta, niin miksi ei valmistauduta torjumaan hyökkäystä.

Tässä on mielestäni sitä henkeä, että sanotaan varmuuden vuoksi, että Venäjällä on pahat mielessä. Jos jotain tapahtuisi, niin sitten voidaan sanoa nuo kuuluisat sanat, että ”mitä minä sanoin!”

Entä jos mitään ei tapahdu – niin kuin tulee käymään – miten silloin selitetään omat puheet. Minäpä kerron. Koska paniikinomainen Venäjän uhan pelon herättäminen on lähes päivittäistä, niin siitä ei tarvitse välittää, jos ennustus menee pieleen. Sanotaan vain, että ”tällä kertaa” ei osunut, mutta seuraava kertahan taiotaan ilmoille välittömästi, kun edellisestä uhkasta äänet ovat vaienneet.

Pakko on sanoa myös tämä: lännen trollit - ja niitä on paljon – syöksevät markkinoille tekaistuaja tietoja Venäjän uhasta ilman, että kukaan kiinnittää asiaan huomiota. Tarkoitus on pitää länsi varpaillaan, jotta ns. asiantuntijoiden toive esimerkiksi varustelun lisäämisestä toteutuisi. Kaikki huomio lännessä on kiinnitetty Venäjän trollitoimintaan. Viime mainittua tapahtuu sataprosenttisella varmuudella, mutta niin tapahtuu edellistäkin.

Oma lukunsa ovat ne tahot, jotka ajavat Suomea Natoon. On tärkeää luoda Venäjästä uhka esimerkiksi toteamalla tyhmän ovelasti, että ”ei nyt , mutta vuoden päästä jalkapallon MM-kisojen jälkeen!”.

Pihlajamaa menee vielä pidemmälle ja sanoo, että lännessä on synnytetty kuva, että Venäjällä harjoitellaan aggressiivisesti sen pieniä läntisiä naapureita vastaan.

Lännessä ei oteta vakavasti vastaan mitään Venäjän selitystä sotaharjoitusten tarkoituksesta vaan ajatellaan, että valehtelee se kuitenkin. Erittäin laajaan kokemukseen tukeutuen Pihlajamaa sanoo, että Venäjän toimet pitää nähdä sen sotilasdoktriinia vasten. Tämän ajattelun mukaan sotaharjoituksessa Valko-Venäjän alueelle on luotu mielikuvitusvaltio, jossa tapahtuu kansannousu. Tavoitteena Zapadin kaltaisella harjoituksella on terroristien ja separatistien kukistaminen.

Pihlajamaa pitää hyvin uskottavana tätä selitystä.

Välittömästi tulee mieleeni Ukrainassa tapahtunut - Venäjän tulkitsema – Ukrainan laillista hallitusta vastaan suunnattu kansannousu. Venäjällä katsottiin, että sen sotilaallisissa toimenpiteissä oli kysymys lännen taloudellisen ja sotilaallisen ekspansion pysäyttämisestä. Venäjällä vedettiin johtopäätös, että Neuvostoliiton hajoaminen ja Itä-Euroopan valtioiden liittyminen Natoon olivat turvallisuusuhka, joka piti pysäyttää Ukrainassa (ml. Krim). Olemme tästä lännessä eri mieltä, mutta Venäjän näkemystä se ei muuta.

Jottei tästä vedettäisi vääriä johtopäätöksiä, niin totean, että harjoitusalueella (osin Valko-Venäjän alueella) ei ole separatistista liikettä. Valko-Venäjän oppositio on hyvin marginaalinen.

Ukrainassa oli siis Venäjän kannalta kysymys lännen toteuttamasta vihoviimeisen rajan ylittämisestä. Sitä ei sallittu, vaan ryhmityttiin aggressiiviseen puolustukseen. Lännessä sama on tulkittu aggressiiviseksi hyökkäykseksi itsenäistä valtiota vastaan, jolle väitteelle kyllä löytyy tosiasiaperusteet.

Useimmat torjuvat ajatuksen, että Venäjä tarvitsee 100 000 miehen sotaharjoituksen pelkästään terrorismin torjuntaan. Ei se tietenkään tarvitsekaan, vaikka tulkitsisi Venäjän tarkoituksia miten päin tahansa. Kysymys on myös ”normaalista” suuresta sotaharjoituksesta (presidentti Niinistö: ”kysymys on sotaharjoituksesta”). Totta kai siinä valmistaudutaan johonkin mahdolliseen tulevaisuudessa tapahtuvaan kansainväliseen konfliktiin, jonka seurauksena voi olla tilanteen kärjistyminen sodan partaalle tai sodaksi.

Kysymys on myös Pihlajamaan esille ottamasta asiasta, jossa käsite ”terrorismin vastainen taistelu” käsitetään eri tavalla. Venäjällä terrori tulkitaan laajemmin valtioterrorismin aiheuttamaksi uhaksi kuin lännessä, jossa terrori nähdään yksittäisinä terroritekoina.

Pihlajamaa korostaa, että Venäjän ja Valko-Venäjän puolustusministeriöiden kotisivuilla on melko tarkat etenemissuunnat harjoitukselle. Tämä ei ole salaista tietoa. Oletukset, että Venäjä lähtee lennosta hyökkäämään johonkin ovat spekulaatiota. Pihlajamaa moittii Venäjää siitä, ettei se ole onnistunut viestinnässään lännen suuntaan. Toiset taas katsovat, että se nimenomaan on onnistunut, koska se haluaa pullistelullaan luoda itsestään mahtavamman kuvan kuin onkaan.

Pihlajamaa kiinnittää huomiota somen merkitykseen paniikin lietsojana. Ja niinhän se on, että sosiaalisessa mediassa kehäpäätelmät toimivat itseään vahvistaen. Tavallisen kansalaisen pitäisi tarkastella hyvin kriittisesti tarkoitushakuista viestintää, jota tapahtuu. Näin uskon tehtävänkin, sillä Suomessa on hyvin valistunut mielipide näistä asioista.

Olen melko varma, että Naton ja Venäjä välillä on välitetty tietoa niin, että pieninkin mahdollisuus konfliktin syttymiseen sotaharjoitusten takia Itämerellä on poissuljettu.

Mitä voisi sanoa yhteenvetona? Kysymys Zapadissa on neljän vuoden välein järjestettävästä Länsi-nimisestä harjoituksesta aivan samalla tavalla kuin harjoituksia järjestetään muiden ilmansuuntien mukaan.

Olen tässä tietoisesti sivuuttanut Aurora-harjoituksen, koska sen järjestämistä näytetään pitävän itsestään selvyytenä. Molemmat sotaharjoitukset yhdessä kuitenkin osoittavat, että konfliktin vaara on mahdollinen joskus tulevaisuudessa, joskaan se ei ole kovin todennäköinen.

lauantai 16. syyskuuta 2017

Pakolaisongelman ja terrorin juurilla

Tuskin mistään asiasta on viime aikoina puhuttu niin paljon kuin Eurooppaa vaivaavasta pakolais- ja turvapaikkahakuongelmasta. Syystäkin. Tässä yritän muutamalla pelkistetyllä vedolla kuvata tapahtumien syitä, en kattavasti, vaan vain muutamia seikkoja painottaen.

Olen Donald Trumpin kanssa yhtä mieltä eräästä asiasta ja se on nykyisen pakolaisongelman syy- ja seuraussuhteet. Trumphan on syyllistänyt niitä poliitikkoja, jotka lähtivät ratkomaan Lähi-Idän ja erityisesti Irakin olematonta joukkotuhoaseongelmaa. Siinä oli cowboy-meininkiä: piti sekä syrjäyttää vallanpitäjät, että samalla käynnistää demokratiaprosessi. Tavoitteet sinänsä saattoivat olla puolusteltavissa, mutta yritys oli täysin epärealistinen. Voimatasapaino, joka vallitsi alueella oli todella hauras, ja kun siihen puututtiin harkitsemattomasti ulkopuolelta, oli seurauksena kaaos, jonka hintaa maksamme pitkälle tulevaisuuteen.

Se on eri asia, että Trump yritti vaalikampanjan aikana kaataa likasangon Hillary Clintonin päälle, vaikka tosiallisesti epäonnistuneesta politiikasta vastasi 2000-luvun alussa Trumpin nykyinen puoluetoveri George Bush nuorempi.

Jokin aika sitten julkaistussa Foreign Policy -lehdessä luodataan tapahtumasarjan syitä oivallisesti. Lehti palauttaa mieliin nyt jo hieman taustalle sysätyn Frantz Fanonin (1925-1961), jonka merkittävät ansiot vallankumouksellisena filosofina osuvat 1960-luvun vaihteeseen, jolloin vuosisatainen kolonialistinen järjestelmä oli purkautumassa. Fanon puolusti siirtomaiden vapaustaistelun oikeutusta silloinkin, kun se johti väkivaltaisiin ratkaisuihin. Fanon itse oli rintamalinjojen molemmilla puolilla: 1940-luvulla hän taisteli vapaan Ranskan puolella natseja vastaan ja 1960-luvun vaihteessa toimiessaan psykiatrina Algeriassa maan vapaustaistelijoiden puolella Ranskaa vastaan.

Argumenttejaan Fanon puolusti erityisesti kuuluisassa teoksessaan ”Les Damnes de la Terre”, 1961 (”The Wretched of the Earth”, suom. ”Sorron yöstä”). Lähestymistapa oli marxilainen ja syytösten kohteena oli imperialismi sen kaikissa muodoissa.

Fanon kiinnitti huomiota vallankumouksen välineenä lumpenproletariaattiin eli ryysyköyhälistöön, johon Marx suhtautui aikoinaan ylenkatseisesti, koska siltä puuttuivat vallankumoukselliset kyvyt. Fanon sen sijaan näkee lumpenproletariaatissa älyllisen - teollisuustyöntekijöiden ulkopuolisen - voimavaran vallankumouksen toteuttamiseksi ja kolonialismista vapautumiseksi.

Kirja on kirjoitettu toisissa olosuhteissa kuin ne, mitä meillä on nyt nähtävänä, mutta samoin kuin tuolloin, ihmiset nousevat vastarintaan vihasta. Eurooppa itse oli Fanonin mielestä aiheuttanut jaon omistajiin ja orjiin ja sai vastata seurauksista. Myös tänä päivänä vastakkain ovat rikas länsi ja köyhä etelä. Fanon näyttäytyy ”pahan tulkitsijana” modernille länsimaiselle ihmiselle. Nyt olemme kokeneet jälkikolonialismin synnyttämän aggression, joka kohdistuu länsimaisiin ihmisiin. Fanaattisen (uskonnollisen) fundamentalismin syyllisyyden ja lännen historiassa tekemien syntien painoarvon vertaaminen keskenään on tosin hyvin vaikeaa.

Tietenkään kukaan ei odottanut, että Al-Qaidan julmuuksien jälkeen voitiin mennä vielä astetta pidemmälle Isisin toimesta. Tuskinpa Fanon olisi halunnut nähdä sen toteutuvan, mitä olemme nyt nähneet Pariisissa, Kölnissä…. puhumattakaan kurkunleikkaajista Syyriassa ja Irakissa.

::::::::::::::::

Kylmän sodan aikana bipolaarinen maailmankäsitys jätti jälkensä arabimaailmaan. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kilpailivat kehitysmaissa, koska Euroopassa etupiirit olivat sementoitu. Mitään pysyvää ei saatu aikaan: sen enempää arabisosialismi kuin lännen itsekkäistä taloudellisista syistä ajamat demokratiapyrinnöt eivät lyöneet läpi.

Uuskolonialistinen tukikohtapolitiikkaa, jota harjoittavat niin Venäjä kuin Yhdysvallatkin on alkuperäisen imperialismin seurausilmiö, joka vahvistaa kuvaa, että mitään ei ole oikeastaan opittu.

Ehkäpä tässä kaikessa on kysymys dejavu-ilmiöstä: suurvallat eivät ole todellisuudessa irtaantuneet 1800- ja 1900-luvun imperialismista, vaan haluavat - modernein keinon - pitää kiinni saavutetuista asemista. Ei Venäjäkään ole luopunut missään vaiheessa sen kiinteistä sotilaallisista yhteyksistä Syyriaan 60-70 vuoden aikana.

Fanonin lähestymistapa itse kolonialismiin teemaan on psykologinen, rodullinen ja kulttuurinen. Juuri näitä teemoja länsimaiden olisi pitänyt kypsytellä jättäessään suuret saappaan jäljet Lähi-Idän öljyhiekkaan. Nyt niiden suhde alueeseen on ollut taloudellinen ja sotilaallinen.

PS

Terroritekojen julmuus ja raukkamaisuus vaikeuttavat reaalipoliittista (inhorealistista) erittelyä juuri nyt. Kun enin hämmennys asettuu, voidaan palata Fanonin kaltaisten ihmisten ajatuksiin syistä ja seurauksista.

torstai 14. syyskuuta 2017

Mauno Koiviston aika kirjallisuuslähteiden näkökulmasta

Risto Hauvosen uuden teoksen nimi on ”Taistelu Koivistosta” (Otava, 2017), joka on jatkoa hänen edelliselle teokselleen ”Koivisto Kekkosta kaatamassa” (taustalla on väitöskirja ”Vallanvaihdon muuttuva kuva”). Ensimmäisessä Koivisto-kirjassa keskitytään kirjan nimen mukaisesti Kekkosen ja Koiviston vaihdoksen traumaattisiin kokemuksiin.

Kokonaisuutena kysymys on siis lähihistorian – Mauno Koiviston ajan - jännittävistä vaiheista.

Kiinnostavaa Hauvosen teoksessa on, paitsi aihe, niin myös sen käsittelytapa. Lyhyesti sanottuna kysymys on historiakuvan vähittäisestä muodostumisesta sanomalehtien, aikakauslehtien ja erityisesti kirjojen ja elämäkertojen ym. välittämänä. Tällainen historian lähestymistapa ei sisällä ensisijaisesti alkuperäislähteiden ts. vaikkapa arkistolähteiden käyttöä. Tavoitteena on verrata kirjallisuuslähteitä – muistelmat, elämäkerrat ym. - keskenään ja lausua niistä arvioita. Samalla tulee kerrattua historian tapahtumia.

Lähestymistavan haasteena on, että eri kirjoittajien tekstejä analysoitaessa joudutaan samat asiat käymään läpi useita kertoja useamman eri henkilön näkökulmasta, mutta se johtuu tutkimusmenetelmästä.

Useat lähihistorian muistelijat käyttävät osin samaa menetelmää – eli turvautuvat muiden kirjoittamiin teoksiin, mutta usein subjektiivisesti värittynein muistikuvin. Hauvosen menetelmällä saadaan jopa kattava kuva eri kirjoittajien lähestymistavasta valittuun aiheeseen. Syntyvä kuva on paikoin ristiriitainen, mutta se onkin selvitystyön ytimessä. Lähteitä voidaan verrata toisiinsa ja muodostaa näistä mahdillisimman monipuolinen kuva menneestä. Tietenkin Hauvosen omat arviointiperusteet näkyvät eikä teos tälläkään menetelmällä ole vapaa kirjoittajan painotuksista.

Teos koostuu kuudesta luvusta, joissa fokuksessa ovat vuosien 1982 ja 1988 presidentin vaalit, hallitusten muodostaminen vuosina 1982-1991, 1990-luvun alun talouslama sekä kansainvälisistä asioista Saksan yhdistyminen, Neuvostoliiton hajoaminen, Itä-Euroopan maiden vapautuminen, Baltian itsenäistymiskehitys, YYA-sopimuksen purkaminen ja Pariisin rauhansopimuksen velvoitteista luopuminen Keskityn tässä arviossani muutamiin sisäpoliittisiin teemoihin. Kun Hauvonen arvioi lähteitään, minä otan puolestani kantaa Hauvosen vertailuun eri lähteiden välillä.

Kirjoittajan tapa eritellä 1980- ja 1990-luvun poliittisia tapahtumia lähteiden välityksellä on lopulta ehkä ainoa realistinen ja tasapuolinen mahdollisuus luoda kuva aikakaudesta, koska näkökulmaerimielisyydet ovat niin ilmeisiä.

::::::::::::::::::

Yksi kaikkein kiperimpiä vedenjakajia 1980-luvun suomalaisessa politiikassa oli punamulta-aikakauden vaihtuminen minkälaisiin hallituskoalitioihin tahansa. Keskiössä on sinipunahallituksen muodostaminen vuonna 1987. Sivutuotteena ulkopoliittisessa kirouksessa ollut SMP pääsi hallitukseen.

Historiankirjoitus antaa, kuten Hauvonenkin toteaa, ristiriitaisen kuvan Koivistosta. Lähtötilanteessa hänellä oli osin Kekkosen pitkään kauteen kyllästymisen seurauksena mahtava kansansuosio. Vain oikeastaan teollisuuden työnantajat halusivat toisen miehen presidentiksi. Teollisuuden johdolla oli kuitenkin takanaan joitakin merkittäviä poliitikkoja, jotka halusivat katkaista Koiviston kuningastien.

Koiviston kansansuosio säilyi koko presidenttikauden, mutta niin säilyi myös kilpailijoiden ja vastustajien närä Koivistoa kohtaan. Nykyaikaisesti sanottuna monet asettivat tavoitteeksi presidentin ”kuplan” puhkaisemisen. Kahtiajakautuneisuus mielipiteissä oli silmiinpistävää.

Räikeimmin ristiriita historiankirjoituksessa näkyy Juhani Suomen ja toisaalta kaikkien muiden Koivistosta kirjoittaneiden välillä. Taustalla oli K-linjan Koivistoon kohdistama ärtynyt vieroksunta. Väyrynen ei voinut ymmärtää Koivistoa eikä hänen kansansuosiotaan. Tällä asenteella hän kaivoi omaa kuoppaansa, sillä äänestäjät näkivät Väyrysen pyrkyryyden. Juhani Suomi asettui kannalle, jossa pelimies olikin Väyrysen sijaan Koivisto.

Konkreettisesti vastakkainasettelu ilmeni ns. kassakaappisopimuksena, jossa tarkoituksena oli porvarihallituksen pystyttäminen Suomeen vuonna 1987. Koivisto tulkitsi vaalitukosta kokonaan toisin ja vei pohjan Väyrysen, Ilkka Suomisen ja Christoffer Taxellin sopimukselta. Koivisto reagoi, kun hän näki pelin häneltä salatun hengen.

Juhani Suomen suoranainen inho Koivistoa kohtana näkyy hänen Koivisto-kirjoissaan, joissa jopa teosten kuvien asenteellinen valinta paljastaa hänen antipatiansa. Jukka Tarkka toteaa erääseen Suomen Koivisto-kirjaan viitaten, että sen kuva on ”älyllisesti vino ja vajaa”. Suomen päätelmiä on vaikea jäljittää, koska hänen teoksistaan puuttuvat lähdeviitteet.

Hauvonen osin täydentää ja osin kumoaa Juhani Suomen kirjoissaan antaman kuvan aikalaistodistajien, Max Jakobsonin ja Seppo Kääriäisen toisenlaisilla näkemyksillä. On pakko, koska Suomen asenteellisuus on niin räikeää. Suomi on kyllä tarkka historian havainnoija, mutta hänellä on ilmiömäinen kyky valita tosiasioiden joukosta omaa ajattelua tukevat argumentit.

Merkillinen ilmiö on, että samalla, kun Väyrynen heittäytyi marttyyriksi hän myöntää avoimesti muistelmakirjoissaan Koivistoon kohdistuneet kaatoyritykset. Sivustatukea saatiin sdp:n Kalevi Sorsalta, joka hänkin elätteli pitkään presidenttihaaveita. Merkille pantavaa on, että presidenttikautensa alkuosassa Koivisto halusi kuitenkin säilyttää punamultapohjan. Vasta vuonna 1987 monien mutkien kautta valinta kohdistui sinipunaan.

Hauvonen korostaa, että harvalla poliitikolla on ollut niin vahva asema kuin Kalevi Sorsalla 1980-luvun alkuvuosina. Hän pystyi vaikuttamaan hallituksen avainpaikkojen jakoon ratkaisevalla tavalla. Sorsa sivuutti Väyrysen ulkoministerivalinnassa (Per Stenbäck) tämän järkytykseksi.

Kaiken kaikkiaan johtavien poliitikkojen toistensa ohi puhuminen sai ennen näkemättömät mittasuhteet noina vuosina varsinkin yhdistelmässä Koivisto-Suomi-Sorsa-Väyrynen.

Teollisuuden Keskusliitto (TKL) yritti vielä 1988 presidentinvaaleissa vaikuttaa vahvasti Koivistoa vastaan. Menestys oli huono. TKL toimi Väyrysen taustalla. Lopputulos oli että Väyrynen oli kuolla erääseen ”sanaan”, jota ei voi tässä toistaa.

Hauvonen kiinnittää huomiota 1980-luvun loppuvuosina tapahtuneeseen median aseman muutoksen. Tilanne alkoi muistuttaa - niin kuin hän sanoo - mediakiusaamista, joka kohdistui poliitikkoihin. Siihen saakka poliitikoilla oli ollut viimeinen sana. Tämä vastaa omia muistikuviani. Politiikan seuranta lisääntyi mediassa, pinnallistui ja kävi henkilöön käyvemmäksi. Holkerin hallitus ja Holkeri itse joutuivat maalitauluksi: ”Minä juon nyt kahvia” jäi aikakauden tunnuslausahdukseksi kuvaamaan ärtynyttä poliitikkoa, joka halusi olla hetken rauhassa. Sitä ei olisi saanut sanoa, sillä poliitikot olivat kokoaikaisesti mediaa varten!

Keskustan tuntema katkeruus vallasta syrjäytymisestä oli mielestäni yksi syy muuttuneeseen ilmapiiriin ja median käytökseen. Muistan, että erityisesti TV2 asennoitui hallitukseen ja sen mainostamaan ”suureen verouudistukseen” luotaantyöntävän kriittisesti. Keskustan veret seisauttava vaalivoitto vuonna 1991 nosti julkisuuteen pääministeri Esko Ahon, joka otti tavakseen vastata median julkisuustarpeisiin omalla julkisuusmyönteisellä otteellaan. Vakka valitsi kantensa. Koivisto turvasi Ahon selustan tukemalla pääministeriä lamavuosien tiukoissa tilanteissa. Hallituksen rökitys laman syövereissä ei näkynyt sanottavammin Koiviston suosiossa, joka säilyi läpi presidenttivuosien vahvana.

Niin tai näin, Väyrynen pelasi omaa peliään puoluetoveriaan Ahoa vastaan yhdessä sosiaalidemokraattien kanssa. Tavoitteena oli hallituksen korvaaminen, jossa puolueilla oli tosin eri tarkoitusperiä.

Talouslaman syyllisistä on käyty ankaraa taistelua. Väyrynen on leimannut Koiviston syypääksi, kun taas esimerkiksi Johannes Virolainen kirjoissaan näki ympäröivien olosuhteiden (esim. Neuvostoliiton kaupan romahtaminen, rahamarkkinoiden vapauttaminen 1980-luvun alkupuolelta lähtien) merkityksen keskeisenä. Suurin piirtein näiden ääripäiden välille mielipiteet hajautuivat. Johtavat poliitikot jakautuivat joko vahvan markan kannattajiksi tai vastustajiksi. Kannatus tai vastustus oli osin horjuvaa, niinpä päätöksenteko pitkittyi ja seurauksena oli tarpeettoman suuri devalvaatio, joka omalta osaltaan vaikutti laman syvyyteen.

Hauvosen valitsema tapa käsitellä aihettaan on yllättävän hyvä ja jäsentynyt. Se tarjoaa monipuolisen katsauksen lähihistoriaan. Alkuperäisten lähteiden käyttöä ei jää kaipaamaan. Historia on ihmisten kirjoittamaa tarinaa.

tiistai 12. syyskuuta 2017

Tätä levyä ei saa soittaa

Jake Nyman on kunnostautunut, ei kevyen musiikin popularisoijana, vaan pikemminkin sen puolitieteellistäjänä. Sanon tämä positiivisessa mielessä, sillä oma suhtautumiseni populaarimusiikkiin on juuri puolitieteellinen, historialähtöinen ja tilastokeskeinen. Populaarimusiikki monien muiden käsittelemänä on juuri sellaista, miksi se ohuimmillaan kuvitellaan eli niin höyhenen kevyttä, että sitä on katsottu voitavan käsitellä puolihuolimattomasti. Nyman on toista maata. Hänen kirjatuotantonsa on kulttuurihistoriallinen teko. Jake Nymania voitaisiin pitää Pekka Gronowin työn jatkajana.

Olen lukenut useimmat Nymanin kirjat ja tämä uusikin tuli hankittua heti, kun se ilmestyi. Tällä kertaa aiheena ovat joidenkin tahojen sopimattomiksi kokemat (populaari)musiikin yksittäiset kappaleet erityisesti radiosoitossa. Kirjan nimi ”Kielletyt levyt” (Gummerus, 2017) on tosin paljon muutakin, kun sensuurin kuvaus. Joskus Nyman tulkitsee aihetta niin levein vedoin, että pitää oikein kääntää kansilehti esiin ja muistuttaa mieleen, mikä oli kirjan nimi.

Nymanin tekstin sisällönrunsaus (kirjoittaja tosin sanoo aineiston olleen valtavasti isompi, kuin mitä tuli lopulta kirjaan) juontanee hänen valtavasta tietomäärästään ja intohimostaan kertoa anekdootteja ja niitähän musiikkimaailmassa piisaa. Kirjaa on elävöitetty suorilla lainauksialla sen aikaisten toimijoiden kirjeenvaihdosta, ja hyvä niin: dokumentaatio toimii.

”Kielletyissä levyissä” kierretään maailmaa ja käydään esimerkinomaisesti kaikissa maanosissa. Yksittäisistä maista viivytään kauimmin – myös historian näkökulmasta - Englannissa, Saksassa ja varsinkin Yhdysvalloissa. Nyman käy varsinkin läntisen maailman rock- ym. musiikin historiaa ja sensurointia läpi kymmenin esimerkein. Vavahduttavin kirjan luvuista on Chileä koskeva. Musiikki voi olla vallankumouksen väline niin kuin tiedämme. Chilessä musiikin kieltäminen vallankumouksen yhteydessä merkitsi Victor Jaran käsien murskaamista ja lopulta tappamista.

Esimerkiksi Nymanin teoksen lähestymistavan laajuudesta voidaan ottaa vaikkapa Beatlesien levyjen vimmainen tuhoaminen kesken Beatlesien konserttikiertueiden 1960-luvun puolivälissä, kun John Lennon ”erehtyi” sanomaan, että Beatlesit ovat suositumpia kuin Jeesus. ”Levyjen kieltäminen” tarkoitti tässä sitä, että Beatlesien ihailijat (tai sellaisiksi väitetyt) polttivat roviolla tai särkivät yhtyeen tuotantoa. Tosin aikakirjat kertovat, että monet kaikkein suosituimmista konserteista Beatlesien kolmannella USA:n kiertueella järjestettiin juuri raamattuvyöhykkeellä, jossa vihan piti olla suurinta. Itse asiassa tämä vaihe Beatlesien uralla viime kädessä vain puolusti yhtyeen itsenäistä ajattelua, vaikka episodin vaikutuksia yhtyeen maineelle aikanaan pelättiinkin Erityisesti kristilliset tahot – ja vielä erityisemmin lahkolaiset - ovat olleet hanakoita tuomitsemaan rockmusiikin. Nuorison rappiosta on syytetty erityisesti rock and rollia, joka yllätti 1950-luvun puolessa välissä tavalliset amerikkalaiset koti, uskonto ja isänmaa -ihmiset perusteellisesti. Kirkonmiehistä nousivat eturintamaan johtajat, jotka ohjailivat seurakuntaa inhoamaan moraalittomia nuorison ihanteita.

Toinen ryhmä ovat äärisovinnaiset ihmiset, jotka pahoittavat mielensä herkästi rockin kielikuvista. Rockin sensuuri syntyy hyvin mielenkiintoisesti moraalisäännöistä. Ultrasuositussa Ed Sullivanin showssa joutuivat Sullivanin hampaisiin muun muassa The Doors -yhtye, joka lauloi kappaleessa Light My Fire ”Girl we couldn´t get much higher. Tämä ei sopinut Sullivanille. Laulettua tekstiä piti korjata niin, että sana ”higher” piti korvata sanalla ”better”. Pojat eivät noudattaneet kehotusta. Seuraus: porttikielto ohjelmaan. Rolling Stonesien taas piti laulaa ”Let´s Spend the Night Together” siten, että sanat kuuluisivat ”Let´s Spend Some Time Together”. Ja Jagger suostui – tosin esityksen aikana silmiä muljautellen, joka näkyy hyvin youtube-videolta.

Muistan itsekin esimerkiksi Beatlesien ”Pepper”-albumiin sisältyvän kappaleen ”Lucy in the Sky with Diamonds” myötä syntyneen kohun. Siitähän muodostui kirjainyhdistelmä LSD! Esimerkkejä voitaisiin jatkaa loputtomiin ja niitä itse asiassa Nyman työstääkin. Hyvin suosittu tapa tuhota levyjä näyttää olevan niiden heittäminen tulen roihuun. Kun se savukaasujen takia kiellettiin käytettiin asfalttijyrää. Samasta syystä – siirryttäessä 2000-luvulle – immateriaalimuodossa kuultavia kappaleita on vaikeaa tuhota. Ehkä keinona voisivat olla Nymanin mainitsemat tietokonevirukset ja kyberhyökkäykset.

Kirjan kiinnostavimpana antina monet kokevat varmaan kotimaisen Yleisradion hampaisiin syystä tai toisesta joutuneet kevyen musiikin äänilevyt. Nyman on säästänyt asian käsittelyn lukuun kahdeksan, kirjansa loppupuolelle. Kirjoittaja korostaa, että kysymyksessä on useimmiten olleet ”esitysrajoitukset”, harvemmin suoranaiset kiellot. Kaupan hyllyltä levyt ovat toki löytyneet. Herkullisimpia esimerkkejä esitysrajoituksista ovat Irwin Goodmanin levyt. Syntyi tavallaan itseään ruokkiva kierre, kun Yleisradio esti levyn esittämisen ja tekijäparivaljakko Irwin Goodman - Vexi Salmi käytti ”kieltolistaa” markkinointikeinona.

Monet Irwinin esitysrajoituskappaleet ovat mainioita ajankuvauksia tai minihistoriikkeja ihmisistä. Tällaisia olivat Yleisradion hampaisiin joutuneet ”Autolla Kanarian saarille” ja ”Ei tippa tapa”. Viime mainittu on melkeinpä omaelämäkerrallinen – ja alle kolmessa minuutissa kerrottuna. Soittorajoituksen perusteena oli alkoholin käytön puolustaminen. Lähes yhtä kuuluisa kuin soittokielto oli ”Tipan” omin luvin tapahtunut esityskiellon purkaminen: ”Esityskielto päättynyt 1970”, kirjotti ”PG” eli Pekka Gronow levykanteen.

Soittokielloilla on pitkät perinteet. Sota-aikoina kappaleet, jotka usein huumorin varjolla pilkkasivat Stalinia ja Molotovia, paketoitiin rauhan aikana erilleen muista äänilevyarkiston levyistä otsakkeella ”Käytöstä poistettuja levyjä”.

”Kielletyt levyt” on kiehtova aihe. Niinpä monien kappaleiden ympärille liittyy taruakin ihmeellisempiä tarinoita. Yksi kuuluisimmista on Reino Helismaan ”Suutarin tyttären pihalla”, jonka väitetty soittokielto olisi johtunut sen kuvitelluista viittauksista Alli Paasikiveen. Väite on todistamaton.

Vastaava anekdootti liittyy ”Lännen lokarin veljeen”, jonka Hella Wuolijoki muka tosissaan rikkoi eräässä yleisötilaisuudessa. Viisikymmentäluvulla kehitettiin peräti A-B-C -luokitus levyn soittokelpoisuuden ohjeistamiseksi. ”C” tarkoitti ”ei suositella soitettavaksi”. Aika aikaansa kutakin: kuusikymmentäluvun puolessa välissä merkinnät katosivat. Useimmiten soittorajoitteessa tuhon aikaan oli kysymys enemmänkin musiikin laadusta kuin sanoituksen epäsopivuudesta. Mielenkiintoista tässä on musiikkimaun vahtimisen kulttuuri, joka oli 1950-luvulla voimissaan. Niinpä Yleisradion kasvatustehtävään ei kuulunut kevyen musiikin suosiminen.

Jonkinasteinen muutos tuli vasta 1963 perustetun Sävelradion myötä. Omakohtaisena kokemuksenani voin sanoa, että varsinaista pop-musiikkia kuultiin senkin jälkeen vain harvakseltaan. Tällä pop-musiikkiin vieroksuvasti suhtautuvalla ”sensuurilla” oli paljon laajempi merkitys kuin yksittäisten levyjen kieltämisellä. Vasta vuonna 1980 käynnistyneellä Ylen Rockradiolla vastattiin kysyntään. Läheskään kaikki eivät pitäneet rockradion tulosta….. Yksi tapa osoittaa antipatiaa tietyn tyyppistä musiikkia kohtaan on paheksuminen. Sitä harjoitetaan, kun ei pystytä kieltämään kokonaan musiikinlajia. ”Omat koirat purivat”, toteaa Nyman, kun terhakkaat Ylen toimittajat Maija Dahlgren, Anneli Tempakka ja Ulla-Maija Aaltonen iskivät vihan vallassa kiinni rockradiossa esitettyjen kappaleiden sanoituksiin.

Kieltovimman jälkeen Ylen arkistoihin on hankittu aikoinaan sopimattomiksi katsottuja levyjä jälkikäteen. Näin on tehty äänilevyarkiston eheyden vuoksi. Syntyi myös päätös hankkia kaikkia Suomessa julkaistuja levyjä kaksi kappaletta levystöön.

Mielenkiintoinen vaihe Yleisradion historiassa on ns. Reporadion aika. Sopivuussäännökset palasivat uudelleen uudessa kaavussa. Tällä kertaa kappaleiden sopivuutta arvioitiin värikoodilla levyn kanteen. Jälleen kysymys oli jonkinlaisesta hyvän maun vartioinnista, jonka tehtävän Yle otti itselleen. Tämän ajattelun ”uhreina” olivat Irwin Goodmanin ohella mm. M.A. Numminen, Juha ”Watt” Vainio, Simo Salminen ja Martti Innanen. Vasemmistolainen laululiike oli heräämässä, joskin tuo aika lienee ollut herkkää sekä oikean että vasemman laidan näkökulmasta.

Mistä laulajien ja muusikoiden ja ”hyvän maun” vartijoiden yhteentörmäys johtui ja miksi se tapahtui nimenomaan 1960-luvun jälkipuoliskolla? Epäilen, että kysymys oli vanhan osin 1950-luvulta periytyneen kontrolliajattelun ja kuusikymmentälukulaisen liberaalin arvomaailman yhteentörmäyksestä. Sallivuuden rajoja testattiin.

Serge Gainsbourgin ja Jane Birkinin ajan henkeä kuvaava ”häkellyttävän eroottinen” ”Je t´aime…. moi non plus” (1969) sai kunnian olla viimeinen Ylessä kielletty levy. Kappale oli iso menestys maailmalla ja Suomessa (myyntitilastomme kakkonen) eikä soittokielto ainakaan vähentänyt sukseeta. Ulkomaisia levyjä ei juuri Ylessä kielletty, mutta tämä kappale oli poikkeus. Se oli pannassa myös Englannissa ja Ranskassa. Sille naureskeltiin häveliäästi sen ilmestymisen aikoihin, mutta minusta se on nyt kuultuna ennen kaikkea hyvin tehtyä eroottista musiikkia.

Virallisesti sensuuri päättyi 26.9.1972 Pekka Gronowin aloitteesta ja Eino S. Revon päätöksellä. Mutta jo tätä ennen hiljaisesti luovuttiin sensuurimentaliteetista. Nyman pitää aiheellisesti Revon päätöstä päätöstä yllättävän radikaalina tarkasteltuna ajankohdan muuta sensuurimyönteistä ajattelua vasten. Toki em. päivämäärän jälkeenkin on ollut sattumuksia, mutta palaute on tullut yleensä Ylen ulkopuolelta koskien jotain yksittäistä kappaletta.

:::::::::::::::::::::

Esitysrajoitukset ovat aina heijastuma aikakauden moraalisäännöistä tai kulttuurisista ja ideologisista ajatuksista. Olen näkevinäni Ylen sensuuritoiminnassa kasvatustehtävän lisäksi epäuskon suomalaisen yleissivistyksen tasoa kohtaan. Sitä piti viisikymmentäluvulla ja osin 1960-luvulla kohentaa Ylen toimituksen sisäisillä siveellisyyteen ohjaavilla käskykirjeillä.

Kirjan lopussa on mainiona liitteenä Ylen ym. arkistoista poimittuja aiheeseen liittyviä ”todisteita” (kirjeitä) sensuroinnista. Ehkä mielenkiintoisin on kuitenkin BBC:n laatima kiellettyjen levyjen lista Persianlahden sodan ajalta. Lienee siis aivan yleismaailmallista, että levyjen soittoa rajoitetaan. BBC:n listalla olivat mm. Jose Felicianon versio "Light My Firesta" ja John Lennonin ”Give Peace A Chance”!

Nymanin kertojan intohimo saa hänet joskus rönsyilemään otsakkeen määrittämästä aiheesta, mutta annetaan hänen kertoa, sen hän osaa.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Beatlesin legenda: ensimmäiset 50 vuotta

Ylen Teemalta tuli 2.9.2017 kaksi dokumenttielokuvaa Beatles-yhtyeen vaiheista ja merkityksestä. Ensimmäinen oli Ron Howardin kehuttu elokuvateatteridokumentti yhtyeen kiertuevaiheesta: ”The Beatles: Eight Days a Week” (USA, 2016), joka keskittyy paljolti Yhdysvaltain kiertueisiin ja vuosiin 1964-1966. Kävin katsomassa elokuvan jo aikanaan teatterissa ja nyt katsoin sen uudelleen.

Toinen dokumentti ”Sgt. Pepper´s Musical Revolution” käsitteli nimensä mukaisesti yhtyeen kuuluisan albumin ”Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band” tekemistä. Albumi julkaistiin 1.6.1967, joten sen ilmestymisestä tuli kuluneeksi tänä vuonna 50 vuotta. Molemmissa keskityttiin yhtyeen uran kypsän vaiheen tuotantoon ja konserttikiertueisin kuitenkaan unohtamatta yhtyeen juuria Liverpoolin työläiskortteleissa.

Kun Beatles ilmestyi listojen kärkeen, sen jäseniltä kysyttiin ”milloin kuplanne puhkeaa”. Yhtyeen jäsenet antoivat hämmentyneitä vastauksia. Eivät he itsekkään tienneet, mutta sekä suuri yleisö että yhtyeen jäsenet itse olettivat varmaan, että ei tätä loputtomiin kestä. Eikä tietysti kestänytkään, vaikka karkeasti ottaen huippumenestystä ulottui vuodesta 1962 vuoteen 1970, paljon keskimääräistä popyhtyeiden uraa kauemmin. Beatlet eivät lopettaneet menestyksen puutteeseen, vaan päinvastoin levymyynti kasvoi loppua kohden. Konsertit loppuivat yhtyeen omasta tahdosta jo vuonna 1966 syistä, jotka käyvät hyvin ilmi elokuvasta. Se mitä kukaan ei arvannut sanokamme vuonna 1963 oli, että yhtyeen vaikutus populaarimusiikkiin ja muuhunkin musiikkiin jäi pysyväksi eikä ole mitenkään haalentunut vuosikymmenien kuluessa.

Mikä oli Beatlesin menestyksen takana? Olen käsittelyt ilmiötä jo aiemminkin mm. kirjoituksessa ”Miksi Beatles on paras?” Elokuva tuo tähän oman näkökulmansa.

Ensinnäkin Beatlesin musiikille avautui sosiaalinen tilaus. Juuri tuohon aikaan tarvittiin Beatlesin kaltaista tajunnanräjäyttäjää. Ihmiset olivat valmiit vastaanottamaan jotain aivan uutta. Beatlesin ura osui 1960-luvulle, jolloin uusien ideoiden läpimurtoon suhtauduttiin vastaanottavaisimmin kuin aikaisemmin. Varsinkin Yhdysvalloissa tarvittiin uutta nuorekasta ja intoutunutta ilmiötä kaiken tapahtuneen ikävän (juuri tapahtunut Kennedyn murha, rotulevottomuudet ym.) jälkeen…. Suomessa ei välttämättä tajuta, miten kova juttu oli murtautua Yhdysvaltain markkinoille tilanteessa, jossa Englannin suurimmatkaan tähdet eivät olleet onnistuneet.

Elokuvassa keskitytään yhtyeen kiertueaikojen kiihkeimpiin vaiheisiin. Howard amerikkalaisena painottaa odotetusti Yhdysvalloissa järjestettyjä konsertteja, mutta toki tapahtumat Filippiineillä (Imelda Marcosin hampaisiin joutuminen) ja Australiassa (pelkästään maahan saapuminen keräsi yleisöä 250 000) saavat ansaittua huomiota. Euroopan konsertit jäävät vähemmälle huomiolle.

Yhtyeen jäsenten menestymisen riemu tarttuu elokuvan katselijaan. Elokuvateatteriversiossa näytettiin bonuksena yhtyeen konsertti Shea-stadiumilla New Yorkissa 55 000 katsojan edessä 15.8.1965. Siitä saa välähdysmäisen kuvan siitä hullabaloosta, joka vallitsi: yhtye ei kuullut omaa soittoaan. Stadionkonsertit olivat silloin jotain uutta eikä niihin osattu valmistautua nykyisellä tavalla – eikä olisi pystyttykään.

Mitään suurta analyysia Beatlesin menestyksen syistä ei kerrota, vaan kysymys on konserttihurmoksen ja fanien suhtautumisen kuvauksesta. Ajankohdan rotujännitteet ja kansalaisoikeusliikkeen nousu saavat jonkin verran tilaa. Elokuvan kohokohtia ovatkin Beatlesin jäsenten rotusyrjintää vastustavien radikaalien haastattelulausuntojen selvä esille tuominen. Nämä on sivuutettu aiemmissa dokumenteissa.

Elokuva on rakennettu niin, että se koostuu yhtyeen noususta huipulle, tasanteen saavuttamisesta ja turhautumisesta lopussa, kun musiikki jäi faniriehunnan alle. Yhtye olisi voinut jatkaa kiertueita määrättömästi, mutta he halusivat itse lopettaa.

Myös Lennonin tunnetusta Jeesus-lausunnosta (”olemme suositumpia kuin Jeesus”) käydyn debatin vahva esille otto puolustaa paikkaansa amerikkalaisen yhteiskunnallisen ilmapiirin muutosherkkyyden kuvaajana. Tosin myöhempi historia kertoo suosion palautuneen. Tosin aikakirjat kertovat, että monet kaikkein suosituimmista konserteista Beatlesin kolmannella USA:n kiertueella järjestettiin juuri raamattuvyöhykkeellä, jossa vihanpidon piti olla suurinta. Itse asiassa tämä vaihe Beatlesien uralla viime kädessä vain puolusti yhtyeen itsenäistä ajattelua, vaikka episodin vaikutuksia yhtyeen maineelle aikanaan pelättiinkin.

Yhtyeen toimiminen muurinsärkijänä englantilaisten yhtyeiden läpimurossa Amerikan markkinoille sivuutetaan lähes kokonaan. Sen sijaan Richard Lesterin ohjaamat elokuvat saavat ansaitsemansa huomion.

Yhtye palasi vuonna 1969 ”konserttilavalle” vielä yhden kerran, kun se esiintyi perustamansa levy-yhtiön Apple Recordsin toimitalon katolla (”The Beatles Rooftop Concert) spontaanisti. Elokuva päättyy tämän konsertin kuvaukseen. Se oli Beatlesin viimeinen julkinen esiintyminen yhdessä. Vuosikymmenen vaihteessa yhtyeen jäsenet ajautuivat erilleen, mutta se on jo toisen elokuvan aihe.

::::::::::::::::::

”Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band -LP muutti pop-albumeihin liittyvät säännöt”, toteaa Sgt. Pepper´s Musical Revolution -dokumentin mainio käsikirjoittaja ja juontaja Howard Goodall aiheellisesti. Sgt. Pepper on nimetty monta kertaa kaikkien aikojen parhaaksi albumiksi, eikä minulla ole mitään syytä väittää vastaan.

Sgt. Pepper on konseptialbumi. Sen kappaleet soitettiin yhteen ja niillä oli yhteisiä teemoja. Jo kansikuvataide on omaa luokkaansa. Siinä oli kuvattuna historian merkkihenkilöitä Beatlesit etualalla. Laulujen sanat oli ensimmäistä kerta painettu albumin kanteen. Kansi muistetaan mainita kalleimmaksi siihen asti julkaistuista. Se oli itsessään taideteos.

Jo etukäteen levyn odotettiin räjäyttävän tajunnan, minkä se tekikin. Beatlet nousivat musiikin suurmiessarjaan. Albumin työstövaiheessa filmikamerat olivat paikalla osan ajasta, joka sekin kertoo LP:hen kohdistuneista suurista odotuksista.

Kuten Goodall muistaa mainita eivät kaikki 13 levyllä olevaa kappaletta ole jääneet historiaan, osa on varsin keveitä pop-kappaleita. Mutta kun mennään toiseen päähän, idearikkaiden sävellysten maailmaan ollaankin mestariteosten parissa. Albumi äänitettiin Abbey Roadin studioilla. Tällä albumilla studio oli todellakin osa luomisprosessia.

Kappaleiden sanoitusten aiheet ovat varsin arkisia lehtileikkeiden tai mainosten ym. teksteistä otettuja katkelmia. Andy Warhallin tapaan taidetta voidaan tehdä hyvin arkisista asioista. Albumin tekstejä arvioitiin alan asiantuntijoiden toimesta juuri päinvastoin: niissä arvioitiin olevan syvällisempiä merkityksiä, viittauksia huumeisiin ja niin edelleen.

Sgt. Pepperin musiikki on saanut vaikutteita monista musiikkityyleistä ja -tyypeistä, kuten folkista, torvimusiikista, klassisesta ja vaudevillesta. Myös erilaiset kulttuurivaikutteet ovat kuultavissa. George Martinin merkitys albumin työstämisessä on niin suuri, että viides Beatle-nimitys on täysin perusteltu. Virallisesti Martin on merkitty levyn tuottajaksi.

Levyä työstettiin vuoden 1966 lopulta lähtien viiden kuukauden ajan. Sekin on ennenkuulumatonta. Sgt. Pepper -teemasta irrotettiin kaksi siihen elimellisesti liittynyttä kappaletta kahden A-puolen singleksi. Nämä olivat ”Strawberry Fields Forever” ja ”Penny Lane”, molemmat huippusinglejä. Itse asiassa Brian Epstein hermoili, kun uuden singlen julkaisu venyi lähelle puolta vuotta. Lopulta LP:lle tulossa olleet kappaleet julkaistiin irrallaan pitkäsoittolevystä. Erityisesti Lennonin ”Strawberryn” arvo on vain noussut vuosien saatossa.

Albumin äänimaailma oli ennenkuulumaton. Se tuotettiin tuonaikaisilla melko alkeellisilla välineillä. Työmäärä oli valtava, koska musiikin jokainen kerros tuotettiin kuvaannollisesti sanottuna käsityönä.

Dokumentissa Howard Goodall keskittyy muutamiin sen mestariteoksiin. Yhdyn mieluusti näiden top-kappaleiden valinnan perusteisiin. Mukana ovat ”Lucy in the Sky with Diamonds”, ”Being for the Benefit of Mr. Kite”, She´s Leaving Home, Within You Without You ja tietenkin mahtava ”A Day in the Life”.

LP:n läpitunkevana teemana ovat Beatlien lapsuusmuistot ja tietynlainen unenomainen toteutus. Ainakin minuun on jättänyt lähtemättömän vaikutuksen Mr. Kiten sirkusmaisuus, sen ”tivolimusiikki” (idea syntyi sirkusjulisteesta) ja She´s Leaving Homen venyttelevä ”herääminen”.

Albumissa on ajanhenkeä, hippieliikettä ja psykedeliaa, mutta se on paljon muuta. Goodall puhuu albumin yhteydessä kromaattisesta asteikosta, modulaatiosta, kurittomista nuoteista, kaleidoskooppisilmästä, polyfoniasta, aiolisesta kansanmusiikista, synkopoiduista tomeista, aleatorisesta sävellyksestä….. yrittäessään kuvata Beatlesin musiikkia.

Albumi oli myös kaupallinen menestys. Se oli Englannissa listoilla yhtäjaksoisesti 148 viikkoa, joista ykkösenä 27 viikkoa. Myös muualla maailmassa se oli sensaatio.

Goodallin kärsivällistä kuuntelua ja katsomista vaativa dokumentti palkitsee seuraajansa persoonallisella ja innostavalla lähestymistavallaan.

perjantai 8. syyskuuta 2017

Valkoisen työmiehen nousu ja tuho

Nicholas Eberstadt kirjoitti vuonna 2016 teoksen nimeltä ”Men Without Work”, jossa tarkastellaan Yhdysvaltain valkoisen väestön murheellista työllisyyskehitystä. Aihe nousi arvoon arvaamattomaan saman vuoden lopulla, kun Donald Trumpin menestys nimenomaan syrjäytyneiden valkoisten amerikkalaisten äänestäjien keskuudessa osoittautui vaalit ratkaisseeksi mullistukseksi. Tietenkään vaalien tulos ei ole kirjoittamisajankohdasta johtuen mukana Eberstadtin kirjassa, mutta faktat eivät ole lainkaan vanhentuneet. Ehkä oli hyvä, etteivät vaalitulokset päässeet vaikuttamaan kirjassa esitettyihin tietoihin.

Eberstadt kiinnittää huomiota finanssikriisin järisyttäviin vaikutuksiin Yhdysvaltojen talouteen. Bkt:n kehitys osoittaa, että meni miltei neljä vuotta ennen kuin bkt saavutti finanssikriisiä edeltäneen tason.

Saman tyyppinen tulos saadaan, kun verrataan työllisyysastetta, joka ennen finanssikriisiä oli sinänsä vaatimattomalla 65 prosentin tasolla, mutta on sen jälkeen vajonnut ennenkuulumattoman alhaiselle tasolle 61-62 prosenttiin. Vertailun vuoksi Suomen hallituksen tavoitetasohan on 72 prosenttia ja nykyisellään taso on hiukan alle 70 prosenttia. Olen tätä Yhdysvaltain ongelmaa tarkastellut erillisessä blogikirjoituksessa ”Parannetaanko työllisyyttä väärillä keinoilla?” (24.8.2016). Palaan siihen vielä jäljempänä.

Kysymys on kuitenkin pidemmän aikavälin ongelmasta, sillä verrattuna toisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin nimenomaan valkoisten miesten työllisyysaste on pudonnut dramaattisesti. Ikäluokassa yli 20 vuotiaat pudotus vuodesta 1948 vuoteen 2016 on ollut 86 prosentista reilusti alle 70 prosenttiin. Vuosina 2015-2016 tilanne on parantunut, mutta vain aavistuksen.

Vielä yksi lukupari: parhaassa työiässä, 25-54-vuotiaissa työllisyysaste on pudonnut vuoden 1948 94 prosentista vuoden 2015 84 prosenttiin.

Kaiken kaikkiaan puhutaan 10 miljoonan 20-64 ikäryhmän miestyöpaikan ”alijäämästä”, jos vertailutrendinä käytetään vuotta 1965. Ja samaan aikaan vallitsee 4-5 prosentin työttömyys! Työttömyysaste on hyvin lähellä täystyöllisyyttä. Mistä tämä eriparisuus johtuu?

Onko koulutus pullonkaula? Tilastot ovat osin ristiriitaisia, sillä nyt koulutuksessa on huomattavasti enemmän aikuisia ihmisiä kuin 1960-luvulla. Osin tämä selittyy sillä, että jo työssä olevat täyttävät koulutuspaikkoja. Se, että työttömätkin ovat laajojen koulutustoimenpiteiden kohteena laskee 10 miljoonan työvoiman ulkopuolella olevan määrän 9 miljoonaan.

Lähes 10 miljoonan miestyöntekijän puuttuminen ei ole näkynyt minään sokkina Yhdysvaltain työmarkkinoilla. Ei vaikka työantajat valittavat ammattitaitoisen työvoiman puutetta. Sitä he ovat nimittäin valittaneet kymmeniä vuosia.

Eberstadt nostaa esille kaksi merkittävää syytä miesten työvoimakatoon. Ensimmäinen on naisten tulo työmarkkinoille sodan jälkeen. Naisten (25-54 vuotiaat) määrä työmarkkinoilla tuplaantui aikavälillä 1948-2015.

Tilastot paljastavat kuitenkin, että syyt ovat syvemmällä. Työllisyysaste on nimittäin laskusuunnassa sekä miehet että naiset yhteen laskien noin vuodesta 2000 eteenpäin.

Toinen merkittävä syy työvoimakatoon on, että työttömien ja töissä olevien lisäksi on työvoiman ulkopuolella olevia, so. työttömiä, jotka eivät hae töitä. Työttömyysaste (joka on siis hyvin alhainen) ei kerro koko totuutta ilman työtä olevista. Ikääntyvät työtä vailla olevat on ryhmä, joka nousi presidentinvaalikampanjan yhteydessä suorastaan ykköskategorian asiaksi.

Työvoiman ulkopuolella olevien miesten osuus alkoi kasvaa jo 1960-luvun puolivälistä alkaen. Aluksi nousu oli hidasta, mutta kiihtyi sitten tavattomasti. Vuonna 2015 tällaisia parhaassa työiässä (25-54-vuotiaat) olevia oli työvoiman ulkopuolella oli 7 miljoonaa(!).

On huomattavaa, että USA poikkeaa muista samalla vauraustasolla olevista maista. Vielä 1960-luvulla Yhdysvallat oli paremmassa puoliskossa mitattaessa miesten (25-54 vuotiaat) työhön osallistumista, mutta on sittemmin romahtanut heikoimpien joukkoon (jopa lähes heikoimmaksi länsimaaksi) tultaessa 2010-luvulle.

Viittasin edellä mainitussa ”Parannetaanko työllisyyttä väärillä keinoilla?” -kirjoituksessa Jason Furmanin artikkeliin ”The Truth About American Unemployment” Foreign Affairs -lehdessä. Tuossa blogikirjoituksessa totesin seuraavaa:

”Merkittävästi työllisyysasteeseen vaikuttaviksi syiksi Furman laskee seuraavat seikat: ensinnäkin teollisuustyön romahdusmaisen väheneminen (miljoonia työpaikkoja on menetetty eikä uusia ole tullut tilalle), toisena hän mainitsee teknologiapohjaisen osaamisen työpaikkojen muutoksen (skill-biased technological change), jossa työpaikkoja on säilynyt tai lisääntynyt valikoiden ja kolmantena vankilaan joutuneiden suuren määrän (todella Yhdysvalloille ominainen selitys!). Furman ei juurikaan analysoi syvällisemmin globalisaation vaikutusta töistä poisjääntiin. Toisaalta työttömyyden alhainen määrä USA:ssa estää liioittelemasta halpatyömaiden osuutta, sanoo Donald Trump mitä tahansa.”

Nicholas Eberstadt tarkastelee työllisyysastetta hieman toisesta näkövinkkelistä ja toteaa suurimman eron olevan mustien miesten ja kaikkien muiden välillä: ero työllisyydessä on kaksinkertainen. Sen sijaan latinojen työllisyysaste on jopa hieman parempi kuin valkoisilla.

Odotetusti koulutettujen ja kouluttamattomien välillä oli suuri ero työllisyydessä. Erottavana tekijänä oli myös naimattomuus (vs. avioliitossa olevat).

Eberstadt on ottanut kirjaansa pari opponenttia, joista tässä annan puheenvuoron Jared Bernsteinille.

Bernstein korostaa, että valkoisten työelämän ulkopuolella olevien ongelma ei ole odottamaton, vaan pitkäaikainen ilmiö, johon herättiin oikeastaan vasta, kun asia vaikutti ratkaisevasti presidentinvaaleissa. Jo vuosikymmen sitten New York Times kirjoitti (työvoimasta) puuttuvien miesten ongelmasta.

Bernstein pitää suurten ikäluokkien (Baby Boomers, 1946-64) ikääntymistä (ja poistumista työmarkkinoilta) merkittävänä työllisyystilastoihin vaikuttavana tekijänä, joka Bernsteinin mielestä jää Eberstadtilta liian vähälle huomiolle.

Eberstadt ja Bernstein tuntuvat päätyvän kannalle, jossa kysynnän puutteet ovat luoneet työllisyysasteongelman. Ainakin voitaneen sanoa, että kysyntää ei ole ollut vanhentuneilla työmenetelmillä tuotetuille tuotteille. Siksi mm. miestyövaltaisella ruostevyöhykkeellä ei enää pystytty tuottamaan vientituotteita kilpailukyiseen hintaan. Uuden teknologian (esim. vesisärötys hiiliteollisuudessa) käyttöönotto vähensi dramaattisesti työvoimaa. Koska vanhentuneelle osaamiselle ei ollut enää kysyntää ja muutoinkin työvoiman osaaminen oli puutteellista, jäivät työntekijät työvoiman ulkopuolelle.

Käsittääkseni tilannetta on vaikeuttanut se, että hyvin monet Yhdysvalloissa kaupungit kehittyivät yhden tuotteen, esimerkiksi hiilentuotannon ympärille. Kun tuotantotavat automatisoituivat tai tuotteen elinkaari oli lopussa, on seurauksena ollut paikka paikoin massiivinen työttömyys tai kokonaan työvoiman ulkopuolelle jääminen.

Vaikutelmaksi jää, että hyvin pitkään – itse asiassa kymmenien vuosien ajan – ajateltiin, että kehitys kehittyy ja ihmiset löytävät paikkansa. Valkoiset duunarit eivät olleet huomion polttopisteessä. Eberstadtin kirjassakin he ovat tilastoyksikkö suuressa työelämän ulkopuolella olevassa miljoonien ihmisten armeijassa.

Donald Trump löysi heidät populististen puheidensa kohteeksi ja turhautuneet duunarit tarttuivat katteettomaan täkyyn.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Työntekijä on palkkansa ansainnut, vai onko?

Yleensä syytetään globalisaatiota ja teknologian kehitystä keskiluokan kurjistumisesta. Mutta onko asia niin? Paul Krugman käsittelee taannoisessa kolumnissaan (What Will Trump Do to American Workers?”, 21.8.2017) asiaa normaalia monipuolisemmin. On selvää, että Trumpin lupaus taistella tavallisen työmiehen puolesta on jo tähän mennessä epäonnistunut. Työpaikkoja ei voi palauttaa. Lupaukset olivat yhtä tyhjän kanssa.

Samalla on paljastunut Trumpin käänteisen Robin Hood -politiikan koko karmeus. Jo Hillary Clinton varoitti, että Trump yrittää lähihistoriassa jo monta kertaa epäonnistunutta trickle-down -valumisteorian soveltamista nyky-Yhdysvalloissa. Trickle-downin tavoitteena on keventää suurituloisten verotusta sillä oletuksella, että tuloja ohjautuu (sijoitustoiminnan ym. kautta) pieni- ja keskituloisten hyväksi. Näin ei ole tapahtunut ennen eikä näin tapahdu nytkään.

Ongelmana Trumpin kohdalla on, että hänen uudistuksensa ja samalla vaalilupauksensa eivät ole edenneet hänen toivomassaan pikatahdissa. Demokraattien lisäksi republikanit ovat heittäneet kapuloita rattaisiin tajutessaan, että Trumpin politiikalla kongressipaikat ovat katkolla ensimmäisen kerran jo ensi vuoden välivaaleissa.

Veronkevennykset piti toteuttaa ”perumalla Obamacare” eli tekemällä terveydenhuoltouudistuksesta halvempi, jolloin verotusta olisi voitu keventää. Samalla olisi tingitty valtavasti terveydenhuoltouudistuksen kattavuudesta. Vakuutusturva olisi hävinnyt 20 miljoonalta ihmiseltä kuin tuhka tuuleen. Ei käy, totesivat kongressin jäsenet osin yli puoluerajojen.

Trumpin epäonnistumiset lainsäädännön läpiajossa ovat olleet enemmän sääntö kuin poikkeus.

Krugman ei lainkaan kiellä globalisaation roolia, ei myöskään teknologisen kehityksen roolia, mutta toteaa, että Yhdysvalloissa tapahtunut ideologinen muutos työntekijän asemassa ei ole toteutunut muualla kehittyneessä maailmassa läheskään samassa mittakaavassa. Mistä on kysymys? Krugman ottaa esimerkiksi kuorma-auton kuljettajat, jotka ennen kuuluivat keskiluokkaan. Eivät kuulu enää: heidän inflaatiotarkistetut palkkansa ovat pudonneen kolmanneksen verrattuna 1970-lukuun! Suurin pudotus tapahtui Reaganin presidenttikaudella.

Globalisaatio ja teknologinen kehitys eivät ole romahduttaneet kuljettajien palkkoja, ne ovat leikkautuneet ammattiyhdistysten alasajon ja sääntelyn vapauttamisen seurauksena. Seurauksena on ollut työvoimapula.

Kysymys ei ole pelkästään keskiluokan palkkojen alenemasta, vaan myös tuloerojen kasvusta. Toinen Krugmanin esimerkki kuvaa palkkakehityksen toistaa reunaa: sääntelyn purku rahamarkkinoilla on vaikuttanut tehokkaasti pankkiirien palkkojen räjähdysmäiseen nousuun tulodesiilien yläosissa.

Tästä tullaan Trumpin lupauksiin työväestölle. Trump on yrittänyt virkanimityksillään vaikuttaa työläisten asemaan, mutta päinvastaiseen suuntaan, mitä ihmiset odottivat hänen kampanjansa perusteella. Onneksi osa virkanimityksistä on epäonnistunut niihin kohdistuneen vastustuksen takia, joten tilanne ei ole päässyt huononemaan.

Kansakunnan edistyksellisten voimien ei kannata kuitenkaan tuudittautua siihen, että Trump lepää laakereillaan. Krugman toteaa inhorealistisesti, että ”niin kauan kun hän on virassaan, hänellä on valtaa jatkaa niiden työläisten pettämistä, jotka tukivat häntä vaaleissa”.

maanantai 4. syyskuuta 2017

Ruotsi-ottelu 2017

Rökäletappio siitä tuli eikä se ollut edes yllätys. Puhun yleisurheilumaaottelusta Ruotsi-Suomi 2017. Myötätuntoni on urheilijoiden puolella, he yrittivät parhaansa. Mutta tosiasiat on tunnustettava: maaottelu käytiin rääppiäistunnelmissa.

Jo nimi Ruotsi-ottelu ikonisuudessaan kuulostaa hiukan vanhahtavalta. Yleisurheilun asema on ollut aiemmin niin merkittävä, että käsite ”Ruotsi-ottelu” yhdistetään automaattisesti yleisurheilumaaotteluun. Tänään voitaisiin puhua mieluummin jääkiekosta, koripallosta tai lentopallosta, joissa on edetty aimoharppauksin.

Helppoa ei tule olemaan joukkueurheilulajeillakaan, sillä suuren yleisön nälkä kasvaa syödessä: halutaan nousukierteen jatkuvan, kuten viime kevään jääkiekon MM-kisoissa saatiin havaita.

Mitkä ovat päällimmäiset ajatukset juuri päättyneestä Finnkampenista? Yleisömäärä on ollut pitkään vaatimaton Ruotsissa pidetyissä maaotteluissa. Suomessa SUL on saanut niin suuret tulot, että maaottelua on voitu puolustaa sillä. Mutta kuinka kauan? Vielä 2016, kun ottelu käytiin sattuneesta syystä Tampereen Ratinan stadionilla (ensimmäistä kertaa Helsingin ulkopuolella!) yleisöä oli yhteensä 30 000 ja lauantai oli loppuunmyyty. Kaukana takana päin ovat kuitenkin ajat, jolloin Helsingin stadion täyttyi molempina päivinä.

Entä jos maaottelu pidettäisiin alkukesästä? Ei käy, sanovat monet. Perinteet velvoittavat ja monen urheilijan kesä loppuu tähän kamppailuun. Vanhat toimimattomat periaatteet kannattaa kuitenkin murtaa. Se on eri asia löytyykö kilpailukalenterista tilaa tälle ottelulle. Tähtäisin itse ajankohtaan viikkoa ennen juhannusta.

Nyt käydyssä maaottelussa on vedottu siihen, että Suomella oli paljon loukkaantumisia. Tästä aiheutuikin iso määrä poisjääntejä ja osa mukana olleista kilpaili puolikuntoisena. Toisaalta Ruotsilla oli myös paljon poisjääntejä ja veikkaan, että osa johtui yksinkertaisesti siitä, että maaottelu ei tarjoa riittävästi haastetta.

Panin merkille, että Ruotsin joukkue oli parsittu kasaan osittain mestaruuskilpailujen sijoilla 4-6 olleista urheilijoista, vaikka mestaruuskisat käytiin vain viikkoa ennen maaottelua. On tietysti vaikea tietää, mistä tarkalleen oli kysymys, mutta epäilen motivaatio-ongelmaa joissakin tapauksissa.

Monelle urheilijalle maaotteluun pääseminen ja siinä menestyminen on edelleen iso asia eikä heiltä pidä viedä iloa. Kun jälleen on kuultu tutkimustietoa siitä, miten laajaa dopingin käyttö on ollut suurkilpailuissa – kyselytutkimukseen perustuen – ei ole ihme, että moni rehellinen urheilija asettaa päämääränsä realistisemmin. Tässä mielessä Ruotsi-ottelu on juuri sopiva tavoite monelle rehdille urheilijalle. Ruotsi-maaottelu – lähtökohtaisesti – käydään rehelliseltä pohjalta.

Monesti on tullut todettua, että osa niistä lahjakkuuksista, jotka tyypillisesti hakeutuivat ennen yleisurheilun pariin ovat nyt joukkuelajeissa, kuten jääkiekossa. Samoin lahjakkuuksia hakeutuu uusien lajien pariin, jossa huipulle pääsy vähäisemmän kilpailun vuoksi on helpompaa. Yleisurheilu huipulle pyrittäessä on sentein ja sekunnein mitattavaa raastavaa yksilöurheilua, jossa yhden huippulahjakkaan ihmisen ympärille on rakennettava tukitiimi, joka vie panoksellaan urheilijaa kohti maanosan tai maailman kärkeä. Tällaisiin uhrauksiin on yhä harvempi valmis.

Iloinen asia nyt käydyssä maaotteluryppäässä oli poikien ja tyttöjen voitokkaat ottelut. Taustalta on nousemassa uusia kykyjä, joista osa ehkä on valmis taistelemaan tiensä huipulle. Ainakin kokeneemmilla on tarjota tietoa siitä, mitä uhrauksia maailman huipulla tarvitaan. Haasteena on, miten saada nuorten ikäluokan harjoitteluinto kestämään aikuisiälle ilman loppuun palamista tai loukkaantumista.

Hain ottelusta erillisiä ilonaiheita varsinkin sen jälkeen, kun tilanteet stadionilla kääntyivät meille tappioksi. Topi Raitanen on ilman muuta yksi lahjakkaimmista yleisurheilijoistamme. Hänestä loistaa ulospäin urheilullisuus ja tuloshakuisuus, jolle ei ole toistaiseksi näkyvää lakipistettä näkyvissä.

Kiinnitin myös huomiota urheilu-uralleen paljon uhraavaan kestävyysjuoksija Robin Ryynäseen, jolla oli olemuksessaan vanhan hyvän ajan valoisuutta ja uskoa omiin kykyihin.

Naisista Viivi Lehikoinen on selvä ehdokas maailman huipulle, jos vain onni on myötä. Nuoret pikajuoksijat Samuli Samuelsson ja Samuli Purola ovat esimerkkejä kuinka pohjoisestakin voi nousta huippulahjakkuuksia pikajuoksuun. Nuoret seiväshyppääjänaiset (ja miksei miehetkin) ovat valmiina nousemaan huipulle. En tässä yritä luetella läheskään kaikkia, joihin huomio kiinnittyi, mutta seurataan kehitystä.

Loukkaantumisten määrä on ollut poikkeuksellisen suuri. Onko asialle jotain tehtävissä terveydentilan seurantaa tiivistämällä? En tiedä. Tämä on askarruttanut erityisesti tänä kesänä, kun olosuhteet muutoinkin ovat olleet epäedulliset: märkää, kylmää ja (vasta)tuulta on piisannut.

Onko urheilijoillamme enää asiaa maailman huipulle?

Manageri Jukka Härkönen osui varmaan oikeaan sanoessaan, että yleisurheilu on maailman huipputasolla geneettisesti lahjakkaiden ihmisten temmellyskenttä. Tästä voisi jatkaa, että yleisurheilu on levinnyt yhä laajemmalle maailmalla. Uudet kansakunnat kokevat ylevän tunteen omien menestyessä - sen saman, minkä Suomi aikanaan.

Lontoon MM-kisat osoittivat, että varsinainen kansainvälinen huippu ei ole terävöitynyt. Doping-kontrolli on mahdollisesti leikannut huipputulokset monien lajien osalta pois, mutta taso oli korkea muilta osin. Yllättäviä voimasuhteiden muutoksia tapahtui. Mistä oli esimerkiksi kysymys, kun jamaikalaiset pikajuoksijat romahtivat, ja miksi valkoiset urheilijat etenivät mustien kustannuksella? Ehkä doping-kontrollilla on osuutta asiaan.

Tuskinpa lakkaan seuraamasta yleisurheilua niin kauan kuin henki pihisee. Muistot ja tämän päivän nuoret, siinäpä vanhan piristys.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Kuka uhkaa ja ketä?

Palaan vielä Niinistön Washingtonin vierailun jälkipyykkiin eräältä osin. Kirjoitin blogikirjoituksessa kriittiseen sävyyn suomalaisen toimittajan kysymyksestä Donald Trumpille koskien USA:n auttamishalua, jos Suomeen kohdistuu (sotilaallinen) uhka. Suora lainaus kirjoituksestani ”Rutiinivierailu Washingtonissa” (30.8.2017): ”Suomalaisen toimittajan (STT) kysymys, jossa hän kysyi tulisiko Yhdysvallat apuun, jos Suomi olisi uhattuna sai Trumpilta ympäripyöreän vastauksen, niin kuin saattoi olettaa. Kysymys oli mielestäni naiivi eikä siihen tietenkään tästäkään syystä tullut konkreettista vastausta. Kyllä Trump tällaiset viritykset hallitsee eikä ole vietävissä. Tältä osin presidentti oli hyvin valmennettu avustajien taholta.

Jostakin syystä – tilaisuuden tullen – varsinkin jotkut suomalaisen median edustajat kärkkyvät tilaisuutta saada joku (virkamies tai poliitikko) myöntämään, että Venäjä on uhka.”

Kirjoitukseni laadinnan jälkeen Erkki Tuomioja kirjoitti samasta toimittajan kysymyksestä ja arvosteli sitä noloksi tai hävettäväksi.

En ehkä itse käyttäisi Tuomiojan sanoja, koska media niin hysteerisesti reagoi itseensä kohdistuvaan arvosteluun, mutta itse asiasta olen Tuomiojan kanssa samaa mieltä. Em. blogikirjoitukseeni viitaten en ymmärrä, miksi pitäisi heittäytyä pelokkaaksi ja heikoksi tilanteessa, jossa meitä ei uhata. Tai miksi meidän pitäisi heittäytyä säikyiksi missään tilanteessa?

Näillä kysymyksillä luodaan ihmeellisiä käsityksiä Suomen tahdosta puolustautua siinä teoreettisessa tilanteessa, että Suomi olisi hyökkäyksen kohteena. Tällainen tilanne taas voi syntyä vain mittavan kansainvälisen konfliktin yhteydessä. Kaiken kaikkiaan em. puheet ovat melkoista varjonyrkkeilyä, josta pitäisi edetä konkreettisiin yhteistyökysymyksiin suurvaltojen välillä ja Suomen mahdolliseen rooliin niissä.

Niinistö sanoi, Ylen TV1:n Ykkösaamun haastattelussa selkeästi, että ”meillä turvallisuusperiaate ei lähde siitä, että Yhdysvallat auttaa Suomea”. Myös Natoon ja EU:hun Niinistön kanta on varsin realistinen. Nekään eivät ole Suomen turva. Tästä voi päätellä, että luottaminen itseen on tärkein argumentti arvioitaessa kansakunnan turvallisuutta. Tämän ajattelun tukena käytetään sitten kumppanuutta, Ruotsi-yhteistyötä jne.

Niinistön kannanotot on helppo allekirjoittaa.

Mielenkiintoista on esimerkiksi tarkastella kahta nyt Itämeren alueella käynnistyvää sotaharjoitusta keskenään. Ruotsin Aurora 2017 -sotaharjoituksesta ja Venäjän Zapad 2017 -sotaharjoituksesta Helsingin Sanomat (3.9.2017) toteaa, että Ruotsi kumppaneineen harjoittelee oman alueensa puolustamista, mutta Venäjä taas varautuu torjumaan Naton hyökkäystä oman alueensa ulkopuolella. Voisin kommentoida toteamalla, että Ruotsi on pieni valtio ja Venäjä on suuri valtio. Ikään kuin ohimennen toimittaja Kari Huhta toteaa, että Venäjän harjoitukset edelsivät asevoimien käyttöä Georgiassa vuonna 2008 ja Ukrainassa 2014.

Niinistö totesi tätä asiaa koskeviin uteluihin suurin piirtein, että sotaharjoitus on sotaharjoitus.

PS

Erkki Tuomioja vastaa Hesarin mielipidepalstalla 3.9.2017 median itseensä kohdistamiin moitteisiin (Tuomiojan pidettyä nolona STT:n toimittajan kysymystä Donald Trumpille koskien lupausta saada apua Yhdysvalloilta Suomen ollessa uhattuna). Media ärtyi prinsessanherkästi puolustamaan toimittajan esittämää kysymystä. Osana Tuomiojan arvostelua HS väitti, että Tuomioja on harannut Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisia linjauksia vastaan ja tuntee nyt niistä huonoa omaatuntoa.

Tuomioja vastaa ja piruillessaan kääntää asetelman päinvastaiseksi todeten mielipidepalstalla, että Helsingin Sanomien lukijoiden ”olisi tärkeää saada tietää, miltä osin Helsingin Sanomat haraa näitä (ulko- ja turvallisuuspoliittisia) linjauksia vastaan, ja mikä sen niistä poikkeava turvallisuuspoliittinen agenda on”.

Kyllä mediankin on syytä itsekriittisesti tarkastella omia ratkaisujaan eikä aina torjua pahantuulisesti itseensä kohdistuvaa arvostelua väärämielisenä tai vaikkapa poliitikon huonosta omastatunnosta johtuvaksi.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Työväki ja sivistystahto monen totuuden maailmassa

Kun tulee ikää ja saa elää nousee yhdeksi avainajatukseksi omille juurille hakeutuminen. Tämä on tapahtunut omalta osaltani kahdessakin mielessä. Ensinnäkin oma työurani tapahtui paljolti sivistystehtävissä. Toiseksi olen yrittänyt kartoittaa omaa henkilöhistoriaani niistä lähtökohdista, jossa ponnistelin itseni sivistämisen kautta eteenpäin elämässä. Haasteenani ovat olleet siis itseni ja toisten sivistäminen! Varmuuden vuoksi keskityn seuraavassa ulkoiseen sivistystehtävään, en niinkään sydämen sivistystehtävään.

En tartu tässä vähäisempään asiaan kuin kansakunnan sivistystehtävään. Eräs tämän ajattelun symboli on Akateeminen kirjakauppa. Se on ollut minulle läheinen paikka, sillä pelkästään menemällä sisälle tuohon arvokkaaseen miljööseen tuntee itsenä aimo annoksen viisaammaksi.

Mitä sanoo Akateemisen entinen johtaja Stig-Björn Nyberg nyt? Hän muistelee Ylen haastattelussa 24.8.2017 haikeasti ja harmistuneena menneitä aikoja ja toteaa kirjanimikkeiden romahdusmaisen vähenemisen. Vielä 1990-luvun alussa Akateemisesta löytyi 140 000 eri nimikettä. Nyt määrä on noin 20 000! Akateeminen ei ole enää jotain erityistä, se on ”vain” tavallinen kirjakauppa. No, ehkei sentään, jotain entisestä hohdosta on jäljellä. Käyn siellä säännöllisesti.

Nyberg esittää syyksi Akateemisen romahtamiseen hallinnollisia syitä. Miksipä ei, mutta muutos on toki syvällisempi. Kirjakaupan merkitys on pienentynyt kaikkialla maailmassa. Kun kävin muutamia vuosia sitten New Yorkissa, oli yksi kiinnostavimmista kohteistani kuuluisa Barnes&Noble -kirjakauppa(ketju). Vaikeuksissa on sekin ollut.

Kirjat ja lehdet ovat molemmat haasteiden edessä digitaalisuuden maailmassa. Digitaaliset lehdet ovat ehkä nousussa, mutta kirjakauppojen teosten digitaaliversioiden myynti odottaa vielä aikaa parempaa... Verkkokauppa jyllää.

Digitaalisuus sivistää omalla tavallaan, mutta epäily on, että sen kautta tyydytään liian paljon twitter-ilmaisuun, jolla yksinkertaistetaan maailmankuvaa. Tämä on paradoksaalista, koska internet tiedonhankintalähteenä on ylivoimainen.

::::::::::::::::::::::::::

Työurastani suuren osan tein aikuisopetuksen maailmassa. Kansalaisopistoista osa perustettiin aikoinaan työväenopistoina. Kun vanhoja nimiä on sittemmin muutettu kansalaisopistoiksi tai jollekin muulle nimelle, jossa ei ole sanaa ”työväen”, on yleensä todettu, että ”ei sillä ole mitään merkitystä”. Ei tavallaan olekaan, sillä oppilaitosryhmä ei muuttanut nimenvaihdoksen myötä luonnettaan, mutta jotain se kertoo alkuperäisen nimen vierastamisesta. Nyt on jäljellä enää muutamia työväenopistoja: Pori, Tampere, Karkkila….

Työväenopistoliikkeen kunniakas tehtävä oli viedä sivistystä tavallisille työtä tekeville ihmisille ilman ideologista painotusta. Siinä ne ovat täyttäneet paikkansa mainiosti.

Vanhan vasemmistolaisen ajattelun ytimessä oli sivistysihanne. Usein lähtökohdat työväestön opillisille sivistykselle olivat ankeat. Mutta valtava halu oppia uutta esimerkiksi jokaiseen kuntaan vähitellen levinneessä kansalaisopistossa kannusti eteenpäin. Mistä tässä kaikessa on ollut kyse muutamien kymmenien vuosien ajanjaksolla? Tietenkin suuresta onnistumisesta. Paitsi, että päästiin eroon esimerkiksi kolkoista siirtotyömaista, kohennettiin myös ratkaisevalla tavalla työväen elinehtoja ja toimeentuloa. Työväenpuolueissa voidaan ehkä tänä päivänä kysyä onko onnistuminen sitä, että tekee itsensä tarpeettomaksi.

Nyt keskiluokkaistuneen työväen äänistä taistelevat kaikki puolueet oikeistoa myöten. Puolueet haluavat ”työväen presidentin” ja olla ”työväenpuolue ilman sosialismia”. Aikakautensa tulkki Matti Kurjensaari totesi kirjassaan ”Jäähyväiset 50-luvulle” oivaltavasti: ”Entisessä sääty-yhteiskunnassa ylemmät luokat katsoivat olevansa valtiosta vastuussa ja puolustivat sen voimaa, valtaa ja kunniaa. Hyökkääjinä, murtajina ja altakaivajina toimivat alemmat ja nousevat kerrokset. Kehitys on johtanut siihen, että suurin piirtein kaikki eturyhmät ovat saaneet otteen valtiosta, mutta jokainen niin vähän, ettei tunne olevansa siitä vastuussa”.

Kurjensaaren ajattelu perustui jakovaran käsitteeseen. Oli mitä jakaa. Työväki oli kuninkaantekijän paikalla vuosikymmeniä. Matti Kurjensaari näki jo 1950-luvulla, kuinka vasemmisto oli orastavan nousun ohjaamana porvarillistunut ja yksilöllistynyt. Miten säilyttää sisäisesti vasemmiston solidaarisuustavoitteet, jos vaurastuminen ja yksilöllistymiskehitys etenevät ripeään tahtiin?

Vasemmiston taakkana on historia, joka on niin uljas hyvinvointiyhteiskunnan luomisineen. Samalla monien kansalaisten irtautumisprosessi vasemmistolaisuudesta on edennyt ripeästi. Porvarilliset puolueet ovat omaksuneet hyvinvointiyhteiskuntamallin ”parhaat” piirteet. Kukapa ei väittäisi olevansa köyhän asialla? Mikä jää vasemmiston tehtäväksi?

Konservatiiviset, porvarillistuneet vasemmistolaiset saivat tilaisuuden irtautua sdp:stä ja osin vasemmistoliitosta, kun politiikan markkinoille ilmestyi Timo Soinin perussuomalaiset.

Liberaali vasemmisto taas on löytänyt vihreät väylänä politiikkaan osallistumiselle korvauksena tyytymättömyydestä varsinkin sdp:hen. Vihreät ovat saaneet otteen kaupunkien vasemmistoliberaaleista.

Populistinen työväen oikeistokonservatismi ja vihreä ”epäpoliittisuus” ovat repineet palasia sdp:n ja vasemmistoliiton vanhasta kannattajakunnasta. Jäljelle on jäänyt sinänsä vaikuttava 1/3 – 1/4 osa vaaleissa äänestäjistä, jotka ovat pysyneet perinteisissä vasemmistopuolueissa. Haasteena sdp:lle on leimautuminen änkyrävasemmistoksi, jota vastustajat hyödyntävät säälimättä kampanjoissaan. Kokoomus on saanut rauhassa säilyttää peruskannattajajoukkonsa, noin 20 prosenttia äänestäjistä. Sitä ei näytä uhkaavan mikään, sillä se on omaksunut ”riittävän määrän” hyvinvointiyhteiskuntaa. Leikkauspolitiikka ei heiluta kannattajakuntaa, sillä sieltä löytyy vahvin tuki hyvinvoinnin kaventamiselle resurssivajeiden uhatessa.

Keskusta ja sdp jäävät kaksikoksi poliittiseen keskustaan (ml. keskustaoikeisto ja keskustavasemmisto), mutta liikkumatila on pienentynyt. On pyrittävä muiden tontille , koska nämä ”muut” ovat tulleet keskustan ja sdp:n tontille. On siis vastaiskun paikka. Tänä päivänä törmätään jylläävän globalisaation keskellä siihen, että ei ole elintasoa laajentavaa jaettavaa, ja puolueet ja etujärjestöt suhtautuvat asiaan realistisesti. Sivistystarve vaatii kuitenkin resursseja, sillä panostukset on mahdollista muuttaa tuotoiksi.

Olen kirjoittanut tässä blogissa aiemmin vasemmistokonservatismista, jolla olen kuvaillut hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämistä (tai kehittämistä varustettuna riittävillä resursseilla) tarkoittavaa politiikkaa. Nykyinen vasemmisto on osin juuri tällä linjalla.

Soinin ”työväenpuolue ilman sosialismia” on jakautunut kahtia. Varsinainen perussuomalaiset-puolue on lähempänä oikeistokonservatismia kuin vasemmistokonservatismia. Siniset ovat taas liimautuneet porvariston kylkeen niin tiiviisti, että heillä on vaikeuksia erottua profiililtaan keskustasta tai kokoomuksesta. Tilaa on poliittisella kentällä liian vähän.

Sivistysaate on jäänyt kuitenkin puolitiehen. Kokonaisvaltainen yhteiskunnan ote on rapautumassa tai ainakin sitä uhkaa rapautuminen.

Yhtenäiskulttuuri on käsite, jota ei voi erottaa hyvinvointiyhteiskunnasta. Ehkä yhtenäiskulttuurin ja hyvinvointiyhteiskunnan yhdistelmässä päästiin lakipisteeseen 1980-luvulla. Juuri nyt myös yhtenäiskulttuuria murtavat trendit voimistuvat. Kansansivistystyö yhtenäiskulttuurimuodossa on horjumassa.

Yhtenäiskulttuurin mureneminen on yhteydessä tiedonhankinnan valinnanvapauden laajenemiseen, joka on periaatteessa hyvä asia, mutta haasteeksi nousee ”totuuden jakautuminen”, kun jokainen tiedontuottaja tiedonlähteiden eriytyessä tuottaa omaa (räätälöityä) versiotaan totuudesta valikoivalle kuulijakunnalle.