Kamppailu suvereniteetin säilymisestä

 

Vaikka nyt kuvittelisimme, että meitä koskettava sotatila on kaukainen uhka, olisi tärkeää käydä syvällinen periaatteellinen keskustelu Suomen suvereniteetista (esim. oman alueemme puolustamisen kaikista keinoista) eikä vain sivuuttaa kysymys itsestään selvyytenä. Huonoimmassa tapauksessa vallitseva tilanne testataan vasta tositilanteessa. Askarruttavia kysymyksiä on paljon. Yksi kysymys voisi olla, onko Yhdysvaltain ja Suomen välinen DCA-sopimus rakennettu sen varaan, mikä USA:n mahti on ollut (menneisyydessä) vai sen varaan, mitä se on - mahdollisesti pienenevässä roolissa -tulevaisuudessa? Nämä voivat olla kaksi eri asiaa.

Entä onko Venäjä muuttumassa siitä Venäjästä, jonka tunnemme (tai luulemme tuntevamme)? Venäjä on ottanut etäisyyttä Neuvostoliiton aikaan aivan viime vuosiin saakka, mutta nyt varsinkin ulkomaiset kommentaattorit  näkevät Venäjän ”valtionpuolueen”, Yhtenäisen Venäjän, omaksuvan piirteitä NKP:stä ja sen traditiosta. Putinin viittaukset Neuvostoliiton romahdukseen 1900-luvun suurimpana geopoliittisena katastrofina vahvistavat hänen haluaan palauttaa neuvostoimperiumi ainakin joiltakin osin. Kysymys on myös etupiireistä, joista Putin pyrki pääsemään yhteistyöhön USA:n kanssa. Putin katsoo etupiirien palauttamisen palvelevan Venäjän etua.

Jos presidentinvaalit marraskuussa 2024 Yhdysvalloissa johtavat Donald Trumpin menestykseen, on johtavilla suurvalloilla vastinpari vallassa. Putin ottaa hurjia riskejä tuhlaamalla inhimillisiä ja materiaalisia voimavaroja Ukrainan sodassa. Trump taas pyrkii harrastamaan näyttäviä ”diilejä”, joiden teon hän uskoo hallitsevansa, mutta jotka vaikuttavat suurieleiseltä propagandalta puolueettoman tarkkailijan näkökulmasta. Kummallakin mainitulla valtionpäämiehellä on eksoottinen käsitys poliittisen johtajan toiminnan rajoista.

Mihin Venäjä pyrkii konkreettisesti tulevaisuudessa esimerkiksi Suomen osalta? Sen voisi kuvitella  pyrkivän Suomea koskien supistuvan suvereniteetin malliin. Tämä voisi ilmetä käytännössä ensin Suomen suvereniteetin häirintänä (josta on jo näyttöä), sitten loukkaamisena ja lopulta pyrkimyksenä suvereniteetin rajoittamiseen. Ehkä tässä kohtaa voitaisiin verrata eräitä aiempia historian tilanteita nykytodellisuuteen.

Esimerkiksi näin: 

Boris Jartsevin lähtökohta neuvotteluissa 1930-luvun lopulla oli, että Suomen puolustus ei ole itsenäisesti uskottava, vaan tarvitsee tuekseen turvallisuussopimuksen Neuvostoliiton kanssa. Jartsevin pyrkimyksenä oli Suomen suvereniteetin rajoittaminen.

Neuvostoliiton sotilasasiamies Andrushkevitsh pyrki esimiestensä käskystä 1970-luvun alussa myös Suomen suvereniteetin rajoittamiseen täkynään armeijoiden yhteinen protokolla esikuntayhteistyön osana. Suomalaiset – aikansa Neuvostoliiton ehdotusta tutkittuaan – hylkäsivät yhteistyövaihtoehdon. Nythän näyttää siltä, että vastaavaa esikuntayhteistyötä ruvetaan toteuttamaan Suomen ja USA:n kesken

:::::::::::::::::::::::::::::::::::::

Yhdysvaltain kannalta  Suomi on tulevaisuudessa osa  lännen globaalia turvallisuusstrategiaa ja vastaa osasta resurssitarpeita etenkin arktisella alueella.

Presidentti Niinistö suhtautui vieroksuen käsitteisiin Nato-Suomi ja Nato-presidentti ja niin minäkin vanhana Nato-kriitikkona. Entinen Moskovan suurlähettiläs Hannu Himanen on arvostelut presidentti Niinistöä mielin kielin suhtautumisesta Venäjään tai ainakin siitä, että Niinistö ei vetänyt tarpeellisia johtopäätöksiä Venäjän aggressiivisista toimista riittävän ajoissa. Ajattelen myötäsukaisesti presidentin varovaisuusfunktiosta. Pitää muistaa, että hänet koetaan (ja hän koki itsensä) valtionpäämiehenä viimekätisenä vastuunkantajana sodasta ja rauhasta. Asema ei ollut kadehdittava. Tässä suhteessa hänen seuraajansa on ronskeilla kannanotoillaan herättänyt huomiota mm. Naton kanssa tehtävää esikunta- ja materiaaliyhteistyötä koskien.

Voiko USA rajoittaa Suomen suvereniteettia? Tuskin Nato-sopimuksen kautta, jonka viidettä artiklaa pidän hampaattomana maiden välisten yhteistyöpuutteiden takia, silloin kun konflikti laajenee maailmanlaajuiseksi. Sen sijaan DCA -sopimus sisältää useita potentiaalisesti suvereniteettia rajoittavia kohtia. Epäilen jopa, että suvereniteetin rajoitukset vaikuttavat joillakin suomalaisilla tahoilla olevan toivottavia.

Tänä päivänä Venäjä näkee Suomen vihollisenaan aiemmin vallinneen laajamittaisen suopeuden sijasta. Kielteinen kuva johtuu pääosin Suomen Natoon liittymisestä. Tilannetta pahentaa DCA-sopimuksen luonne. Suomesta on tullut Venäjän päättäjien ja heidän myötäjuoksijoidensa sylkykuppi, jota avoimesti uhataan ja pilkataan retoriikassa. Myös hybridi- ja  kybervaikuttaminen ovat  potentiaalisesti Venäjän toimenpiteiden kirjossa mukana. Kohteena on erityisesti Suomen ja Venäjän pitkä raja. Suomessa on varustauduttu ristiriitoihin, mutta on vaikea sanoa, onko Suomen valmistautuminen ollut riittävää.

Suomen suvereniteetin säilyminen on laskettu oman puolustuksen ja länsiyhteistyön varaan.

Voiko historia opettaa, missä kulkevat Venäjän toimien rajat? Viimeisen sadan vuoden ajalta poimitut kipukohdat, joita edellä on käyty läpi, keskittyvät Neuvostoliiton/Venäjän luottamuksen puutteeseen, siis siihen, että Suomi pystyisi puolustamaan rajojaan Venäjän luoteisosan (Pietari, Murmansk, Jäämeri ) ”puskurina”, joka asema Suomelle sovitettiin pitkään Neuvostoliiton kokonaisstrategiassa. Niinpä Neuvostoliitto tarjosi ”apuaan” mm. YYA-sopimuksen puitteissa vielä 1970- ja 80-luvuilla, jota Suomi ei suin surminkaan halunnut ottaa vastaan. Sittemmin Natoon liittymisen myötä tilanne on täysin muuttunut: Suomi päinvastoin toimii sopimuspohjaisesti Venäjää vastaan yhteistyössä muiden Nato-liittolaisten kanssa esim. Venäjän käynnistämää Ukrainan sotaa koskien.

Yhteenvetona voisi todeta, että Suomen ja Venäjän suhteiden kipupisteet ovat kuin nuppineuloja taululla, joiden väliin on vedetty punainen lanka. ”Nuppineuloiksi” tarjoan Suomen itärajaa, jonka takana Venäjä tuntee väitetysti turvattomuutta: ”maantieteelle emme mahda mitään” (1), Maiden välisten konfliktien takana aina olevia suurvaltaintressejä (2), Suur-Venäjän ikuista laajenemisahneutta (3), Kulttuurien yhteensovittamattomuutta ja kansojen mentaliteettieroja (4), Globaalia geopolitiikkaa, joka jakaa kansakuntien intressejä (5), Liberaalin demokratian ja autoritäärisen hallinnon sovittamattomia näkemyseroja (6).

Jos Venäjä onnistuisi saamaan voimasuhde-edun lännen rintamasta nykykonfliktissa, en usko, että Suomi joutuisi miehitysuhan alaiseksi, vaan se aiempien esimerkkien valossa joutuisi suvereniteetistaan tinkien riippuvuussuhteeseen Venäjän kanssa. Kuinka  kuristavaksi/ahdistavaksi suhde muodostuisi, riippuu ainakin osittain Venäjän ja Suomen valtiojohdon keskinäisistä väleistä.

Nykyaikainen sota maalla, merellä ja ilmassa on erityisesti siviileihin kohdistuen sen luonteista – kuten Ukrainassa nähdään – että sotaa tulisi välttää viimeiseen saakka.