Jari Tervon dokumenttisarjan ”Kun Suomi muuttui – levottomat ajat
1961-1981”, jaksossa 8/10 ”Hurmos, hiki ja konsensus 1976-77” eritellään tulossa olevia heikkoja aikoja.
Aloitusteemaksi Tervo ja käsikirjoittaja Vilkko olivat valinneet
C-kasetin (Compact Cassette), joka söi vinyylien valtavaa suosiota ja jolle oli
helppoa kopioida radio-ohjelmia ja miksei vinyyleitäkin. Siitä tuli musiikintoiston valtaväylä useiksi vuosiksi. Kasetin käyttö
sopi myös liikkuvaan elämäntapaan.
Oma musiikin kuunteluni perustui 1960-luuvun puoleen väliin
tultaessa korva radiossa kuunteluun,
jolla tavoitin suhinoiden keskeltä ulkomaisten radiokanavien tarjontaa
Suomen yleisradion pop-musiikin tarjonta kun oli niin vähäistä. Kaikki muuttui
totaalisesti, kun meille kotiin hankittiin iso Tandbergin kelanauhuri (Norjan lahja
elektroniikkateollisuudelle) eli oikea magnetofoni kuusikymmentäluvun puolessa
välissä. Sillä sitten nauhoitetiin radiosta -
edelleen vähäisiä - pop-ohjelmia. Vasta 1960-luvun lopulla tulivat
ensimmäiset kasettinauhurit, jotka eivät tosin pärjänneet äänen ladussa kalliille
kelanauhurille, mutta olihan niissä muita hyviä ominaisuuksia, jotka johtivat läpimurtoon ja joka pojan ja
tytön nauhuriksi, joka pyöritti edullista C-kasettia.
::::::::::::::::::::::::::::::
Vasemmisto/oikeisto jako (ylipolitisoituminen) oli korostetusti voimassa
pitkälle 1970-luvulle saakka. Työttömien
määrä kasvoi seitsemänkymmentäluvun lopun taloudellisessa taantumassa
korkeaksi, jopa kaksinkertaistuen (se oli tosin paljon pienempi kuin
esimerkiksi 1990-luvun lamassa). Ruotsi veti jälleen puoleensa suomalaisia
työttömiä. Vaikeista ajoista tuli itseään toteuttava kehityspolku.
Kuusikymmentäluvun kehitysusko alkoi hiipua ja totuutta alettiin
etsiä uskomuksista.
Herätysliikkeet sananmukaisesti kaatoivat ihmisiä. Järkiperäisyys
ei enää kantanut ihmisiä, tarvittiin uusia profeettoja, joilla ei ollut
1960-luvun tieteellisen maailmakatsomuksen tavoittelusta mitään jäljellä.
Mentiin selittämättömän taakse hakemaan apua. Vaarattomimmasta päästä haettiin
henkistä ja fyysistä voimaa joogasta tai kasvisravinnosta.
Arkkitehtuurissa tavoiteltiin ehkä samaa kuin1960-luvulla, uutta,
joka korvaa vanhan. Nyt keskityttiin asuinrakentamiseen. Dokumentissa jäädään
kaipaamaan uuden rakentamisen ja rakennusten kauneutta silloisen elementtirakentamisen
sijaan, joskin todetaan, että kauneus on
ihmisen silmässä. Suuret linjat olivat vallitsevana ajatteluna.
Dokumentissa on selvästi omaksuttu näkemys, että ennen vanhaan
rakennettiin paremmin ja siksi jäädään suremaan purettujen rakennusten perään.
Ehkä osin näin olikin, muuta toisaalta uuden väitettyä epäkelpoisuutta ei
juurikaan perustella. Kritiikki kohdistui rakennusten ulkonäön estetiikkaan, ei
niinkään talojen rakenneratkaisuihin.
Seitsemänkymmentäluvusta on hahmottunut kuva ankeana ja harmaana
vuosikymmenenä , mutta tässäkin on syyttä säilyttää terve kritiikki: miten
”ankeus” näyttäytyi ihmisille? Totta lienee, että rakennuksia (ja esimerkiksi
autoja) alettiin pelkistää enemmän (muodot, värit) kuin aikaisemmin. Toisaalta aivan
uusimmassa arkkitehtuurissa tai autoteollisuudessa annetaan enemmän vapauksia
suunnitella poikkeavia ratkaisuja.
Kaupunkisuunnittelua ohjaa nykyisin viihtyisyyden vaatimus.
Näkemyserot viihtyisyydestä ja käytännöllisyydestä voivat vaihdella: 1970-luvulta
lähtien on taisteltu yksityisautoilun (oikeisto) ja joukkoliikenteen
(vasemmisto) puolesta.
Uuden aallon luonnonsuojelu on osa kaupunkisuunnittelua, jossa ihmisten/kaupunkilaisten suhde luontoon on erityisesti tarkastelun
kohteena (liittyneenä esimerkiksi kävelykatuihin tai pyöräilyyn tai
viheralueisiin).
Mitä tulee julkisiin rakennuksiin, niin juuri nyt (2020-luvulla) käydään
kiivasta väittelyä koulujen suosiossa aiemmin olleiden avoimien tilojen ja
luokkahuonetyyppisten tilojen välillä.
Kumpaa halutaan suosia? Näyttää siltä, että 1990-luvun avoimien tilojen kaipuu
on tullut tiensä päähän ja palataan
1970-luvun luokkahuoneisiin opiskelurauhan aikaansaamiseksi.
Kaupunkisuunnitteluun yhdistettiin dokumentissa edistyksen myytti,
joka näkee kaiken edistyksen näkökulmasta. Tämä ajattelu kyseenalaistettiin
dokumentissa. Toisaalta voidaan asettaa kyseenalaiseksi nyt niin muodikkaana nähty paluu ”vanhaan laskentoon” tai käsin
kirjoittamiseen. Pyritään kieltämään kategorisesti kännyköiden tai läppärien käyttö
kouluissa.
Näen edellä kuvatut asiat osaltaan liberaalin ajattelun ja konservatiivisen ajattelun
vuorottaisuutena tai kamppailuna. Kaipuu konservatiiviseen ajatteluun on nyt
vahvoilla yleensäkin yhteiskuntapolitiikassa.
Ovatko kuusikymmentäluvun dynaamisuus ja tavoiteltu moniääninen
yhteiskunta haudattu?
::::::::::::::::::::::::::::
Seitsemänkymmentäluvun puolivälin jälkeen politiikka merkitsi
monille kaikkea pahaa. Se leimattiin aivan kuin olisi unohdettu politiikan
”virallinen käännös”, jonka mukaan politiikka on yhteisten asioiden hoitoa.
Ilmeisesti oli saavutettu kyllästymispiste, ja alkoi yhtenäistämisilmiön
hajoaminen, jossa ei enää suostuttu politiikka edellä
-ajatteluun. Nykyaika leimaa 1970-luvun lopun ajattelun ummehtuneeksi ja
nurkkakuntaiskeksi. Tai sellaisena se muistetaan osin ansaitsemattomasti.
Tervo ottaa esille juoksuharrastuksen. Puhuttiin ”hölkästä”. Se ei
ollut mikään suomalainen ilmiö: amerikkalaiset retkahtivat siihen vastaavasti
eikä muoti ole juurikaan hiipunut. Juoksija-lehti oli osa juoksuharrastuksen
filosofista ydintä. Kansanhiihtolaatikot tulivat minullekin tutuiksi. Aika on
ajanut niiden ohi: ne ovat säälittävässä kunnossa osin hajotettuna, mutta tilalle
ovat tulleet monet muut harrastukset.
Ensimmäinen
hampurilaisravintola (pikaruokaravintola) aloitti Helsingissä vuonna
1973. Sieltä ei saanut vihanneksia, mutta muutos oli tuleva, sillä jatkossa
ruoka ei ollut enää vain ruokaa, se oli ja on osa identiteettiä.
Mitä ”kaikesta muusta” yhteiskunnasta tapahtuneesta voisi jäädä
sanottavaksi? Se on tietenkin valintakysymys. Mutta otetaan tähän seuraavat huomionarvoiset
asiat:
Pohjois-Karjala -projekti oli poisoppimisprojekti, joka
herätti kansainvälistäkin huomiota. Alkoi
taistelu rasvaa vastaan. Kansanterveydellinen näkökohta otti aimo harppauksen
eteenpäin.
Kuuluisasta Korpilammen seminaarista nousi ”Korpilammen henki” vai
nousiko? Tapio Bergholmin mukaan kysymys oli enemmän julkisuuden hallinnasta.
Tervo tulkitsee Korpilammen olleen ensi sijassa sdp:n sisäinen oppimisprosessi,
olihan sdp politiikassa liki hegemonisessa asemassa: siirryttiin
valtiokeskeisyydestä kohti markkinatalouskeskeisyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti