Venäjä valmistautuu laajaan konfliktiin

 

 

Olen kirjoittanut useita kymmeniä kirjoituksia Ukrainasta, Venäjästä, Suomesta ja muista meneillään olevaan mullistuksen osallisista. On aika tehdä yhteenveto niistä kokemuksista, joita tähän mennessä on kertynyt. Koska Venäjä on keskiössä tapahtumien näyttämöllä, keskityn sen näkökulmaan yhteenvedossani.

Toteutan johtopäätösosion kuvan muodossa, johon olen pyrkinyt kokoamaan kaikki mahdolliset merkittävät asioiden kulkuun vaikuttavat osatekijät.

Näpäytä kuvaa suurentaaksesi sitä! Palaa tähän tilaan näppäyttämällä  hiirellä kuvan ulkopuolella!

On kulunut vuosi Ukrainan sodan alkamisesta

 

A-Talkissa 16.2.2023 kenraalimajuri evp. Pekka Toveri, johtava tutkija, UPI  Sinikukka Saari, venäjäntutkija Hanna Smith ja entinen suurlähettiläs Rene Nyberg keskustelivat aiheesta ”Vuosi sotaa Ukrainassa”. On kulunut sen verran aikaa sodan alkamisesta, että voidaan muodostaa jonkinlainen kuva sodankulusta. Samalla voidaan todeta,  että ajankohtaisohjelmien asiantuntijoille tyypillinen yksisuuntaisuus mielipiteissä on jäämässä taakse ja kukin keskustelija erottuu mielipiteineen ainakin jonkin verran toisista mukanaolijoista.

Keskustelussa vallitsi jännittävä spekulaatioille avoin ilmapiiri. Sitä leimasi tietty länsisuuntautunut ajattelu, mutta se lienee ymmärrettävää osanottajat huomioiden.

Kenraalimajuri Pekka Toveri totesi aluksi, että venäläisille tyypillinen hyökkäyksen tunnusteleva alku on nyt näkyvissä Ukrainassa  ja arvioiden mukaan se voisi edeltää ns. suurhyökkäystä Donbassissa. On kulunut melko tarkalleen vuosi sodan alkamisesta.

Keskustelijat olivat yhtä mieltä siitä, että motivaatiotaso on ukrainalaisilla selvästi korkeampi kuin venäläisillä,  ja se on näkynyt taistelujen kulussa. Venäjä on marssittanut lisäjoukkoja sota-alueelle ja se on tasoittanut voimasuhteita.

Rene Nyberg  ei epädiplomaattisesti kaihtanut esittää suorasukaisia ja ehkä yksinkertaistettuja mielipiteitä sodankulusta nyt ja tulevaisuudessa . Itsevarman tuntuisesti  hän teki tilaa keskustelussa mielipiteilleen. Nybergin mielestä sota ratkeaa taistelukentällä eikä tulitaukostrategioilla. Keskustelijana Nyberg on yllättävän kärsimätön. Jyrkästi tulkittuna Nybergin mukaan ”tasapelin” mahdollisuutta ei ole. Yhdysvaltain puolustusvoimien komentaja Mark Milley tuoreessa lausunnossaan pitää taas täysin mahdollisena ratkaisematonta lopputuloksena.

Tilanne on muuttunut sodan alkamishetkestä. Venäjän ajateliin murskaavan Ukrainan massiivisella ylivomalla, mutta toisin kävi: Venäjä ei ole onnistunut oikein millään tavalla välttämään isoja tappioita. Ukraina ei suostu häviämään. Sen yli ei kävellä. Toverin mukaan Venäjä yrittää löytää keinot, joilla se voi  julistaa itsensä voittajaksi, sillä läpimurtoon se ei pysty.

Nyberg väitti keskustelussa, että Ukraina on tylsyttänyt Venäjän ilma-aseen toiminnan sotatoimialueella ja koneet joutuvat toimimaan sen ulkopuolella. Täältä Suomesta käsin hävittäjiä ei juuri näytetä. Onko niitä taistelussa mukana?

Sinikukka Saaren mukaan Venäjä edelleen itsepintaisesti jatkaa sotaa eikä tyydy jäädyttämään tilannetta. Voisiko vetää johtopäätöksen, että Venäjä ei voi voittaa eikä hävitä!

Kenraalimajuri Toveri sotilaana oli huolestunut lännen ammus- ym.  resurssien riittävyydestä. Tuotanto ei pysy kulutuksen perässä ainakaan niin kauan,  kun länsi ei suoraan osallistu sotaan. Ja se taas muuttaisi koko sodan luonteen. Nyberg tuki Toverin ajatusta painottaen oikeantyyppisen aseistuksen lisäämistä , so. pitkän kantaman raskaiden aseiden laajempaa käyttöönottoa.

Toveri korosti useampaan otteeseen lännen hitautta asetoimituksissa. Länsi myös ”keksii” syitä, miksi se ei voi aktivoitua asetoimituksissa. Länsi ”vatuloi”. Sinikukka Saari myötäili todeten, että: a) länneltä on saatava mahdollisimman paljon aseita ja b) lännen asetoimituksissa on kokeiltava rajaa,  missä kulkee sodan laajentumisen vaara. Tilanne huutaa lännen yhtenäisyyden tarvetta.

Hanna Smith korosti aivan oikein, että luonnollinen este asetoimituksille on kunkin valtion oman tarpeen priorisointi. Ylimäääräiset varastot on tyhjennetty. Tarvitaan uutta tuotantoa täydentämään resursseja. Yhdysvallat aikoo moninkertaistaa avustukset. Länsi-Eurooppa laahaa jäljessä. Euroopalle voi olla eksistentiaalinen kysymys lisätä asetuotantoa sen oman vaaranalaisen – sodan laajentumiseen johtavan - aseman vuoksi.

Toisaalta myös Venäjällä on vaikeuksia tuottaa aseita riittävästi.

Mikä on Venäjän tavoite viime kädessä? Venäjä pyrkii saamaan haltuunsa Itä-Ukrainan. Ukraina joutuu ehkä luopumaan Krimistä. Venäjä ei välttämättä ensi sijassa pyri miehittämään alueita vaan saamaan otteen valtaamistaan alueista, jolloin se pääsee määräämään niiden kohtaloista .

Ukrainan tavoitteena ovat vuoden 2013 rajat. Sinikukka Saari epäili, että seurauksena on pitkä sota.

Venäjä näkee asian niin, että ”aika on puolellamme”. Sitä on vaikea todistaa.

Yhteinen näkemys keskustelijoiden kesken vallitsi siitä, että Naton ja Venäjän välillä syttyvää sodan vaaraa on vältettävä.

::::::::::::::::::::::::::

Johtopäätöksiä:

Venäjä on tarvinnut tekosyitä sotatoimilleen. Merkitettävin niistä on natsien syyttäminen aiheutuneesta konfliktista. Tämä lienee käyttökelpoinen veruke esiintyä uhkaavasti myös Suomeen nähden. Natsikortti vedetään aina tilaisuuden tullen esille.

(Taktiset) ydinaseet ovat koko ajan olleet taustalla aiheuttamassa sodan uhkaa. Ydinsodan uhka kasvaa, jos tavanomaisten aseiden varastot tyhjenevät eikä uustuotanto ole riittävän tehokasta. Ydinaseiden osalta tilanne on vielä hankala senkin takia, että voimassa olleita ydinaseiden käytön rajoitteita on purettu.

Nykykonfliktissa on kysymys järjestelmien välisestä taistelusta: Eurooppaa ja sen sääntöpohjaista maailmanjärjestystä on vastassa Putinin World Order, joka määrittää Venäjän tavoitteet maailmanlaajuisesti.

Suomi on erityisen tarkkailun kohteena,  koska sillä on niin pitkä raja Venäjän kanssa.

 :::::::::::::::::::::::::

Münchenin turvallisuuskonferenssilla vuonna 2007 on ikävä kaiku Venäjän nykyisen ekspansion käynnistäjänä. Vai oliko kysymys valmistautumisesta akuutin konfliktin käynnistämiseksi? Tosiasiassa saattoi olla niin,  että Putin tuolloin viimeisen kerran varoitti tulevasta idän ja lännen välisestä konfliktista. Vuonna 2007 ei tajuttu, miten pitkälle Venäjä oli valmis menemään. Olen pyrkinyt erittelemään München 2007 -konferenssia blogikirjoituksessa ”Putin ja Ukrainan sodan ennusmerkit” , 1.4.2022.

Tätä kirjoitettaessa Münchenin vuosittainen turvallisuuskonferenssi on jälleen meneillään ja keskeinen teema on Ukraina. Pahat voimat on taas kerran päästetty valloilleen ja olemme  niiden vallassa.

Yksi nykyajan vaarallisista piirteistä on militarismin hengen tarttuminen ihmisten välillä yli raja-aitojen. Nyt on - tulkintani mukaan - taas se vaihe, jolloin halutaan haastaa maailmanrauha. Vladimir Putin katsoi Venäjän kärsineen tappion ”viime vuosisadan suurimman globaalin katastrofin” - Neuvostoliiton hajoamisen - seurauksena ja vaatii hyvitystä muulta maailmalta ja erityisesti länneltä. 

Venäjän tavoitteena on ottaa käyttöön käsite ”rauhanomainen rinnakkainelo” samantyyppisesti kuin kylmän sodan aikana, mutta sitä ennen Venäjä haluaa voimaan määrittämänsä moninapaisen maailmanjärjestyksen. Ukraina on ensimmäinen vaihe Putinin World Orderin täytäntöönpanossa. Jatkoa voimme vain arvailla.

Mitä tekoälyohjelma haluaa meidän tietävän talvi- ja jatkosodasta?

 

TALVISOTA (Chat GBT:n tuottama leipäteksti lainausmerkeissä)

”Suomen talvisota tai Suomen jatkosota oli Suomen ja Neuvostoliiton välinen sota, joka alkoi 30. marraskuuta 1939 ja päättyi 13. maaliskuuta 1940. Sota alkoi, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen ja pyrki vallanpidon saavuttamiseen maassa. Suomi puolusti itsenäisyyttään ja perääntymättömästi puolusti maataan voimakkailla vastahyökkäyksillä.

Sota päättyi 13. maaliskuuta 1940 solmitulla rauhansopimuksella, jossa Suomi joutui luovuttamaan Neuvostoliitolle eteläisen Karelian alueen ja muutamia muita alueita. Suomen talvisota oli ensimmäinen kerta, kun Suomi oli joutunut sodan valtaan 20. vuosisadan alussa.

Vaikka Suomi hävisi sotansa, se sai kansainvälisestä yhteisöstä arvostusta puolustaessaan itsenäisyyttään voimakkaasti Neuvostoliittoa vastaan. Suomen talvisodasta tuli myös symboli suomalaiselle sisulle ja sinnikkyydelle.”

Open AI -säätiön keskusteleva tekoäly  Chat GPT (myöhemmin GPT) antaa talvisodasta (samoin kuin jatkosodasta) äärimmäisen pelkistetyn kuvan.  En kuitenkaan arvostele tällä perusteella GPT:tä.  Sen sijaan arvioin tekstin rakenteen,  painopisteet ja faktat.

Arvio:

Kuvauksen riittävyys: talvisotateksti täyttää niukasti, mutta riittävästi sodankuvauksen vaatimukset.

Painopisteet : ”Suomen talvisota tai jatkosota”, miksi ”tai”? Olisin itse viitannut tässä sodan syihin: Saksa ja Neuvostoliito määrittivät keskenään etupiirit.  Talvisota ei ollut ”ensimmäinen sota”, johon Suomi joutui ”20. vuosisadan alussa”,  sisällissotakin oli sota.

Tekstikorjaukset ja kieliasu:” ”vallanpidon saavuttamiseen”, po. vallanvaihdon (so. ns. Kuusisen  hallitus) saavuttamiseen, ”Suomi puolusti itsenäisyyttään ja perääntymättömästi puolusti maataan”, po. Suomalaiset taistelivat itsenäisyytensä puolesta ja periksi antamatta puolustivat maataan, ”Karelia” on Karjalan alueen nimi  useilla eri kielillä (mutta ei suomeksi) + oppilaitosnimi, musiikkikappaleen nimi ym., ”Suomi oli joutunut sodan valtaan”, po. Suomi oli joutunut sotaan.

Pitäisikö vastaavat tekstit ”rakenteellistaa” eli käyttää tiettyä samaa rakennetta läpi vastaavien artikkeleiden, jolloin ne tulisivat yhteismitallisiksi?

 

 JATKOSOTA (GBT:n tuottama leipäteksti lainausmerkeissä)

 

”Suomen jatkosota oli toinen maailmansotaan liittyvä sota, joka käytiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä 25.6.1941 - 19.9.1944. Se oli jatkoa Suomen talvisodalle, ja se alkoi, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen toisen maailmansodan aikana.

Suomen puolustus oli valmisteltu huolellisesti ja puolustusvoimat onnistuivat torjumaan Neuvostoliiton hyökkäyksen tehokkaasti. Sota päätyi 19. syyskuuta 1944 solmitulla rauhansopimuksella, jossa Suomi joutui luovuttamaan lisää alueita Neuvostoliitolle.

Vaikka Suomi hävisi jatkosotansa, se saavutti kansainvälisestä yhteisöstä arvostusta puolustaessaan maataan voimakkaasti Neuvostoliittoa vastaan. Suomen jatkosota oli merkittävä tapahtuma Suomen historiassa ja jätti syvän jäljen kansakunnan mieleen ja henkeen.”

 

Suomen toisen maailmansodan aikana käymät sodat muodostivat kolmen sodan kokonaisuuden, jonka GBT olisi  voinut huomioida. Kaksi ensimmäistä käytiin Neuvostoliittoa vastaan ja kolmas (Lapin sota) Saksaa vastaan.

Arvio:

Kuvauksen riittävyys: jatkosotateksti jää Saksan osuuden kuvauksen osalta vajaaksi.

Painopisteet:  GBT jättää Saksan roolin kokonaan käsittelemättä. Myöskään GBT ei tuo esille Suomen hyökkäyksen osuutta varsinkin sodan alkuvaiheessa, vaan painottaa Suomen puolustussotaa koko sodan kuvana. Sota käynnistyi Neuvostoliiton pommittaessa Suomea. Suomi oli kuitenkin sopinut jo etukäteen osallistumisesta Saksan rinnalla sotaretkeen Neuvostoliittoa vastaan.

Tosiasiassa Suomen käymä jatkosota Saksan kanssasotijana herätti monissa länsimaissa kitkerää arvostelua. Ero oli oleellinen suhteessa talvisotaan, joka huokui sankarillisuutta.

Yhteenveto

Näiden kirjoitusten perusteella GBT ei ole niin hyvä kuin siitä sanotaan, mutta ei myöskään niin keskeneräinen kuin siitä ärhäkkäimmät arvostelijat sanovat.

Lukijan täytyy olla valppaana, sillä kirjoituksiin sisältyy epätarkkuuksia ja asiavirheitä. GBT tietää osapuilleen jo tapahtuneista asioista ja siitä on hyötyä esimerkiksi kriittisen kirjoittajan kirjoittamisen tukena.

Odotukset ovat sellaiset,  että seuraavat päivitykset sisältävät selviä parannuksia ja ankara kilpailu Open AI:n Chat GBT:n, Microsoftin Bingin (joka sisältää keskusteluominaisuuden yhteistyössä Open AI:n kansa) ja Googlen Bardin  kanssa kiihdyttävät kehitystyötä. Myös kiinalaisen Baidun Ernie-palvelu liittyy kilpailijoiden joukkoon pian.

 

PS

Kun esitin täydentävän väitteen  GBT:lle (”Saksa oli Suomen kanssasotija jatkosodassa”), oli vastaus seuraavanlainen:

”Saksa ei ollut Suomen kanssasotija Jatkosodassa. Saksa oli Suomen vihollinen Jatkosodassa, sillä Saksa tuki itävaltalaista Neuvostoliittoa ja Suomi puolestaan oli osana entistä Venäjän keisarikuntaa. Saksan ja Suomen väliset suhteet olivat jännittyneet Jatkosodassa, ja Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen oli välttämätön osa Jatkosodassa käytyä sotatapahtumaa. Vaikka Saksa ja Suomi eivät olleet kanssasotijoita Jatkosodassa, heillä oli joitain yhteisiä intressejä ja yhteistyötä, esimerkiksi Lappiin ja Pohjois-Norjaan liittyvissä asioissa.”

En taida kommentoida tätä!

 

Kenen joukoissa seisomme?

 

Ainakin kaksi evp-kenraalia on lähtenyt ehdolle eduskuntavaaleissa. Sitä heiltä ei tietenkään voi torjua. Verhotuin sanakääntein Hesarin tuoreessa pääkirjoituksessa hiukan vieroksutaan kenraalien lähtöä eduskuntavaalien ehdokkaiksi, koska Suomessa on totuttu ajatukseen, että maanpuolustus on yhteinen asia.

Kun vasemmalta lähestytään oikeistoa tai porvaristoa yhteisiksi koetuissa  maanpuolustusasioissa, niin täytyykö sotilaiden korostaa puoluesidonnaisuutta  menemällä ehdokkaiksi vaaleissa? Kenraalit Jarmo Lindberg ja Pekka Toveri ovat esimerkkeinä tästä.

Oli melko hätkähdyttävää lukea Helsingin Sanomien pääkirjoituksesta (”Puolustus yhdistää puolueita”) 18.2.2023 vasemmistopuolueita ylistävä teksti. Kiitosta saivat rauhanliikkeen veteraani Erkki Tuomioja (Hesari: Tuomiojasta:  ”välttämättömän asettamista toivotun edelle”) ja molempien vasemmistopuolueiden puheenjohtajat. Esiintyminen on ollut kaikilla kolmella hyvin maanpuolustushenkistä. Täytyy myöntää,  että pääministerin rohkeus mielipidejohtajana on saanut minut ajattelemaan, että pitääkö sitä olla noin kärjekkään hyökkäävä, vaikka itse kohteista (Venäjä, Vladimir Putin) olen samaa mieltä!

Kaiken lisäksi Suomen pääministeri käänsi ruotsalaistenkin päät Naton kannalle. Terve. Muistan,  kuinka keväällä 2022  Ruotsin Nato-kriittinen sosiaalidemokraattinen ulkoministeri manasi ihan oikeasti suomalaisia näiden kiireestä Natoon. Jotain oli murtunut perustavaa laatua olevalla tavalla Ruotsissa. 

Muutakin veret seisauttavaa on tapahtunut. Täytyy sanoa, että ällistyin, kun Hesarin pääkirjoituksessa viitattiin saksalaisen Bild-lehden tuoreeseen kyselyyn , jonka mukaan ”vain joka kymmenes  saksalainen sanoi olevansa tarvittaessa valmis puolustamaan maataan asein”. Ja neljäsosa pakenisi maasta. Terve.

Vasta tuon luettuaan voi ymmärtää,  kuinka syvällä toisen maailmansodan kokemukset ovat tavallisissa saksalaisissa. Saksalaiset haluavat rauhaa, mutta ihan tällaisen kaltaista en kuvitellut todistavani. Olen erässä blogikirjoituksessa myös kiittänyt saksalaisten rohkeutta olla lähtemättä asevarusteluun militarismin hengessä. Nyt ymmärrän paremmin  Olaf Scholzin  (lopulta kuitenkin myötämielistä) epäröintiä lähteä mukaan aseistamaan Ukrainaa järeillä aseilla.  Aivan oikein Hesari korostaa, että Saksassa  maanpuolustus on syvällisesti poliittinen kysymys. Tässä on paljon mietittävää.

Suomessa gallupit osoittavat yli puoluerajojen  järisyttävän suurta eroa verrattaessa Saksan ja Suomen  maanpuolustushenkeä. Lujimmin Suomessa puolustuspolitiikkaan luottavat vihreät! Suomeen näyttää iskostuneen talvisodan henki. Talvisodan alla valkoiset ymmärsivät, miten tässä traumassa pitää menetellä ja vetosivat vasemmistoon maanpuolustushengen nimissä.

Vuosi sitten keväällä tapahtui ällistyttävä muutos suomalaisten suhteessa liittoutumiseen: kansa kääntyi tukemaan Natoon liittymistä massiivisesti. En lähtenyt mukaan Nato-henkiseen mielipidevyöryyn. Muutos vaikutti liian jyrkältä ja tapahtui liian nopeasti. Kansa käänsi myös presidentin pään (tai ainakin vaikutti vahvasti presidenttiin), jonka itsenäisyyttä ja pidättyvyyttä liittoutumisasioissa  olin puolustanut lukuisissa kirjoituksissa.

Hesarin pääkirjoituksessa korostetaan yksimielisyyttä, mutta vain kun ”siihen päädytään erilaisten katsomusten vapaassa keskustelussa”. Varmuuden vakuudeksi lehti toteaa, että ”kriittisiäkin näkökulmia tarvitaan, myös turvallisuuspolitiikassa”.

Viime mainittua pidän henkilökohtaisestikin tärkeänä toteamuksena, sillä olen ollut liittoutumisen maltillisen kriittinen ääni. On kuitenkin tärkeää todeta, että maanpuolustushenkeen kriittisyyteni ei yllä. Siitä en tingi. Mielipiteenvapaudesta nousee aito ajattelun pakottomuus.

Hesarin pääkirjoituksen viimeinen kappale on niin tärkeä, että lainaan sen kokonaisuudessaan tähän kirjoitukseni loppuun, sillä se sisältää terveiset tietyille tahoille: ”Puolustusvoimat on tehnyt vuosikymmeniä määrätietoista työtä sen eteen, että kaikki suomalaiset kokisivat armeijan omakseen. Mielipidekyselyjen mukaan siinä on myös onnistuttu. Tämä oikealta vasemmalle ulottuva laaja poliittinen yhteisymmärrys on Suomelle voimavara, jota kannattaa erityisesti nykyisessä tilanteessa vaalia.

 

Suomi, Venäjä ja Ruotsi historian virrassa Teemu Keskisarjan tulkitsemana

 

 Jos haetaan laajemmin taustoja paitsi nykyiseen ulkopoliittiseen keskusteluun, niin myös koko Venäjä- (ml. Neuvostoliitto ) ja Ruotsi-suhteeseen, kannattaa kuunnella historioitsija Teemu Keskisarjaa, jolla on totutusti räväkkää sanottavaa aiheesta kuin aiheesta. Eipähän tarvitse ainakaan pelätä keskustelemattomuutta.  Olen itse lukenut useimmat hänen kirjansa ja todennut, että hän etsii hätkähdyttääkseen uusia näkökulmia vakiintuneeseen historiatulkintaan. Rajaan tässä näkymän Suomen, Ruotsin ja Venäjän suhteeseen pääosin viime ja sitä edeltävällä vuosisadalla. Siinä on keskustelun pohjaa aivan riittävästi.  

Puheenaihe.fi -podcastissa nro 316, Historia: Suomi ja Venäjä, Leevi Leivo haastattelee Keskisarjaa uuden ajan Venäjä- ja Ruotsi-suhdetta harppoen. Heti alkuun Keskisarja ilmoittaa, ettei ole/käy somessa lainkaan, joka tietysti on virkistävää kuulla historiasta kiinnostuneen kirjoittajan mielestä, joka vierailee itsekin somessa harvakseltaan aihepiirejä valikoiden.

Keskisarja aloittaa nykypäivästä , todeten muunnellun totuuden olevan yhtä lailla luonteenomaista sekä Venäjälle että länsimaille. Kumpikaan ei ole vapaa subjektiivisen tiedon esittämisestä. Mutta kumpi heitti ensimmäisen kiven, vai onko muunneltu totuus /valehtelu tasapuolisesti kummankin osapuolen yhteinen harrastus? Keskisarja itse suhtautuu tähän asetelmaan ripauksella kyynisyyttä ja inhorealismia.

Keskisarjan inhorealismi tulee näkyviin,  kun hän kieltäytyy uskomasta länsimaista tiedonvälitystä, jota seuraamalla voisi päätellä, että Ukraina on voittamaisillaan sodan. Keskisarja siis katsoo sotaa käytävän tasapäisesti.  Tsemppaaminen Ukrainan (tai Venäjän) puolesta on pahimmillaan itsensä harhauttamista ainakin objektiivisen historiankäsityksen näkökulmasta.

Historiantutkijana Keskisarja asettuu puolustamaan ensimmäisen ja toisen maailmansodan sekä Krimin sodan uutisointia sotakirjeenvaihtajien näkemysten tulkitsemana. Tämä vaatisi ehkä muutaman kollegahistorioitsijan todistuksen, että käsitys kirjeenvaihtajista luotettavina tiedonvälittäjinä on oikea. Se tulee kuitenkin selväksi,  että some kaikkine rönsyineen ei pysty kuvaamaan sotatapahtumia totuudenmukaisina vaan länsimaalaisittain värittyneinä. Julkaistaanko somessa siis uutisia,  joita ihmiset haluavat kuulla? Eivätkö mainoksetkin vaikuta  paremmin kuuntelijaan/katsojaan mieluisia uutisia seuratessa.

Lähteiden määrä on nykyisin aiempaa suurempi, mutta laatu on heikentynyt! Keskisarja jopa jää kaipaamaan venäläisten näkemyksiä venäläisten uutisoimina pelkästään sen takia, että näkemykset tulisivat analysoitavaksi  nykyistä paremmin. Mutta johtaisiko tämä totuuden läpivalaisuun  seikkaperäisemmin?

:::::::::::::::::::::::::

Entä suomalaisten ja ruotsalaisten historiallinen suhtautumistapa toisiinsa? Sen johtopäätöksen Keskisarja vetää, että suomalaiset eivät tunteneet Ruotsin vallan aikaan 1500-1700-luvulla alemmuutta ruotsalaisia kohtaan,  mutta ruotsalaisten mielestä suomalaiset olivat ”mongoleja” tai ”Pohjolan neekereitä”. Suomessa ei ollut,  millä nousta mitäänsanomattomuudesta, jota edusti elinkeinoista tervan ja turkisten myynti (muita ei oikein  ollut).

Pietarin perustaminen 1703 avasi markkinat Suomen tuotteille itään. Pietari muutti geopoliittista ja kaupallista ympäristöä peruuttamattomalla tavalla. Ruotsilla oli mahdollisuus vallata (!) kaupunki heti perustamisen jälkeen, mutta niin ei tapahtunut. Suomella sen sijaan oli syytä pelätä joutumista Pietarin (seudun) laajenemisen kautta sotaan.  Esimerkkinä voisi pitää vaikka Isoavihaa, joka melkein tuhosi Suomen 1710-luvulla. Suomi on kuitenkin kerta toisensa jälkeen osoittanut kykyä  selvitä ylivoimaisilta tuntuneista vaikeuksista. 1800-luvulla Suomi säilytti Ruotsin vallan aikuiset  instituutioiden ja hallinnon periaatteet. Muutoin Suomi ei jäänyt Keskisarjan mukaan mitään velkaa Ruotsille, kun maa siirtyi Venäjän haltuun. Keskisarja toteaa, että Suomen kirjakieli ei edennyt Mikael Agricolan ja 1700-luvun välisenä aikana (siis  Ruotsin vallan aikana) juuri mihinkään. Keskisarja viittaa Ruotsin sotien kautta tapahtuneeseen alistamiseen, jolloin Suomella ei ollut tilaa laajentaa omaa kulttuuriaan.   Myöskään infra ja teollisuus  eivät kehittyneet. Ruotsiko siis tukahdutti Suomen kasvun, joka puhkesi kukkaan vasta Venäjän autonomianaikana? Oliko elämä niin auvoista Venäjän valtaan siirtymisen jälkeen? Koulussa opetettiin toisin, mutta ajatustahan voidaan muuttaa, jos perusteita on riittävästi. Ja tässä tapauksessa voi hyvinkin olla niin.

Suomalaisuus liikkeenä pääsi oikeuksiinsa Venäjän vallan aikaan. Sen hallinto sai kehittyä rauhassa Ruotsin vallan aikana luotujen pohjien avulla. Venäjä ei sitä häirinnyt, vaan oli päinvastoin tyytyväinen, etteivät separatistiset intohimot päässeet valtaan. Venäläiset eivät korjanneet instituutioita omilla (ja heikommilla ) rakenteilla. Paradoksaalisesti Venäjän vallan alla toteutettu autonomia oli Suomen etu. Venäjä ei sitä suurimman osan 1800-lukua häirinnyt (vrt. Puolan kohtalot). Keskisarja väittää Suomen olleen itsenäisempi autonomian aikana kuin nyt, kun se on EU:n ”alla”. Jälleen rohkea väite,  jossa on totuudensiemen, mutta onko se läheskään koko totuus?

Suomella oli oma raha 1860-luvulta lähtien. Suomen ”metallikanta” mahdollisti valuutan vaihdettavuuden tärkeimpien kauppakumppanien kanssa. Parasta,  mitä Venäjällä oli tarjota Suomelle oli rauha, kun taas Ruotsin vallan aikana Suomelle ei siunaantunut rauhanaikaa edes neljännesvuosisataa täyteen.

Vasta Venäjän tarjoaman Pax Russican päättyminen  1800-luvun lopulla muutti tilanteen ja silloinkin suomalaiset luottivat keisariin autonomian takaajana, tosin turhaan.

Venäjä ei lähtenyt 1800-luvulla mukaan samantyyppiseen mertentakaiseen imperialismiin kuin johtavat länsivallat, tokkopa sillä oli siihen eväitäkään. Venäjä oli kuitenkin omalla erityisellä tavalla imperialistinen:  se alisti reuna-alueillaan maita itselleen. Se laajentui Kaukoitään, Keski-Aasiaan ja pyrkimystä oli myös Balkanille.

Osa Venäjän imperialismia oli 1900-luvun vaihteen molemmin puolin sulauttamispolitiikkaa (yhtenäistämispolitiikkaa),  jolla pyrittiin saamaan ote esimerkiksi Suomesta ja Baltiasta. Se myös johti Venäjän tuhon tiellä, kun ensimmäinen maailmansota syttyi. Vasta 1900-luvun vaihteessa toteutui se,  mitä sanotaan sortopolitiikaksi (lainsäädäntöjen yhdenmukaistaminen), jota syyttä suotta pelättiin aiemmin 1800-luvulla. Suomalainen virkakunta pyrittiin sortokaudella korvaamaan venäläisillä eri kulttuureista tulevilla ja itsevaltaisesti käyttäytyvillä  virkamiehillä.

Venäjällä ei ollut muuta syytä menettelyihinsä kuin kateus Suomen ja Baltian liian vapaille olosuhteille. Yhtenäistämispolitiikasta (venäläistämispolitiikasta) ärsyyntyneet pikkuvaltiot aiheuttivat Venäjälle moninkertaisesti ongelmia verrattuna autonomian ajan seesteiseen vaiheeseen. Siihen saakka venäläiset eivät kantaneet huolta esimerkiksi fennomaanien ja svekomaanien riidoista Suomessa.

Keskisarjan ja monien muidenkin mielestä liikemiehet ja kulttuurivaikuttajat eivät olisi halunnet irtaantua ja itsenäistyä vuonna 1917. Venäjän maa vaikutti liian mahtavalta, mutta toisaalta ihan vapaasti assosioidenkin Suomen  ei olisi kannattanut pyrkiä itsenäiseksi. Miksi? No,  vaikkapa siksi, että samaan aikaan Suomen ulkomaankaupasta 80 prosenttia käytiin alusmaan ja isäntämaan välillä. Sortovuosista vapautuvalla Suomella ei olisi ollut mitään pelättävää. Maailmansodan kurimus heitti Suomen olosuhteisiin, joihin liittyi paljon arvaamattomuutta, mm.  itsenäistymispyrkimykset! Monet venäjänkieliset, kuten Mannerheim rohkenivat odottaa keisarilta, että tämä palauttaa kaiken kuohun jälkeen Suomen autonomian! 

Suomen itsenäistyminen oli Leninin kannalta  pakkoratkaisu, sanoo Keskisarja. Lenin ei sekasorron  keskellä hallinnut tilannetta: oli välttämätöntä tehdä ratkaisu. Kysymys ei siis ollut itsenäisyyden ”lahjoituksesta”.

::::::::::::::::::::

Niistä valtioista, jotka itsenäistyivät ensimmäisen maailmansodan seurauksena Suomi on saattanut pärjätä parhaiten.

Oikeusvaltioperiaatteiden puutteet ja yksityisomistuksen suojan puuttuminen ovat johtaneet Venäjän siellä nyt nähtävissä olevaan tilanteeseen. Suomessa kehittyneet hallinnon periaatteet omaksuttiin osin jo 1600-luvulla. Suomen oikeusvaltio oli lähes valmis tultaessa itsenäistymisen aikoihin. Venäjä taas  ei vieläkään ole oikeusvaltio lännessä omaksuttujen periaatteiden mukaan arvioitaessa. Ratkaisevimpana asiana Keskisarja pitää Väinö Tannerin maltillisen vasemmistolinjan voittoa ideologisessa linjanvetotaistelussa. Tämä johti esimerkiksi siihen, että jo syksyllä 1918 kuntien valtuustot saattoivat toimia lähes häiriöttä.

Suomen yhteiskuntarakenne osoittautui äärimmäisen joustavaksi, jolloin suurilta jännitteiltä säästyttiin. Tosin vielä 1930-luvun alussa se asetettiin Lapuan liikkeen toimesta kyseenalaiseksi, mutta lopputuloksena edustuksellinen demokratia voitti.

Maareformi ja torpparivapaus osoittautuivat tärkeiksi virstanpylväiksi omistusoloja ratkottaessa. Tämän ratkaisun tärkeyttä ei voida aliarvioida tulevia aikoja ajateltaessa. Venäjällä kehitys johti päinvastaiseen suuntaan maanomistusolojen vinoutuessa. Esimerkiksi Etelä-Amerikassa taas maat joutuivat suurmaanomistajien omistukseen,  joka vaikutti ratkaisevasti yhteiskuntarauhan horjumiseen.

Milloin venäläinen demokratia oli lähinnä onnistumista? Keskisarja nostaa esille ensimmäistä maailmansotaa edeltävät vuodet (1910-1913), jolloin Venäjän taloudellinen kasvu oli huimaa ja rauhanomainen demokratia olisi voinut kehittyä. Sarajevon laukaukset päättivät lupaavan vaiheen.

Suomettumista Keskisarja pitää hyvin monisäikeisenä ilmiönä, jota parhaiten on luonnehtinut Timo Vihavainen teoksessaan ”Kansakunta rähmällään”. Keskisarja näkee suomettumisessa tiettyä kontroversiaalia myönteisyyttä. Se ei ollut ensi sijassa ulkopoliittista nöyristelyä, kuten olen itsekin monesti todennut. Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin ja suhteen erityinen määrittelijä oli YYA-sopimus. Suomettumisen vastenmielisimpänä piirteenä Keskisarja pitää Suomen tarpeetonta omaehtoista myötäilyä. TV:n ja lehdistön itsesensuuri määrittivät käyttäytymistä. ”Neuvostovastaisuutta” käytettiin leimakirveenä. Itse olen pitänyt suomettumisen vastenmielisimpänä piirteenä sitä,  että suomalaiset itse käyttivät neuvostosuhteitaan toisia suomalaisia vastaan.

Sen sijaan en yhdy ”Reporadion” arvosteluun. Oli siinä rähmällään oloakin, mutta oli se myös radio- ja TV-toiminnan uusiutumisen aikaa, joka usein sivuutetaan kokonaan.

Alpo Rusia en pidä noiden aikojen totuuden torvena. Hänellä on jäänyt  vanha velkojenmaksamislevy päälle, jota hän toistaa kerta toisensa jälkeen, koska on  joskus kokenut itsekin vääryyttä oikeusjärjestelmän rattaissa. Myös Keskisarja oli pidättyväinen, kun juontaja pyysi arviota Rusista viitaten lähteiden vajavaisuuteen.

Keskisarja puolustaa  suomalaisten ”sinisilmäisyyttä” koskien suhdetta nyky-Venäjään. Kunakin aikana eletään ajassa, voimassa olevien realiteettien vallitessa. Suomalaiset ovat pidättyneet kostonhimoisesta Neuvostoliiton tuomitsemista silloin, kun siihen 1990-luvun alussa avautui mahdollisuus. Ryssävihaintoilijoihin hän ei yhdy. Keskisarja on ensi sijassa historioitsija. Sen takia hän on varovainen arvioidessaan tämän päivän tapahtumia ja Venäjän toimia.

Keskisarja puuttuu myös kysymykseen Suomen roolista viime vuosisatojen sotiin. Sen aikuiset itsevaltiaat tai muuten mahtihenkilöt ovat sotien takana ja Suomi on yhtenä rattaana isossa koneistossa ilman omaa aktiivista veto-oikeutta. Keskisarja pelkistää (ja yksinkertaistaa) sanomalla, että suomalaisilla ei  ole historiastaan anteeksipyydettävää. Varmaan näinkin. Kuitenkin maailmansodan melskeissä oli tapahtumia, jotka olisivat saaneet jäädä toteutumatta, kuten Karjalan keskitysleirit ja Leningradin saartoon osallistuminen (tosin kiistanalaisesti). 

Sotien syitä ja selityksiä Keskisarja hakee toissijaisesti historiallisesta materialismista ja ensisijaisesti toisaalta ”suurmiespelistä”, jossa itsevaltiaan tai muutoin mahtihenkilön tavoitteena on jättää jälki historiaan (”pieni pala kuolemattomuutta”). Viime mainittuun sisältyy myös Vladimir Putinin sota. Itse olen kyllä myös vahvasti taloudellisten argumenttien (tulonjakokysymykset, taistelu taloudellisesta tasa-arvosta, taistelu taloudellisesta vallasta ym.) vaikutusmekanismien kannalla. Ehkäpä molemmat yhdessä muodostavat sodan perussyyn. Venäjän suuruuden tavoittelussa on kysymys myös historiaan suuntautuneiden väärien profeettojen vaikutuksesta.

Keskisarja toteaa poleemisesti, että oligarkeilla ei ollut mitään valtaa Venäjällä. Valta oli ja on ilmeisesti tiedustelukoneisoilla, FSB:llä ja sen rinnakkaisorganisaatioilla sekä armeijalla. Mielenosoitukset ovat menettäneet merkitystään diktatuureissa. Putinin tärkein rintama on kotirintama, joka hänen täytyy vakuuttaa päämäärästään.

:::::::::::::::::::::::::::::

Keskisarjan haastattelu Puheenaihe.fi  -podcastissa täyttää sillä tavoin odotukset, että hän hämmentää jo lukkoon lyödyksi luultuja totuuksia.  Ainakin voidaan sanoa, että historia elää hänessä.

 

 

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan akanvirrassa – kuka saa sanoa ja mitä?

 

Seuraavassa pohdin pienellä riskilläkin lähitulevaisuudessa Suomeen tavalla tai toisella liittyviä geopoliittisia haasteita ja ”sormiharjoituksena” arvioita kriisien vaikutuksista Suomeen.

Helsingin Sanomat liputtaa ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun puolesta tulevissa eduskuntavaaleissa, mutta toteaa saman tien,  ettei sitä ole näkyvissä eikä kuultavissa, koska ylivoimainen enemmistö kansalaisista ja poliitikoista on sitoutunut nykyiseen  linjaan. Erottautumismahdollisuus pitäisi olla, jos haluaa menestyä turvallisuuspolitiikalla tulevissa vaaleissa. Meillä näyttää olevan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa aina tämä sama ongelma, tosiasiallinen vaihtoehdottomuus. Sama peli vallitsi YYA-sopimuksen voimassa ollessa, vaikka moni tänään mutiseekin, ettei oikeasti ollut sopimuksen kannalla. Mutta aika aikaansa kutakin….

Helsingin Sanomat – näin minusta tuntuu – muodostaa ”painostusrintaman”, joka pyrkii sotilaallisen  reagointivalmiuden kohottamiseen ja siltä varalta Nato-päätösten kiirehtimiseen.

Ulkopoliittisen instituutin johtava tutkija Matti Pesu näyttää kaipaavan Nato-politiikan painopistepohdintoja,  mutta ei tee aloitetta siihen suuntaan arvellen, ettei se vaalikansaa riittävästi kiinnosta. Vedet seisovat nyt tässä kohtaa.

Toisaalta ulko- ja  turvallisuuspolitiikan kommentointi on herkkä asia eli kysymys kuuluu kuka saa sanoa ja mitä. Sen sai tuta UPI:n johtaja Mika Aaltola, joka ryhtyi arvioimaan ja itse asiassa ottamaan kantaa ratifiointijärjestykseen Suomen ja Ruotsin välillä. Jotkut ulkopoliittista johtoa lähellä olevat tahot ovat arvostelleet tästä Aaltolaa.

 Maanpuolustus ei oikein koskaan ole ollut vaalien agendan kärkipäässä. Turkin häpeämätön peli Nato-sopimuksen  ratifioinnin osalta nostattaa savua useimpien kansalaisten korvista. Keskustelu onkin ottanut tulta, mutta lähinnä Suomi-Ruotsi -maaottelun hengessä, varsinkin sen jälkeen, kun ulkoministeri Haavisto lipsautti ennen aikojaan, että Suomessa mahdollisesti halutaan irtautua moneen kertaan vannotusta rinta rinnan etenemisestä Ruotsin kanssa.

Viimeksi on keskusteltu siitä pitääkö Suomen viedä Nato-jäsenyyttä käsittelevä laki kiireellisesti eduskuntaan. Näin on nyt päätetty eli halutaan hoitaa kotimainen osuus prosessista ”pois tieltä”. Kaikkia mahdollisia viivästyksiä halutaan torjua jo etukäteen eikä Turkin ja Unkarin ratifiointeja jäädä odottamaan.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Pyrin seuraavassa tarttumaan härkää sarvista ja nostamaan sellaisia teemoja esille,  joista nyt on julkisuudessa laistettu.

Kun muut miettivät Nato-suhdetta, mietityttää minua Venäjä-suhde sekä lyhyellä että pidemmällä aikajänteellä. Nyt näyttää siltä, että Venäjälle ei jää mitään tilaa tulevaisuuden kaavailuissa, vaikka oletan, ettei se valtiona katoa mihinkään, ei naapurina eikä kartalta. Ennemmin tai myöhemmin asiaan palataan. Mutta ehkä ajatus on juuri se, että palataan sitten, kun on sen aika.

Palaan aluksi pohdintaan Suomen ja Ruotsin Nato-liittoutumisen haasteista. Suomessa keskustelu on rajattu äärimmäisen suppeaksi missä tahansa virallisluontoisessa ympäristössä. Jos ajatellaan, että joku haluaisi kyseenalaistaa liittoutumisen salatut ja julkiset akanvirrat, voi alkaa valmistautua hyväntahtoiseen eristämiseen avoimesta keskustelusta. Argumentointi liittoutumattomuuden puolesta on poistettu agendalta: ”tämähän on käytännössä päätetty jo keväällä 2022”.

Kun Suomen halutaan etenevän yksin Natoon vievällä valtatiellä, jää Ruotsi pähkäilemään menettelytapojen sivupolkuja.  Turkki on vain yksi taho, tosin tärkeä sellainen, joka voi kyseenalaistaa Ruotsin Natoon menemisen. Itse olen ajatellut, että pahimmassa tapauksessa Ruotsi, joka ei avannut portteja Natoon omasta aloitteestaan, vaan Suomen aiheuttaman paineen vaikutuksesta, voi vieläkin tehdä oharit ja jättäytyä pois liittoutumisen konkretiasta. No, näinhän se ei suurella varmuudella tee, vaan näkee Natoon liittymisen välttämättömänä.  

Historiasta löytyy episodi, miten voisi käydä, jos Suomen ja Ruotsin yhteistyöpyrkimys ajaisi karille. Heinäkuussa 1938 Suomi ja Ruotsi olivat saaneet valmiiksi Ahvenanmaan yhteisen puolustussuunnitelman, josta Ruotsin  hallitus kuitenkin ilmoitti vuotta myöhemmin luopuvansa Neuvostoliiton kielteisen asenteen, itse asiassa ärähtämisen takia.

Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen Ruotsi kieltäytyi lähettämästä apujoukkoja edes Ahvenanmaalle. Myöhemmin Ruotsi toki avusti Suomea monilla tavoilla. Nyt elämme aivan toisenlaisia aikoja ja puolustuskyvyt ovat rakentuneet eri pohjalle.

Mutta olemmeko vieläkään oikeassa seurassa? Tämä ajatus ei ole jättänyt minua. Natoon vai ei -väittelyssä  Naton kannattajien  iskulause oli ”Natossa olemme ansaitsemassamme yksiselitteisessä läntisessä seurassa”. Viime aikoina tällaisia lausahduksia on kuulunut yhä harvemmin. Turkin ja Unkarin seurassa ei juuri kannata ylpeillä länsimaisilla arvoilla. Tahtoen tai tahtomattaan ne ovat Venäjän asialla.

Huolestuttavaa meneillään olevassa kehityksessä  - niin kuin sen nyt näen - on, että jonkinasteinen ”militarismin henki” on tarttunut Suomeen. Asioita aletaan nähdä yksipuolisesti vastakkainasettelun ja asevarustelun pohjalta ja tässä tarkoitan asevarustelulla tilannetta, jossa naapuri tulkitsee käyttäytymisemme tarkoitushakuisesti uhkaavaksi haluttiin sitä tai ei. Samalla naapuri saa tarpeettomasti uusia sytykkeitä sinänsä epäuskottavalle propagandalleen.

Natosta ja viidennestä artiklasta on tullut taikakalu, joka suojelee meitä kaikelta pahalta aivan liian optimistisesti. Tosiasiassa Suomen oma puolustuskyky on ratkaiseva. Nato täydentää sitä sikäli,  kun eri Nato-maiden kansalliset päätöksentekoelimet antavat suostumuksen joukko-osastojen lähettämiseen tai muuhun apuun. Natolla ei ole omaa armeijaa. Naton asevoimien teho riippuu eri aselajien kansallisten harjoitusten tehokkuudesta ja eri maiden joukko-osastojen ja aselajien yhteisharjoitusten tehosta. Tämän kaiken ehtona on yksimielisyyden saavuttaminen 30 jäsenmaan kesken.

Oliko Natoon sitoutuminen aivan välttämätöntä? Useimmat vastaavat, että kyllä oli ja Vladimir Putin saa kantaa siitä suurimman vastuun aggressiivisen hyökkäyssotansa takia. Kun Vladimir Putin ja Sergei Lavrov kysyivät kumpikin Suomelta - Natoon liittymisen käytännössä ratkettua viime keväänä - että ”miksi liitytte Natoon? Teitä ei olisi uhannut mikään”, olivat huomautukset todennäköisesti rehellisiä (!) - ehkä ainoan kerran Ukrainan sodan kestäessä. Ymmärrän toki, jos Putinin ja Lavrovin mielipiteet niputetaan samaan valehtelun mereen kuin muutkin nykytilaa koskevat lausunnot.

Entä jos Putin onnistuu lopulta - kasvoja menettämättä - Ukrainan sodan laajoissa ja laajenevissa tavoitteissa, mikä kohtalo odottaa Suomea ja muita maita? Uskon,  että – parhaassakin tapauksessa - seuraa painostusta kovimman kautta ja päädytään/joudutaan jonkinasteiseen yhteistyösopimukseen, ”Suomen linjaan”, jonka turvin elämää jatketaan eteenpäin.

Mutta nythän on lännessä päätetty, että Ukraina ei häviä ja huonoimmillaankin päädytään tasapeliin!

Mikä on Suomen pitkän aikavälin selviytymisstrategia tästä eteenpäin? Sille voitaisiin määrittää ”rajat”. Lähden tässä siitä, että Venäjä säilyy, samoin länsiliittoutuneet, kymmenien vuosien tarkastelujaksolla. Kulloinkin vallitseva olosuhteiden määrittämä vapauden aste rajaa Suomen liikkumatilan. Asema vaihtelee,  mutta toiseen reunaan jää riippuvuus Venäjästä ja sopimusjärjestelyt riippuvuuden määrittämiseksi. Toisessa  reunassa - kokonaisvaltaisen länteen integroitumisen seurauksena - taloudellinen riippuvuus länteen kasvaa ja poliittis-ideologinen sitoutuminen lännen tavoitteisiin Euroopan liittovaltion tai sitä lähellä olevan rakenteen kautta vahvistuu.

Molemmissa tapauksissa itsenäisyys perinteisessä mielessä haurastuu tai jopa menetetään.

 

 

 

Chat GPT -tekoäly blogikirjoittajan tukena

 

Joulukuussa 2022 julkistettiin Open AI-yhtiön kehittämä Chat GPT -tekoälyohjelma. Ohjelma sai alle viikossa yli miljoona käyttäjää. Suosio on jatkunut niin suurena, että yhteys tekoälyohjelmaan on vähän päästä tukossa. Tarvitaan siis kärsivällisyyttä.

Chat GPT:n avulla voi hakea vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin tietokoneen välityksellä melkeinpä miltä aihe- tai elämänalueelta tahansa. Minäkin liityin innokkaana kokeilijana käyttäjiin. Kokeilin Chat GPT:n soveltuvuutta parin blogikirjoitukseni ”vastinparina”. Miten pitkälle ohjelman antama tulos vertautui omiin käsityksiini samoista aiheista? Toinen näistä oli  arvioni Constantin Costa-Gavrasin ohjaamasta elokuvasta ”Z -  hän elää”, joka julkaistiin vuonna 1969 ja oli tuolloin suuren huomion kohteena ja on edelleenkin ikoninen taideteos.

Kirjoitin siis ensin oman arvioni elokuvasta ja annoin sitten Chat GPT:n ”lausua kantansa” seuraavaan kysymykseen: ”Arvostelut Constantin Costa-Gavrasin elokuvasta Z – hän elää”. Ohessa ohjelman antama vastaus:

”Constantin Costa-Gavrasin elokuva ”Z” on saanut yleisesti hyvät arviot ja se on saanut useita palkintoja, mukaan lukien Cannesin elokuvajuhlien parhaan ohjaajan palkinto vuonna 1969. Elokuva perustuu Georges Simenonin romaaniin ja se kertoo tarinan politiikasta ja korruptiosta johtuvien murhien tapauksesta, joka tapahtui Kreikassa vuonna 1963. Elokuva on tunnettu sen voimakkaasta ja vaikuttavasta tarinasta, sekä Costa-Gavrasin nerokkaasta ohjaustyylistä. Monet kriitikot ovat kehuneet elokuvan vahvaa poliittista viestiä ja sen kykyä käsitellä ajankohtaisia teemoja ajattomalla tavalla. Elokuva on edelleen suosittu ja se on yhä merkittävä teos elokuvahistoriassa.”

Kohtuullinen suoritus, ja paljon tiivistä tietoa  sisältävä vastaus. Kielen lievä kömpelyys voidaan antaa varmaankin anteeksi. Lisäkysymyksillä Chat GPT:lle voi täydentää kuvaa elokuvasta.

Toinen kokeiluni liittyi pohdintaani demokratian luonteesta tänä päivänä. Laadin ensin oman tekstini ja annoin sitten Chat GPT:n näyttää kykynsä.

Tehtäväksianto (jätän tästä oman versioni pois) oli seuraavanlainen: ”Demokratian haasteet tänä päivänä”: Chat GPT:n tulos ohessa:

1.       Yhteiskunnallisten ristiriitojen ja polarisaation kasvu

2.       Väärät uutiset ja propaganda

3.       Äänestäjien apatia ja poliittisen osallistumisen väheneminen

4.       Taloudellisten eriarvoistumistrendien vaikutukset yhteiskunnan tasapainoon

5.       Globalisaation ja teknologian aiheuttamat muutokset järjestelmässä

6.       Valtion ja yksilöiden valtasuhteiden uudelleen määrittely.

Chat GPT painottaa minua enemmän globalisaation ja teknologian aiheuttamia muutoksia sekä väärien uutisten ja propagandan merkitystä demokratian haasteena.

Vastauksen ”henki” seurailee hyvin omia ajatuksiani, jopa niin pitkälle, että olisin voinut pyytää jo etukäteen – siis ennen omaa kirjoitustani – Chat GPT:n vastausehdotuksen, jota olisin sitten käyttänyt  omassa kirjoituksessani ”tukiälynä”.

::::::::::::::::::::::::::::::::

Kokemukseni mukaan tekoäly (jota yleisnimeä käytän tässä kirjoituksessa Chat GPT:n sijasta) on verraton apuväline blogikirjoituksen teossa,  kunhan tietyt rajoitteet huomioidaan. Tekoälyltä saa vastauksia menneeseen  suuntautuen, ei ennusteita tulevaisuudesta. Se antaa oikeaa tai väärää tietoa, sen kieli voi olla kankeaa tai sujuvaa.

Itse en kaipaa tekoälyohjelman lähdekritiikiltä täydellisyyttä,  selviän tekemällä tarkistuksia itse. Tekoäly osaa englantia paremmin kuin suomea. On eduksi, jos kysyy asioita englanniksi. Tiivistäminen ja kokonaisnäkemys ovat asioita, joihin tekoälyohjelman osaavin kärki suuntautuu. Tekoäly suuntautuu enemmän yleistietouteen kuin eksakteihin asiakohtiin. On siis hyvä,  jos käyttäjällä on hyvä yleissivistys.

Blogikirjoittamisen näkökulmasta tärkeämpänä kuin suoria vastauksia pidän johdattelukykyä faktojen äärelle.

Chat GPT on johdonmukainen kehityssuunta informaatioteknologian edistysaskelissa. Meidän käyttäjien on  syytä olla tarkkana kenen henkistä pääomaa käytämme blogeissamme.

 

Onko demokratia maailman huonoin valtiojärjestys?

 

Onko demokratia maailman huonoin valtiojärjestys?

 

Demokratian haasteet tänä päivänä:

Tuntuuko siltä, että demokratia on yhtä kuin poliitikkojen riitelyn vaatima tila? Viime aikoina demokratia on asetettu yhä useammin kyseenalaiseksi jopa demokratian vahvimmissa linnakkeissa. Ajatellaan vaikka Yhdysvaltain kongressitalon valtausta,  joka oli kuin tyrmäysisku suoraan kansanvallan arvokkaimpaan osaan, sen lakia säätäviin aivoihin. Oireita saman typpisestä demokratian alennusmyynnistä on nähtävissä muuallakin.

Latinalaisesta Amerikasta saamme jatkuvasti kuulla demokraattiseen järjestelmään kohdistuvista laittomuuksista. On käynyt niin – ja niin on käynyt jatkuvasti – että uudet vallanpitäjät ovat heittäneet vaalien jälkeen vanhat tyrmään (elleivät sitten ole surmanneet) ja vähän ajan päästä uusien vaalien jälkeen tapahtuu sama toisinpäin. Kysymys on siitä, että valmius demokratiaan ei ole kunnossa.

Heterogeeninen kansa jakautuu niin moniin eripuraisiin ryhmiin, ettei pysyvää demokratian tarvitsemaa vakautta pystytä saavuttamaan. Suurimpia esteitä demokratian toteutumiselle on taloudellinen eriarvoisuus, jonka seurauksena suuri osa kansalaisista ei näe oikeudenmukaisuuden toteutuvan.

Oman edun tavoittelu, etujen ristiriita sekä jatkuva kompromissiton riitely tyypillisesti lisäävät demokratian toteuttamisen  vaikeuskerrointa.

Oma lukunsa ovat liberaalista demokratiasta käytännössä luopuneet valtiot, jotka katsovat asioiden etenevän sujuvammin autoritaarisessa poliittisessa ympäristössä. Esimerkiksi Venäjä on julistanut kilpailun venäläisen autoritaarisen maailmanjärjestyksen ja läntisen liberaalin demokratian mukaisen maailmanjärjestyksen välille.

 

Demokratiaa voisi määrittää näinkin:

Demokratia tarkoittaa kansanvaltaan perustuvaa valtiojärjestystä. Demokratian muotoja ovat edustuksellinen, suora ja osallistuva demokratia. Demokratia voi perustua yksinkertaiseen  tai määräenemmistöön.

Demokratia on perusteltua siinä vaiheessa, kun valtion perustuslaki hyväksytään kaikkien keskeisten poliittisten voimien yhteisenä tahdonilmauksena.

Autoritarialla on valmius muuttua demokratiaksi siinä vaiheessa, kun löytyy ensimmäinen vähemmistöön jäänyt johtava poliitikko, joka hävitessään vaalit myöntää vilpittömästi vaalitappion.

Pääsääntöisesti demokratia toteutuu olosuhteissa, joissa enemmistö(koalitio) voi vaalien tuloksena  halutessaan päästä valtaan ja vähemmistö(koalitio) hyväksyy oppositioon jäämisen samojen vaalien tuloksena. Vähemmistöhallitus voidaan muodostaa,  milloin minkään enemmistön muodostavat  puolueet eivät pääse yhteisymmärrykseen hallituksen muodostamisesta.

Demokratian pysyvyyden keskeisenä kriteerinä on yhteiskuntarauhan säilyminen tilanteessa, jossa vallan tavoittelijoita on paljon, ja  valtaan pyrkijät joutuvat odottamaan niin kauan, että saavat vaaleissa kannatuksen, joka yksin tai yhdessä muiden kanssa  mahdollistaa rauhanomaisen valtaan pääsyn.

Demokratia voi kestää vain sellaisissa olosuhteissa, jossa yhteiskunta on hyvin järjestäytynyt  ja kansan sivistystasoa on koeteltu riittävän monta kertaa demokraattisessa prosessissa.

::::::::::::::::::::::::::::

Seuraavassa esitettävä tarkempi erittely demokratian olemuksesta perustuu osin fil. tri Tero Tulenheimon artikkeliin ”Ongelmallinen demokratia” Kanava-lehdessä 1/2020 (olen itse käsitellyt aihetta mm. blogi-kirjoituksissa ”Demokratian kritiikki ja itsepuolustus” 14.2.2020 sekä ”Demokratian loppu” 13.6.2014).

Demokratia voi toteutua, milloin kansanvallan ”peruspiirteet” ovat lähtökohdiltaan haasteen kestävässä kunnossa. Demokratian keskeinen peruspiirre on oikeudenmukaisuuden odotus. Demokratiaa kannatetaan sen vuoksi, että se tarjoaa kullekin yksilölle ”vähäisen mutta yhtäläisen” tilaisuuden ”oman tilanteensa parantamiseen poliittisen vaikuttamisen kautta”. Jännite vallitsee kahden asian välillä: kansalaisten on uskottava vaikutusmahdollisuuksiinsa, mutta toisaalta demokratia ei toimi ilman kompromisseja.

Arvioidessaan päätöksentekomenetelmän seurausten suhdetta kansalaisten oikeudenmukaisuusodotuksiin Tulenheimo puhuu demokratian perusresursseista. Niiksi hän määrittää mm. seuraavat: äänioikeus, sananvapaus, vapaus valita asuinpaikka, vapaus valita työpaikka useampien vaihtoehtojen joukosta. terveydenhuolto, yhteiskunnan tukema koulutus ja jokin tulojen minimitaso. Näistä on helppoa olla yhtä mieltä.

Ristiriita syntyy usein, kun kansalaiset vaativat lakkaamatta uusia palveluja tai toimenpiteitä (esim. veronkevennysvaatimukset), jotka saattavat vaikeuttaa perusresurssien turvaamista. Demokratiassa syntyy usein tilanteita, joissa sekä vaaditaan lisää resursseja että halutaan samaan aikaan säästää. Tulenheimo mainitsee tämän ristiriidan kansalaisten turhautumisen lähteenä. Demokratialta puuttuu kyky säädellä itse itseään. Ainoa tie eteenpäin on tasapainottelu erilaisten vaikuttavien voimien välillä. Käsitän niin, että Tulenheimon mukaan demokratiaa uhkaa asioiden hajoaminen käsiin, kun suuri kokoava voima puuttuu.

Demokratiaa uhkaa vaara, että kansalaiset menettävät kiinnostuksensa poliittista järjestelmää kohtaan, koska kokevat, etteivät saa riittävästi vastakaikua tahtotilalleen. Seurauksena voi olla yhteiskunnan syyttely kaltoinkohtelusta ja mahdollinen yhteiskuntarauhan rikkoutuminen.

Demokratiassa huonoksi valtionhoidoksi leimataan usein lyhytnäköisesti se, mikä ei tyydytä vaatimuksia. Päätöksentekijöitä pääsääntöisesti syyllistetään tästä. Vaaditaan oman eturyhmän mukaisia päätöksiä tai sitten ”kaikkea hyvää kaikille”. Tulenheimo mainitsee vielä äärimmäisenä keinona anarkismin, jossa ei edes odoteta toiveiden toteutumista.

Mistä demokratialle tärkeä dynamiikka syntyy? Demokratia yrittää säilyttää kansanvallan, mutta järkeistää sitä edustuksellisen järjestelmän kautta. Yksittäiset edunvalvontaesitykset vesittyvät kompromissien kautta. Yleensä kaikki joutuvat tyytymään vähempään, kuin mitä alun perin halusivat.

Demokratian vahvuus on siinä, että sen dynamiikka synnyttää vapaasti järjestelmän sisäistä kritiikkiä, joka mahdollistaa muutokset, pienet tosin, mutta kuitenkin.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Demokratiasta sanottua sitaatein:

”Demokratia on maailman huonoin valtiomuoto − mikäli sulkee pois kaikki muut valtiomuodot.” Winston Churchill

 ”Demokratia on korkeatasoisin hallitusmuoto, sillä se perustuu ihmisen kunnioitukselle järkevänä olentona.” John F. Kennedy

”Yksi demokraattisen yhteiselon edellytyksistä on sen ymmärtäminen, ettei ihminen ole yksin oikeassa.” Alf Ahlberg.

”Demokratia voi olla olemassa vain siinä määrin kuin maan asukkaat nauttivat kansalais- ja poliittisia vapauksia.” Martin Kriele

 ”Epäily auktoriteettien edessä on demokratian suola.” Paul Henningsen.

 

Mitkä seikat – kootusti – voisivat auttaa demokratiaa?

1) Yleissivistävän opetuksen pohjaa on laajennettava: systemaattinen ”demokratiakoulutus”.

2) On pystyttävä taistelemaan tieteellisen tiedon puolesta.

3) Talouden kasvua on saatava aikaan: talouden kasvu on demokratian kasvua, mutta samalla on  oltava malttia vaurastua.

4) Kansainvälisten suuryritysten demokratiaa kaventavaa valtaa on kahlehdittava.

5) On hyväksyttävä ajatus, että demokratia ei ole läheskään täydellinen ratkaisu kansanvallan ongelmiin. Kuitenkin taistelun sen puolesta on jatkuttava.

6) Osallistumisen kanavia on monipuolistettava (suoran demokratian tarjoamat vaihtoehdot).

7) On pohdittava uudelleen meritokratian, poliittisen päätöksenteon ja kansanvallan keskinäisiä suhteita, kuitenkin niin, että demokratia pysyy johtotähtenä.

8) On huolehdittava, että arvovapaa poliittinen keskustelu on kaiken demokraattisen uudistustyön edellytys.

9) Demokratian pahin vihollinen on korruptoitunut päätöksentekoympäristö: se avaa mahdollisuuden autoritaarisille vaihtoehdoille.

10) Demokratia on mitä suurimmassa määrin tulon- ja varallisuudenjakokysymys. On vältettävä tilannetta,  jossa valta siirtyy vähitellen varakkaimmille esim. vaalirahoituksen kautta.

PS

Pyysin myös tekoälyohjelma Chat GPT:ltä ”lausuntoa” aiheestani ”Demokratian haasteet tänä päivänä”(tämän kirjoituksen ensimmäinen kappale).

Oheistan seuraavassa vastauksen:

1. Yhteiskunnallisten ristiriitojen ja polarisaation kasvu
2. Väärät uutiset ja propaganda
3. Äänestäjien apatia ja poliittisen osallistumisen väheneminen
4. Taloudellisten eriarvoistumistrendien vaikutukset yhteiskunnan tasapainoon
5. Globalisaation ja teknologian aiheuttamat muutokset järjestelmässä
6. Valtion ja yksilöiden valtasuhteiden uudelleen määrittely.

 

Vastauksen ”henki” vastaa hyvin omia ajatuksiani, jopa niin pitkälle, että olisin voinut pyytää jo etukäteen – siis ennen omaa kirjoitustani – Chat GPT:n vastausehdotuksen, jota olisin sitten käyttänyt  ”tukiälynä”.

Chat GPT painottaa minua enemmän globalisaation ja teknologian aiheuttamia muutoksia sekä väärien uutisten ja propagandan merkitystä demokratian haasteena.

 

 

Jumala puolellamme: USA:n ja Venäjän kutsumuskohtalon jäljillä

 

 Tämän kirjoituksen avainkäsitteitä ovat kutsumuskohtalo (Manifest Destiny) ja kansakunnan ainutlaatuisuus (”ekseptionalismi”). Yhdessä käytettynä nämä viittaavat oikeutukseen laajentaa omaa elintilaa omien kansallisten rajojen ulkopuolelle. Alun perin Yhdysvalloista käytetyt termit laajennan tässä kirjoituksessa koskemaan Venäjän pyrkimystä laajentaa etupiiriään tai reviiriään ympäröivän maailman kustannuksella.

Vain ainutlaatuinen kansakunta saattoi omaksua kutsumuskohtalon. Sen tehtävänä piti olla vapauden sanoman levittäminen sivistymättömille kansoille ja ihmisille vastapainona eurooppalaisten valtioiden vulgäärille siirtomaapolitiikalle.

Olen itse käsitellyt kutsumuskohtaloa ja sitä lähellä olevaa käsitettä ekseptionalismia näissä blogikirjoituksissani useissa yhteyksissä. Yhdysvaltoihin ekseptionalismin käsitteen liitti ensimmäisten joukossa ranskalainen historioitsija Alexis de Tocqueville, joka kiersi Yhdysvaltoja 1830-luvulla ja kirjoitti kuuluisan teoksensa ”Demokratia Amerikassa” matkakokemuksistaan. 

Kysymyksessä on erityisen herkkä käsite, sillä esimerkiksi Yhdysvaltain äärioikeiston piirissä sillä on raamatullinen arvo ja sisältö. Yhdysvaltain asemaa pidetään aivan poikkeuksellisena, ja jos joku (vaikkapa presidentti ) asettaa sen kyseenalaiseksi,  hän saa kuulla kunniansa.

Tosiasiassa amerikkalaisen oikeiston käsittelyssä kansakunnan ainulaatuisuus on peilivääristymä. Kun Barack Obama sanoi eräässä puheessaan, että amerikkalaisuuteen sisältyy ainutlaatuisuuden oletus, olisi hän saanut kiitosta, jos olisi lopettanut tähän, mutta kun hän lisäsi - vilpitön kun oli - että niin ajattelevat myös britit ja espanjalaiset omasta kansastaan, hän latisti ainutlaatuisuuden käsitteen joka kansan oikeudeksi. Se oli liikaa: äärioikeisto olisi halunnut kieltää Obamalta koko käsitteen käytön.

Alexis de Tocquevillen ekseptionalismi oli tietenkin nykyisen äärirepublikaanisen ja trumpilaisen ekseptionalismin vastakohta. Trump on sisuksiaan myöten sitonut itsensä ekseptionalismiin: ”Let´s Make America Great Again” (MAGA) tai ”America First”!  Näyttää siltä, että Trump katsoi Yhdysvaltain välillä antaneen periksi muulle maailmalle, ja nyt on aika korjata tilanne tekemällä Yhdysvalloista mahtava ”uudelleen”. Hillary Clintonhan protestoi vuoden 2016 presidentinvaalikampanjan yhteydessä tätä ajatusta vastaan toteamalla – sinänsä aivan oikein – että ”Yhdysvallat on jo suuri”. Trumpin puheet voidaan  määrittää ylimieliseksi retoriikaksi.

Myös Venäjä on halunnut päästä osalliseksi ainutlaatuisuuden ihanuudesta. Siitä todisteena on Josef Stalinin reaktio amerikkalaisten  ainutlatuisuuspuheisiin. Kiista syntyi 1920-luvulla, kun Stalin katsoi kieroon  Yhdysvaltain omimaa käsitettä, jonka hän halusi suoda Neuvostoliiton ja ainutlaatuisen sosialismin yksinoikeudeksi.

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Yhdysvalloissa monien ihanteiden valheellisuus paljastui 1800-luvun vaihteesta lähtien, kun jouduttiin kohtaamaan intiaanit ja mustat. Tästä testistä kutsumuskohtalo ei selvinnyt ehjänä. Ei ole mahdollisuutta mennä yksityiskohtiin, mutta leveällä pensselillä vetäen syntyy kuva intiaanien ajamisesta yhä suppeammalle alueelle, sitten sulkeminen valkoisen väestön tieltä reservaatteihin ja lopulta summittainen assimiloiminen valtaväestöön. Mustien taistelu johti sisällissotaan ja orjuuden loppumiseen, mutta jätti rotusorron jatkumaan sisällissodasta (1861-65) 100 vuoden päähän. Manifest Destiny oli korostetusti valkoisten manifestaatio, valkoisten ylivallan peitenimi.

”Kutsumuskohtalo” kulminoitui raadolliseen maiden ja mantujen himoon. Koko 1800-luku on Yhdysvaltain laajenemisen historiaa omalla mantereella (Louisianan osto Ranskalta, sitten valloitussota Meksikoa vastaan). Yhdysvaltojen laajenemisella oli takuutaho: God Is On Our Side. Jumala piti huolta, että vastustajat nujerrettiin. Uudisasukkaita veti länteen Kalifornian kulta eikä jalo lähetystehtävä.

Yhdysvallat pyrki erottautumaan muista länsivalloista ja niiden siirtomaapolitiikasta. Erityisen vastenmielinen oli brittiläinen kolonialismi. Yhdysvallat ei pyrkinyt  täydelliseen alistamiseen, vaan  protektoraattien ja sotilastukikohtien perustamiseen. Valloitussodat olivat siis eriluontoisia kuin Euroopan suurvalloilla. Käytännössä ero jäi kuitenkin vähäiseksi.

Yksi oleellinen strateginen eroavuus jäi vallitsevaksi: Yhdysvallat pyrki maailmanvallaksi tukikohtajärjestelmän avulla ja onnistui siinä todella tehokkaasti: se rakensi 1900-luvun puolella 750 sotilastukikohdan verkoston.  Toinen erittäin tärkeä strateginen ulottuvuus oli jo varhain omaksuttu vaikuttaminen musertavan taloudellisen ylivallan kautta. Yhdysvalloista kasvoi globaali talouden jättiläinen, ja se käytti taloudellista vaikutusvaltaansa sumeilematta omien etujensa ajamiseen.

Uusi amerikkalainen imperialismi, joka piti sisällään liberaalin demokratian levittämisen jäi valtapoliittisen strategian varjoon.

Kirjailija Mark Twain toimi 1900-luvun vaihteen imperialististen miehitysprojektien (Kuuba, Filippiinit) kriitikkona ja kansakunnan omanatuntona. Hän syytti Yhdysvaltoja siitä, että se ”ei vapauttanut, vaan valloitti”.

Kuten edellä on tuotu esille,  jäi Yhdysvaltain kutsumuskohtalosta vaikutelma, että se oli pääosin peitenimi vallan anastamiselle. Ehkä juuri Mark Twainin saarnat amerikkalaisten omantunnon herättämiseksi kuitenkin vaikuttivat sen verran, että Yhdysvallat ei lähtenyt vanhan tyyppisen kolonialismin tielle.

Yhdysvaltalainen tukikohtaimperialismi saavutti täyteytensä toisen maailmasodan jälkeen. Puhuttiin kaksinapaisesta maailmankuvasta, mutta USA oli rikkauksiensa takia aina monta askelta edellä muita.

Amerikkalainen Arthur Goldwag on kirjoittanut kirjan ”The New Hate” (2012), jossa hän käsittelee kansakunnan ainutlaatuisuutta (tai että osa kansakunnan eliitistä kokee edustavansa ainutlaatuista kansakuntaa). Lainaan tässä kirjoitukseni teemaan liittyvää kohtaa kirjasta (tarkemmin blogikirjoituksessani ”Ainoa laatuaan – vihapuheiden jäljillä” 16.4.2013): ”Mistä ekseptionalismi koostuu? Sen kannattajat näkevät vihollisten uhkaavan amerikkalaista erinomaisuutta. Tästä kehkeytyvä vanhan amerikkalaisen vainoharhaisuuden uusi painos - uusi viha - kumpuaa jostain syvältä sisäänpäin käpertyneisyydestä ja ylemmyydentunteesta, joka heijastuu rasismina ja antisemitisminä ja kaiken ulkomaisen uhkaavuutena”.

Eivät suomalaisetkaan ole täysin irti manifest destinystä. Tässä on jotain samaa kuin suomalaisten pyrkimyksessä Itä-Karjalan valtaukseen 1920-luvulla Elmo Kailan ja muiden ”Vihan veljien” ryssävihalla avitettuna.

::::::::::::::::::::::::::

Jos ajatellaan Venäjää Yhdysvaltain vastinpartnerina, syntyy väistämätön ajatus verrata Yhdysvaltain historian ekseptionalismia  ja kohtalouskoista lähetystehtävää Venäjän vastaaviin. Yhtäläisyyksiä löytyy. Venäjän osalta pitää paikkansa se, mitä Stalin sanoi ekseptionalismista  (ainutlatuisuudesta) Neuvostoliiton yhteydessä: se oli elimellinen osa venäläistä suurvaltaylpeyttä sosialismikokeiluineen. Nyt ei enää ole kysymys sosialismin ylivertaisuudesta vaan laajenemishaluisen äiti-Venäjän suunnattomasta ylpeydestä.

Venäjällä on oma maailmanjärjestyksensä, world orderinsa (tai Putinin world order) , joka paheksuu läntistä rappiota ja uskonnottomuutta. Se tarjoaa omaa uskonnollisuuttaan ja demokratiavaihtoehtoaan ja onkin saanut läntisten valtioiden oikeistopiireistä tukea.

1990-luvulla haaveiltu ”eurooppalainen Venäjä” jäi haaveeksi johtuen suurvaltojen keskinäisestä eripurasta ja taistelusta vaikutusvallasta sekä varsinkin Venäjän vainoharhaisesta epäilystä lännen tarkoitusperiä kohtaan. ”Eurooppalainen Venäjä” on idässä käännetty toisinpäin tavoittelemisen arvoiseksi venäjänmalliseksi Euroopaksi. Eurooppa on tämän ajattelun mukaan  hylännyt -  nykyisin Venäjän ylläpitämän -  alkuperäisen kristillisen perinnön. Jumala on nyt Venäjän puolella.

Putin ja hänen taustajoukkonsa ovat yrittäneet haastaa läntisen ”rappeutuneen” kristinuskon. Euroopan  ja Venäjän välillä vallitsee tasapainoton kilpailu eurooppalaisuuden määrittämisestä.

Venäjän kutsumustehtävänä on halu palauttaa tilanne Itä-Euroopassa aikaan ennen vuotta 1997 (ennen Naton laajenemista) ja mitätöidä ”viime vuosisadan suurin geopoliittinen katastrofi” eli Neuvostoliiton hajoaminen. Jotta päästäisiin päämäärään eli Venäjän suuruuden aikaan, tarvitaan suunnattomia uhrauksia.

Venäjällä perustettiin 2000-luvun alussa konservatiivisia ajatushautomoja,  joissa ideoitiin keinoja pyhän Venäjän suuruuden ajan palauttamiseksi.  Nämä hautomot ovat kehittäneet ajatusta poliittisesta ortodoksiasta, joka tukee Vladimir Putinin ja Sergei Lavrovin tavoitteita. Toisaalta Venäjästä syntyy käsitys ulkomaailmaa vastaan  suunnatusta aggressiosta, toisaalta taas suojautumisesta ulkomaisia harhaoppeja (pinnallinen materialismi) vastaan. Molempia vastaan tarvitaan Venäjän suurvaltaa.  Tavoitteen betonoimiseksi vietetään 9. toukokuuta voitonpäivää. Juhlapäivä on ortodoksiuskonnollisuuden läpitunkema tilaisuus sodassa kaatuneiden syntien anteeksisaamisineen.

On lukuisa joukko maailmankuuluja venäläisiä kirjailijoita,  jotka kannattivat kukin aikanaan isänmaansa imperialismia,  ja jotka ”lumoutuivat tsaarinvallan loistosta”. Kysymys on taiteilijoiden vastuusta ja siitä kulttuurista, joka heitä Venäjällä ympäröi, ja josta he eivät vapaudu hirmutekojen tapahtuessa. Missä oli tai on venäläinen Mark Twain? On kuitenkin - onneksi - toisia taiteilijoita ja kulttuurihahmoja, jotka ymmärtävät sotien julmuuksien keskellä toisen asemaan asettumisen merkityksen.

:::::::::::::::::::::

Hesarin artikkelisarjassa ”Kirjeitä Venäjältä”,  sen artikkelissa  ”Haluatteko ymmärtää Venäjää?” (29.1.2023) on maasta poistuneen venäläisen  oivallinen kuvaus siitä,  mitä Venäjällä on tapahtunut. Jo lapsena venäläiset oppivat, että Venäjä on jotain erityistä, ja että muinaisilla venäläisillä on ollut ”valtaisa vaikutus kaiken ihmisyyden kehittymiseen”. Systemaattisesti sukupolvelta toiselle opetetaan , että ”Venäjä on kiistattomasti jotain ylempää ja ainutlaatuisempaa kuin muut (ekseptionalismi!)”. Tällä oikeutetaan lisämaan hankinta, vaikka Venäjä sitä ehkä vähiten tarvitsee.

Väitetään aivan tosissaan, että Venäläisten missiona on Euroopan pelastaminen, milloin tsetseeneiltä, milloin natseilta (manifest destiny!). Venäläiset ovat vereslihalle valmiita kärsimään jonkun suuremman asian puolesta, jotta voittaisivat esimerkiksi sodan (sota on pyhä!). ”Venäläisellä” ei tarkoiteta ketään yksittäistä venäläistä vaan jotain paljon suurempaa kollektiivia, joka kuuluu venäläisyyteen. Näin ajatellen voi ymmärtää, miksi venäläiset ovat luovuttaneet päätäntävallan johtajilleen (niin kauaksi aikaa kuin uskovat heihin) kärsimyksistä riippumatta. Venäläistä maatiaista mietitytti monien tärkeämpinä pidettävien asioiden sijasta se, onko tsaari oikea tsaari! Taikauskon ja reaalimaailman sekoitus on ohjannut iät ja ajat venäläisyyttä.

Edellä siteerattu HS:n artikkelin anonyymi kirjoittaja viittaa useissa kohdin ihaillen Mauno Koiviston kirjaan ”Venäjän idea” (Tammi, 2001), jota muistelen venäläisten kovasti arvostelleen sen ilmestymisen aikoihin, mutta joka tänä päivänä monessa suhteessa toimii venäläisyyden oivaltajana.

Mitä tästä opimme akuuttiin poliittiseen tilanteeseen nähden?

Suurempaan kuvaan liitettynä ja edellä esitettyyn perustuen venäläisten toimet Ukrainassa voidaan selittää hyvin pitkälle ekseptionalismin ja kutsumuskohtalon syy-seuraussuhteina, mutta suurvallan suuruudenhullua logiikkaa ei tietenkään tarvitse sulattaa.

Ja kyllähän George Bush nuoremman liberaalin demokratian pakkosyöttö irakilaisille Irakin sodan (2003-2011) aikana oli sitä itseään.