Flaneeraten

 

Joskus täytyy katsoa kauas, jotta onnistuu näkemään lähelle. Siltä ainakin tuntuu, kun on kirjoittanut kaiken maailman aiheista ja sitten huomaa, että lähelläkin on monta kiinnostavaa kohdetta ja aihetta. Kuten nyt kotikunnan maisemaestetiikka.

Paras tapa tutustua ympäristöön on tehdä se riittävän hitaasti ”flaneeraten”. Flanööri tarkoittaa Wikipedian mukaan maleksijaa, vetelehtijää tai kuljeksijaa. Flaneeraaminen taas tarkoittaa erityisesti  ”sivistyneen” kuljeksijan vaeltamista.  Tunnetuksi käsitteen teki runoilija Charles Baudelaire 1860-luvulla. Baudelaire tarkoitti kuljeskelua suurkaupungin kaduilla. Minä voisin tarkoittaa sillä jokamiehen mietiskeleviä kävelyretkiä  kirkonkylämiljöössä. Kuljeskellessani näennäisen päämäärättömästi tarkkailen ympäristöä  ja teen siitä huomioita tai sitten mietiskelen eri asioiden syy- ja seuraussuhteita. Flaneeraamiseen liittyvää tiettyä hienostelevaa piirrettä en itselleni hyväksy.

Jostakin syystä kotipaikkakuntani Mäntsälän maiseman kauneusarvot eivät juuri herättäneet ihastusta menneinä aikoina, eivät ainakaan 1970- ja 1980-luvulla. Kai se johtui siitä, että väkiluku kasvoi tuolloin ripeästi ja uusia asuntoalueita rakentui savipatjan päälle ilman sen kummempaa kasvillisuutta. Mutta muutosta on sittemmin toki tapahtunut. Olen kertonut joskus aiemmin, kuinka järjestin luentosarjan Mäntsälän maisemakuvasta 1980-luvun alussa. Esimerkkejä tavoiteltavasta  maisemanhoidosta oli esittelemässä helsinkiläinen arkkitehti, joka sai paikalle osuneen silloisen kunnanjohtajan suuttumaan esitellessään puron yli taipuvaa idyllistä kaarisiltaa jostain päin Suomea: ”Kas,  tältä sen pitäisi näyttää!”. Siinä kohtaa kuntapomolta paloivat hihat: ”Mistä tahansa saa tuollaisen kuvan, kun etsii!”. Tuosta tapahtumasta on nyt kulunut 40 vuotta. Positiivinen muutos on silmiinpistävä. Vihdoinkin ympäristö  näyttää ainakin osin parhaat puolensa. Eikä siihen mennyt kuin neljä vuosikymmentä!

Käärmemäisesti luikerteleva  Mäntsälä-joki on tämän maisemaidyllin ytimessä. Vihdoinkin se – tai osa siitä - on laitettu ansaitsemaansa loistoon joenvarsipenkereineen. Itse asiassa kunnan puutarhaosaston ihmiset ovat suorittaneet loistotyön. Toivoisin, että jokimaisemassa viihtyviä olisi enemmänkin. Onko vetovoimaisesta ympäristöstä puhuminen ollut liioiteltua?

Flaneeraamiseen voi liittää käsitteen ikävöiminen, jolla tarkoitetaan ikuista menneen märehtimistä: koskaan ei eletä oikeaa aikaa! Kenelläpä ei olisi mielessä syntymäkotikunnan kauneuden kaipuu. Kun käyn Savitaipaleella ja näen kirkonkylän hoitamattomat nurmikot,  herään kaipaamaan kotikuntani vanhojen hyvien aikojen hoidettuja viherläiskiä. Suomi näyttää nousevan ja rapautuvan samaan aikaan!

Korona-aikana on ollut mahdollisuus käyskennellä pitkiäkin matkoja Mäntsälän kirkonkylän eri osissa ja saada ahaa-elämyksiä. Mäntsälän keskusta  on muuttunut kerrostalojen muovaamaksi kaupunkimaiseksi miljööksi, jota ympäröivät taajaan levittäytyneet omakotialueet. Ja hyvä niin. Pientalot ovat se asumisen muoto,  jota suomalaiset kaipaavat, mutta eipä kerrota, että joskus mieleen on hiipinyt pihan pienentämisen tarve ainakin näin vanhoilla päivillä. Ikäihmisiä muuttaa edelleen keskustan kerrostaloihin sivukyliltä, koska he eivät selviä enää  aiemmasta mielipuuhastaan puutarhanhoidosta ja koska liikkuminen saattaa olla vaivalloisempaa.

Mäntsälä on aina ollut ”kylien kunta”, sen keskusta on kasvanut voimakkaasti vasta reilut parikymmentä vuotta. Siksi muutos näyttää jopa dramattiselta.

Mäntsälä teollistuu ja muuttuu pikku hiljaa työssäkäyntikunnaksi asumiskunnan ohella, joka on kunnan elinvoiman kannalta hyvä asia. Ihmisten halu tai taipumus muuttaa vaihtelee trendinomaisesti. Mäntsälä näyttää selviytyvän muuttoliikkeen ristiinkäyvistä paineista kohtalaisen menestyksekkäästi.

Entä jos puhutaan baudelairelaisesta suurkaupunkiflaneeraamisesta. Silloinkin asettaisin itseni Helsingin keskustakortteleiden ihailijaksi. Olen keskellä pienen suurkaupungin ihmisvilinää, mutta silti yksilö, joka  tarkkailee ympäristöään. En näe ihmisiä ahdistuksen lähteenä. Onko tämä suurkaupungin ja kehyskunnan mielekästä vuorovaikutusta?

Myönnettäköön, että olen edellä ottanut vapauksia tulkita flanööriä omalla tavallani, joka voi poiketa siitä, miten Baudelaire ja muut tulkitsijat käsitteen hahmottivat. Suvi Miettinen toteaa pro gradussaan (2001), että 1800-luvun flanööri  oli ”väkijoukossa anonyyminä kuljeskeleva tarkkailija, jolle juuri suurkaupunki oli mielekäs ympäristö”. Miettisen määrittämä flanööri ”tahtoo erottaa yksilön massasta ja massan pysyvän massana - ja pitää itse massaan etäisyyttä”. Hieman hienostelevaa, mutta ei välttämättä elitistisessä mielessä.

:::::::::::::::::::::::::.

Flaneeraamiseen liittyy elimellisesti kirjoittaminen. Mikäpä on parempi tapa saada luovuus kukkimaan kuin kävely ”yksin joukossa”. Ajatukset viivähtävät liikkuessa vaikkapa keskeneräisissä blogikirjoituksissa.

Tämä on 1700. blogikirjoitukseni.