Christine Keeler ja Profumo-skandaali: kaikki on julkista

 

TV1:ssä esitetään parhaillaan Amanda Coen käsikirjoittamaa BBC:n minisarjaa ”Christine Keelerin tapaus” (The Trial of Christine Keeler, 2019-2020). Kyseessä on Englantia 1960-luvun alussa ravisuttaneesta skandaalista,  johon olivat sekaantuneet Englannin sotaministeri (puolustusministeri), salaperäinen osteopaatti, seurapiirityttöjä, venäläinen vakooja, MI5 ja lopulta tapaukseen vedettiin mukaan pääministeri  ja koko Englannin hallitus. Sotkuinen vyyhti, jota englantilaiset rakastavat vihata. En arvioi  ohessa TV-sarjaa, vaan pyrin kertomaan,  miten itse näen skandaalin historian faktojen valossa. En toki väitä kertovani lopullista totuutta tästä mutkikkaasta tapahtumasarjasta.

Kiinnitän skandaalin tiukasti tuon ajan Englannin yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja ennen kaikkea 1960-luvun alussa tapahtuneeseen tiedotusvälineiden muuttuneeseen asemaan: mikään ei ollut enää pyhää. Kaikki voitiin repiä auki.  Miten helppoa onkaan jälkikäteen nähdä aikakauden muutos! Mutta kuinka moni pystyy näkemään muutoksen sen tapahtumahetkellä?

Profumo-skandaali sopii mainiosti esimerkiksi median paradigman muutoksesta. Profumo-skandaalissa (1961-1964) rikottiin monta tabua. Ei tuohon aikaan lehdet kirjoitelleet johtavien poliitikkojen syrjähypyistä, eikä TV:ssä kerrottu irvaillen ajankohtaisista poliittisista tunaroinneista. Populaarikulttuuri oli viatonta, yhdentekevää viihdettä. Swinging London oli murtautumassa kaikkien tietoisuuteen, muttei ollut vielä läheskään täydessä iskussa. Beatlesit olivat läpimurtonsa kynnyksellä uudella tuoreella tavalla ja nenäkkäällä huumorillaan, James Bond ilmestyi näyttämölle….

Juuri tuohon saumaan – keskelle kylmää sotaa - osui Englannin sotaministeriin (Secretary of State for War) John Profumoon kohdistunut vakoilu- ja syrjähyppyskandaali, jonka itsekin muistan hämyisästi, koska meille oli hankittu kotiin TV (samaan aikaan lähes 75 prosentilla Englannin talouksista oli TV) juuri tuolloin, ja silloinen tiedonvälitys pystyi antamaan jonkinmoisen kuvan tapahtumista.

Tapahtumien kulku eteni suurin piirtein seuraavasti.

John Profumo, joka oli konservatiivien johtavia poliitikkoja ja mainittiin mm. mahdollisena seuraavana pääministerinä, uiskenteli yläluokan mahtihenkilön lordi Astorin (aivan oikein, kytkyt johtavat New Yorkin kuuluisaan Waldorf Astoria -hotelliin) uima-altaassa, Lontoon esikaupunkialueella. Uima-altaalla oli samanaikaisesti kirjava joukko isännän vanhoja ja uusia tuttuja. Oli seurapiirikaunottaria oli salaperäinen venäläinen mieshenkilö, jolla oli avainrooli tässä uskomattomassa näytelmässä, oli mystinen osteopaatti….

Juuri osteopaatti Stephen Ward oli tapahtumasarjan alkuvaiheen primus motor, joka liimasi henkilögallerian yhteen. Hän oli maineikas hahmo Lontoon seurapiireissä ja hänen käsittelyssään olivat olleet monet kuuluisuudet Elisabeth Taylorista Winston Churchilliin. Ward kutoi seitin, johon näytelmän konnat ja sankarit vuoronperään joko halukkaasti tai tahtomattaan juuttuivat. Lopulta Wardin kiiltokuvamaisen julkisivun takaa paljastui arkinen sutenööri, joka oli tulenaran kansainvälisen tiedustelun välikappaleena.

Onnellisessa avioliitossa ollut John Profumo antautui tanssityttö ja alastonmalli Christine Keelerin viekoiteltavaksi, kun tämä päätti asettua Astorin altaalla Profumon eteen ilman rihman kiertämää. Heidän välilleen kehittyi nopeasti lyhytaikainen suhde (englanniksi se kuulostaa todella hienolta: ”affair”), joka tuon ajan tavan mukaan pidettiin salaisuuksien verhon takana. Samassa uima-altaassa uiskenteli myös toinen todella iso kala, nimittäin Neuvostoliiton sotilasasiamies Jevgeni Ivanov,  ja kuinka ollakaan neiti Keelerillä oli suhde myös Ivanoviin! Räjähdysherkkä yhdistelmä, varsinkin, koska samaan aikaan käytiin keskusteluja Englannin ydinaseiden sijoittamisesta Länsi-Saksaan.

Siinä he kaikki tutustuivat toisiinsa tilanteessa, josta James Bondkin olisi ollut kateellinen. Profumo joka oli edennyt urallaan rakettivauhtia ei joko huomannut vaaraa tai sitten hän ohitti moisen episodin välinpitämättömänä. Rakastuminen saa tarkimmankin ja huolellisimmankin ammattimiehen varomattomaksi. Altaalla järjestettiin leikkimielinen uintikilpailu, jonka osanottajina olivat: 1) lordi Astor, 2) John Profumo, 3) Jevgeni Ivanov…..

Kaikki näytti kuitenkin menevän kuten vanhaan hyvään aikaan: kukaan ei kiinnittänyt arkaluontoisiin suhteisiin mitään huomiota, ei vaikka Englannin kuuluisa tiedustelupalvelu MI5 varoitti Profumoa. Elettiin hienotunteisuuden ja häveliäisyyden aikoja, jolloin yläluokka osasi pitää ”yksityiset skandaalit yksityisinä”. Ei kukaan kertonut, että silloisen konservatiivisen pääministerin Harold McMillanin vaimolla oli suhde toiseen mieheen. Ei kukaan kertonut, että työväenpuolueen johtajalla Hugh Gaitskellilla oli avioliiton ulkopuolinen suhde. Miten lehdistö osasikaan missata herkulliset aiheet!

Mutta ajat olivat muuttumassa. Kaikki yhteiskunnassa oli liikkeessä: sota-ajan traumat olivat takanapäin, yhteiskunta avautui hallitsemattomalla tavalla, ihmiset, jotka aiemmin olivat pelkkiä livertäviä juoruajia avasivat suunsa ahnaasti odottavalle lehdistölle…. Salaisuuden verhot kerta kaikkiaan revittiin alas. Nyt politiikasta tuli kansanhuvia nauraa räkättävien TV-ohjelmien kautta. Sanalla sanoen julkisuus otti hurjan harppauksen kohti sitä maailmaa, jonka me nyt tunnemme paparatseineen ja juorulehtineen ja julkisuuden henkilöitä irvailevine TV-ohjelmineen.

Mielestäni tapahtumien paljastumisen avaimena oli Christine Keelerin ja hänen parhaan kaverinsa Mandy Rice-Daviesin monet miessuhteet. Jonkun tässä palapelissä piti pettää. Ja näin kävikin: yksi Keelerin rakastajista, tummapintainen länsi-intialainen huumekauppias rupesi ammuskelemaan Keelerin sutenöörin Wardin oven läpi mustasukkaisuuksissaan. Välikohtauksesta paisui nopeasti skandaali ja moniosainen oikeudenkäynti, joka täytti kaikki lehdet: Länsi-Intian mies puhui kostonhimossaan suunsa puhtaaksi.

Profumo ryhtyi taisteluun, jonka niin moni on käynyt häntä ennen ja hänen jälkeensä: aluksi hän kielsi kaiken: ei ollut mitään sopimatonta suhdetta, mutta lopulta hänen oli pakko myöntää intiimi kanssakäyminen Keelerin kanssa,  koska Stephen Ward romahti kuulusteluissa ja kertoi kaiken. Heti perään Ward ahmi sisäänsä kourallisen tabletteja erilaisia lääkeaineita eikä häntä saatu enää elvytettyä. Stephen Ward oli tämän saagan surullisen hahmon ritari, hyvin erikoinen ihminen, kaikkien ilahduttaja, elostelija, mitä vain.

Monipolvisissa kuulusteluissa paljastui sitten loputkin asiat. Ivanov oli oikeasti pyrkinyt saamaan Keelerin kautta Profumolta selville ydinasesalaisuuksia. Profumo ei tietenkään kertonut. Hänen virheensä oli, että hän oli väärällä uima-altaalla väärään aikaan ja rakastui väärään naiseen. Tuon kuuluisan oikeudenkäyntivaiheen kuuluisimman kommentin lausui Mandy Rice-Davies, kun häneltä kysyttiin oliko hänellä ollut suhde lordi Astoriin tai oliko asia tullut julki Astorin kuulemisissa: ”Well, he would, wouldn´t he?”

Pahin oli kuitenkin tapahtunut: Profumo joutui tunnustamaan tapahtuneen ja erosi hallituksesta. Jälkinäytöksessä pääministeri Harold McMillan luultuaan, että hänellä oli parantumaton tauti (hän eli vielä parikymmentä vuotta!), erosi virastaan. Uudet vaalit nostivat työväenpuolueen Harold Wilsonin pääministeriksi. Vaalin tulos oli niin täpärä, että tuskinpa vallanvaihtoa olisi tapahtunut ilman Profumo-skandaalia.

Mitä tämän tarinan päähenkilöille sitten tapahtui? Christine Keeler vetäytyi julkisuudesta yhdeksän kuukauden vankeustuomion jälkeen, mutta osasi myydä tarinansa lehdille ja kustantajille varmistaen elantonsa joksikin aikaa. Keeler ei rikastunut tarinalla, tuskinpa hän siihen pyrkikään.  Hän oli vihainen menestyvämmälle entiselle tyttöystävälleen Rice-Daviesille, joka Keelerin mielestä - muistellessaan Profumo-skandaalia - ”kirjoitti historiaa uudelleen”.  Keeler kuoli 75-vuotiaana joulukuussa vuonna 2017.

Kikatteleva, kanamaisesti käyttäytynyt Mandy Rice-Davies meni hyviin naimisiin (sitten toisiin naimisiin ja vielä kolmansiin) ja muutti Israeliin, jossa harjoitti menestyvää ravintolaliiketoimintaa.  Rice-Davies kuoli joulukuussa vuonna 2014.

Jevgeni Ivanov poistui Englannista äkillisesti jälkiä jättämättä skandaalin tultua julki. Sitä ennen hän ensin puolusti neuvostokommunismia Keelerille, mutta lopulta tunnusti vähemmän romanttisesti, kuinka kurjaa elämä neuvostoagenttina oli. Ivanov julkaisi muistelmansa tapahtumien tiimoilta vuonna 1992. Hän kuoli 68 vuotiaana vuonna 1994.

Entä John Profumo? Hän teki sovinnon vaimonsa Valerie Hobsonin kanssa ja omisti lopun elämäänsä (hänelle suotiin pitkä elämä: 1915-2006) vapaaehtois- ja hyväntekeväisyystyölle Lontoossa aloittaen WC:iden siivoamisella. Tämä hyvin lahjakas ja varakas mies palkittiin lopulta korkealla kunniamerkillä tekemästään pyyteettömästä työstä lontoolaisten köyhien hyväksi. Ja palkinnon hänelle myönsi työväenpuolueen hallitus! Konservatiivien synninpäästön hän sai myöhemmin itseltään Margaret Thatcherilta.

::::::::::::::::::::::::::::

Profumo-skandaali on ollut näyttämötaiteiden suosikkiaihe viime vuosiin saakka. Nyt esillä olevan ”Christine Keelerin tapauksen” lisäksi vuonna 1989 valmistui filmiversio skandaalista nimellä ”Scandal”. Andrew Lloyd Webber kirjoitti musikaalin ”Stephen Ward the Musical”, jonka näytännöt alkoivat joulukuussa 2013.

PS

Katsoin koko kuusiosaisen ”Christine Keelerin tapauksen” Areenasta. Monipolvisen takaumin varustetun tarinan seuraaminen vaatii tarkkuutta. Sarjan viimeisiä jaksoja kannattaa odottaa. Sarjassa päähuomion vie skandaaliin liittynyt oikeudenkäynti, joka herätti aikanaan valtavaa huomiota. Parhaiten roolinsa taitaa James Norton, joka näyttelee vakuuttavasti Stephen Wardia.

Mehevä juttu ei kuole koskaan. Aina löytyy uusia näkökulmia vanhaan tarinaan.