Punapääoman nousu, tuho ja uusi nousu

 

FT Anitra Komulainen on kirjoittanut työväen osuustoimintaa kootusti käsittelevän teoksen ”Punapääoman linnake. Työväen osuustoiminnan dramaattiset vaiheet” (Siltala, 2021), johon esipuheen on kirjoittanut professori, emeritus Markku Kuisma. Käsitän niin,  että Kuisma on toiminut kummisetänä kirjan synnyttämiseksi samalla,  kun hän on kuulunut teoksen toimituskuntaan.

Keskityn tässä blogikirjoituksessa työväen osuustoiminnan 100-vuotiseen elinkaareen, puuttumatta sen historian värikkäisiin yksityiskohtiin. Komulaisen teos pyrkii  luomaan käsityksen osuustoiminnan noususta , tuhosta ja uudelleen noususta ja onnistuu siinä hyvin.

Kirjassa muistutetaan , että työväen osuustoiminta merkitsi paljon muutakin kuin liiketaloudellista toimintaa. Se merkitsi monelle sosiaalista kanssakäymistä, lähikaupan tuttuja tuotteita ja merkittäviä yhteiskunnallisia tavoitteita monien muiden asioiden ohella.

Osuustoiminnassa kaksi kuluttajaosuustoiminnallista ryhmää,  OTK-lainen työväen ja SOK-lainen porvarien ja maanviljelijöiden ryhmä kirittivät toisiaan.  Kirjassa todetaan, että tämä johti maailman tiheimpään osuustoimintaverkostoon toiseen maailmansotaan mennessä. Kilpailu kehitti tuotteiden laadukkuutta hintojen laskiessa. Myös ketjuuntuminen takasi suuremmat ostovolyymit. Yksityiskauppiaat olivat paljon huonommassa asemassa. Ketjulla oli helpompaa pitää myymälät hallussaan. Yksityiskauppiaat kaatuivat konkursseihin 1930-luvun lamassa, kun taas ketjuuntuneet osuusliikkeet pysyivät pystyssä kattavasti.

OTK-lainen liike perusti omia teollisuuslaitoksia. Kaupat tiiviin ketjurakenteen vuoksi mahdollistivat  menekin. Samalla murrettiin kansainvälisiä kartelleja. OTK-ryhmä laajeni muillekin toimialoille kuten vakuuttamiseen (Palo-Kansa 1919) ja rakentamiseen (Haka 1938). OTK:n ja SOK:n tärkeäksi tavoitteeksi muodostui kuluttajan etujen ajaminen. Moni on jo unohtanut, että OTK-ryhmä otti ensimmäisenä käyttöön tuotteiden vaihto- ja palautusoikeuden vuonna 1969. Pian tulivat voimaan mm. ostohyvitykset.

Ei ole ihme, että liike veti puoleensa satoja tuhansia jäseniä.

Ensimmäinen kuluttajasuojalaki tuli sekin voimaan osuustoimintaliikkeen myötä.  Kuluttajan etuja korosti myös työväen osuustoiminnan aatteelliseksi järjestöksi ja neuvontaorganisaatioksi perustettu KK (Kulutusosuuskuntien Keskusliitto). Anitra Komulainen mainitsee osuustoiminnan kulttuurisiksi saavutuksiksi Ola Fogelbergin ”Pekka Puupään” ja kustannusosakeyhtiö Tammen (”Keltainen kirjasto!”). Ne olivat aikansa osuustoiminnan ulospäin näkyviä huomionherättäjiä.

Myös työväenliikkeen yhteistyö sai buustia osuustoiminnasta,  kun OTK, SAJ ja SDP ryhtyivät yhteispyrintöihin mm. media-alalla. OTK-laiset verkostot ulottuivat melkeinpä joka kotiin. Kokonaisuudesta kasvoi myöhemmin punapääoman linnake.

Kuuluisin osuustoiminnan piiristä noussut hahmo on varmaan Väinö Tanner, joka nousi politiikan voimahahmoksi molemmilla puoliskoilla 1900-lukua.

Itse nostaisin erittäin tärkeäksi osuustoiminnan yhteiskunnalliseksi vaikutukseksi kansalaisten sitomisen järjestö-  ja demokratiakehitystyöhön. OTK oli osa suomalaisen yhteiskuntarauhan perustaa.

::::::::::::::::::::::::

Kiveen hakatuilta tuntuvat instituutiot tahtovat ajan kanssa ajautua ongelmiin. Niistä tulee oman menestyksensä uhreja. Aikojen muuttuminen jää havaitsematta,  kun toimintaa johtavat omia asemiaan pönkittävät ihmiset. Tämä lienee milteipä vääjäämätön sääntö.

Näin kävi osuustoimintaliikkeellekin.

Komulainen mainitsee suurimpina ongelmien syinä strategiset virhearviot, kaikesta edellä esitetystä huolimatta myöhästymisen ketjuuntumiskehityksestä,  liian kauan siedetty tappiollinen toiminta  ehkäpä solidaarisuuden nimissä, vakuutusyhtiö Kansan suurtappiot sekä epäonnistuminen oman vahvan finanssiryhmän perustamisessa.

Tarkemmalla tasolla virheeksi on nähty panostaminen teollisuuteen ja erikoistavarakauppaan aiemman päätoimialan päivittäistavarakaupan sijasta (1954). Syynä noudatettuun linjaan oli mm. hintasääntelyn merkityksen ja keston aliarvioiminen sekä lainansaantia vaikeuttanut rahapolitiikka sodan jälkeen. Korjausliikettä yritettiin 1960-luvulla panostamalla päivittäistavarakauppaan. Yksityiset kauppaketjut olivat kuitenkin hankkineet tuntuvan etumatkan.

Osana uudistuksia nimi ”OTK” vaihdettiin ”E-liikkeeksi”. Suureksi ongelmaksi kasvoi kaksipäisyys eli OTK:n ja KK:n keskinäinen taistelu. Kaupallinen (OTK) ja neuvonnallinen (KK) toiminta pidettiin erillään. Tämän rakenteen sisällä KK oli vahvoilla. Samaan aikaan kilpailijat eli Kesko ja Tuko käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja vahvistivat asemiaan keskittämiseduilla. Yksityiskauppiaat rationalisoivat toimintaansa jakautumalla mainituiksi kahdeksi keskusliikkeeksi.

E-liikkeen katastrofaalisesta tilasta ei puhuttu ulkopuolisille. Vanha rakenne pidettiin koskemattomana päinvastaisista yrityksistä huolimatta. Tappiollisia liikkeitä ei päästetty konkurssiin, joka tervehdyttämismielessä olisi ollut välttämätöntä. Päinvastoin liiketukia jaettiin tappiollisille yksiköille. Mainehaittaa pidetiin liian suurena,  jos totuus paljastuisi. Kaveria ei jätetä henki kukoisti yli kohtuullisena pidettävän solidaarisuusrajan. Tieto ongelmista jäi pienen piirin haltuun.

Lähes kaikki liiketoiminnan osa-alueet taantuivat ja menettivät kilpailukykynsä. Komulainen toteaa suurimman ongelman olleen kilpailukykynsä menettäneessä osuustoimintarakenteessa. Yksi iso ongelma oli osuustoimintarakenteen mieltäminen demokratiaksi. Siinä olikin paljon demokratian rakenteita, varsinkin ensimmäisinä vuosikymmeninä, mutta ajan myötä ajatusmaailman pinttymät  kääntyivät itseään vastaan. Suomalainen osuustoimintaliike ei ollut yksin ongelmineen, muualla Euroopassa kohdattiin samat vaivat ja vastukset.

Osaratkaisu tapahtui vihdoin vuonna 1980, kun johtoa vaihdettiin. Uudistus toteutettiin Eero Rantalan ja suurosuuskunta EKA:n avulla. Monien vaiheiden ja epäonnistumisten jälkeen punapääomarypäs syntyi EKA:n ja STS-pankin ympärille. Kuitenkaan tämäkään  viritys ei onnistunut. 1990-luvun lama täydensi liikkeen syöksykierteen. Uudistamista ei kerta kaikkiaan toteutettu riittävän ajoissa. 

Kaikkea ei menetetty: Tradekaksi nimensä muuttanut osuuskunta selvisi saneerauksesta, mutta hintana Tradeka luopui päätoimialastaan päivittäistavarakaupasta 2000-luvulla.  Tradekalle jäi kuitenkin merkittävä varallisuus.

Varallisuus kasvoi EKA:n vuoden 1985 68 miljoonasta 550 miljoonaan euroon vuonna 2012. Sen jälkeen Tradeka on harjoittanut monipuolista liiketoimintaa ilmeisen menestyksekkäästi, joskaan ei ongelmitta. Punapääoma näytti vihdoin löytävän paikan auringossa. Tradekasta käytettiin nimeä omistajaosuuskunta. Sen päämääränä oli ”inhimillisemmän markkinatalouden toteuttaminen”.  Ristiriitoja näyttää synnyttäneen lähinnä uusien bisneksien soveltuminen vanhojen liiketoimintaperiaatteiden  toteuttamiseen eli juuri  tuo perinteisten työväen parhaiden piirteiden säilyttäminen.

2010-luvun lopulla vanhat pyhät arvot ovat saaneet väistyä ja työväen osuuskunta liittyi Pellervoon. Tradeka on panostanut uudessa tilanteessa jälleen jäsenhankintaan. Vuonna 2020 jäseniä oli runsaat 200 000. Tradeka on jatkanut yhteiskunnallista ja sosiaalista toimintaansa ja palanut siten juurilleen.

Ranskan viidennen tasavallan (vai koko Länsi-Euroopan) pahoinvointi

 

 

Hesarissa oli 15.6.2023 Paavo Raution kolumni ”Ranska menee edeltä kohti kriisiä”. Ranska on toiminut demokraattisen edistyksen esimerkkinä lukemattomissa asioissa lähes 250 viimevuoden aikana. Miksi vallankumouksen suuri esikuva on ajautunut tänään perustuslailliseen sekasortoon? Oli aika, jolloin Ranskan suuren vallankumouksen  (1789) ylväät tavoitteet  vapaus, veljeys ja tasa-arvo (tai kuolema) tarjosivat muille ihanteen, jota seurata. Nuo kolme (neljä) periaatetta olivat kiveen hakatut. Ihanne muotoiltiin tunnuslauseenomaisesti sanoin: ”Elää vapaana tai kuolla”. Ranskan suuri vallankumous oli seurausta hyvää tarkoittavien, mutta säälittävien kuninkaiden ja heidän hännystelijöidensä liian kauan ylläpitämästä menneen maailman hallinnosta. Aika valistusfilosofeineen ajoi vanhan Ranskan ohi romahduksen kautta.

::::::::::::::::::::::::::::

”Alsee” ja ”Asaans fraans press” olivat asioiden ja paikkojen nimiä,  kun poikasena kuuntelin radiosta uutislähetyksiä. Ne olivat UUTISIA,  joiden laadun takasi AFP. En oikein ymmärtänyt, mistä oli kysymys, olinhan vain noin 10 vuoden ikäinen, mutta oli  selvää,  että Pohjois-Afrikassa, Algeriassa  taisteltiin verisesti itsenäistymisen puolesta. Otin asioista selvää, olihan karttojen tutkiminen yksi pääharrastuksistani. Se oli aikaa, jolloin Borneo oli minulle ”Broneo”, Texas taas oli ”Tekas”, mutta mitäpä pienistä. Paljon myöhemmin perehdyin Ranskan historiaan tarkemmin. Silloin nousivat esille Ranskan ”tasavallat”, joiden historiaan sidon kirjoitukseni tämän kertaisen teeman.

Ranskan tasavaltojen historian muodostavat seuraavat viisi tasavaltaa:  I (1791-1804, II (1848-1851), III (1870-1940), IV (1946-1958), V (1958- ). Kuten vuosikuvut osoittavat on tasavaltojen historia hyvin epävakaa. Nykyisten levottomuuksien taustalta löytyy osasyynä viidettä tasavaltaa edeltäneiden heikkojen pääministerien ja hallitusten loputon vaihtuvuus, joka johti kansallissankari Charles de Gaullen hyvin presidenttivaltaiseen järjestelmän syntymiseen (1958). Toisaalta se osoitti, että kansalaiset olivat kyllästyneet ”ultrademokratiaan” (hallituksia kaadetiin aivan liian kevein perustein).

de Gaulle kaatui 10-vuoden kuluttua vuoden1968 tapahtumiin, mutta gaullistit puolueena George Pompidoun johdolla pysyivät vallassa. Viides tasavalta on edelleen voimassa, mutta sen pohja on rapautunut osin puoluekentän pirstoutumisen, osin polarisoitumisen takia. Eri yhteiskuntaryhmät ovat ajautuneet erilleen, joka aiheuttaa sisäänrakennettua levottomuutta. Sitten on hiukan mystinen ”ranskalainen mielenosoitusherkkyys”, jonka seurauksena kadulle mennään todella herkästi, joka saa kysymään, onko ranskalaisessa yhteiskunnassa sellaisia piirteitä, joita ulkopuolinen ei havaitse.

Paljon suurempi ongelma on kansalaisten ja hallituksen välinen ristiriita. Taustalla oli ensin polttoineen hinta, sitten eläkeuudistus, joka Suomen olosuhteisiin siirrettynä ei kuulosta mitenkään dramaattiselta ongelmalta. Eläkevastuista on haasteellista selvitä, mutta samantyyppisiä ongelmia on muillakin kehittyneillä valtiolla. Skandinaavinen järjestelmä tosin on parempi korjaamaan itseään ennakolta (ja valmiimpi muutoksiin) kuin Ranskassa voimassa oleva järjestelmä. Silti rähinä kadulla yllättää.

Paavo Rautio käsittelee ongelmaa ensin ylätasolla. Kysymys on tällöin paradigman muutokseen rinnastettavasta poliittisten rakenteiden ongelmasta: kysymys on itse demokratian haasteista ja ongelmista. Eikö demokratia enää kelpaa? Tästä Rautio vetää johtopäätökset, että Ranska sittenkin saattaa olla edelleen tiennäyttäjä, mutta nyt selvästi negatiivisessa mielessä asettaen kyseenalaiseksi demokratian ja suuren vallankumouksen loistomajakoiden valot .

Rautio on todennäköisesti oikeassa todetessaan,  että luottamukseen perustuva skandinaavistyyppinen kansalaisyhteiskunta (tai konsensushakuinen suomalaistyyppinen kansalaisyhteiskunta) on vahva toimija nykymaailmassakin. Luottamusyhteiskunnassa järjestelmää kohtaan tunnettu luottamus peittoaa sisäiset erimielisyydet. Niiden kanssa on vähintään opittu elämään.

Rautio ottaa esille hyvin paljastavan Oxfordin yliopiston säännöllisesti toteuttaman luottamusindikaattorin (2022) tiedotusvälineitä kohtaan. Suomalaisista 69 prosenttia luotti mediaan ja Ranskassa vain 28 prosenttia. Ero on järisyttävä. Muut kyselyt paljastavat, että ranskalaiset eivät luota tiedotusvälineiden tiedonvälitykseen. Jossakin syvällä historiassa, ehkä jopa vuoden1789 vallankumouksen juurisyissä on syntynyt epäluottamus,  jota nyky-yhteiskunnan reaalitodellisuus ruokkii. Eliitti koetaan valtaa pitävien apuriksi, tiedotusvälineen omistajuus ratkaisee. Sanoisin, että ainakin suhtautuminen rikkaisiin on hyvin kaunainen Ranskanmaalla aiheesta tai aiheetta, mitä köyhempi ihminen, mitä vähäisempi koulutus, sitä vahvemmin epäoikeudenmukaisuuden tunne vaikuttaa. Samaan suuntaan osoittaa suhtautuminen poliitikoihin. He eivät nouse kansasta vaan eliittikouluista. Onko heihin sisäänrakennettu alamaisuuteen kohdistuva alentuva suhtautuminen? Monet muutkin seikat ahdistavat ranskalaista kadunmiestä: siirtolaisuudesta aiheutuvat levottomuudet, terroriteot, väkivallan sattumanvaraisuus, vasemmiston kadonnut solidaarisuus, perinteistä vapaamielisyyttä uhkaavat voimat, poliitikot eivät vastaa kansalaisten käsitystä ”kansan edustajina”.

Ranskassa kuten muuallakin some ohjaa ihmisten mielipiteitä. Ehkäpä Ranskassa some-viestit uppoavat hedelmällisempään maaperään kuin muualla.

Aiemmin viittasin jo poliittisen rakenteen muuttumiseen. Ranskassa tapahtui suuri muutos,  kun Emmanuel Macron nousi suurin odotuksin valtaan vuonna 2017. Vanhat  mahtipuolueet sortuivat ja uusia ryhmiä nousi tilalle, mutta aivan erilaisen  yhteiskunnallisen tilauksen saattelemana.

Maine on kuitenkin katoavaista: Macronin suosio on romahtanut hänen yhteiskunnallisten uudistustensa osoittautuessa kansalaisten keskuudessa epäsuosituiksi, päällimmäisenä eläkeuudistus, jonka Macron vei läpi väkisin. Kompromissikoalitioita ei tahdo syntyä,  ja oikeisto ja vasemmisto ovat niin kaukana toisistaan, että sovintoa ei synny edes teoriassa. Poikkeuksellisen vahva muutosvastarinta tuntuu nostavan päätään. Macron on nyt useimpien ryhmien  yhteinen vihollinen. Hänen kannatuksensa on pohjalla. Tietyllä tavalla palataan menneisyyteen: kaiken takana on viidennen tasavallan presidenttivaltainen perustuslaki, joka mahdollisti ”autoritaaarisen” hallituksen voimakeinot hankkeiden läpiviemiseksi.

Päätöksenteko Ranskassa demokraattisessa mielessä on osoittautunut erittäin vaikeaksi ja Macron on käyttänyt hyväkseen samaa perustuslain sallimaa mahdollisuutta jo useaan kertaan. Ja demokratian puutteet saivat jälleen vihat osakseen. Mielipideilmasto ei ole osoittanut kohenemisen merkkejä, ja luottamus järjestelmää kohtaan on huvennut entisestään.

Äärioikeiston ja populistien kannatus on Ranskassa noussut uusien vaalien alla huomattavan korkeaksi.  Mutta onko tämä eurooppalaisen kansanvallan tulevaisuuden tie? Väsyvätkö päättäjät epäkiitolliseen konsensuksen hakemiseen. Ketä houkuttaa neljännen tasavallan tyyppisten hallitusten epätoivoinen demokratiarimpuilu?

Jotkin taustamuuttujat nykyajassa tekevät demokratian toteuttamisesta vaikeaa. Poliittinen voima pirstoutuu,  mutta luo samalla keskenään kilpailevia voimakkaita päätöksentekokeskittymiä? Poliittisen yhtenäiskulttuurin aika on ohi?

Yleiseurooppalaisesti ainakin osa kansalaisista haluaa selvää päätöksentekojärjestelmää, osa haluaa populistisesti oikotietä onneen. Demokraattisten voimien on joka tapauksessa pysyttävä hereillä, sillä autoritaarisia vallanhamuajia piisaa.  Demokraattinen päätöksenteko vaatii tietynlaisen kulttuurin omaksumista. Vein erään ystäväni kerran kunnanvaltuuston kokoukseen. Loppuvaiheessa, kun tehtiin lähtöä hän yhtäkkiä kysyi:  ”mitä päätettiin?”

Demokratia ei myöskään ole tarkoitettu presidentin vapaasti käyttämäksi ohituskaistaksi. Entä jos vuoroin demokratian kanssa kokeiltu autoritäärisempi systeemi sekin osoittautuu mahoksi?                                   

Suomettumisesta ammennetaan edelleen politiikan tarkoitusperiä

 

 Nyt kun suomettuneisuus on menneen talven lumia, voitaneen katse kääntää kiihkottomaan analyysiin  tästä historianvaiheesta. Melko sävyisän ja seesteisen kuvan alkuperäisestä suomettuneisuudesta tarjoaa FK Antti Kuosmanen Kanava-lehden artikkelissa ”Suomettuminen:  väärin menestytty”, joka sisältää myös uusia oivalluksia tulevaisuutta varten. Tosin Kuosmanen itse edustaa käsitystä, että suomettuminen ei kuole pois, vaikka maailma miten muuttuisi. Referoin ja arvioin Kuosmasen kirjoitusta seuraavassa muiden lähteiden ohella.

Paljon on historian kulku etsinyt uusia uomia: Suomi on nyt  selkeästi Ukrainan puolella Venäjää vastaan. Suomi on luopunut sotilaallisesta liittoutumattomuudesta ja puolueettomuudesta ja liittoutunut lännen kanssa.

Kuosmanen huomauttaa, että ihmiset käyttäytyvät omituisesti: syyllisten etsiminen ja tuomitseminen ovat kokeneet henkiinheräämisen. Oikeassa olemisen tarve on saanut useat muistuttamaan,  mitä oikein tapahtui omaa oikeassa olemista korostaessaan. Summittaisesti yritetään osua syyllisiin ja syyllisen näköisiin.  Kuten usein historiaa kerratessa käy, muisteleminen on varsin suurpiirteistä, vuodet ja vuosikymmenetkin ovat menneet sekaisin. Joka tapauksessa lähimenneisyys koetaan ”tunkkaisena”. Toista on nyt, kun mielipide voidaan ilmaista ilman koston vaaraa!  Suomettumisen kulta-ajalla viitataan yleensä 1970-lukuun. Onpa joku luonnehtinut tuota aikaa ”noloksi menestykseksi”.

Suomettumisen ongelmat lähtevät jo sen määrittelykysymyksistä. Olen seuraavaan koonnut eräitä arvioita  suomettumisen ajasta: Kuosmanen viittaa tohtori Mikko Majanderiin, jonka määritelmä kuuluu seuraavasti: ”Suomettuminen on propagandistinen  ja moralisoiva termi , joka on ”menettänyt  analyyttisen voimansa”. Suomettumista on eri vivahtein määritelty lukuisia kertoja viime vuosikymmeninä. Yhden määritelmän on laatinut tanskalainen tutkija Hans Mouritzen (2017). Mouritzen määrittää suomettumisen positiivissävyisenä tilana, jossa ( pieni) valtio ottaa itselleen parhaan mahdollisen hyödyn poliittisesta ja strategisesta riippuvuudestaan suureen valtioon. Mikäpä siinä, kelpo määritelmä! Paavo Väyrynen määritteli joskus suomettumisen seuraavasti: ”Jos oman maan etujen vastaisesti toimitaan toisten valtioiden tahtomalla tavalla, niin se on suomettumista”. Tässä on jo kriittisempi argumentointipohja, koska suomettumisen liittyy vahingon tuottaminen omalle kansakunnalle. Mikäpä siinä, kelpo määritelmä tämäkin!

Kun suomettuminen kytketään jonkin suurvallan vahvaan alueelliseen - etupiirin sisältävään – vallankäyttöön voi sen nähdä parhaimmillaan keinona sopeutua olemassa olevaan poliittiseen tilanteeseen. Mouritzen näyttää pitävän suomettumista erityisesti moninapaisuuteen – ei niinkään yksi- tai kaksinapaisuuteen - liittyvänä asiana. Hän puhuu suomettumisilmiöstä, joka yhdistettiin aikanaan Suomen asemaan ja projisoi sen nyt mielestään vastaavassa asemassa oleviin valtioihin. On muistettava, että suomettuminen Suomessa ei ollut staattinen ilmiö, vaan sen sisältö vaihteli vuosikymmenien kuluessa. Tuskinpa Mouritzen pitäisi 1970-luvun meikäläistä suomettumista muille sopivana esimerkkinä.

Minua vaivaa suomettuneisuudessa yksi iso asia:  suomalaiset itse käyttivät Neuvostoliitto-suhteita käsikassarana poliittisten vastustajien lyömiseksi, siis toisia suomalaisia vastaan. Kuulosti siltä,  että haluttiin karsinoida (oikeasti) isänmaalliset ja vähemmän isänmaalliset eri aitauksiin.

Tähän sopinee lainaus omasta blogitekstistäni, jossa käsittelin suomettumista kriittiseen sävyyn (”Suomettumisen variaatioista” 24.5.2014): ”Suomettumiskäsite näyttää sopivan paremman puutteessa lyömävälineeksi. Aikanaan suomettumiskäsite oli kylmän sodan käsitevalikoimaan kuulunut ilmaus. Varsinkin Länsi-Saksassa siitä tuli kovan poliittisen pelin käsikassara. Pelättiin Neuvostoliiton vaikutusvallan kasvua ja Suomi kelpasi välillisesti vaaralliseksi esimerkiksi poliittisen liikkumatilan ja mielipiteen vapauden ahtaudesta.

Suomettumista käytetiin omien antipatioiden välikappaleena. Niinpä Baijerin pääministeri Franz-Josef Strauss käytti Suomea varoittavana esimerkkinä siitä,  kuinka suurvalta määräilee pienempää naapuriaan . Kohde ei ollut niinkään Suomi vaan Willy Brandt ja tämän ”ostpolitik”, jota vastaan Strauss taisteli.

Suomessa Kekkonen pyrki kääntämään yhdessä vaiheessa suomettumiskeskustelun myönteiseksi tavaksi kuvata kahden erilaisen yhteiskuntajärjestelmän omaavan maan yhteistyötä. Kovin vakuuttavaa vaikutusta Kekkonen ei tehnyt, koska juuri 1970-luku oli suomettumisen vastenmielisimpien piirteiden esilletuloaikaa.

Meillä Suomessa suomettumiskäsitettä käytettiin ensinnäkin kuvaamaan suuren valtion (Neuvostoliitto) vaikuttamista pieneen valtioon (Suomi) suuren valtion eduksi. Neuvostoliitolla oli esimerkiksi epävirallinen veto-oikeus Suomen hallituksen kokoonpanoon. Siinä ei saanut olla ”neuvostovastaisia” voimia.

Oikeastaan hyvin harvoin liikkumavaraa testattiin (ehkä yöpakkaset 1958 olivat poikkeus, jolloin koko suomettumistermiä ei ollut vielä lanseerattu), sillä ainakin minun mielestäni tilaa – tuohonkin aikaan - erilaisille näkemyksille oli, mutta Suomen puolelta oltiin varovaisia ja haluttiin, ettei suhteisiin tule säröä.

Toiseksi Neuvostoliitto yritti Suomen kautta vaikuttaa maailmanpolitiikkaan. Niinpä se teki aloitteita kahdenkeskisissä keskusteluissa tarjoten niitä Suomen viestitettäväksi.

Kolmas suomettumisen tapa oli kaikkein vastenmielisin ja inhottavin. Suomalaiset itse käyttivät Neuvostoliitto-suhteita käsikassarana poliittisten vastustajien lyömiseksi, siis toisia suomalaisia vastaan. Tässä Kekkonen päällimmäisenä näytti mallia ja muut seurasivat. Suomettunut moraali vei pohjaa normaalidemokratialta ja heikensi kansanvaltaisen järjestelmän toimintaa.”

Lainaan vielä Matti Klingeä, joka on todennut: ”Menneisyyden kuvauksen suuri ongelma on jälkiviisaus. Me tiedämme, miten sitten kävi, mitä kuvauksen kohteena ollut aika ei tiennyt”.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Kuosmanen pitää kaikkein oleellisimpana asiana Suomen säilymistä itsenäisenä kaiken jälkeen. Suomettumispolitiikka ei voida määritellä voitoksi, vaikka Kekkonen yhdessä vaiheessa korostikin tätä puolta. Suomen toisen maailmansodan jälkeistä aikaa määrittivät Teheranin (1943) ja Jaltan (1945) sopimukset, joissa Suomen paikka määritetiin. Häviäjiä olivat Itä-Euroopan ns. kansandemokratiat, jotka joutuivat Neuvostoliiton sotilassaappaan alle (Itä-Saksa 1953, Unkari 1956) .

Kuosmasen mukaan Neuvostoliton käskynhaltijan asema ulottui aina Stalinin kuolemaan  (1953) ja Porkkalan luovutukseen saakka. Ehkä tämä voisi määritellä liioitteluksi, sillä Stalin kunnioitti Suomen taistelua talvi- ja jatkosodassa osoitetun sinnikkyyden takia

 

 

 

 

Tilastot intohimona

 

Olen tilastoihminen. Koko elämäni olen luokitellut, jakanut, ryhmitellyt ja asettanut paremmuusjärjestykseen  erilaisia asioita. Pyrin samalla systemaattiseen tiedonkäsittelyyn välillä paremmalla välillä huonommalla menestyksellä.

Rupesin pikkupoikana 1960-luvun alussa pitämään yllä miesten yleisurheilun kärkituloksia parissa kymmenessä rata- ja kenttälajissa. Naisten tulokset olivat silloin vielä tulossa, mutta takamatkalta.

Miten kaikki oikein alkoi? Varmaankin innostus kehittyi asteittain, mutta yksi avaintapahtuma on jäänyt mieleeni. Silloin ilmestyi ”Urheilukalenteri” kirjakauppojen hyllyille. Sen avulla seurasin kesän tapahtumia, niin tarkasti kuin pystyin. Sitten tilasin ”Urheilun kuva-aitan”, joka oli aikoinaan hyvinkin suosittu aikakauslehti,  mutta katosi sitten päivälehtien kilpailun paineessa 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ainakin lehti yritti, ja mielestäni onnistuikin, analysoimaan  lajien kehitystä verrattomasti muita lähteitä paremmin. Lehden (pää)toimittajina olivat aikansa legendat Helge Nygren ja Pentti ”Pesa” Vuorio.

Tietenkin luin aihetta käsittelevää kirjallisuutta. Yleisurheilun raamattu Roberto L. Quercetanin ”Kilpakenttien kuninkaat” (1965) kuului luonnollisesti lukulistan kärkeen jo hakuteoksenakin.

Päälähde oli kuitenkin Helsingin Sanomat, jonka kävin lukemassa kirjastoassa. Siihen aikaan lehdessä julkaistiin kaikki tärkeimpien yleisurheilukilpailujen  tulostiedot. Vieritin sormea pitkin tulosluetteloja ja muistini poimi reaaliajassa sellaiset tulokset, jotka voisivat olla kymmenen parhaan joukossa. Tulokset, nimet ja numerot  jäivät mieleen kertalaakista, koska motivaatio oli korkealla tasolla! Nykyisinhän tuloksia saa etsiä netistä ja silloinkin saa valmistautua pettymykseen. Yleisurheilu on jäänyt alakynteen kilpailussa joukkuelajien kanssa. Onneksi nuorten yleisurheilijoidemme tason nousu on turvannut kohtalaisen julkisuuden. Juuri nyt tuntuu yleisurheilun seurannan kannalta paremmalta kuin pitkiin aikoihin.

Eikä tässä kaikki. Tuloksia en kirjoittanut ruutupaperille kirjastossa turhanaikaisen kainouteni takia, koska  kaverit eivät saaneet nähdä tuhertamistani lyijykynän ja pyyhekumin kanssa, vaan siellä tapahtui vain mieleen painaminen. Vasta kotona purin tulokset päästäni ruutupaperivihkoon.

Nykyisinkin seuraan eniten urheilulajeista juuri yleisurheilua: vanha rakkaus ei ruostu. Sekunneilla, kymmenesosasekunneilla ja senteillä on merkitystä. Aivan kuten kaksintaisteluillakin mies miestä ja nainen naista vastaan. Sitä paitsi tuloksiin liittyy usein tarina, jonka takia tulee seurattua huippujen elämäkertoja tarkemminkin.

:::::::::::::::::::::::::::

On ollut jännittävää seurata kehitystä yleisurheilulajeissa sekä harjoitusmetodien että tekniikan osalta. Ajatellaan vaikka ajanottoa pikamatkoilla. Minäkin muuntelin sähköajanottoaikoja käsiajanottoajoiksi 1970-luvulla ja päinvastoin. Miesten satasella käsiajanotolla  keskimäärin  kymmenen tasan  - ajanottajan ”reaktiohitauden” takia - olikin  sähköllä 10,27. Nykyisin kymmenesosasekunnin tarkkuus ajanotossa tuntuu aivan summittaiselta.

Yleisurheilu on aikojen saatossa muuttunut ja teknistynyt. Ratojen laatu on mullistunut. Mikähän olisi ollut aika, jos Bob Hayes olisi voinut juosta Tokion (1964) kisoissa mondolla tai vastaavalla pinnoitteella eikä sateen kastelemalla hiilimurskalla. Nyt kellot pysähtyivät aikaan 10,02 - sähköllä.

Joissakin tapauksissa – rohkeasti tulkiten – urheilijat ovat kasvaneet lajeistaan ”ulos”. Ainakin minusta tuntuu, että juoksijoiden mahtuminen 110 metrin aitojen aitaväliin tekee tänä päivänä tiukkaa, Onnettomilta kolhuilta ja kaatumisilta ei ole voitu välttyä.

Joissakin tapauksissa lajien luonne on muuntunut kokonaan. Seiväshypyssä otettiin käyttöön 1960-luvun alussa lasikuituseiväs entisten bambuseipäiden  (paras tulos 477 cm)  ja terässeipäiden (paras tulos 480 cm) sijasta. Jos vanhanmallisilla seipäillä olisi päästy esimerkiksi viisi metriä 1960-luvun vaihteessa, voitaneen nykyisillä seipäillä päästä 640 cm lähimmän 10 vuoden aikana. Ja kaikki alkoi Pentti Nikulan 494 ME-hypystä lasikuiduilla vuonna 1962.

Kehitys kehittyy. Pidin aivan uskomattomana Fosbury floppia korkeushypyssä ennen kuin sen keksijä Dick Fosbury räjäytti tajunnan läpimurtovuonnaan 1968. Sitä ennen korkeushypyn maailmanennätyksen kehitys ehti jo hidastua.

Aivan kuten floppaustyyli korvasi kierähdyksen korkeushypyssä,  korvasi pyörähdystyyli pakituksen   kuulantyönnössä.  Molemmat tekniikat ovat mullistaneet lajiensa tulostason.

 ::::::::::::::::::::::::::::

Vielä 1950-luvulla ja 1960-luvulla pidempien matkojen ns. jänisjuoksuihin suhtauduttiin kielteisesti.  Itse asiassa ennätyksiä ei hyväksytty,  jos ne oli juostu vauhdittajia, jäniksiä (pacemaker) hyväksi käyttäen. Nyt rabbit (hare, jänis) kuuluu kilpailujen rutiineihin. Kaikkein kuuluisin jänisjuoksu taitaa olla Roger Bannisterin ensimmäinen haamumaili vuonna 1953. Tuskinpa silloin edes tunnustettiin käsitettä ”jänis” juoksun vauhdittajana. Taas on tekniikka korvaamassa ihmisjäniksen,  kun pacemaker on enenevässä määrin korvattu valojäniksellä.

Riittäköön tämä välineistä huippu-urheilun palveluksessa!

:::::::::::::::::::::::::::::::::::

Usein esitetty kysymys kuuluu, voidaanko lajikohtaisesti määrittää inhimillisen suorituskyvyn yläraja.  En viitsi edes yrittää moista, niin monta kertaa olen erehtynyt.

Sitä paitsi,  kuinka moni keski- ja pitkien matkojen ennätyksistä on juostu dopingin avulla, pikamatkoista puhumattakaan? Sivuutan kysymyksen kuitenkin tässä liki kokonaan.

Olin tietenkin pikkupoikana naiivi kuvitellessani – tilastoja raapustaessani - että urheilijat olivat putipuhtaita, ja lähtivät urheilusuoritukseen samoista lähtöoletuksista. En edes tiennyt,  mitä doping oli. Nyt herää vaistomaisesti epäily vilpistä,  kun pallilla seisova urheilija tutkii yrmeänä mitaliaan palkintojenjakoseremoniassa.

Tuohon aikaan yleisurheilun maailma huipputasolla oli ”valkoinen”. Kuka muistaa enää tummapintaisen ranskalaisen Abdoulaye Seyen, joka 200 metrin juoksussa Roomassa 1960 voitti pronssia? Seye avasi väylän kenialaisen Wilson Kiprugutin menestykselle Tokiossa 1964  (pronssia 800 metrillä uhkarohkealla taktiikalla). Sittemmin afrikkalaiset ovat hallinneet keski- ja pitkänmatkan juoksuja moneen otteeseen. He tekivät saman afrikkalaisille valtioille,  minkä Paavo Nurmi teki Suomelle. Toki ohitan tässä amerikkalaiset tummapintaiset pikajuoksijat 1930-luvulta.

Otan tähän vielä lopuksi esimerkin inhimillisen suorituskyvyn rajan siirtymisestä 10 000 metrin juoksussa. Muistan hyvin, kuinka australialainen Ron ”Erämaajuna” Clarke hätkähdytti meitä yleisurheilun ystäviä mahdottomalta tuntuneella maailmanennätysajalla 27.39,4 vuonna 1965 Oslon Bisletillä (jonka muuten rikkoi eräs Lasse Viren jo seitsemän vuoden kuluttua Münchenin olympiakisoissa).

Nykyinen ME on hirmuisuudessaan aivan omissa sfääreissä, se on nimittäin Joshua Cheptegein 26.11,00 (2020). Hän olisi voittanut Clarken puolellatoista kierroksella!

On melko varmaa, että kympin ME:n kehitys hidastuu siitä yksinkertaisesta syystä, että matkaa juostaan nykyisin yhä harvemmin. Se taas johtuu median sanelemista kisa-aikatauluista (kymppitonni on liian pitkä matka ohjelmakaavioissa!), joille tavallinen penkkiurheilija ei mahda mitään. Jälleen yksi esimerkki nykyajan ilmiöiden  mukanaan tuomista muutoksista.

Yleisurheilu ei edellä esittämistäni varauksista huolimatta ole hiipumassa alakuloon. Se on perusurheilua, jota lähes jokainen huipulle pyrkivä yksilö – lajista riippumatta - on jossain vaiheessa harrastanut. Edelleen laji synnyttää ylivoimaisia hahmoja sekä radalle että kentälle.

:::::::::::::::::::::::::::::::

Mitä triviaalisesta tilastoimisestani jäi käteen? No, ainakin taipumukseni kerätä lehtileikkeitä (tai tallentaa tiedostoja tietokoneen muistiin) pysyttäytyäkseni tiedon lähteillä. Itse tilastovihkot ovat tosin kadonnet muuttojen yhteydessä. Lopulta kaikkein tärkein tulos on ollut opiskelun merkityksen ymmärtäminen systemaattisen työn seurauksena.

 

Natoon liittyminen – jälkiviisaiden analyysit

 

 Julkaisin blogikirjoituksen ”Presidentti pyrki estämään hätiköinnin Nato-päätöksessä” 30.4.2023 presidentti Niinistön Jaakobinpainista koskien läntiseen sotilasliittoutumaan liittymisprosesseja. Kirjoitus on julkaistu  paljon ennen tätä viimeaikojen hässäkkää, jossa joillakin on tarve kehuskella jälki- tai ennakkoviisauksilla puheitaan ja menettelyjään. Sauli Niinistö on joutunut tässä yhteydessä presidenttikausiensa kovimman kritiikin kohteeksi. Kirjoitukseni alkuosa on pääosin tuon aiemman kirjoitukseni referointia, loppuosa pääosin johtopäätösten vetämistä.

Usein todetaan, että todella suuri johtaja  (millä elämän alueella tahansa) johtaa joukkojaan edestä. Hän siis omalla esimerkillään johtaa joukkojaan kohti päämäärää. Sotilasliittoon päin kallellaan olevien odotus oli,  että presidentti raivaa tien auktoriteetillaan Natoon. Monen mielestä asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Kenraalin ei esimerkiksi kannata johtaa joukkojaan  edestä vaan vähän taaempaa,  jotta näkee kokonaiskuvan ellei sitten tarkoiteta edestä johtamista pelkästään vertauskuvallisessa mielessä. Hyvä johtaja ei ole pelkästään esimerkillä johtaja vaan myös strateginen johtaja.

Mielestäni presidentti Niinistö menetteli juuri niin kuin presidentin pitää menetellä Nato-hakemuksessa. Hän halusi johtaa kansaansa hieman varovaisemmin kuin monet muut eikä rynnätä kärkeen hulmuavien lippujen etujoukoissa. Minulle - Nato-kriitikolle - presidentti edustii tarpeellista vastuuntuntoa ja perehtyneisyyttä.  Pelkäsikö presidentti? En tiedä, mutta siitä olen varma, että hän tunsi valtavaa vastuuta siitä, tehdäänkö akuutissa tilanteessa oikein. Presidentti epäröi odottaen oikeaa hetkeä päätöksenteolle - niin ymmärrän. Mutta niinhän hänen pitikin tehdä. Ilmapiiri aivan kihelmöi jännittynyttä odotusta. Presidentin kanssa normaalisti samanmieliset tukijat huusivat liittoutumisen perään ja aivan ilmeisesti osoittivat suurta kärsimättömyyttä, kun presidentti ”hidasteli”. Toki presidentin tuli ottaa kansalaisten mielipide huomioon ja niin hän tekikin ilman aiemmin kannattamaansa kansanäänestystä.    

Nyt moni sanoo, että kyllähän sen näki, että Natoon on liityttävä ”heti” (2014, 2008, 1990-luvulla…..) eikä hetken päästä, mitä tässä hidastellaan? Kysymys on viime kädessä vastuusta tehdä ratkaiseva päätös oikea-aikaisesti sillä parhaalla tiedolla, mikä on käytettävissä. Ja se ei välttämättä ole optimaalinen tiedon määrä.

Entä nyt, kun ajattelemme - liityttyämme Natoon - tehneemme kaiken oikein? Risto E.J. Penttilän mukaan ”Suomi on turvasatamassa”. Minusta se ei ole.  Asia on kesken, eikä Nato tarjoa meille turvasatamaa esimerkiksi kyber- ja hybridiuhkia vastaan. Hyppäsimme liikkuvaan junaan. Olemme mukana jatkokertomuksessa, jonka suunnan olemme kuvitelleet hahmottavamme. Historia ei kuitenkaan ole loppunut, niin kovasti kuin sitä toivommekin. Siksi valitsin aikanaan - runsaat 2000 blogikirjoitusta sitten - tämän kirjoitussarjani nimeksi ”Historia jatkuu”.

Suuressa Nato-innossaan esimerkiksi kirjailija Jari Tervo ei ole sisäistänyt presidentin asemasta johtuvia vastuita. Vielä viime vaiheessa ennen Nato-päätöstä presidentti empi. Miksi? Siksi, että kansalaisten päämääriä ohjaili pelko, että Ukrainan jälkeen tulee Suomen vuoro. Presidentti ei voi nojautua päätöksenteossa pelkoon vaan viileään harkintaan.  Prosessi kuitenkin osoitti,  miten tuskalliseksi presidentti päätöksen koki. Jari Tervolle puolestaan Niinistön päätöksenteko Nato-kysymyksessä  oli ”kansan mielipiteitten haistelua”.

Mielipiteiden haistelijoita oli muitakin. Kaikkein parhaita besserwissereitä olivat ja ovat ne,  jotka tiesivät kupletin juonen jo etukäteen ja puristivat - epäreiluutta omasta mielestään kohdanneina - sisukkaasti käden nyrkkiin taskussaan: ”kunpa saisin kertoa totuuden tästä kaikesta!” Nyt spekuloidaan sillä, että jos Kiova olisi kaatunut keväällä 2022, Suomi olisi ollut seuravana liipaisimella. Kysymys on kovin suoraviivaisesta  arvuuttelusta aivan kuten väitteissä, joissa on esitetty, että Nato-optiota käytettiin joillakin tahoilla kategorisena verukkeena siirtää liittoutumisprosessia.

Risto E.J.Penttilän melko yksioikoinen ajattelu pitää sisällään käsityksen, että vuoden 2014 seurauksena olisi pitänyt liittyä Natoon. Kun ei liitytty, ajauduttiin ”Suomen rauhanajan ulkopolitiikan suurimpaan mahalaskuun” (Penttilä).

En palaa Nato-skeptikon varauksiini. Se on jotenkin turhaa. Näkymä tulevaisuuteen on aina jossain määrin epäselvä. Turhaan ei puhuta käsitteestä ”fog of war”. Päätökset tehdään, kuten Robert McNamara  Vietnamin sotaa muistellessaan opetti, sumun keskellä. Fog of warin olosuhteissa huutaa - media kovaäänisimpänä - arvostelijoiden armeija, jolle aina jää mahdollisuus sanoa viimeinen sana.

::::::::::::::::::::::::::::

Hesarin pitkässä artikkelissa ”Vaaran vuodet” 4.6.2023 toimittaja Paavo Teittinen pyrkii purkamaan  Niinistön Nato-saagan perimmäisiä taustoja nimellään tai nimettömänä esiintyvien ”tietäjien” tai kuiskaajien avulla. Kysymys on ryhmittymästä, joka muodostui puolustusministeriön ja pääesikunnan henkilöstöstä. Tämän porukan halu nähdä itsensä ”läntisen arvoyhteisön” (Natoon liittymisen) sankarina jopa presidentin yli käyden on ärsyttänyt erityisesti entistä moninkertaista ulkoministeriä Erkki Tuomiojaa, joka on toiminut presidentin tukihenkilönä päätösten pohdinnassa. Tuomiojaa kismittää demokratian pelisäännöistä poikkeaminen aina hallituksen sivuuttamiseen saakka.

Nato-yhteistyön teko oli kompleksista. Presidentin osalta voi arvella hänen tunteneen tuskaa ”luovuttaessaan” sotaharjoituksiin isänmaata pala kerrallaan. Jokainen muutos tuntui itsenäisyydestä tinkimiseltä tai joka tapauksessa liian nopealta muutokselta. Painolastina saattoivat tuntua myös edeltäjien tiukat periaatteelliset kannat.

Sekä Niinistö että Tuomioja suhtautuivat kansainvälisiin sotaharjoituksiin kriittisesti, Tuomioja jopa vihamielisesti. Sotaharjoituksien laajuutta ja luonnetta Niinistö seurasi herkeämättömän tarkasti, jälkikäteen ajatellen jopa hieman katuen pikkutarkkuuttaan. Sotilaiden kuvaamana presidentin suhtautuminen harjoituksiin oli ”joko te taas…” -henkinen. Sotaharjoitukset harjoittivat Suomea ja Ruotsia joka tapauksessa Nato maiden yhteistyöhön laajemminkin.

Presidentti suhtautui useiden todistajien mukaan kriittisesti Yhdysvaltoja kohtaan, kuten meillä pitkään on ollut presidenttien tapa. Myös Ruotsin luotettavuutta Niinistö epäili. Venäjältä haluttiin ja toivottiin hyvää naapuruutta silloinkin, kun se ei sitä itse ansainnut. Presidentti haaveili edelleen rauhanrakentajan roolista, vaikka edellytykset olivat heikot. Penttilä pitää Suomea Ranskan ohella jopa kummajaisena, joka rakentaa rauhaa tilanteessa, jossa muut Euroopan valtiot ovat siitä jo luopuneet epäuskoisena. Hän unohtaa Saksan hieman aiemman myötäsukaisen asenteen Venäjää kohtaan: kaupan avulla rauhaa. Suomi ei ollut läheskään yksin hyvässä uskossaan.

Haastattelussa sotilaat näkevät Suomen länsimaistumisen olleen riippuvainen tehdyistä asehankinnoista, jotka ostettiin keskeisiltä osin Yhdysvalloilta. Sotaharjoitus- ym. välivaiheet johdattelivat Suomen kohti Natoa. Pakkomielteenomainen länsiriippuvuuden tavoittelu oli ihmetykseni kohde. Suomen tarina maailmansodan jälkeen on ollut kiistaton menestystarina niin idässä kuin lännessä eikä Suomeen ole kohdistunut todellista uhkaa. Ideologinen vääntö on kuitenkin kallistanut suhteiden painottumisen länteen. Haluttiin kuulua ”läntiseen arvoyhteisöön”. Kuuluimmeko sitä ennen johonkin muuhun arvoyhteisöön?

Hallinnossa napit vastakkain olivat useimmiten puolustus- ja ulkoministeriö. Muistettavin tapaus sattui, kun puolustusministeri Jyri Häkämies käytti Washingtonin puheessaan 2007 väitetysti sanaa uhka: ”Suomen kolme turvallisuushaastetta ovat Venäjä, Venäjä, Venäjä”. Puheen luonnoksessa luki haasteen sijasta ”uhka”. Jostakin syystä ”uhka” meni mediassa läpi ja herätti myrskyn ulkoasiainhallinnossa ja laajemmin. Puheesta sanouduttiin laajalti irti.

Suomen politiikkaan on pesiytynyt kummallinen ajattelutapa. Uhkia vähätellään silloin, kun niistä vielä voidaan puhua eritellen ilman suurempaa dramatiikkaa. Mutta sitten jälkikäteen jonkin paradigman muutoksen tapahduttua aletaan liioitella uhkia  synnyttäen kuva, miten suuri vaara on tai on ollut hiuskarvan varassa.  

Kritiikki Suomen ulkopoliittista johtoa kohtaan ei ollut toki fundamentaalista. Kiitosta presidentti Niinistö ja pääministeri Marin saavat monilta vaikuttajilta Nato-hankkeen sujuvasta loppuun viemisestä.

Epäilijöitä oli armeijankin piirissä: kenraali Gustav Hägglund pelkäsi asevelvollisuusarmeijan puolesta, jos liittyisimme Natoon. Toisaalta poliitikoista Aleksander Stubb keräsi laakereita kannattajiensa keskuudessa ennustaessaan, että vuoden 2008 Georgian sota edusti Venäjän strategiassa käännekohtaa.

Oliko Natoon menossa mukana enemmän tuuria kuin taitoa? Riippuu tietenkin tavoitteista ja sanojasta, mutta useat niistä, jotka ovat pitkäaikaisesti kannattaneet Natoa, painottavat onnen merkitystä. Perusteluna he esittävät, että Ukrainan keväällä 2022 suorittama onnistunut Venäjän armeijan pysäyttäminen vapautti Suomen Venäjän painostukselta tai uhalta (”Oli satumainen onni, että Kiova ei romahtanut”). Tämä on kuitenkin esimerkki todistamattomasta spekulaatiosta.

Yksi näkökulma on käsittelemättä: kansalaisten osuus Nato-tien valinnassa. Sitä ei kukaan kiistä. Presidentti odotti kansalaismielipiteen kypsymistä, eikä liikahtanut ennen kuin selvät merkit kansalaisten tahdosta olivat näkyvillä.

Oliko presidentti säikky, kuten jotkut päättäjät riveillä ja rivien välissä vihjaavat? Kysymys on siitä, kuinka demokraattiseksi tai demokratiarajoitteiseksi  yhteiskunta koetaan. Uskon, että ajoitus tässäkin suhteessa kansanvaltaisessa Suomessa meni oikein. Mitään katastrofivaihtoehtoa tai kauhuskenaariota Suomen kohtalosta Ukrainan tapahtumiin viitaten en Venäjän taholta osta, vaikka sitä tyrkyttävät Timo Soini, Jussi Niinistö ja Risto E.J. Penttilä. Unohdetaan, että aiemmin Suomessa oli järkähtämättömän vahva vastustus Natoon liittymistä kohtaan. Kukaan Venäjän korkeimmista johtajista ei puheissaan liioin ollut nitistämässä Suomea. Ylipäätänsä Suomen kuva Venäjällä - ennen Nato-orientaatiota ja jopa sen aikana - oli poikkeuksellisen hyväntahtoinen, jonka menetystä esimerkiksi Venäjän-tuntija Timo Vihavainen on harmitellut. Uskallan väittää – vaikken juuri kannatusta saakaan -  että vuodenvaihteessa 2021-22, kun sekä Lavrov että Putin kysyivät, että ”miksi liitytte Natoon, teitä ei olisi uhannut mikään”, olivat he kerrankin rehellisiä.

:::::::::::::::::::::::

Hesari haastatteli myös presidenttiä laajassa artikkelissa samaisessa 4.6.2023 -lehdessä. Presidentti – korostaessaan, ettei Putin uhkaillut Suomea oikeastaan kertaakaan yhteyksissään Niinistön kanssa - myöntää, että hänen taustajoukoissaan alemmilla portailla oli Suomi-syöjiä. Putinin autokratiassa näiltä tahoilta puuttui kuitenkin valta ja voima.

Niinistö kielsi, että Suomi tai hän itse olisi noudattanut liiallista varovaisuutta Venäjää kohtaan. Niinistö ei myöskään hyväksy ajatusta, että hän myönteisellä julkisella Nato-kannalla olisi varhain kääntänyt - halutessaan - suomalaisten päät suopeiksi Natolle. Päinvastoin hän omasta mielestään olisi laittanut päänsä pölkylle!

Niinistön jossain määrin ambivalentti suhtautuminen herkkiin poliittisiin asioihin on korostanut - hiukan koukeroisen turkulaisuuden lisäksi - hänen ulkoista kuvaansa. Hän kyllä puolustaa edelleen Nato-option oikeutusta, jonka monet länsisuuntautuneet nyt asettavat kyseenalaiseksi. Hän ei myöskään kiellä ottaneensa huomioon Venäjän ärsyttämiskynnyksen aiheuttamia mahdollisia riskejä, joita nyt jotkut ovat pitäneet hätävarjelun liioitteluna.

Kannattaa myös muistaa, että Niinistö yleensä sai ensimmäisenä tietää ikävistä asioista, kun taas monilla muilla on ollut mahdollisuus pureksia niitä perusteellisesti eri näkökulmista. Presidentiltä myös odotettiin välittömästi yksiselitteisiä reagointeja vaikeisiin kysymyksiin.

Jatkonäkymä koskien Natoa on seuraava: nykyinen Nato-sopimuspohja syvenee runsain jatkosopimuksin. Samaan aikaan avautuu näkymä Naton tuomiin työpaikkoihin ja - kalustohankinnat mukaan lukien -sotilasliiton suoraan tai välillisesti aiheuttamiin jättimäisiin kustannuksiin. Toivottavasti ne eivät yllätä ja toivottavasti innostus kaiken Nato-euforian keskellä ei johda kohtuuttomiin panostuksiin  asevoimiin.

Mitä pitäisi tehdä tai ajatella tavallisen kansalaisen näkökulmasta? Vapauttaa kansa vastuusta? Sanoisin, että pitää elää normaalia elämää ja ajatella esimerkiksi niin kuin Mauno Koivisto sen koki, että kun ei tiedä, mitä seuraa, on parasta ajatella positiivisesti: elämä jatkuu meidän jälkeemmekin.

:::::::::::::::::::::::::

Errol Morrisin Robert McNamarasta kertovassa briljantissa dokumentissa ”Fog of Warissa” on loistava loppujakso, joka paljastaa jotakin syvää hyvin älykkäästä ihmisestä nimeltä Robert McNamara. Jakso on kuvattu autossa, kamera on takapenkillä ja ohjaaja Errol Morris haastattelee pelkääjän paikalta McNamaraa. McNamara itse ajaa autoa sateen hakatessa tuulilasia. Morris kysyy häneltä ratkaisevan kysymyksen: otatteko vastuun Vietnamin sodasta? Maallikko voisi ajatella, että jos Vietnam kerran oli virhe, miksei samalla voi tunnustaa omaa ratkaisevaa osuuttaan siinä. Mutta McNamara on tarkkana: hän kieltää vastuun ja sanoo, että sen myöntäessään hän olisi ”son of the bitch”, piruparka. Hän toimi presidentin avustajana, ei enempää. On myönnettävä, että jos hän olisi ottanut kokonaisvastuun, hän olisi ollut epäreilu itseään kohtaan. Hänen yläpuolellaan oli vielä mahtavampi mies, Yhdysvaltain presidentti. Silti hän ei syyttänyt presidenttiä. Hän oli lojaali loppuun saakka.

Ehkä Sauli Niinistöä ohjasi tämä sama ajattelun rakenne, kun hän teki päätöksiä sotilaallisesta liittoutumisesta.

 

 

 

Yksi-, kaksi- vai moninapainen maailma?

 

 A-Talkissa oli 1.6.2023 neljän asiantuntijan välinen keskustelu aiheesta ”Suurvallat vastakkain”: Mukana keskusteluringissä olivat poliittisen historian professori Juhana Aunesluoma, globaalihistorian apulaisprofessori Rinna Kullaa, Nordic West Officen toimitusjohtaja Risto E.J. Penttilä ja kansainvälisen politiikan professori Juha Vuori. Juontajana toimi Sakari Sirkkanen.

Pelkistän keskustelun kahteen keskeiseen teemaan: kaksinapaisen maailmaan ja moninapaiseen maailmaan. Juontaja avasi pelin kysymällä ”Kuinka jyrkästi Yhdysvallat ja Kiina jakavat maailmaa?” ottaen siis kantaa otsakkeessa esittämääni kysymykseen. Keskustelussa päästiin itse asiaan vasta alkurönsyilyn jälkeen.

Rinna Kullaa toi heti alussa esille mielenkiintoisen kannan, kun hän totesi, että ennen viimeaikaisia tapahtumia Venäjä  oli niitä harvoja suurvaltoja,  joilla oli suhteet useimpiin  globaalin politiikan voimakenttiin. Venäjä itse on tuhonnut tämä kehityksen perusteet. Penttilä toi esille, että Yhdysvaltain presidentinvaalit vaikuttavat voimakeskittymiin ja vaikutukset voivat olla erilaiset  huomioiden sen kummasta pääehdokkaasta tulee presidentti seuraavissa vaaleissa.

Ukrainan sota on tapatumien keskiössä vielä pitkään ja sen todetaan vaikuttavan suurvaltasuhteisiin. Länsi ei anna Ukrainan hävitä sotaa. Eri asia on sitten,  että sotaväsymys on alkanut painaa päälle ja voi vaikuttaa jollakin aikavälillä tapahtumiin.

Ukrainan ”vastahyökkäys” on niin kiveen hakattu päämäärä, ettei siitä voitane enää perääntyä. Toisaalta Kiina ei halua Venäjän häviävän sotaa. Keskustelun puheenjohtaja avasi mielipiteiden vaihdon suurvaltojen keskinäisistä suhteista toteamalla, että maailma on jakautunut Yhdysvaltain johtamaan liberaalidemokraattiseen maailmaan ja Kiinan johtamaan autoritaariseen maailmaan. Tämä lienee monien mielestä itseään toteuttava suunta maailmanpolitiikassa ja siten helppo hyväksyä.

Juhana Aunesluoman mielestä valtakeskittymiä on useita, mutta silti Kiina-USA eriseuraisuus on  keskeinen elementti suuressa kuvassa. Tähän vastakkainasetteluun joutuvat muut maat ottamaan kantaa. Kiinalle Venäjä on tärkeä apu suurvaltojen pelissä. Vastaavasti Venäjä pysyy toimintakykyisenä Kiinan avulla.

Mielestäni Juha Vuori osui oikeaan nähdessään nyky-Yhdysvalloissa halun palata kylmän sodan kaksinapaiseen maailmanjärjestykseen, jossa ryhmittymien vastakkaiset  navat ovat Kiina ja Yhdysvallat, mutta Kiina ei halua Vuoren mielestä tällaista asetelmaa!  Kiina perustaa tilanneanalyysinsä moninapaisuuteen, jossa se itse  näyttelee keskeistä roolia.

Mistä moninapaisuudesta puhuminen alkoi?  Ainakin jokin alku oli,  kun Venäjä alkoi sitä markkinoimaan puolustautuessaan ylivoimaiseksi tunnustamaansa Yhdysvaltoja vastaan. Kiinalle tämä asetelma kelpasi. Venäjä ehkä katsoi pärjäävänsä moninapaisuuden tarjoamassa viitekehyksessä Yhdysvaltoja vastaan.

Kaksinapaisuudessa pyritään Kiinan mielestä hegemoniaan, ylivoimaan, joka on  Kiinan strategian vastainen suunta maailmanpolitiikassa. Kiina on ”soihdunkantaja” maailmanlaajuisessa yhteisössä. Jos Kiina hyväksyisi hegemonian, olisi se itse osa tätä ajattelua. Tätä Kiina ei halua. Kiinan tosiasiallinen suhde valtaan näyttäytyy tässä valossa ambivalentilta: tekeytymällä lähes kaikkien kumppaniksi se pyrkii syleilemään maailman omakseen.

Olen joissakin yhteyksissä pyrkinyt näkemään suurvaltojen imperialismin historiallisessa tarkastelussa eri suuntauksia. Vanhat kolonialistiset maat perustivat valtansa alueiden haltuunottoon. Yhdysvallat, joka vastusti esimerkiksi Britannian kolonialismia, eksyi ”vanhaan imperialismiin” hetkeksi tavoitellessaan 1900-luvun vaihteessa Kuubaa ja Filippiinejä. Se ”vetäytyi” pian omaan ”tukikohtaimperialismiinsa”, jossa maailmaa hallittiin sotilastukikohtaverkoston avulla. Kiinan strategiassa on jotain samaa, mutta se painottuu ainakin näennäisesti  pehmeälle kaupalliselle haltuunotolle, ei sotilaalliseen vallantavoitteluun.

Penttilä puolsi lähtökohtana (vanhan) kylmän sodan asetelmaa todeten, että uusi kylmä sota on nimenomaan teknistä laadultaan. Teknologioiden välillä vallitsee repivä kilpailu. Penttilä väittää USA:n olevan voitolla tässä kilpailussa: ”Silicon Valley is back”. Ja suunta näyttää samalta myös tulevaisuudessa. Rohkenen asettaa kyseenalaiseksi kilpailun voittajan julistamisen näin varhain. Pidemmällä aikavälillä Penttiläkin näkee Kiinan resurssien riittävän tasapäiseen kilpailuun.

Myös Aunesluoma liputtaa ”Amerikan vuosisadan” puolesta. Se saa ikään kuin uutta virtaa maailmantapahtumista.

Rinna Kullaa edusti ryhmässä jonkinasteista toisinajattelua. Hän näkee Kiinan ja Venäjän suhteen keskinäisriippuvuutena, ei Kiina-johtoisena yksipuolisena suhteena, antaen krediittiä Venäjälle ydinasevaltana. Hän myös näkee kylmän sodan kaltaisen piirteen nykykehityksessä päinvastoin kuin muut keskustelijat. Edelleen hän näkee myös  ”muut” (Euroopan eri alueet) kuin suurvaltojen suhteet vaikuttavana tekijänä. Kullaa avaa kiehtovan näkökulman muuttumattomaan maailmaan, vaikka näennäisesti ”kaikki” (puolijohteet, mikroprosessorit, tekoäly, kvanttitietokoneet….) on muuttanut maailmaa. Kiina painottaa hiukan eri asioita kuin muut modernissa teknologiassa, kuten valvontaa teknologian avulla…

Tekoäly on yksi keskeinen eri maiden panostuksia kuvaava ilmiö. Kiinan tekoälykehittelyllä esimerkiksi on pitkä historia. Ehkä puolileikillisesti voisi sanoa, että Kiinan kohdalla on kysymys sen historiallisen vaikutusvallan, mahtiaseman palauttamisesta.

Penttilä edustaa suoraviivaista sauhuoptimismia muihin keskustelijoihin verrattaessa väheksyen esimerkiksi internetin merkitystä. Itse näen internetin luontevana ja välttämättömänä osana kehityskulkua. Jos sitä ei olisi ollut – olisi olemassa – voitaisiin puhua puuttuvasta renkaasta. Kehitys on jatkumo.

EU:n Penttilä leimaa tyypillisimmillään ”reguloijaksi” pyrkiessään valaisemaan sen kilpailukyvyttömyyttä. Penttilä kehaisee Pohjolan erottuvan eurooppalaisesta viitekehyksestä nimenomaan sen kehityspotentiaalin johdosta. Puhutaan uudesta Kalmarin Unionista. Pohjola on siis kollektiivina pieni suurvalta.

Viimeisellä rajalla tullaan kysymykseen sodasta ja rauhasta. Voiko Yhdysvaltain ja Kiinan välillä puhjeta sota? Entä onko mahdollista diplomatian keinoin lieventää jännitystä sodanuhatessa?  Mitään yksiselitteistä vastausta asiantuntijanelikko ei antanut.

Intian väkiluku on juuri ylittämässä tai ylittänyt Kiinan väestön määrän. Keskustelijat näkivät Intian keskeisenä toimijana (Penttilä erityisesti)  tulevaisuudessa . Rohkenen epäillä tätä. Jotenkin Intialla on yhteiskunnallisista olosuhteista johtuen liian paljon rajoitteita ja rasitteita, jotta se voisi nousta Kiinan ja Yhdysvaltain haastajaksi suurvaltana ainakaan lähiaikoina. Väkiluvun kasvu ei yksin indikoi nousua johtoasemaan.

Rinna Kullaa näki keskustelussa vahvimmin ”muut valtiot” (BRICS) kehitykseen vaikuttavana tekijänä. Johtavien valtioiden suhteet ovat monitahoisempia kuin aiemmin. Aunesluoma kuuluu niihin, jotka, epäilevät BRICS-maiden liikkumavaraa. Ne ovat riippuvaisia itseään suuremmista toimijoista. Kakkosluokan suurvallat tuovat lisää muuttujia perinteiseen suurvalta-asetelmaan (Aunesluoma), mutta eivät uhmaa perinteistä valtarakennelmaa. Samalla kaikkinainen arvaamattomuus ja suhteiden kompleksisuus lisääntyvät.

Moninapaisuus on verkottumista omalta osaltaan ja sitoo maita toistensa yhteyteen erilaisin variaatioin. Seurauksena tulevaisuuden ennustaminen vaikeutuu. 

Kiinalla on globaalissa ehdotusvalikoimassaan turvallisuusaloite.  Turvallisuuteen Kiina pyrkii luomalla hyvinvoivat olosuhteet mahdollisimman moneen maahan. Tähän kuuluu osana terrorismin vastainen taistelu. Rauha tuo Kiinalle ”asiakkaita”, siksi se panostaa rauhantyöhön omista lähtökohdistaan.

Onko Venäjällä roolia tukevaisuudessa? Kullaa: Venäjä on menettänyt vaikutusvaltaansa Japaniin aggressiivisilla toimenpiteillään. Aiemmin Japani pyrki paljon voimakkaammin hyödyntämään taloudellisesti esimerkiksi Siperiaa. Toisaalta eräänlaisena vastapainona Venäjä pyrkii aktiivisesti lisäämään vaikutusvaltaansa Afrikassa Kiinan ohella. Nämä maat toimivat Afrikassa hiukan eri periaatteilla: Kiina lähestyy kohdemaita kaupallisilla periaatteilla (infran rakentaminen), Venäjä voimistaakseen asemaansa suhteessa Yhdysvaltoihin ja muihin demokratioihin. On vaikeaa sanoa yksiselitteisesti Venäjän pyrkimysten todellisesta luonteesta. Penttilä on siinä oikeassa, että tässä turbulenssissa länsi on vaarassa menettää vaikutusvaltansa Afrikassa kokonaan.

Eurooppa on monien afrikkalaisten maiden näkökulmasta menettänyt kasvojaan Afrikassa. Mm. ruokapulasta – liittyen Ukrainan sotaan – syytetään länttä: ”länsi pitkittää sotaa”. Penttilä:  monet Afrikan valtiot ovat ostaneet Venäjän selityksen Ukrainan sodasta. Aunesluoma: Euroopassa tajutaan tilanne, mutta keinot ja strategia ovat olleet vääriä. Kiina taas yrittää päästä osingolle Afrikassa rauhanturvaamisoperaatioiden avulla.

Globaalisti  tilanteen voisi summata juuri Afrikan monitahoisen problematiikan kautta. Ongelmat eivät ole yksinkertaistumassa vaan monimutkaistumassa.

Yhteenvetona voisi todeta, että A-Talkin keskustelu oli harvinaisen korkeatasoinen.

 

 

 

Venäjän on pysyvästi imperialistisesti asennoituva valtio

 

 

Suomen Uutiset uutisoi 25.5.2023, kuinka länsi Venäjän ulkomaantiedustelun johtajan Sergei Naryshkinin haastattelun mukaan on kylvänyt oman tuhonsa siemenet hylkäämällä perinteiset arvonsa. Täynnä tulta ja tappuraa Naryshkin haluaisi lännen ”painuvan hiiteen” ja lopettavan sekaantumisen kansainvälisiin suhteisiin. Näin jyrkkä Narushkin ei ollut vielä Ukrainan sodan aattona.

Eikö se ollut juuri Naryshkin, jota Putin ripitti Venäjän johdon kokouksessa, kun hän isojen pomojen myötäillessä halusi saada suostumuksen aggressiolle Ukrainassa. Putinin kimpaantuminen johtui siitä, että Naryshkin epävarman oloisena pyrki  siirtämään sotatoimia ilmeisesti peläten, että Venäjän valmiudet sotaan eivät olleet kunnossa, mikä sitten osoittautuikin todeksi.

Nyt on toinen äänikellossa. Naryshkinin peittelemätön katkeruus länttä kohtaan lyö läpi kaikista hänen kommenteistaan. Ja nuo kommentit heijastelevat Venäjän korkeimman johdon kantoja. On syytä tarkastella onko niissä jotain uutta verrattuna Venäjän aiempiin kommentteihin.

Ohessa referoin muutamia aiempia kirjoituksiani,  joissa olen pyrkinyt valaisemaan Putinin ja Lavrovin oppeja Venäjän asettamista päämääristä.

Lavrovin mukaan Eurooppa on jälkikristillinen yhteisö. Lavrov haluaa tehdä selvän pesäeron nykyisen liberaalin demokratian periaatteiden ja Euroopan historiallisten kristillisten arvojen välillä. Lavrovin paheksuma liberaali demokratia on ”kaiken sallivaa”. Tämän ajattelun mukaan eurooppalainen poliittinen päätöksenteko siis poikkeaa alkuperäisestä ja arvokkaasta kristillisestä arvomaailmasta.

Lavrov syyttää länttä ”liberaalien lähestymistapojen ehdottomuudesta”. Siis eurooppalaiseen arvoyhdistelmään kuuluu kaiken sallimisen ohella liberalismin ehdottomuus (= kaiken salliminen ehdottomasti!). Tästä voi vetää johtopäätöksen, että liberalismin ehdottomuus on – niin kuin Lavrov väittää - Euroopan suuri arvo-onnettomuus.

Lavrov viittaa puheenvuorossaan venäläiseen pragmatismiin, joka on suunnattu läntistä messianismia vastaan. Jos maassa - missä tahansa maassa - on kansan valitsema autoritäärinen hallinto on se hyväksyttävä lailliseksi vallaksi.

Mukaan hän lukee Syyrian lisäksi mm. Ukrainan, jossa Putinin opin mukaan tapahtui vallankumous vuonna 2014, ja jossa syrjäytettiin laillisesti valittu johtaja ja nimenomaan lännen kiihottamana. Lavrovin mukaan Ukrainassa oli kysymys maan arvojen anastamisesta ja lännen vaatimuksesta toteuttaa ”vain eurooppalaista näkemystä kaikesta”.

Suuri osa Venäjän toimista palautuu lopulta sen tavoittelemaan suurvalta-asemaan. Se on viime kädessä Putinin opin kivijalka. Tähän pyrkimykseen sisältyvät edellä mainitut pragmatismi ja lännen messianismin vastustus.

Naryshkin luennoi Lavrovin mallin mukaan ohjaten tämän päivän keskustelua venäjän viitoittamaan suuntaan osoittaen siten,  ettei mikään Venäjän opeissa ole muuttunut.

Naryshkin vannoo sen ”raamatullisen totuuden” nimiin, jonka mukaan kukin ansaistee tekojensa mukaisen lopun. Ja lännen loppu tulee olemaan surullinen.

Vanhaa Putinin oppia toistaa myös Naryshkinin kommentti,  jossa hän sanoo, että länsi pyrkii estämään siirtymää kohti moninapaista maailmaa. ”Euroatlanttinen eliitti” yrittää tukahduttaa uusia voimakeskuksia. Naryshkin iloitsee,  että suuri osa aasialaisista, afrikkalaisista ja Latinalaisen Amerikan maista ei ole liittynyt lännen rintamaan Venäjän vastaisissa talouspakotteissa.

Naryshkin toistaa toistamistaan perinteen merkityksestä kansakunnan ryhdin ylläpitäjänä. Ne kansakunnat pärjäävät, jotka maailmanpolitiikan turbulenssissa tukeutuvat traditioon. Ei jää epäselväksi, ketkä ovat onnistuneet tässä.  Lännessä perinteet on vaihdettu satanismiin!

Naryshkinin mukaan länsi on moraalikadon turmelema, aivan kuten Putin ja Lavrov ovat jo aiemmin todistanet ties kuinka monessa yhteydessä.

Ei ole epäilyä siitä, etteikö Venäjän kristillinen perinne olisi Venäjän uskon lukkona. Mutta mistä kumpuaa ehdoton luottamus historiassa voittavaan statukseen? Ehkä avainasia on Venäjän kokemat tappiot modernin valtion luomisessa. Se kielletään, missä ei ole onnistuttu. Nykyisyys ja tulevaisuus on korvattu kullatulla menneisyydellä. Silti – läntisestikään ajateltuna - kuviteltua mystistä ortodoksista jumaluskoa Venäjän voittavana filosofiana ei voi sivuuttaa. Tämä on niitä asioita, jotka on otettava oletuksena niin valheelliselta kuin se kuulostaakin.

:::::::::::::::::::::::::

Toisenlaista tulkintaa Venäjän ideaan - niin kuin Mauno Koivisto sen sanoisi – edustaa ruotsalainen valtiotieteilijä Anders Nordström. Hän puhuu miltei kansanluonteesta määrittäessään kansakunnan imperialistista mentaliteettia.

Venäjän historiassa on lukuisia vahvan valtion kausia kuten on myös heikkouden kausia. Heikkouden kausi vallitsi myös 1990-luvun vaihteessa, jossa Venäjä varsin pidäkkeettömästi ”vapautti” mm.                               ukrainalaiset äiti-Venäjän otteesta. Suuruuden ideologia löi uudelleen  läpi 2010-luvulla, joka on johtanut puuttumiseen Ukrainan suvereniteettiin. Nordström puhuu ”siirtomaaimperiumin mentaliteetista”. Venäjä kärsii imperiumin osien menetyksistä aiheutuvista ”haamukivuista”. Entiset – nyt itsenäistyneet – Venäjän osat muuttuivat ”lähiulkomaiksi”. Aidosti suvereeneina valtioina esimerkiksi Ukrainaa ja Valko-Venäjää ei ole pidetty.

Usein edellä kuvattu ajattelu liitetään Venäjän autoritaariseen johtoon, mutta Nordströmin mielestä tämän käsityksen jakaa suuri osa kansasta. Konfliktin taustalla on jyrkkä periaatteellinen näkemysero Ukrainan ja Venäjän välillä. Tämä tarkoittanee, että kansalaiset seuraavat hyvin pitkälle johdon määrittämään suuntaan ja lopulta - tilanteen vain jatkuessa - vetäytyvät passiivisuuteen tai välinpitämättömyyteen.

Ukrainaa ei ole ei ole arvioissa  tuomittu autoritääriseksi, vaan sillä on eväitä siirtyä jonkinasteiseksi demokratiaksi. Venäjä kokee tässä asetelmassa - Ukrainan säilyessä demokraattisena - maan uhkaksi itselleen.

::::::::::::::::::::

Naryskinin kaltainen ihminen voi kokeilla kepillä jäätä,  onko aika otollinen kyseenalaistaa johto, mutta ensimmäisen vastoinkäymisen koettuaan palaa häpeillen ruotuun.  

Naryshkiniin viitaten voisi sanoa, että hänen kaltaisensa eivät yksilöinä ole uhka vallassa oleville johtajille, mutta hän edustaa tahoa, joka voi nousta kollektiivisesti Putinia vastaan. Silloinkin ”kumoukselliset” pyrkivät säilyttämään  tiukan autoritaarisen järjestyksen.

Vaikka me lännessä olemme sitä mieltä,  että autoritaariset järjestelmät häviävät järjestelmäsodan, ei voitto ole helposti saavutettavissa, koska toisella puolella järjestelmäusko on fundamentaalinen.