Olen tilastoihminen. Koko elämäni olen luokitellut, jakanut, ryhmitellyt ja asettanut paremmuusjärjestykseen erilaisia asioita. Pyrin samalla systemaattiseen tiedonkäsittelyyn välillä paremmalla välillä huonommalla menestyksellä.
Rupesin pikkupoikana 1960-luvun alussa pitämään yllä miesten
yleisurheilun kärkituloksia parissa kymmenessä rata- ja kenttälajissa. Naisten
tulokset olivat silloin vielä tulossa, mutta takamatkalta.
Miten kaikki oikein alkoi? Varmaankin innostus kehittyi
asteittain, mutta yksi avaintapahtuma on jäänyt mieleeni. Silloin ilmestyi ”Urheilukalenteri”
kirjakauppojen hyllyille. Sen avulla seurasin kesän tapahtumia, niin tarkasti
kuin pystyin. Sitten tilasin ”Urheilun kuva-aitan”, joka oli aikoinaan hyvinkin
suosittu aikakauslehti, mutta katosi sitten
päivälehtien kilpailun paineessa 1960-luvun jälkipuoliskolla. Ainakin lehti
yritti, ja mielestäni onnistuikin, analysoimaan
lajien kehitystä verrattomasti muita lähteitä paremmin. Lehden (pää)toimittajina
olivat aikansa legendat Helge Nygren ja Pentti ”Pesa” Vuorio.
Tietenkin luin aihetta käsittelevää kirjallisuutta.
Yleisurheilun raamattu Roberto L. Quercetanin ”Kilpakenttien kuninkaat” (1965) kuului
luonnollisesti lukulistan kärkeen jo hakuteoksenakin.
Päälähde oli kuitenkin Helsingin Sanomat, jonka kävin
lukemassa kirjastoassa. Siihen aikaan lehdessä julkaistiin kaikki tärkeimpien
yleisurheilukilpailujen tulostiedot.
Vieritin sormea pitkin tulosluetteloja ja muistini poimi reaaliajassa sellaiset
tulokset, jotka voisivat olla kymmenen parhaan joukossa. Tulokset, nimet ja
numerot jäivät mieleen kertalaakista,
koska motivaatio oli korkealla tasolla! Nykyisinhän tuloksia saa etsiä netistä
ja silloinkin saa valmistautua pettymykseen. Yleisurheilu on jäänyt alakynteen
kilpailussa joukkuelajien kanssa. Onneksi nuorten yleisurheilijoidemme tason
nousu on turvannut kohtalaisen julkisuuden. Juuri nyt tuntuu yleisurheilun
seurannan kannalta paremmalta kuin pitkiin aikoihin.
Eikä tässä kaikki. Tuloksia en kirjoittanut ruutupaperille
kirjastossa turhanaikaisen kainouteni takia, koska kaverit eivät saaneet nähdä tuhertamistani
lyijykynän ja pyyhekumin kanssa, vaan siellä tapahtui vain mieleen painaminen.
Vasta kotona purin tulokset päästäni ruutupaperivihkoon.
Nykyisinkin seuraan eniten urheilulajeista juuri
yleisurheilua: vanha rakkaus ei ruostu. Sekunneilla, kymmenesosasekunneilla ja
senteillä on merkitystä. Aivan kuten kaksintaisteluillakin mies miestä ja
nainen naista vastaan. Sitä paitsi tuloksiin liittyy usein tarina, jonka takia tulee
seurattua huippujen elämäkertoja tarkemminkin.
:::::::::::::::::::::::::::
On ollut jännittävää seurata kehitystä yleisurheilulajeissa
sekä harjoitusmetodien että tekniikan osalta. Ajatellaan vaikka ajanottoa
pikamatkoilla. Minäkin muuntelin sähköajanottoaikoja käsiajanottoajoiksi
1970-luvulla ja päinvastoin. Miesten satasella käsiajanotolla keskimäärin kymmenen tasan - ajanottajan ”reaktiohitauden” takia - olikin sähköllä 10,27. Nykyisin kymmenesosasekunnin
tarkkuus ajanotossa tuntuu aivan summittaiselta.
Yleisurheilu on aikojen saatossa muuttunut ja teknistynyt.
Ratojen laatu on mullistunut. Mikähän olisi ollut aika, jos Bob Hayes olisi
voinut juosta Tokion (1964) kisoissa mondolla tai vastaavalla pinnoitteella eikä
sateen kastelemalla hiilimurskalla. Nyt kellot pysähtyivät aikaan 10,02 -
sähköllä.
Joissakin tapauksissa – rohkeasti tulkiten – urheilijat ovat
kasvaneet lajeistaan ”ulos”. Ainakin minusta tuntuu, että juoksijoiden mahtuminen
110 metrin aitojen aitaväliin tekee tänä päivänä tiukkaa, Onnettomilta kolhuilta
ja kaatumisilta ei ole voitu välttyä.
Joissakin tapauksissa lajien luonne on muuntunut kokonaan.
Seiväshypyssä otettiin käyttöön 1960-luvun alussa lasikuituseiväs entisten bambuseipäiden (paras tulos 477 cm) ja terässeipäiden (paras tulos 480 cm) sijasta.
Jos vanhanmallisilla seipäillä olisi päästy esimerkiksi viisi metriä 1960-luvun
vaihteessa, voitaneen nykyisillä seipäillä päästä 640 cm lähimmän 10 vuoden
aikana. Ja kaikki alkoi Pentti Nikulan 494 ME-hypystä lasikuiduilla vuonna
1962.
Kehitys kehittyy. Pidin aivan uskomattomana Fosbury floppia korkeushypyssä
ennen kuin sen keksijä Dick Fosbury räjäytti tajunnan läpimurtovuonnaan 1968. Sitä
ennen korkeushypyn maailmanennätyksen kehitys ehti jo hidastua.
Aivan kuten floppaustyyli korvasi kierähdyksen korkeushypyssä,
korvasi pyörähdystyyli pakituksen kuulantyönnössä. Molemmat tekniikat ovat mullistaneet lajiensa
tulostason.
::::::::::::::::::::::::::::
Vielä 1950-luvulla ja 1960-luvulla pidempien matkojen ns.
jänisjuoksuihin suhtauduttiin kielteisesti.
Itse asiassa ennätyksiä ei hyväksytty,
jos ne oli juostu vauhdittajia, jäniksiä (pacemaker) hyväksi käyttäen.
Nyt rabbit (hare, jänis) kuuluu kilpailujen rutiineihin. Kaikkein kuuluisin
jänisjuoksu taitaa olla Roger Bannisterin ensimmäinen haamumaili vuonna 1953. Tuskinpa
silloin edes tunnustettiin käsitettä ”jänis” juoksun vauhdittajana. Taas on tekniikka
korvaamassa ihmisjäniksen, kun pacemaker
on enenevässä määrin korvattu valojäniksellä.
Riittäköön tämä välineistä huippu-urheilun palveluksessa!
:::::::::::::::::::::::::::::::::::
Usein esitetty kysymys kuuluu, voidaanko lajikohtaisesti
määrittää inhimillisen suorituskyvyn yläraja. En viitsi edes yrittää moista, niin monta
kertaa olen erehtynyt.
Sitä paitsi, kuinka
moni keski- ja pitkien matkojen ennätyksistä on juostu dopingin avulla,
pikamatkoista puhumattakaan? Sivuutan kysymyksen kuitenkin tässä liki kokonaan.
Olin tietenkin pikkupoikana naiivi kuvitellessani –
tilastoja raapustaessani - että urheilijat olivat putipuhtaita, ja lähtivät urheilusuoritukseen
samoista lähtöoletuksista. En edes tiennyt, mitä doping oli. Nyt herää vaistomaisesti
epäily vilpistä, kun pallilla seisova urheilija
tutkii yrmeänä mitaliaan palkintojenjakoseremoniassa.
Tuohon aikaan yleisurheilun maailma huipputasolla oli ”valkoinen”.
Kuka muistaa enää tummapintaisen ranskalaisen Abdoulaye Seyen, joka 200 metrin juoksussa
Roomassa 1960 voitti pronssia? Seye avasi väylän kenialaisen Wilson Kiprugutin
menestykselle Tokiossa 1964 (pronssia
800 metrillä uhkarohkealla taktiikalla). Sittemmin afrikkalaiset ovat hallinneet
keski- ja pitkänmatkan juoksuja moneen otteeseen. He tekivät saman afrikkalaisille
valtioille, minkä Paavo Nurmi teki
Suomelle. Toki ohitan tässä amerikkalaiset tummapintaiset pikajuoksijat
1930-luvulta.
Otan tähän vielä lopuksi esimerkin inhimillisen
suorituskyvyn rajan siirtymisestä 10 000 metrin juoksussa. Muistan hyvin,
kuinka australialainen Ron ”Erämaajuna” Clarke hätkähdytti meitä yleisurheilun
ystäviä mahdottomalta tuntuneella maailmanennätysajalla 27.39,4 vuonna 1965 Oslon
Bisletillä (jonka muuten rikkoi eräs Lasse Viren jo seitsemän vuoden kuluttua
Münchenin olympiakisoissa).
Nykyinen ME on hirmuisuudessaan aivan omissa sfääreissä, se
on nimittäin Joshua Cheptegein 26.11,00 (2020). Hän olisi voittanut Clarken
puolellatoista kierroksella!
On melko varmaa, että kympin ME:n kehitys hidastuu siitä
yksinkertaisesta syystä, että matkaa juostaan nykyisin yhä harvemmin. Se taas
johtuu median sanelemista kisa-aikatauluista (kymppitonni on liian pitkä matka
ohjelmakaavioissa!), joille tavallinen penkkiurheilija ei mahda mitään. Jälleen
yksi esimerkki nykyajan ilmiöiden mukanaan tuomista muutoksista.
Yleisurheilu ei edellä esittämistäni varauksista huolimatta
ole hiipumassa alakuloon. Se on perusurheilua, jota lähes jokainen huipulle
pyrkivä yksilö – lajista riippumatta - on jossain vaiheessa harrastanut.
Edelleen laji synnyttää ylivoimaisia hahmoja sekä radalle että kentälle.
:::::::::::::::::::::::::::::::
Mitä triviaalisesta tilastoimisestani jäi käteen? No,
ainakin taipumukseni kerätä lehtileikkeitä (tai tallentaa tiedostoja
tietokoneen muistiin) pysyttäytyäkseni tiedon lähteillä. Itse tilastovihkot
ovat tosin kadonnet muuttojen yhteydessä. Lopulta kaikkein tärkein tulos on
ollut opiskelun merkityksen ymmärtäminen systemaattisen työn seurauksena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti