Hesarissa oli 15.6.2023 Paavo Raution kolumni ”Ranska menee
edeltä kohti kriisiä”. Ranska on toiminut demokraattisen edistyksen esimerkkinä
lukemattomissa asioissa lähes 250 viimevuoden aikana. Miksi vallankumouksen
suuri esikuva on ajautunut tänään perustuslailliseen sekasortoon? Oli aika,
jolloin Ranskan suuren vallankumouksen (1789)
ylväät tavoitteet vapaus, veljeys ja
tasa-arvo (tai kuolema) tarjosivat muille ihanteen, jota seurata. Nuo kolme (neljä)
periaatetta olivat kiveen hakatut. Ihanne muotoiltiin tunnuslauseenomaisesti sanoin:
”Elää vapaana tai kuolla”. Ranskan suuri vallankumous oli seurausta hyvää
tarkoittavien, mutta säälittävien kuninkaiden ja heidän hännystelijöidensä liian
kauan ylläpitämästä menneen maailman hallinnosta. Aika valistusfilosofeineen
ajoi vanhan Ranskan ohi romahduksen kautta.
::::::::::::::::::::::::::::
”Alsee” ja ”Asaans fraans press” olivat asioiden ja paikkojen
nimiä, kun poikasena kuuntelin radiosta
uutislähetyksiä. Ne olivat UUTISIA, joiden laadun takasi AFP. En oikein
ymmärtänyt, mistä oli kysymys, olinhan vain noin 10 vuoden ikäinen, mutta oli selvää,
että Pohjois-Afrikassa, Algeriassa taisteltiin verisesti itsenäistymisen puolesta.
Otin asioista selvää, olihan karttojen tutkiminen yksi pääharrastuksistani. Se
oli aikaa, jolloin Borneo oli minulle ”Broneo”, Texas taas oli ”Tekas”, mutta
mitäpä pienistä. Paljon myöhemmin perehdyin Ranskan historiaan tarkemmin.
Silloin nousivat esille Ranskan ”tasavallat”, joiden historiaan sidon
kirjoitukseni tämän kertaisen teeman.
Ranskan tasavaltojen historian muodostavat seuraavat viisi
tasavaltaa: I (1791-1804, II (1848-1851),
III (1870-1940), IV (1946-1958), V (1958- ). Kuten vuosikuvut osoittavat on tasavaltojen
historia hyvin epävakaa. Nykyisten levottomuuksien taustalta löytyy osasyynä viidettä
tasavaltaa edeltäneiden heikkojen pääministerien ja hallitusten loputon
vaihtuvuus, joka johti kansallissankari Charles de Gaullen hyvin presidenttivaltaiseen
järjestelmän syntymiseen (1958). Toisaalta se osoitti, että kansalaiset olivat kyllästyneet
”ultrademokratiaan” (hallituksia kaadetiin aivan liian kevein perustein).
de Gaulle kaatui 10-vuoden kuluttua vuoden1968 tapahtumiin, mutta
gaullistit puolueena George Pompidoun johdolla pysyivät vallassa. Viides
tasavalta on edelleen voimassa, mutta sen pohja on rapautunut osin puoluekentän
pirstoutumisen, osin polarisoitumisen takia. Eri yhteiskuntaryhmät ovat
ajautuneet erilleen, joka aiheuttaa sisäänrakennettua levottomuutta. Sitten on hiukan
mystinen ”ranskalainen mielenosoitusherkkyys”, jonka seurauksena kadulle
mennään todella herkästi, joka saa kysymään, onko ranskalaisessa yhteiskunnassa
sellaisia piirteitä, joita ulkopuolinen ei havaitse.
Paljon suurempi ongelma on kansalaisten ja hallituksen välinen
ristiriita. Taustalla oli ensin polttoineen hinta, sitten eläkeuudistus, joka
Suomen olosuhteisiin siirrettynä ei kuulosta mitenkään dramaattiselta
ongelmalta. Eläkevastuista on haasteellista selvitä, mutta samantyyppisiä ongelmia
on muillakin kehittyneillä valtiolla. Skandinaavinen järjestelmä tosin on
parempi korjaamaan itseään ennakolta (ja valmiimpi muutoksiin) kuin Ranskassa voimassa
oleva järjestelmä. Silti rähinä kadulla yllättää.
Paavo Rautio käsittelee ongelmaa ensin ylätasolla. Kysymys
on tällöin paradigman muutokseen rinnastettavasta poliittisten rakenteiden ongelmasta:
kysymys on itse demokratian haasteista ja ongelmista. Eikö demokratia enää kelpaa?
Tästä Rautio vetää johtopäätökset, että Ranska sittenkin saattaa olla edelleen tiennäyttäjä,
mutta nyt selvästi negatiivisessa mielessä asettaen kyseenalaiseksi demokratian
ja suuren vallankumouksen loistomajakoiden valot .
Rautio on todennäköisesti oikeassa todetessaan, että luottamukseen perustuva skandinaavistyyppinen
kansalaisyhteiskunta (tai konsensushakuinen suomalaistyyppinen kansalaisyhteiskunta)
on vahva toimija nykymaailmassakin. Luottamusyhteiskunnassa järjestelmää
kohtaan tunnettu luottamus peittoaa sisäiset erimielisyydet. Niiden kanssa on vähintään
opittu elämään.
Rautio ottaa esille hyvin paljastavan Oxfordin yliopiston säännöllisesti
toteuttaman luottamusindikaattorin (2022) tiedotusvälineitä kohtaan. Suomalaisista
69 prosenttia luotti mediaan ja Ranskassa vain 28 prosenttia. Ero on
järisyttävä. Muut kyselyt paljastavat, että ranskalaiset eivät luota tiedotusvälineiden
tiedonvälitykseen. Jossakin syvällä historiassa, ehkä jopa vuoden1789
vallankumouksen juurisyissä on syntynyt epäluottamus, jota nyky-yhteiskunnan reaalitodellisuus
ruokkii. Eliitti koetaan valtaa pitävien apuriksi, tiedotusvälineen omistajuus ratkaisee.
Sanoisin, että ainakin suhtautuminen rikkaisiin on hyvin kaunainen Ranskanmaalla
aiheesta tai aiheetta, mitä köyhempi ihminen, mitä vähäisempi koulutus, sitä vahvemmin
epäoikeudenmukaisuuden tunne vaikuttaa. Samaan suuntaan osoittaa suhtautuminen
poliitikoihin. He eivät nouse kansasta vaan eliittikouluista. Onko heihin sisäänrakennettu
alamaisuuteen kohdistuva alentuva suhtautuminen? Monet muutkin seikat ahdistavat
ranskalaista kadunmiestä: siirtolaisuudesta aiheutuvat levottomuudet, terroriteot,
väkivallan sattumanvaraisuus, vasemmiston kadonnut solidaarisuus, perinteistä vapaamielisyyttä
uhkaavat voimat, poliitikot eivät vastaa kansalaisten käsitystä ”kansan
edustajina”.
Ranskassa kuten muuallakin some ohjaa ihmisten mielipiteitä.
Ehkäpä Ranskassa some-viestit uppoavat hedelmällisempään maaperään kuin muualla.
Aiemmin viittasin jo poliittisen rakenteen muuttumiseen.
Ranskassa tapahtui suuri muutos, kun
Emmanuel Macron nousi suurin odotuksin valtaan vuonna 2017. Vanhat mahtipuolueet sortuivat ja uusia ryhmiä nousi
tilalle, mutta aivan erilaisen yhteiskunnallisen
tilauksen saattelemana.
Maine on kuitenkin katoavaista: Macronin suosio on romahtanut
hänen yhteiskunnallisten uudistustensa osoittautuessa kansalaisten keskuudessa
epäsuosituiksi, päällimmäisenä eläkeuudistus, jonka Macron vei läpi väkisin. Kompromissikoalitioita
ei tahdo syntyä, ja oikeisto ja
vasemmisto ovat niin kaukana toisistaan, että sovintoa ei synny edes teoriassa.
Poikkeuksellisen vahva muutosvastarinta tuntuu nostavan päätään. Macron on nyt
useimpien ryhmien yhteinen vihollinen.
Hänen kannatuksensa on pohjalla. Tietyllä tavalla palataan menneisyyteen:
kaiken takana on viidennen tasavallan presidenttivaltainen perustuslaki, joka mahdollisti
”autoritaaarisen” hallituksen voimakeinot hankkeiden läpiviemiseksi.
Päätöksenteko Ranskassa demokraattisessa mielessä on osoittautunut
erittäin vaikeaksi ja Macron on käyttänyt hyväkseen samaa perustuslain sallimaa
mahdollisuutta jo useaan kertaan. Ja demokratian puutteet saivat jälleen vihat osakseen.
Mielipideilmasto ei ole osoittanut kohenemisen merkkejä, ja luottamus järjestelmää
kohtaan on huvennut entisestään.
Äärioikeiston ja populistien kannatus on Ranskassa noussut uusien
vaalien alla huomattavan korkeaksi. Mutta
onko tämä eurooppalaisen kansanvallan tulevaisuuden tie? Väsyvätkö päättäjät epäkiitolliseen
konsensuksen hakemiseen. Ketä houkuttaa neljännen tasavallan tyyppisten hallitusten
epätoivoinen demokratiarimpuilu?
Jotkin taustamuuttujat nykyajassa tekevät demokratian toteuttamisesta
vaikeaa. Poliittinen voima pirstoutuu, mutta luo samalla keskenään kilpailevia voimakkaita
päätöksentekokeskittymiä? Poliittisen yhtenäiskulttuurin aika on ohi?
Yleiseurooppalaisesti ainakin osa kansalaisista haluaa
selvää päätöksentekojärjestelmää, osa haluaa populistisesti oikotietä onneen. Demokraattisten
voimien on joka tapauksessa pysyttävä hereillä, sillä autoritaarisia vallanhamuajia
piisaa. Demokraattinen päätöksenteko
vaatii tietynlaisen kulttuurin omaksumista. Vein erään ystäväni kerran kunnanvaltuuston
kokoukseen. Loppuvaiheessa, kun tehtiin lähtöä hän yhtäkkiä kysyi: ”mitä päätettiin?”
Demokratia ei myöskään ole tarkoitettu presidentin vapaasti
käyttämäksi ohituskaistaksi. Entä jos vuoroin demokratian kanssa kokeiltu autoritäärisempi
systeemi sekin osoittautuu mahoksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti