perjantai 30. syyskuuta 2016

Liberalismi vs. illiberalismi

Poliittinen ja yhteiskunnallinen kehitys on johtanut viime aikoina liberaalin demokratian vastavoimien nousuun. Näistä voimista voidaan käyttää yhteistä nimeä illiberalismi. Kysymys ei ole fasismin tai kommunismin kaltaisista järjestelmistä, vaan joko väljemmistä aatteellisista ryhmistä tai sitten autoritäärisistä hegemoniaan pyrkivistä ryhmittymistä. Osa näistä on murtautunut pienestä alusta parlamentaarisen demokratian huipulle. Jotkut, kuten Puolan Unkarin ja Venäjän johtavat puolueet ovat jo päässeet hegemonistisiksi. Useimmat näistä liikkeistä mielletään nykykäsitteistössä populistisiksi (ei kuitenkaan kaikkia). Niiden vastapartnereita ovat vakiintuneet puolueet, ”vanhat” puolueet. Joissakin tapauksissa perinteiset puolueet ovat jääneet täysin alakynteen.

Amerikkalaisessa Commentary-aikakauslehdessä oli vastikään (heinä-elokuun numero 2016) intialaisen Sohrab Ahmanin artikkeli ”Illiberalism: The Worldwide Crisis”. Käytän sitä impulssina omille ajatuksilleni blogikirjoituksessani.

Illiberalismi-ilmiö on hyvin laaja. Siihen voidaan laskea kuuluvaksi esimerkiksi Marine LePenin Front National (FN), Itävallan vapauspuolue (FPÖ), Unkarin Viktor Orbanin Fidesz-puolue, Turkin Erdoganin AKP-puolue (Oikeus ja kehitys), Putinin Yhtenäinen Venäjä, Kiinan kommunistinen puolue ja Puolan Laki ja oikeus -puolue.

On makukysymys lasketaanko illiberalismin piiriin eräät populistiset puolueet kuten Vaihtoehto Saksalle, Kreikan Syriza-puolue ja Espanjan populistiset puolueet. Itse en sijoittaisi niitä suoralta kädeltä illiberalistisiksi, koska ne näyttävät kunnioittavan liberaalin demokratian periaatteita.

Jeremy Corbyn ja Bernie Sanders ovat vasemmistoliberaaleja demokraatteja, eivät populisteja. Donald Trumpista ei tiedä, mitä hän on. Trump on rajatapaus. Hän ottelee presidenttiydestä säännöin, joissa hänelle on myönnetty ”illiberaali” erivapaus lyödä foul-lyöntejä samaan aikaan, kun vastustajalta vaaditaan normaalisääntöjen noudattamista.

Myös Skotlannin ja Katalonian separatistit ovat rajatapauksia. Ehkä on syytä välttää niputtamasta kaikkia liberaalista demokratiasta poikkeavia ryhmiä illiberaaleiksi.

Koko arabimaailma on täynnä illiberaaleja maita. Kehittyviä maita erikseen tarkasteltaessa kannattaa poimia mieluummin ne valtiot, jotka ovat pyrkineet irtiottoon illiberaaleista valtioista. Tuoreemmissa tapauksissa kehitys esimerkiksi Nigeriassa, Myanmarissa ja Etelä-Afrikassa herättää haurasta toivoa, että asiat voivat edetä demokraattiseen suuntaan.

Yhteenvetona voisi todeta, että illiberaalin vastaiset suuntaukset eivät näytä vahvoilta niissä maissa, joissa autoritäärisyyden läpilyönti on jo tapahtunut. Päinvastoin esimerkiksi Putinin kannatus vahvistui parlamentin vaaleissa.

Jos kysymys olisi pelkästään populismista, niin vaaleissa menestyneet populistit voisi lannistaa pelkästään päästämällä heidät hallitukseen, kuten Suomessa on tapahtunut, mutta kun monissa maissa kysymys on sekä populismista että poliittisen hegemonian haltuunotosta, tilanne muuttuu.

Mitkä syyt ovat johtaneet illiberalismin nousuun? Seuraavassa joitakin...

1) Teknologin murros on horjuttanut yhteiskuntien eheyttä ja työpaikkoja, joiden välillinen seuraus on ollut demokraattisiin pelisääntöihin kohdistuva epäluottamus.

2) Hidas taloudellinen kasvu. Globalisaatio on hyödyttänyt pitkään alakynnessä olleita valtioita ja ne ovat päässeet hyötymään disruptiosta. Lännessä tuotettuna tuotteista tulee kalliinpuoleisia.

3) Liberalismin talous/kauppakeskeinen ajattelu. Ei ole huomioitu riittävästi arvoja/ideologiaa/politiikkaa. Liberalismin vastavoimat kanavoituvat – sosialismin ollessa alamaissa - perinteisten arvojen kautta populismiin ja illiberalismiin.

Entä millä keinoin illiberaalit haluavat torjua epätyydyttäviksi kokemiaan olosuhteita?

1) Protektionismin ja entisen suuruuden palauttamisen avulla. Nostalginen kaipuu suuruuden päiviin (Unkarin ensimmäisessä maailmansodassa tapahtuneiden menetysten palauttaminen, Neuvostoliiton tavalla tai toisella tapahtuva palauttaminen, Euroopan palauttaminen suureksi jälleen, brittien brexitin kautta paluu Commonwealth-kauppaan, ”to Make America Great Again” jne.). Toisaalta kansallismielinen uho: Katalonia, Skotlanti.

2) Geopoliittisen eristäytymisen avulla (”America First”). Eristäytyminen pahasta maailmasta, luomalla onnela omien kansalaisten keskuuteen.

3) Vihamielisyydellä elitistisiä ja etnisiä ryhmiä kohtaan. Vihamielisyyksien kohdistaminen niihin ryhmiin, joiden koetaan vaarantavan tavallisen ihmisen turvallisuuden (taloudelliset, poliittiset eliitit, suurten yritysten johto, etniset ryhmät).

Tilalle haluttaisiin ”aitoa politiikkaa”, joka on ylevää poliittisista eturistiriidoista vapaata yhteiskunnallista toimintaa (jota ei tietenkään ”puhtaana” ole olemassakaan). Tilalle haluttaisiin myös kansallismielistä nostalgiaa, jota sitäkään ei globaalistuvassa maailmassa enää ole tarjolla.

Liberaalien tehtäväksi jää tapahtuneen kehityksen analysointi ja sen pohtiminen, mikä on mennyt pieleen. Ehkä liberaalien tulisi harjoittaa itsekritiikkiä, jolloin tapahtunut tulisi paremmin ymmärretyksi. Ohessa muutamia kysymyksiä.

1) Pitäisikö tosiasiat myöntää eli tunnustaa, että ihmiset ovat aidosti ärtyneitä liberaaliin (?) nykykehitykseen?

2) Puuttuuko liberaaleilta uskottavia johtajia?

3) Pitääkö liberaalissa hengessä ymmärtää kaikkia tahoja viimeiseen saakka?

4) Ollaanko varauduttu siihen että voimakkaat syytökset illiberaaleja kohtaan voivat aiheuttaa vastareaktion (vrt. Puola)?

Edellä esitetyt kysymykset on tarkoitettu retorisiksi, mutta aidostikin liberaalin demokratian kannattajien tulisi miettiä, mikä nykyajassa loitontaa ihmisiä parhaana pidetystä hallitsemisen muodosta. Onko oikeasti niin, että ihmiset haluavat työntää hankalaksi koetun päätöksenteon pois itseltään autoritääriselle harvainvallalle tai kasvottomille yhtiöille? Olemmeko entistä valmiimpia populistien yksinkertaisiin patenttiratkaisuihin, yhtiövaltaan ja autoritääriseen johtamiseen?

Hesarissa oli ”ääriliberaali” Aleksander Stubbin otsikoimaton kirja-arvostelu/kolumni (29.9.2016), joka paljasti liberalismin läpitunkeman ihmisen hämmennyksen, kun paras ei kelpaa. Ihmettely kohdistuu siihen, miksi toivo, joka syntyi 25 vuotta sitten, on kääntynyt peloksi. Syiden täytyy löytyä jostain sellaisesta tematiikasta, jossa kapea-alaisesti kuviteltiin eliitin (!) määrittämän ”vapauden” olevan ihmisille kylliksi. Stubbilta on jäänyt muita näkökohtia huomiotta, kuten esimerkiksi se, miksi - tässä ihanassa kehityskuviossa - tulot jakautuvat niin epätasaisesti, miksi yhteiskunnat polarisoituvat vapauden nimissä, miksi liberaalin demokratian pakkoviennillä on tuhottu Lähi-Idän vakaus, miksi vapautta on käytetty reaganmaiseen tuloerohuijaukseen ja miksi Donald Trump yrittää nyt toistaa sitä…..

keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Clinton vs. Trump: lähiottelussa pätevä nainen ja herra arvaamaton

Yhdysvaltain presidentinvaalikampanja on edennyt finaaliin. Play-offseissa jyvät on eroteltu akanoista. Asetelma oli pitkän aikaa ollut selvä: Hillary Clinton vs. Donald Trump.

Minulle sinänsä Yhdysvaltain TV-väittelyt - kuten myös Suomessa vaaliväittelyt – eivät ratkaise mitään. Perustan näkemykseni 20 vuoden, 10 vuoden , viiden vuoden tai niin kuin Trumpin kohdalla viimeisen 12 tai 18 kuukauden kokemuksille. En usko, että 1,5 tunnin väittelyssä paljastuu täysin uusia piirteitä, jotka heiluttavat ennakkokäsityksiä.

Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat hämmentävä kokemus. Usein viimeisintä meneillään olevaa (vaali)kokemusta liioitellaan, mutta kyllä Trumpin käyttäytymisessä on myös ennenkuulumattomia piirteitä. Tässä tullaankin vastakkainasettelun osalta mielenkiintoisen tilanteeseen. Olen näissä kirjoituksissa korostanut Clintonin kampanjan normaaliutta. Siinä on toki aiemminkin koettua repivyyttä, mutta ei mitään suuresti aiemmasta poikkeavaa.

Hämmentävä on kuinka pienen pienistä asioista vedetään ratkaiseva oloisia johtopäätöksiä. Niinpä Trumpin ”niiskutus” väittelyn keskellä on aivan ”ratkaiseva” osoitus hänen ”epävarmuudestaan”. Keskiverto- amerikkalainen ilmeisesti katselee presidentinvaalitaistelua kuin jalkapallofinaalia. Pienikin virhe saa jättimäiset mittasuhteet. On ihmisryhmiä, jotka suorastaan etsivät sitä ratkaisevaa kohtaa, joka paljastuisi koko vaalin käännekohdaksi. Jos sitä ei tule, se keksitään. Reagan voitti – väitetysti - vuoden 1984 vaalit, kun hänen kilpakumppaninsa Walter Mondale viittasi hänen ikäänsä eli moitti häntä liian vanhaksi ja Reagan kuittasi asian toteamalla, että hän ei sorru käyttämään vastustajansa (joka oli 56-vuotia mies) ”nuoruutta ja kokemattomuutta” vaaliaseenaan. Jopa hänen vastustajansa ilmoitti, että tähän vaali ratkesi.

Yksi avainasia on, että kun toinen osapuoli (Trump) käyttäytyy epäsovinnaisesti, niin miten se heijastuu kokemukseen toisesta osapuolesta (Clinton). Olen aikaisemmissa kirjoituksissa määrittänyt asian niin, että polarisaation (vastakkainasettelun) ja tasapainoajattelun (virheet menevät tasan) seurauksena Trumpin möhläykset projisoituvat Clintoniin halusipa hän sitä tai ei. Niinpä epäkorrektiudet, mitä Trump harrastaa on ”käännetty” vastavuoroisesti Clintonin ongelmiksi tavalla, joka ei kestä päivänvaloa. Kun Clintonia ei voi moittia katupoikakielenkäytöstä hänen vioikseen pistetään sähköpostin käytön virheet (joka on oikea kritiikin kohde), mutta myös hänen terveydentilansa. On hämmentävää, kun kuulee leimattavan presidenttiehdokkaan mielenterveydeltään järkkyneeksi tai syöpäsairaaksi ilman minkäänlaisia todisteita.

Jopa erään harrastukseni parissa - Suomessa - kuulee toistettavan Trumpin huhumyllykoneiston tuottamaa propagandaa, jossa Clintonin – sanokaamme vaikkapa verestävistä - silmistä tehdään tautianalyyseja. Useimmat ihmiset sivuuttavat nämä väitteet hölynpölynä, mutta melko sivistymättömät tai muuten kiihkoilevat kannattajat saavat siitä vettä myllyynsä.

Vaalikamppailussa on luotu kirjoittamattomat säännöt, joita toisen osapuolen (Trump) ei tarvitse noudattaa tai hänelle on myönnetty erivapaus olla noudattamatta mitään sääntöjä. On siis meneillään nyrkkeilyottelu, jossa toiselle osapuolelle on annettu oikeus foul-lyönteihin, mutta toiselta vaaditaan kirjoitettujen sääntöjen noudattamista.

Sääntöjä voidaan kuitenkin muuttaa: ensimmäisessä vaaliväittelyssä Clintonin puremahammas toimi: hän iski älykkään foulin nimeämällä Trumpin talouspolitiikan ”trumped up, trickle-down economicsiksi” (Ylen käännöksessä koko juju hukkui kääntäjän taitamattomuuteen) eli suurituloisia hyödyttäväksi, mutta samalla pieni- ja keskituloisia huijaavaksi ”valumataloudeksi”. Clinton toi voimakkaasti esille, että tämä kymmeniä vuosia vanha hokema ei ole toiminut. Verohelpotuksin ”ylös” siirretyt tulot eivät valu pieni- ja keskituloisille, vaan jäävät rikkaille. Ja nyt Trump esittää jälleen suurituloisten verohelpotuksia!

Clintonin suuri ongelma on, että hän on presidentin tehtävään sopiva henkilö: olla pätevä ja nainen! Mitä teet? Siinäpä ongelma! Useimmat verhoavat sovinisminsa ja kateutensa erilaisiin henkilökohtaisuuksiin, kuten terveys- ja luonteen kierousväittämiin. Vaikea pala tämä Clintonin ”ominaisuusyhdistelmä” on erityisesti melko alhaisen sivistyksen omaaville miehille (jotkut heistä eivät voi edes kuvitella, että nainen on presidentti) sekä niille naisille, jotka tuntevat kateutta ”kilpailevaa osaajaa” kohtaan.

Omalta osaltani olen ratkaissut suhteeni vaalikamppailuun jo varhaisessa vaiheessa. Pidän jonkinmoisia ”korrektiusrajoja” suhtautumisessani presidentin tehtäviin. Näitä rajoja Donald Trump on rikkonut alusta lähtien. Presidenttiys on tietyllä tavalla eettismoraalinen (saa nauraa) asema, josta käsin luodaan kansakunnalle keulakuva. Jos näitä kriteerejä ei täytä on vaikeaa perustella presidenttiyttä.

Tunnistan itsessäni heikkoudet, jotka liittyvät vaalin kokonaisvaikutusten seuraamiseen ja vedettäviin johtopäätöksiin. Ensinnäkin suhtaudun vaaliin rationaalisesti. Kuitenkin vaalit ratkaistaan todennäköisesti tunnepuolella. Siinä on Trumpin pieni mahdollisuus. Toinen seikka on, että rehellisyyden kahdesta eri merkityksestä taivun perinteisen faktarehellisyyden kannalle, kun taas vaaleissa yhtä tärkeä ”puhun niin kuin tunnen” -rehellisyys on minulle vaikea haaste, koska viime mainittu mahdollistaa jopa valehtelun. Onko ihminen siis rehellinen, jos hän on ”aito” (puhuu miten ajattelee), mutta aitoudessaan sortuu muunneltuun totuuteen?

Vielä yksi näkökulma. Rehellisyys on täysin muokattavissa oleva ”suure”. Suuri osa ihmisitä laskelmoi sen mukaan kumman arvelee voittavan. Halu olla voittajan puolella on loppupelissä iso asia. Meikäläisellä ei ole tätäkään korttia hihassaan. Raha on ratkaiseva tekijä analysoitaessa vaaleja. Mutta sillä on monia eri merkityksiä. Ylivoimaisesti paras kannatus/raha -suhde oli Bernie Sandersilla, jossa lukemattomat kannattajat tulivat ehdokastaan muutaman kymmenen dollarin lahjoituksella. Täydellistä demokratiaa?

Clintonin vaalikampanjan rahoitus on perinteisellä Wall Street-suursponsorikannalla. Siitä häntä arvostellaan. Omituisin suhde rahaan on Trumpilla. Se on hänelle maailman tärkein asia. Jos joku väittää, että hän valehtelee rikkauttaan yläkanttiin, hän loukkaantuu. Raha on Trumpin heikko kohta. Miksi? Koska se on kaiken mitta. Myös hänen kovimmat kannattajansa takertuvat rahaan ymmärrettävistä syistä: heitä on kohdeltu kaltoin markkinoilla. Heidän työstään ei ole maksettu käypää korvausta. Päinvastoin palkat ovat pienentyneet aivan viime aikoja lukuun ottamatta. Trumpin heikko kohta on raha, mutta se on myös hänen vahva kohtansa: hän tajuaa, mitä tulojen putoaminen on merkinnyt tavalliselle työläiselle. Trumpin omat sotkuiset raha-asiat ovat sitten oma lukunsa. Ne saattavat ratkaista koko vaalin.

Meneillään on kansanvallan alennusmyynti. Näennäisesti presidentinvaalit täyttävät demokratiakriteerit. Käytännössä vaalikamppailun aikana on edetty likaisuudessa hyppäyksenomaisesti huonompana suuntaan. Kokonaista kansakuntaa yritetään vetää nenästä. Kaikki keinot ovat käytössä. Tämä vilpistely ja puhedopingin käyttö hakee vertaistaan niiden vaalien joukossa, jotka ainakin teoriassa – ja ainakin länsimaissa - on vedetty läpi rehellisesti. Erikseen on tietysti ne vaalit, joilta kukaan ei odotakaan rehellisyyttä.

Amerikkalaisuuteen liittyy usein (yli)optimismi. Vaaleissa tämä näkyy muutoksen ylisuurena odotuksena (Let´s make America great again!). Vaaleissa on kysymys sisäänrakennetusta pettymyksestä, kun odotukset eivät kuitenkaan täyty. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua, mutta pian koittaa arki. Yhdysvalloista ei tulekaan ”suurta” pääosin sen takia, että se on jo nyt suuri. Kasvava kilpailu maailmalla pitää huolen, että mitään dramaattisia irtiottoja ei nähdä.

Mikä voisi olla vaalien avainkysymys? Ehkä se, että niin monet ovat pettyneet amerikkalaisen unelman toteutumatta jäämiseen. Aiemmin annettujen odotusten, vaalilauseiden ja lupausten ja toisaalta totuuden väliin on jäänyt ammottava aukko. Ihmiset ovat katkeria huomatessaan joutuneensa petetyiksi (vaikka tosiasiassa he ovat antaneet itse pettää itseään). Nyt asia vihdoin korjataan. Kaikki, mikä on paennut Yhdysvalloista (työpaikat, suuruus….) palautetaan ja päästään Ayn Randin eristettyyn haavemaailmaan, jossa onni ja vauraus kukoistavat….

Unelman porteille päästään vain korvaamalla aiemmin petetty unelma uudella unelmalla. Sen varassa voi taas elää… seuraaviin vaaleihin.

tiistai 27. syyskuuta 2016

Miksi Beatles on paras?

”Olin yksi onnekkaista, jotka käyttivät viimeiset kymmenen ja puoli kuukautta Beatlesin tuotannon arviointiin”, toteaa Oskari Onninen HS:ssä 7.9.2016. Hän kuului Facebook-ryhmään (124 osanottajaa), joka rankkasi Beatlesin kappaleet paremmuusjärjestykseen. Porukan kokosi tamperelainen toimittaja Antti Lähde. Parhaan keskiarvon sai ”Strawberry Fields Forever”. En protestoi. Kakkoseksi sijoittunut ”A Day in the Life” on ehkä minun ykköseni. Myös unenomainen She´s Leaving Home (sija 66) on ehdottomia suosikkejani. Pyörryttävän sirkusmainen ”Being for the Benefit of Mr. Kite” (sija 97) on selvästi aliarvioitu teos.

Oskari Onninen erittelee HS:n ”Näkökulma”-palstalla, mitä Beatles merkitsee hänelle. Hän tekee joitakin hyviä huomioita, kuten esimerkiksi, että Beatlesien tuotannon huonompi puoli ei ole kaiken sen messun arvoinen, jonka Beatles on saanut osakseen. Eli Beatlesien tuotanto on epätasaista. Onnisen ennakkoasenne ennen kappaleiden kuuntelua oli, että Beatlet eivät olleet läheskään hänen suosikkilistansa kärjessä. Kappaleiden kuuntelun jälkeen Beatlesien arvostus nousi ratkaisevasti.

Onninen ja Facebook-ryhmä tarkastelevat Beatleja musiikin näkökulmasta, mikä on tietenkin pääasia. Itse kuitenkin tässä kirjoituksessa laajennan perspektiiviä ja yritän luoda omakohtaista näkemystä historiallisesta ilmiöstä nimeltä Beatles. Onninen on kuvasta päätellen nuori mies, minä taas olen Beatlesien aikalainen.

Mielestäni Beatleseiden suuruus ei selity pelkästään heidän musiikkinsa avulla, vaan ilmiö on monipuolinen kavalkadi historiallisia, kulttuurisia ja yhteiskunnallisia kerrostumia.

Seuraavassa esittämäni arviot eivät ole tärkeysjärjestyksessä.

1) Beatlet olivat oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Heidän läpimurtonsa osui Swinging Londonin etureunaan. He saivat tästä melkoista nostetta. Toisaalta he olivat vastavuoroisesti ehkä ratkaiseva osa tuota ilmiötä.

2) Hampurin kokemusten merkitys soittotaidon rutiinin vahvistajana on kiistaton. Käsittämätön illasta aamuun ja aamusta iltaan soittaminen Hampuri-vaiheessa hioi heidät yhtenäiseksi ja testasi ”yhteensopivuuden”. Ja kyllähän kokoonpano hieman muuttui kokeilujen jälkeen.

3) Beatlet eivät välttämättä keksineet ensimmäisinä kaikkia niitä asioita, joista heidät muistetaan (innovatiiviset elokuvat, esim. A Hard Day´s Night, taide, erityisesti LP-levyjen kansikuvataide, muoti, erityisesti tukka-, ja pukeutumismuoti, kirjallisuus, vaikkapa John Lennonin ”Lennon panee omiaan”, uraauurtavat musiikkivideot, musiikin laajeneminen psykedeliaan huumausainekokeiluineen, intialaisvaikutteet jne.), mutta he olivat ensimmäisinä niitä soveltamassa käytäntöön. Heidän tekemänään niistä syntyi jotain erityistä. Populaarimusiikki ei ollut entisellään Beatlesin käsittelyn jäljiltä.

4) Brian Epsteinin hiukan kiistanalainen managerirooli tarjosi vahvan pohjan, miltä yhtye saattoi ponnistaa. Hän oli alkuvaiheessa tärkeä osatekijä Beatlesien hyväksytyksi tulemisessa.

5) Pop-ryhmät olivat ennen Beatleja eräänlaisia levy-yhtiöiden käskyläisiä, joille annettiin kappaleet esitettäväksi. Beatlet ”harjoittelivat” muiden kappaleilla aikansa ja saavuttivat rutiinin, jonka jälkeen he olivat valmiit omaan tuotantoon. Singlet olivat Love Me Do:sta lähtien heidän omiaan. Varhainen oman tuotannon hallinta teki heistä esikuvan muille artisteille.

6) Kun ura eteni, otti/sai George Martin yhä suuremman roolin heidän musiikinteossaan sovittajana. Martin laajensi Beatlesien kuulijakuntaa huomattavasti pop-yleisöä laajemmaksi (klassinen, karnevaalimusiikki(!) jne.). Varsinkin kiertueiden päätyttyä kokeellisen musiikin tekeminen ja orkesterointi mm. instrumenttivalikoimaa monipuolistaen vauhdittui. Luultavasti kaikki palaset napsahtivat kohdalleen tässä viiden hengen kokoonpanossa.

7) Säveltäjäparivaljakon Lennon-McCartneyn ainutlaatuisuus. He ovat populaarimusiikin loistavin musiikintekijäparivaljakko. Heillä on luontainen musiikintekemisen taju.

8) I Want to Hold Your Hand oli Amerikan valloituksen läpimurtokappaleena tärkeämpi kuin moni ymmärtää. Olisivat he muutenkin pärjänneet, mutta kappaleen räätälöinti juuri yhdysvaltalaisen nuorison musiikkimakuun onnistui täydellisesti. ”Handissä” on paljon vaikutteita amerikkalaisesta mustasta musiikista. Kun tiedetään, miten vaikeaa muiden maiden artistien läpilyönti oli Yhdysvaltain markkinoilla, oli Beatlien suoritus ylittämätön.

9) Beatlesin musiikille avautui sosiaalinen tilaus. Juuri tuohon aikaan tarvittiin Beatlesien kaltaista tajunnanräjäyttäjää. Ihmiset olivat valmiit vastaanottamaan jotain aivan uutta. Beatlesien aikajakso osui 1960-luvulle, jolloin uusien ideoiden läpimurtoon suhtauduttiin vastaanottavaisimmin. Varsinkin Yhdysvalloissa tarvittiin uutta nuorekasta ja intoutunutta ilmiötä kaiken tapahtuneen ikävän jälkeen….

10) Suosio. Tästä riittäisi juttua: arvioiden mukaan yli miljardi myytyä levyä, jota lähellekään kukaan muu ei pysty. Kaikkien aikojen eniten levytetty kappale (Yesterday). Ed Sullivan Shown ennätysyleisö (73 miljoonaa TV-katsojaa). Billboardin arvio, että tammi-, helmi- ja maaliskuussa 1964 Yhdysvalloissa myydyistä levyistä 60 prosenttia oli Beatlesilta. Beatlet nappasivat huhtikuussa 1964 ylittämättömän ennätyksen nimiinsä, kun heillä oli Billboardin Hot 100 -listan viisi ensimmäistä sijaa hallussaan…..

11) ”Sgt. Pepper´s Lonely Hearts Club Band” on kaikkien aikojen albumi. Monessa suhteessa uraa uurtava pitkäsoittolevy.

12) Beatlesien yksi poikkeavista piirteistä oli irrottelevan ja sukkelan huumorin viljely ja huumorin rajojen kokeilu. Mitään kunnioittamaton tyyli irrotti heidät sodanjälkeisestä korrektista, harmaasävyisestä kokemuksesta.

13) Beatlet saavuttivat alun säikähdyksen jälkeen kaikenikäisten suosion. Viimeistään ”Yesterday” lannisti vastarinnan.

14) Lennon ja McCartneyn olivat toisiaan täydentäviä persoonia. McCartneyn musikaalisuus yhtyi Lennonin särmikkääseen, radikaaliin ja epätavanomaiseen persoonaan (em. listan kärjessä ainakin sijoilla 1, 2, 7, 10 ja 11 on Lennonin säveltämää musiikkia). Harrisonin rooli jäi sivummalle, joskin em. Beatles-listalla 10 kärkisakissa on kaksi unohtumatonta Harrison-klassikkoa sijoilla 4 ja 6. Ringo Starr on näennäisesti yhtyeen maskotti, mutta tosiasiassa hyvän hengen nokkelana ylläpitäjänä korvaamaton.

15) Poikkeuksellisesta lahjakkuudesta huolimatta uskaltaisin sanoa, että he tekivät jokamiehen uroteon. Heidän kokemuksensa kautta voi syntyä vaikutelma, että kuka tahansa voi tehdä mitä tahansa.

Lainaan tähän lopuksi vielä blogikirjoitustani ”Meet the Beatles” 22.10.2013:

”Beatlesin suuruus perustuu paitsi konkreettisiin asioihin, niin johonkin sellaiseen, mitä ei voi määrittää, ja jos yrittää, hajoaa määritelmä käsiin. Tuota aikaa ja Beatlesia on vaikea irrottaa toisistaan. Tätä ennenkuulumatonta ilmiötä ei voi olla liittämättä siihen elintason ja elämänlaadun nousuun ja tulevan odotukseen, mikä tuolloin vallitsi. Kuvittelin itsekin tuolloin naiivisti kaiken tulevan olevan edistystä ja kehitystä. Kylmän sodan ja ydinsodan uhkan varjossakin optimismi oli tuon ajan sisäänrakennettu johtotähti. Tapahtui paljon uusia asioita; tuntui, että irtauduttiin lopullisesti vanhasta maailmasta. Kuvitteluako? Ehkä, mutta Beatles oli osa kaikkea tuota odotusten ja pettymysten maailmaa.”

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Asevarustelukierre Itämerellä

”Itämeren rannat täyttyvät uusista ohjuksista”, näin räyhäkkäästi otsakoi Pekka Hakala HS:n juttunsa 23.9.2016. Kysymys on tietenkin Venäjän ilmoituksesta sijoittaa uusia S-400 ilmatorjuntaohjuksia Pietaria ympäröivälle Leningradin alueelle. Ohjusten kantama kattaa suuren osan eteläistä Suomea.

Olen tuonut esille oman kantani lukuisia kertoja näissä blogikirjoituksissa: olemme vääjäämättä matkalla kohti uutta varustelukierrettä. Sen toki kumppanuussopimuksen Naton kanssa solmineet Suomi ja Ruotsi hyvin tietävät. Mutta voidaan kysyä oliko tähän tilanteeseen pakko edetä?

No, näiden venäläisten ohjusten sijoittaminen on ollut tiedossa jo aiemmin. Mutta saatiinpahan uudet otsakkeet ja uusi juttu entisten uhkakuvakirjoitusten päälle.

Kun leikkiin lähtee, on leikki kestettävä. Näin ainakin ajattelee Hesarin Pekka Hakala, kun hän haikailee puolustusvoimien tavoittelemien Atacms-ohjuksien perään, joiden ostamisen puolustusministeriö perui, vaikka kauppa oli valmiiksi sovittu. Sijalle ollaan hankkimassa lyhyen kantaman ohjuksia.

Hetkinen. Mistä tässä on oikein kysymys? Yksinkertaisin vastaus on, että tässä on lähdetty varustelukierteen tielle. Onko missään vaiheessa ajateltu, että peli vihellettäisiin poikki? Olihan selvää, että kun hyväksyttiin kumppanuussopimuksen mukaisesti amerikkalaisen lentoaseen käyttö Suomen ilmatilassa, seuraisi reaktio naapurin taholta.

Nyt Hesari ”jatkaa kierrettä”. HS spekuloi venäläisten seuraavia askeleita ja pohtii, mitkä ovat Suomen vastatoimet. Suomella on kuulemma vain äänekkään protestoinnin – mutta ei torjuntakykyvyn - mahdollisuus uudehkoa venäläistä Bastion-rannikkopuolustusjärjestelmää vastaan, jota ei ole vielä sijoitettu Itämerelle. ”Ehkä Bastionit pitäisi jotenkin huomioida?”, toteaa Hesari toiveikkaana.

On päädytty tilanteeseen, jossa molemmin puolin lisätään aseistusta. Suomessa on Venäjää kohtaan syvää epäluuloa ja amerikkalaisiin suhtaudutaan asepajana, jolta saa pyssyjä, kunhan rahat riittävät. Toiset sanovat, että ”näinhän tässä pitikin käydä” ja toiset, kuten minä, että ”eihän tässä näin pitänyt käydä”.

:::::::::::::::::::::

Näitä pohtiessa USA:ssa lisääntyvät äänet joiden mukaan pitäisi keskittyä oman alueen puolustamiseen ja jättää liittolaisille ja kumppaneille suurempi vastuu omasta puolustuksesta. Ja omasta varustautumisesta taas tulee kallista lystiä nykyisellä varustautumiskierrevauhdilla. Mihin tässä ollaan päätymässä?

On turha kuvitella, että Venäjä tyytyy katselemaan sivusta, kun Suomenlahdella Pietarin lähellä on Naton harjoitustoimintaa ja joukko-osastojen sijoittamisia. Luultavasti Venäjä reagoi jokaiseen lännen suorittamaan varustelulisäykseen omilla toimillaan, koska Pietari on sille niin tärkeä kaupunki.

Yhdysvalloille kysymys ei ole Washingtonista tai Bostonista, vaan kaukana sen etuvarustuksessa olevasta Itämerestä. On syntynyt tilanne, jossa Itämerestä on tehty alue, johon kohdistuu uhkaa. Asevarustelukierre lisää alueen epävakautta. Tarvittaisiin merkittävä aloite, jolla Itämeri rauhoitetaan varustelukierteen etenemiseltä. USA:lta tai Venäjältä ei ole tulossa päänavausta. Suomen kaltaiset maat ovat ikään kuin pankkivankeina, koska näyttävät sitoutuneet länteen niin perusteellisesti, että eivät voi tehdä rauhanaloitteita omissa nimissään.

::::::::::::::::

Muutaman päivän ajan on kohistu Gotlantiin kohdistuvasta ulkovallan tiedustelutoiminnasta. Itse asiassa homma lähti lapasesta jo aiemmin, kun ruotsalaiset sijoittivat tiedon mukaan 150 miestä Gotlantiin, koska epämääräistä uhkaa oli ilmassa. Niin ilmassa! Lehtiä lukemalla sai käsityksen, että saarta uhkasi miehitys ja siksi saarelle sijoitettiin tuo 150 miehen minijoukko-osasto ”etuajassa”.

Näihin uhkakuviin – oikeammin hysteerisiin ulostuloihin – olemme jo tottuneet. Välillä on ollut kysymys sukellusveneistä, joita on nähty Ruotsin rannikolla. Vähän ajan kuluttua kerrotaan, että mitään vakavaa todistusaineistoa ei ole löydetty. Mutta lehdet saattoivat kirjoittaa aukeamittain erilaisista spekulaatioista.

Tämäkin juttu – ”tapaus Gotlanti” - ulkoisesta uhasta näyttää kuivuvan vakoilutapaukseksi, josta kukaan ei pysty sanomaan onko vakoilutoiminta lisääntynyt vai onko asiaan vain kiinnitetty aiempaa suurempaa huomiota. Vakoilu – johon ei pidä tietenkään suhtautua lepsuillen – on kuitenkin äärimmäisen tavanomainen tapa hankkia tietoa vastustajista. Nyt siitä vain kasvatettiin ”miehitysuhalla” iso mediatapahtuma. Kysymys on lähinnä siitä, oliko tämä normaalia ruotsalaista säikkyä panikoimista vai peräti tarkoituksellisesti nostatettua mediamyräkkää.

Ilmeisesti molemmin puolin lahtea halutaan pitää kansalaiset valppaina ja siinä sivussa ylläpitää Nato-moodia, jos vaikka jossain gallupissa saataisiin kunnon tulos.

Puolustusstrategian asiantuntija Stefan Ring sanoi pelkistetysti, mistä tässä Gotlannin tapauksessa oli kysymys: ”Mitä enemmän Ruotsi tekee yhteistyötä Naton ja Yhdysvaltojen kanssa, sitä enemmän Venäjällä on kiinnostusta siihen, mitä Ruotsissa tapahtuu”. Tämä onkin enintä, mitä asiasta voi sanoa.

lauantai 24. syyskuuta 2016

Trumpin silmänkääntötemppu vs. republikaanien silmänkääntötemppu

Laura ja Saska Saarikosken kirja ”Trump. Mies kuin Amerikka” (2016) on sujuvasanainen pika-analyysi Donald Trumpin taustoista ja meneillään olevasta Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjasta. Kirja on kirjoitettu pikapikaa vaalilukemiseksi ja siinä on lainattu ja referoitu runsaasti Yhdysvaltain parhaita Trump- ja republikaanianalysoijia. Ja hyvä niin, kirjoihin erikseen tutustuminen olisi ison vaivan takana. Yhtenä päälähteenä on Robert Horowitzin kirja ”Anti-establishment Conservatism from Goldwater to the Tea Party”. On tärkeää, että Saarikosket ottavat erittelynsä lähtökohdaksi lähihistorian.

Seuraavassa sivuutan sinänsä tärkeän Trumpin liikemiesuran, jonka Saarikosket käsittelevät seikkaperäisesti. Sivuutan myös meneillään olevan vaalikampanjan, koska päivän media on täynnä Trumpin sanoja. Sen sijaan keskityn Trump-ilmiöön johtaneisiin syihin. Saarikoskien kirja on seuraavassa kirjoituksessa pohjustuksena omille käsityksilleni.

Mutta mistä aloittaa Trump- ja nykyrepublikaanien historia? Aloitetaan vaikkapa 1960-luvulta.

Nykyrepublikaanien syntyhistoria voidaan ajoittaa Barry Goldwaterin ohjelmajulistukseen, jonka hän esitti kirjassaan ”The Conscience of a Conservative” (1960).

On ehkä syytä lainata tuosta kirjasta tiivistetysti muutama kohta (sitaatti on kirjoituksestani ”Konservatiivin omatunto” 10.8.2016):

”Minulla on hyvin vähän tarvetta virtaviivaistaa hallintoa tai tehdä siitä tehokkaampi, sillä aion pienentää sen kokoa”.

”En ryhdy edistämään hyvinvointia, sillä aion laajentaa vapautta."

”Päämääräni ei ole säätää (lisää) lakeja, vaan kumota entisiä.”

”Ei ole tarkoitus ottaa käyttöön uusia ohjelmia, vaan perua vanhoja, jotka vahingoittavat perustuslakia, tai jotka ovat epäonnistuneet tarkoituksessaan, tai jotka ovat epäoikeutettuna taloudellisena taakkana ihmisille.”

Edellä olevat teesit muodostavat eräänlaisen huoneentaulun myöhemmille republikaanijohtajille Ronald Reaganista eteenpäin. Ronald Reaganin puhe vuoden 1964 presidentinvaalikampanjan yhteydessä , ”A Time for Choosing”, tai pelkästään ”The Speech”, oli eräänlainen taisteluhuuto Goldwaterin teesien puolesta.

Goldwater hävisi vaalit Lyndon B. Johnsonille, mutta voitti puolueensa tulevaisuuden linjan.

Republikaanien viha demokraatteja vastaan kasvoi, kun Johnson ajoi läpi valtaisan määrän moderneja lainsäädäntömuutoksia presidenttikaudellaan. Tosin nykymuotoinen vastakkainasettelu ei päässyt esille vielä esim. Richard Nixonin aikana, joka loppujen lopuksi oli vielä aika pitkälle konsensus- ja New Deal -presidentti.

Muutos tapahtui Ronald Reaganin aikana 1980-luvulla. Pelkistän ja yksinkertaistan tähän ajattelun muutoksen: ylintä marginaaliveroprosenttia laskettiin 70 prosentista ensin 50 prosenttiin ja sitten 28 prosenttiin ja alinta nostettiin (!) 10 prosentista 15 prosenttiin. Eli aivan rikkaimpia suosittiin dramaattisella tavalla.

Ei voi ajatella, että republikaanien peruskannattaja voisi hyötyä tällaisesta. On aivan ratkaisevaa pohtia, mitä oikeastaan tapahtui.

Uusliberaalien taholta uskoteltiin, että tapahtuisi trickle-down -ilmiö (valumisilmiö), jossa talouden logiikka aiheuttaisi rikkaiden vaurauden vähittäisen valumisen köyhien ja keskituloisten hyväksi. Tapahtui pikemminkin päinvastainen eli trickle-up -ilmiö, ”ylöspäin valuminen”. Autotyöntekijän alkupalkka oli 1970-luvulla noin 27 dollaria tunnissa, kun taso 2010-luvulla oli laskenut puoleen tästä. Talouden globalisaatio ja teknologinen kehitys tuhosivat työntekijän toimeentulon perustaa ja yhteiskunnan veroratkaisut vauhdittivat alamäkeä.

Silti ihmisille myytiin katteettomasti amerikkalaista unelmaa.

Saarikoskien kirjassa lainataan puolueen entistä aktiivia Mike Lofgrenia, joka turhautui republikaanien huijaukseen, jonka hän määritteli kirjassaan ”Party is Over” seuraavasti: ”Tietäen, että loppujen 99 prosentin (siis niiden, jotka ovat rikkaimman yhden prosentin ulkopuolella) olisi vaikea innostua puolueen ohjelmasta, joka oli peittelemättä julistautunut rikkaiden etujen edistämiseen, republikaanipuolue on turvautunut häikäilemättömään markkinointikampanjaan: kulttuurisotia lietsomalla ja kansallisesta turvallisuudesta puhumalla harhautetaan äänestäjät puolueen todellisista tavoitteista.”

Kai se on niin, että arvot ovat syvimmällä ihmisen psyykessä. Sieltä voi ammentaa vaikka miten väkevää moraalieetosta (uskonto, perinteiset arvot, pyhä avioliitto heterojen kesken, abortin tuomittavuus, asekulttuurin ylistäminen jne.). Nämä arvot ohittavat ihmisten mielissä taloudelliset kysymykset (tuloerokehitys!) mennen tullen - kunnes lopulta huijaus paljastuu.

Oma käsitykseni on, että käytännössä tämä voodoo-talouden (George Bush vanhemman käyttämä ilmaus Ronald Reaganin talouspolitiikasta) riemuvoitto käynnistyi Ronald Reaganin aikana. Paljon kehuttu presidentti käynnisti suosionsa avulla kehityksen, jota nyt maksaa republikaaninen puolue ja koko kansakunta (tästä vähän myöhemmin lisää).

Taloudellisen puolen republikaanien ohjelmassa voisi pelkistää käsitteeseen ”supply-side economics” (tarjontapainotteinen taloustiede): menotaloudesta ei kannattanut kantaa huolta, kun verohelpotusten avulla talouteen syötetyn rahan piti poikia kukoistava talous. Näinhän se väite kuului.

Mike Lofgrenin ehkä oivaltavin ajatus on kuitenkin rahvaan suhteen määrittely eliittejä kohtaan: ”Republikaanipuolueen tapana on puhua halveksivasti niin sanotuista eliiteistä (joilla se tarkoittaa koulutettuja kriittisiä ajattelijoita) peittääkseen sen, että on alistunut täysin Amerikan todelliselle eliitille: rahavallalle, joka johtaa maata.” Ensin mainitusta eliitistä tulee mieleeni Nixonin varapresidentin patakonservatiivi Spiro Agnewn varhainen älypäiden ”määrittely”, jonka mukaan liberaaleissa älyköissä oli kysymys ”kiilapäisistä puoli-intellektuelleista, jotka eivät osaa pysäköidä edes polkupyöräänsä oikein”. Intellektuellieliittiä syytettiin inhotun liberalismin kaikista paheksutuista tuotoksista, kuten vapaasta aborttioikeudesta, homoliitoista jne.

Mutta miksi moittia rahaeliittiä, kun voi itsekin kuulua siihen joskus? Tämän kysymyksen moni esitti itselleen. Valitettavasti sosiaalinen koheesio on perinteisessä amerikkalaisessa mielessä lakannut toimimasta jo kauan sitten. Sen saivat monet tuntea nahoissaan.

Tultaessa 1960-luvulta 1980-luvulle demokraattien haave laajemman sosiaaliturvan tasa-arvoisemmasta ja vapaamielisemmästä Amerikasta kävi ristiin republikaanien goldwaterilaisen pienen valtion utopian kanssa. Republikaanien säätely ei sisältänyt valtion interventioita, vaan sisäisen moraalikoodin piti toimia riittävänä kannusteena.

Republikaaninen utopia täydentyi George Bush nuoremman uusliberalistisella omistajuusyhteiskuntaideologialla ja demokratian paremmuutta osoittavalla miekkalähetyksellä ja uskonnollisella ristiretkellä Irakiin. On vaikeaa osoittaa järkyttävämpää epäonnistumista, kuin mitä Bushin toimista seurasi. Irakiin tunkeutumisella oli katastrofaaliset seuraukset pakolaisongelmineen. Saarikosket toteavat, että ”kahdeksassa vuodessa Bush oli onnistunut romuttamaan sekä uusliberalismin (finanssikriisi) että uuskonservatiivisuuden eli tuhlaamaan Ronald Reaganin ja oman isänsä perinnön”.

Sanoisin asian hieman toisin. Bush nuorempi edusti jatkumoa republikaanien tuon aikaisessa (ja pari vuosikymmentä jatkuneessa) politiikassa, jonka oleellisia osia olivat Reaganin voodoo-talous ja maailman mahtavimman valtion ylimielinen, sotaisa retoriikka. En missään tapauksessa vapauttaisi Reagania tämän politiikan vastuista. Isä Bushin sen sijaan vapauttaisin syytöksistä. Hän ei mennyt koskaan Bagdadiin ns. Kuwaitin sodassa. Hän myös varoitti poikaansa menemästä Irakiin ja antoi v-nimen Reaganin talouspolitiikalle. Isänsä perinnön nuorempi Bush hukkasi.

Yhdysvaltain poliittisen kentän eniten käytettyjä käsitteitä on polarisaatio. Vastakkainasettelu lyö vasten kasvoja. Poliittinen keskusta on näivettynyt eli juuri se osa poliittista kenttää, jonka kautta yhteistyö valtapuolueiden välillä on hoidettu. Olen useissa kirjoituksissa vierittänyt syyn polarisoivasta politiikasta republikaaneille ja onneksi Saarikosket ovat samoilla linjoilla. He arvostelevat Grand Old Partya kovemmin kuin kukaan koskaan Suomessa. Annan arvon tälle rehellisyydelle. Pois on vihdoinkin iänikuinen ”tasapuolisuusajattelu”, jonka mukaan molemmat puolueet ovat yhtä kelvottomia. Republikaanit ovat 1990-luvulta lähtien tietoisesti torpedoineet kaikki yhteistyön mahdollisuudet, halvaannuttaen pahimmillaan kongressin toiminnan.

Saarikosket ovat oikeassa, että Goldwater ja Reagan tuskin allekirjoittaisivat nykyrepublikaanien politiikkaa. Republikaanien ultraoikeistolainen ja vanhoillinen linja on pahimmillaan johtanut vainoharhaisuuteen: on epäilty mm. oman armeijan lojaalisuutta ym.

::::::::::::::::::::::::

Olen ollut huolestunut demokratian toteutumisen mahdollisuuksista USA:ssa. Alhainen kansansivistyksen taso ja korkeatasoinen demokratia ovat kuin tuli ja vesi. Tähän saumaan on tehnyt intervention Donald Trump. Hänen kannattajansa ovat pääosin heikosti koulutettuja ja alttiita propagandalle. Taustalla ovat todelliset syyt palkkatason 20 vuoden taantumisesta tai paikallaanpysymisestä. Amerikkalaisen unelman hukanneet ovat tarttuneet Trumpiin kuin hukkuva oljenkorteen.

Trumpin menestys perustuu hänen itsensä muodostamiin uusiin lähestymiskulmiin politiikkaan ja toisaalta äänestäjien turhautumisesta johtuvasta valmiudesta ottaa vastaan trumpilainen propaganda. Vakka on löytänyt kantensa.

Pieni- ja keskituloiset ovat löytäneet uuden messiaan, joka saa vanhat republikaanien kannattajat inhoamaan huijaripoliitikkoja, jotka uskottelivat vuosikymmeniä tarjoavansa köyhille amerikkalaisen unelman, mutta tosiasiassa suosivat rikkaita kaikissa toimissaan. Nyt he ovat löytäneet lofgrenilaisen totuuden!

Saarikoskien kirjassa käytetyt asiantuntijat kysyvät: onko republikaaneista tulossa uusi työväenpuolue? Ehkä ratkaiseva taistelu tässä mielessä käytiin, kun Bernie Sanders, joka tavoitteli samoja äänestäjiä hävisi Hillary Clintonille ja Trump vastaavasti voitti vastustajansa.

torstai 22. syyskuuta 2016

Yhdysvaltain presidentinvaalit ja vaalien uutisointi

Seuraan Yhdysvaltain presidentinvaaleja mielenkiinnolla. Pääosin tutkailen vaaleja Hesarista täydentäen kuvaa muiden lehtien nettisivuilta sekä amerikkalaisista aikakauslehdistä. Muilta osin luotan omaan politiikan seuraamisen kokemukseeni, jota on kertynyt 1960-luvulta alkaen.

Juuri Hesarin uutisointi on kiinnittänyt huomiota. Vaaleista kirjoittavat monet Hesarin toimittajat, mutta ensisijaisesti Laura ja Saska Saarikoski. He ovat myös kirjoittaneet kirjan Donald Trumpista ”Trump. Mies kuin Amerikka”, jonka juuri sain luettavakseni (siitä teen erillisen arvion). Pikainen lukeminen vahvisti kuvan, jossa Saarikosket käyvät yksityiskohtaisesti läpi Trumpin toilauksia, mutta vain kaikkein selkeimmissä tapauksissa he rohkenevat kommentoida miestä. He haluavat katsoa vaalin. Kun ottaa varman päälle, niin säästyy väärän hevosen veikkaamiselta. Pääkritiikki kohdistuu republikaaniseen puolueeseen, jota kovempaa meillä ei ole nähty. Hienoa, että he pystyvät luopumaan ”tasapuolisuudesta” puolueiden välillä.

Seuraan ohessa vaalien tähänastisia tapahtumia rinnan Laura Saarikosken antaman kuvan kanssa.

Jo varhain minusta näytti siltä, että Laura Saarikoski oli valinnut suosikikseen republikaani Marco Rubion. Tämä kuitenkin putosi kisasta pois playoffs-vaiheessa. Jos tarkastelee palstamillimetreittäin Saarikosken kirjoittelua niin silmämääräisesti Hillary Clintonia suuremman huomion on saanut Donald Trump, joka on siis kirjankin kohdehahmo. Aiemmin Hesarin toimittajat ovat liikkuneet neutraali-demokraatit -linjoilla, nyt painopiste on muuttunut uutisoinnissa republikaaneihin. En tässä kuitenkaan väitä, että Hesari tukisi Trumpia.

Mikä Trumpissa vetoaa? Median kannalta varmaankin se, että mies ei jätä ketään kylmäksi. Uutisaiheita piisaa, kun ns. möläytyksiä tulee liukuhihnalta. Oikeastaan Trump on päässyt vaiheeseen, jossa hän pettää, jos ei puheenvuoroissaan herätä myräkkää. Kannattajien tuki tuntuu horjumattomalta. Tämä on kohta, jossa liberaali demokratia herättää minussa epäilyjä – kerrankin. Mihin Trumpin keskivertoäänestäjä perustaa kannatuskäyttäytymisensä? Tunteet ja vaistonvaraisuus täytyy nostaa korkealle tasolle arvioitaessa Trumpin perusäänestäjän olemusta. Demokraattisen järjestelmän haaste on, että se vaatii toimiakseen kunnolla hyvän yleissivistyksen.

Saa tapahtua paljon ennen kuin Trumpin piintynyt kannattaja muuttaa mielipiteensä. Mistä moinen voisi johtua? On todennäköistä, että jos ehdokas lupaa korjata keskituloisten palkkoja ja tuoda töitä näille (vaikka miten epärealistisilla keinoilla), niin hän saa tämän lisäksi puhua melkein mitä tahansa - ja silti säilyttää kannatuksensa.

Taistelu käydään vaalit ratkaisevan kansanosan sieluista ja mielistä. Jos siis ratkaisevaa on amerikkalaisen tavallisen työläisen kärsimysnäytelmä, kun palkat eivät ole kehittyneet odotetusti teknisen kehityksen jyrätessä vääjäämättä eteenpäin ja globalisaation syödessä palkkapääomaa, on äänestäjän käyttäytyminen ymmärrettävää. Tuloeroja kasvattavat ratkaisut täydentävät turhautumisen. Tämä ykkösasia – jos se on sitä - ratkaisee, muu on vaalien täyteainesta.

Mielenkiintoiselta vaikuttaa Trumpin taktiikka (jos se on taktiikkaa), jossa hän ”normalisoi” aiempia perättömiä väittämiään. Hän voi sanoa Barack Obaman taustasta – vaikkapa syntymämaasta – kuvittelemiaan asioita ja heittää varjon tämän ”amerikkalaisuuden” ylle. Sitten hän muina miehinä korjaa käsitystään sellaiseksi, että se vastaa kansalaisten enemmistön käsitystä. Asia on näin hoidettu, mutta palstamillimetrejä kertyi plakkariin taas ihan mukavasti. Näin mitätön itsestään selvyyden ”paljastaminen” vetää huomion puoleensa.

Olen pettynyt ihmisten arvostelukykyyn. Ihmettelen, miksi ihmiset ovat niin perusteellisesti vietävissä. Samaa kyllä ällistelin jo Ronald Reaganin kohdalla. En ole koskaan ymmärtänyt populisti Reaganin ”suuruutta”. Esimerkki: mies sanoi hoitavansa tiukasti taloutta ja ”pienentävänsä valtiota”. Velanottoluvut Reaganin ajalta kertovat korutonta tarinaa: vuosien 1981 ja 1988 välillä Yhdysvaltain velkamäärä kasvoi 260 prosenttia, vuosittaisten kasvulukujen vaihdellessa 15 ja 20 prosentin välissä peräti viitenä eri vuotena. Vastaavasti budjettialijäämät paisuivat ennätyksellisiksi. Vertailun vuoksi yhden hänen seuraajansa, Bill Clintonin aikana velan kasvuluvut olivat aivan minimaaliset (vuosina 1998-2000: 2,1 prosentista 0,3 prosenttiin). Retoriikalla saadaan ihmeitä aikaan. Suurimmalla osalla ihmistä on käsitys, että Reagan pisti USA:n talouden timanttiseen kuntoon. Ajatushan oli, että verohelpotuksin luodaan ”uutta tuloa” niin paljon, että lopputulos jää plussalle. Tosiasiassa maa velkaantui.

Hesarin Hillary Clintonia käsittelevä juttu oli 5.9.2016 uutisoitu ”Pätevä vai katala”. Palstatilaa Clinton sai runsaasti, mutta teksti oli kauttaaltaan joko epäilyn heittämistä Clintonin kyvykkyyttä kohtaan tai sitten jopa kompromettoivaa. Clinton saa palstatilaa, mutta se on hänen kannaltaan epäsuotuisaa. Haastateltavien valinnalla vaikutetaan paljon jutun sisältöön.

Koska taistelu on niin sikamaista, on helppoa valita aiheet räikeimmästä päästä. Clintonin kohdalla käytetään seuraavia ilmaisuja kiero (crooked Hillary), epäluotettava, liian oikeistolainen tai liian vasemmistolainen, veronkorottaja, Wall Streetin juoksutyttö, ahne vaalikampanjan rahoituksen kerääjä… Clinton on arvioitu kuitenkin puolueettoman tutkimuslaitoksen (Politi-fact) taholta tämän kertaisen vaalikampanjan rehellisimmäksi, siispä häntä pitää epäillä ilmeisesti entistä enemmän. Vastustajat kertovat oleellisen: Clintonia vastaan nostettujen juttujen tarkoitus oli alunperinkin vahingoittaa häntä. Ja tietenkin hän on vakavasti sairas Trumpin mukaan. Sitä paitsi hänen kontolleen on heitetty varjo avustajan itsemurhaamisesta (1993). Erikseen ovat salaliitoteoriat joita toimittajat suoltavat ulos, ovathan ne mukavaa viihdettä. Vielä yksi onnettomuus: Clinton on nainen.

Tosiasiassa Clintonia arvostettiin ulkoministerinä yli puoluerajojen. Epäilyt Clintonia kohtaan päätyvät kummallisen usein lauseeseen ”toistaiseksi ei ole näyttöä siitä, että Clinton….”

Mistä tässä on kysymys? Näyttää siltä, että Donald Trump pitää itseensä liittyvää hälyä yllä tietoisesti omilla kaistapäisillä lausunnoillaan. Tai sitten hän on läpeensä spontaani tyyppi. Republikaanien peruskannattajat ovat ymmällä: miten pitäisi suhtautua omaan ehdokkaaseen, jonka sanomisia saa pelätä? Asia on ratkaistu niin, että varmuuden vuoksi heitetään epäilyksen varjo demokraattien ehdokkaan päälle kehittelemällä mitä mielikuvituksellisempia syitä Clintonin nolaamiseksi. Asianomainen itse ei omilla toimillaan ole aiheuttanut kuin pienen osan (sähköpostiviestit) kritiikin perusteista. Sanoisin, että Clinton on virheineen kaikkineen lähellä normaalipoliitikkoa ja normaalipresidenttiehdokasta, ei enempää eikä vähempää.

Tässä toimivat aiemmin esille tuomani polarisaatisyndrooma ja tasapainoefekti, joiden mukaan epämiellyttävien, kärjistettyjen asioiden määrän täytyy mennä tasan. Jos siis oma ehdokas käyttäytyy omituisesti, projisoidaan vastapuoleen tekaistuja ominaisuuksia tai tekemisiä, jotta virhesaldo saadaan tasan.

Harva on kiinnittänyt huomiota siihen, että presidenttiehdokkaiden urat ovat täysin eri paria. Clintonin uran painottuessa politiikkaan hänelle on kertynyt – kuviteltua tai todellista - painolastia kuten kenelle tahansa poliitikolle, jonka ura on yhtä pitkä kuin Clintonilla. Yleinen populistinen politiikan vastaisuus aiheuttaa lisäraippoja Clintonille. Jotain ansaitsematonta Hillary Clintoniin on tarttunut myös miehensä kommervenkeistä: republikaaneja vastassa ei ole pelkästään Hillary vaan Bill ja Hillary.

Trump on neitseellinen politiikassa (muutamia yritelmiä lukuun ottamatta) ja saa luvata kuun taivaalta, eihän hänestä tiedä….. Mielestäni jonkinasteinen suhteellisuudentaju voisi olla paikallaan, kun näitä kahta ja heidän työuriaan verrataan.

Analyyttisimmillään Saarikoski on, kun hän sanoo republikaanien tarvitsevan räväkkää retoriikkaa, jotta omat hajallaan olevat rivit saadaan suoriksi. Olisiko siis Trumpin vaalikampanja republikaanipuolueen tervehdyttämisprojekti? Enpä usko. Päinvastoin on täysi arvoitus, mihin suuntaan puolueen eri fraktiot kääntyvät käypä vaaleissa miten tahansa.

Trump on tehdas, joka tuottaa loputtoman määrän yksittäisiä tietoja tiedotusvälineiden pureskeltavaksi. Niiden tarkoitus on pitää ehdokas esillä ja vaikeuttaa kokonaiskuvan muodostamista. Kaikenlainen tosi tai epätosi silpputieto ja sälä luo sumuverhon, jonka takana tapahtuvia asioita voi vain arvailla ja se juuri on Trumpin tarkoitus, olla arvaamaton.

Trump on yhdistänyt poliitikon uraansa liikemiesuransa kokemukset, ihmisten käsittelykokemuksensa, show-miehen taitonsa ja diili-formaattinsa sekä jatkuvan itsekeskeisen minä-oireyhtymän.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Hyvinvointinostalgian purkutalkoot: minne menet Suomi?

Kohta on kulunut 99 vuotta Suomen itsenäistymisestä. Olemme jälleen kerran yhden – useita vuosia kestäneen - taloudellisen taantuman tai matalasuhdanteen (en käytä sanaa lama) keskellä. Tällä kertaa käymme viivytystaistelua pystyäksemme kumoamaan talouteemme kohdistuvia rasitteita ja pystyäksemme pitämään elintasomme ja hyvinvointiyhteiskuntamme. Kysymys on kuuluisasta skandinaavisesta tai pohjoismaisesta mallista.

Samaan aikaan neuvoja satelee, mitä meidän pitäisi tehdä. Vain vähän lohduttaa se, että samat ongelmat ovat nähtävissä eriasteisina kaikkialla läntisessä kehittyneessä maailmassa.

Meiltä vaaditaan sopeutumista. Sopeutumisen tiellä on kaksi vaihtoehtoa: saada talous kasvamaan sellaisella vauhdilla, että hyvät palvelumme voidaan pelastaa ja tai sitten toisena vaihtoehtona jo saavutetun leikkaaminen/säästäminen. Tämän lisäksi monet joutuvat yksilötasolla leikkausten kohteeksi joutuessaan lyhyemmäksi tai pidemmäksi aikaa työttömiksi.

En aio käydä suurimpien konkreettisten ongelmien kimppuun, vaan lähestyn asiaa vähän samalla tavalla kuin poliittisen historian professori Pauli Kettunen HS:n Vieraskynäkirjoituksessa ”Tyytymättömyydestä tuli yksilön ongelma” 17.9.2016. Käytän Kettusen kolumnia omien ajatusteni ”sytykkeenä”. Vastaan tietenkin itse omasta tekstistäni.

Käsitän Kettusen otsakkeen niin, että vanhaan hyvään aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle käytiin kollektiivista taistelua hyvinvoinnin puolesta. Kettunen ilmaisee sen niin, että käytiin luokkien välistä taistelua paremman elämän puolesta. Joka tapauksessa päämääränä oli ainakin työntekijäpuolella yhteinen tavoitetila eli suhteellisen tasainen hyvinvoinnin taso kaikille. Nyt tilanne on muuttunut niin, että vallitsee eräänlainen pudotuspeli eli raa’asti sanottuna katsotaan, kuka on heikoin lenkki. Totta kai pehmentäviä elementtejä on edelleen runsaasti ”jäljellä olevassa” hyvinvointiyhteiskunnassa. Vähän isommassa kuvassa palvelujen riisumista on tuskin aloitettu. Itse asiassa globaalisti katsottuna emme ole joutuneet tinkimään juuri mistään - toistaiseksi.

Kettunen huomauttaa, että myös edellä mainittu ”kultakausi” oli tyytymättömyyden aikaa. Lienee niin, että tyytymättömyydestä ei päästä koskaan eroon, tai ehkä sitten, kun robotit ohjelmoidaan niin, että niillä ei ole negatiivisia tuntemuksia.

Luokkayhteiskunnan aikaan kuitenkin edellytykset paremmasta olivat tässä ja nyt tavoiteltavissa. Se oli mahdollista näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana, mutta sitä ei olisi saatu aikaan ilman järjestäytynyttä tyytymättömyyttä. Avainasia oli talouskasvu. Muistan itse kultakaudella eläneenä, kuinka jo 1960-luvun lopulla ruvettiin puhumaan, että elintaso oli jo riittävän korkea, oli aika panostaa elämänlaatuun! Pianpa nuo ihanteelliset asiat unohdettiin ehkä joitakin marginaaliryhmiä lukuun ottamatta. Tavoitteena oli vaurastua ja siinähän onnistuttiin – ainakin keskimäärin. Työväki oli tuolloin vahvoilla. Ei sitä silloin kyllä ajateltu niin. Kuitenkin aaltoillen kohoavan elintason maassa työväestö pystyi asettamaan tavoitteet korkealle – usein liiankin korkealle. Mutta kilpailukyvyn puutteet voitiin hoitaa devalvaatiolla. Ulkomaan tuotteet kallistuivat, mutta kotimaan tuotanto sai piristysruiskeen ja taas mentiin. Totuttiin 10 vuoden devalvaatiosykleihin, jotka rytmittivät elintason nousua.

Kettunen on oikeassa arvioidessaan nykyongelmat painotetusti yksilön ongelmiksi. Iso paha ja hyvä globalisaatio kohtelee kaltoin erityisesti matalan palkkatason työntekijöitä, mutta myös keskituloisia teollisuustyöntekijöitä eli juuri niitä, jotka olivat vahvoja 50-60 vuotta sitten. Kun samaan aikaan yhteiskunnan tukia on heikennetty ja heikennetään edelleen ”kilpailukyvyn vaatimukset muuntuvat henkilökohtaisiksi ominaisuuksiksi”. Pärjääminen räätälöityy ajankohtaan sopivan ammattitaidon ja osaamisen mukaan. Julkisen sektorin leikkaukset vaikuttavat erityisesti naisten työllisyyteen.

Ratkaisuksi on tarjottu Ruotsi-mallista vientiteollisuus edellä -ratkaisua, jossa teollisuus toimisi palkkajohtajana. Näin vältettäisiin yli varojen eläminen, kuuluu väite. Ruotsin valtti on kuitenkin mahdollisuus devalvoida oma valuutta, joka on perälauta, jonka annetaan tarvittaessa joustavasti (valuuttaa kelluttamalla) pettää.

Tavalliset kansalaiset ovat molemmin puolin suurta vettä reagoineet samalla tavalla. Ratkaisuksi on muotoutunut nationalismi, omien työpaikkojen puolustaminen kohdistamalla viha maahanmuuttajiin ja/tai poliitikkoihin. Kun samaan aikaan muuttoliike pakolaisten ym. muodossa on ollut ajoittain hallitsematonta, on kaksi toisilleen vastakkaista voimaa törmännyt ja aiheuttanut monia isoja yhteiskunnallisia ongelmia. Rahat eivät tahdo riittää.

Muutos on toimeentuloa heikentävään suuntaan on käsittääkseni tapahtunut kahdella tavalla. USA:ssa ilmiö on nähty monilla toimialoilla heikkenevinä palkoina jo usean vuosikymmenen ajan ja vasta nyt ihmisten kärsivällisyys on loppumassa, Suomen kaltaisissa hyvinvointiyhteiskunnaissa ratkaisuna on ollut sopeuttava velkaantuminen. Automaattiset vakauttajat (esim. työttömyyteen kohdistuvat tuet) eivät ole riittäneet, niitä on pitänyt lievästi karsia ja samalla lisätä velanottoa.

Seurauksen on ollut monissa maissa poliittinen mullistus. Populistiset maahanmuuttovastaiset puolueet ovat menestyneet ja perinteisen puolueet ovat jääneet puolustamaan humaaneja arvoja tai sitten rakentaneet toiveensa maahanmuuttajien työvoiman mahdollisesti aiheuttamalle kasvusysäykselle.

Poliittisten katteettomien lupausten määrä on kasvanut potenssiin. Mikään populistinen poliittinen ryhmä tuskin pystyy ratkaisemaan kriisiä. On totuttava pitkäaikaiseen sopeuttavaan politiikkaan, joka saa ihmiset kärsimättömiksi. Poliitikkojen syyttäminen ei kuitenkaan käsittääkseni auta, sillä ongelmat ovat todella syvällä koko läntisessä liberaalissa demokratiassa.

Globaalisti toimivat teolliset ja palveluyritykset ovat kehittäneet keinot kiertää laillisesti veroja, jolloin kansallisvaltion sosiaaliturva ja koulutusresurssit on joutunut kovalle koetukselle. Näin yhteiskunnan palvelujen kehittämiseen tarkoitetut verotulot ovat vähentyneet ja lisänneet sopeutumisongelmia.

Kettunen viittaa kirjoituksensa lopussa hyvinvointivaltion kultakauden nostalgiaan: ”Muukalaispelkoista uhkakuvaa kyseenalaistettaessa pitää purkaa hyvinvointivaltion kultakauden nostalgiaa”. Monet länsimaat rakensivat hyvinvointinsa kultakaudella maahanmuuttajien varaan. Oli varaa sijoittaa resursseja maahanmuuttajiin. Sijoitus tuotti hyvin kasvupotentiaalia suhteellisen lyhyellä viiveellä. Mutta ajat, ne ovat muuttuneet!

Voidaan puhua yleisemminkin hyvinvointiyhteiskunnan moderneista tavoitteista. Sen jonkinasteisiin purkutalkoisiin nykyinen hallitus rohkaisee, vaikka puhuukin nimenomaan toimenpiteistä, joiden avulla nykyinen hyvinvointiyhteiskunta säilytetään. Tässä on ristiriita, sillä panostus yhteiskunnallisiin palveluihin on näihin aikoihin saakka lisännyt kasvupotentiaalia eikä suinkaan heikentänyt kasvun edellytyksiä.

Tuskinpa kukaan on ajatellut hyvinvointiyhteiskuntaa valmiina rakenteena. Epäilen kuitenkin, että moni haikailee menetetyn perään. Sitä paitsi aika kultaa menneet. Hyvinvointinostalgian purkaminen merkitsee käytännössä sen korvaamista jollain toisella järjestelmällä. Mihinkään vapaaseen pudotukseen en usko. Moni tarjoaa tilalle hyvin teknologia- ja digitaalipohjaista järjestelmää. Näin syntyisi yksilökohtaisesti räätälöityjä palveluja, joissa palvelun vastaanottaja on hyvin valveutunut kansalainen.

Onko yksilökeskeisyyden keskellä vielä sijaa solidaarisuudelle? Koemmeko solidaarisuuden uuden nousun?. Yhdysvaltain esimerkki (erityisesti Bernie Sandersin esimerkki), vaikka ei olekaan suoraan verrannollinen Suomeen, osoittaa, että työväen liikkeelle on vielä sijaa. Ja onhan meillä Suomessakin joukot heränneet.

maanantai 19. syyskuuta 2016

”Rähmällään olijan” historia

Ajoittain päätän, että annan Nato-keskustelun olla, mutta sitten joku provosoi kunnon väittelyyn. Yllätys ei ole, että sen tekee tällä kertaa HS:n Saska Saarikivi. Silti hämmennyin, kuinka asenteellisen kolumnin (”Etyk-sukupolvi suuttui EU-sukupolven raportista”) hän on laatinut Hesariin 18.9.2016. Raportilla hän viittaa Ulkopoliittisen instituutin tuoreeseen Venäjä-raporttiin.

UPI:n raportin arvostelijat ovat kuulemma pelästyneet: ”mitä nyt Venäjäkin ajattelee?”. Tämä on kuin kysyisi eläintarhassa, että ”mitähän tuo norsu ajattelee minusta?” Voin sanoa raportin arvostelijana, että Venäjä voi ja saa minun puolestani ajatella siitä ihan mitä haluaa. Olen puuttunut kirjoituksissani raportin yksipuolisuuteen, sen lännettyneeseen asenteeseen (ilman, että pohtisin Venäjän reaktioita) ja sen historiattomuuteen. Ajattelen, mitä itse ajattelen!

Lankoja kuulemma vetelee taustalla(Saarikosken lähteenä MTV:n Timo Haapala) presidentti Sauli Niinistö, joka ”on tuskastunut joidenkin puoluetoveriensa Nato-intoon”. Jos tämä pitää paikkansa, niin sehän on mukavaa kuulla!

Saarikivi antaa ymmärtää, että demarit ja kepu mielivät jo yhteiseen hallitukseen, ja yksi yhteinen tavoite koskee liittoutumattomuuden säilyttämistä.

Saarikivi väittää, että presidentin tehtäviin liittyy jokin mystinen halu ratsastaa ”Suomen leijonalla” kansansuosioon. Perusteluna hän sanoo, että presidentin tehtäviin liittyisi tartunta ”ei-liittoutumisesta”! Eiköhän presidentin tehtävin ”tartu” vastuuntunto ulkopolitiikan priimusmoottorina!

Sitten hän kehittää vastakkainasettelun omasta päästään: osapuolina ovat pääministerin johtama EU-Suomi ja presidentin johtama itsenäinen Suomi. Kylläpä mielikuvat jylläävät! Tulkitsen Saarikiveä niin, että edelliset ovat moderneja tulevaisuuteen suuntaututuneita ihmisiä ja jälkimmäiset vanhoihin huonoihin aikoihin jämähtäneitä kalkkiksia. Miten paljon hän ehtiikään spekuloida jo kirjoituksensa ensi riveillä!

Sitten seuraa kolumnin kukkanen: ”Suomen kannalta tilanne on …. hankala. Jos meillä on Nato-option lisäksi vielä Venäjä-optio, maan ulkopolitiikka alkaa olla vakaa kuin keinulauta”. Tässä on ensinnäkin se virheajatus, että meillä olisi vain kaksi vaihtoehtoa, joiden välillä pitää valita. Olemme siis joko-tahi -valtio! Hän kehittää omasta päästään ajatuksen, että Suomi pelaa varman päälle ja sijoittaa rahat molempiin kisassa oleviin hevosiin, sekä itään että länteen. Tämä muistuttaa USA:n ulkoministerin John Foster Dullesin 1950-luvun lopulla lanseeraamaa ajatusta, jonka mukaan ”puolueettomuus on moraalitonta”.

Toiseksi, Suomella ei ole tosiasiassa kumpaakaan optiota. Saarikosken ajattelu johtaa yhä syvemmälle kahtiajakautuneeseen maailmaan, jota kenenkään ei pitäisi olla tukemassa.

Sitten hän kehittää sukupolvikuilun: kolme- ja nelikymppiset avautuvat Eurooppaan (länteen) ja verkkomaailmaan ja vanhemmat ovat Neuvostoliitto-faneja, joiden ”nuoruudessa kaiken viisauden alku oli Neuvostoliiton ylivallan tunnustaminen”. Uskookohan hän itsekään omaan sepitteeseensä? Vain pieni osa suomalaisista sortui Neuvostoliiton ihailijoiksi 1970-luvulla. Suurimmalla osalla suomalaisista asenne oli reaalipoliittinen: Neuvostoliitto ei ollut hyvä eikä paha verrattuna johonkin toiseen suurvaltaan. Sen olemassaolo oli fakta. Suomalaiset halusivat säilyä ja säilyttää rauhan.

Hän väittää, että em. vanhempi sukupolvi, ”Etyk-sukupolvi”, todisti lopullisesti Suomen puolueettomuuden ja tästä ihastuneena se on juuttunut ja unohtunut puolueettomuuden juoksuhautoihin. Tosiasiassa Suomella oli YYA-sopimus rajaamassa puolueettomuutta, mutta siinä asemassa Suomi pyrki säilyttämään mahdollisimman laajan liikkumavaran . Haluaisin korostaa tässäkin reaalipoliittista asennetta: Suomi halusi sopeutua kylmän sodan maailmaan parhaan kykynsä mukaan. Suomettumisen ylilyönnit on myönnetty aika päiviä sitten.

Saarikoski ylemmyyden tunnossaan aliarvioi tuon aikaisten tavallisten ihmisten ajattelukykyä.

Saarikoski jatkaa: ”Suomi pysyi paikallaan, koska sitä vedettiin molempiin suuntiin. Jos länsi olisi lopettanut vetämisen , Suomi olisi imaistu itään, ja kun idän veto heikkeni Suomi liikkui länteen”. Miten kliseemäisen yksinkertaista ajattelua! Suomella ei siis ollut omaa tahtoa, ja jos oli, sillä ei ollut mitään merkitystä. Nuo ajat eläneenä voin vakuuttaa, että puolueettomuus- ja itsenäisyystahto olivat paljon korkeammalla tasolla, kuin mitä Saarikoski kuvittelee fantasiassaan. Suomi todella taisteli puolueettomuuden puolesta 1970-luvulla. Tästä on käytettävissä kasapäin lähteitä. Saarikoski osoittaa kunnioituksen puutetta niitä kohtaan, jotka taistelivat sitoutumattomuuden puolesta. Ehkäpä juuri tästä syystä puolueettomuus ei merkitse mitään hänelle.

Miten heikko luottamus Saarikoskella onkaan Suomeen omilla tolpillaan seisovana itsenäisenä ja puolustusvoimiltaan vahvana maana! Hän harrastaa leimakirvesajattelua, juuri sitä samaa, mitä suomettajat harrastivat. Olen itse ankarasti arvostellut presidentin johdolla tapahtunutta Suomen suomettamista 1970-luvulla, mutta ei se ole tehnyt minusta lännettymiselle uskollista koiraa tai Nato-friikkiä. Päinvastoin olen kasvanut ajatukseen, jossa idän ja lännen välissä on erinomaisesti tilaa länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän omaavalle Suomelle. Suomi on Itämeren alueella poliittista tilannetta tasapainottava valtio yhdessä Ruotsin kanssa ja toivottavasti sellaisena pysyykin.

Sitten hän heittää varjon Eero Heinäluoman ja Matti Vanhasen ylle, jotka ”puhuvat Venäjän turvallisuustarpeesta yhä melkein kuin omastaan”. Saarikoski todella unohtaa vanhan viisauden: asetu vihollisesi asemaan. Maailmanrauhaa ei todellakaan saavuteta Saarikosken kylmäsotamaisella kahtiajakautumisen ylistyksellä, vaan yrittämällä löytää pienimpiä yhteisiä nimittäjiä osapuolien välille. Edessä on hikinen urakka: tarvitaan nöyryyttä suuren haasteen edessä.

Edellä esitetty tuo mieleen vanhan keskustelun Suomesta etuvartiona, milloin lännen, milloin idän etuvartiona. Olen voimakkaasti liputtanut puolueettomuuden ja liittoumattomuuden puolesta, joten etuvartioajatukseen suhtaudun samalla tavalla kuin Matti Kurjensaari jo 1960-luvulla: ”Etuvartio ei ole itsenäinen, se odottaa aina päävoimia muualta. Sillanpääasema on aina vaaranalainen. Etuvartio on aina alistettu jollekin muulle, itseään voimakkaammalle ryhmittymälle. Etuvartiona Suomi on aina oleva suurempien käskyläinen ja juoksupoika”.

Saarikosken jutun finaali on huipennus hänen ajattelutavalleen: ”ikinä en ole kuullut kenenkään alle 50-vuotiaan haikailevan rähmällään olon aikoja”. Onpa todella puistattavaa tekstiä. Tärkeintä on se, minkä hän jättää sanomatta, ja se on se, että yli viisikymppiset ovat jotenkin epäisänmaallisia Venäjän rähmijöitä! Harvoin voi lukea näin vastenmielistä tekstiä. Hesarin linja on Saarikosken tekstin myötä siirtynyt aimo askeleen kohti äärimmilleen sitoutunutta lännettynyttä rähmällään oloa. Tästä ei puutu kuin noitavainot toisinajattelijoita kohtaan.

lauantai 17. syyskuuta 2016

Kuuban ohjuskriisi vs. nykykriisi

Olen jo pitempään miettinyt Kuuban ohjuskriisin (1962) ja meneillään olevan, monien mielestä Ukrainasta alkaneen nykykriisin yhtymäkohtia. Niille on molemmille ominaista suurvallan tunkeutuminen toisen suurvallan ”iholle”. Vuonna 1962 Neuvostoliitto käytti sattunutta tilaisuutta hyväkseen ja yritti sijoittaa ydinohjuksia Kuuban maaperälle, josta ne saavuttaisivat Yhdysvaltain avainalueet ja muodostaisivat uhan kansalliselle turvallisuudelle.

Toki kriisin juuret ovat kauempana. Yhdysvallat on siitä lähtien pitänyt Kuubaa ”omanaan” (=etupiirinään), kun se irtautti saaren Espanjan vallasta 1800-luvun lopulla. Vaikka Kuuba itsenäistyi jo 1900-luvun alussa ei Yhdysvallat päästänyt Kuubaa kontrollistaan. Muutos tapahtui yli 50 vuotta myöhemmin, kun Fidel Castron johtamat vallankumoukselliset syrjäyttivät diktaattori Batistan vuoden vaihteessa 1958-59. Pienen välivaiheen jälkeen Yhdysvallat tulkitsi vallankumouksen vihamieliseksi itseään kohtaan. Castro kansallisti amerikkalaisten omaisuuden ja ryhtyi toteuttamaan sosialistisia uudistuksia maassa. Vastareaktiona Yhdysvallat lanseerasi kuubalaisten pakolaisten suorittaman maihinnousun Sikojen lahdelle vuonna 1961. Operaatio epäonnistui ja aiheutti Kuuban ja Neuvostoliiton sotilasyhteistyön tiivistymisen. Lisäksi on muistettava, että presidentit Eisenhowerista Johnsoniin yrittivät toistuvasti murhauttaa Castron…..

Syksyllä 1962 venäläiset laivat alkoivat purkaa ydinohjusten osia Kuubaan. Yhdysvaltain reaktio oli välitön: satelliittikuvat todistivat ohjussiirrot ja Yhdysvallat valmistautui vastaiskuun. Alkoi Kuuban kriisi (16.10.1962-28.10.1962). Meillä Erkki Tuomioja on yrittänyt korjata yleistynyttä mielipidettä lähes historiattomasta suhtautumisesta Ukrainan tai Itämeren kriisiin. Hän on tässä yhteydessä viitannut lyhyesti Kuuban kriisin vertailukohtana.

Nykykriisissä Venäjä on tulkinnut Yhdysvallat (pelkistän tässä ”lännen” Yhdysvalloiksi, koska Venäjä katsoo Yhdysvallat päävastuulliseksi jännityksen kiristymiseen) tunkeutujaksi Venäjän vaikutuspiiriin, johon voidaan laskea toisaalta Ukraina ja toisaalta Keski-Aasian entiset neuvostotasavallat. Itä-Eurooppa voidaan osallistaa jännitteisiin, koska venäläisten tulkinnan mukaan iholle tunkeutumista symbolisoi itäisen Euroopan maiden liittyminen Natoon. EU:n ja Naton kiinnostuminen Ukrainasta ilmeisesti laukaisi venäläisen aggression: Yhdysvaltain eteneminen oli pysäytettävä Venäjän rajoilla. Itämeren alue on suhteiden kriisiytymisen väitetty ”pohjoinen ulottuvuus”.

Yhdysvaltain hegemonian tavoittelu on vastareaktiona siivittänyt venäläisen kansallistunnon korkealle tasolle ja maa on nostanut suurvaltaprofiiliaan monilla eri tavoilla. Toisaalta se on myös yleensä globaalin vaikutusvaltansa heikentymisen vuoksi halunnut jalansijaa kansainvälisissä asioissa. Se ei salli enää ylikävelyä, vaan haluaa sanoa painavan sanansa paitsi lähialueensa niin myös globaaleissa asioissa.

Kriisit syntyvät siis molemmilla puolilla tunkeutumisesta toisen suurvallan etupiiriin (käytän tätä ilmaisua paremman puutteessa). Venäjä on ollut tässä kamppailussa altavastaajana Euroopassa, koska Naton eteneminen on ollut niin menestyksekästä. Kylmän sodan selkeät etupiirit eivät ole nyt voimassa, mutta nykytilanne simuloi osittain tuolloista asetelmaa.

Olemme sokeutuneet sille ajatukselle, että Yhdysvaltain sota-alukset ja hävittäjät käyttävät Naton laajentumisen ja kahden ja monenvälisten kumppanuussopimuksien jälkeen Itämerta ”sisämerenään”. Samaan aikaan saatamme ihmetellä Neuvostoliiton tunkeutumista Kuubaan täysin absurdina kylmän sodan hysterian osoituksena. Yhdysvaltain äärimmäinen reaktio vuonna 1962 osoitti, kuinka vaarallisena se piti Neuvostoliiton etenemistä Karibian merellä aivan Yhdysvaltain rannikon tuntumaan. Venäläiset tulivat alueelle, vaikka Yhdysvalloilla oli jo vuodesta 1903 lähtien ollut hallussaan Guantanamon sotilastukikohta Kuubassa.

Nyt amerikkalaiset eivät piittaa Kaliningradin venäläisestä tukikohdasta, vaan ohittavat sen edetessään syvälle Itämeren lahtiin. Molemmat suurvallat ovat tulkinneet tunkeutumiset vihamielisiksi teoiksi, vaikka on liikuttu niiden aluevesirajojen ulkopuolella. Tulenarkuus näiden kahden kriisin välillä on toki eriasteista: Kuuban ohjuskriisi läheni maailmanpaloa ja oli siitä pahimmillaan vain napin painalluksen päässä. Toivottavasti eriasteisuus myös säilyy.

::::::::::::::::::::::::

Seuraava on suurelta osin lainausta blogikirjoituksistani ”Kuuban kriisin faktat – taistelu muistitiedon ja keskustelunauhoitusten välillä” sekä ”Kuuban ohjuskriisi – miehet, jotka pelastivat maailman”.

Presidentti Kennedy kutsui kylmän sodan kuumimman kriisin - Kuuban kriisin - kolmenatoista päivänä (16.10.-28.10.1962) koolle huippuasiantuntijoita, joiden piti avustaa presidenttiä kriisin ratkaisemisessa. Kokouksia pidettiin parikymmentä kappaletta. Eräs asia paljastui kokouksista vasta paljon itse tapahtumaa myöhemmin, presidentti Kennedy nimittäin nauhoitti salaa keskustelut. Ainoastaan presidentin veli, silloinen oikeusministeri, Robert Kennedy tiesi nauhoituksista.

Kennedyn käyttämä menetelmä oli haavoittuvainen, koska se oli altis erehdyksille (presidentti ei esimerkiksi muistanut aina painaa nappia!). Olen itsekin kuullut nauhan, jossa Kennedy kuunneltuaan Kuuban kriisiin liittyen kenraaliensa murheet, varoitti lopuksi, etteivät nämä ryhtyisi omin päin sooloilemaan. Sen jälkeen hän poistui kokouksesta unohtaen nauhurin päälle (josta kenraalit eivät tienneet mitään). Aselajien komentajat antoivat sanaisen säilänsä heilua arvostellessaan presidenttiä.

Sen, että nauhat antavat rehellisen kuvan kokouksista, näyttäisi todistavan Robert Kennedyn kuuluisa kirja ”Thirteen Days” (1969), jossa hän – luullessaan, että nauhat eivät tule julkisuuteen - antaa itsestään kuvan kriisin kyyhkynä, vaikka hän tosiasiassa oli yksi selväpiirteisimmistä haukoista. Hän tarvitsi tuota kuvaa voidakseen menestyä tulevissa (1968) presidentinvaaleissa. Kirjaa ei ehditty julkaista Robert Kennedyn vielä eläessä. Nauhat taas julkaistiin vasta vuonna 1997.

Kuuban kriisin salaiset nauhoitukset avaavat näkymän muistelmien, päiväkirjojen ym. totuudellisuuteen yleisemmälläkin tasolla. Muistelmat kuvaavat aina kirjoittajansa subjektiivisia kokemuksia - tietty - mutta Kuuban kriisin nauhoitusten perusteella muisteluksiin kannattaa suhtautua entistäkin varauksellisemmin. Kriisin rauhanomaiseen ratkaisuun vaikuttivat lukemattomat seikat. Yksi näistä oli kysymys Kuuban saarrosta hyökkäyksen sijaan. Saarto sai puollon Kennedyn esikunnassa ja välittömästä hyökkäyksestä luovuttiin.

Keskityn tässä ehkä kaikkein oleellisimpaan eli vaihtokauppaan, jossa kriisin ratkaisuna Yhdysvallat vetäisi ohjuksensa pois Turkista (joka Yhdysvaltain vaatimuksesta piti pitää salassa) ja vastaavasti Neuvostoliitto Kuubasta. Turkkiin jo aiemmin sijoitettujen ohjusten kantama ulottui Moskovaan saakka.

Useimmat – itse asiassa lähes kaikki presidentin tiimin jäsenet – vastustivat suostumista Nikita Hrustsevin (nykykirjoitusasu Wikipedian mukaan Hrustsov) esittämään ”ohjusvaihtokauppaan”. Motiivit vaihtelivat: monet epäilivät Hrustsevin pettävän tai mikä pahinta neuvostojohtajan pystyvän osoittamaan, että Yhdysvallat on heikko joutuessaan suostumaan ”tasapeliin”. Kennedy jäi lopulta lähes yksin puolustamaan sopimista ohjusten purkuvaihdosta Neuvostoliiton kanssa.

Perin inhimillistä on, että monet tiimin jäsenet halusivat jälkikäteen – kriisin ratkettua – antaa omasta asennoitumisestaan kriisin lopputuloksen mukaisen kuvan: taitava kyyhkypolitiikka johti lopulta myönteiseen tulokseen. Nauhat paljastavat armottomasti monien tiimin jäsenten aggressiivisen asenteen kyyhkypolitiikan sijaan. Robert Kennedyn teoksessaan ”Thirteen Days” antamat luonnehdinnat tiimin jäsenistä eivät nauhojen perusteella kestä todellisuutta. Esimerkiksi Dean Ruskista annettu kuva lähes mielipiteettömänä ja usein kokouksista poissa olevana ulkoministerinä antavat hänestä väärän kuvan. Hän oli keskeisissä kysymyksissä presidenttiä myötäilevä, hyvin argumentoiva ja aloitteellinen keskustelija, joka pystyi sanomaan presidentille EI silloin, kun näki sen aiheelliseksi.

Monessakin mielessä Robert McNamara (puolustusministeri ja tiimin jäsen) on loistava tositarinoiden kertoja. Miten taitavasti hän käsitteli todellisuutta hienossa dokumentissa ”The Fog of War”, jossa hän - vanhoilla päivillään - ottaa argumentointitilan haltuunsa ja luo oman tarinansa Kuuban kriisistä (kuten Vietnamistakin). Hän ”avusti presidenttiä” rauhan aikaansaamiseksi, kun toiset - esimerkiksi kenraalit - halusivat sotaa. Nauhalla hän on huomattavasti haukkamaisempi…. Ehkä kuitenkin jälkikäteen Robert McNamara ymmärsi parhaiten, mistä oli kysymys: Hän nimittäin tulkitsee tapauksen opetuksena, joka perustuu ajatukseen ”Empathize with your enemy”, asetu vihollisesi asemaan. Kuuban kriisissä tässä onnistuttiin.

Sheldon M. Stern toteaa kirjassaan The Cuban Missile Crisis in American Memory (2012), että historian kulun arviointi ei ole palapelin kokoamista, vaan epäsopivuuksia ilmenee aina. Palapeli ei tule koskaan valmiiksi, vaikka olisi kuinka varmat faktat käytössä. Ainakin on hyväksyttävä palapelin palojen epätarkkuus.

Liioin ei mukanaolevien mielipiteen muodostus ollut kriisin aikana johdonmukainen. On jännittävää seurata, kuinka joissakin tapauksissa vahva mielipide murenee muiden keskusteluissa mukana olevien vaikutuksesta. On niitä, jotka ovat enemmän muiden vaikutukselle alttiita ja niitä, jotka kerran päätettyään jotain pysyvät kannassaan, vaikka logiikka ympäriltä katoaisi. Kirotut nauhat! Ne pilaavat monen paikalla olijan hienon tarinan oikeassa olemisesta!

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tämänkin päivän kriisien (Ukraina, Syyria, Irak,…..) ratkaisu löytyy agendalta, jolla joku mukana olevista valtionpäämiehistä pystyy irtautumaan ympäristön paineesta käyttäytyä juuri tietyllä tavalla – tavalla, jonka (avustajien) ”vallitseva mielipide” sanelee. Ehkä Kennedyn menestyksen ydin Kuuban kriisissä oli kyky irtautua kylmän sodan rautaisesta logiikasta, ottaa riski kasvojen menetyksestä ja toimia asiantuntijoiden enemmistön kantaa vastaan.

Paine samanmielisyyteen on nykyisinkin hirvittävä. Heikkoutta ei saa osoittaa. Argumentoinnin pitää olla suoraviivaista, rintaman minkään kohdan ei saa pettää. Parempaa argumentointia vaativat (harmaalla vyöhykkeellä hoipertelijat!) leimataan toisen osapuolen trolleiksi.

Viimekätinen vastuu luo vastuullisuutta kannanottoihin. Olen pannut merkille, että presidentti Niinistön ajattelussa heijastuu tämä vastuuntunto. Muut voivat käyttää sanaa vapaammin. Tämä asetelma on syytä pitää mielessä Niinistön toimia arvioitaessa. Geopolitiikan hienovarainen ymmärtäminen vaikkapa Itämerellä ei ole minkään tahon mielistelyä vaan realiteetti. Tuntuu ajoittain siltä, että suuresta sodasta on kulunut liiaksi aikaa. Viehtymys kierrosten lisäämisen kansainvälisessä jännityksessä on silmiinpistävää. Kuuban kriisi voisi olla herättäjänä tilanteesta, jossa jo itse asiassa ylitetiin sodan käynnistymisen momentum (nyt ei olla lähelläkään sitä pistettä), mutta ihmeellisesti molempien suurvaltojen johtajat hallitsivat tilanteen.

Kuuban kriisissä oli niitä, jotka pettyivät, kun ydinasein käytävää sotaa ei saatu aikaiseksi. Moni kenraali turhautui. Kylmän sodan historiassa on useita sotahulluja kenraaleja. Yksi näistä oli Curtis LeMay, Kuuban kriisin aikaan Yhdysvaltain ilmavoimien komentaja. Hänen oli vaikeaa pidätellä kiukkuaan, kun Kennedy yritti sovitella kriisiä rauhanomaisesti. Kriisin lauettua Kennedy käytti kriisiryhmässä tunnetun puheenvuoronsa, jossa hän totesi, että Yhdysvallat on kriisin voittaja, mutta samalla toivoi, ettei kukaan rehentelisi voitolla. Tähän LeMay täräytti raivostuneena pöydän toiselta puolen: “Vai voitettiin! Helkkari, me hävittiin tämä. Meidän olisi pitänyt pyyhkäistä ne jäljettömiin!”. Tämä on kylmän sodan retoriikkaa, jota kuvasi ironiseen tyyliin Stanley Kubrick elokuvassaan Tri Outolempi, jonka kenraali Ripperin hahmossa on paljon LeMayn piirteitä.

Ehkä tähän voisi lisätä vielä sen, mitä JFK sanoi John Kenneth Galbraithille ohjuskriisin jälkeen: ”Ken, et voi aavistaakaan, miten paljon huonoja neuvoja sain noina päivinä”. Kun tänä päivänä kuuntelemme fakkiutuneita asiantuntijoita, on syytä pitää mielessä tämä Kennedyn lausahdus.

Viime kädessä on kuitenkin muistettava Kennedyn oma vastuu Kuuban kriisin syntyhistoriassa. Neuvostoliitto reagoi ohjusten sijoittamisella, koska Kennedy 1) oli vastuussa Sikojenlahden maihinnousuyrityksestä vuonna 1961, 2) yritti murhauttaa Castron toistuvasti ja 3) sijoitti marraskuussa 1961 ohjuksia Turkkiin, joiden kantama ulottui Moskovaan ja Leningradiin. Kuuban kriisi säikäytti molemmat suurvallat niin perusteellisesti, että ne solmivat osittaisen ydinkoekieltosopimuksen vuonna 1963. Samana vuonna avattiin ns. kuuma linja suurvaltojen välillä.

:::::::::::::::::::::::::::::::::

Nyt meneillään olevassa kriisissä on yhtymäkohtia Kuuban kriisin aikuiseen tematiikkaan. Kylmän sodan retoriikka oli häikäilemätöntä. Wienissa, Hrustsevin ja Kennedyn huippukokouksessa vuonna 1961 Hrustsevin oli näytettävä omilleen, millainen mies hän on: hän syytti toistuvasti Kennedyä yrityksistä nöyryyttää Neuvostoliittoa. Hrustsev hänelle ominaiseen tyyliin kiivaili, että ”olisi parasta aloittaa sota heti eikä viivytellä, sillä tulevaisuudessa aseet olisivat vielä paljon tuhoisampia”. Hrustsevin oli oltava kova, sillä arkistot ovat paljastaneet, että hänen takanaan Moskovassa oli todella kovia haukkoja.

En ihmettelisi, jos Donald Trumpin suusta pääsisi ”hrustsevilaisuuksia” ja Vladimir Putin vastannee samalla mitalla. Voidaan tietenkin käydä trumpilaisittain kauppaa erilaisilla eduilla liikemiestyyliin. Vaihtorahana voitaneen käyttää vähämerkityksisiä pikkuvaltioita……

Yhdysvaltojen juuri tapahtunut ohjusasemien sijoittaminen Puolaan ja Romaniaan muistuttaa tilannetta 55 vuotta sitten. Nato haluaa työntää etummaiset varustukset mahdollisimman lähelle Venäjän rajaa. Venäjän tulkinnan mukaan tärkeintä on pystyä uhkaamaan Moskovaa tai Pietaria, vaikka ohjusten sijoittamisen perusteluna käytetään Iranin aiheuttamaa uhkaa.

On meneillään kylmän sodan vuosilta tuttu varustautumisen ja jännityksen lisääntymisen kierre. Minun on vaikea löytää perusteita, miksi Suomen pitäisi vastakkainasettelussa valita puolensa liittoutumiseen saakka. Suomi on kaukana kriisin keskiöstä. Ukrainan ja Itämeren alueen valtioiden napanuoramainen liittäminen yhteen on yksi osa meneillään olevaa panikoitumista ja hysteriaa.

Vastikään ilmestynyt Ulkopoliittisen instituutin raportti ”Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueella” ei täytä odotuksia, joita voidaan asettaa Kuuban kriisin kokemuksen pohjalta. Se on yksipuolisesti lännen näkökulmasta laadittu eikä sisällä riittävän moniulotteista näkemystä meneillään olevasta kriisistä. Venäjä nähdään milteipä vain vihollisena ilman vastapuolen roolia. Kriisi syntyy molemminpuolisesta vastakkainasettelusta.

Hrustsevin alemmuudentunne, jonka peittämiseksi ja kumoamiseksi hänen piti käyttää karkeaa kieltä on tänäkin päivänä kriisinratkaisun ytimessä: Venäjällä oli tuolloin ja on nyt pysyvähkö vaikutusvaltavaje. George F. Kennanin sanoin: ”Kreml suhtautuu neuroottisesti maailman tapahtumiin” ja tämän takana on sen perinnäinen turvattomuuden tunne. Yhdysvallat tuntuu tekevän kaikkensa ylläpitääkseen tuota turvattomuuden tunnetta.

Ehkä tähän loppuun voisi rakentaa hauraan ”onnellisen lopun”: Venäjä ja Yhdysvallat ovat ”löytäneet toisensa”, kuten esim. Lähi-Idän alustavat sovut näyttäisivät osoittavan. Jos Yhdysvallat tunnustaa Venäjän tasa-arvoiseksi neuvottelukumppaniksi on mahdollista käydä vakavia neuvotteluja rauhasta ja yhteistoiminasta.

torstai 15. syyskuuta 2016

Ulkopolitiikan dilemma: seisottaisiinko vaihteeksi omilla suorilla jaloilla?

Viime päivinä on käyty kovaa väittelyä UPI:n vastavalmistuneesta raportista ”Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueella”. Keskustelu on saanut piirteitä, joihin on pakko vielä kerran puuttua. Itse asiassa kysymys on laajemmasta asiayhteydestä, jonka ominaispiirteiden tunnistaminen on tärkeää.

Kun tällainen raportti ilmestyy ja on selvästi länttä sympatisoiva ja itäkriittinen, todetaan perusteluna, että raportti on ”suorapuheinen”. Tällä halutaan kertoa, että tähän saakka ei ole oltu suorapuheisia, mutta nyt vihdoin rohkaistutaan ja annetaan tulla täyslaidallinen. Tästä on tehty miltei urotekoon verrattava käyttäytymistapa. Venäjän arvostelusta on tehty itseisarvo.

Eikö Venäjä ole siis ansainnut arvostelua? Kiistämättä on! Se on käyttäytynyt kansainvälisessä yhteydessä kelvottomasti, josta räikein esimerkki on Krimin miehitys ja Ukrainan lounaisosien kapinaliikkeen tukeminen alueelle sijoitettujen venäläisjoukkojen avulla. Yhteinen - kaikkia osapuolia yhdistävä - käsitys on, että Venäjän sisäpoliittinen autoritärismi on maalle itselleen vahingoksi. UPI:n raportin tätä koskevaa osaa ei poliittisessa kentässä kiistetä.

Venäjän arvosteluun liittyy kuitenkin asenteellinen aspekti, jota haluan eritellä. Ensin kuitenkin pohjustukseksi vanhojen huonojen aikojen muistelua.

Yksi lähestymistapa aiheeseen voisi olla ”1970-luvun kosto”. Nöyristelyssä mentiin tuolloin oikeasti liian pitkälle presidentin johdolla. ”Neuvostovastaisuus” ja ”neulanpistopolitiikka” olivat käsitteitä, joita käytettiin tuomittaessa Neuvostoliittoon kohdistuvaa lievääkin tai peiteltyä arvostelua. Meitä johdettiin osin Neuvostoliiton pikkumaista ja lapsellista asioihin puuttumista hyväksi käyttäen. Venäläiseen tapaan asiat henkilöitiin, joka osoitettiin syvällä henkilökohtaisella vieroksunnalla. YYA-sopimuksen kannatus oli mielipidemittauksesta toiseen 90 prosenttia, joka oli ”riittävä” kannatus. Vähitellen lähes kaikki Neuvostoliiton arvostelu loppui. Max Jakobsonin mukaan leijonankesyttäjältä (Kekkonen) loppuivat leijonat (suhteiden oppositiomiehet) kesken. Näyttää siltä, että osalle tuolloin vaikuttaneista ihmisistä on tullut moisesta huono omatunto. Ja tieto tästä on välittynyt seuraavalle sukupolvelle, joka elää ja vaikuttaa tässä ja nyt.

Asiaan liittyy, että historiassa tapahtunut nöyristely on alkanut saada itseään vahvistavia piirteitä: siitä on tullut legenda, joka on alkanut elää omaa elämäänsä. Ei se arvostelemattomuuskaan ihan niin pitkälle mennyt, että siitä kannattaa aivan doktri tehdä. Sitä paitsi on syytä muistaa, että osittain julkisuudelta piilossa käytiin melkoista taistelua Suomen ulkopoliittisesta linjasta, puolueettomuuspolitiikasta. Siinä tarvittiin sisua ja kansalaiskuntoa.

Suomen oli 1970-luvulta lähtien tyydyttävä kommunikeailmaisuun, jossa me vain ”pyrimme” noudattamaan puolueettomuuspolitiikkaa. Taistelua käydään itse asiassa tänäkin päivänä kahden linjan välillä: toiset pyrkivät sitomaan Suomen länteen sotilaallisesti ja toiset taistelevat sitoutumattomuuden, liittoutumattomuuden ja puolueettomuuden puolesta.

Niitä, jotka haluavat säilyttää sotilaallisen liittotumattomuuden arvostellaan ”vanhanaikaisuudesta”. Tosiasiassa valtapolitiikka ei vanhanaikaistu, vaikka päinvastaista väitetään: se on aina läsnä. Suurin osa (eli ”pitkälinjalaiset”) suomalaisista haluaa jatkaa sotilaallisen liittoutumattomuuden linjalla, osa eli ”lännettyneet” haluavat suoraan Natoon ja osa eli ”hivuttajat” haluavat liu’uttaa Suomen vähän kerrallaan länsiliittoutumaan. Vielä on yksi ryhmä eli ”vaihtoehtojen etsijät”, jotka hakevat sotilaallista yhteistyötä Ruotsin ja/tai EU:n kanssa. Em. ryhmien välillä on vielä erilaisia kombinaatioita.

::::::::::::::::::::

Nykyinen ongelma on, että ei tulla ajatelleeksi, että Venäjä-arvostelu voi olla objektiivisesti katsottuna vinoa. Näyttää siltä, että varsinkin ns. eliitin piirissä (osa poliittisesta eliitistä, suuri osa mediaeliitistä, osa yritysjohtoeliitistä) Venäjän arvostelusta on tullut maan tapa. Jos et arvostele herätät kummastusta ja motiivejasi ruvetaan epäilemään. Tavallisten kansalaisten keskuudessa tosin on säilynyt terve järki, jolla eliitin kotkotuksille voidaan hymähtää.

Hysteria ja panikointi ovat käsitteitä, joita olen käyttänyt maalin yli ampuvasta asenteellisesta vieroksunnasta. UPI:n raportissa luodaan kuva, että Venäjä yrittää kompromettoida Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan (tai sekaantuu sote-uudistukseen!). Uhkakuviin kehotetaan varautumaan. Asia on varmaan näin, jos kysytään Zirinovskilta tai hänen hengenheimolaisiltaan. Venäjä ei ole moniarvoinen yhteiskunta, mutta se on monien eri arvojen yhteiskunta. Tämä pitää ymmärtää, kun lainaillaan venäläistä mediaa tai poliitikkojen puheenvuoroja.

Tuntuu olevan tapa, että luodaan uhkakuva, jotta siihen valmistautumisesta voitaisiin tehdä välttämättömyys. Itse uhkakuva voi olla kuviteltu tai huonosti argumentoitu epäily tai muu aikaan sovelias spekulaatio.

Jotkut, mm. Tuomas Forsberg Ylen A-studiossa 14.9.2016 yrittävät mitätöidä UPI:n raportin uhkakuvaylilyönnit väittämällä, että raporttia arvostelemalla ”kärpästä ammutaan tykillä”. Näyttää kuitenkin siltä, että huomattavat poliitikot hyvin runsaslukuisina ovat arvioineet raportin varsin myötäsukaisesti. Samaisessa A-studion keskustelussa Eero Heinäluoma huomautti, että ”uusi yhteisymmärrys” näyttää vallitsevan siitä, että mitä kovempi Venäjä-kritiikki, sen parempi. Jos yrität käyttäytyä analyyttisesti ja näet syyllisiä tapahtuneelle sekä lännessä että idässä olet suomettunut tai peräti ”Putinin agentti”.

Tilanne on mennyt niin kimurantiksi, että nyt täytyy kysyä Washingtonista lupa, että saadaan tehdä rauhanaloitteita (vrt. Niinistön transponderi-aloite). Ei näytetä huomattavan, että entinen Kreml-uskovaisuus on vaihtunut ”washingtoitumiseksi”. Miksi pitää edetä äärimmäisyydestä toiseen? Mitäpä jos vaihteeksi seisottaisiin omilla tukevilla jaloilla!

Tuomas Forsberg puolusteli UPI:n raporttia – sen ylilyönneistä huolimatta - sillä, että nyt tuli tämänlainen raportti ja jonakin toisena ajankohtana samasta firmasta tulee toisenlainen raportti. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että UPI:n puheenvuorot ovat olleet hyvin samantyyppisiä eli länteen päin vahvasti kallellaan olevia. Tästä syystä on tuotu esille – minä muiden mukana - että Aleksanteri-instituutti voisi saada aikaan tasapainoisemman raportin.

Ongelman ytimessä on kansainvälisen kriisin muodostumistapa. En suostu uskomaan, että sellainen syntyy vain toisen osapuolen masinoimana ja ylläpitämänä.

Olen yrittänyt löytää vertailukohtia aiemmista kansainvälisistä kriiseistä meneillään olevan hysterian analysoimiseksi. Olen varma, että tietynlainen kaava löytyy, vaikkei historia sellaisenaan toistakaan itseään. Osapuolien toimenpiteiden kierre kiihtyy, jos pilliin viheltäjä puuttuu. Esimerkiksi Kuuban kriisin kehkeytymisen syyt – sen mekanismi - voisi olla tähdellinen analyysin kohde.

Olisin myös valmis kiinnittämään huomiota siihen, että ihminen näyttää reagoivan tietyllä tavalla, jos on saanut ”liikaa rauhaa”! Rauhaan voi näköjään kyllästyä. Voidaan osoittaa aivan relevantisti, että ensimmäisen maailmansodan alla sotainto oli osalla eurooppalaisista pidäkkeetöntä. Vasta useiden vuosien rämpiminen mutaisilla taistelukentillä muutti asenteita. Paljon täytyy näköjään tapahtua ennen kuin ihminen päästää suustaan nuo sanat: ei enää koskaan sotaa.

Ydinaseiden ainoa hyvä puoli on ollut - paradoksaalisesti - että ne ovat synnyttäneet kauhun tasapainon. Juuri tästä syystä kylmä sota pysyi pääosin kylmänä. Sodat ovat historian saatossa vähentyneet. Se on hyvän merkki. Täytyy toivoa, että sotatantereilla nähty uusi teknologia ei alenna ”tavanomaisen” (ilman ydinaseita käytävän) sodan syttymisen kynnystä.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Polarisaatio uhkaa bisnestä

Hesarissa oli haastattelu Richard Lesseristä, joka on konsulttitoimisto, Boston Consulting Groupin (BCG) pääjohtaja. Haastattelun ytimessä on juuri nyt ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta polarisaatiosta aiheutuvan riskin erittely.

Lesser kokee sen olevan erityisesti tämän vuoden ilmiö. Sillä on kuitenkin pitkät juuret ja olen sitä käsitellyt monessa yhteydessä näissä kirjoituksissa.

Perimmältään kysymys on ihmisten halusta kiivaasti erottua ja puolustaa omaa näkemystään, vaikka järjen ylittävillä argumenteilla. Polarisaatiota (vastakkainasettelua tai jakautumista) voi synnyttää tai ”luoda” tarkoituksellisesti, mutta usein se syntynee ”itsekseen”. Siihen ajaudutaan. Polarisaatiolla on kuitenkin aina selkeät syyt.

Esimerkin avulla on helpompi lähestyä teemaa. Sitä yritän tälläkin kertaa.

Tyypillinen esimerkki polarisaatiosta on Yhdysvaltain poliittinen ilmapiiri tällä hetkellä. Senkin juuret ulottuvat vuosien ja vuosikymmenien päähän. Vahva yhteiskunnallinen liike, jota voisi kutsua vaikkapa New Deal -yhteiskunnaksi saavutti konsensusaseman (puoluekentän rajat ylittävän aseman) vuosikymmenien ajaksi 1930-luvulta alkaen. Sitä voisi pitää erittäin vahvana yhteiskunnallisten erojen tasausohjelmana. New Deal -yhteiskuntaa vastaan nousi konservatiivikapina 1950-luvun lopulta lähtien, ensin vaimeana , sitten uuden vuosikymmenen puolella kiihtyen. Samaan aikaa demokraatit lisäsivät kierroksia pyrkiessään syventämään köyhyyden vastaista taistelua ja vahvistamaan rasismin vastaista kansalaisoikeusliikettä. Kuusikymmentäluvulta kahdeksankymmentäluvulle polarisaatio muhi taustalla aina silloin tällöin pintaan nousten. Varsinkin 1980-luvulla tuloeroja kasvattava linja voimistui. Ronald Reagan laski ylimmän marginaaliveroprosentin 70 prosentista 28 prosenttiin ja nosti alimman marginaaliveroprosentin 10 prosentista 15 prosenttiin. Tulkintani mukaan polarisaation perusta luotiin Yhdysvalloissa Reaganin toimenpiteillä.

Oli kuitenkin odotettava 1990-luvulle ennen kuin polarisaatio dramaattisesti jyrkkeni. Osin tähän vaikutti Bill Clintonin ”elämä ja teot”. Oman tulkintani mukaan Bill Clinton joutui republikaanien luomassa paineessa ja omien ongelmiensa takia vahvistamaan finanssisektoria paljon yli sen rajan, mitä olisi voitu pitää kohtuullisena. Siirryttiin finanssikapitalismin kiihtyvään turbulenssiin.

Varsinainen polarisaation roihu syttyi kuitenkin vasta 2000-luvulla, jolloin uusliberaalien ja republikaaninen hegemoniapyrkimykset saivat ilmiasun George Bush nuoremman politiikan kautta. Bush kannusti amerikkalaisen unelman eli omistusasunnon hankintaan massiivisesti. Seurasi valtava asuntokupla. Hänen toimikautensa päättyi finanssikriisin aiheuttamaan katastrofiin. Tämän päälle tuli ensimmäisen värillisen presidentin Barack Obaman valinta presidentiksi. Se aiheutti peruuttamattoman ristiriidan pääpuolueiden välillä. Republikaanit halusivat säilyttää tuloeroja kasvattavan hegemoniansa kynsin ja hampain ja demokraatit pyrkivät purkamaan betoniin valetut asetelmat uuden presidentin tukemana.

Obamasta tuli eräällä tavalla tämän polarisaation symboli, koska hänen New Deal -henkisten uudistustensa vastainen ilmapiiri johti pahimmillaan demokraattien ja republikaanien täydelliseen välirikkoon. Viha on oleellinen osa Obamaan kohdistunutta antipatiaa.

Kaiken taustalla oli teknologisen kehityksen ja globalisaation omalta osaltaan aiheuttama polarisaatio. Osa ihmisistä pysyi ja pysyy vauhdissa mukana ja hyötyy muutoksesta, kun taas osa vanhasta teollisuudesta – ja ihmiset niiden myötä – kärsivät elintasotappioita.

Hesarissa (3.9.2016) esiteltiin Maailmanpankin tutkijoiden selvitys siitä, ketkä ovat hyötyneet globalisaatiosta ja ketkä kärsineet. Tutkimus vahvistaa sen näkemyksen, että alempi keskiluokka on kärsinyt elintasotappioita kehittyneissä maissa, ja hyötyjinä ovat olleet Aasian maiden keskiluokka ja kehittyneiden maiden rikkaat. Suomessa hyvinvointiyhteiskunnan logiikka on huolehtinut eri tuloluokkien saamista hyödyistä suhteellisen tasaisesti. Sitten HS:n käyttämä asiantuntija menee vipuun, kun hän toteaa globalisaation arvostelijoiden oleva väärässä, koska ”Yhdysvalloissa pienituloinen on yhä taloudellisesti paremmassa asemassa kuin ylempi keskiluokka Kiinassa”. Satavarmasti amerikkalainen tehdastyöläinen ei vertaa saamaansa palkkatasoa kiinalaisten palkkatasoon, vaan oman toimialansa palkkoihin aiempina vuosina ja vuosikymmeninä. Ja epätyydyttävä palkkakehitys on aiheuttanut vihastumisen, joka näkyy presidentinvaalitaistelussa.

Mystinen osa tätä kehitystä on ollut ihmisten myöhäinen herääminen tosiasioiden edessä. Poliittinen valveutumattomuus on nähdäkseni ollut syynä siihen, että on uskottu amerikkalaisen unelman hämäriin lupauksiin liian kauan. Seurauksen on ollut muun muassa teollisuustyöväen vihasävytteinen turhautuminen ja syyllisten etsintä.

Kun lasketaan teknologiamuutoksen ja globalisaation aiheuttama murros yhteiskunnallisen, taloudellisen ja poliittisen polarisaation ylle ikään kuin toisiinsa tarttuvina Lego-palikkarakenteina on seurauksena ollut hämmentävä, vahvistuva hajautuminen eripuraisiin leireihin. Polarisaatio on voimistunut, syventynyt ja samaan aikaan pirstoutunut. Näillä muutoksilla voidaan selittää huomattava osa sandersismista ja trumpismista. Ei siis riitä, että tajuaa vanhan (republikaanit/demokraatit) polarisaation, vaan siihen on yhdistettävä ihmisten ymmällä olosta ja ärtymyksestä johtuva poliittisen pelastusrenkaan tavoittelu, jonka ”vaihtoehtoehdokkaat” ovat osin messiaanisesti myös tarjonneet.

Yhdysvaltoja on tässä käytetty vain esimerkkinä. Samantyylisiä ongelmia on useimmissa länsimaissa, mainittakoon vaikkapa Iso-Britannia. Polarisaatiota kiihdyttävät monet kerrosmaisesti pohjarakenteen päälle laskeutuvat elementit, kuten pakolaisongelma ja kansainvälisen tilanteen kiristyminen.

Ei ihme, että konsulttitoimisto on huolestunut bisneksien sujumisesta.

Fiksuimmat yrityselämän johtajat ovat tajunneet polarisaation negatiivisen vaikutuksen oltuaan itse sitä aiemmin kiihdyttämässä. Onko huoli syvemmässä katsannossa aitoa, vai vain liiketoiminnan sujumisen häiriöihin kiinnittynyttä pinnallista kohinaa, jää arvioitavaksi. Ongelmien suuruus vaatisi kuitenkin laajamittaista työnantajien ja työntekijöiden suhteiden uudelleen arvioimista. Paikallinen sopiminen on tässä vain yksi osatekijä.

Richard Lesserin puheissa vilahtaa näissä piireissä yllättävä avainsana ”yhteisöllisyys”. Ainakin pinnallisesti lähestytään niitä teemoja, jotka on yhdistetty valtioiden aseman vahvistumiseen ja jopa vasemmistolaisuuteen. Näitä ovat jatkuvan koulutuksen mahdollisuuden tarjoaminen, työllisyydestä huolehtiminen ja pk-yritysverkostojen (paikallisten ekosysteemien) luominen suurkapitalismista ja työn siirtämisestä kehitysmaihin aiheutuvien räikeimpien seuraamusten torjumiseksi.

Erityisesti Lesserin huoli näyttää kohdistuvan kaupan esteisiin, rehottavaan korruptioon ja yleensä protektionismiin. Länsimaissa koetut kansalaisten työllistymiseen kohdistuneet vastoinkäymiset ovat esimerkiksi Yhdysvaltain presidentinvaalikampanjan yhteydessä johtaneet kaupan sääntelyvaatimusten lisääntymiseen ja vaatimuksiin kiristää halpatyön avulla tehtyjen tuotteiden tuontia.

Vastakkainasettelua aiheuttavan polarisaation vihollinen numero yksi on kyky käsittää ja käsitellä kokonaisuuksia. Polarisaatio merkitse aina ongelmien yksinkertaistamista. Ison rahan kiinnostus polarisaation haittavaikutuksiin merkitsee halua nähdä ne osana yhteiskunnan kokonaisongelmaa. Lyhytaikaisten taloudellisten etujen kalastelu ei sovi tähän ajatteluun. Talouden napamiesten herääminen polarisaatio-ongelmaan on sinänsä oire ongelman vakavuudesta, ja merkki myös siitä, että ratkaisuja pyritään löytämään. Olisiko tässä avain löytää yhteinen sävel työnantajien ja työntekijöiden välillä?

maanantai 12. syyskuuta 2016

”Ja minä kun en samppanjasta pidä”

Presidentti oli tyytymätön, kun hänelle tarjottiin samppanjaa Saksan vierailulla 7.-11.5. 1979 joka lähtöön. Muutoinkin hän oli väsynyt ja halusi jatkossa vain kaksi valtiovierailua vuosittain ja niistäkin toisen pois, jos matkustelu alkaa rasittaa, ja ”jos saan elää”.

Tuohan oli se kuuluisa ”Mehr Licht” -vierailu, jossa Kekkosta lennätettiin helikopterilla edes takaisin pitkin Saksaa. Vanhastaan tiedämme, että valon kanssa oli vaikeuksia useasti, kun näköongelmista kärsivän presidentin piti puhua paperista. Kekkonen kuitenkin petrasi, kun sai puhua vapaasti ja saksaa!

Muun muassa tällaisia asioita saamme kuulla Maarit Tyrkön lähes 600 sivuisesta kirjasta ”Presidentti ja toimittaja” (WSOY, 2016), joka perustuu hänen päiväkirjamerkintöihinsä vuosilta 1976-1981. Päiväkirjan pidosta oli sovittu etukäteen Kekkosen kanssa ajatuksella käyttää aineistoa presidentin muistelmissa ym. teoksissa. Luin sitä hajamielisesti ja kursorisesti välillä hyppelehtien ja jännittävimmissä paikoissa terästyen: onkohan tässä jokin uusia asia? Eipä juuri ollut. Kirja on suurelta osin jutustelua, jossa detaljit presidentin elämästä täydentyvät Tyrkön päiväkirjamerkintöihin pohjautuen.

Kirjoittaja ei juurikaan yritä jäsentää tapahtumia, vaan kirja täyttyy lukemattomilla kronologisesti etenevillä yksityiskohdilla päivittäisten merkintöjen pohjalta. Isot ja pienet asiat lomittuvat yhdeksi pötköksi kirjan sivuilla. Suppeilla lihavoiduilla kappaleilla on toki pyritty katkaisemaan kirjoitustulva ja luoda yhteenvedonomaisia suvantokohtia lukijan opasteiksi.

Tyrkkö on korostuneesti epäpoliittinen. Mielipiteet, jotka hän esittää ovat presidentin, ei hänen omiaan. Tätä voisi sanoa hienotunteiseksi juoruiluksi. Hohtoa asiaan tuo se, että henkilö, josta kerrotaan on presidentti. Ja kertovathan pikantit pikkuseikat aina jotain presidentin luonteesta tai psyykestä.

Esimerkki: Ahti Karjalaisen kuuluisasta rattijuoppoustapauksesta hän kertoo täsmälleen sen, minkä olemme aikoinaan saaneet lukea lehdistä. Ei kommentin kommenttia. Samalla viileydellä hän ohittaa Johannes Virolaisen kuuluisan ”yleiset syyt” -haastattelun Suomen kuvalehdelle. Kun Kekkonen käsittämättömästi haukkui Virolaisen televisiossa haastattelun johdosta, sivuuttaa Tyrkkö tapauksen pelkästään todeten tapahtuman. Ei kommentin kommenttia.

Toisaalta, jotkut harvat sattumukset herättävät poikkeuksellista huomiota . Tällaisia ovat esimerkiksi Ahti Karjalaisen suurissa paineissa yöllä soittamat puhelut, jossa mies hädissään purkautuu Tyrkölle: ”minun on niin paha olla”. Tyrkkö toistaa soittajan kertomuksen sanasta sanaan. Hän pitää kuitenkin linjansa eikä kommentoi mitenkään puheluja. Eikä kommentoi sitäkään, miltä presidentistä tuntui.

Presidentti rakastui hyvin eri tyyppisin naisiin. Rouva Anita Hallama oli henkilö, jonka otetta presidenttiin olen monissa kirjoituksissa miettinyt. Kätkettyjä salaisuuksia Neuvostoliitto-suhteista? Kukapa tietää. Joka tapauksessa hän oli huomattavasti poliittisempi kuin Tyrkkö ja kulkee ohuesti taustalla hiipuvana kolmantena lenkkinä läpi koko kirjan.

HS:n Unto Hämäläinen sanoi, että Kekosesta on nyt kaikki kerrottu. En ole samaa mieltä. Tyrkkö kertoo yksityiskohtia, joista useimmat on kerrottu jo aiemmissa muisteloissa. Olen lukenut tai selannut näitä kirjoja kymmenittäin. Vain sanat muuttuvat, sisältö ei juurikaan. Hämäläinen ei voi tarkoittaa, että Kekkosen asema historiassa on Tyrkön jälkeen jäsennellysti koossa. Kaikkea muuta! Vakaa mielipiteeni on, että presidentin joka päiväisten toimien läpikäynti - kaiken muun kirjoitetun tiedon ohella - ei riitä, vaan tarvitaan kokonaisvaltaista analyysiä valtiomiehestä nimeltä Kekkonen. Olisi vihdoinkin luotava kuva, jota eivät ole laatimassa Kekkosen kaverit eivätkä aikalaiset yleensäkään, vaan uudemman polven historioitsijat, jotka eivät ole saaneet ”Kekkosen kädestä”. Kekkonen tulisi sijoittaa historiaan etäännyttäen hänet aikalaisten subjektiivista mielipiteistä.

Tyrkön teos on täynnä pieniä kertomuksia tai vielä vähäisempiä osia Kekkosen elämästä, sellaisia kuin tämän blogikirjoituksen otsakkeessa todetaan. Kyllä tätä kirjaa tullaan lukemaan ja paljon. Ihmisiä kiehtoo tietää, mitä tapahtui Kekkosen lähellä, ja erityisesti se, millainen suhde Tyrköllä oli Kekkoseen. Läheinen, epäilemättä. Juuri tunnesiteen erittely lienee tärkein elementti, jota monet kirjasta hakevat.

Tyrkkö oli presidentin avustaja mitä moninaisimmissa asioissa. Hänen päätehtävänsä oli toimia paitsi presidentin ”kirjallisena avustajana” ja kirjojen toimittajana, niin myös henkisenä tukena, pukeutumisoppaana, seuranpitäjänä mihin vuorokauden aikaan tahansa ja eräänlaisena Sylvi Kekkosen korvaajana, joskin Sylvi Kekkoseen verrattuna vähemmän – tai ei lainkaan - presidentin kriitikkona. Maarit Tyrkön omin sanoin: ”Täytin tärkeän paikan presidentin kuuntelijana”.

Käsitän niin, että alun perin päiväkirja oli ”puhelinkeskustelupäiväkirja”. Siitä johtuu, että tunnontarkasti kirjatut päiväkirjamerkinnät perustuvat paljolti puhelinkeskustelujen sanasta sanaan toistamiseen tai referointiin.

Tyrkkö keskittyy joka päiväisiin tekemisiin antaen kirjan välityksellä välähdyksiä vanhenevan miehen olotilasta ja mielipiteistä koskien arkisia askareita tai poliittisia kysymyksiä. Presidentti oli suunnattoman seurallinen ihminen ja jatkuvasti menossa, milloin hiihtäen, milloin juosten, milloin virka-autossa. Kun ollaan päivällispöydässä merkitään tarkoin ylös, ketkä olivat läsnä. Presidentti ikävystyy tai ahdistuu jäädessään yksin.

Tyrkön kautta välittyvät viimeisten kuukausien painajaiset, kun yhtä sukupolvea nuorempi Mauno Koivisto pikku hiljaa saa otteen vallasta eikä Kekkonen murheekseen saa mitään otetta tapahtumassa olevasta muutoksesta. Tavan mukaan Tyrkkö suhtautuu Koivistoon hyvin neutraalisti, ei mitenkään naarasleijonan tavoin.

Presidentin terveyden lopullinen romahtaminen tapahtui Islannin matkan aikana elokuun alussa 1981, kuten hyvin tiedetään. Pahaa oloaan hän purki Tyrkölle puhelimessa: ”Ne pitävät minua täällä vankina”. Presidentin ympärillä olleet henkilöt näyttivät jotenkin tottuneen presidentin kunnon heikkenemiseen eikä kukaan oikein pystynyt vetämään johtopäätöksiä viran hoitamisen vaatimasta henkisestä ja fyysisestä kunnosta. Liian monen asema oli kiinnittynyt Kekkoseen, jotta vetäytyminen olisi voinut tapahtua arvokkaasti. Tietenkin Kekkosella itselläänkin oli kunnianhimoa pysyä virassa viimeiseen saakka…. vetäytyminen virasta jäi puheen tasolle. Piiri presidentin ympärillä pieneni nopeasti syksyllä 1981. Tyrkkö näyttää olleen hyvin informoitu tilanteesta johtuen tiiviistä yhteistyöstä Kekkosta hoitavien lääkäreiden kanssa.

Tyrkkö kertoo presidentin viimeisistä virassaoloajan henkisesti hämärtyvistä vaiheista piinallisen yksityiskohtaisesti. Presidentti oli kuitenkin viimeisissä viranhoidon vaiheissa kuin kuka tahansa otteensa elämään menettänyt vanhus. En näe tässä aihetta korostaa Tyrkön läsnäoloa paljastuksina. Toimittaja Hannu Sainio kertoi näistä tapahtumista jo vuonna 1982 ilmestyneessä kirjassaan ”Mitä tapahtui Urho Kekkoselle? Viimeiset vaiheet presidenttinä.” Mitään oleellista ei jäänyt silloin kertomatta. Eri asia on, että Sainion kirjaa paheksuttiin 35 vuotta sitten. Asioista ei näköjään voi kertoa ”liian aikaisin”. Ei edes tosiasioita.

Tyrkön yhteydenpito jatkuu aina siihen saakka, kunnes presidentti ei enää tunnista häntä.

Maarit Tyrkkö on parhaimmillaan pienten inhimillisten tapahtumien ja keskustelujen kirjaajana. Mitään itsenäistä päätäntävaltaa poliittisiin kysymyksiin en tunnista hänellä olleen, päinvastoin kuin Anita Hallamalla. Sen sijaan Tyrköllä näyttää olleen taito hoitaa vanhenevan Kekkosen käytännön asioita sujuvasti.

Tyrkön merkitys Kekkoselle on ilman muuta suurimmillaan kirjojen ja muiden kirjallisten töiden toimitustyössä. Aikaansaavana ihmisenä hän rytmittää valmistelutyöt ja varmistaa projektien etenemisen maaliin saakka.

Kekkonen oli kauan ennen luopumista presidentin tehtävistä voimakkaasti henkisesti riippuvainen Tyrkön läsnäolosta – puhelimitse tai kasvotusten. Presidentin ehdotus Tyrkölle valmistella teos, jossa häntä kuvataan ”ihmisenä” saa näin jälkikäteen muotonsa juuri ”Presidentti ja toimittaja” -kirjassa.