Ei lännen eikä idän etuvartio

Hesari on tutkinut presidentti Niinistön transponderiehdotuksen kannatusta ja tulos on nyt nähtävissä: kolme neljästä suomalaisesta tukee ehdotusta ja vain kolme prosenttia ei sitä kannata. Tämä on melkoinen näpäytys Hesarille itselleen, joka on ollut sitä mieltä, että ehdotus herätti hämmennystä sekä ulkomailla että kotimaassa antaen ymmärtää, että esitys oli harkitsematon. Kyllä kansa taitaa ja tietää.

Ehdotus on täysin luonteva aloite Itämeren ”rauhoittamisesitykseksi”. Ne, jotka ovat sitä mieltä, että Washingtonilta tai Brysseliltä olisi pitänyt saada lupa esityksen tekemiseen ovat hakoteillä. Tämä on tyypillinen esimerkki halusta rajata Suomen ulkopoliittista liikkumavaraa. Hämmentävää on, että Hesari ”sitoutumattomana” lehtenä kyseenalaistaa tällaisten ehdotusten tekemisen.

Edellä esitetty tuo mieleen vanhan keskustelun Suomesta etuvartiona, milloin lännen, milloin idän etuvartiona. Olen voimakkaasti liputtanut puolueettomuuden ja liittoumattomuuden puolesta, joten etuvartioajatukseen suhtaudun samalla tavalla kuin Matti Kurjensaari jo 1960-luvulla: ”Etuvartio ei ole itsenäinen, se odottaa aina päävoimia muualta. Sillanpääasema on aina vaaranalainen. Etuvartio on aina alistettu jollekin muulle, itseään voimakkaammalle ryhmittymälle. Etuvartiona Suomi on aina oleva suurempien käskyläinen ja juoksupoika”.

Hesarissa 4.9.2016 Kari Huhta (”Suomessa opetellaan puhumaan uhkakuvista”) jatkaa keskustelua Ulkopoliittisen instituutin (UPI:n) raportin ”Venäjän muuttuva rooli Suomen lähialueilla” -pohjalta todeten tyytymättömänä, että raportin kritisoijien taholta ”voi löytyä uskoa Suomen ja Venäjän suhteiden erillisyyteen muun maailman kehityksestä” Tässä ajattelussa on kaksi pahaa virhettä. Ensinnäkin siinä annetaan kuva, että UPI:n raportin arvostelijoilla olisi (vanha) usko Suomen ja Venäjän erillissuhteesta. Ei tällaisesta ole kysymys. Kysymys on nimenomaan suhteiden pitämisestä normaaleina. Asia on niin päin , että asiallisten suhteiden vieroksujat haluaisivat suhteesta ”erityisen” eli suhteen, jossa normaali naapureiden välinen kahdenvälisyys korvataan ”muun maailman” mukaiseksi. Suomi ei siis saisi itse päättää suhteensa laadusta.

Toinen virhe on, että leimataan normaalien (ei siis erityisten) suhteiden kannattajat vanhanaikaisiksi, menneisyydessä oleilijoiksi. Halutaan antaa kuva, että UPI:n raportin kritisoijat haluavat palata 1970-luvun neuvostosuhteisiin, joka käsitys on tietenkin hölynpölyä. Leimaaminen ajastaan jälkeen jääneeksi on ollut pitkään lännettyneiden tahojen keino yrittää luoda pesäero ”trendikkäisiin, modernisti ajatteleviin ihmisiin”. On kovin virtaviivaista puhua Venäjä-suhteista kriittisesti noudattaen läntistä fraseologiaa ja liturgiaa.

Olenkin monissa yhteyksissä tuonut esille, kuinka näyttää olevan vaikeaa pitää Suomen linja jämäkkänä. Ilmapiiri on aikojen kuluessa ollut sellainen, että pitää olla kallellaan joko itään tai länteen. Nyt meillä on ylivarovainen ja kritiikitön suhtautuminen Natoon, ”liberaalien demokratioiden yhteenliittymään”, johon kuuluvat sellaiset rusinanpoimijavaltiot kuin Turkki, Unkari ja Puola. Lännettymisen arvosteluun suhtaudutaan, jos ei paheksuvasti, niin ainakin vinosti: rivit pitää pitää suorina. Huhtakin tosin myöntää, että ”Yhdysvallatkin on nyt hieman arvaamaton”. Jaaha. Vai niin. Johtuisikohan tuo päätelmä Donald Trumpista, joka puhuu täysin ristiin sen kanssa, mikä on Natoon kohdistuva odotus jäsenvaltioissa.

Yksi lähtökohta Suomen aseman määrittelyssä on arvioida Venäjän poliittista ja henkistä tilaa. Meillä tulkitaan Venäjän mediasta tulevat viestit liian herkästi vanhan Kremlin logiikan mukaan ikään kuin naapurin virallisiksi kannoiksi. Unohtuu, että vaikka Venäjä ei olekaan moniarvoinen yhteiskunta – kaukana siitä - se on monien eri arvojen yhteiskunta. Mielipiteitä löytyy joka lähtöön. Putin ei kontrolloi tiedotusympäristöä läheskään sillä tarkkuudella kuin annetaan ymmärtää.

Seuraava käsite on ”liikkumavara”, jota kommentoin. Vanhastaan katsotaan, että Suomen liikkumavara on rajoitettu Venäjän taholta. Kovin on väljäksi asetettu liikkumavara (jos sitä edes on), kun ajatellaan, että Suomella on erittäin monipuoliset poliittiset, taloudelliset ja sotilaalliset suhteet länteen. Sen sijaan joskus tulee mieleen, että keskeiset mediat Suomessa yrittävät suitsia lännettymisestä käytävää kriittistä keskustelua. Länsikriitikot kuulema pelkäävät idän lekaa ja tottelevat idän trolleja. Terve.

Median lisäksi päitä yritetään käännyttää kymmenien asiantuntijoiden ryydittämillä raporteilla, joita ilmestyy kiitettävään tahtiin. Olenkin viime aikoina keskittynyt pelkästään raporttien johtopäätösten analysointiin. Raportit paljastavat usein asenteellisen näkemyksen, jossa samat asiantuntijat kulkevat läpi raporttien toistaen samaa sanomaa, ”Venäjä on arvaamaton” Eliitin (median päätoimittaja- ja omistajatahot muun muassa) ja ”tavallisen kansan” näkemyserot ovat ilmeiset. Media - joidenkin esikuvien innostamana - on määrätietoisesti vyöryttänyt omia tavoitteitaan lehtien palstoilla. Vyörytys perustuu massiiviseen tekstimäärään (sivuttain, aukeamittain) ja iltapäivälehtien kirkuviin lööppeihin. Annetaan ymmärtää, että medialla on Venäjä-kriittinen asiantuntijuus puolellaan. Kansan on uskottava lehtien experttien ”analyyseihin”! Ihmetellään, kun selvä viesti ei mene perille. Kun kansaa ei viitsitä leimata tyhmäksi, se leimataan huonosti informoiduksi.

Historian näkökulmaakin on syytä pitää esillä Venäjä-suhteissa, joskin varovainen pitää olla: nykyisestä historiattomasta ilmapiiristä saattaa nousta yhtäkkiä ilmoille mielipide: ”mitä niitä vanhoja asioita kaivelemaan!”. Historia ei välttämättä opeta, tai jos opettaa, opettaa väärin. Historia kuitenkin muodostaa osan kokemuksesta, ja kokemuksesta voi parhaassa tapauksessa oppia. Paitsi että meillä ”opetellaan puhumaan uhkakuvista”, kuten Hesari tulkitsee, on syytä myös tottua elämään mitä erilaisimpien ongelmien keskellä, kun niitä ei voida välittömästi poistaa. Siihenkin harjaantuu vähitellen eikä panikoi kaikkien asioiden kohdalla. Itämeri ei ole ainakaan toistaiseksi ollut mikään kriisien meri, vaikka sellainen kuva halutaan antaa.

Suomi täyttää pian sata vuotta. Voin lohduttaa, että syntymäpäiviä ei vietetä yhdessä Venäjän kanssa, mutta jos nyt kuitenkin kutsuttaisiin arvovieraita paikalle sekä idästä että lännestä, on se sen verran kunniakas historiallinen tapahtuma.

Suomen läntinen demokratia ei heikkene siitä, että joskus asetutaan Venäjän asemaan ja mietitään, miltä maailma näyttää idästä katsottuna. Eikä avautuvan näkymän ja näkemyksen kanssa tarvitse olla yhtä mieltä naapurin kanssa. Kriittinen suhtautuminen voi olla arvokas jakamaton voimavara silloin, kun se kohdistuu kaikkiin ilmansuuntiin – ja välillä myös itseenkin.