Clinton vs. Trump: lähiottelussa pätevä nainen ja herra arvaamaton

Yhdysvaltain presidentinvaalikampanja on edennyt finaaliin. Play-offseissa jyvät on eroteltu akanoista. Asetelma oli pitkän aikaa ollut selvä: Hillary Clinton vs. Donald Trump.

Minulle sinänsä Yhdysvaltain TV-väittelyt - kuten myös Suomessa vaaliväittelyt – eivät ratkaise mitään. Perustan näkemykseni 20 vuoden, 10 vuoden , viiden vuoden tai niin kuin Trumpin kohdalla viimeisen 12 tai 18 kuukauden kokemuksille. En usko, että 1,5 tunnin väittelyssä paljastuu täysin uusia piirteitä, jotka heiluttavat ennakkokäsityksiä.

Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat hämmentävä kokemus. Usein viimeisintä meneillään olevaa (vaali)kokemusta liioitellaan, mutta kyllä Trumpin käyttäytymisessä on myös ennenkuulumattomia piirteitä. Tässä tullaankin vastakkainasettelun osalta mielenkiintoisen tilanteeseen. Olen näissä kirjoituksissa korostanut Clintonin kampanjan normaaliutta. Siinä on toki aiemminkin koettua repivyyttä, mutta ei mitään suuresti aiemmasta poikkeavaa.

Hämmentävä on kuinka pienen pienistä asioista vedetään ratkaiseva oloisia johtopäätöksiä. Niinpä Trumpin ”niiskutus” väittelyn keskellä on aivan ”ratkaiseva” osoitus hänen ”epävarmuudestaan”. Keskiverto- amerikkalainen ilmeisesti katselee presidentinvaalitaistelua kuin jalkapallofinaalia. Pienikin virhe saa jättimäiset mittasuhteet. On ihmisryhmiä, jotka suorastaan etsivät sitä ratkaisevaa kohtaa, joka paljastuisi koko vaalin käännekohdaksi. Jos sitä ei tule, se keksitään. Reagan voitti – väitetysti - vuoden 1984 vaalit, kun hänen kilpakumppaninsa Walter Mondale viittasi hänen ikäänsä eli moitti häntä liian vanhaksi ja Reagan kuittasi asian toteamalla, että hän ei sorru käyttämään vastustajansa (joka oli 56-vuotia mies) ”nuoruutta ja kokemattomuutta” vaaliaseenaan. Jopa hänen vastustajansa ilmoitti, että tähän vaali ratkesi.

Yksi avainasia on, että kun toinen osapuoli (Trump) käyttäytyy epäsovinnaisesti, niin miten se heijastuu kokemukseen toisesta osapuolesta (Clinton). Olen aikaisemmissa kirjoituksissa määrittänyt asian niin, että polarisaation (vastakkainasettelun) ja tasapainoajattelun (virheet menevät tasan) seurauksena Trumpin möhläykset projisoituvat Clintoniin halusipa hän sitä tai ei. Niinpä epäkorrektiudet, mitä Trump harrastaa on ”käännetty” vastavuoroisesti Clintonin ongelmiksi tavalla, joka ei kestä päivänvaloa. Kun Clintonia ei voi moittia katupoikakielenkäytöstä hänen vioikseen pistetään sähköpostin käytön virheet (joka on oikea kritiikin kohde), mutta myös hänen terveydentilansa. On hämmentävää, kun kuulee leimattavan presidenttiehdokkaan mielenterveydeltään järkkyneeksi tai syöpäsairaaksi ilman minkäänlaisia todisteita.

Jopa erään harrastukseni parissa - Suomessa - kuulee toistettavan Trumpin huhumyllykoneiston tuottamaa propagandaa, jossa Clintonin – sanokaamme vaikkapa verestävistä - silmistä tehdään tautianalyyseja. Useimmat ihmiset sivuuttavat nämä väitteet hölynpölynä, mutta melko sivistymättömät tai muuten kiihkoilevat kannattajat saavat siitä vettä myllyynsä.

Vaalikamppailussa on luotu kirjoittamattomat säännöt, joita toisen osapuolen (Trump) ei tarvitse noudattaa tai hänelle on myönnetty erivapaus olla noudattamatta mitään sääntöjä. On siis meneillään nyrkkeilyottelu, jossa toiselle osapuolelle on annettu oikeus foul-lyönteihin, mutta toiselta vaaditaan kirjoitettujen sääntöjen noudattamista.

Sääntöjä voidaan kuitenkin muuttaa: ensimmäisessä vaaliväittelyssä Clintonin puremahammas toimi: hän iski älykkään foulin nimeämällä Trumpin talouspolitiikan ”trumped up, trickle-down economicsiksi” (Ylen käännöksessä koko juju hukkui kääntäjän taitamattomuuteen) eli suurituloisia hyödyttäväksi, mutta samalla pieni- ja keskituloisia huijaavaksi ”valumataloudeksi”. Clinton toi voimakkaasti esille, että tämä kymmeniä vuosia vanha hokema ei ole toiminut. Verohelpotuksin ”ylös” siirretyt tulot eivät valu pieni- ja keskituloisille, vaan jäävät rikkaille. Ja nyt Trump esittää jälleen suurituloisten verohelpotuksia!

Clintonin suuri ongelma on, että hän on presidentin tehtävään sopiva henkilö: olla pätevä ja nainen! Mitä teet? Siinäpä ongelma! Useimmat verhoavat sovinisminsa ja kateutensa erilaisiin henkilökohtaisuuksiin, kuten terveys- ja luonteen kierousväittämiin. Vaikea pala tämä Clintonin ”ominaisuusyhdistelmä” on erityisesti melko alhaisen sivistyksen omaaville miehille (jotkut heistä eivät voi edes kuvitella, että nainen on presidentti) sekä niille naisille, jotka tuntevat kateutta ”kilpailevaa osaajaa” kohtaan.

Omalta osaltani olen ratkaissut suhteeni vaalikamppailuun jo varhaisessa vaiheessa. Pidän jonkinmoisia ”korrektiusrajoja” suhtautumisessani presidentin tehtäviin. Näitä rajoja Donald Trump on rikkonut alusta lähtien. Presidenttiys on tietyllä tavalla eettismoraalinen (saa nauraa) asema, josta käsin luodaan kansakunnalle keulakuva. Jos näitä kriteerejä ei täytä on vaikeaa perustella presidenttiyttä.

Tunnistan itsessäni heikkoudet, jotka liittyvät vaalin kokonaisvaikutusten seuraamiseen ja vedettäviin johtopäätöksiin. Ensinnäkin suhtaudun vaaliin rationaalisesti. Kuitenkin vaalit ratkaistaan todennäköisesti tunnepuolella. Siinä on Trumpin pieni mahdollisuus. Toinen seikka on, että rehellisyyden kahdesta eri merkityksestä taivun perinteisen faktarehellisyyden kannalle, kun taas vaaleissa yhtä tärkeä ”puhun niin kuin tunnen” -rehellisyys on minulle vaikea haaste, koska viime mainittu mahdollistaa jopa valehtelun. Onko ihminen siis rehellinen, jos hän on ”aito” (puhuu miten ajattelee), mutta aitoudessaan sortuu muunneltuun totuuteen?

Vielä yksi näkökulma. Rehellisyys on täysin muokattavissa oleva ”suure”. Suuri osa ihmisitä laskelmoi sen mukaan kumman arvelee voittavan. Halu olla voittajan puolella on loppupelissä iso asia. Meikäläisellä ei ole tätäkään korttia hihassaan. Raha on ratkaiseva tekijä analysoitaessa vaaleja. Mutta sillä on monia eri merkityksiä. Ylivoimaisesti paras kannatus/raha -suhde oli Bernie Sandersilla, jossa lukemattomat kannattajat tulivat ehdokastaan muutaman kymmenen dollarin lahjoituksella. Täydellistä demokratiaa?

Clintonin vaalikampanjan rahoitus on perinteisellä Wall Street-suursponsorikannalla. Siitä häntä arvostellaan. Omituisin suhde rahaan on Trumpilla. Se on hänelle maailman tärkein asia. Jos joku väittää, että hän valehtelee rikkauttaan yläkanttiin, hän loukkaantuu. Raha on Trumpin heikko kohta. Miksi? Koska se on kaiken mitta. Myös hänen kovimmat kannattajansa takertuvat rahaan ymmärrettävistä syistä: heitä on kohdeltu kaltoin markkinoilla. Heidän työstään ei ole maksettu käypää korvausta. Päinvastoin palkat ovat pienentyneet aivan viime aikoja lukuun ottamatta. Trumpin heikko kohta on raha, mutta se on myös hänen vahva kohtansa: hän tajuaa, mitä tulojen putoaminen on merkinnyt tavalliselle työläiselle. Trumpin omat sotkuiset raha-asiat ovat sitten oma lukunsa. Ne saattavat ratkaista koko vaalin.

Meneillään on kansanvallan alennusmyynti. Näennäisesti presidentinvaalit täyttävät demokratiakriteerit. Käytännössä vaalikamppailun aikana on edetty likaisuudessa hyppäyksenomaisesti huonompana suuntaan. Kokonaista kansakuntaa yritetään vetää nenästä. Kaikki keinot ovat käytössä. Tämä vilpistely ja puhedopingin käyttö hakee vertaistaan niiden vaalien joukossa, jotka ainakin teoriassa – ja ainakin länsimaissa - on vedetty läpi rehellisesti. Erikseen on tietysti ne vaalit, joilta kukaan ei odotakaan rehellisyyttä.

Amerikkalaisuuteen liittyy usein (yli)optimismi. Vaaleissa tämä näkyy muutoksen ylisuurena odotuksena (Let´s make America great again!). Vaaleissa on kysymys sisäänrakennetusta pettymyksestä, kun odotukset eivät kuitenkaan täyty. Ilmassa on suuren urheilujuhlan tuntua, mutta pian koittaa arki. Yhdysvalloista ei tulekaan ”suurta” pääosin sen takia, että se on jo nyt suuri. Kasvava kilpailu maailmalla pitää huolen, että mitään dramaattisia irtiottoja ei nähdä.

Mikä voisi olla vaalien avainkysymys? Ehkä se, että niin monet ovat pettyneet amerikkalaisen unelman toteutumatta jäämiseen. Aiemmin annettujen odotusten, vaalilauseiden ja lupausten ja toisaalta totuuden väliin on jäänyt ammottava aukko. Ihmiset ovat katkeria huomatessaan joutuneensa petetyiksi (vaikka tosiasiassa he ovat antaneet itse pettää itseään). Nyt asia vihdoin korjataan. Kaikki, mikä on paennut Yhdysvalloista (työpaikat, suuruus….) palautetaan ja päästään Ayn Randin eristettyyn haavemaailmaan, jossa onni ja vauraus kukoistavat….

Unelman porteille päästään vain korvaamalla aiemmin petetty unelma uudella unelmalla. Sen varassa voi taas elää… seuraaviin vaaleihin.